The Project Gutenberg eBook of Sairaanhoitajan maailmasta, by Sophie Mannerheim

Esipuhe
Sotalapsi
Georgie
Blanche
Vakuutuslapsi
N:o 23
Vapaapäivä
Joulu Englannissa
Albert
Kaksi hätäkastetta
Pikku Matti
Frans
Pieni tyttö
Kolme rukiinjyvää

Kun kauan epäröityäni päätin julkaista nämä vaatimattomat muistot, tein sen pääasiallisesti ajatellen sitä ahtaampaa piiriä, jolle ne ovat omistetut. Niille ihmisille, joiden elämä kuluu sairaalan seinien sisäpuolella, näyttää nimittäin elämä ilmiöineen jonkun verran toisenlaiselta kuin sellaisille, jotka elävät ulkopuolella. Heille on kuolema usein nähty vieras, ja se kadottaa siten osaksi peloittavat ominaisuutensa, voipa välistä saapua rakkaana ja kaivattuna ystävänäkin.

Sentähden ei tuntune oudolta, että se usein häämöttää seuraavilla lehdillä, varsinkin kun otetaan huomioon, että juuri ne tapaukset, jotka muistossa säilyvät päättyneenä kokonaisuutena, ovat ne, joille, ennenkuin ne ainiaaksi muistosta häipyvät, mieluimmin tahtoisi antaa hiukan eloa ja väriä kertomalla ne muille.

Palvelukseni oppilaana sairashuoneessa Lontoossa sattui samaan aikaan kuin sota buureja vastaan.

Sota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten joukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen lähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin riemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.

Muistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla, äkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle huiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton tahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt lähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä varmaankaan ei koskaan palajaisi.

Se sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei jättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin, suorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua sairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat vaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle. Muutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat vaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin todellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.

Ja moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut, sillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa peittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi kädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se nuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen ja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat kasvaneet.

Ja siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan. Moni pieni "sotalapsi" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen lohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei kukaan palaja.

Mutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi pysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään siitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.

Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.

Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet jalat.

Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.

Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.

Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.

He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien, harmaansinisten silmiensä alle — Leslien silmien!

He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.

Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein silmin tarkasteli vieraita.

"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.

Mitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan kasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi anteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan rikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi raukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä hetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin, pantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli hän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin tukea.

Ja siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja siitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka nimi on "ihmisten tuomio", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä sen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle takaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.

Kun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin, jossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille pienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät vanhemmat.

Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä.

Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.

Näin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan harvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti vihkinyt.

Pieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä he myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi pojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin. Hänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me peitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme vanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.

Ja sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin uskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman liittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan viisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki ei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin kuin toisen samanikäisen lapsen.

Hyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään sänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa hoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten tavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin arvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti hän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi hengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan koneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.

Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna, auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.

Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään, Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.

Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.

"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus, "voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."

Kirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä, jotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias tyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni Lontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen mukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka tahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien hylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo makasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa, yhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin sulkeakseen taas aamuisin ovensa.

Pienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun vioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin tuskallinen, että hänen "tohtorinsa", nuori kandidaatti, itsekin kärsi, kun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä oli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa. Mutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja kuiskaten "kiitos tohtori" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut, vaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.

Välistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä kestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa poispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet ruostua.

Yöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana, joutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille, että joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi kerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä vastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä tunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen tullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.

"En tahdo häiritä", hän sanoi, "enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä, mutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta tietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin kiitollinen, Nurse."

Ja niin hän tuli sitten joka yö ja katseli sinnepäin, missä hänen lemmikkinsä, hänen köyhän elämänsä auringonsäde lepäsi, ja sitten hän palasi takaisin kapakkaan tarjoilemaan sen juopuneille vieraille enemmän väkijuomia.

Kolme viikkoa Blanchen kärsimykset kestivät. Sinä yönä, jona hän kuoli, oli hän jo illalla niin heikko, että hoitajatar päätti antaa kasvatusisän tulla hänen luokseen.

Lapsi raukka makasi puoleksi horroksissa, kun Nurse vei vanhuksen hänen vuoteensa luokse, mutta kun valo sytytettiin, avasi hän silmänsä. Ja ken tämän näki, ei koskaan voinut unohtaa sitä katsetta, jonka lapsi loi näihin vanhoihin ryppyisiin, vuoteensa yli kumartuneisiin kasvoihin. Hänen silmissään ilmeni sellainen voitonriemuinen onni, kun hän ojensi käsivartensa ja kietoi ne vanhuksen kaulaan, että hoitajatar ei voinut sitä katsella, vaan kääntyi pois, kun Blanche sen vanhan ystävän sylissä, jolle hän oli antanut nelivuotiaan sydämensä kiitollisuutta uhkuvan rakkauden, onnellisena siirtyi ikuisuuteen.

"Nurse", sanoi yövahtimestari, "lastenosastolle on tuotu uusi lapsi. Se on vakuutuslapsi ", lisäsi hän hiljemmin ja katsoi merkitsevästi minuun.

Oi, tiesinhän niin hyvin, mitä se merkitsi. Meillä oli ollut niin monta sellaista pientä raukkaa, jotka kuolevina tuotiin meille, jotta vanhemmat saisivat sairaalasta kuolintodistuksen — jotta sitten saisivat nostaa henkivakuutuksen. Sentähden en suinkaan mennyt kevein sydämin uutta potilasta vastaan, koska hyvin tiesin, että se teko, joka nyt yön pimeydessä suoritettiin loppuun, varmasti kuului niihin, jotka eivät sietäneet päivänvaloa.

