The Project Gutenberg eBook of Marie Antoinette, by Clara Tschudi

Arkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. — Hänen kasvatuksensa. —
Ranskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.

Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä 1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.

Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.

Hänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria
Teresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.

Elämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä porvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja Schönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.

Jos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen perhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten vanhempain kodissa.

Ranskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin näyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut lapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.

Tottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi keisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta vaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän rakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat unhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.

Politiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa pitämään huolta lapsistaan.

Henkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain ja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti keisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli lastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin kuin kerran viikossa.

Heidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä äiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta; suurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta suunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja opettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa, olivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen. Marie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria Teresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet, joiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat opettajattaren itsensä suorittamia.

Kreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon oppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin oli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää ankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä herttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi kuten ennen.

Tämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti kaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet liian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian aikaisin täytyi tästä erota.

Kreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa ankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko terveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut tuolle hilpeälle, pienelle tytölle.

Runoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck oli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie Antoinettessa kautta koko hänen elämänsä.

Toisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa ja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt. Hänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei laisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.

Arkkiherttuatar "Antonia", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi hirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen piirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä uskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän taitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan maailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia oli hänelle miltei kokonaan tuntematon.

Häneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta hänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi Ranskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi vähän niin ja näin.

Mutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin oli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.

Jo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla esiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien sydämet sulollaan ja hyvyydellään.

Keisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi myöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa. Pianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat, Metastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla saapuvilla.

Kynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan vahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä kumartamaan keisarinnalle.

Hovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen vahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin arkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan ylös ja lohdutti häntä.

Maria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu, yksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta maailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana äitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät linnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen lukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen, että sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa kerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa puhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä sekä uskoi heistä hyvää.

Hänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä piirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi Antonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille, kulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin kertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa olivat muka pitäneet.

Tosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat julki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret tytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.

Ranskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa valtaansa Habsburg-sukua vastaan, joka — halliten Itävaltaa, Espanjaa ja Hollantia — ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten muuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten silmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa perivihollisenaan.

Sittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja Mazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot olivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli ainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta, Hohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä, jotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa kaikki vanhat eripuraisuudet.

Maria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen lähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury — Ranskan pääministeri Ludvig XV:nnen alaikäisyyden aikana — ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan ojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja Preussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin otaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.

Käydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle erityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän tuttavallista lähentelyään.

Maailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen kiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen rakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä "Rakkaaksi ystävättärekseen". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt tämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen, siitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.

Vaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei Ranska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan ystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa sen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.

Keisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen, jonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa ja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten molempien ruhtinassukujen välillä.

Kuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän tuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan tulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus saavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen omat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.

Naimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan kruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus julkaistiin.

Antonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin vierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti vastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.

Hän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi mieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin salongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että prinsessa oli hänestä kaunis.

Rouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja seurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena huomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen viehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta tietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin Wieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.

Ja kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä, että maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen perille kuvan niin pian kuin mahdollista.

Maria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla valmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen tukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia opettajia.

Muuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi arkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa herätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.

Wienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa keisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria Teresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.

Toulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi. Saavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka keisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle uskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan kirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan kieleen ja oikeinkirjoitukseen.

Niin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan opinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:

"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään aineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä siihen, jos hän vain olisi tahtonut."

Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda tyttärensä Antonian luokseen.

"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.

Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa hääpöydän ääressä.

Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon kolauksen rinnalla.

Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.

Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.

"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan minutkin unhottamaan."

Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta oli hallitsijattarena nouseva.

Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen, kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:

Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.

Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.

Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin tavaton sulo.

Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.

Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään että häntä itseään.

Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.

Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.

"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia onnelliseksi?"

Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut vastata.

Häitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään silmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen omaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen vaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen tulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka Ranska tästä lähin oli oleva hänen maansa.

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani", sanoi hän, "mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden, jonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle, minä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de Sévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin hän rakasti tytärtään."

Juhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan lähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui arkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.

Keisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit ja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui sisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria Teresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin saattoi liikuttaa kynää.

Sen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi liikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta kodistaan.

Huhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos linnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.

Hän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan tungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo, että "Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva". Kaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen lähtönsä takia.

"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."

Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan sitä mistä hän nyt oli luopunut — itki astuessaan uuteen elämänsä vaiheeseen.

Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin, Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen rakastettava käytöstapansa ihastusta.

Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki, joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan", huudahti hän katkerasti itkien.

Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta, joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia naisia varten.

Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan — yksin paita, sukat ja kengätkin olivat vaihdettavat.

Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.

Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta: he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.

Marie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita terveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni ja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen ranskalainen prinsessa."

Vastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin kuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin toisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen viisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden leimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten ennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.

Hänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti kaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta maan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt, puettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle. Ihmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät Marie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta: "Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!"

Strassburgissa — Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa — oli Ludvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain jyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin. Kunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita myöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi puettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen. Suihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.

Sillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta hänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää, kokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä. Ludvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.

Marie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo syöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

Kuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä mieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli odottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.

Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui kuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.

Kruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä enemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän yläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Viimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja kylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.

Riemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset Compiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen lähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä kaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen matkustettiin "La Muetteen", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet natonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän vihdoinkin Versaillesiin.

Kello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin. Kruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue ympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin. Polvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi liittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.

Ennen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset muistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka peitti puolet hänen nimikirjoitustaan.

Tuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä rajuilma.

Versaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa Pariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista hääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää, ilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät linnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa vesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.

Linnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja komeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti rajuilman taivas raskaana ja painostavana.

Maria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin ruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa olevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja prinsessojen vieressä.

Ranskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin pahastuakseen.

Useat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät itsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä. Kuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta tanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.

Koko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat puvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien alla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli surullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle asiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä huolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää miljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat kuten tähdet valoisassa yössä.

Vasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa saada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä miljoonaa frangia.

Nämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta olivat tietysti vielä maksamatta.

Kun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä kansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen kentällä.

Valitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin. Bengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia ei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä, koetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle. Taskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät hämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig XV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa kuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja. Kolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.

Kruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan ilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta. Kaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi hätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli kruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla päätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin poliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.

Muutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään. Mutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni ainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa tapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.

Olot Versaillesin hovissa. — Vauguyonin herttua. — Ludvig XV:nnen tyttäret. — Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.

Harvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie Antoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien puolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman vallanhimon esineenä.

Kaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen — siihen aikaan mahtavampi — oli pääministeri Choiseulin puolue. Toisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin kasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.

Samaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin kyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun onnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi samaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä ylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan osottanut.

Näiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä kunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä, petollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.

Tämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa rakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen aivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana esimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle lapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset täällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään toisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.

Täällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä ymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua tällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti arveluttaviin vaaroihin.

Miten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden ulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi asettua joko toiselle tai toiselle puolelle.

Hänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun hänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie Antoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille luottamusta.

Mutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon alaiseksi.

Muutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun hänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt. Toiset — viisaammat — käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet valtaansa.

Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien juonien ympäröimänä.

Aluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli seurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada mustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin hänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei ollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi muuatta epäiltävää pappia.

Koetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä vastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään puolisostaan.

Luonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen opastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti, että hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.

Lapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan oli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen maaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.

Hänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut 1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan kruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli aviomieheksi.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen täydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien olosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista käsistään.

Opettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla lopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino ollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan vastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa, oli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle varattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän urkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana, puhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.

Vauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie Antoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan hovimestarille:

"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa.
Pyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani."

Ludvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta tytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.

Kuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut hovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille kuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään nunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan täydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.

Kardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen hallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni säästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään tyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi. Seurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin kokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet vielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin tulivat Versaillesiin takaisin.

Heidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen huolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi omin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.

Nuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen kauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä käytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka vaikutti tympäisevästi.

Adelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä erilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän luki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa sekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä. Siihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän kirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli jokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.

Hän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän kernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen häneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten liian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että häntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan ja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla pistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen tilaisuutta.

Prinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli luonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta seurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän mieluisemmaksi kuin se nyt oli.

Mutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla neljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli Adelaiden.

Sofiella — nuorimmalla — oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto ja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä voidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut tavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi. Hän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä kuulematta hänen puhuvan sanaakaan.

Ja kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla sekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.

Niin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä lähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen leimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen jyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun ilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen kulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.

Äitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun aikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena rakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua perheestään.

Joka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo; välistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan huoneessa.

Prinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että kuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo, soitti hän taas Sofielle.

Prinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen jokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon läpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja väsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka Adelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.

Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin neljännestunnin.

Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.

Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.

Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia — Adelaide oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli Versaillesiin — mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä, vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen levittämisestä lähimäisistään.

Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:

"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä. On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat ansaita heidän ystävyytensä."

Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.

Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.

Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.

Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa.

Prinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa suljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.

Vaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin houkutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.

Ollen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa lähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi sanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen leikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja selitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan korkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia vasten kasvoja.

Ennen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten tätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa oleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä edustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää, oli hän kauheasti peloissaan.

"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena ainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään", kirjoitti Itävallan lähettiläs Maria Teresialle; "he ulotuttavat valtansa hänen palveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen etuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen arvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen hovikuntien välillä vallita."

Äiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian suureksi.

"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät", kirjoittaa hän tyttärelle. "Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta he eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin kansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!"

Ylpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on elämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä toisiinsa.

"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen otetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua äärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen maailmassa, ja — minun on vaikea sitä lausuakin — mikä osa minulla sen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua, kun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he sinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin kunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä uudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta eikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja taipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet itsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä alentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä näen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin! Ei, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa koskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen toivomiseen."

Marie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa. Hän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa ja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka jokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen luottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten kuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin pariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki lopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui se joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.

Vaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka näistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat häntä äänekkäästi moittia — ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän salassa.

Niin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että kantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän luokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan pukuun.

Kuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen loiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli velvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie Antoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn keskuudessa vähemmin suosituksi.

"Minun hovipukuni", vastasi Marie Antoinette, "tulevat, jos teidän majesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään kruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni suhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen."

Tädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan. Kaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat Marie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen opettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin suuri numero.

Prinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet paljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret. Uskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset prinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset arkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä harrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä köyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.

Viimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen sisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea paljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat hankkineet hänelle "paksun prinsessan" ja "pikku porsaan" lisänimet.

Säveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa prinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä meni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan, tottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.

Mutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän oli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi, kieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin laiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin nuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti leninkinsä ja romusteli huoneissa.

Tätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle. Kun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän valtansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja valitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille. Heidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa tuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig XVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan jokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta. Prinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla vihalla.

Kuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän ystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia punottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen "itävallatar" oli prinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä parjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten maineen tahraamiseksi, sepitetty "Bellevuessa".

Ranskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden vihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.

Niin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella ollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen lapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä rakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus hänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.

Adelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan kanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi unhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri Choiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi veljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka oli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä pelissä.

Hovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset raukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen, että Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä. Useita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli muuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa hänelle:

"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut vain, mitä he sinun käskevät."

Yksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä ensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja ujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko ikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin ääniin, jotka kutsuivat häntä "dauphiniksi".

Olematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu ainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä Versaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän harjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan. Työpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi hänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry nimitti häntä "paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi". Kreivi Mercy-Argenteau — Itävallan lähettiläs — kertoo, että kruununprinssi takoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki valui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta kuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.

Hovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka eleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä "ikävöiden odotetuksi". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi hän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten kanssa ja puristi heidän käsiään.

Kahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti, että kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti vielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi kuin hän muuten luonnostaan oli.

Tuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän häntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen usein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.

Tämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut häntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja tuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.

Ludvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä lujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein heikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi, hänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.

Kaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen ulkomuodon.

Hän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi sitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat, likinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen epämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä ja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.

Hänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi. Hänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli seurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan niiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet mustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita vanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.

Hän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen tunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka oli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen rakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. "Hän ei ole toisten kaltainen", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli kylläkin oikeassa nimittäessään häntä "paraimmaksi, joskaan ei miellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa".

Hääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla ruokahalullaan.

"Älä liiaksi rasita vatsaasi", oli hänen isänsä silloin varoittanut häntä.

"Kuinka niin?" kysyi prinssi. "Minä nukun paraiten, kun olen syönyt vankan illallisen."

Morsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan morsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti kohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois, ikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.

"Varsin hyvin", vastasi kruununprinsessa; "ei kukaan ihminen käynyt huoneessani minua häiritsemässä."

Tästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos jonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja se synnytti paljon naurua.

Hääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta aviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen vaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet vieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän yksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen itävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.

Hänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin että sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan ei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei pystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään, kun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen tyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.

Mitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen kiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin vihkiminen oli tapahtunut.

Sunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): "Lähdin Versaillesista. Söin illallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona Compiègnessâ."

Tiistaina 15. p. toukokuuta: "Söin illallista La Muellessa. Yötä
Versaillesissa."

Keskiviikkona, 16. p. toukokuuta: "Hääni. Kunniatervehdykset galleriassa. Kuninkaallinen juhla-ateria oopperasalissa."

Perjantaina, 18. p. toukokuuta: "Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin yhden."

Ensimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla:
"Vatsani on kipeä."

Marie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. — Miten kruununprinsessa vietti päivänsä. — Äidin muistutukset. — Provencen kreivi ja kreivitär. — Artoisin kreivi ja kreivitär. — Ieatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.

Huolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä punottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään epäedullista vaikutusta.

Kuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään tuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen hovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie Antoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin, että se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.

Kuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa oli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi hän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie Antoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä kaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna Itävaltalaiselle.

Väestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen käytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet olivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli keskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.

Mutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi Versaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea niiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi kantaa helmassaan.

"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen sokaistavaksi", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie Antoinetten tulon jälkeen, "vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen ja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa hovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää suosiota."

Hänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli hyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset ominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle vaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja salaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki tunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan, oli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti herätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja vehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi kaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.

Seuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p. heinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:

"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa oloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että nousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen aamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni luo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää kello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12 kutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla, lukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni kaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle; minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään jumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen, mieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen kruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan. Jumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma on sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia, sillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.

"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin huoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on tekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta toivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi. Kello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin samaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä kello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello kuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde ulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua sinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis, lähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni luona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona, tulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on kotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta, joka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun suureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole siellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme."

Se oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta kaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa kirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.

Kun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen, niin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman kasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten tiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.

Äiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta lapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi sen, mikä oli laiminlyöty.

Hän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän joka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien väliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.

Keisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen vastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai taivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet hänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta ohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.

Tämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa toimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen teki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän läksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.

Hän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi avomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin esille tuominen hänestä ylen vaikeata.

Maria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään ankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.

"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella", kirjoitti hän eräänä päivänä, "älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on sinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin välttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja, joka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet jäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan aina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin joka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut aikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä."

Tämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie
Antoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.

"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää", huudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.

"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta säännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla tahdon ruveta ahkerammaksi. — On kai se oikein?"

"On", vastasi apotti, "edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä puhutte."

Mutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa kirjeessä palasi hän samaan aineeseen.