Kun sain lapsen syliini ja tunsin, miten kylmät ja jäykät sen pienet jäsenet olivat, oli ensimmäinen ajatukseni, että vanhemmat tällä kertaa olivat tulleet vähän liian myöhään, ja että heidän uhrinsa jo oli kuollut. Lähempi tutkimus osoitti kuitenkin, että lapsi vielä hengitti, vaikkapa hyvin heikosti. Mutta ylen laiha, äärettömän likainen ja huonosti hoidettu tuo pieni raukka oli.

Sillä aikaa kuin oppilas juoksi hakemaan kuumia pulloja ja lämmintä vettä kylpyä varten, istuin minä lapsi sylissäni ja koetin saada vanhemmilta lähempiä tietoja.

He ilmoittivat nimen ja osoitteen. Lapsi oli viime viikkoina ollut kivulloinen ja laihtunut. Mutta eihän sille mitään voinut, ja mitäpä apua olisi ollut lääkärille menostakaan. Johnnie kuolisi tietysti samoin kuin Rosie ja Mary ennen häntä.

"Ja eihän siinä ole mitään suremista", sanoi isä, jonka epävarmat liikkeet ja viinalle tuoksahtava hengitys ilmaisivat, missä hän viimeksi oli oleskellut. "Köyhien elämä ei ole niin helppoa, ja lapsille on kyllä paras kuolla aikaisin ja päästä pois kurjuudesta."

Puettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen luokkansa Lontoon naisten "virkapuku", seisoi äiti vaieten miehensä vieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että hän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat tulla sairaalaan.

"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta." Näin sanoen poistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut, varmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni vartalo näyttäytyi salin ovesta.

"Kirotut roistot!" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten jälkeen, "mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?"

Ja heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen puoleksi sammuneen elämän uudelleen.

Koetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja, lämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.

Ensin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen katseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se oli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa, rupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan myös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!

"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä", sanoi tohtori Russell. "Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä kuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan. Katsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään. Ihmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä vain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi, elämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme sinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen sinua."

Aamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun tohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja iloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa jälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja rauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää tarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan voinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.

Emme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä tulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he eivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät joutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan — varmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi olevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi tuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua vietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun lastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää lapsuusvuotensa.

On omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on personallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta sillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.

Mutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että se lopuksi täydellisesti korvaa nimen.

Kuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa silloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias, joka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi "Soldiers of the Queen". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin kerran tulisi "soldier of the Queen", jäi toteutumatta, kun hänen oman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen juutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha ystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään usein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka olivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden osoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.

Mutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta, tuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja villejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä harvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi salitovereihinsa.

Hän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli voittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli sattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen. Kuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään kiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta sairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo oli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä saanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja tullut Englantiin etsimään apua.

Mies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman roiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun sisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri, että oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä kullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin hiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli menettänyt kaiken. — Myöhemmin sain siihen selityksen.

Kolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi puolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut, otettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli tulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.

Ja kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän se juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla voitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin kuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä leikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin sairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti lamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi olla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin merimiesten keinuvin askelin.

Eipä siis ihme, että meidän tunteemme olivat erikoisen lämpimät häntä kohtaan, kun hän heräsi kolmannen leikkauksensa jälkeen, ja että hänen erikoinen hoitajattarensa, huomatessaan että särky yhä oli sama kuin ennenkin, oli melkein yhtä epätoivoissaan kuin hän itse.

Tästä arvatenkin johtui, että hän muutama päivä myöhemmin avasi sydämensä hoitajattarelleen.

"Nurse", hän sanoi nähdessään tämän menevän ohi, "mitä pidätte tästä kuvasta?" Ja hän etsi tyynynsä alta kirjekuoren ja otti siitä kabinettikokoa olevan valokuvan, joka kuvasi hienon hienoon seurapukuun puettua nuorta naista.

"Se on tyttäreni", hän sanoi, "ja jos teillä olisi aikaa minun varalleni, saisitte iltapäivällä kuulla koko tarinan."

"Minä olin yhdeksäntoistavuotias", kertoi N:o 23, "ja Annie oli kuusitoista. Me pidimme toisistamme, ja kun minä sitten eräänä päivänä sanoin hänelle: emmekö mene naimisiin, Annie, niin hän oli heti valmis. — Se vuosi oli onnellisin elämässäni. Me vuokrasimme huoneen erään etukaupungin pikku huvilasta, ja Annie keitti meidän ruokamme ja oli niin herttainen, ettei hänen laistaan ole ollut ennen eikä myöhemmin."

"En saanut kauan häntä pitää, Nurse", hän sanoi. "Vuosi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin, seisoin vuoteen ääressä, jossa lemmikkini lepäsi niin valkoisena ja kylmänä, ja sylissäni minä pitelin pientä tyttöä, Annien ja minun lastani, jonka syntymä oli maksanut äitinsä hengen."

"Ajatelkaa kohtaloani, Nurse, en ollut vielä kahtakymmentä vuotta. Olin vielä nuorukainen, ja työni pakotti minut olemaan koko päivän poissa kotoa. Mitenkä minä osaisin hoitaa pientä lasta? Olin melkein suunniltani tuskasta ja epätoivosta ja arvelin että lapsellani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä virtaan."

"Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Lapseton, varakas herrasväki, joka oli kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tarjoutui ottamaan pikku tyttöni omaksi lapsekseen, yhdellä ehdolla kuitenkin — en koskaan saisi ilmaista olevani hänen isänsä." —

"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?" kysyi hoitajatar.

Tumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä hän vastasi: "Kaksi kertaa." Ensimmäisen kerran oli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin prinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa — hän epäröi — toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt lapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa keittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.

"Hän suuttui kovasti", kertoi mies, "mutta heltyi nähdessään, kuinka onneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti uudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta."

"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias" — miehen silmät saivat haaveksivan katseen — "ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret silmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi itkien hänen edessään."

"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri olin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö, Nurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä kirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua, ja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein kuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen."

"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23", sanoi Nurse iloisesti, "ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille."

Silloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen kuulijaansa.

"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot ajatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin suuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä koskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma lapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on ollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on kuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle niin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman lapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla kaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään."

Ja N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan parantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin tämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se ei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se sittenkin totisesti oli sankarin käsi.

"Onnellinen sinä, jolla huomenna on vapaapäivä." Toverini nosti väsyneet silmänsä riisivanukasannoksesta, oppilaskodin illallisen pääruuasta, jota hän nähtävästi vaivoin voi syödä.

Ajatus, että aamulla saisi nukkua ja että aamiainen tuotaisiin huoneeseen, oli todellakin viekoitteleva, ja hekumallisella nautinnolla annoinkin vallan väsymykselleni ja ajatukselle, että väsyneet jäseneni seuraavana aamuna saisivat levätä, kun toverit säälimättä herätettäisiin kello 6, kuten tavallisesti.

Niin, oli ihanaa ajatella, että silloin saisi kääntyä toiselle korvalleen ja nukkua oikein tarpeekseen, mutta sitten —

Muistin entisiä vapaapäiviä. Välistä olin viettänyt ne jonkun toverini kodissa, välistä oli minulla ollut vapaata samalla aikaa kuin eräällä ystävälläni, ja me olimme silloin, varsinkin kesäisin, tehneet ihastuttavia huviretkiä Lontoon ympäristöihin. Me matkustimme junalla, ja meillä oli polkupyörät mukanamme. Ja niin saatoimme lähtien joltakin pieneltä asemalta tehdä löytöretkiä, syödä päivällistä jossain pienessä glysiinioitten peittämässä ravintolassa, juoda teetä leivosten ja paksun kerman kera toisessa, ja sitten tulla illalla kotiin sangen väsyneinä, mutta virkistyneinä matkasta ja oleskelusta ulkona raittiissa ilmassa.

Monesta sellaisesta retkestä oli minulla hauskoja muistoja, mutta viimeisen vapaapäiväni olin viettänyt niinkuin nytkin, ja se oli ollut hyvin ikävä. En ollut tahtonut jäädä sairaalaan — se ei ollut tapana — mutta kun käytyäni taulukokoelmassa ja syötyäni huonon päivällisen kasvisruokalassa, istuin ja mietiskelin yksin eräässä Lontoon puistossa penkillä, tuntui mielestäni koko elämä niin harmaalta. Tunsin olevani niin yksinäinen ja hyljätty, että palatessani sairaalaan mieleni ei suinkaan ollut virkistynyt uusista vaikutteista, vaan päinvastoin väsyneempi kuin ennen.

Päätin, että tämä päivä ei saisi tulla samanlaiseksi, mutta mitä keksisinkään täyttääkseni kaikki ne tunnit, jotka minulla oli edessäni.

Menisin tervehtimään muita, jotka olivat yhtä yksinäisiä kuin minä itse, lähtisin Greenwichiin merimiessairaalaan tervehtimään niitä pohjoismaalaisia merimiehiä, joita siellä varmasti oli sairaina.

Tuumasta toimeen! Uusi ajatus täytti niin kokonaan mieleni, etten suonut itselleni pitemmältä lepoa. Kello 7 aamulla olin jo täysin puettuna sen toverini suureksi hämmästykseksi, joka oli ottanut tehtäväkseen tuoda minulle aamiaisen huoneeseeni.

Keskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen huoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin notkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten appelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä muuta.

Mutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että tuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen omnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.

Omnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt raukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä esihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan, josta minä kerron, olivat "pussit" meidän oppilaiden tärkeimmät kulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli liian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli vapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin. Ja aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin kanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä, ja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi vankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.

Greenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta, katsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden perheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli puksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.

"Täällä", ajattelin, "elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta, ja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa, ovat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat löytää vähästäkin ilonaiheita." — Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut laita niin — varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä tehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon muutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien peittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu. Mutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin iloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat puikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien välistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja taitavasti. Kapakoitten, "ginpalatsien" edessä tungeskeli miehiä ja naisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku vanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä seisovien suureksi iloksi.

Kaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan, ja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa tällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata sen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.

Saavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa hiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien merimiessairaalaan.

Se oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään ollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin keskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä, etten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.

Potilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat saleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista näitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden kielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi täällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten malaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä ylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin hindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa. Kaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka olivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin olisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat täpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita omituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään pitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista, joita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule, että koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin monta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu keskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.

Ei tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä. En luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin kuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään. Useimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan katolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne etsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.

Sydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat. Olivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin suomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa skandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty tervehtimässä.

Näen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka oli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä ainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä oli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle — suru sydämessä ymmärsin, mitä se merkitsi —, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä kotiin. "Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas", hän sanoi. "Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni."

Ja hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset runollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti ilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin. Muistan vielä erään sellaisen kirjeen: "Rakas August", se alkoi, "missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen harjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella ja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin musta kuin ebenholtsi."

Eräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä, josta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään voi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. "Kas, me pidimme niinkuin vähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä kuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte tapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että minä kyllä olen uskollinen."

Ja sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät katsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä vaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi ruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas "huoneeseen", pieneen yksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja joka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.

Mutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä, suomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut liikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta laivan kannelle.

Yhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki olivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi tahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa sähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen hoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.

Tässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin eristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus, ja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja muun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan siitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.

Hän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti englantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä ja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda itselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi askeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa, jossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut enää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti: "Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja istukaa, niin kerron teille uutisia."

Sillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni häntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi kanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan hyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien, että toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja kaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien, jotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.

Sellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta, ja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää koskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli ystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi kuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme toisemme.

Muistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden joulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin kerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin saanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita: piippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja, kirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.

Vain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa maailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan makeisia, joita hän voisi nauttia.

Muistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin työpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran lyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä ja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka eivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni kokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa käyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä laivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.

Nyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa, valkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin valaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla olevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.

Katseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen yhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja unohtumaton.

Sitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla ja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen makeisensa.

Sokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin hänen salinsa ovelle.

"Tervetuloa", sanoi sokea merimies, "tervetuloa, suomalainen sisar.
Oletteko nähneet lintuni?"

Ja tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa oli pieni keltainen kanarialintu.

"Se laulaa minulle", sanoi Pipping ja oli niin onnellisen näköinen, että tunsin, miten liikutus vastustamattomasti minut valtasi, ja häpeissäni panin aineellisen lahjani hänen peitolleen. Toinen kuin minä, ylilääkärin rouva, oli keksinyt jotain paljon parempaa ja kauniimpaa, sellaista, joka saattoi tuolle ruumiinsa vangitsemalle raukalle tuottaa todellisen onnen tunteen.

Lintu, hänen oma lintunsa, laulaisi hänelle. Sen pieni hopeaääni tulkitsisi sen kaipauksen, joka asui hänen sielussaan, kun tämä kahlehdittuna ruumiin ahtaiden seinien sisälle löi itsensä verille vapautuakseen vankilastaan.

Ja Pippingin viimeinen joulu — hän kuoli seuraavana keväänä — tuotti hänelle täten suuren ilon ja teki minutkin rikkaaksi kaiken sen kautta, mitä sinä päivänä olin saanut kokea ja tuntea.

Joulu Englannissa! Eivätkö nämä sanat luo eteemme kuvaa syötetyistä kalkkunoista ja palavasta vanukkaasta, katon mistelioksista, suudelmista ja leikinlaskusta.

Niillä jouluilla, jotka minä siellä vietin, oli kyllä toisenlainen leima, mutta joulu sairaalassa onkin aina toisenlainen kuin joulu kodissa. Se on kauniimpi, syvällisempi. Tahtoisinpa sanoa, ettei missään muualla voi olla niin todellista joulutunnelmaa kuin sairassaleissa.

Ensimmäinen joulu, jonka vietin sairaanhoitajataroppilaana suuressa englantilaisessa sairaalassa, vaikuttikin minuun valtavammin kuin mikään edellinen joulu.

Jo kauan aikaa oli tehty valmistuksia sen viettoa varten, ja me oppilaat olimme jo parin kuukauden aikana harjoitelleet "Christmas carolsia", puoleksi uskonnollisia joululauluja, ja olimme nyt sangen levollisia siitä, että jollei mitään aavistamatonta tapahtuisi, pitäisi meidän osamme ohjelmasta sujua moitteettomasti.

Ja niin oli sitten jouluaatto käsissä, ikäänkuin valmistus varsinaiseen jouluun, jona Englannissa vietetään joulupäivää. Sillä ei, niinkuin meidän joulullamme, ole vakavaa, uskonnollista leimaa, vaan se on aamusta iltaan asti omistettu viattomalle ilonpidolle ja hupaisille kujeille.

Oppilaiden aamupäivä kului kokonaan salien koristamiseen kirjavilla lyhdyillä sekä rautatammen- ja mistelinoksista tai muusta viheriästä sidotuilla köynnöksillä. Ja kun työn valmistuttua tuli päivällistunti ja me kuljimme oppilaskotiin, joka oli sen pitkän käytävän päässä, mikä yhdisti sairaalan osastot toisiinsa, niin olimme sekä väsyneitä että kovasti nälissämme.

Ensiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että "Sisar" oli poissa tuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi "Senior", siksi määrätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti tunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä Sisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut rakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän koetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin oppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko, joka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi sen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin — — — mutta se ei kuulu tähän kertomukseen.

Kuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi päivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista koskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja salien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit olivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin, mikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan koetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.

Päivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen seurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven suljetuksi.

Senior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar joulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin ajattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me tottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani pöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni rakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan ennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin auki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.

"Nurse M.", he sanoivat, "meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua teidät katsomaan seurusteluhuonetta."

Hämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet oppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin ja siellä — kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää, tunkeutuivat vastustamattomasti esiin — pöydällä seisoi pieni joulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten sumentamiin silmiini.

Se oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa ystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon pienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä valmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan lämmön ja kodin tuntua.

Sanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu, jossa vallitsi "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto". Ja jos ei Sisar ennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä niin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään sopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä jääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.

Ja tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla kuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut, ihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.

Salit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen ja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina kilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja kokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita oppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia entisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi valtaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma vaihtui hilpeään iloon.

Sairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja kandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita kaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai hintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin nauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr. Nitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja kunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan häntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan "When sitting by the baby", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä siunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset hetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.

Joulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja salin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän toiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti tapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä mentiin aika vauhtia "Auld lang sym" laulun sävelten mukaan, jota sekä oppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.

Ja sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut kodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen "speechiä", ja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja kiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he olivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin vastaan kättentaputuksilla ja "cheers" huudoilla Sisaren kunniaksi. Koskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin nuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan emäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli keskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa kerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään lystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.

Se oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli täynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta. Näin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän ja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja tämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta englantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat halki vuosisatojen.

Aluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen hoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin päällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat "sisarta", joka jakaisi heille kullekin uudet "sairastapaukset".

Alue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina jonkinlaisella jännityksellä uuden "tapauksen", joka ehkä taaskin antaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.

"Yksi Nurse S:lle", sanoi sisar, "ja toinen Nurse M:lle. Se on Great Bath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan kartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä, ja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs italialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen lapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme niin pian kuin kätilö on heidät jättänyt."