"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja ahkeruudestasi", kirjoitti hän. "On luvallista huvitteleida, olletikin sinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla mitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa kävelyillä ja vieraskäynneillä, — oi, lapseni, sinä huomaat ajan pitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin käyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi ovat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen kuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa. Minua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi kirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa kirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi."

Vakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria Teresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä vastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.

Kirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan huolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie Antoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään äitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä, naimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia, vailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa, kaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin äidilleen.

Vuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni kruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai seuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.

Kruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa muodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen lemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa hiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä erikoisempaa huomiota.

Provencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä väleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle anteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois valtaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut miehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää, miksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin kuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette häneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi ollut epäsovussakaan heidän kanssaan.

Artoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen tavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä tyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle perillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui hengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä lausuttavan:

"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan, että hän on ollut olemassa."

Ollen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä ja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa huvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa, pelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin hovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.

Hänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi kuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.

Kohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie Antoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta lankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä ainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa mukaiset.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi Marie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa esittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän ainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen sujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät eivät muistaneet osiaan.

Eräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs kuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän näyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti Marie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.

"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne", huudahti hän vihastuneena puolisolleen; "voittehan saada rahanne takaisin."

Kruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana rohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän kauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin olevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin harjaantunut siihen.

Hän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi käskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.

Kuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun sävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.

Kesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen. Hän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka eräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta. Kruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain kädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.

Muutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa osassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään korvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle, tahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa naarmun.

Kohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu kokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa, sillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä asiasta.

Marie Antoinette ja kreivitär du Barry. — Maria Teresia kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.

Prinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa oli vastenmielinen.

Ranskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin nurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut niin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli hän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin katsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut kiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia vastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin äänekkäitä.

Hovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi. Toisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen: ranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat liittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.

Ludvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa ohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen naisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn nimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama kuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen naisen — Jeanne Bécun, liikanimeltään "enkeli" — kreivittäreksi ja sallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.

Kruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton välikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli ensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.

Ensimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen kanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä missä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.

Nuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen puhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan heikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan näyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.

Aterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet satimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du Barrysta.

Se oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie
Antoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.

Kreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen, eikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.

Mutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi kunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen niitä saamaan.

Ilotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli saanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä, ministereitä ja ruhtinaita luonansa.

Itävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa syödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja hänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko, täyttääkseen hänen pyyntönsä.

Ihan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt vieretysten tuon "tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa", joksi hän nimitti du Barrya.

Hän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana "La Muettessa". Myöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa.

Hänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään suosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan sanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa vastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut sitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.

Rakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen. Ja rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään toivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka paikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon takana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana persoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri Choiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden valtaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin puhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja koetettiin saada Choiseul kukistetuksi.

Kuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien yritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän seuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa; nyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat kruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.

Ministeriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen sai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea vastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä kylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli osottanut niin suurta ystävällisyyttä.

Ludvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa heitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti heidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten paraiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista vapautta.

Perhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa kreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas sentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie Antoinetten hovimestarinnan luokseen.

Kuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia, mutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli asioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.

Hovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi kuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan tyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä kädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan osottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.

Jos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä yritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa kukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain vaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla pysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus, joka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen, valmisti tietä vehkeille.

Myötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen hyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä oli.

Eräänä päivänä — 28. heinäkuuta 1771 — sai Itävallan lähettiläs käskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi häntä puhutella.

Hämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla häntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei lähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.

Hänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle ystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli syytä mitä syvimpään murheeseen.

"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää kruununprinsessan kunnioitus", sanoi hän; "hän ei anna päivääkään mennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua."

Lähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä.

"Tähän asti", sanoi kuningas, "olette ollut Itävallan keisarinnan lähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin muutaman aikaa."

Hänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas sekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä oikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui ennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli silmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas oli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään puoluehenkeä hovissa.

"Käykää usein kruununprinsessan luona", jatkoi hän. "Minä annan teille vallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan huonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä."

Kreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian selvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin, viipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.

Hän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän katsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä hovissa oli — huomautti kreivi — niin vaati hänen arvonsa, että hänen tuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen salonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka ollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen kohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle esiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta siihen tarjoutui.

Marie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä edelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta vastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas puhuttelemaan häntä. "Tätini eivät sitä suvaitse", ilmoitti hän.

Mutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui kruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin siten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin jalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja lausua parisen sanaa.

Joutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du
Barryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.

Hän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa Adelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä korotti äänensä.

Kuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle.
Hämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.

"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa", lausui kuningas kreivi Mercylle; "minun on välttämätön tulla teille avuksi."

Ludvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy säikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet ryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi hän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian hoimiinsa.

Keisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan ensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen vaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien sanojensa mukaan "heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa". Vaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä siihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.

Uuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä olevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi täysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille puolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.

Hän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du Barrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie Antoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa hänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin tarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset hänen siveellisistä periaatteistaan.

Madame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen ihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin häissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin kruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko kuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu koristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin. Iltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään, että istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan luona uudisti hän kahta taajempaan. "Jos keisarinna näkisi miten hän käyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi", sanoi Marie Antoinette; "niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää."

Sen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli
Maria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.

Tehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin sanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.

Kreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut pitkällinen.

"Olen puhutellut häntä kerran", sanoi Marie Antoinette, "mutta olen varmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste kuule minun ääneni kaikua."

Marie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden ainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen mielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti tyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.

"Minä en epäile", kirjoitti hän sen johdosta äidille, "että Mercy on kertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että teidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen alati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan kuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi elämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä. Sydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä tapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa minua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä anna aihetta siihen."

Maria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista tottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:

"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka sotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa vastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia, jotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta, kruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? — Ken saattaa sinua paremmin neuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka tarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?"

Keisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole toivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin erittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä ei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä muulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen nainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.

Näistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään tapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.

Versaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi ajatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei hän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.

Turhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan vihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan koki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä vähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin, joka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan vaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset enempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan kreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen sukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan kruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun prinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie Antoinette:

"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on huono ihminen."

Lukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia sanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei Ranskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja kreivitär du Barryn välisistä riidoista.

Sen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen rakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen kauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja siveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet kääntyivät.

Oli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä päivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.

Juonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli lykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Kun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli ihastus sanomaton.

Teille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin sankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan. Riemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille juhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja. Tungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin, suudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa. Siunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty tarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin käsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.

Marie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä katse kauniista silmistään.

"Teitä ilahuttaa nähdä meitä", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille, "me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä."

Hallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria vastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa, puistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan ulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia ihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.

"Madame", sanoi Pariisin pormestari, "toivon ettei teidän puolisonne siitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä, jotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne."

Kruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen vaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi tavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle pidettyihin puheisiin.

Hän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan ihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän päälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi. "Hyvä, kiltti kansa", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.

Ludvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja rakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin tuloa.

"Olin levoton teidän tähtenne, lapset", sanoi hän, "kai te nyt olette aika lailla väsyneet."

"Tämä on ihanin päivä elämässämme", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi hienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:

"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he meidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin."

Riemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat olot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi. Ludvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa alkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.

Silti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli nämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka edustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.

Oli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei ainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut, vastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja tunteetkin.

Marie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä. Jälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan esiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja kulmikas.

Ei edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli raakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta, johon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi halua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli Gamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että Ranskan tulevaa kuningasta.

Kruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa ennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa. Eräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että hän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.

Ludvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie Antoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin rupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.

"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, — sitä et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."

Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän vähitellen hieman suopeammaksi.

Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.

Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet, että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle hyödyksi.

Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan. Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle, joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada mielihalunsa tyydytetyksi.

Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.

Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.

Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti.

Kun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin tuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan riensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt huonommaksi.

Ludvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin kätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän luotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut ansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän tuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä sydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä vuodattaen.

Vasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet suojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen makuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat ulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli raottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui tauti ja hän kuoli.

Töin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies näki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.

"Kuningastako? En suinkaan", vastasi poika. "Itken toveri raukkaani, jolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan."

Kuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa poikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat, jotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät hylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään väistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään rukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he tarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen itse varmalle tartunnalle alttiina.

Turhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen luota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät paikoillaan.

Palava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä, että kuningas eli.

Toukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla iltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä sammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli kuollut.

Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta. Hovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle jääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta siitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.

Ruumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen sinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka saatiin tämän toimen suorittajiksi.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä rutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken uskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.

Sydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin kuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien varrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja juomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.

"Ludvig XV", lausui joku irvihammas, "maksoi paperirahalla syntyessään; hän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli vanhaksi, ja ruton, kun kuoli."

Valtaistuimelle nousu. — Hovin seuratavat. — Kreivitär de Noailles.
— Apotti Vermond.

Ei kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin se hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka Ludvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta taakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi kantaa.

Kun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin "dauphiniksi", kalpeni hän ja pyörtyi. "Armas Ranska", sanoi silloin Ludvig XV, "sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi."

Kun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan kappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen puolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja. Tuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen kuulumasta.

Kreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan valtiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja kruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he kohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.

"Oi, Jumalani!" huudahtivat he molemmat polvistuen, "me olemme liian nuoret voidaksemme hallita."

Se oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä he eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän nyt oli astuminen.

Ludvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli säännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie Antoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei ollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.

Hovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat olivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli järkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla huudettiin parannuksia.

Ensimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin ivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu "suuresti rakastetuksi". Laulettiin:

Yht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan siunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan kirjoitettiin: "Resurrexit" (Hän on jälleen noussut).

"Mikä kaunis sana", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, "jos se vain olisi totta."

Ludvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan pieneen "La Muetten" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin kokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle. Huudot: "Eläköön kuningas!" alkoivat kello kuudelta aamulla ja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria nuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja hyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä vähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja hyväksi.

Juonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig XV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä kiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella. Samaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois yön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.

Kansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon, kreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana kuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.

Mutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on luonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet karkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.

"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi", kirjoitti Marie Antoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. "Mahdotonta on tehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii kaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi."

Maria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. "Luulen, että hyvät päivät ovat lopussa", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen hallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän: "Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas; olen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne."

Antaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli keisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta hän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin omiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian tyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.

Prinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona; mutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia aikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti, että hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen ministeriensä valinnan.

Hän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä poliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt ohjaukseksi pojalleen.

Kuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa aikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden miesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa neuvonantajina.

Markiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden toivomuksen mukaan.

Jos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle mieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi kiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua kuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli ollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli pelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän oli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin vaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä saada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui "ilkeäksi mieheksi".

Itsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia, joka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa. Kuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan vieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan toimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.

Nuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja rakastettavimmalla tavalla.

"Herra Choiseul", lausui hän, "minua ihastuttaa saada nähdä Teidät jälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla vaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni; on siis oikein, että Te sen näettekin."

Ludvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset jutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet mielestä murenneet.

"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul", siinä kaikki mitä hänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; "hiuksenne ovat lähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi."

Mutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut turhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo tilannut hevosen kotimatkaa varten.

Kuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella oli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat arvonimet.

Ludvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän kaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän virkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa; linnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.

Enimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan tuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä ajoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti päivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se takelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin terveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä tarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt seurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.

Yksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä päivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan olla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös silloin naisten palvella.

Niinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet valtijattaren luona — sääsi toinen tapa — tuli hänen seuranaan välttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki tästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi käyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.

Ylihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja kahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin kesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti majesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin; ylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi pestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.

Yhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin varten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin olla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen kaulaliina.

Jo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen huoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.

Varsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista. Prinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat, astuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä kuningatar puki ylleen.

Jos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin tarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni kamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.

Jos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin lasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen majesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat, hansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli kulkea monen käden kautta.

Juttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo muistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen sietämättömästä tiranniudesta.

Eräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi riisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.

Kamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse. Samassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat käsistään ja vastaanottaa paidan.

Mutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan.
Hänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.

Hovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle paitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen etemmäksi.

Orléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle, joka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.

Kuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä rinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo siinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin paidan kuningattaren ylle.

Marie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei voi pidättyä mutisemasta: "Tämä hovisääntö on sietämätön."

Saattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora Habsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten perintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen olla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren ikävän kunnian.

Ja se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen sivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan, että olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.

Noaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän oli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä, ja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli säännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha, joka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet tyytymättömäksi.

Oltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä kuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan samaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.

Hän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen puoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa hameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta hyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta, kuin hänen arvolleen soveltui.

Mitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt Jumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle korottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä, että hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli näin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia hovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse, että niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.

Toisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin asti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia kysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:

"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi näette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan arkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen puolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar."

Pitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten vähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna tulevalle onnettomuudelle.

Lukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö oikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja hallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se salaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat kuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka oli välttämätön sen ajan kuninkaille.

Kreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar huomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena vanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa kuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota kaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin. Hänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli sellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta lakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä — sanoi hän — olisi kuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla. Eräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan sopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi pitänyt niiata.

Ylihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen ollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito kävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.

Maria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista muodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon ikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie Antoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä kehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.

Tuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen mies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen kuningattareen — vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan joka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana Sorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin hänet kutsuttiin Itävallan hoviin.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi ja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat keisarillisessa perhepiirissä.

Ennen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten kanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen osakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin ihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia tapoja.

Apotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi kunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie Antoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän vertaisinaan, — melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja vastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.

Versaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen tullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi. Tehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta saataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi paikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt hetkeksikään.

Kuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan puhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän välistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti Ludvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman kuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas hänelle:

Tämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui muutamia sanoja puolisonsa uskotulle.

Ollessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie
Antoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.

Todennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet taivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei käsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut kuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän liehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.

Jos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa ratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:

"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää joukkojensa katsastusta? — Onko kuningattaren, jota alamaisensa rakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?"

Jos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä kehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä puvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen kuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen häntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa ja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista, ymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi pysyttäväksi vanhoissa tavoissa.

Epäsopua perheessä. — Huvimatkoja Pariisiin. — Oopperatanssiaisia. —
Muotihulluuksia.

Valtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei heti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen kreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka aamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo, kuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.

Ludvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä kutsuisivat häntä "teidän majesteetiksenne". Marie Antoinette, joka samaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman vapauden.

Julkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus moinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija. Varsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää tungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen näkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja keskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen kreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään etualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli ennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.

Prinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja kiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan Saint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään ollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär vahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.

Marie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin prinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan arkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä. Näihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta todistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin hovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria sanoja milloin puolelta, milloin toiselta.

Valtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton, antautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja kälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä erilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.

Ludvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle olleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista, joihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei halunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä ja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella saarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt tukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.

Sitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja saanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen monisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin ominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia, silloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä ikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi onneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin hänellä.

Marie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli käydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.

Pariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista käynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa ja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.

Tosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen maailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan mennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran. Kuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden, milloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon (naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta. Hän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin Versaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.

Ennen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti kevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta hovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen muiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.

Käsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes huomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut itse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja herjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään. Oopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla mitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä tanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa määrässä.

Nuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä asemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa kotimaassaan.

Audienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä määrin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi seurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja joilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia sitä.

Vakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle nuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia alentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.

Kuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman omintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi avomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka eivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä nuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden käytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia, joita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää. Neuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän usein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli hänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa kuljettaessa.

Hänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä kotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli suuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti, kuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.

Kreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja vaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa esittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää miesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän kreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän puhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti sisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat mielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää, että hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli se vain teennäistä iloisuutta.

Tämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie Antoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että kreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä sekä suurvalta hovissa.

Edellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita kuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti hän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset ehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar kauneuden valtakunnassa.

Kruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei läheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi kerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä "pieneksi punatukaksi". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella hymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä kehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla, henkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta jotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.

Niinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan Ranskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen ulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että hänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi valtiattaren valtaava arvokkuus.

Siinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia katseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan puoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen ihastukseen, jonka hän herätti.

Hänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan ihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin kaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.

Madame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen muotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli: "Kuningatar", lausuu hän, "oli nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.

"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei liiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä pienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä kauneimmat jalat.

"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki kohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti, että kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka oli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä lempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen olennossaan."

"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen, oli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole kumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla kumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi itsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa."

Kesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut vuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta syyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.

Huoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin nyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti aina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.

Kuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana asunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.

Ennen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut verrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa aamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä — kuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu — herätti suurta paheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan olivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.

Etevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa Marie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen porvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä kuninkaallisessa linnassa.

Chartresin — sittemmin Orléansin — herttuatar oli suositellut neiti Bertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan puvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä yhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla kuin omassa pikku kabinetissaan.

Neiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan, saavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän käyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen muotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. "Hän on minun pukuministerini", lausui Marie Antoinette hänestä, "hän pysyttää vehkeilijät loitolla minusta."

Moinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan itsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin jonkun kuninkaallisen neuvonantajan.

Olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän majesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie Antoinette näitä sääntöjä noudattikin.

Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen, hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.

Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.

Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla, tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja, sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.

Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua, joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.

Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.

Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.

Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa suojellakseen hiuslaitostaan.

Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia, jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.

Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi, välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä korkeammaksi.

Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar ei pystynyt arvaamaan.

Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.

Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi siihen kiinnitetty pitkä sulka.

"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen sijasta saavani oikean."

Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.

Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin hiusasut, olivat muotiväritkin.

Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan samanvärisiä kankaita ja nauhoja.

Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.

Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa. Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu", "nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".

"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."

Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."

Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä. Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli, samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.

Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä kautta alensi sukupuolensa arvoa.

Marie Antoinetten ystävyydenliitot. — Prinsessa Lamballe. —
Ruhtinatar de Guéménée. — Kreivitär Polignac.

Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan, yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa alati uusia, yllättäviä vaikutteita.

Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin, eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle vieras.

Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.

Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg. Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan kanssa.

Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa, Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.

Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa. Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi ruusuksi".

Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.

Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona, joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.

Kun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä, että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että rakastajattaren aika olisi ohi.

Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.

Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä, kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.

Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.

Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän kesken solmittua ystävyydenliittoa.

Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.

Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.

Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.

Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui hänen korkealle arvolleen.

Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää ajateltu.

Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi, herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä vakavimmin tuumasta luopumaan.

Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."

Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin kuudenkolmatta vuoden vanha.

Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.

Madame de Cossé — kuningattaren edellinen suosikki — haki ja sai eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa, ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.

Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne. Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.

Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000 frangin suuruisen palkkion vuodessa.

Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.

Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt apua saamatta hänen luotansa.

Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.

Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen. "Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."

Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi, ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin kotiopettajattarena.

Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää, ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän parissaan.

Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia, ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla, että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan "soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi poistua.

Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.

Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli
Marie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa.
Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan
ystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.

Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen sukulaisilleen tuli edulliseksi.

Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.

Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan, jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä vuoksi.

Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767 naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin olevan aatelismiehen kanssa.

Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.

Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi tuntea täydellisesti samaa kuin hän.

Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä oleskella hovissa.

Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen tilaisuus.

Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.

Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän halunnut mitään tointa hovissa.

Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.

Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi. Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin. Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin mitään.

Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar de Gramontille.

Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.

Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin mitä hän tahtoi näyttää.

Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan, tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi ansainnut.

Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.

Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia. Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei uskottomalta.

Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.

Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.

Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.

Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.

Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon, puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he sanoivat typeryydeksi.

Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.

Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.

Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion, eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.

Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren läheisyyteen.

Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia, mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse sai vastaan ottaa.

Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, — hänen vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.

Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään. Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä suurinta herttaisuutta.

Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen, syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi kuningatar nyttemmin — paitsi sunnuntaipäivinä — yksin kreivittären seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac oleskelivat.

Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle, kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle hellyyttään.

Kreivitär sairastui tuhkarokkoon — tauti tarttui kuningattareenkin. Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.

Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.

Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.

Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin vertaiseksi."

Lämpimintä rakkautta seuraa usein — semminkin maailman isoisten kesken — mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa. Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden säteissä.

Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli. Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi Mercy-Argenteau.

Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.

Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten, hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.

Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä. Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä. Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.

Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.

Pieni Triano. — Kuningattaren tuhlaavaisuus. — Peliskandaalit hovissa. — Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. — Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.

Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.

Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:

"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."

"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten kuin kutsuttaessa."

Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä tuulimylly ja koulutalo.

Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä. Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.

Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja, hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.

Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen kotiin.

Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin puistoissa — tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.

Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.

Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."

Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa tanssiin.

Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.

Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa, antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.

Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut Trianonsa hyväksi.

Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.

Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa, jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta todelliseksi.

Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.

Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät komeimmilta.

On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei se merkitse mitään.

Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun seppeleeseen.

"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.

"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja historian armottomalle tuomiolle."

Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta, osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.

Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.

Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä noutamassa hänet pois.

Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita kunnioitettiin.

Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla piti onnettoman kuningasparin puolta.

Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä. Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella, ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla hämille.

Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa, eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha, kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.

Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin keskuudessa.

Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan onneaan ulkopuolelta itseään.

Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.

Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen karttaa liikanaisia menoja.

Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.

Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.

Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.

"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni", kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi? Se ajatus on minusta sietämätön."

Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti mahdottomia summia.

Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.

Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".

Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi kuningatarkin yhteen jaksoon.

Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa — taskurahansa, joksi hän niitä nimitti — menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.

Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000 frangia) yhtenä ainoana iltana.

Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että heidän asemansa tuli kestämättömäksi.

Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.

Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.

Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen, prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa frangia.

Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa. Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.

Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä kuninkaallisen perheen keskuudessa.

Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset; siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä rauhan.

On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia. Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa olivat ylen puutteellisia.

Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.

Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla, lystikkäällä tavalla.

Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie
Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko
Pariisin huomiota.

Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä hartaimmasti ihailevansa häntä".

Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin katoolisuuden vastustajan.

Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.

Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.

"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."

Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt. Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".

Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa hereille.

Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana käväisi Ermenonvillen puistoissa.

Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli tehnyt toivioretken tänne.

Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen, jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.

Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin sanoa suosivan.

Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin. Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta taitavasti käyttämään.

mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.

"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että sitä aivan hämmästyy."

Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan oopperanäytäntöjä Pariisissa.

Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä, vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen lapsuudestaan.

Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi bravo'ta vanhalle opettajalleen.

Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän.
Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.

Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry, joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää Picciniä.

Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"

Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan teatterisalissa.

Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.

Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren aamupäivävastaanottoihin.

Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä, huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.

Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.

Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa tavallisempia kuin milloinkaan ennen.

Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.

Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin esiintymään näyttelijänä.

Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas, Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet osaa näyttelemiseen.

Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla näytäntöjä katsomassa.

Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen. Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.

Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.

Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa, että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja näyttelemään heidän osiaan.

Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy niihin kielletty.

Marie Antoinetten salainen suru. — Keisari Josefin käynti. —
Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. — Maria Teresian kuolema.
— Kruununprinssin syntymä.

Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen puolisoonsa.

Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen; kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.

Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.

Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.

Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen pidättää kyyneliään.

"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään kadulla.

Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta orpona haki hän huvituksia.

Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan. Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.

Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän katkerasti:

"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."

Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona, jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta, koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden hermojensa viaksi.

Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa, otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.

Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen vaikutusvaltaa.

Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa, survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.

Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että hän hankki valtaistuimelle perillisiä.

Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli. Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin, tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.

Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä hänen puoleensa.

Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren teki mieli parkaista tuskasta.

Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan, ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa. Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.

Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on, että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.

Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti melkein kuin kuningattaren orjalta.

Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.

Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa käyttämiseen.

Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen mieliharmia.

Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa.
Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta.
Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista
nuorta keisaria.

Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.

Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli suuri.

Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt. Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli tullut Versaillesin loistava valtijatar.

Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan, vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.

Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.

Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.

Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää, että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.

"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tulee
Ranskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."

Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä toivottomia, kun eronhetki läheni.

"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista", kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava, ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle pakottaakseni itseni lähtemään…"

Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko Ranskan ihastuksen myrskyn.

Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi vaalimaan lastaan.

Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.

Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.

Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot, yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja. Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa osissa valtakuntaa.

Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja kansan riemuun.

Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan, virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:

"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"

Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat, etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan, alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.

Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin, saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi prinsessa.

Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.

Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa, vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa tapaa.

Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita ihmisparvia.

Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.

Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.

Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin
Angoulêmen herttuatar.

Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.

Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin, kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.

"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä suonta."

Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.

Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja kauhistus vallitsi linnassa.

Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.

Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.

"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."

Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.

Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo, otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten pettymyksen haihdutetuksi.

Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään, jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.

Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.

Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.

Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti tuttavallisessa kirjeessä:

Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti, sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän lakkaamatta.

"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle. "Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani, mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."

Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän kuukautta myöhemmin:

"Ei mitään toiveita vielä? — Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."

Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.

Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon asti.

"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla voi kaikkea!"

Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.

Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi, että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.

Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.

Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.

"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."

Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua, oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.

Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli pahoinvoipa.

Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua kunnollisesti.

Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.

"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä mitään."

Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen ihastuksen vuohon.

Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.

Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.

Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin yhdistetyksi kansaansa.

Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan ensimäisessä valtakunnassa.

Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa päivinä? — Valta, rikkaus ja kunnia — kaikki mitä sydämemme halaa, mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.

Kruununprinssi kastetaan. — Marie Antoinetten luultuja rakastajia. —
Artoisin kreivi. — Parooni Besenval. — Lauzun. — Kreivi Fersen.

Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri tullakseen pysyväiseksi.

Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.

Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän, ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.

Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.

Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli kastettava.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.

Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei hänen sydäntään.

Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja hurmattavaksi.

Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä.

Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.

Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja vaatimattomasta vaimostaan.

Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa, tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.

Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä päästetä sisään.

"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei tee erotusta teidän suhteenne."

"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."

"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen maahan asti.

"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo todenteolla suuttuneena.

Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.

Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä.

Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin, josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.

"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?" kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä. "Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla kotia, milloin haluan?"

"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."

Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.

Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.

Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä "kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.

Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.

Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi
kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre
Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän
Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.

Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena.
Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.

"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."

Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.

Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan, tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.

Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.

Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin päälliköksi.

Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa, komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.

"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo lakanneet taistelemasta."

"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien kaikuvan."

Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.

Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen. Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa miehestään, kuninkaasta.

"La Reine dit imprudemment
à Besenval son confident:
'Mon mari est un pauvre sire'.
L'autre répond d'un ton léger:
'Chacun le pense sans le dire,
Vous le dites sans y penser'."

Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi esiin rakkaudentunnustuksen.

"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."

Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta. Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.

Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.

Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.

Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea jälkimaailman silmissä.

Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä. Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen kiintynyt.

Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.

Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen kuningattaren suosioon.

Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut. Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä tahtonut.

Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.

Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen makuuhuoneensa kynnyksellä.

Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.

Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen selkäänsä astinlautana.

Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan, vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.

"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka ei osaa edes avata vaununovea."

Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.

Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie
Antoinetten katkeraksi vastustajaksi.

1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui hänkin mestauslavalle.

Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja katuvaisena."

Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin suuresti rakastavinaan.

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.

Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava merkitys heihin molempiin nähden.

Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin. Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.

Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.

Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan toisensa eräissä naamiohuveissa.

Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten, joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.

Ruotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino samassa lähestyi ja puhutteli häntä.

Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.

Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo tuntematon mahtaa olla?

Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi itsensä kruununprinsessaksi.

Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan lähestynyt häntä.

Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.

Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.

Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli säilyttänyt muistossaan:

Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta sisään.

Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia suosiollisuudestaan.

"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa. Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön tapaisen sen johdosta."

Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita, joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona. Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan oli hovissa nähty.

Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys kysymyksessä.

Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:

Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.

Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.

Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.

Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita Amerikaan.

Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.

Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen
Lafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.

Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä päivinä.

Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä johdosta hänelle:

"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."

Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa. Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.

Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.

Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.

Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.

Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.

Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa toiminta-alaa.

Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi, ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta hänen suureen kykyynsä.

Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan. Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.

Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.

Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:

"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä voin matkustaa milloin hyvänsä."

Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.

Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi, ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.

Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.

"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala, johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän — — —"

Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata. Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.

Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä 1778.

Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan. Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun pelastumiseen.

Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi. Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.

Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei saavuttanut toiveittensa päämäärää.

Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren, synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan ulkopolitiikkaan.

Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen politiikkaan nähden.

Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.

Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.

Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas, joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:

"O France, applaudis-toi de ton sort, Un dauphin vient de naître
et Maurepas est mort."

Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta suuremmaksi kuin ennen.

Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.

Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän käsissään.

Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin, nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."

Kovasti on moitittu — ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi
— Calonnen nimittämistä rahaministeriksi — "Contrôleur général'iksi".

Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.

Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan ystävättären neuvoa.

Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä kutsuissa madame Polignacin luona.

Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.

Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana hienosti hymyillen sanoa:

"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."

Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä tarvitsevansa.

Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.

Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.

Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset, sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes toisen verran.

Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää rahanpuutteeseen.

Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan. Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan neuvostoon.

Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.

Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.

Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.

Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin valtakunnan pelastamisesta.

Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta virassa oltuaan, luopua toimestaan.

Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty, siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä voimassaan purkautui hänen ylitsensä.

Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja ohjeillaan.

Marie Antoinette äitinä. — Madame Polignac kuninkaallisten lasten kasvattajattarena. — Beaumarchais ja hänen komediansa.

Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa määrässä hänen rauhatonta henkeään.

Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin — niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen — mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."

Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan. Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se, joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan valtaistuimelle.

Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden vuoden.

Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja muiden pappismiesten kanssa.

Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa, neiti Bertinin, ja lausui hänelle:

"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä unohtanut."

Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan. Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää koristaneet tukkaa.

Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika ovella.

Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen vioilleen.

"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden loitolle."

Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen, jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.

Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.

"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä päivällistä."

Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.

Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja pyysi äidiltään anteeksi.

Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.

Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.

"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."

Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten ensimäinen kotiopettajatar.

Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen toisaalle.

80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita, palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.

Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti uskoa tuon toimen madame Polignacille.

Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.

Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla. Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.

Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä: kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin salonkeihin.

Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista levottomuuden aihetta.

Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve, laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet kantamaan häntä itseään.

Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin, täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi kulki pikaista kuolemaa kohti.

Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin, käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja kehotuksiaan.

Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen oikkujaan.

Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.

Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua, että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä äitiään.

Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa alemmiksi itseään.

Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.

Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.

Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla. Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.

Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa, oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.

Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja, vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien säätyluokkien keskuudessa.

Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi sen kauan ja jyrkästi.

Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.

Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", — mikä lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä, että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.

Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta (1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.

Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin alkua.

Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.

Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä näytännössä.

Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä "Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja kuninkuutta vastaan. — — —

Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta, jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia etuoikeuksiaan.

Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään yhteen ja astumaan julkisuuteen.

Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.

Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan elämänsä vaivaistalossa.

Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti hänet oman perheensä jäseneksi.

Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle, jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.

Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja rahahuolia.

Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli, milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.

Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen kukkaroonsa rahoja.

Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle. Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.

Kaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan ylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut naimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.

Epäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa kaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui kykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria Teresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä takia.

Rohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella komeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein silmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä puheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti paheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.

Ikävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja tyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja väärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan Ranskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen tähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille myönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa lähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa yhteensä.

Ludvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan takaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas päästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta aavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä tavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut tietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin todistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania kohtaan.

Apotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn kuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin herttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:

"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten onnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt ajatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella kädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella hoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista."

Kirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta anteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär du Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta, arvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.

Eräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui suosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin pilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui "Maria Teresian viekkaudeksi ja tekopyhyydeksi". Todistaakseen tämän esimerkillä veti hän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.

"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta", virkkoi hän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.

Läsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut kirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista vihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.

"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa langenneen naisen kanssa!" huudahti Marie Antoinette katkerasti, "ja että hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin piirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?"

Rohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan hoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa kukkuloille.

Marsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de Marsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar; ruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.

Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.

Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.

Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen johdosta (1777):

"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta, jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."

Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies. Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja mahtia.

Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.

Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.

Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta kohtaan.

Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten. Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.

Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan keskinäiseen ymmärrykseen.

Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa. Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.

Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä, oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.

Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.

Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren luona kardinaalin eduksi.

Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat olleet paremmankin päämäärän arvoiset.

Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin. Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.

Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä, entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä kuningattaren käsialaa.

Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään epäilyksiä voinut herätä.

Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen: hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut kirjeissä vastaanottaa.

Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä, ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.

Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa määrän perille.

Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:

"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär", kuiskasi hän.

"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa. Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.

Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä autuaallisimmassa mielentilassa.

"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän, ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."

Kreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut toimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä kanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen sitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.

Petetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa vehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että hän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio puoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen yliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli sitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian kukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta vaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.

Lukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt linnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.

Niihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la Motten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen mies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren kasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja tekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään Pariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä henkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.

Viikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja kertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän kohdakkoin saattaisi heidät yhteen.

Samana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön asuntoon.

"Rakas ystäväni, te ette tunne minua", hän sanoi. "Mutta minä pyydän teitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa. Olen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän on antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas tekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt silmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta frangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja kuningattarelta."

Sanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt kirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie Antoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat Olivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja ystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.

Vieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa paikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta samalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

Päätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet vaunuilla ja veisi Versaillesiin.

Hän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de
Villette, tuo ennen mainittu apumies.

He ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin yhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte tavallisesti piti asuntoa.

Molemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat kohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta ja odotti kärsimättömästi huomispäivää.

Seuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä määrä tapahtua.

Kuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön tätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen valkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun samalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle päätteeksi kirjeen hänen käteensä.

"Minä seuraan teitä linnanpuistoon", sanoi hän; "siellä eräs ylhäinen herra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen, ojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu merkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään."

Yhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä unohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.

Hän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä kuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut niin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä ravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen koko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.

Kreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis ruveta korjaamaan vaivojensa satoa.

Kuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie Antoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000 frangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Kuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti rahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta luottamustaan.

Luvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000 sekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren suureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta käytettiin de la Motte-perheen elantoon.

Kolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan. Tällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä. De la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja heillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka vallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin nopeasti.

Hovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan, jonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.

Kultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin kuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin oli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.

Erään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie Antoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän ensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta lahjoittaa koristeen kuningattarelle.

Kuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar huomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin kaulanauha.

Juveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta kaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista tullut mitään.

Epätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon niin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie Antoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki ja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.

"Teidän majesteettinne", lausui kultaseppä, "minä olen hävinnyt, kunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista onnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen."

"Nouskaa, Böhmer", vastasi kuningatar ankarasti. "Minä en ole teitä pyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle sen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois timantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne."

"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen kohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään sellaista. Menkää!"

Böhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.

Mutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka vallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki ilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.

Kreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen saapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.

Kreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi peljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki edellisetkin.

Vihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että kuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei kumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan eräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen kanssaan ja päättäisi kaupan.

Muutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren puolesta sopimaan kaupoista.

Ehdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin 1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä, puoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi tulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa pidettäväksi salassa.

Kun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli merkitty:

Sekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie Antoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut kreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.

Böhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja kuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa. Toisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö, ettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen vuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.

Samana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija, joka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.

Hän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli jälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.

Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen.
Kreivitär luki sen ja virkkoi:

Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen yhtymyksen kuningattaren kanssa.

Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette, astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.

Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin välityksellä.

Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys odotti heitä — kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.

Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää, ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät hänet ennen pitkää.

Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.

Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.

Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi Lontoossa.

De la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt se vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää. Madame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi kotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja helmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun Rohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä ullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi hän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.

Eräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä siitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta. Kultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään kuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka kuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti suuremmoisesta kaupasta.

"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein jalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa."

Marie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen ja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin hullun miehen kanssa.

Ensimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta kuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte valtiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi, että tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.

Kerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren oikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan kauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita eroavaisuuksia.

Suorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet levottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä suurimmassa määrin epäilemään.

Sillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta, joka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär de la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä uhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.

Jousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna oli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja antoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.

Hänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen toteuttaminen.

"Kardinaali maksaa kaulanauhan", ajatteli hän, "sillä hänelle on tyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen. Hänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön tiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi sitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi."

Hän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja että kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti samalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla saattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja että hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien vaitiolon.

Sillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi toimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa kuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut kaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.

Kirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon hän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa valossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen kättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset ja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.

Hänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen hullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut heidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa Cagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.

Mutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro vain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia tunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista sopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.

Marie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen kamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt sanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.

Böhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa osaansa "Sevillan parturista", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa häntä.

Palattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen siitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli luullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia päiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos kokonaisuudessaan ilmi.

Koko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali näyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.

Hänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten odotti häntä.

Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä ja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi häntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui kokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen kasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.

"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan kuningattaren lukuun?" kysyi kuningas.

"Teidän majesteettinne", änkytti kardinaali, "huomaan, vaikka liian myöhään, että minua on petetty."

"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren kirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi suorittamalla tämän toimen."

"Luulitte tekevänne minulle mieliksi", lausui kuningatar silmitönnä vihasta, "minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut teille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin arkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni asia?"

"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi", sanoi kardinaali. "Minä maksan kaulanauhan — haluni saada palvella teidän majesteettianne teki minut sokeaksi, minä en aavistanut petosta."

Hän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu allekirjoitus oli luettavana.

"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen", sanoi kuningas, silmäiltyään paperia. "Kuinka on mahdollista, että Rohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo kuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan kuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan etunimeään."

"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä", jatkoi hän; "vaadin, että te kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen; siellä on paperia ja mustetta."

Rohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti paperin ja virkkoi:

"Sire", huudahti kardinaali, "minä aina tottelen käskyjänne, mutta älkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden."

Keskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali kiinni ja vietiin Bastiljiin.

Ennen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan yksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan hänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la Motten kanssa.

Kirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan sinettiin kardinaalin papereita.

Kuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että ylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen henkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin haudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin yleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja ministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas Rohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun kokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.

Kardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin kreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux de Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.

Cagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään saapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa, paiskattiin vankilaan.

Saattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin arvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena kaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri, mutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.

Aateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen toimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas istui vangittuna.

Kuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä vastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet ja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä toimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.

Kaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset, kaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet liittoutuivat nyt häntä vastaan.

Kreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka "rouva Etikette", päästi tässä tilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt julkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki puolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat yhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he pukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen tuomareittensa tielle.

Tuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei olisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.

Hänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto syytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui sitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie Antoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan, saadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.

Kuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa oli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on osottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään yhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen muut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen tuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan täytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.

Kardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle uhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja se riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan oikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä kohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten syytettyä.

Kreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi kardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin polttokirjaimella V ("Voleuse"). Paitsi sitä tuomittiin hän elinkautiseen vankeuteen.

"La Salpétrière'ssâ", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi hulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja syrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan Englantiin.

Hänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle Oliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.

Kardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa ulos oikeussalista.

Tosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää majesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen kohtaamaan häntä öiseen aikaan.

Mutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan myötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan kuningatar.

Ei mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei mikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne sisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä murretuksi.

Vuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren vaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne ilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja häpeällisintä lajia.

Marie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli tunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa. Kaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen sukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen ystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.

Maaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa hänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona useille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen siveytensä kimppuun.

Syytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin kappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat virkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä lähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan kuningatartaan.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton, huomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään. Normandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: "Pojalleni hurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua." Kaulanauhasta nostetun onnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään iloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia iskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä kovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä vuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui vähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet astuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona häntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.

Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli
Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja
Bourbonin sukujen välillä.

Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.

Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi toisella täytyi päästä ilmoille.

Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet ensiksi — karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!

Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi kohtaamaan siellä.

Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär hävyttömäksi.

"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.

Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi, jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".

Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.

Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä kanssa.

Eräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli kiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä viisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään valheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi ja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.

Jos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin sormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan näytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja kuninkaasta.

Vihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko kuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä pääkaupungissa.

Elämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut mitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen kintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin henkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen ulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan osasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli oikeitakin rahoja vääriksi.

Aavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa. Hänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin näki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli entisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt näissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat kätkettyinä.

Ennen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän käyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut, hänen onnensa päivät olivat kadonneet.

TOINEN OSA:

Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.

Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.

Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.

Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.

Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.

Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.

Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.

Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.

Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.

Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.

Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.

Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään hiljaisuuteen.

Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.

Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.

1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota hänen kotiseudullaan käytetään.

Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.

Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat. Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla tehota kansan mieliin.

Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren vihamiehenä.

Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.

Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.

Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.

Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.

Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.

Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle — väkinäistä hymyä — ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.

Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.

Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."

"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.

"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.

Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat. Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina, astuu hän edelleen.

Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut, pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa hermokouristuksissa.

Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan lohduttavaa sanaa.

Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä; toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.

Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen säädyn kuusisataa edusmiestä.

Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee tulijoita vastaan upeassa salissa.

Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin. Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.

Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet sijansa keskellä lattiaa.

Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas valtaistuimen luota kuin suinkin.

Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.

Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.

Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.

Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.

Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.

Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.

Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.

Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.

Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.

Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"

Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.

Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.

Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.

Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.

Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.

Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.

Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua — jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja — oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.

Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.

Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun 20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.

Orléansin herttua — ennen Chartresin herttua — oli aivan nuorena nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt naimisiin ilman rakkautta.

Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa, Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä. Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti kaikille.

Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa, että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan suostumusta, oli Ludvig vastannut:

"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli asettua aiottua avioliittoa vastaan."

Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.

Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä, ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.

Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.

Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä, poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren vihamiehenä saavutti hän — kuten jo on mainittu — kansan suosion, ja kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin käsissä.

On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.

Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.

Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar, lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa. Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan, lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä seurapuhelussaan herttuan kanssa.

Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan kuningasta.

Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin prinsessa Lamballen esirukousten takia — saman prinsessan, jonka nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti hänen pyyntöönsä.

Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus, että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.

Poliittisia riitoja. — Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman poikansa. — Bastiljin valloitus. — Kuningatar käy Pariisissa.

Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan johdosta.

Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.

Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.

"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus oli kuulunut: "Kaikki!"

Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly, kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi. Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan puolesta.

Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja rakkautta.

Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä edellytyksistä.

Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.

Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat: hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen sielussaan.

Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta, oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen hoitamisensa hyvin tukalaksi.

Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen. Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin, mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.

Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan. Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.

Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona
Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.

"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.

"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme, Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta sankaria.'

"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.

"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua hänen lausuessaan nämä sanat. — — —"

Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla juhlilla — lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja nykyisen ajan välillä.

Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren, pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.

Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:

"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."

Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:

"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."

"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."

Seuraavana aamuna — 4. päivänä kesäkuuta — huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.

Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.

Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle:

Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva, selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia ennustava tuulahdus.

Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska — kuten Bailly lausui — "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen kansansa välillä".

"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig tavattomalla katkeruudella.

Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa lähetystö.

Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:

Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut noudattamaan.

Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin, tukea hallitusta.

Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.

"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla on rohkeutta."

Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta. Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen ryntäävän Pariisiin.

Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka kunnioittavasti paljastivat päänsä.

Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.

Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin, rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin, huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.

Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin heikkoutta", huudahti Mirabeau.

Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä. Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain niiden enempään ärsyttämiseen.

Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin tunnettu lujuudestaan — Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa — kuin kuninkuuden ja sen ministerien sortovallan välikappaleena.

Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa. Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.

Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.

Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI. Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.

Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36 sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.

Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin, josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi rientomarssissa linnaa vastaan.

Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei kuunnellut kehotusta.

Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa oli myöskin pappeja ja naisia.

Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä kannettiin pistimen nenässä.

Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.

Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.

Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla, leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat naiset kiihottivat heitä.

Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen. He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja panivat kuntoon porvarikaartin — sittemmin niin kuuluisan kansalliskaartin — jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko maan.

Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.

Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta. Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin puukon isku sydämeen.

Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen. Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se synnytti hallituksen virkamiehissä.

Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään, ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.

Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.

Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä toivomusta.

Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.

Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".

"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."

Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.

Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.

Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.

Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.

Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.

Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.

Tällä käynnillään kansalliskokouksessa — tällä sovinnonteon yrityksellä — oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.

Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin, lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat, ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.

Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän piakkoin tulisi käymään Pariisissa.

Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.

Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."

Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.

Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen; hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.

Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta. Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:

"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."

Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon, että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti. Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla, jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan, sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.

Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja armonsa liikuttaisi sitä.

Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. — Maastamuutto alkaa. — Upseerien juhla. — Naisten retki Versaillesiin.

Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan saamatta.

Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä, kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi moittimassa veljensä heikkoutta.

Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän ollut alttiina loukkauksille.

Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään, kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.

Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta, matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet — etupäässä Artoisin kreivi — antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta, että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen mahtavimpia aseita.

Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä. Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.

Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä keisari Josefin lausunto:

"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."

Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä voitu saada vaikenemaan.

Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.

Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava — murhattava salaa tai avoimesti kadulla — tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen lausuvan hunnutetulle naiselle:

"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."

Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan raivolta turviin.

Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.

"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."

Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.

Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.

Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.

Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.

Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.

Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.

Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.

Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.

"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."

Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa. Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.

Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina. Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren läheisyydessä.

"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista ihmisistä."

Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän herttuattarelle:

"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki, kyyditessäni teidät Sensistä."

Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan rukouksia Ranskan pelastukseksi.

Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen perheensä.

Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset traditsionit.

Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.

Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet, antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi. Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.

Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille. Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin, linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin. Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille, kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.

Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi rykmenteistään.

"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa", kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina — ja mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"

"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita, jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.

"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa, on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön… Useat rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin upseereihinsa." — —

Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi. Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan halveksivasti hyljätyiksi.

Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet. Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto. Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.

Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.

Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.

Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa, jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin "Flandre"-rykmentin — yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä kävi ehdottomasti luottaminen.

Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.

Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan teatterisalongissa.

Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia viinejä vuoti virtoina.

Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka olivat valmiit heitä puolustamaan.

Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle, joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.

Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.

Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän ympärilleen.

Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:

Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla — Bourbonien värillä.

Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.

Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.

Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.

Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.

Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.

Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".

"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu suojelemaan häntä?"

Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.

Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.

Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä voivat syödä kyllikseen.

Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.

Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja, näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.

Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi pukeutuneita miehiä.

Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa valtaistuimelle.

Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen, riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.

Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä, keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja kävelykeppiensä neniin.

"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."

"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän pillimme mukaan", huusivat muutamat.

"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.

Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet. Sää oli kolea ja pilvinen.

"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."

"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä", virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee, niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."

Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin
Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.

Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten kanuunalaukausten jymähtävän.

Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt
Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.

Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.

Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.

Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.

Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.

Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."

Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.

Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen. Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4. päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada takaisin entiset oikeutensa.

"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen johdosta lausunut.

Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä mielipiteitä.

Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.

Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti: "Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" — oli Maillard lausunut — "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.

"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet, jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."

Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja, toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:

Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen linnaan.

Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.

"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."

Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.

Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.

"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."

Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:

Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.

"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."

Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu puheenjohtajaksi.

Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.

Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla. Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten tuontia Pariisiin, poistettava.

Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä. Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.

Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät, että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä kuiskailtiin samasta asiasta.

Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.

Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.

Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.

"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut tänne yksin."

Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.

Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia, niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua lähteneet takaisin Pariisiin.

Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa saadakseen.

Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta. Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de Noaillesin luo.

Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia. Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät puolipäihtyneet naiset.

"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"

Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää. Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:

"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me tahdomme leikata kaulan poikki?"

Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen. Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon etunenään.

"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta säikähtyneenä.

"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi hän.

Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.

Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.

Ennenkuin toinen heistä — Miomandre oli hänen nimensä — verissään kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren vastaanottohuoneen oven ja huusi:

"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"

Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.

Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.

Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.

Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää, että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin puolisonsa.

Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.

Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.

Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.

Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.

Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään, jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.

Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"

Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame
Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:

"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."

"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me emme lähde ilman heitä!"

"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava näkyviin!"

"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on syypää meidän onnettomuuksiimme."

Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi täten kansalle.

Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,
joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.
Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin
"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"

"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot hukkuivat joukon kiljunaan:

"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"

Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.

Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.

Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.

Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten, kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:

Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme
Pariisiin!"

Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän kysyi neuvoa Lafayettelta.

"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette, "mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni syliin."

Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas aikoi seurata mukana Pariisiin.

Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen päällä, kulkivat etujonossa.

"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku leipurinrengin!" huusivat he.

He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.

Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto — mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.

Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.

Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.

Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat — jalan, ratsain, vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.

Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.

Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie Antoinette itkuun.

Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja voitonylpeitä soimauksia.

"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta", sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme ranskalaisia."

Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.

Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.

Tuilerioissa. — Prinsessa Lamballe palaa hoviin. — Marie Antoinetten kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. — Viha kuningatarta kohtaan jatkuu.

Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen, täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.

Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle; hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.

Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.

Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki jälleen Pariisin.

"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa tärkeimpänä.

"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen kääntyen.

Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin. Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin hauta.

Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat revittyinä seinillä.

Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia korjauksia.

Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli avoin kaikille suunnille.

"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."

Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan molempien linnojen väliä.

Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen uljuutensa johdosta.

Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.

"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."

"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena, astuessaan Tuilerioihin.

Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi, tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan tehdä.

Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan tarkoitukseen käyttivät.

Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.

Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon Luxenbourg-palatsissa.

Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen mieliala olisi jonkun verran talttunut.

Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen Versaillesin levottomuudet.

Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.

Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena, että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta, aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti — vallankumouksen sotamiehet — joka vartioi linnaa, synnytti heissä pelkoa ja epäluuloa.

Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään prinsessa Elisabethin huoneeseen.

Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa. Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon tuskaa täynnä.

Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan, vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.

"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo porvareja."

"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie
Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."

"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.

"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."

Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.

"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.

Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.

Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.

Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.

Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen olisi virinnyt uudestaan leimumaan.

"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."

"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi sille voi antaa." — — —

Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.

Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri, ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.

Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina, vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa, mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa, ystävätär haikeina huolten hetkinä.

Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla. Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua — prinsessa Lamballe oli palannut hoviin.

Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.

Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta terveydestään.

"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. — Minun terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan. Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua… — Minä olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään; ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." — — —

"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua, ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." — — —

Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.

Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.

Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon, elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään", kirjoittaa Lescure.

Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän oli lähettänyt luotaan.

Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana päivänä.

Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä, että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.

Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:

Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,
mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."

Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt seuraavaa:

"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin. Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."

"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia — puhumatta ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta, mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."

"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah, älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni — se on minun lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä. Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi, ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet, joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi, ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta. Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."

"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. — Näitä rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä kuulla huutoa ja räyhäämistä — oi millainen asema se onkaan, rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina! Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi, rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan. Minä syleilen sinua!

"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana, te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.

Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.

Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin jonkinlaista aselepoa.

Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan, apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.

Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.

Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden ompelemiseen.

Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua, otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.

Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.

Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan. Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista, jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön sydämissä.

Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita tarjottiin hänen pöydässään.

"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille, "minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa. Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."

Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron. Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että kuningatar eroaisi puolisostaan.

"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä aviorikoksesta", sanoi hän.

Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.

Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen Lafayetteä itseään:

Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti kenraalia kohtaan tunsi.

Maastamuutto. — Kuningas käy kansalliskokouksessa. — Favrasin mestaus. — Keisari Josefin kuolema.

Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta. Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan, ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.

Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa. Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu nähty eikä kuultu sellaista.

Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille asujamille.

Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.

Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua — sinistä takkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka oli siirtolaisten tunnusmerkki.

Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana. Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin uskollisen aatelinkin seurata.

Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä. Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.

Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että olisivat pysyneet paikoillaan.

Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille, menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää urhoollisuutta.

Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen vuoden loppu.

Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan pääkaupungissa.

Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen asiain nykyiseen tilaan.

Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.

Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan tuolin viereen.

Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.

Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.

Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä ja turmiollinen.

Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.

Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.

"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. — — — Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua murheissani."

Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi ilonhuumauksen valtaamana.

Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi. Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.

Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:

Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.

— — On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava vaari.—-"

Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien välke.

Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.

Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.

Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin, tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty aatelin veroisina.

Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.

Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.

"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa ympäristössä — minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."

Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton kansalliskokousta vastaan.

Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan Pariisiin.

Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.

Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200 hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.

Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu ylimyksen leima heidän silmissään."

Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.

Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.

"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."

Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.

Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.

Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:

"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."

Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.

Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.

Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.

Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari
Josef vähäistä ennen kirjoittanut:

"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; — mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."

"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."

Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.

Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä
Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.

Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin lastensa makuuhuoneeseen.

Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä suljettuna.

"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa", huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.

"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi kruununprinssiä sydäntään vasten.

Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä, kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."

Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko marttyyri?

Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa tyttärelleen ja pojalleen.

Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä lohdutuksen sanoja.

Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette piti pojastaan ja tyttärestään.

Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi, sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin, mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä mukaa kuin ymmärrys kehittyy.

Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi. Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.

Muuten — minä toistan sen vielä — on hän kiltti lapsi, ja ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi' ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin, mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja suurta penäämistä. —

Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin, että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta, olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa, ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona, on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä usein rasittaa munuaisia.

Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa. Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on edellisen suora vastakohta — hän hemmoittelee lastani liiaksi. Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin. Keskenään sopivat he vallan hyvin.

Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei — se on hänestä aivan yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän äitinsä johdettavana.

Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan; hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.

Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon, mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielisiä.

Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja, minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on joka tapauksessa oltava varuillaan.

Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä ja tyyniluontoisia.

Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa. Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka hänen asemansa hänelle suopi.

Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi, omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne, hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.

Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.

Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se minusta melkein yhdentekevää.

Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset, hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista vakavuutta.

Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.

Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä välttää rangaistusta.

Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.

Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea, vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.

"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään, sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."

"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä kyllä siihen asti opin."

Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.

"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."

Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."

Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia; täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja iloisesti.

Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla, seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.

Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:

Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia yllinkyllin.

"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun poimimani", vastasi lapsi.

Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta käsittää syytä miksi äiti itki.

Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:

"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä hän itkee myötään."

Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.

"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo madame Tourzel.

Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen opetusta.

"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."

"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin. Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja. Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen, "on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."

Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty. Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä. Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta, puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.

"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein, koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän ystäviämme."

"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette. "Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."

Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.

Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään miten työläästi maine on saavutettavissa.

Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin, jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.

Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.

"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"

"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."

"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.

Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.

Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.

Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin. — Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa hänelle tuotti.

Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.

Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle vihamielisessä kaupungissa.

"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."

Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.

Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.

"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on meidän oltava läsnä…"

Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan ja aikaansa juhlan valmistuksiin.

Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista juhlapäivää.

Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki ikkunat haltuunsa.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti vasemmalla sivullaan.

Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään ja kansan edustajista.

Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.

Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja viritti "Te Deum'in".

Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle.

Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.

"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on hyväksynyt ja minä vahvistanut."

Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja huusi ikkunasta:

"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin minussakin!"

Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat, kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin. — Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.

Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.

"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki, uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot niin pian vaipua unheen syvyyteen?"

Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se oli luvannut.

Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.

Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen kuningasta vastaan — sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän valan.

"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle, "meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin. Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa, jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."

Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.

Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.

La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut
Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.

Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan hänestä hyödyllisen aseen.

Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.

"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.

Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie
Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.
Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie
Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä
ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.

Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja 6. päivänä.

Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. — Mirabeau oli näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.

"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."

Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.

Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli tyytyväinen niihin.

Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.

La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.

"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."

Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen melkoisia summia Mirabeaulle.

La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.

Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti
Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.

Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa. Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa pitämiseksi.

Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä, madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen isäntänsä hänet pois sieltä.

Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar oleskeli läheisyydessä.

Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.

Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa jonakin julmurina, kuningasvallan — ja niinmuodoin hänenkin — katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.

Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein luonnottoman suurelta.

Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut, miellytti hän häntä.

"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave, milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja lähestymään sitä luottavaisuudella."

Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.

"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden — —"

"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan", sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään, tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän kuninkuuden aseman.

Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi jälleen rakentamaan mitä oli revitty.

"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle. "Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."

"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."

Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen johtaja suuteli sitä ja lausui:

"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta minä pelastan hänet!"

Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.

Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.

"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."

"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."

Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.

Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.

Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.

"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."

Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.

Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.

Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän puolisen tuntia miltei tiedotonna.

Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.

Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.
Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.

"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain pää koko Ranskassa."

"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään puolueiden saaliiksi."

Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät pukeutuivat surupukuun.

Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan, surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen kuninkaallisessa linnassa.

Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. — Prinsessa Elisabeth. — Kuningas Ludvig ja kirkollinen tila. — Kuninkaallista perhettä kielletään matkustamasta Saint-Cloudiin.

Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.

Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta pakenemiseen.

Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.

Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti puolisoonsa.

"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa, "sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja kuolla."

Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen kirkkovaltiostaan.

Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin joutumistaan kansan puolelta; — rauhaton Sophie oli jo kuollut.

Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa polvistua Pietarin kirkossa.

Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan lähettiläälle Roomassa.

Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).

Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar aikoisivat seurata perästä.

Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.

Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa vastaan.

Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua
Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään
Adelaiden ja Viktorian matkaa.

Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen naisen vaunuissa.

Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.

Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta, mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.

Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä, kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän lähde pois maasta.

Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.

Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.

Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.

Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea kapina puhkesi ilmi.

Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten ulvoessa ja viheltäessä.

Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää Ludvigia.

Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.

Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman, jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja kuninkaan oikeana esikuvana.

Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti, paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.

Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.

Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.

"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla. Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta vieraalle valtaistuimelle."

Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä, jonka katsoi oikeaksi.

Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän ystävättärelleen, madame de Causansille:

"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan voimme kärsiä. — — — Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden. Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"

Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v. 1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet nuoren kuningasparin luo.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että tulen liiaksi kiintymään häneen."

"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille, ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."

Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa. Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille vei kuningatar hänet sinne.

"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle, on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."

Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa, muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.

Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne, kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman epäluuloinen.

Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten virtausten ohjattavaksi.

Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.

Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.

"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja minä henkeen ja vereen Bourbon!"

Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin päiviin saakka.

Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä, tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan, tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli tuominnut tätä väärin.

Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi, mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.

Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin, mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki oli jo ammoin sitten mennyt.

Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin suhteessaan kirkkoon.

Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli koko maan.

Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.

Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne, teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:

"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.
— Mutta siitä tulee kohta loppu!"

Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.

"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja", kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.

Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin. Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.

Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.

Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:

"Mitä tahdotaan minulta riistää? — Virkaniko? Ryöstäminen koskee teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? — Minä olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin vakaumukseni."

Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian puolesta.

Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään vallattomuutta.

Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13. p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta arvostaan ja julisti pannaan.

Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset neuvonsa.

Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä vastaan sinkauteltiin.

Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.

Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa temmatuksi raskasmielisyydestään.

Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä käydä pyhällä ehtoollisella.

Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen, ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.

Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen allekirjoittanut.

Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de
Tourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.

Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että kuningasperhe matkustaisi pois.

Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun kansanjoukot ympäröivät ne.

"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. — "Alas pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"

Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina, riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa uudestaan järjestykseen.

Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten ympärillä.

"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"

Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:

Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan eteenpäin.

Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.

Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua aiotusta matkastaan.

Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.

"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset, jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.

"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."

Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä, että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18. päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.

Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä muodossa ne hänelle esitettiinkin.

Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa. Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat hukkuneet.

Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.

Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.

Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.

Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.

Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa, täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.

Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé — Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä — oli tarjonnut kuningasparille apuaan.

Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa, Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.

Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan. Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta mielenlaadustaan.

Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.

Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.

Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.

Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen kuninkaallisen perheen pakoa.

Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien harvojen rykmenttien uskollisuudesta.

Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.

Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan rajalta.

Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana esitti hän markiisi d'Agoultin.

Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.

Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten Pariisista Chalonsiin.

Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada onnettomuuden päivinä palvella häntä.

Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.

Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja hän valmisteli heidän pakoaan.

Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon matkustaa nopeasti.

Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja, jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin kanssa toisissa vaunuissa.

Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa samoissa vaunuissa.

"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki tahi ei ketään", sanoi hän.

Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä huolimatta useita virheitä.

Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.

Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle, kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.

Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.

Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti vaunujen hinnan 5,944 frangiksi — melkoinen summa v. 1791!

Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen. Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.

Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan, ruotsalaisen kreivi Fersenin.

"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista peliä — tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."

"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi seisauttaen hevoset.

"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen balettiseurueen?"

"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasi
Fersen. "Hyvästi!"

Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.

Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.

Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20. päivään.

Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja vakoojain eksyttämiseksi.

Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.

Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt oli vain hankittava passi.

Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja yhdelle palvelijalle.

Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista perhettä.

Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa.
"Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.

Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen, jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata kasvattejaan.

Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn kuten tavallista.

Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.

Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.

Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi unimielissään:

Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit. Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven. Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.

Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan poikki eri ryhminä.

Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.

Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.

Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi kohta hänen jälestään.

Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.

Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan
Tuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.

Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki. Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.

Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän oli.

Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.

Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.

Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.

Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.

Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.

Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli siksi malttavainen, ettei huutanut.

Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti hevosia piiskalla.

Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat. Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.

Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty kadulle loikomaan.

Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen hevosia.

Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.

Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut lähtivät liikkeelle.

Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.

Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut liiaksi luottaa.

"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne. Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä onnellisesti… Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen saapuakseen sinne."

Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.

Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.

Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut ajoivat nyt perätysten.

Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.

Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä. Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja kutsuttiin Fransiksi.

Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.

Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.

"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi, olisi sen jo pitänyt tapahtua."

Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.

Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä hetkellä mahtoi olla tekeillä.

Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen muotoisina, kuin olemme odottaneet.

Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta johtui vaaroja.

"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista henkivartijoista.

"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."

Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.

Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.

Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin ajanhukan.

Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset matkailijat vaunuissa.

Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka pakenivat Pariisista.

Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja kiirehti kuskia.

Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.

"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen siitä."

Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.

Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.

Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.

Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä — mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja saapunut.

Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.

Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu joukko ympäröittiin.

Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin. Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat, vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä helpottamaan.

Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä. Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin, jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt väestöä.

Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen tyyntä Pont Sommeveslessa.

Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.

Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa. Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään, mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen asukkaiden huomion pois vaunuista.

d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi madame de Tourzelille:

"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."

Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.

Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään matkustajia näkyvistään.

Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.

Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle. Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos mahdollista pidättää matkustajat.

Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.

d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä. Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat vangiksi.

Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.

Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan vihollisia.

Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.

Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi. Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän tohtinut surmata kuninkaan ystävää.

Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon. Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien edestä.

Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin läpi kulkevan tien.

Nuori Bouillé — kenraalin poika — oli saapunut Varennesiin mukanaan osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia, jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa kuninkaalle.

Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.

Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse meni hän myöskin levolle.

Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.
Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.

Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.

Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.

Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.

Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.

Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.

Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa olijain kuuluville.

Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.

Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat askeltakaan, niin heidät ammutaan.

Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.

"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin perheineni."

Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa. Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean. Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.

Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.

Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan. Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja ihmisjoukkoja kokoontui.

Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.

Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.

Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.

Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan oleva pöytä.

Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli kummallisen raukea ja väritön.

Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.

Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia lähiseuduilta rientämään Varennesiin.

Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.

Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa — lausui hän Ludvigille — oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa pakoaan.

Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.

Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.

Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.

Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.

"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä kyynelistä.

Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt hänen sanatulvansa.

Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja saavutti jälleen arvokkuutensa.

"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja kuninkaallinen perhe. — Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa, jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne, lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."

Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.

Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.

Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain mielissä.

Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun, niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja kostutti hänen kättään kyynelillään.

"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle. "Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi tuottaa meille vapauden."

"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen, ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."

Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä. Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.

Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.

Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot ja silmät unettomuudesta punaiset.

Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.

Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti, mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.

Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla innolla huutaa:

Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme miestänsä muassaan.

Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta, mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.

He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi matkaansa ratsain husaarien saattamana.

"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."

Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.

"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi lapsiini?" kysyi hän.

Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle, että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.

Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla matkaan.

"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen.
"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."

Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia. Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi kuninkaallisen perheen luo.

Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.

"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät hiuksista!"

Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.

Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla sisään.

Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.

Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia sanoja saksankielellä.

Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut. Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.

Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen. Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat nyt matkaa yhdessä.

Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:

"Sire — Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa — — meidän vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. — — Te ette saa jatkaa matkaanne.— — Sire, valtion edut! — — Niinpä niin, sire — — meidän vaimomme — — meidän lapsemme — —"

Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla vuoteella.

Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui hänen poskiaan pitkin.

Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään. Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.

"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"

Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli toivonut saapuvansa liian myöhään.

"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.

"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.

Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti. Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.

Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan tehtävän suorittaakseen.

Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla tavalla sen käskyistä.

Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin. Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja käski valjastaa hevoset.

Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.

Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään voinut kolmea muuta vastaan.

Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut lähteä mukaan.

Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.

Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli tapahtunut.

"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole mitään komediaa."

Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.

Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut rauhoittuakseen.

Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät takaisin Pariisiin.

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén joukkojen kiitävän Varennesiin päin.

Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.

Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän penikulmaa neljässä tunnissa.

Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli lähtenyt.

Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig XVI.

Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.

Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.

Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.
Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten
Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.

Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille, olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille; hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko kansakunnalle.

Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.

Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan, luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat jalkeilla.

Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.

Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig ollut sängyssään.

Melkein yksin ajoin — kello 7 aamulla — astui kuninkaan kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.

Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat tyhjät.

Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.

Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.

Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin
Tuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.

Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.

Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät huhut liikkeelle.

"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen
Flora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."

Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut pois.

Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia, vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.

Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä särkemis- ja tuhoamishalua.

Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.

Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita. Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.

Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.

Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.

Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden, liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat vaunuja.

Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille. Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.

Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita, aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan, kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.

Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.

Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.

Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi tervehtiä kuningasperhettä.

Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.

"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi hälinän johdosta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään piteli hän poikki hakattua päätä.

Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa paikoissa vastaanotettu.

Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse, joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin äärettömän kaukana.

Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa, olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.

Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi ainakin välinpitämättömiksi.

Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.

Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan. Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut paeta Ranskasta.

Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja likautui kokonaan.

Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi, olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli kuultu lausuvan toverilleen:

"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta mistä päin laukaus tulee."

"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala valvoo meidän kaikkien yli."

Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian vallassa.

Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.

Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja Latour-Maubourg — kolme kansalliskokouksen lähettilästä — astuivat kuninkaallisten luo.

Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä lähteä kuninkaallisia vastaan.

Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.

Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen pelonalaista tilaa.

Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.

Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden, jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti vaununnurkkaan.

Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin. Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.

Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin asianhaarat sallivat.

Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.

Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin ja suuteli sitä.

"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden, joka minua miellytti.

"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo, leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan."

Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta, mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan puoleen kevytmielisillä puheillaan.

Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä, mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto uskonnosta.

Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä. Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes kiitostakaan hänelle.

Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.

"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne ruumiillisista tarpeistamme."

Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta, käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.

Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista, niin että tämä pillahti itkemään.

"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut semmoiseen kohteluun."

Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta Marie Antoinettea kohtaan.

Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:

Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä, peljäten hänen putoavan vaunuista.

Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä arvossa.

Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän kuningattaren suosiossa.

Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin tavalla.

Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave väliin suojellakseen heitä.

Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.

Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.

Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.

Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.

Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau, ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies pelastamaan monarkkiaa perikadosta.

Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.

"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon riistääkseen minulta ne."

"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla teille!"

"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi asia on varma — meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."

Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton innokkaasta vastustajastaan.

Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.

"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset, joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle. "Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän majesteettinne kättä."

Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.

Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä lähemmäksi tultiin Pariisia.

Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa kruununprinssiä sylissään.

"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan; tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta. Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.

Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.
Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.

Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.

Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja linnan penkereet.

Yksi ainoa — eräs edusmies — kumarsi hattu kädessä syvään kunnioituksensa merkiksi.

Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä, mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan avopäin.

Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa suljetuissa vaunuissa.

Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin säälintunteisiin lausui:

Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen paon johdosta.

Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.

Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi heidän silmäinsä edessä.

"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."

Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.

Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen hänet linnaan.

Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.

Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun
Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.

Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.

Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.

Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää koskaan tästä lähin kirkastavan.

Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.

Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä pitkiä kuin vuodet.

Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.

Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:

"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."

Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa nöyrä kohtaloonsa alistuminen.

"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."

"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka teillä on, on yleisesti vallalla."

"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin teillä", vastasi kuningas hymyillen.

Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä sisältävän pikku lippaan avaimet.

Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen hatulleen.

"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.

"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä, jotka ovat vähemmän hienotunteisia."

Madame Roland. — Ruotsin kuningas Kustaa III. — Keisari Leopold. —
Mieliala Koblenzissa. — Kreivi Fersenin kokemuksia.

Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen eteenpäin.

Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.

Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa, nimittäin madame Roland.

Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen, toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen pitkää maansa etevimpiä naisia.

Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.

"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta, jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua. "Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä viisainta ja oikeinta."

"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'. Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa, mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen, mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi halveksii."

Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta vertaa ankarammin.

Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen viattomimpiakin tekojaan.

Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin, ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään hänet takaisin Itävaltaan.

Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai pääkaupungin pormestarin lupaa.

Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.

Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.

Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä kuin päivälläkään — ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.

Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa vieressä.

Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet, mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran. Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä huoneessa tapahtui.

Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.

"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa vähän; se on parempaa kuin lukeminen."

Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin tahtoi olla yksin.

Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin. He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät. Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn keskessä.

Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.

Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.

Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.

Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.

Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.

Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.

Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.

Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.

Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.

"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."

Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.

Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.

Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä pidettiin tulta vasten.

Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:

"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta käsin."

Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja edellistä sydämellisemmän:

"Olen elossa… Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön! Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää… se on minusta yhdentekevää… Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu. Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi… En voi enää kirjoittaa teille…"

Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen, vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä jälleen näkemään häntä.

Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.

Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen kirjasen ristisiteen sisään.

Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan, villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin — käyttääkseni tunnettua lausepartta — on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä
Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat — Kustaan mielipiteen mukaan — maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat, jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen. "Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. — Meidän on pakko pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä, oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys, kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä, jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan
Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia sovinnonhieromisyrityksiä.

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat, puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan — Italiasta — oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille, että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. — Kirjeitä kuningattarelta ja prinsessalta.

Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu, tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21. päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään, ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt, että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. — Salaisesti ja minua auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin. Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan. Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli", lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua häntä kotiin.

"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi
aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.
Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun
täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa
ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi
olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän
ympärillämme… Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa
kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin
hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja
pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!
Syleilen sinua koko sielustani.

"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä.
Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.

"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat, näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. — — — Minä en kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.

"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää ystävätärtä kuin on

"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä. "Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä tähtemme.

"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän sinua palaamasta tänne.

"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."

Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt; hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.

Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti vastaanottaa seuraavan kirjeen:

"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet! Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi, rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan koskaan lopu. Tuhannet terveiset.

Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa kuuta lähti hän Pariisiin.

"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä", lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti tulee ystävyytensä marttyyri."

Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat sanat:

"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut ystävättären nimellä — kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.

Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.

Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.

Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.

"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."

Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan — prinsessan suvun päämiehen — taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.

"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen — ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen — jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."

Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. — Juhlia. — Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. — Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.

Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.

Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.

Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.

Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.

Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.

Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.

Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt — tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut — että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.

Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.

Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.

Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.

Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.

Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.

Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla sen vajavaisuuksista.

Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön, jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät — Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. — kehottivat tietysti mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.

Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.

"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.

uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle, joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.

Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani; mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita vaikeuksia ja paljon taistelua.

Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä, kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä; sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa, ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi, Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää. En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen velvollisuuteni.

J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi kärsivällisesti ja viisaasti.

Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen noudattavansa uutta hallitusmuotoa.

Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.

Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi. Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.

Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa. Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu viralta.

Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.

Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä. Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se, että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai kokea.

Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.

"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan nähdäksesi — —"

Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja koetti lohdutella häntä.

Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen palautuisivat maahan.

Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta — mutta valitettavasti sitä kesti vain vähän aikaa.

Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.

Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.

Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin saattamina.

Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina. Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.

Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa käymäjalkaa.

Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa kansan puolelta.

Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä, ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella äänellä kuningattaren korvaan:

Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi, että juhla pian päättyisi.

Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei ollut entisestään vähentynyt.

Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.

Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja synnytti epäluuloa.

Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle edullisemmaksi.

Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!' ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'

"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."

Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet pysyneetkään kauan semmoisina.

Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa helmikuun 20. p:nä 1792.

Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa liikkeelle.

Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään. Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.

Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä unhotuksiin.

Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui päinvastoin:

Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.

"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."

Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.

Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon, koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka suuresti häntä oli parjattu.

"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."

"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen luoksensa huomenna."

Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:

"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."

Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.

Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.

Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.

Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset, kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.

Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.

Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin, huusivat palvelijat:

Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.

Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan, lisää vielä:

"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."

Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. — Marie Antoinette käy kaksinaista peliä.

Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.

Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt, etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli uudistanut pyyntönsä.

Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.

Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä, jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen käytöksensä oikeutetuksi.

Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi", "kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi". Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.

Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti (marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de Raigecourtille:

"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti ohjattavaksi."

Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina, ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.

Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana, varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:

Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita, eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.

Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat entiselleen.

Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.

Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti: "Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."

Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon. Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli, että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin, joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.

Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin, tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.

"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on heittiöiden ympäröimänä. — — Prinssien ja emigranttien hullutukset ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."

Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:

"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto, mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen menettely ollut mahdollinen."

"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. — Mutta mitäpä minä sille voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.

"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu, eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."

"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta. Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon, että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."

Ulkovallat. — Uusi kansalliskokous. — San Domingon lähetystö. —
Perhe-elämä Tuilerioissa. — Poliittiset olot.

Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin, samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen hallitusmuotoon nähden.

Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi, että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä tapauksessa — sanoi hän — täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.

Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen. Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.

Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi kansalliskokous.

Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat, olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja hänen vilpittömyyttään.

Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä tulisi olemaan vallitsevana.

Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.

Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.

"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."

Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.

"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."

Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.

Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.

"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"

Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.

Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.

Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.

Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.

Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.

Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.

"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.

"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.

"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.

"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."

Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.

Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet, vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.

Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa vallankumoojissa.

Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.

Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil, kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.

Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti mahtikieltä ja ankaraa puhetta.

Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.

Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään, ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä salaista diplomaattia ilmi.

Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista isänmaataan vastaan.

Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan tykkänään toista uraa uurtamaan.

Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa, rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset, alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.

"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. — — — Minun täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt tavattoman maltillisena. — — — Itken perhettäni, ystäviäni ja itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu. Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee, taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään kuultavaksi. — — — Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin ehkäistä heidän tuumansa. — — — Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! — — —"

Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi toimimasta liian aikaisin.

Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.

Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan alituiset, sietämättömät neulanpistot.

Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu oli jo ennakolta varma.

Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.

"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia ainoana tehokkaana apukeinona."

"Pelastus", — selittää Marie Antoinette edelleen — "voi tulla ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."

Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.

Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.

Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.

Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta kuningasparia — Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, — mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.

"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia mielettömyyksiä. — Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua tulla autetuksi?"

Fersen viimeisen kerran Pariisissa. — Keisari Leopold ja Kustaa III kuolevat. — Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten häväistyskirjoitus. — Girondilaiset ministereinä. — Dumouriez.

Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten, surkuteltavan kuningattaren luona.

Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791 kirjoitti hän Marie Antoinettelle:

"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä siinä tapauksessa on mielessään."

Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.

Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan yli, saattoi hän — vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti — odottaa apua ja väliintuloa vierailta valloilta.

Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti
Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.

Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p. helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan Ranskanmaan pääkaupungissa.

"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä tavannut kuningasta."

Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä hänen kasvoihinsa.

Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa tällaista yritystä.

"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada takaisin entistä valtaansa… Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' — Minä en silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"

Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.

Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun 21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.

Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.

Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.

Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin — "viekas florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä — jonka hiljaisuus ja maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta luopumaan korulauseilla liikkumisesta.

"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.

"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi prinssi.

Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin, että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.

Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei koskaan tullut.

Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.

He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja kohtaan.

Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan, allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.

Odottamaton isku kuitenkin — ainakin toistaiseksi — kukisti maahan niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä 1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.

Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan, vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin — otaksuma, joka levisi ja jota uskottiin.

Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi poliittisella shakkilaudalla.

Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen nuorukainen.

Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset, joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.

Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."

Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa näyttivät menevän myttyyn.

Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti
Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.

Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä, osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.

Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti vahingoittaisi heidän etujaan.

Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena kasvoissaan.

"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää rohkeuttamme — ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"

Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt heille mitään pahaa.

Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt saada aikaan, puhkesi itsestään.

Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.

Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava luostariin tahi vedettävä oikeuteen.

Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli niistä rouva de Tourzetin kanssa.

"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan täytäntöön", lausui kasvattajatar.

"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.

Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.

Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari Leopoldia.

Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon, girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään, että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?

Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.

Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin toiseltakaan.

Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita kenraalejaan.

Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.

Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi; kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.

Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15. päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea, joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra, että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot emigranttien käsiin.

Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan äärimmilleen.

Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut Ranskaan.

Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta louisdorista.

Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.

Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.

Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka tänne.

Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.

Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La Porte — mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt — kaikki kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta, päätti hän hävittää ne.

Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin sytytetyllä suurella roviolla.

Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä oli kielletty lähestymästä tulta.

Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla, että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista komiteaa koskevia asiakirjoja.

Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.

Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon, ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen nimityksen kautta saivat girondilaiset — se puolue, joka aina oli enimmin vihannut Marie Antoinettea — käsiinsä sen vallan, jota niin kauan olivat tavoitelleet.

Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14. p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.

Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.

Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.

Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.

Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää. Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön. Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.

Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.

Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen henkivartijasto oli hajotettu.

Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet, Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.

Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.

Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen hyvästit kuninkaalle.

Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan. Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.

"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo edeltäkäsin anteeksi kaikille."

Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa, kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.

"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."

Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa. Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20. p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.

Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän siis kansanjoukon lähestyvän.

Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig riensi siihen saliin, mistä melu kuului.

Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen. Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului ulkoa.

"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen hyökkääjiä vastaan.

Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.

Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.

Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita valtiosalin oven.

Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti toisten miesten käsistä.

Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa pidetty nimi taltutti heidän vihansa.

"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi; kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."

Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan ja kansan väliin.

"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."

Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin panemaan päähänsä punainen villamyssy — kaleeriorjien päähine, jota nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.

Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.

Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.

Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan suopeiksi.

"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin kuin tavallisesti."

Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille loukkauksille.

Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.

Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla täytynyt pidättää lähtemästä.

"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne luona."

Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti kruununprinssin huoneeseen.

Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.

Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien hovinaisten ympäröimänä.

Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.

Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle". Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia, jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja hänen vaimonsa!"

Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti kulkuetta.

"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.

"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on kuningatar. — Ja tässä seisoo kruununprinssi."

"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne päähän!" huusi hän.

Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.

Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.

Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.

Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.

Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.

"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä tai tehnyt teille mitään pahaa?"

"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."

"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. — Minä olin onnellinen siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."

Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään vastoin hänen tahtoansa.

"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.

Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta.
Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.

Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.

Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi — ei itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.

Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain sydämiä.

"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä, että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."

"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."

"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan johdettu."

"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa
Marie Thérèseä.

"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette, kääntäen miehelle selkänsä.

Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.

"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina on halunnut tehdä onnelliseksi."

"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan kuninkaita ja kuningattaria."

KOLMAS OSA:

MARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA

Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. — Liittojuhla. —
Lafayette. — Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.

Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792. Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä. Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset rangaistaisiin.

Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt vallankumouksen syliin.

He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton valtakunnan vihollisten kanssa.

Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.

Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut kuninkaan eteen suojellakseen häntä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette häntä vastaan ja huudahti:

"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."

"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."

Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.

"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs hoviherroista.

"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"

Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison intohimojen valtaanpääsy veisi.

Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä hänen perikatoonsa.

Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:

"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin totuutta loukkaamatta suinkin voitte."

Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta, naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin, että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä ja arvoton kantamaan kruunua".

Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.

Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.

"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille vielä tunnetuksi."

"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti.
"Minä en syytä ketään erikseen — minä näin kaikki."

"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi pahempaakin voinut tapahtua — ei teidän persoonallenne", lisäsi hän luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä. "Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."

"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"

"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni laajuuden."

"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."

Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna. Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen kuuluvaksi.

Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja puiston "Koblenziksi".

Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä. Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.

Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla, että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.

"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille: Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen kruununprinssin äiti!"

Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.

Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.

Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen, jos joku hiipisi sisään.

Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten takia, joita mahdollisesti oli tulossa.

Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.

Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:

Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä ja melu ikkunain ulkopuolelta.

Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.

Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.

Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.

"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo. Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."

Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle, joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. — Mutta mitä tulee lapsiraukoistani?"

Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja, mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.

"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."

Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään sitä.

"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."

Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.

1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.

Marskentälle — varsinaiselle juhlapaikalle — oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.

Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.

Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.

Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.

Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.

Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.

Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.

Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".

Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.

Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:

Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.

Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!

Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?

Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.

"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut, "täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin, erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille, näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu uhrattavaksi."

Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen vaarallisella matkallaan.

Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen vastustajissaankin.

"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël. "Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin juhlanviettoon kokoontuneilta."

Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,
Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.

Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.

Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja kunniamerkit riippuivat.

Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei
Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.

Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.

Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä hellästi.

28. päivänä kesäkuuta — joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin — oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.

Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.

Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.

Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.

Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.

Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.

Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.

Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.

Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.

"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."

Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen. "Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna teltissään."

Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen perheensä pois Pariisista.

Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.

Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja
Marie Antoinette luotti niihin.

Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame Campanille.

"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut.
Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."

Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä päivää.

"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. — Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."

"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."

Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais
Royalissa.

Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.

Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.

Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.

"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig ehtimiseen.

Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa heistä tukea.

Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta. Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä. Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.

Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja palveluskunnan aivoissa.

Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään kokoontua.

Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun "neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.

Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina ulkopuolella.

Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k. "Sveitsiläispihalla".

Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.

He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.

Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.

Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain luku oli niin vähäinen.

Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi läsnäolevien mieliä.

Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että aatelismiesten oli poistuttava.

"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin, "nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."

Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.

Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.

Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa, ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä. Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.

Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.

Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän. Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja, marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.

Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar käski nyt herättää ja pukea hänet.

"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?
Hänhän on niin hyvä."

Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän mieliään.

Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa oli kallellaan päässä.

Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.

Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa. Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita ympärillä seisovat tuskin kuulivat.

"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa, joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta, jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt rukoili apua ja suojaa — kaikki se antoi hänen olennolleen pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."

Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.

Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään takaisin.

Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet vaikuttaa.

Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat kuningattaren mukana takaisin.

Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen olevansa reippaalla mielellä.

Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:

Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia nimityksiä.

Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi. Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.

Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana, jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä, eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.

Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai pilkallisia kasvoja.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.

Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi myöskin paikaltaan.

Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois; mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut uhkaukset.

"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää."

Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.

Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai kuolema!"

"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi oikeusministeri.

"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri. "Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä tuleekaan!"

Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin suojellakseen häntä.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin lakiasäätävä kokous."

"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden linnasta", huusi Marie Antoinette.

Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.

"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi — puhumattakaan kaikista niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"

"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä vain yksin saisin olla uhrina!"

Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin hänen poskiaan.

Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään, olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö ollut hänen puolellaan."

Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta
Ludvig epäröi eikä ollut halukas siihen.

"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa pelastaa hänen ja lastensa hengen.

"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.
Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."

Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. — Sanomalehtimiesten aitio.
— Sveitsiläisten kuolema. — Kuningasvallan häviö.

"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.

Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman surusaattonsa etunenässä.

Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta, piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat viimeisinä jonossa.

"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on oikeamielisiä ihmisiä."

"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat rangaistuiksi."

Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia lehtiä kokoon.

Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.

Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon läpi.

"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi.
Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.
Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on
syypää ranskalaisten onnettomuuteen."

Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla sinne.

Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen juurella.

Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:

"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!
Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"

"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"

Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:

Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti sen maahan.

Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.

Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.

"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa matkapassi papeillenne ja vaimollenne."

"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme. En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona hetkenä.

"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.

"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.

"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin sanomalehtimiesten aitioon."

Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät katseet, jotka seurailivat häntä salissa.

Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet, jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.

Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään ja tappaisi kuninkaan.

Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta edusmiesten turviin.

Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.

Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki virtaili kaikkien kasvoilla.

Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen suunsa vaiheilla.

Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.

Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi muutamat puhujista nimeltä.

Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin hallituksesta.

Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta Veto-papasta.

Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän kasvonsa äidin helmaan.

Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet takaisin linnaan.

Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen. Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.

Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin. Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.

Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa itseään.

Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot Karusellipaikalla tuleen.

Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.

Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita heräsi hänen sielussaan.

Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli tullut murhatuksi.

Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli antaa aseensa pois.

Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen läpi sveitsiläisten luo linnaan.

He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet
Tuileriain pelastamiseksi.

"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä kansalliskokouksen luo."

"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."

Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet. Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.

Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten kuoliaiksi.

"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.

"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa jättämään aseemme."

"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten miesten kuolemaa."

"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan kasarmeihin."

Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi. Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin sotamiehiin.

Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.

Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.

Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua tätä heikkouttaan.

Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja hyökkääjien raastettavaksi.

Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi. Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin ulos ikkunasta.

Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä ja ruumiita.

Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.

Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.

Etäältä — ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala — kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.

Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen. Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.

Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.

"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia", sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa minun henkeni."

"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat sikin sokin saleissa ja portailla.

Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen päättyi tämä hirmuinen päivä.

Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja tapettava.

Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.

"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; — "väliin tuotiin sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."

Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.

Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren puolustajain verta.

Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu virasta.

Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen alaisena.

Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt kananpojan ja juonut pullon viiniä.

Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi laisinkaan koskenut häntä.

Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta. Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan rukoukseen.

Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa. Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.

Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa istuntonsa.

Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset viettäisivät lopun yötä siellä.

Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.

Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.

Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.

"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.

Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.

Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen, kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.

Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.

Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet linnasta vastarintaa yrittämättä.

"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.

Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.

Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.

Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.
Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.

Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää, hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.

Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren hänen lyhyestä unestaan.

Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle. Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.

"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile
Jumalaa, että säästyisit niiltä."

"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa teille: kaikki on mennyttä meiltä."

Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.

Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai lausutuksi heille sanaakaan.

"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää teidänkin onnettomuuteenne."

Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa, mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.

Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia, tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."

Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.

Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.

Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.

Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.

"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."

Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.

Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.

Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.

"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. — Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."

Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.

"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."

Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.

"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."

Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.

Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden osotuksen.

"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä elon aikaa kuin minulla."

"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia, ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme; varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut kuninkaanpatsaat."

Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.

Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.

Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa keittiössä.

Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli häntä varten sisustettu.

Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana. Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli lakkaamatta heidän luonaan.

Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.

Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla. Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.

"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."

Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois, teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.

"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."

Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.
Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.

"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen palvelija muistelmissaan.

Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.
Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria
Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.

Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään jälleen kuninkaan ja kuningattaren.

Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää hänet läheisyydessään.

Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.

Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias. Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.

Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä, liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.

Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.

Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.

Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista vieraista sotajoukoista.

Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.

Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään kosteana.

Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas, pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista välillä.

Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki heidän mukanaan.

Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia, milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten", milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa mestausta, ja niin aina loppumattomiin.

Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.

Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja.

Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän prinsessa Elisabethin huoneessa.

Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa leninkiä koko päivän.

Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi lueskeli läksyjään.

Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi kuluneita hameitaan.

Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.

Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.

Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen portinvartijaksi Templeen.

Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria kohtaan.

Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.

Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä, ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä vastaan.

Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.

Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa kuninkaallisen perheen kanssa.

Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin kätketty.

Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.

Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta häntä vastaan.

Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.

Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.

Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta. Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.

Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi, kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.

Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.

Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.

Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.

Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.

Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.

"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."

"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"

"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? — Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"

"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella, sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"

Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi sitten juteltiin ja ommeltiin.

Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.

Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.

Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti, jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.

Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:

"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut — minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa, jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."

Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.

Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.

Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.

Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.

"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."

Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.

Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.

Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun 28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki epäluulonalaiset vangittava.

Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty hirmuvallan oikuille alttiiksi.

Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia. He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin kauhistava kuolema.

Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus. Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.

Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli
Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä.
Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli
vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.

"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar, tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.

Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.

Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin. Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin, tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon elävältä revittäväksi.

Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.

Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.

"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La
Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."

Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua laahusti rappusille.

Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.

"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa", vastasi hän.

"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä salaliitoista?"

"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta, kuningatarta ja kuningasvaltaa."

"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä sielussani ei ole yhtään vihaa."

"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."

"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin huutakaa: 'Eläköön kansa'."

Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa prinsessan henki.

Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä pelastuivat onnellisesti samana päivänä.

Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos oikeussalista.

Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi. Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi maahan.

Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan pitkin.

Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä edelleen.

Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun. Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.

Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.

Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana. Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.

"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se
Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"

Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.

Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja, huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!", joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja kovemmin.

Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä näkemään kuninkaallisen perheen surun.

"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.

Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.

Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.

Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan päivällistä heidän kanssaan.

Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan nähnyt poikkihakatun pään.

Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen säikähtyneeltä.

Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen eteen.

"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."

Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana, jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.

Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.

Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. — Ludvig XVI asetetaan konventin eteen.

Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä mielentyyneydellä.

"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani valmistaa heille."

Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään ja siirtyä suureen torniin.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä yhdessä hänen kanssaan.

Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa käskyä noudattamatta.

Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.

Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan kuningattaren luo.

Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja hämmästytti vartijoita.

"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat menettelyohjeet."

Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.

Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:

Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.

Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja
Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.

He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie

Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.

Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.

Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.

Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.

Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.

Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.

Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä, jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."

Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut, että hän oli kuullut mitä lausuttiin.

Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.

Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.

Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta "ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".

Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin kuningas vähitellen toipui taudistaan.

Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.

Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.

Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän lähetystön johtajana.

Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana jotakin tai jotakuta vastaan.

Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä vastauksen arvoisena.

Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.

"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig.
"Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"

2. p. marraskuuta — vainajain muistojuhla — oli myöskin kuningattaren syntymäpäivä.

Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi Ranskaan.

Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa, katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti kuningatarta siihen.

Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia syytöskirja kuningasta vastaan.

Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.

Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen, tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.

Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen kruununprinssin kuningattaren luo.

Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.

Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä, ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti hänen rintansa ilolla.

Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka kuuluivat portailta. Chambon — Pariisin silloinen pormestari — sekä Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin. Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.

Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle hallitusmuodolle.

Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja tähän pyyntöön suostuttiin.

Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta hänen pyyntönsä evättiin.

Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.

Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.

Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.

Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.

Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.

Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti, ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.

Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin, jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti ylös.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet ottaisivat häntä puolustaakseen.

Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli ollut hänen hallitsijansa.

Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti
Ludvig entisen ministerinsä.

Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.

Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.

Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".

"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.

Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.

Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.

"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, — kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." —

"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän. "Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen — ja mitkäpä toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"

Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.

Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.

"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun toivoni on yksinomaan Jumalassa."

Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän aikoi pitää konventin edessä.

Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."

Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa, joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja kristillistä nöyryyttä.

"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen, että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä…

"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.

"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että he menettäisivät oikean äitinsä.

"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.

"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena äitinä." —-

Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan puolesta.

"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."

Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli syvästi murehuttanut hänen mieltään.

Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun, prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.

Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta pitämäänsä puolustuspuhetta.

Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle sivulle:

Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.

Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään, sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.

Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden johdosta.

Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui
Clerylle:

"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä nyt suinkaan kiellettäisi."

Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.

"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta", vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."

Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla kysymykseen.

Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle hallitsijalle:

"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen, että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."

Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan perusteettomaksi.

Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.

Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.

Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä "jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283 vastaan.

16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti seuraavaan aamuun.

Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.

Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta, ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.

721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin, ja 321 puolsi lievempää tuomiota.

Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota vastaan.

Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.

Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.

Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet rintaansa vasten.

"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä… Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun valitettavasti täytyy sille ennustaa."

Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli äänestänyt.

"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin kaikki muut."

Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20. p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla. Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo ottamaan hyvästit häneltä.

Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.

Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen kuninkaan eteen.

"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan", sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.

"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu tämän rinnalla?"

Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.

Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.

Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.

Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat prinsessat seurasivat perästä.

Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle häntä kiihkoisella hellyydellä.

Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne kuuluivat läheisille kaduille.

Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan kuuliainen Jumalalle.

Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi hän tälle:

"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot täyttää isäsi viimeisen tahdon!"

"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut kertoa tästä.

Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan kuninkaanperheeseen.

Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli häntä moneen kertaan.

Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.

Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi hyvästiä heittäessään.

Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä seuraavana aamuna.

Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet, pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa; jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.

Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä seisoviin miehiin.

Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.

"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle, ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."

Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön värisi vilusta ja surusta."

Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen yhtymykseen.

Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.

Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.

"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun siitä… Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään, mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta viimeisen kerran syleillä heitä."

Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn sydäntä:

Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien. verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua miestä seisoo järjestettyinä riveihin.

Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta. Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle hallitsijalle.

Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.

Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.

Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on paksun sumun peitossa.

Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä istuu kaksi santarmia.

Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla äänellä.

Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.

Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee kuolinsaattoa.

Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.

Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka lähestymistään lähestyvät.

Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin takana.

Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka pienetkin.

Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän häntä.

Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:

"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaansa!"

Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan. Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.

Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.

Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat väkijoukkoon.

Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.

Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan viimeisen toivonkipinän.

Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat. Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.

Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.

Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.

"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."

Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:

Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua aseestettujen väkijoukkojen yli.

Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään. Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse, ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin, paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.

Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle porrasistuimelle.

Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen käsiinsä.

"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma itsestäni."

"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."

Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on tuomittu.

Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.

Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:

"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."

"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."

Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat hänen hiuksensa.

Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen. Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle lavan.

"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan päälle! Ja te, — onneton kansa…"

Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja pakottaa heidät rummuttamaan.

Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille, joiden on määränä mestata kuningas.

Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.

Nuorin pyöveleistä — hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta — ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen. Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen heidät.

Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa melkein yksimielinen mieltymyshuuto.

Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät mestauslavalle.

Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.

"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja tanssivalle joukolle.

Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.

Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain otsille.

"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän päittemme päälle! Hyvä — tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt kätensä meidän veressämme!"

Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi, joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".

Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.

Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.

Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.

Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.

Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.

Marie Antoinette leskenä. — Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. —
Uusia pakosuunnitelmia. — Toulan ja Jarjayes.

Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen natonsa poikasen sängyn ääressä.

"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."

Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.

"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä rauhassa."

Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja peljättiin jo hänen menettävän henkensä.

Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.

Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui, että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:

"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut, ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi kuin ennen onnemme päivinä."

Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa. Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden ajaksi.

"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin 'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen, toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin, että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit tekevät tuhansia tyhmyyksiä."

Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään. Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.

Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.

Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.

Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.

Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.

"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."

Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.

"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"

"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"

Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.

Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.

Mutta jos kuningattarella — muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.

Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.

Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä — Toulan ja Lepitre — kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.

Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.

Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.

Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.

Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.

Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.

Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen kuningattarelta:

Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."

Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.

Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.

Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma, joka oli vallan kuulumattoman rohkea.

Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.

Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.

Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista; eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset kykenevänsä voittamaan.

Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.

Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.

Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.

Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.

Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.

Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.

Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.

Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.

Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.

Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.

Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.

Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.

Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.

Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.

Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.

"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.

"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."

"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan sinut jälleen? — Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"

Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi pelastaa kuningattaren.

"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."

"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."

"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi osotetuksi teille uskollisuuttani."

Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa kuningattarelta seuraavat rivit:

"Olemme nähneet suloista unta — siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään kaipausta."

Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen. Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi". Ja Jarjayesille kirjoitti hän:

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta kiitollisuuttamme hänelle."

Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen takana kuolemaantuomittujen salissa.

Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.

Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.

Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.

Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.

Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin kuningattarelle.

Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän seuraavat rivit Marie Antoinettelta:

"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne! T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista, vaimonne teidän luoksenne sinne.

"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" —

Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle säilynyt.

Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. — Tarkastuksia Templessä. —
Kaarle Ludvigin sairaus. — Madame Tison tulee mielipuoleksi. —
Parooni Batz, Cortey ja Michonis.

Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.

Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa: Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.

Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez, johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla ollut kenraalille vallan outo.

Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen, joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.

Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.

Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:

"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen, palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"

Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.

Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.

"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä päiväkirjaansa.

Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä nähtäisiin tarvittavan.

Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen perheen pelastettuna.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään politiikkaansa nähden.

"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea", kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."

Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä. Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. — Siksi kunnes teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja maksaminen vain kohteliaisuuksilla."

Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin useissa hoveissa.

Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät, että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.

Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.

Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.

Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.

Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.

Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu. Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.

Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä tukalammaksi.

Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua, ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto. Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan. Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.

Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren makuuhuoneeseen.

Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli toimeenpantava huolellinen tarkastus.

Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.

Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu. Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous Ranskan puolesta.

Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen.

Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan. Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.

Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa, vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.

Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen vartijain kanssa.

Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi, pantiin peruuttamattomasti viraltaan.

Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.

Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.

Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia, aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.

Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.

Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset puolisolleen.

Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.

Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien yllättäessä hänet.

Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.

Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.

Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.

Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä mielipuolisuuden oireita.

Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt erota hänestä.

Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä. Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.

"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."

Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin, selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.

Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää muuta kuin vankiloita ja verta.

Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa eteen.

"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.
Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa
Elisabethin kuolemaan."

Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa hänelle anteeksi.

Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.

Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä olisi heitä velvoittanut.

Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden, jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.

31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä Templen muurien sisäpuolella.

Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.

Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä pääsyn vankilaan.

Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin innokkaana tasavallan puolustajana.

Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen, mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut niille vieras.

Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa kuningatarta kohtaan.

Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.

"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita täällä lapsieni tähden."

Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen, päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.

Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa palvelusta Templessä samana päivänä.

Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät. Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.

Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni
Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.

Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.
Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.

Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut niin suurta voimain ponnistusta.

Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin, joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja luki:

Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin saapumaan kunnallisneuvosten eteen.

Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.

Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.

Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie Antoinettea ja tämän lapsia.

Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin, suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin eriskummaiset jutut epäiltäviksi.

Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo, jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.

Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun kuninkaan lipun ympärille.

Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin suojattuun huoneeseen.

Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.

Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.

"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! — Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."

"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."

Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.

Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.

Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.

Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.

Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.

Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.

Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.

"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"

Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.

Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään. Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.

Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.

Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen hetkinä.

Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.

Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle
Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli
Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan
entistä kuninkaanperhettä kohtaan.

Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään eikä tahtonut syödä eikä juoda.

Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa, annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.

Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella äänellä huutamaan äitiään.

Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut kertaakaan saada tavata lastansa.

Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle kauhistavaa totuutta.

Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään. Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on tulla hulluksi.

Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa. Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.

Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie Antoinetten ylpeytenä ja ilona.

Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä elämäntapaansa.

Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö, lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.

"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."

Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.

"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"

Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.

Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.

Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.

Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.

Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.

Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.

Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:

"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.
Tasavalta on iäinen!"

"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet, että tasavalta on iäinen?"

"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta kaatui lattialle.

"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."

Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:

"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet ansainnut sen."

"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen — Hän yksin!"

Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös. Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa elämässään.

Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi häntä yhtäpäätä.

Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien natonsa syliin.

"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni. — Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"

Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa
Jumalaan.

Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen kestää kauan.

Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi usko ja rakkaus Jumalaan — se rakkaus, josta on sanottu, että se toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.

Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten, kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.

Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan. Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten siirtäminen Conciergerieen — hengeltä tuomitttujen vankilaan.

Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä; oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.

Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.

Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada seurata kuningatarta, mutta turhaan.

Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.

Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille, pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle kuuliainen kuin äidin sijaiselle.

Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan, eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.

Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa hänen haltuunsa.

Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta taaksensa.

Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten edelleen.

Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.

Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin olisi hän tuntenut tien.

"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa", kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin olkapäähän."

Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.

Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.

Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.

Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha siirrettävä suojuke.

Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa kärsimystensä tiellä.

Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren seuraan.

Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.

Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn — "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja päänalusilla", on Rosalie kertonut.

Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä, laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.

Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.

"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina", hän vastasi.

Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja hienotunteisia.

Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä, saadakseen ajan kulumaan.

Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.

"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."

"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.

Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.

Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta madame Harelkin sai tuota pikaa eron.

Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.

Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan elä", sanoivat santarmit.

Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli syötäväksi kokonaan kelpaamaton.

Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.

Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.

Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista, asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.

Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä mestauslavalle.

Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen kuningattaren kurjuutta.

"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle, jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."

"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten", vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen kärsimyksensä herättävät sääliä."

Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua, täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi. Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita hän osasi ulkoa.

Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.

Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti tuli kuolla.

Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.

Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien vaunujen kolinan.

Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.

Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi, että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.

Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan varten alottamansa sukanneuleen.

"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."

Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".

Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:

Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan, vaan ei hänen sieluaan.

Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien suudella noita muistoja.

Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.

Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.

Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta. Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.

"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame
Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.

Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty hänen huolekseen.

Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.

Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet, mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta, ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja vihamielisempänä.

Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa sotavankeihin oli todennäköistä.

"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä rakasta siveää sisartani."

Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.
Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie
Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta
Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.

Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika, joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin ranskalaisiin.

Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä, jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.

Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.

Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.

Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.

Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.

Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.

Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren pelastamiseksi mestauslavalta.

"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää, että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.

"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi. Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin palaamaan vankilaan." — —

Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä. Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville nimeltä.

Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.

Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.

Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.

Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan. Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.

Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun.
Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta.
Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen
päästä luvattiin palkinto.

Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.

Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen kaulassaan.

Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja vastarinnastaan.

Kaksi hohtokivisormusta — toinen niistä hänen kihlasormuksensa — olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen; mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.

Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten kuin santarmien seurassa.

Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä määräystä vastaan.

"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa. Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa viedä hänen koppiinsa minun luvattani."

Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää ruokaa.

Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia. Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.

Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.

Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).

Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.

Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.

Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.

Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet. Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.

Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.

Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille huomaamattomasta asemastaan.

He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.

Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.

Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan, saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta, heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.

Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan miehiä.

Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.

Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen, juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.

"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia arvonimiä. — Kuka te olette?"

"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen kuninkaan, leski."

Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat kierrelleet valtakunnassa.

"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina (Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" — niin alkaa syytöskirjoitus — "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan vitsauksena ja verenimijänä. —

"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi, oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella tyhjennettiin maan apulähteet.

"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella, että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan kansalliskokardin jalkojensa alle.

"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa vastaan.

"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa, myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta samana vuonna retkeili Versaillesiin.

"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette, joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.

"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään. Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä, joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.

"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle epäotollisten perustuslakien muuttaminen.

"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.

"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin, jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin pakenivatkin.

"Leski Capet oli — kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten kanssa yksissä tuumin — julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen peräytymisen Belgiasta.

"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.

"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin 10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.

"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä. Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia, sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen saliin. — —

"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.

"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento, oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt kaikkiin rikoksiin, ettei hän — unhottaen äidinvelvollisuutensa ja luonnon vaatimukset — arkaillut siveellisesti turmella omaa poikaansa." — — - —

Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kuunnellut syytöstä — aivan kuin henkilö, joka on tottunut olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain värähti hänen huulillaan.

Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja: Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin, joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin, joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä; santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.

Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.

Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.

Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.

Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan. "Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.

"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet ajetaan maanpakoon."

Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta. Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.

Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin oikeussalissa.

Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi. Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti ja harkitsevasti.

Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän ystäviään.

Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se täytäntöön."

Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:

"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."

Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys, josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.

Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty koskettamasta.

Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.

Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut vastannut viimeiseen kysymykseen.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella kääntyi hän läsnäolevien puoleen.

"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä, että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan. Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"

Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.

Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää vaikutusta.

Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia oli kannettava pyörtyneinä ulos.

Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta iskulta.

Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta. Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.

Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:

Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta kertaa pyytänyt lasillisen vettä.

Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän palveluksen.

Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän virvokkeen.

Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä salista, kompastui hän ja pyysi apua.

Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin sittemmin.

Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.

Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi hänelle vapautuksen: kuoleman.

Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän syytetyn.

"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle, "minulla on kunnia tuntea kuningatar."

Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää hänen syyllisyyttään.

Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään muistuttamista.

Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti."

On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja vakuutuksen voimaa.

"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen vaivastanne."

Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan hänen näkyvissään.

Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.

Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:

1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän sotajoukkojensa onnistumista?"

2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa näihin salahankkeisiin?"

3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta kukistaa tasavalta?"

4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa osallisena?"

Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.

Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin kenellekään läsnä olevista katsettakaan.

[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa, näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire" kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden tai heikkouden merkkiä."]

Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat santarmit jäivät oven ulkopuolelle.

Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault hänelle kynän, mustetta ja paperia.

Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten testamentiksi".

Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan — sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille — vaan yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän. Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä, heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme. Millaiseen tilaan jätänkään teidät!

Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran, kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu ilo kaksinkertainen — ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.

Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar; ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä selvemmin käsittää rakkautesi arvon.

[Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen, johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi, että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun, lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]

Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.

Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa, joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.

Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta, sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus, mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.

Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!

Hyvästi! — — Hyvästi! — En saa nyt ajatella muuta kuin hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."

Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen suuteloillaan ja kyynelillään.

Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle, joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin asiakirjoihin.

Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816 kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu "testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.—

Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi hänelle loitolta siunauksensa.

Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin rauhaisan unen.

Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.

Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.

Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki hän erääseen kopin nurkkaan.

Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät. Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman nauhoja.

Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.

Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia kirouksia.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen uskontunnustukseen."

"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon armonvälikappaleita?"

"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.

Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle, kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut hänelle syntien anteeksiantamuksen.

Alivartija Lariviére — sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli palvellut kuningatarta — astui koppiin.

"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."

Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.

"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo sisällyksen."

"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua kappaleiksi?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle mitään pahaa teille tapahtumatta."

Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä murhenäytelmässä.

Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa kätensä.

Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.

Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa, mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään. Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.

Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.

"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään pettää."

Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia; he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle suuruudelle.

Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi. Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat, balkongit, katot ovat täynnä katsojia.

Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.

Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua, ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.

Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei saa hänen sydäntään liikutetuksi.

Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.

Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa — kaikki ne vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.

Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä hänen haudalleen.

Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. —

Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät nähdessään kuningattaren.

Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä. Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan, jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.

Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.

Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.

Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan mestaajan jalalle.

Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.

Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän kuolemaansa vastaan.

Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren pää putosi.

Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä 1793.

Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.
Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.

Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. — Prinsessa Elisabethin kuolema. — Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. — Onko kuninkaan poika kuollut Templessä? — Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. — "Chapelle exipiatoire." — Loppu.

Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.

Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.

Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:

"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."

"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.

"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."

Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.

Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.

Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.

Arkusta……………….. 6 livreä.
Haudasta ja kaivamisesta… 22 livreä.
Summa 31 livreä."

Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat numerot!

Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.

"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi, noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen kostanut!"

Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen. Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.

Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.

Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.

Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin ja huudahti:

"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni puolesta ja annan heille anteeksi!"

Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.

Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat hallinneet.

Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman, omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.

Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen sieluaan.

Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut Marie Antoinetten.

Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.

Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.

Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:

"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.
Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."

Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie
Thérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.

"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän maailman."

Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin herttua oli tullut mestatuksi.

Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.

He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.

Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia lauluja. Marie Thérèse kertoo:

"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."

Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät, lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.

Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi
Ludvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.

Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi
Elisabethinkin kulkea mestauslavalle.

Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle, avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.

"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle, Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän edessänne!"

Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä lausumasta:

"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen hänen arvoistensa hovin? — Kun hän giljotiinin juurella näkee ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."

Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin prinsessa Elisabeth.

Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti ja lohduttavasti heille kaikille.

"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän. "Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."

Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.

Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat ihmeteltävää mielenlujuutta.

Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi syvään Elisabethille.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.

Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti hänen kättään.

"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."

Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa kuolemasta.

Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan, tuli näkyviin.

Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.

Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.

Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena, varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla, jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi lähettää takaisin.

Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä, joka ojensi hänelle ruuan.

Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.

Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt kuninkaanpoikaa.

Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua. Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.

Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.

Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat jo lopen tuhonneet.

"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden johdosta."

Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen terveytensä laita oli.

Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.

"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun pitäisi syödä."

Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.

Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli äitinsä nimi huulillaan.

Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan, on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.

Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut, että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.

Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä "prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis, jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."

Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.

Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin, että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846 toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet, ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön, jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.

Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet tavoitellakseen Ranskan kruunua.

Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.

Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon puoltajia.

Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun. V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat toistamiseen alakynteen.

Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa. Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan, mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.

"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen, mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan, jonka hän voitti kärsivällisyydellään."

Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa Elisabeth oli kuollut.

Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.

Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.

Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä, pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan edestakaisin huoneessa.

Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel, luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.

"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi Marie
Thérèse.

Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla häntä rakastamatta."

Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa. Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja useiden muiden sotavankien vastineeksi.

"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.

Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin. Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden, sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä isänmaanani."

Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen kuin hänen isänsä mestattiin.

Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.

Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa, jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa toivomus.

Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa 1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.

Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.

Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan, jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:

Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.

Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä ollut enää mitään turhia toiveita.

Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan kuolinvuoteen ääressä.

"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla Ranskan ja meidän puolestamme."

Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa päättyi vasta hänen kuollessaan.

Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8. p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, — viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen jälkeen.

Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä, Kaarle X:nnen vieressä.

"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").

Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä, jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.

Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.

Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen, joka muistutti hänen hymyään.

Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan kuninkaanhautaan.

Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta, jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita, jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.

Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.

Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie. Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.

Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin, rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä pääkaupungin melussa.

Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea, uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen kirjeensä prinsessa Elisabethille. — — —

Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.

Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa, mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.

Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.

Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei puuttunut syytä.

Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.

Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää, ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän lieneekin rikkonut! — Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar. Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.

Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään, verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen omaan retkeilyynsä mestauslavalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIE ANTOINETTE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.