"Vielä yhdestä asiasta tahdon teitä huomauttaa, Nurse", lisäsi sisar, "olkaa varovainen, kun kirjoitatte muistiin, millainen potilaanne taloudellinen asema on teidän mielestänne, sillä ne köyhät italialaiset, joihin me olemme tutustuneet täällä Lontoossa, ovat niin siisteyttä ja kauneutta rakastavia, että siitä voi helposti erehtyä. Lakanat potilaanne vuoteessa saattavat olla hienoilla välipitseillä koristeltuja, mutta sittenkään ette voi olla varma siitä, ettei talossa vallitse puute."

Hoitajatar otti laukkunsa, ja sisaren varoitukset mielessään hän läksi jokapäiväiselle kierrokselleen, jonka tällä kertaa piti alkaa uudesta potilaasta, koska hän oli enin altis tartunnalle.

Great Bath Streetiä ei ollut vaikea löytää. Rasvassa paistetun kalan kirpeä ja hiukan äitelä haju ilmaisi Nurse M:lle, jollei hän sitä jo ennestään olisi tietänyt, että hän nyt oli joutunut köyhälistön kaupunginosaan.

Numero 56:n pihalla leikitteli muutamia lapsia, ja hoitajattaren kysyessä, missä rouva Cimelli asui, kiinnitti muuan kymmenvuotias häneen mustat silmänsä, ja likainen sormi osoitti ensimmäistä ovea oikealla.

Sisaren kuvaus italialaisesta kodista oli hämmästyttävän oikea. Huone oli siisti ja tomuton, ja vuoteessa lumivalkoisten, leveillä välipitseillä koristettujen lakanain välissä makasi nuori äiti, jonka tumman pään vieressä kirjaillulla tyynynpäällisellä lepäsi toinen, pieni sysimusta pallo.

Kamiinissa kyti kivihiilivalkea kodikkaasti ja sen vieressä istui seitsemänvuotias tyttö neuloen ahkerasti pienen pientä vaatekappaletta.

Äiti pyysi Rosieta auttamaan Nursea kaikessa mitä tarvittiin, ja tyttö osoittikin olevansa erinomainen apulainen, kun pientä veljeä piti kylvetettämän tai äidille oli annettava tarpeellista apua.

Kaikki oli pian ja helposti suoritettu, ja annettuaan pienelle apulaiselleen tarpeelliset ohjeet, hoitajattaren piti juuri vetää päällystakkinsa ylleen, kun portaista kuului ulvontaa, ovi temmattiin kiivaasti auki, ja sama mustasilmäinen poika, joka äsken oli pihalla, ryntäsi sisään. Hän piteli toista kättään, josta vuosi verta.

Nuori hoitajatar katseli poikaa. "Miten saatat noin peloittaa äitiäsi", hän sanoi. "Ja vain sormen vuoksi, sinä joka olet mies. Miten sinä käyttäytyisitkään, jos olisit sodassa?"

Itku taukosi äkkiä, kun äiti mainittiin. Sormi, joka oli pahasti rutistunut, tutkittiin, pestiin — se oli todellakin erikoisen välttämätöntä! — ja sidottiin kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Ja täten solmittiin monivuotinen ystävyys, niin, voipa sanoa koko elämän kestävä, sillä Albertin elämä ei ollut aivan pitkä.

Joka kerta, kun hoitajatar sitten tuli potilaansa luo Great Bath Streetin varrella, seisoi Albert moitteettoman puhtain sormin odottamassa, että hänen kääreensä vaihdettaisiin. Hoitajattaresta oli tullut hänen Nursensa, ja sormen sitominen oli tämän tärkein tehtävä italialaisessa kodissa. Sormi oli jo aikoja sitten vallan terve, kun Albert viimeinkin hyvin vastahakoisesti suostui siihen, että kääre jätettäisiin pois, mutta hän seisoi kuitenkin aina kauan ennakolta odottamassa ystäväänsä, kun hän tiesi tämän tulevan.

Kerran eronhetki kuitenkin koitti. Ja se oli todellinen ero, sillä nuoren hoitajattaren aika aluetyössä oli päättynyt, ja hän matkustaisi jälleen omaan maahansa. Suru oli valtaava.

"Albert on epätoivoissaan, Nurse", sanoi rouva Cimelli. "Hän tahtoisi jättää kotinsa, vanhempansa ja sisaruksensa ja seurata teitä, minne ikinä lähdettekin. Me emme voi pojalle mitään!"

Siitä tuli vaikea hetki. Albertin kuuma, italialainen veri oli kuohuksissa. Jos hän olisi ollut täysikasvuinen, hän varmaankin olisi iskenyt veitsensä kiihkeästi rakastettuun ystäväänsä, estääkseen tätä jättämästä häntä. Vasta kun hän oli itkusta ja huudosta vallan uupunut, saatiin hänet kuulemaan järkisyitä.

Eihän kysymyksessä nyt ollut ikuinen ero. Eihän matka Englannista Suomeen ollut niin pitkä, ja voisivathan he kirjoittaa toisilleen, ja varmasti he taas kerran tapaisivat toisensa, kun Nurse ensi kerralla tulisi Lontooseen.

"Ja minä rupean merimieheksi, kun tulen suureksi", sanoi Albert. "Ja sitten minä purjehdin Suomeen laivallani sinua hakemaan, ja sitten sinä ainiaaksi jäät luokseni."

Ja niin he erosivat, ja kirjelupaus pidettiin uskollisesti. Nurse sai vastaanottaa pieniä hupaisia, tottumattomalla kädellä piirrettyjä kirjeitä. Ne alkoivat aina: "Rakas Nurse, toivon että olet hyvissä voimissa, samoin kuin minä olin tätä kirjettä lähettäessäni", ja loppuivat: "sinun rakas Albertisi".

Tietysti oli myös käytävä tervehtimässä aluepiirin ystäviä, etupäässä tietysti Great Bath Streetin asukkaita; ja puettuna lainattuun päällystakkiin ja hattuun Nurse meni kierrokselle, niinkuin entisinäkin aikoina.

Meillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata käsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät jättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin yläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös tikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon ja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.

Cimellien luona nousi ilo ylimmilleen. "Nursen lapsi", pikku Sydney, tuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla poskillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen jälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.

"Hänellä on huono vatsa", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen, mutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney, sillä olihan "heidän oma Nursensa" ollut poissa Suomessa. Albert oli kaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän saisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo aluehoitajatarkotiin.

Hän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui "vedellä kammattuna", valkoisella kauluksella ja punaisella kaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. "Sisarkin" tuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin kaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen, jossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät loistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin hän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä murhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän monivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja hän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa, nähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden sirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai hänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.

Mutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli "mäkeälaskevat elefantit". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka kiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat kintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa toitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.

Tämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten. Hänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin poikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat tulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä revetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.

Näytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan oikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista soittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.

Kun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle pöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän pani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja tyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.

Kun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa ja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä hän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä näyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi ja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi huiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni pyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen vilinään.

Ja niinpä tämä oli Nursen viimeinen kohtaus pienen italialaisen ystävänsä kera.

Kirjeenvaihto jatkui vielä jonkun aikaa, mutta sitten eräänä vuonna jäi Nursen joulukirje ilman vastausta, ja niin hänkin lopetti kirjoittamisen.

Ja vuodet vierivät. Suuri maailmansota oli alkanut. Tunteet ja ajatukset ikäänkuin hukkuivat kanuunanpaukkeen kaikuun. Suhteet vaihtuivat. Mikä ennen oli ollut suurta, muuttui vähäpätöiseksi, ja päinvastoin. Ihmisten väliset siteet katkesivat, toiset taas kasvoivat vahvemmiksi ja sydämellisemmiksi.

Eräänä päivänä suomalainen hoitajatar sai englantilaisella leimalla varustetun kirjeen. Se oli rouva Cimelliltä.

Hän kirjoitti, että he olivat kadottaneet Nursen osoitteen. — "Mitähän ajattelittekaan meistä, kun me emme kirjoittaneet", — mutta sitten eräänä päivänä, kun hän oli järjestänyt Albertin kirjoja, oli eräästä kirjasta pudonnut postikortti, jossa oli osoite.

Ja sitten Nurse sai tietoja heistä kaikista. Pikku Lily oli kuollut; Sydney kävi koulua, Rosie haaveili sairaanhoitajattaren toimesta, ja Fred ja Albert olivat "tietysti" menneet vapaaehtoisina sotaan. Jos tämä kirje vain saavuttaisi Nursen vielä elossa ja hän tahtoisi vastata muutamilla riveillä, niin rouva Cimelli lähettäisi kirjeen myöskin Albertille, joka tulisi niin iloiseksi.

Eikö se ollut ihmeellistä! Nursen sydän oli täynnä lämpöä ja kiitollisuutta. Tämä oli todellista ystävyyttä!

Albert sai tietysti kirjeen ja kaulahuivin, jonka Nurse itse oli kutonut. Kirje, jossa Albert sitten kiitti monivuotista ystäväänsä, oli kirjoitettu eräässä sotilassairaalassa. Hän makasi siellä polvi haavoitettuna, palavana innosta päästä taas ylös ja "muiden poikien luo, joiden tila oli vaikea Pohjois-Ranskassa".

Sen jälkeen Nurse ei enää saanut tietoja näistä ystävistään, jotka aina olivat luulleet hänen, päällystakissaan ja hatussaan, kuuluvan heidän omaan luokkaansa. Sota lakaisi umpeen kaikki heidän jälkensä. Pitkään aikaan ei kirjeenvaihto ollut mahdollinen, ja kun Nurse viimein sodan loputtua koetti uudistaa entisiä suhteita, sai hän kirjeen takaisin päällekirjoituksella: "vastaanottaja tuntematon".

Mihin hänen ystävänsä olivat joutuneet? Oliko se myrskytuuli, joka oli käynyt yli Euroopan, myöskin tuhonnut heidän vaatimattoman kotinsa? Missä oli hänen "rakas Albertinsa"? Oliko hänen kuollut ruumis-raukkansa, niinkuin niin monen tuhannen muun, maatunut jollakin maanosamme monista taistelutantereista? Lepäsikö hän ehkä valkoisen ristin alla jossain monista sotahautausmaista? Hänen viimeinen kirjeensä, joka osoitti hänen suomalaiselle ystävälleen, että hän halasi takaisin vaikeuksiin auttaakseen tovereitaan, jäi Nurselle kallisarvoiseksi todistuskappaleeksi siitä, että pojasta, joka kerran hänen sylissään oli itkenyt ensimmäisen suuren sydänsurunsa, oli tullut yksi niitä, jotka voivat ja tahtovat kantaa toisten kuorman, oli tullut todellinen mies.

Läpikuultava usva leijaili yli Thamesin harmaan pinnan. Kalastajavenheen ruskeisiin purjeisiin kuvastuvat auringon ensimmäiset rusottavat säteet, jotka saattavat sairaalan vastapäätä olevan parlamenttitalon ikkunat rubiineissa kimaltelemaan.

Mutta tänään vallitsee Alexandra-osastolla harvinainen levottomuus, ja omituisilta tuntuvat ne valmistelut, joita siellä tehdään.

Pöytä nostetaan keskelle lattiaa ja peitetään hienolla, kirjaillulla pöytäliinalla, "sisar Alexandran" parhaimmalla, ja sille asetetaan vedellä täytetty hopeamaljakko.

"Onhan se sopivan haaleata, Nurse", kysyy sisar, joka täysin puettuna kauniiseen tummansiniseen pukuunsa, esiliina ja myssy yllä, itse on mukana tähän harvinaiseen aikaan päivästä, jolloin tavallisesti vain yöhoitajattaret ovat osastolla.

Mutta jotakin sangen tavatonta onkin yöllä tapahtunut. Pieni tyttölapsi on aivan odottamatta ja paljon ennen aikojaan syntynyt maailmaan meidän osastollamme.

Eihän ollut ihme, jos me kaikki silloin olimme joutuneet hiukan ymmälle niin harvinaisissa olosuhteissa. Emmekä olisikaan tulleet toimeen, jollemme olisi kutsuneet sinne sisarta, joka lääkärin kanssa tuli avuksemme.

Ja nyt tuo pieni olento lepäsi korissa pumpuliin käärittynä ja lämpimät pullot ympärillään. Olihan hän tullut liian aikaiseen maailmaan, ja nyt piti hänen saada hätäkaste, sillä ei kukaan voinut tietää, voisiko hän ensinkään jäädä eloon.

Olimme sisaren kanssa yhdessä tutkineet kastekaavaa ja tiesimme, että jokainen kastettu ja ehtoolliselle oikeutettu kansalainen saattoi tarvittaessa toimittaa hätäkasteen. Ja kun oli vaikeata näin varhain häiritä pappia, päätettiin että sisar suorittaisi kastetoimituksen.

Tarvittiin myös mies- ja naiskummit. "Me merkitsemme tohtori Russellin kummiksi", sanoi sisar, "ja Nurse M., jonka potilas lapsen äiti on, tulee tietysti kummitädiksi."

Kori lapsineen lepäsi sylissäni, ja tulimmepa kaikki juhlalliselle mielelle, kun sisar luki kastesanat ja kostutti pientä päätä maljakon vedellä sanoen: "Minä kastan sinut Alexandra."

Ja niin tuli naisosaston nuorin potilas otetuksi kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja minä sain yhden päivän ajaksi kummitytön. Sillä jo samana iltana oli hänen pienen elämänsä liekki sammunut ja hän eronnut elämästä, jota oli ollut liian hätäinen aloittamaan.

"Voiko ylihoitajatar ajatella, että me olemme saaneet tänä yönä pienen lapsen." Naisosaston hoitajatar, ystävällinen neiti H., seisoi edessäni punaisin poskin ja loistavin silmin, ilmeisesti vielä kokonaan tämän ihmeellisen tapahtuman valtaamana. Ja sitten seurasi tarkka selonteko siitä, miten kaikki oli tapahtunut.

"Hän tunsi kyllä tuskia, mutta me luulimme, että se menisi ohi niinkuin viime kerrallakin, ja sitten samassa se jo tapahtuikin. Ajatelkaahan mikä onni, että yöhoitajatar oli ollut oppilaana synnytyslaitoksella. Nyt tämä taito tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Yöharjoittelija osastosta 7 sai juosta lääkäriä hakemaan, mutta ennenkuin hän ennätti tulla, oli kaikki jo ohi. Eikö ylihoitajatar tahdo tulla katsomaan pientä poikaamme."

Niin, tuossa hän makasi, aivan kuin kummityttöni Alexandra aikoinaan, käärittynä pumpuliin ja lämpimät pullot ympärillään, pieni elämä, joka häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.

Ei, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin valmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi tulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman pöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.

Pian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville ja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.

Mutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen, sanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja silloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.

Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen, joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua kohti.

Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen sulhanen."

"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti.
"Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"

Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut
Johannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".

"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi antanut pojalle nimen Severinus."

Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois, mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.

Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin poliklinikkaan.

Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään, huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.

Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne, täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.

Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin, ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän — ainakin alussa — olisi tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.

Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön, ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki, mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä, kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu sydän raukkansa saattoi tuntea.

Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä. Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä, että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.

Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja. Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas, että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.

"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen, kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku Matti'."

"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen kallein aarteensa.

Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen, joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä yksi täydellisesti onnellinen ihminen — hänen äitinsä.

Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa seurasi jälkinäytös.

Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset, jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua, jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa, jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.

Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa paikan hänelle kokeeksi.

Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan. Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.

Hänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli hänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli vaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja määrättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein kovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen "hyvä ystävänsä" itsekin saattoi joskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan nojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka vielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.

Usein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde muuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta "emäntä", jota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun ja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun hänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että pöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita, viheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli ollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.

Ja niin kului kesä ja Iida Saarinen suoritti vaivoin työnsä, eikä suinkaan loistolla, mutta sentään välttävästi. Me kutsuimme häntä Sven Tuuvaksi ja pidimme hänestä, vaikka olimmekin saaneet luopua toiveesta saada hänestä milloinkaan mallisiivoojaa.

Mutta sitten eräänä päivänä kävi luonani muutamia hänen työtovereistaan.

He olivat kunnollisia ihmisiä, he sanoivat. Jos kohta he olivat vain siivoojattaria, olivat he kuitenkin eläneet säädyllisesti, ja sentähden heidän oli aivan mahdotonta asua sellaisen kuin Iidan kanssa.

Iida rukka! Hän tunnusti heti, kun kutsuin hänet puheilleni. Kyynelvirtojen valuessa hän vakuutti, että se ei ollut hänen syynsä. Hän ei voinut sitä auttaa. Oli aina kuin hän aivan kadottaisi oman tahtonsa ja hänen täytyisi tehdä, mitä muut tahtoivat. Hän oli täysin passiivinen kuten ennenkin.

Niin, minulla ei ollut tässä tapauksessa valitsemisen varaa. Sanoin hänelle, ettei hän enää saisi jäädä sairaalaan, vaan että hänen täytyi hakea itselleen toinen paikka. Mutta pyysin hänen samalla muistamaan, että minä olisin aina hänen ystävänsä, jonka puoleen hän saattaisi kääntyä, jos hänellä oli vaikeuksia.

Ja niin Iidan toimi sairaalan siivoojattarena oli päättynyt, mutta minä sain kuitenkin tavan takaa tietoja hänestä.

Hänellä oli nimittäin tapana tulla joskus luokseni kertomaan, miten hänellä nyt oli. Hän oli aina siististi ja huolellisesti puettu, ja hänen tukkansa oli aina yhtä sileästi ja kireästi vedetty kuin ennenkin. Hän pani ansionsa säästöpankkiin ja oli iloinen ja ylpeä siitä, että ne kasvoivat.

Mutta sitten hän eräänä päivänä muutti paikastaan, ja minä kadotin hänet näkyvistäni.

Kerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta, joka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana, kertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs lähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen ja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. "Hän ymmärsi asian", sanoi potilaamme, "sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla." Iida myös oli neuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.

En tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin Sven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja mahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä tarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle avuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!

Jonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan maalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en voinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta kanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen vaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa, maalaisympäristössä.

Vanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä iltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.

"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle", sanoi hän. "Se on Iida Saarinen, ja hän on kuollut."

Se oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa. Tukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta suun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä, miten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko syynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni häntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän oli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa niiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt taistella koko elämänsä.

"Hyvän ystävänsä" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa. Ja sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja sinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä kauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.

Neiti H., ystävällinen hoitajatar "ykkösessä" ja "kakkosessa", niissä Kirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet olivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.

"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat, tietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin eikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän vastaisi teille."

Ylihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli kaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi sairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja toinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet ilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön. Hänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut elonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.

Mitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään uudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:

Se oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta seuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä sanoi:

"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain olen ollut ulkotyöläinen."

Ylihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo sanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden tilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja se toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan suutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen suojattinsa voisi asua oppiaikanaan?

Äkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu saatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että sinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama oli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan epäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut, että voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos hän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi sopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar, joka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin vastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja selitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus olemaan totta vai valhetta.

Ja Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja tämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta hänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia, ennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.

Jonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa koulun johtajattarelta kirjeen.

Se kuului: "Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää Teitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva kaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa onnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan."

Niin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää puujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun hän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa ystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi ihmisarvonsa tuntevana.

Ja niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti. Valtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle suutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli päättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä oli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.

Ylihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta ollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää sanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:

"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa. En enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai joutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on kaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani ovatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut ammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni."

"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi", sanoi hänen ystävänsä ylihoitajatar, "sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten Frans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä lupaan tulla häihin."

Tupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen ansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti muutama vuosi myöhemmin, "mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin konstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei vielä ole tuvassa."

Se oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.
Seuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:

"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on kuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan. Meillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan. Sitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin hänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana käsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän oli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä, ja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen tahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui."

Ja niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä siitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon voittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä, niin kukapa tietää — tytöthän ovat niin konstikkaita — ehkä näin oli paras.

Kukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole voinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen pellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen "saparoon", ja kasvot ennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme "lapsenhoitajaa", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin kantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.

Tavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on sijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa ja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että "lapsenhoitajankin" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin mielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen mielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset kätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta kääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu kuorman alla.

Hän tuli eräänä päivänä "Kirurgiin" ja otettiin sairaalaan parantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen vatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle, joka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi osaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan oli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa hoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti ikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä valkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä, huolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni mummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja lapsen haaveet.

Tämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet maahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut irrottautua sitä ajattelemasta.

"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa", hän ajatteli. "Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka tuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja."

Hän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä tuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun tulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin iloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin pitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua uuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että häntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien velvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.

Ja sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui Ellin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä kuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.

Lapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään hetkisen tuli kuitenkin vastaus:

"Tahtoisin nuken", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan elämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.

Nukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja joka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi unelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle tytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.

Ellin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä luottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten toiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa pikimmiten toteutettava.

"Hänen pitää saada nukkensa", päätettiin, "ja kauneimman koko kaupungissa."

Jos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos elämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.

Nukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka se osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua, sukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.

Elli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja kaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi tuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea ihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa korkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt palveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa punaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se todellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen. Kuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen osakseen!

Sinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja katseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka ilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä, joka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.

Ja siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin heikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina hänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa hän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle elämälleen.

"Sehän oli onnellisinta sille raukalle", sanoi lääkäri tullessaan kierrokselleen, "mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota hän niin suuresti rakasti?"

Ja niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena, taikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet tytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.

Kuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei kasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten joku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa olisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut maahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne, jossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian saivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja vieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva metsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen koivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo kolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista, jonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman viisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään huolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna herkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli yllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä, joka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti yksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä saattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä putosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki ne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana pistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.

"Kas, rukiintaimi", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla oli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille keuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa kumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän oli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja lehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen. Täälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi oli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se puhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja uskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.

Ja niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui pihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö kalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.

Hän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen unelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin elämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon, jonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat yhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi suuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi metsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää sairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä hänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.

Se oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi? Sairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka tuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas silmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui maata kohti. "Elonkorjuuaika", hän ajatteli. "Mullasta ja multaan. Kerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin piili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä ruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin. Elonkorjuuaika lähenee, tunnen sen."

Ja sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin rukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin pieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi heikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.

"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna", sanoi hän kasvatusäidille, "saat nähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran."

Kasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö oli sanonut "sinä" eikä "me" kuten ennen.

Ja jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni, tavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän kutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt itse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa kaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa työstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa ja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois saavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten rukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä verho raukeaakin.

Mutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka puhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat hetkensä koittaneen.

Ja sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin ettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä kokonainen litra.

Seuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä syntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana vuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää putosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.

Silloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli ruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän ehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta armostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAIRAANHOITAJAN MAAILMASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sairaanhoitajan maailmasta

SAIRAANHOITAJAN MAAILMASTA

S. MANNERHEIM

SISÄLLYS:

I

II

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE