The Project Gutenberg eBook of Musta sankari: Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet Kertomus zulukaffereista, by H. Rider Haggard

Lukijalle.
I. Chaka-poikasen ennustus.
II. Mopo pulassa.
III. Mopon uhkarohkea paluu.
IV. Mopon ja Balkan pako.
V. Moposta tulee kuninkaan lääkäri.
VI. Umslopogaasin syntymä.
VII. Umslopogaas kuninkaan edessä.
VIII. Taikureiden tappio.
IX. Umslopogaasin katoaminen.
X. Mopon koetus.
XI. Balekan neuvo.
XII. Susi-Galazin tarina.
XIII. Galazista tulee susien kuningas.
XIV. Susi-veikot.
XV. Kuninkaan miesten kuolema.
XVI. Umslopogaas lähtee taistelemaan tapparasta.
XVII. Umslopogaasta tulee kirveskansan päällikkö.
XVIII. Balekan kirous.
XIX. Masilo siirtyy Duguzaan.
XX. Mopo neuvottelee prinssin kanssa.
XXI. Chakan kuolema.

LUKIJALLE.

Kirjoittaessaan tämän kirjan on tekijällä ollut muukin tarkoitus kuin vain luoda julma kertomus villikansan elämästä. Ollessaan vielä nuorukainen oli hänellä onni päästä Etelä-Afrikkaan. Siellä hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka olivat eläneet neljäkymmentäkin vuotta zulukansan keskuudessa, jonka historian, sankarit ja tavat he tarkoin tunsivat. Heiltä hän kuuli paljon taruja ja kertomuksia, joista nykyjään puhutaan vain aniharvoin ja jotka pian unohtuvat kokonaan. Silloin zulut olivat vielä yhtenäinen kansa, mutta nyt on heidät hävitetty ja valkoisten vallanpitäjien tarkoitus onkin kuolettaa kokonaan sotainen henki, josta tuo kansa oli tunnettu, ja kehittää sen tilalle harrastus rauhantoimiin. Zulujen sotalaitos, luultavasti ainoa laatuaan koko maailmassa, kuuluu jo menneisyyteen; se ja sen kannattajat ovat menneet iäiseen hiljaisuuteen, Ulundin luo. Chaka loi sen alkaen pienenpienestä joukosta. Kun hän esiintyi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, oli hän vain pienen heimon päällikkö, ja kun hän kuoli vuonna 1828 veljiensä Umhlanganan ja Dingaanin ja palvelijansa Mopon tahi Umbopon, kuten häntä myöskin nimitettiin, keihäiden lävistämänä, oli hän koko Etelä-Afrikan valtijas, ja sanotaan hänen surmanneen toista miljoonaa ihmistä valtaansa pyrkiessään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Etelä-Afrikka verraten tiheästi asuttu. Chakan hallituksen aikana asukasluku pieneni tuntuvasti. Tässä kirjassa on koetettu kuvata tuon suuren neron ja samalla mitä julmimman ihmisen todellista luonnetta ja myös esittää tosikuva hänen veljestään ja seuraajastaan Dingaanista. Tekijän tarkoitus on sitäpaitsi ollut esittää kertomuksen muodossa niitä syitä, aatteita ja tarkoitusperiä, jotka innoittivat näitä kuninkaita ja heidän kannattajiaan, ja saattaa julkisuuteen Afrikan historian tapahtumia, joista nykyjään mainitaan vain muutamissa harvoissa selostuksissa.

On selvää, että sellainen tehtävä on ollut vaikea, koska tekijän on joksikin ajaksi täytynyt unohtaa sivistysasteensa kokonaan ja ajatella ja puhua muinaisen zulun tavoin. Hienostuneen aikakautemme vuoksi ei kaikkia zulutyrannien harjoittamia julmuuksia voi selostaa, ja niiden yksityiskohtia on sentähden paljon supistettu. Kerrotut tapahtumat ovat useimmat pohjaltaan tosia. "Mustalla sankarilla" ei tässä suinkaan tarkoiteta Chakaa, vaan Umslopogaasia, jonka voinee sanoa esittävän zulurotua sen miehekkäimmässä ja jaloimmassa muodossa. Toivomme nuorten lukijain kiintyvän seuraamaan hänen kohtaloitaan.

CHAKA-POIKASEN ENNUSTUS.

Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin, kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän jään läpi.

Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani. Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.

Katsele tätä kättä, isäni — ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut; katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea. Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli. Niin! Näen sen vahvana ja punaisena — punaisena kahden kuninkaan verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo — ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.

Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella; hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet — ah! ah!

Miksi kerron sinulle tämän? Mitä tekemistä tällä on Umslopogaasin ja Nadan rakkauden kanssa? Sanon sen. Tapoin Chakan sisareni Balekan tähden, joka oli Umslopogaasin äiti, ja sentähden, että Chaka oli murhannut vaimoni ja lapseni. Minä ja Umslopogaas tapoimme Dingaanin Nadan tähden, joka oli tyttäreni. Tarinassani mainitaan suuria nimiä, isäni. Niin, monet ovat kuulleet nuo nimet. Soturien ärjyessä niitä taistelun tuoksinassa olen tuntenut vuorten vapisevan ja nähnyt veden kalvon värähtelevän äänen voimasta. Mutta mihin ovat ne nyt joutuneet? Hiljaisuus on niellyt ne ja niistä puhutaan vain valkoisten miesten kirjoissa. Minä aukaisin portit noiden nimien omistajille, ja he astuivat varjojen valtakuntaan. Katkaisin siteet, jotka sitoivat heidät tähän maailmaan. He katosivat. Ha! Ha! He katosivat! Ehkä heidän matkansa ei ole vieläkään päättynyt, ehkä he hiipivät autioiden majojensa ympärillä käärmeen haahmossa. Tahtoisinpa tuntea nuo käärmeet, jotta voisin murskata kantapäälläni niiden pään.

Tuolla alhaalla kuningasten hautuumaassa on eräs syvänne. Ja syvänteen pohjalla ovat Chakan luut, kuninkaan, joka kuoli Balekan tähden. Kaukana Zulumaassa on kummitusvuoressa syvä kuilu. Tuon kuilun pohjalla ovat Dingaanin luut, kuninkaan, joka kuoli Nadan tähden. Putous oli huimaava ja hän oli raskas; hänen luunsa murskautuivat muruiksi. Menin niitä katsomaan, kun sakaalit ja korppikotkat olivat tehneet tehtävänsä. Nauroin silloin kolmesti ja tulin tänne kuolemaan.

Siitä on jo kauan, ja minä elän vielä, vaikka en toivo muuta kuin saada kuolla ja kulkea tietä, jota Nada on kulkenut. Ehkä olen saanut elää vain kertoakseni sinulle tämän tarinan, valkoinen isäni, niin että voit kertoa sen vuorostasi toisille valkoisille miehille, jos haluat. Kuinka vanhako olen? En tiedä. Hyvin, hyvin vanha. Jos Chaka olisi elossa, olisi hän nyt minun ikäiseni. Ketään ei ole elossa, jotka tunsin poikana ollessani. Olen niin vanha, että minun täytyy kiiruhtaa. Ruoho surkastuu ja talvi tulee. Niin, nyt jo puhuessani tunnen talven kouristavan sydäntäni. Voinhan nukkua kylmässäkin, ehkä sitten herään kevään ihanuuteen.

Ennenkuin Zulut olivat yhtyneet yhdeksi kansaksi — aloitan aivan alusta — minä kuuluin Langenien heimoon. Heimomme ei ollut suuri; myöhemmin muodostivat taistelukuntoiset miehet yhden täysilukuisen rykmentin Chakan armeijassa; heitä oli ehkä vain noin pari kolme tuhatta, mutta he olivat urhoollisia. Nyt he ovat kaikki kuolleet, vaimot ja lapset heidän kerallaan — tuota heimoa ei ole enää lainkaan olemassakaan. Se on kadonnut maan päältä, ja tahdon kertoa sinulle vähitellen, miten se tapahtui.

Heimomme asusti kauniilla lakeudella; buurit, joista me käytämme nimeä amaboona, asustavat siellä nyt, niin on minulle kerrottu. Isäni, Makedama, oli heimon päällikkö, ja hänen majansa olivat erään kukkulan laella, mutta minä en ollut hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Eräänä iltana, ollessani vielä niin pieni, että tuskin ulotuin miestä kyynärpäähän, menin äitini keralla katsomaan, kun karjaa ajettiin aituukseen. Äitini piti paljon lehmistä ja erittäinkin eräästä, jolla oli valkoinen pää ja joka seuraili häntä kaikkialle. Sisareni Baleka, joka oli silloin vain pieni sylilapsi, oli äitini sylissä. Kuljimme, kunnes kohtasimme lehmiä ajelevat pojat. Äiti houkutteli valkopäisen lemmikkinsä luokseen ja syötti sille meheviä lehtiä, joita hän oli tuonut mukanaan. Pojat ajoivat karjan edelleen, mutta tuo valkopäinen lehmä jäi äidin luo. Hän sanoi tuovansa sen mukanaan kotiin palatessamme. Sitten äiti istui nurmikolle pienokaistaan imettämään, ja minä leikin hänen ympärillään lehmän märehtiessä lähettyvillä. Hetkisen kuluttua näimme erään naisen tulevan meitä kohti tasangon poikki, ja hänen käyntinsä ilmaisi, että hän oli hyvin väsynyt. Hänellä oli mytty selässä ja hän talutti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, mutta pitempi ja tanakampi kuin minä. Odotimme kauan aikaa, kunnes nainen ehti luoksemme, jolloin hän vaipui maahan, sillä hän oli hyvin uupunut. Ohimennen näimme hänen tukkalaitteestaan, ettei hän kuulunut heimoomme.

"Unandi on nimeni; olen Senzangaconan, Zulu-heimon päällikön vaimo", vastasi vieras.

Meidän heimomme ja zulut olivat hiljattain sotineet keskenään, Senzangacona oli surmannut muutamia sotureitamme ja ryöstänyt paljon karjaa, niin että kun äitini kuuli Unandin sanat, hän hypähti ylös vihan vimmoissaan.

"Ja sinä rohkenet tulla tänne pyytämään minulta ruokaa ja yösijaa, sinä kurjan zulu-koiran vaimo!" huusi hän. "Mene, tahi minä käsken tyttöni karkoittaa sinut piiskansivalluksin alueeltamme!"

Nainen, joka oli hyvin kaunis, odotti, kunnes äitini vaikeni nuo vihaiset sanat sanottuaan; sitten hän katsahti ylös ja lausui viivytellen:

"Lähettyvilläsi on lehmä, jonka nisät ovat aivan tulvillaan maitoa; etkö tahdo antaa minulle ja pojalleni tilkkaa?" Ja hän otti mytystään maljan, jonka hän ojensi meitä kohti.

"Olemme janoiset pitkän matkan jälkeen; anna meille tuopillinen vettä.
Emme ole löytäneet vettä moneen tuntiin."

Naisen silmät täyttyivät kyynelillä, mutta poikanen risti käsivartensa rinnalleen ja rypisti kulmiaan. Hän oli hyvin kaunis poika, mutta rypistäessään otsaansa synkkenivät hänen kirkkaat, mustat silmänsä kuin taivas ukkosilman edellä.

"Äiti", sanoi hän, "meitä ei siedetä täällä enempää kuin tuollakaan", ja hän nyökäytti päätään sinnepäin, jossa zulut asustivat. "Menkäämme Dingiswayoon; Umtetwa-heimo ottaa meidät kyllä hoiviinsa."

"Niin, menkäämme, poikani", vastasi Unandi, "mutta matka on pitkä, ja me olemme väsyneet; uuvumme tielle."

Kuulin kaikki ja sydäntäni vihlaisi; olin pahoillani naisen ja pojan tähden, sillä he näyttivät niin väsyneiltä. Sanomatta sanaakaan äidilleni minä sieppasin maljan ja kiiruhdin lähellä olevan notkelmaan, jossa oli lähde. Täytin maljan ja juoksin heti takaisin. Äitini aikoi estää minua täyttämästä aiettani, sillä hän oli hyvin vihoissaan, mutta minä syöksähdin hänen ohitseen ja ojensin maljan pojalle. Äitini antoi pojan juoda rauhassa, mutta soimasi naista koko ajan mitä katkerimmilla sanoilla sanoen tämän miehen saattaneen meille vain pahaa, ja hänen suojelushenkensä sanovan, että poika vain lisäisi kärsimysten taakkaa. Ah, isäni, hänen suojelushenkensä puhui totta. Jos tuo Unandi olisi silloin lapsineen nääntynyt aavikolle, eivät heimoni luut lepäisi nyt Cetywayon kylän lähellä olevassa kuilussa eikä kukoistava alueemme olisi autio erämaa.

Äitini puhuessa seisoin minä vaiti valkopäisen lehmän luona, ja Baleka pienokainen itki. Otettuaan maljan ei Unandin poika tarjonnut vettä äidilleen, vaan joi kaksi kolmattaosaa itse, ja minä luulen, että hän olisi juonut kaikki, ellei hänen janonsa olisi sammunut. Juotuaan hän ojensi maljan äidilleen, joka joi mitä oli jäljellä. Sitten hän otti maljan jälleen ja astui luoksemme malja toisessa ja lyhyt kepakko toisessa kädessä.

"Mikä on nimesi, poika?" sanoi hän minulle, kuten rikas ja mahtava mies puhuu köyhälle ja mitättömälle.

"Hyvä on, Mopo; sanonpa nyt sinulle oman nimeni. Olen Chaka, Senzangaconan poika, ja heimoani sanotaan amazulujen heimoksi. Sanonpa sinulle vielä enemmänkin. Nyt olen pieni ja heimoni on vain pieni heimo, mutta minä kasvan suureksi, niin suureksi, että pääni häipyy pilviin; katsot ylös voimatta nähdä sitä. Kasvoni sokaisevat silmäsi; ne ovat kirkkaat kuin aurinko ja heimoni paisuu kerallani ja täyttää koko maailman. Ja kun olen suuri ja heimoni on mahtava ja kun olemme tallanneet maan sileäksi niin laajalta kuin ihminen konsanaan voi kulkea, silloin olen muistava heimosi — langenien heimon, joka ei antanut minulle ja äidilleni tuopillista maitoa ollessamme väsyneet. Näet tämän maljan; silloin on niin monen miehen veri virtaava kuin tähän maljaan mahtuu pisaroita sen ollessa täynnä verta — sinun heimosi miesten veri. Mutta koska annoit minulle vettä, niin säästän sinut, Mopo, vain sinut ja teen sinusta mahtavan miehen. Sinä olet hyötyvä ja lihova varjossani. Sinulle en tee milloinkaan mitään pahaa, en, vaikka rikkoisit minua vastaankin, sen vannon. Mutta tuo vaimo", ja hän viittasi äitiini, "kiiruhtakoon hän kuolemaan, niin ettei minun tarvitse näyttää hänelle, kuinka kauan kuolinkamppailu voi kestää. Olen puhunut." Ja hän kiristeli hampaitaan ja heristi keppiään meitä kohti.

"Tuo pieni valehtelija! Hänhän puhuu ikäänkuin hän olisi aikamies, vai mitä? Vasikka ammuu kuin suuri sonni. Opetanpa hänelle toisen nuotin — mokomallekin lapsimukulalle, pahanilman linnulle!" Ja laskien Balekan maahan hän nyökkäsi poikaa kohti.

Chaka seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äitini oli aivan lähellä, jolloin hän kohotti keppinsä ja iski äitiäni päähän niin tuimasti, että tämä lyyhistyi maahan. Poika purskahti nauruun, kääntyi ja meni matkaansa äitinsä Unandin keralla.

Nämä sanat, isäni, olivat ensimmäiset, jotka kuulin Chakan lausuvan, ja ne sisälsivät ennustuksen, joka toteutui. Hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin, sisälsivät myös ennustuksen ja minä olen varma, että sekin toteutuu, ja on jo osaksi toteutunutkin. Ensimmäisessä ennustuksessaan hän sanoi, että zulut yhtyvät mahtavaksi kansaksi. Ja sano, eikö ole niin käynytkin? Toisessa hän kuvasi heidän kukistumisensa, ja he kukistuivat. Eivätkö valkoiset miehet nyt jo varustaudu hyökkäämään Cetywayon kimppuun kuten korppikotkat kokoontuvat kuolevan härän ympärille? Zulut eivät ole enää entisensä kaltaisia eivätkä jaksa torjua heitä. Niin, niin, hänen sanansa käyvät toteen, ja minun sanani ovat laulu kansasta, joka on tuomittu.

Menin äitini luo. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan kädet kasvoillaan. Kepin iskemästä haavasta vuoti verta käsiä myöten hänen rinnalleen, ja minä pyyhin sen pois ruoholla. Hän istui siten kauan. Pyyhkielin pois verta repimälläni ruoholla, lapsi itki ja lehmä ammui tahtoen tulla lypsetyksi. Vihdoin hän antoi kätensä vaipua ja lausui minulle:

"Mopo, poikaseni, olen nähnyt unen. Uneksin, että näin tuon Chaka-poikasen, joka löi minua; hän oli kasvanut jättiläisen kokoiseksi. Hän hiipi vuorten ja aavikoiden poikki, hänen silmänsä leimusivat kuin salama ja kädessään hän heristi pientä keihästä, joka oli punainen verestä. Hän sieppasi käsiinsä heimon toisensa jälkeen murskaten ne pirstoiksi ja heidän kylänsä hän tallasi maan tasalle. Hänen edessään oli ihanin kesä, hänen takanaan oli maa musta kuin hirvittävän kulovalkean jälkeen. Näin heimomme, Mopo; se oli lukuisa ja rikas, kaikki olivat iloisia, miehet olivat uljaita ja tytöt kauniita; lapsia laskin olevan sadoittain. Näin heidät jälleen, Mopo. He olivat vain luita, valkoisia luita, joita oli tuhansittain syösty erääseen vuorenkuiluun, ja hän, Chaka, seisoi kuilun reunalla ja nauroi niin, että maa vavahteli. Sitten näin unissani, että sinä, Mopo, vartuit mieheksi. Heimostamme olit vain sinä jäänyt eloon. Sinä ryömit Chaka-jättiläisen taakse ja mukanasi oli toisia miehiä, suuria ja näöltään kuninkaallisia. Sinä iskit häntä pienellä keihäällä, ja hän kaatui ja tuli pieneksi jälleen; hän kaatui ja kirosi sinut. Mutta sinä huusit hänen korvaansa erään nimen — Balekan, sisaresi, nimen — ja hän kuoli. Menkäämme kotiin, Mopo, menkäämme kotiin; tulee pimeä."

Nousimme ja lähdimme, mutta minä olin aivan vaiti, sillä olin peloissani, hyvin peloissani.

II.

MOPO PULASSA.

Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin liian pieni vielä — ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin. Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua, tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.

Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla. Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät, joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin — senhän kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita härkiäsi tiedustelemaan.

Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen — siis täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.

"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."

"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen tietää jotakin?"

"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään tuon koiran pojan hyväksi."

"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää, niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti keihäänsä.

Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet yksitellen, jokaisen värin, iän — sanalla sanoen kaikki. Kerroin hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin henkeni sanoi minulle.

Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan. Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut, olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma. Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut, minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.

Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti. Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut kurkullani.

"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli, poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan. Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin lihat luistasi! Minä — minä —" Ja hän alkoi haparoida veitsellään leukani alustaa.

"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"

"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson, jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut, olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun keinon saattaakseni sinut hengiltä!"

"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet, niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että voisitte ehkä menettää lahjanne."

"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."

Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet, sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas — viekas kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.

Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.

Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen heti — henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.

Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.

Kokosin ne kaikki — niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen ja keihäitään heiluttaen.

"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa! Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi häntä sokeasti.

Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan, mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei! Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun. Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut, mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua — ei kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin, ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.

III.

MOPON UHKAROHKEA PALUU.

Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika, jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä, endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä — lähden kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli vain yksi, jota rakastin — sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin koettaa.

Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani, kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat. Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä, "metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.

"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen. "Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."

"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa, Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.

"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"

"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.

Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.

Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot — kuolleen kasvot, Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta odottamaan.

Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen. Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen päästi omituisen kurkkuäänteen.

"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä.
"Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"

"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä, "sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen päällensä.

Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen — huomasin myöhemmin, että se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen härän arvoinen — ja pakenin Koos kintereilläni.

Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa. Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle, jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah", ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja kuiskasin:

"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."

Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.

"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"

Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan viimeisen matkani — että viet minut kuolemaani."

Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki zulu-heimon aluetta kohti.

IV.

MOPON JA BALEKAN PAKO.

Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät. Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon, joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin. Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi. Hiivimme lähemmäksi ja — ah! minkä surullisen näyn näimmekään! Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.

Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin — vanhuksia, nuorukaisia, lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan — siellä poltettujen majojen välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa ja vihreitä jyviä syödäksemme.

"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan. Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani hänen vieressään keihäs kädessä.

Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän joi ja voimistui hiukan — vesi virkisti.

"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui. Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen, poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä vastaan."

Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin, isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen, mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin. Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat kaikki virrat verensekaiset — niin, meidän täytyi vettä etsiessämme aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on erehdys, isäni.

Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.

Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää, sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien, ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana. Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä, että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.

Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista. Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla, vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi. Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin katsomaan — koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.

Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta, millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli kuusi aseistettua oman heimoni miestä — isäni Makedaman lapsia — jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He huomasivat meidät — huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös ja syöksyimme aavikolle — juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi jalkamme.

Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet, mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti — mihinkäpä muualle, Ja soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät. Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä. Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.

"Muuta valittavaa ei ole kuin joko sortua heimolaistemme keihäisiin, tahi koettaa päästä joen yli", vastasin minä.

Vein hänet suvannon yläpäähän ja heitettyämme rannalle peitteet ja kaikki tavaramme — paitsi keihästäni, jonka otin hampaideni väliin — me syöksyimme veteen ja kahlasimme niin kauas kuin voimme. Vesi ulottui pian rintaan saakka ja astuttuamme pari askelta vielä me aloimme uida toista ranta kohti Koos edellämme.

"Ah, te veitikat!" huusi eräs, "lähdittekö uimaan! Uikaa vain, mutta te hukutte varmasti, ja ellette huku, niin me tapamme teidät, sillä me tiedämme kahlaamon, ja otamme teidät kiinni! Nitistämme teidät, vaikka meidän täytyisi juosta perässänne maailman ääriin." Ja hän sinkautti meitä kohti keihäänsä, joka sujahti väliimme välähtäen kuin salama.

Uimme koko ajan voimakkain vedoin ja pääsimme virtaan. Se kiidätti meitä alaspäin, mutta me etenimme yhä, sillä olimme molemmat hyviä uimareita. Jos pääsisimme rannalle, ennenkuin kantautuisimme koskeen, olisimme turvassa, ellemme — niin hyvää yötä sitten!

Olimme jo, lähellä rantaa, mutta vaahtohyrskyt olivat myös lähellä. Ponnistelimme ja taistelimme henkemme edestä. Baleka oli rohkea tyttö ja ui urhoollisesti, mutta virta painoi hänet alapuolelleni enkä minä voinut häntä mitenkään auttaa. Nojasin jalkani erästä kalliota vasten ja silmäsin ympärilleni. Tuolla hän oli kahdeksan askeleen päässä kohisevista pyörteistä. En voinut tehdä mitään. Olin liian voimaton ja minusta näytti, että hänen täytyi tuhoutua. Mutta silloin tuli Koos apuun.

Se ui hänen luokseen ja kääntyi sitten vasten virtaa haukahtaen pari kertaa, ja Baleka tarttui oikealla kädellään sen häntään. Hän käytteli jalkojaan ja vasenta kättään ja molemmat lähenivät hitaasti — hyvin hitaasti. Ojensin keihääni varren heitä kohti ja Baleka tarttui siihen vasemmalla kädellään. Hänen jalkansa olivat vielä kuohuissa, mutta minä vedin ja Koos veti ja vihdoin saimme hänet rantaveteen ja siitä kuivalle maalle, johon hän vaipui huohottaen henkimenokseen.

Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli, huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.

Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.

"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä?
Takanamme ja edessämme on kuolema — olemme kuoleman kidassa."

Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme — viisi kaikkiaan — sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.

Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira! Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen saakka tapellen.

Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä. Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.

"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät, nousin minä keihäs kädessäni — jälleen näin punaista häilyvän silmäini edessä ja pelkoni hävisi.

Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan, mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla. Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen, mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni — näetkös — arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan, olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.

Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies, jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.

Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.

"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?" huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"

"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."

"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin tapettaisi."

Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren. Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin nuotiosta temmattu kekäle.

"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.

"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."

"Me kiitämme sinua, oi suuri päällikkö!" sanoivat heimolaiseni, jotka olivat tulleet meitä tappamaan.

"Kuulitte sanani", vastasi hän, ja lisäsi soturien johtajan puoleen kääntyen: "Kun he ovat surmanneet pahantekijät, puhkaise heidän silmänsä ja käännä heidät aavikolle kotiinsa pyrkimään, koska he ovat rohjenneet kohottaa keihäänsä zulujen porteilla. Kaikukoon ylistyksenne, lapseni!" Ja hän purskahti nauruun soturien mutistessa: "Ou! hän on viisas, hän on suuri, ja hänen tuomionsa on kirkas ja kaamea kuin aurinko!"

Mutta heimolaiseni huusivat pelosta, sillä he eivät pyytäneet tämänkaltaista oikeutta.

"Katkaise heidän kielensäkin", sanoi Chaka. "Mitä? Täytyykö zulumaan sietää tuommoista meteliä? Ei kuunaan! Tuostahan karjakin säikähtyy ja lehmät synnyttävät keskosia. Toimeen, te mustat lurjukset! Tuossa on tyttö. Hän on tajuton ja avuton. Tappakaa hänet. Mitä? Epäröittekö? No, jos haluatte asiaa ajatella, niin annan teille miettimisen aikaa. Voidelkaa nuo miehet hunajalla ja sitokaa heidät muurahaispesään; huomenna he varmasti tietävät, mitä he tahtovat. Mutta tappakaa ensin nuo kaahatut sakaalit", ja hän viittasi minuun ja Balekaan. "He näyttävät väsyneiltä ja haluavat varmaankin levätä."

"Hyvä on, Mopo ja sisaresi Baleka", sanoi Chaka julmasti. "Hyvää huomenta, Mopo ja Baleka, ja — hyvää yötä myöskin!"

"Oi Chaka!" keskeytin minä. "Olen Mopo, Makedaman, langenien heimon päällikön poika, sama, joka antoi sinulle kerran kauan sitten vettä juodaksesi, kun olimme molemmat vielä pieniä. Silloin pyysit minua tulemaan luoksesi, kun olit kasvanut suureksi, ja vannoit suojelevasi minua etkä tekeväsi minulle mitään pahaa. Olen tullut sisareni mukanani, ja nyt pyydän, ettet riko kauan sitten antamaasi lupausta."

Puhuessani Chakan kasvojen ilme muuttui ja hän kuunteli tarkasti kuin mies, joka pitää kättään korvan takana. "Tuo ei ole valetta", lausui hän sitten. "Tervetuloa, Mopo! Saat olla koira majassani ja syödä kädestäni. Mutta sisarestasi en maininnut mitään. Miksi en antaisi tappaa häntä, kun vannoin tuhoavani koko heimosi sinua lukuunottamatta?"

"Koska hän on liian kaunis tapettavaksi, oi päällikkö!" vastasin minä rohkeasti, "ja koska rakastan häntä. Suo minulle se armonosoitus, että säästät hänet."

"Kääntäkää tyttö selälleen", sanoi Chaka. Ja soturit tekivät niin, jolloin hänen kasvonsa tulivat näkyviin.

"Et nytkään valehdellut, Makedaman poika", sanoi päällikkö. "Suostun pyyntöösi. Maatkoon hänkin suojassani ja luettakoon hänet sisarieni joukkoon. Kerro nyt tarinasi, mutta puhu totta."

Istahdin maahan ja kerroin hänelle kaikki, eikä hän kyllästynyt kuuntelemaan. Kun olin lopettanut, sanoi hän vain pahoittelevansa, että Koos-koirani oli saanut surmansa. Jos koira olisi vielä elänyt, olisi hän pannut sen isäni Makedaman majan harjalle, ja tehnyt siitä langenien heimon päällikön.

Sitten hän sanoi soturien johtajalle: "Peruutan sanani. Älköön noita langenisotureita silvottako. Toinen kuolkoon ja toinen menköön tiehensä. Kas tässä", hän viittasi mieheen, jonka soturit olivat raastaneet portista ulos, "kas tässä, Mopo, on mies, joka on osoittanut olevansa pelkuri. Eilen hävitettiin käskystäni eräs heittiöiden kylä — ehkä te molemmat näitte sen kulkiessanne. Tämä ja kolme muuta ahdistivat erästä soturia, joka puolusti vaimoaan ja lapsiaan. Tämä koira pelkäsi kohdata häntä silmä silmää vasten, surmasi hänet heittokeihäällä ja tappoi sitten vaimon. Mitäpä siitä, mutta hänen olisi pitänyt taistella kuin mies silmä silmää vasten. Nyt suon hänelle sen kunnian. Hänen täytyy tapella kuolemaan saakka toisen kanssa noista heimolais-sioistasi." Ja hän viittasi keihäällään isäni miehiin. "Sitä, joka jää eloon, ajetaan takaa, kuten sinua on ajettu. Toisen sian lähetän kotiinsa viemään heimollesi terveiseni. Valitkaa, Makedaman lapset, kumpi teistä tahtoo elää."

Nyt sattui niin, että nuo miehet olivat veljekset ja rakastivat toisiaan, ja molemmat olivat halukkaat kuolemaan toisensa puolesta. Sentähden astuivat molemmat esiin sanoen tahtovansa tapella zulun kanssa.

"Mitä, onko sioillakin kunniantuntoa?" sanoi Chaka. "Sittenpä ratkaisen itse asian. Näette tämän keihään? Heitän sen ilmaan: jos se putoaa terälleen, on pitempi mies vapaa, ja jos se putoaa varrelleen, jääköön lyhyempi eloon. Kas niin!" Ja hän heitti tuon pienen keihään ilmaan pannen sen kiivaasti kieppumaan. Kaikki katselivat kuinka se pyöri ja putosi. Terä kosketti ensin maahan.

"Tule tänne", sanoi Chaka veljeksistä pitemmälle. "Kiiruhda takaisin Makedaman luo ja sano hänelle näin: 'Näin sanoo Chaka, Zulu-ka-Malandelan leijona. Vuosia sitten kieltäytyi heimosi antamasta minulle maitoa. Tänään ulvoo poikasi Mopon koira majasi katolla.' Mene!"

Mies kääntyi puristamaan veljensä kättä, katsahti minuun kulmiaan rypistäen ja lähti viemään noita pahaaennustavia terveisiä.

Silloin Chaka kääntyi zulun ja viimeisen ahdistajani puoleen ja käski heidän tapella. Tervehdittyään päällikköä raikuvin huudoin he hyökkäsivät toistensa kimppuun ja raivoisa taistelu alkoi, joka loppui siten, että heimolaiseni voitti zulun. Mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt hiukan hengähtää, hänen täytyi lähteä juoksemaan henkensä edestä viisi valikoitua juoksijaa kintereillään.

Mutta mies voitti heidätkin; hän mutkitteli sinne tänne jättäen vainoojat pian jälkeensä ja pelastui. Tulos ei suututtanut Chakaa lainkaan, ja minä luulen, että hän oli käskenyt miestensä juosta hitaasti. Chakan julmassa sydämessä oli vain yksi hyvä ominaisuus: hän tahtoi aina pelastaa urhoollisen miehen hengen, jos se vain kävi päinsä hänen tarvitsematta rikkoa sanaansa. Omasta puolestani olin iloinen, että heimolaiseni surmasi miehen, joka oli tappanut tuon kylässä joen toisella puolella tapaamamme kuolevan naisen lapset.

MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.

Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan, zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin, että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta. Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan — ne olivat kuin siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.

Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen — "sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen, izinyangakseen , joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä. Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko illalla verissäni ja kankeana.

Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi, jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla, ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä, istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen läheisyydessään.

Ah, niitä taisteluja — niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella, isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.

Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään — niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.

Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät. Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan. Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on hurmaava.

Kuule! Sotalaulu, ingomo , joka voimallaan huumaa miesten mielen, alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:

Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset,
Sinä olet myöskin meikäläinen!
Olemme zuluja, Leijonamme lapsia,
Mitä! Vapisetko?

Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli vielä rinteillä.

"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin härän mylvinä.

"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson poikki.

"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"

"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.

"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä enää palatko!"

"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.

He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.

Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä!
Kuule taistelun melskettä!

Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy — pakenee! Soturit syöksyvät takaisin joen poikki — puolet rykmenttiä on kaatunut. Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.

"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.

Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah! nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä. Wow! isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.

Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua tappiolle.

Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja soturit kurkottivat päitään kuullakseen.

Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta, keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki, joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme. Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko valaise.

Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle. Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä. Silloin soturit tappoivat heidät kaikki — heitä oli pari tuhatta miestä — tappoivat pilkaten ja herjaten.

Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin portista sisälle.

Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein, mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta, muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli kaikki. Kaikki tapettiin — miehet, naiset ja lapset — ja koko maa jäi autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah, missä on U'Faku nyt?

Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja terävinkin keihäs tylsistyi.

VI.

UMSLOPOGAASIN SYNTYMÄ.

Chakan pääperiaatteita oli, ettei hän tahtonut lapsia, vaikka hänellä olikin monta vaimoa. Jokainen lapsi, jonka hänen "sisarensa" hänelle synnyttivät, surmattiin heti.

"Mitä se minua hyödyttäisi, Mopo", sanoi hän minulle, "että kasvattaisin lapsia, jotka suuriksi tultuaan surmaisivat minut? Minua sanotaan hirmuvaltiaaksi. Sanopas, miten kuolevat päälliköt, joita sanotaan hirmuvaltiaiksi? Jälkeläistensä surmaamina, eikö niin? Ei, Mopo, hengestäni huolehdin, ja kun olen mennyt isieni luo, ottakoon vahvin paikkani ja mahtini!"

Nyt kävi niin, että vähän aikaa sen jälkeen kuin Chaka oli puhunut minulle näin, tuli sisareni, Balekan, joka oli nyt kuninkaan vaimo, synnytyksen hetki, ja samana päivänä synnytti vaimoni Macropha kaksoiset, ja kahdeksan päivää ennen oli toinen vaimoni, Anadi, lahjoittanut minulle pojan. Kysyt, isäni, miten tulin menneeksi naimisiin, kun Chaka oli kieltänyt kaikkia sotureja menemästä naimisiin, ennenkuin he olivat päässeet keski-ikään ja panneet renkaan päänsä ympärille täysi-ikäisyyden merkiksi. Kun olin lääkäri, teki hän minuun nähden poikkeuksen sanoen, että lääkärin oli hyvä tuntea naisten sairaudet ja osata tarpeen vaatiessa parannella heidän pahaa luontoaankin. Niinkuin se olisi mahdollista, isäni!

Kun kuningas kuuli Balekan olevan sairaana, ei hän surmauttanut tätä heti, sillä hän rakasti hieman Balekaa, vaan lähetti hakemaan minua käskien minun hoidella sisartani ja synnytyksen tapahduttua tuoda tavan mukaan lapsen ruumis hänen nähtäväkseen, että hän voisi todeta, oliko lapsi todellakin kuollut. Kumarsin maahan hänen edessään ja menin raskain mielin täyttämään hänen käskyään. Olihan Baleka sisareni ja hänen lapsensa samaa verta kuin minäkin! Mutta niin täytyi kuitenkin käydä, sillä Chakan kuiskaus oli kuin toisten kuninkaiden ärjähdys, ja jos rohkenimme olla tottelemattomat, saivat kaikki heimolaisemme vastata siitä hengellään. Parempi siis antaa yhden lapsen kuolla kuin kaikkien joutua sakaalein ruoaksi. Pian saavuin kuninkaan vaimojen asunnolle, nimeltään emposeni , ja mainitsin kuninkaan käskyn vartijoille, jotka päästivät minut portista. Astuin Balekan majaan. Siellä oli toisia kuninkaan vaimoja, mutta kun he näkivät minut, nousivat he heti ja poistuivat, sillä olisi ollut lainrikkomus jäädä majaan minun tultuani sisään. Sitten jäin kahdenkesken sisareni kanssa.

Hän makasi hiljaa eikä puhunut mitään, mutta poven kohoilusta näin, että hän itki.

"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan lapsen, jonka synnytän."

"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla ole mitään sanomista tässä asiassa?"

"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"

"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli pakahtumaisillaan.

Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien ja valittaen sydäntäsärkevästi.

Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi, kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.

"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee?
Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"

Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei surmattu syntyessään."

"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi
Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."

"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä rakastaa, zulujen äiti."

"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo silloin kaltaisensa."

"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan, sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"

"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni tahi tapa minut lapseni keralla!"

Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Voisiko se jotenkin käydä päinsä, Mopo?" kysyi hän. "Kuninkaan täytyy nähdä kuollut lapsi, ja jos hän rupeaa epäilemään jotakin vilppiä, niin sinä tunnet Chakan sydämen ja tiedät, missä me saamme huomenna levätä. Täällä on kaisloillakin korvat."

"Eikö Zulu-maassa olekaan toisia vastasyntyneitä lapsia?" kysyi Baleka kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti käärmeen sähinältä. "Kuule, Mopo! Eikö sinunkin vaimosi ole nyt samassa vaivassa? Kuule, Taivaiden äiti, ja kuule sinäkin, veljeni, mitä nyt sanon. Älkää leikitelkö kanssani tässä asiassa. Pelastan lapseni tahi tuhoan teidät molemmat. Sanon kuninkaalle teidän kummankin tulleen luokseni ja kertoneen minulle salaliitosta, jonka olitte suunnitelleet pelastaaksenne lapsen ja surmataksenne kuninkaan. Nyt valitkaa ja joutuin!"

Hän vaipui vuoteelleen ja me katselimme vaiti ollen toisiamme. Sitten
Unandi lausui:

"Anna minulle kätesi, Mopo, ja vanno, ettet ilmaise tätä salaisuuttamme kenellekään kuolevaiselle, minkä valan minäkin sinulle vannon. Kerran ehkä valkenee päivä, jolloin tuo lapsi, joka ei ole vielä nähnyt päivän valoa, hallitsee kuninkaana Zulu-maata, ja silloin hän korvaa uskollisuutesi tekemällä sinusta maan mahtavimman miehen, kuninkaan lemmikin ja kuninkaan neuvonantajan. Mutta jos rikot valasi, niin muista, etten kuole yksinäni!"

"Hyvä on, veljeni", sanoi Baleka. "Mene nyt ja tee nopeasti, mitä sinun on tehtävä, sillä vaivojeni hetki lähestyy. Mene tietäen, että olen säälimätön, ellet onnistu; saatan sinut kuolemaan vaikkapa oman henkeni uhallakin!"

Niin sanoin, mutta oi — sydämeni oli raskas ja olin päättänyt — paeta kauas Zulu-maasta. En voinut enkä tohtinut tehdä mitä minulta vaadittiin. Mitä! Täytyikö minun surmata oma lapseni voidakseni pelastaa Balekan pienokaisen, ja täytyikö minun olla kuninkaalle uppiniskainen pelastamalla pimeyteen tuomittu lapsonen katselemaan auringon kirkkautta? Ei, päätin paeta, jättää kaikki ja piiloutua jonkun kaukaisen heimon keskuuteen, jossa voisin jälleen ruveta elämään. Täällä en voinut olla; Chakan varjossa vaani vain kuolema.

Saavuin majoilleni ja kuulin, että Macropha oli synnyttänyt kaksoiset. Käskin kaikkien poistua paitsi toisen vaimoni Anadin, joka oli kahdeksan päivää sitten lahjoittanut minulle pojan. Kaksoisista oli toinen — poikalapsi — syntynyt kuolleena. Toinen oli tyttö, sama, jota sittemmin sanottiin Nada-kaunottareksi ja Nada Liljankukaksi. Eräs ajatus pälkähti päähäni. Olin keksinyt pelastuksen tien.

"Anna poika minulle", sanoin minä Anadille. "Hän ei ole kuollut. Vien hänet kaupungin ulkopuolelle ja herätän hänet keinoillani henkiin."

"Poika tänne, vaimo!" tiuskaisin minä, ja hän ojensi minulle ruumiin, jonka sovitin ruohosta palmikoituun mattoon käärittyyn lääkemyttyyni.

"Älä laske ketään sisään, ennenkuin olen palannut, äläkä puhu sanaakaan tästä kuolleelta näyttävästä lapsesta. Jos päästät jonkun sisään tahi lörpöttelet sanankaan, niin lääkkeeni eivät vaikuta ja lapsi jää todellakin hengettömäksi."

Lähdin jättäen naiset hämmästyksen valtaan, sillä meillä ei ole tapana pitää niin kovin tarkkaa lukua toisen kaksoisen hyvinvoinnista, kunhan toinen vain jää eloon. Juoksin nopeasti emposenin portille.

Menin portista ja kiiruhdin Balekan majaan, jossa Unandi ja sisareni olivat kahdenkesken.

Kumarruin katsomaan ja näin kookkaan poikalapsen, jonka suuret mustat silmät olivat aivan Chaka-kuninkaan silmäin kaltaiset. Unandi katsoi minuun kuiskaten: "Missä se on?"

Avasin maton ja otin kuolleen lapsen lääkemytystä silmäillen koko ajan pelokkaasti ympärilleni.

Lapsi ojennettiin minulle ja minä hieroin erästä huumaavaa rohtoa sen kieleen tarkoituksella, että se olisi hiljaa ja liikkumattomana. Tuolla rohdolla on nimittäin se ominaisuus, että henkilö, jonka kielelle sitä pannaan, menee joksikin ajaksi aivan tiedottomaksi. Sitten kätkin lapsen lääkemyttyyni ja kiedoin maton ympärille. Mutta kuolleena syntyneen kaulan ympärille minä vedin kireälle lujan kuitusilmukan ikäänkuin olisin kuristanut lapsen ja käärin ruumiin matonpalaseen. Sitten sanoin Balekalle:

"Vaimo ja sinä myös, Taivaiden äiti, olen täyttänyt pyyntönne, mutta tietäkää, että tämä teko koituu ennemmin tahi myöhemmin monen kuolemaksi. Vaietkaa kuin hauta, sillä kuoleman kita on auki teille molemmille!"

Poistuin jälleen kantaen oikeassa kädessäni kääröä, jossa kuollut lapsi oli. Mutta lääkemytyn, johon olin kätkenyt elävän lapsen, kiinnitin selkääni. Kun tulin portille, näytin sanaakaan sanomatta vahdille, mitä oikeassa kädessä kantamani käärö sisälsi.

"Hyvä on", sanoivat he päätään nyökäyttäen. Astuin ulos hyvilläni, että kaikki oli käynyt niin hyvin, mutta iloni loppui lyhyeen, sillä portin ulkopuolella kohtasin kolme kuninkaan lähettiä.

"Terve, Makedaman poika!" sanoivat he. "Kuningas käskee sinun heti saapua hänen luokseen."

"Hyvä on", vastasin minä. "Tulen heti, mutta ensin pistäydyn kotonani katsomassa, miten vaimoni Macrophan laita on. Tässä on se, jonka kuningas haluaa nähdä", ja minä näytin heille kuolleen lapsen. "Voittehan viedä ruumiin hänen nähtäväkseen, jos tahdotte."

"Kuninkaan käsky ei kuulu niin, Mopo", sanoivat he. "Hänen käskynsä on, että sinun on heti oltava hänen luonaan."

Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos olin tottelematon, olin mennyttä.

Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä. Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen tervehdyksen bayéte! "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.

"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."

"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon, josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"

"Istu ja jutelkaamme hiukan", sanoi Chaka, sillä hän oli hyvällä päällä. "Huomenna saat viisi härkää palkaksesi; valitse ne kuninkaallisesta karjasta."

"Kuningas on hyvä; hän näkee, että vyöni on vedetty kireälle; hän tyydyttää nälkäni. Suvaitseeko kuningas minun poistua? Vaimoni on vaivassa, ja haluan mennä häntä katsomaan."

"Hyvä on! Olisipa hän vain itkenyt, niin olisin tappanut hänetkin. Kuka oli hänen luonaan?"

Chakan otsa synkistyi. "Unandiko, minun äitini? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Vannonpa totisesti, vaikka hän onkin äitini — jos aavistaisin" — ja hän vaikeni.

"Sano, mitä sinulla on tuossa?" kysyi hän osoittaen pienellä keihäällään selkääni kiinnitettyä myttyä.

"Siinähän on kylliksi vaikka koko rykmentille. Avaa matto ja anna minun katsella vehkeitäsi."

Sanon sinulle, isäni, että luitteni ydin suli kauhusta, sillä minä pelkäsin, ettei hän voisi olla näkemättä lasta; jos mytty aukaistaisiin ja silloin —

"Avaa!" tiuskaisi hän. "Mitä! Enkö minä voisi katsella sellaista, jota minun täytyy nielläkin, minä, joka olen kaikkien lääkärein päämies?"

"Kuolema on kuninkaan lääke", vastasin minä irroittaen mytyn selästäni ja laskien sen maahan aitauksen varjoon niin kauas kuin suinkin tohdin. Sitten kumarruin ja irroitin siteet tuskan hien valuessa kasvoilleni ja sokaistessa silmäni kuin kyyneleet. Mitä tekisin, jos hän huomaisi lapsen? Entä, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua? Sieppaisin keihään hänen kädestään ja iskisin hänet kuoliaaksi! Niin, minä surmaisin kuninkaan ja sitten itseni! Matto oli avattu ja siinä olevat lääkelehdet ja -juuret näkyivät selvästi; tajuton lapsi oli niiden alla sammaliin peitettynä.

"Inhoittavaa törkyä", sanoi kuningas pistäen nuuskaa nenäänsä. "Katsohan, Mopo, miten tarkka käteni on! Kas tuossa sinun lääkkeillesi!" ja hän kohotti keihäänsä ja iski sen mytyn läpi. Mutta juuri kun hän iski, sai suojelushenkeni hänet aivastamaan, minkä vaikutuksesta keihäs sattui mytyn laitaan, koskematta lapseen.

"Kiitos, Mopo, enne on hyvä", vastasi hän. "Ja nyt poistu! Noudata neuvoani: tapa lapsesi kuten minä, niin ne eivät tuota sinulle murhetta. On parasta hukuttaa leijonan penikat."

Käärin myttyni kokoon — lujasti, vaikka käteni vapisivatkin. Oh, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua. Olin valmis. Nousin ja tervehdin kuningasta. Sitten lähdin, mutta olin tuskin päässyt intukunlan — kuninkaan asunnon — porttien ulkopuolelle, kun lapsi alkoi vikistä mytyssä. Entä, jos se olisi sattunut minuuttia aikaisemmin!

"Mitä!" virkkoi eräs soturi ohi kulkiessani, "oletko kätkenyt koiranpenikan moochasi alle, Mopo?"

En vastannut mitään, vaan kiiruhdin juoksujalkaa kotiin. Majassani ei ollut muita kuin molemmat vaimoni.

"Hänen silmänsä eivät ole sellaiset kuin ne olivat", sanoi Anadi. "Nyt ne ovat suuret ja mustat ja aivan kuninkaan silmäin näköiset."

"Tällä lapsella on syntymämerkki reidessään", sanoi Anadi kolmannen kerran. "Pojalla, jonka annoin sinulle, ei ollut mitään merkkiä."

"Tämä ei ole sama lapsi", sanoi Anadi synkästi. "Tämä on vaihdokas, joka tuottaa vain onnettomuutta majaamme."

Silloin minä raivostuin ja laskettelin synkkiä kirouksia, sillä minä käsitin, että tuon naisen kieli saattaisi meidät kaikki surman suuhun, ellen saisi häntä vaikenemaan.

"Vaiti, haaska!" karjaisin minä. "Miten sinä rohkenet ilmaista tuommoisia valheellisen sydämesi julkeita ajatuksia? Tahdotko saattaa kirouksen päällemme? Tahdotko tehdä meidät kaikki kuninkaan keihään ruoaksi? Sanohan kerran vielä samoin, niin minä istutan sinut noitapiirin keskelle, ja silloin — silloin on ingomboco todistava, että olet noita!"

Niin riehuin ja uhkasin valmistaa hänelle hirveän kuoleman, kunnes hän vihdoin pelästyi ja heittäytyi jalkojeni juureen rukoillen armoa ja anteeksiantoa. Mutta minä olin suuresti peloissani tuon naisen kielen takia enkä syyttä.

VII.

UMSLOPOGAAS KUNINKAAN EDESSÄ.

Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä salaisuuden tiesi kaksi naista — Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni — Macropha ja Anadi — olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.

"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän.
"Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.

Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa, ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi henkilöä, joita hän rakasti — minä Mopo, jota sanottiin hänen isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.

Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni, vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat, tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi — melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan, perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies — eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä, ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan valkoinen mies.

Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou, heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas pelasti kahdesti Nadan hengen.

Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he. Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.

"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi muuten kuolemme viluun."

Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä, ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa vasten.

Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt! Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä metsän toisella puolella näkyy."

Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja, mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali, joka pakeni heti kun poika lähestyi.

Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo. Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.

Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä, mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.

Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.

Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja, sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.

Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada — lapsi kertoi minulle niin — kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti, vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.

Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä, pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.

Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun, joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.

Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään. Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin. Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää. Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.

Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.

"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"

"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta sanomista, niin sinun täytyy kuolla."

Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa, vaan vaatii oikeuttaan.

"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan, koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."

"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen, Umslopogaas?"

"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.

Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta purskahti sitten nauruun.

"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka, joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua ehkä tervehditään bayéte -huudolla. Mutta minun tielleni älä tule, sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"

Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia. He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.

VIII.

TAIKUREIDEN TAPPIO.

Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, ingomboco , jossa he vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän, isanusin , sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.

Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt — niitä oli paljon — olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen. Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana, kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä oli pidetty ingomboco ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi minulle sydämensä.

"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika", sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat — liian mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo. Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."

"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas", vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin hurmettaan saa huppelehtimaan?"

Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin?"

"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä, jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"

"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten tämä asia olisi selvitettävä?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin nähnyt tietäjäin, isanusien , konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä korva.

Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin, että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä. Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne aiheutti.

"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle onnettomuuksia?"

Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä lukien pidettäköön neuvottelu, ingomboco , ja tästä on tuleva sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista ennen nähty."

Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan ylimyksiltä, indunoilta , tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet, ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli kerran antanut hänelle.

Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset, kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä, häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla. He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon intunkulun , edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat tervehdyslaulunsa kuninkaalle:

"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä
Tapettujen veressä kylpemään.
Olemme koonneet joukkomme
Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.

Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,
Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.
Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia
Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.

Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä
laskee länteen.
Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,
Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa
Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"

He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan. Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni, päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.

Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!

Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys bayéte! Mutta Chaka ei ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren piirin pohjoispuolelle.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:

"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!
Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!
Hyvä — hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"

He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää. Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma — miehet oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha! Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä tapettaisiin ennen auringon laskua!

He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:

"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa, sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon laskua. Nyt alkakaa!"

Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin naistaikuri — eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku puiden oksille istahtanut korppikotka.

Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten, kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua taikureita vastaan.

Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat, jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja pysähtyivät.

He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan. Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.

"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä. Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään muita nimiä!"

Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään. Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:

"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle. Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"

Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut kitalakeeni — enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"

Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin lumouksen jäykistämät.

"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi, jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"

Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet, viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.

Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.

"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa, yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan olla, että kaikki ovat syylliset."

Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.

Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä. Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan, kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen muinaisten kuningasten nimiä.

Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin , vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies, pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.

"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"

Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on Yläpuolellani Kaartuva Taivas !"

Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.

"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki! Minä itse sen tein! Minä sivelin veren porttini pieliin; omin käsin minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi, joka puhuu totta — tämä nuorukainen tässä — ja valehtelijoita, katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi — viattomia kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion he ovat ansainneet?"

Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi kuningas!"

Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli — kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.

"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni, tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki — pyyhkäiskää heidät olemattomiin — kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"

Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron taakasta.

Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli hiljaa — ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa. Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi vielä häilyi.

"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo, mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela, velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha, jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan ja häviää."

Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt kuolleista minua kiroamaan.

Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.

"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut verellä, Chaka — hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran! Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.

"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman — kas siinä taikurin palkka", sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.

Siten päättyi Chakan suuri ingomboco , suurin, mitä milloinkaan on pidetty Zulu-maassa.

IX.

UMSLOPOGAASIN KATOAMINEN.

Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa, minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät erästä minun lastani — erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira, ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.

Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.

Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin, miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä, mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken käyvän kuten hän oli sanonut.

Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson varjot hiipivät vuoren rinteille.

Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."

"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua kuninkaan luota hänen luvattaan."

"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia, minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."

"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."

Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään huomaamatta.

Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua. Soturit katselivat häntä kysyvästi.

"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."

Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan, joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.

Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni? Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen. Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia, sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme, paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.

Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti — sattui olemaan täyden kuun aika — että saatoimme nähdä aivan selvästi lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.

"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada tuommoisen pienen leijonan koirakseni."

"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua pesästään."

"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei puhuttu sitten sen enempää.

Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut mitä halusikin.

Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan, luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään, koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä, ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun sarastaessa.

Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso, aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja riuhtoilemisesta huolimatta.

"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt hämmästyksestä.

"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin leijonat karkaavat kimppuumme."

"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"

"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi syrjään.

"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt käskysi, isäni!"

Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu. Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli tapettu ja toinen oli kadonnut.

"Aitaukseen — takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä hännillään raivosta suunniltaan.

"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että veresi pitää roiskuman!"

"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika, "ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."

Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan, joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista. Sitten se karjui — karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa molempia.

"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."

Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.

"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta. Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.

Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista, ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio. Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.

"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme huudellen naarasleijonan jälkeen.

Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo, että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä tiesin, että hän oli kuollut — mitään toivoa ei ollut.

Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"

"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään pojallesi?" kysyi eräs soturi.

"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"

Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.

Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa hiipivän naarasleijonan kitaan.

Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:

"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne. Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on nainen onnensa saavuttava."

Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä", sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin etsimään häntä ainoata, jota rakastan."

"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa, että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."

"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut, niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta sydämeni on suuri, eikä se petä minua."

En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin. Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin, olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.

"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta, ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla, eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa, tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."

Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.

MOPON KOETUS.

Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian. Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.

"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."

"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät. Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä, ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."

Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja lapseni olivat turvassa Chakalta.

"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen, "sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin syntyä lapsia."

"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."

"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on suudeltava."

"Niinkö?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Auringon helle on polttava ja matka väsyttää minua. Joka suutelee assegaita, nukkuu sikeästi."

Niin sanoin, isäni, ja sillä hetkellä minä todellakin toivoin saavani kuolla. Maailma oli minulle autio ja tyhjä. Macropha ja Nada olivat menneet, Umslopogaas oli kuollut ja toiset vaimoni ja lapseni oli murhattu. Minulla ei ollut enää voimia alkaa rakentaa uutta kotia, rakkaistani ei ollut ketään jäljellä, ja kaikista päättäen täytyi minun myös kuolla.

Soturit kyselivät seuralaisiltani, oliko puheeni Umslopogaasin kuolemasta ja Macrophan ja Nadan menosta Swazi-maahan totta. Miehet sanoivat: "Kyllä, totta on." Silloin soturit sanoivat vievänsä minut kuninkaan luo, mikä ihmetytti minua suuresti, sillä olin luullut, että he surmaisivat minut heti. Lähdimme liikkeelle, ja pala palalta sain kuulla, mitä kotona oli tapahtunut.

Lähtöni jälkeisenä päivänä oli Chaka saanut kuulla urkkijoiltaan, että toinen vaimoni — Anadi — oli sairas ja puheli kummia asioita kuumehoureissaan. Hän otti silloin kolme soturia mukaansa ja meni majaan auringon laskiessa. Soturit hän jätti oven ulkopuolelle sanoen heille, ettei ketään saanut päästää ulos eikä sisään, ja itse hän astui suureen majaani, jossa Anadi makasi sairaana, kädessään tuo pienoinen assegai, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta. Unandi, Chakan äiti, ja sisareni Baleka, Chakan vaimo, olivat sattumalta majassa, sillä tietämättä, että olin vienyt pois Umslopogaasin, Balekan pojan, nuo houkat naiset olivat jälleen tulleet hyväilemään ja suutelemaan poikaa. Mutta tullessaan majaan he tapasivat siellä kaikki toiset vaimoni ja lapseni. Nämä saivat käskyn poistua, paitsi Moosa, Anadin poika, joka makasi sairaana — sama poika, joka oli syntynyt kahdeksan päivää ennen Umslopogaasia, Chakan poikaa. Moosa sai jäädä majaan ja he suutelivat häntä ja antoivat hänelle imphiä, erästä sokeriruokoa, syötäväksi peläten toisista naisista, minun vaimoistani, näyttävän hyvin kummalliselta, etteivät he välittäneet toisista lapsistani, kun Umslopogaas oli poissa.

Heidän siinä istuessaan pimeni oviaukko äkkiä ja katso, kuningas itse astui sisään ja näki heidän hyväilevän Moosa-lapsukaista. Nähtyään kuka tulija oli, heittäytyivät naiset maahan hänen eteensä ja tervehtivät häntä. Mutta hän hymyili julmasti ja käski heidän istua. Sitten hän puhutteli heitä sanoen: "Ihmettelette varmaankin, äitini Unandi ja vaimoni Baleka, miksi olen tullut tänne Mopon, Makedaman pojan majaan. Sanonpa sen teille: tulin sentähden, että hän on asioitani toimittamassa, ja kuulin hänen vaimonsa Anadin olevan sairaana?-? hänkö se on, joka makaa tuolla? Ja koska olen maan ensimmäinen lääkäri, tulen parantamaan hänet, äitini Unandi ja sisareni Baleka."

Niin hän sanoi katsellen heitä puhuessaan ja ottaen nuuskaa pienen keihäänsä kärjeltä, ja vaikka hänen sanansa olivat lempeät, vapisivat molemmat naiset pelosta, sillä kun Chaka puheli noin, merkitsi se monen kuolemaa. Mutta Unandi, taivaiden äiti, vastasi sanoen, että kuningas oli tehnyt hyvin tullessaan sairaan luo, koska hänen lääkkeensä antoi lepoa ja rauhaa sairaana oleville.

"Aivan niin", vastasi Chaka. "Muuten on hyvin miellyttävää, äitini ja sisareni, nähdä teidän suutelevan tuota lasta. Ette varmaankaan voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka hän olisi omaa vertanne?"

Naiset vapisivat jälleen ja rukoilivat sydämessään, ettei Anadi, joka oli sairas, heräisi ja puhelisi järjettömyyksiä houreissaan. Mutta rukoukseen vastattiin alhaalta eikä ylhäältä, sillä Anadi heräsi ja kuultuaan kuninkaan äänen hänen sairaalloiset ajatuksensa kohdistuivat poikaan, jonka hän uskoi olevan kuninkaan lapsen.

"Ah!" sanoi hän nousten istumaan ja viitaten omaan poikaansa Moosaan, joka kavahti säikähtyneenä majan seinää vasten. "Suutele häntä, taivaiden äiti, suutele häntä! Keneksi sanotaan häntä, tuota nuorta leijonan pentua, joka tuottaa meille onnettomuutta? Mopon ja Macrophan pojaksi!" Ja hän nauroi hurjasti, vaikeni ja vaipui takaisin nahkavuoteelleen.

"Mopon ja Macrophan pojaksi", toisti kuningas matalalla äänellä. "Kenen poika hän on sitten, vaimo?"

"Oi, älä kysele häneltä, kuningas!" huudahtivat Unandi ja Baleka heittäytyen maahan, sillä he olivat mielettömät pelosta. "Älä kysele häneltä; hänellä on kummia haaveita, jotka eivät ole sinun korviasi varten. Hän on noiduttu ja hourii."

"Hiljaa!" sanoi Chaka. "Tahdon kuulla, mitä tuo nainen puhelee. Ehkä jokin totuuden tähti pilkoittaa hänelle pimeyden läpi ja minä saan nähdä valkeuden. Kuka hän on sitten, vaimo?"

"Kukako hän on?" vastasi Anadi. "Oletko sinä hullu, koska kysyt, kuka hän on? Hän on — sh! — pane korvasi lähelle, että voin puhua hiljaa, sillä majan seinätkin voivat kuiskata salaisuuden kuninkaalle. Hän on — kuuletko sanani — hän on Chakan ja Balekan, Mopon sisaren, poika, vaihdokas, jonka Unandi, taivaiden äiti, saattoi petoksella tänne, ja jonka hän aikoo viedä kansan eteen, kun maa on kyllästynyt kuninkaan julmuuteen, ja asettaa hänet kuninkaan istuimelle."

"Hän valehtelee, oi kuningas!", huusivat molemmat naiset. "Älä kuule häntä, hän valehtelee. Poika on Moosa, hänen oma poikansa, jota hän ei nyt tunne kuumehoureissaan."

Mutta Chaka nousi ja nauroi julmasti. "Nobela ennusti kuin ennustikin oikein", huudahti hän, "ja minä tein väärin kun tapoin hänet. Vai teit sinä minulle tämmöisen kepposen, äitini! Halusit antaa minulle pojan vastoin tahtoani, pojan, jonka piti kerran tappaa minut. Hyvä on, Taivaiden äiti, alistu siis taivaiden tuomioon! Tahdoit antaa minulle pojan tappaaksesi minut ja saadaksesi hallita; nyt minä, sinun poikasi, tahdon vuorostani ryöstää itseltäni äitini. Kuole, Unandi! — kuole käden iskusta, jonka synnytit!" Ja Chaka iski pienen keihäänsä suoraan äitinsä sydämeen.

Unandi, Taivaiden äiti, Senzangaconan vaimo, seisoi hetkisen päästämättä huudahdustakaan. Sitten hän kohotti kätensä ja veti keihään kyljestään.

"Samoin olet sinäkin kuoleva, Chaka, julmuri!" huusi hän ja kaatui kuolleena majan permannolle.

Siten murhasi Chaka Unandin, oman äitinsä. Kun Baleka näki, mitä tapahtui, pakeni hän majasta emposeniin , ja juoksi niin nopeasti, etteivät ovella seisovat vartijat ehtineet pysäyttää häntä. Mutta omaan majaansa päästyään hänen voimansa pettivät ja hän vaipui tajuttomana maahan. Moosa poikani jäi kauhun lamauttamana paikoilleen, ja Chaka, joka luuli häntä omaksi pojakseen, murhasi hänetkin omalla kädellään.

Sitten hän astui ulos ja jättäen nuo kolme soturia portille vahtiin hän käski komppanian sotureita piirittää majani ja sytyttää ne tuleen. Sen he tekivätkin, ja kun omaiseni syöksyivät ulos, tapettiin heidät, ja ne, jotka eivät tulleet ulos, kuolivat liekkeihin. Siten tuhoutuivat kaikki vaimoni, lapseni, palvelijani ja kaikki, jotka olivat heidän luonaan. Pesä oli poltettu mehiläisineen ja minä yksin olin jäänyt eloon — minä sekä Macropha ja Nada, jotka olivat kaukana.

Chakan verenhimo ei ollut vieläkään tyydytetty, sillä, kuten jo on kerrottu, hän lähetti sanansaattajat matkalle käskien heidän tappaa vaimoni Macrophan ja tyttäreni Nadan ja nuorukaisen, jota sanottiin pojakseni. Mutta minut hän oli käskenyt tuoda elävänä eteensä.

Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän, joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana. Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti tullut.

Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.

Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan; mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en tahtonut vielä maistaa.

Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle, mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa. Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."

Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.

Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa silmissään.

Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään. Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui: "Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.

"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet rehellisesti karjaani?"

"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota ainoatakaan."

Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.

"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri ja katkera suru?"

"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.

"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."

"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."

"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat kyllin syviä hullun hukkua!"

"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"

Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun vallassa.

"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän, joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."

"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä — verikyyneleltä, Mopo. Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."

Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin suojelushenkeäni, Ehloséta , joka oli sanellut minulle vastaukseni. Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha, tämä oli vasta koetukseni alku.

"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle, joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset, jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"

"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.

"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista, niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä. Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"

"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä mitään, oi kuningas."

"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat kylmästä. Ei, älä pelkää — lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli hehkui punaisimpana — osoitti ja nauroi.

Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi — niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.

Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne, neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren synnyttämä."

"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos tarvitaan."

"Kiitän kuningasta hänen armeliaisuudestaan ja lämmittelen mielelläni. Puhu, kuningas, minun lämmitellessäni, ja sinä olet kuuleva totuuden", lausuin minä ylväästi.

Ojensin vasemman käteni, isäni, ja työnsin sen tuleen — en kuitenkaan kuumimpaan kohtaan, vaan liekin latvaan, jossa savukiemurat alkoivat näkyä. Ihoni oli märkä pelon pusertamasta hiestä, eikä tuli ensin tehnyt minulle mitään vahinkoa, mutta minä tiesin tuskien tulevan.

Chaka katseli minua hetkisen hymyillen. Sitten hän sanoi hitaasti ja viivytellen, niin että tuli ehtisi tehdä tehtävänsä:

"Sanopas, Mopo, etkö sinä todellakaan tiedä mitään sisaresi Balekan pojan syntymästä?"

"Tiedän vain tämän, oi kuningas", vastasin minä. "Vuosia sitten synnytti vaimosi Baleka pojan, jonka minä tapoin sinun käskystäsi, ja jonka ruumiin toin nähtäväksesi."

Nyt, isäni, oli kuumuus kuivannut ihoni kosteuden, niin että tuli alkoi kärventää kättäni aiheuttaen minulle suuria tuskia. Mutta siitä ei voinut huomata merkkiäkään kasvoillani, sillä minä tiesin hyvin, että jos värähtäisinkään tahi huudahtaisin, olisin hävinnyt koetuksessa ja joutuisin kuoleman omaksi.

Kuningas lausui jälleen: "Vannotko pääni nimeen, Mopo, ettei poikaani piiloteltu sinun luonasi?"

Nyt olivat tuskani niin hirveät, ettei niitä voi kuvaillakaan. Tunsin silmäni pullistuvan kuopistaan, vereni kiehui syöksyen päähäni ja poskilleni vierähti pari verikyyneltä. Mutta kättäni minä pidin tulessa näyttämättä merkkiäkään kärsimyksistäni kuninkaan ja hänen seuralaistensa katsellessa minua uteliaasti. Chaka oli hetkisen vaiti ja tuo hetki tuntui minusta koko elämääni pitemmältä.

"Ah!" lausui hän vihdoin, "minusta näyttää, että sinä alat jo lämmetä, Mopo! Ota kätesi tulesta. Olet kestänyt koetuksen ja minä olen saanut vastauksen. Sydämesi on puhdas, sillä jos siellä olisi ollut vilppiä, niin tuli olisi pakottanut sen esiin ja sinä olisit huutanut surkeasti, Mopo, mikä huuto olisikin ollut viimeisesi!"

"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."

Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, — musta kuin karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat, mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun — valkoinen, kuollut ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.

"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat, joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut sinua. Mutta äitini on kuollut — kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan, Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat. Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun — viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.

XI.

BALEKAN NEUVO.

Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen. Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana — tuhkaa oli nilkan vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui johonkin kovaan ja särmikkääseen.

Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan, joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain minulle, vaan monelle muullekin.

Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat, niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni, siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, Amatongioja , suojelushenkeäni Ehloséta , ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin, maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.

Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni, kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä, virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo näkemäni ihmiset olivat mustia — joukossa ei ollut ainoatakaan sinun laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten taistellessa vedessä kauemmin — mutta niinhän on tässäkin elämässä — toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.

Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa, ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko. Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:

Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva. Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla. Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset pimeyteen.

Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi, Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat tuhoutuneet heidän kerallaan.

He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän huutavan:

Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.

"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen.
Miksi viivyttelette?"

"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."

"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla äänellä.

"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä! Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan tuomio on kirjoitettu."

Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti, mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani, sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano, olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.

Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin , portille, odottamaan, kunnes nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.

"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet — Taivaiden äiti on kuollut — ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.

"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä, enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi myös kuollut, kuten äsken kuulin."

"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä rahtuakaan siitä, että minä — sinun veljesi — olen menettänyt kaikki, mitä rakastin?"

"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa, sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja pääsisin etsimään häntä!"

"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen — jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."

"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä ennen.

Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi kuolemasta.

"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen. Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."

"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki sallimuksen ja sattumain varaan?"

"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille, ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin. Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule mahtavaksi — mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni. Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi? Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä? Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."

Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi, lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten sopivaa hetkeä oli odotettava.

Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan puheille.

Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:

"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman noituuden tähden!"

Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan tuijottaessa heihin synkästi.

"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä, ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen neuvotteluun, bandhlaan , johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo, tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin, neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"

Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia. Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut elämänhaluni.

XII.

SUSI-GALAZIN TARINA.

Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki, kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.

Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan. Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen: "Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän vaipui sikeään uneen.

Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut, Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.

Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.

Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään tätä rintaan ja käsivarsiin.

Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän makasi kuin kuollut.

Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.

Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle, kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja astui Umslopogaasin luo.

"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti, etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."

Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä keskustellen.

"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."

"Swazi-maasta — halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin. Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa, ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue, joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet — heitä oli paljon ja he olivat mahtavia miehiä — vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan riuhtoillen.

"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän konnantyön?'

"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.

"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet kaikista rukouksista huolimatta.

"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'

"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen ja lapset vankeuteen!'

"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä, Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti parahtaen.

"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät katseensa.

"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä, 'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.

"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta.

"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira, tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua kohti keihäs koholla.

"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti keihäitään heristäen.

"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin, ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle. Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."

"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.

"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin jännittävä."

"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille, kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle lainkaan tietämättä, minne menisin.

"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle: 'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi vastustaa?'

"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti tehdä saadakseni sen.

"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen, 'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen. Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'

"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka pysähtyivät kuuntelemaan.

"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen, ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, amatongo , tappoi hänet. Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'

"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni iskien hänet täyteen haavoja!'

"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, amatongeja , uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan, josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.

"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.

Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.

"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen, että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.

"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista. Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen Imbubuzi , Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua kirkkaasti sameilla silmillään.

"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon Vartijaa.'

"'Onnellinen kuolema ja nopea myös!' sanoin minä ja tuumin asiaa vanhuksen tarkatessa minua koko ajan. Vihdoin hän nousi pilkallisesti naurahtaen. 'Eipä näy Vartija olevan tätä varten', sanoi hän minua osoittaen. 'Tämähän on vain lapsi, minun on etsittävä oikea mies.'

"'Eipä hätäillä, vanhus', virkoin minä. 'Tahdotko lainata minulle nuijan aseeksi, kun lähden hakemaan poikasi luita kummitusväen luota?'

"'Lainatako Vartijan sinulle, poika? Ei, ei! Sittenpä en taitaisi nähdä enää vilaukseltakaan sinua enkä tätä kelpo nuijaakaan.'

"'En ole mikään varas', vastasin minä. 'Jos aaveet tappavat minut, niin ette näe minua enää ettekä nuijaa, mutta jos elän, niin tuon luut teille, tahi ellen löydä niitä, niin tuon ainakin nuijan takaisin. Ellette lainaa minulle nuijaa, en minäkään lähde tuonne aaveiden temmellyspaikalle.'

"'Poika, silmäsi ovat rehelliset', sanoi vaimo katsellen minua tutkivasti. 'Kas, tuossa nuija, mene etsimään poikani luita. Jos kuolet, tuhoutukoon nuija kerallasi; jollei tehtäväsi onnistu, tuo se takaisin, mutta jos saat luut haltuusi, niin on nuija sinun ja on tuottava sinulle mainetta ja kunniaa ja sinä olet kuoleva miehen lailla kohottaen sitä viimeiseen saakka korkealle kaatuneiden vastustajaisi yläpuolelle!'

"Seuraavana päivänä aamun sarastaessa minä sitten otin nuijan käteeni ja keveän kilven toiseen ja valmistauduin matkalle. Vanhus antoi minulle siunauksensa jäähyväisiä sanoessamme, mutta kylän muu väki pilkkasi minua lausuillen: 'Niin piskuinen mies ja suuri nuija! Varo vain, pienokainen, etteivät aaveet koettele nuijaasi omaan kalloosi!'

"He sanoivat niin, mutta eräs tyttö — vanhuksen pojantytär — vei minut hiukan sivulle ja pyyteli, etten menisi, sillä Kummitusvuoren metsällä oli hyvin paha maine; kukaan ei tohtinut sinne tunkeutua, sillä aivan varmasti tiedettiin sen olevan täynnä pahoja henkiä, jotka ulvoivat kuin sudet. Kiitin tyttöä, mutta toisille en virkkanut mitään; kysyinhän vain tietä Kummitusvuorelle.

"Jos jaksat sinne, muukalainen, niin tule luolan suulle katsomaan näköalaa, sillä kuu on noussut."

Umslopogaas nousi heti ja ryömi ulos ahtaasta suuaukosta. Siellä kohosi hänen yläpuolellaan korkealle mahtava, harmaja vuorenhuippu, joka ääriviivoiltaan muistutti etukumarassa istuvaa naisellista olentoa. Paikka, jossa luola sijaitsi, oli niin ollen ikäänkuin tuon istuvan naisen sylissä. Hiukan alempana oli pienten pensaiden peittämä jyrkästi viettävä rinne, alempana häipyen laajaan ja tiheään viidakkoon, joka ulottui kaukana siintävän vuorenharjanteen jyrkänteille saakka. Tuon vuorenharjanteen juurella virtaavan joen toisella puolella levisivät silmänkantamattomiin Zulu-maan aukeat aavikot.

"Tuolla, muukalainen", sanoi Galazi viitaten Kahlaamon aavikolle, "on kylä, jossa tuo vanha vaimo elelee. Tuolla kohoaa tasangolta vuorenrinne, jota ylös minun oli kiivettävä; tuolla on viidakko, jossa amatongo , kummitusväki, asustaa, tuolla metsän tällä puolella menee luolaan vievä polku ja tässä on luola. Katsopas tätä kivilohkaretta tässä luolan suulla; se kääntyy — näin ja sulkee luolansuun. Vaikka se on noin suuri, voi pieni lapsikin vääntää sen paikoilleen, sillä se liikkuu tasapainossa terävän kallionkulman kärkeen nojaten. Mutta pane merkille tämä: lohkaretta ei saa kiertää liian paljon, sillä katsohan: jos se koskettaa tähän", ja hän osoitti erästä piirtoa kalliossa luolan suulla, "ei tarvitse olla vahvakaan kyetäkseen vääntämään sen takaisin; olen tehnyt sen monta kertaa enkä ole vielä täysikasvuinen; mutta jos se sivuuttaa tämän piirron, niin se solahtaa paikaltaan sisälle luolan suuaukkoon tukkien sen kuin pyöreä piikivi kapean ruukun kaulan, ja minä luulen, ettei kaksikaan miestä, toinen sisäpuolelta työntäen ja toinen ulkopuolelta raastaen saisi sitä hievahtamaankaan. Katsos nyt: minä käännän kiven asentoon kuten iltaisin on tapanani, näin" — ja tarttuen lohkareeseen hän kiepautti sen ympäri kuin oven, joka kääntyy kiertonastojensa varassa. "Noin se saa olla ja sen voi pyörtää takaisin vain yhdellä käden sysäyksellä, mutta kukaan ei voisi arvata, että tässä on jokin luola, paitsi ne, jotka tietävät salaisuuden. Mutta nyt kyllin kivestä. Astu sisään jälleen, matkamies, että saan jatkaa kertomustani, joka on pitkä ja kummallinen.

"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.

"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies; vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset yli!'

"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni; nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.

"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä, Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti. Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä, jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen, amatongojen , pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria, limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin; ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, amatongoja . Välistä näin myöskin vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten valitukselta.

"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta, maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista. Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä on nimesi?"

"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."

Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti Umslopogaasin kauriin taljoilla.

Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.

XIII.

GALAZISTA TULEE SUSIEN KUNINGAS.

Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti, mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa, jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.

"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös, jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien hammasrivien välistä.

"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin ja heti paikalla.

"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen, pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat, jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan perille saakka.

"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea syvennys, eikö niin? — ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut, ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin, Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen keihään punaiseksi ruostunut terä.

"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä kohdalta; sileä, vai kuinka? — sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.

"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen — uros — vanha ja musta, suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä, jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn. Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti. Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi. Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä. Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.

"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin, että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta. Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen, että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja vimmattu ähellys alkoi.

"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä suoraan kurkkuani kohti.

"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi. Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä. Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien, ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.

"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut, mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti kuolleena maahan.

"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos. Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin kallioilta ylhäältä — kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä — samoin ne ulvoivat silloinkin!

"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas? Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin — silloin minä pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka, rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne kuten korppikotkat puuhun.

"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.

"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.

"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.

"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas. Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.

"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi, mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'

"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:

"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla. Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä, Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani, ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'

"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija, joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'

"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi, jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä, vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi, miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen heidän kuningattarensa.

"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi. Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi, kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet. Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa äidiltäni huonon lahjan — tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen puhunut, Galazi.'

"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:

"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'

"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä eroitin sanat:

"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."

"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän puhui tottakin, kuten saat kuulla.

"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi, haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa — kun pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.

"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä, joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi. Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen pääkallo, Umslopogaas.

"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita — vanhoja luita, jotka olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet, mutta suuret olivat vielä jäljellä — toiset keltaisia, toiset mustia ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä katsonut kertaakaan taakseni.

"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni — hänen, joka istui ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen — tuohon vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti, etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.

"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso, maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan, kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas — minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti palasiksi?

"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä, joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien; maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.

"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille, sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja minä olin jälleen yksin.

"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan kertomukseni."

XIV.

SUSI-VEIKOT.

Umslopogaas ja Susi Galazi istuivat jälleen iltanuotion ääressä luolan suulla, kuten me nyt, isäni, ja Galazi ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"Kuljin pysähtymättä, kunnes tulin joelle, joka oli vielä tulvillaan, mutta vesi oli alentunut sen verran, että jalkani pohjasivat. Kahlasin veteen käyttäen nuijaa sauvanani, ja vesi ulottui olkapäihini saakka, mutta ei korkeammalle. Joku toisella rannalla olija huomasi nyt hartioillani olevan taakan ja suden päänahan päälaellani ja juoksi kylään huutaen: 'Joen yli tulee joku suden selässä ratsastaen!' Ja siitä johtui, että lähestyessäni kylää olivat kaikki kiiruhtaneet minua vastaan paitsi tuo vanha vaimo, joka ei jaksanut kävellä niin kauas. Mutta kun he näkivät minun nousevan kukkulan rinnettä ylös ja huomasivat, mikä istui olkapäilläni, pelästyivät he suuresti. He olivat niin hämmästyneet, etteivät älynneet lähteä juoksuun, vaan peräytyivät hitaasti edelläni toisiinsa painautuen ja sanaakaan sanomatta. Minä etenin myös vaiti ollen ja saavuin vihdoin kylään, jonka portilla tuo vanha vaimo istui ilta-auringon paisteessa. Äkkiä hän katsahti ylös ja huudahti: 'Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset, kun tulette noin selkä edellä kulkien kuin noitien loihtimat, ja kuka on tuo suuri ja hirveä mies, joka tulee teitä kohti?'

"Mutta väki peräytyi aina vain syvän hiljaisuuden vallitessa, pienet lapset takertuen naisiin kiinni ja naiset miehiin, kunnes he sivuuttivat vaimovanhuksen, jonka taakse he asettuivat kuin soturit rintamaan. Mutta minä astuin vaimon luo ja nostin hänet, joka istui olkapäilläni, vanhuksen eteen sanoen: 'Vaimo, tässä on poikasi, olen riistänyt hänet suurella vaivalla kummitusten kynsistä — niitä on paljon siellä ylhäällä. Toinen jalka puuttuu, enkä voinut sitä löytää. Ota hänet ja hautaa, sillä minä olen jo kyllästynyt hänen seuraansa.'

"Hän katsahti edessään istuvaan ruumiiseen ja ojensi kuihtuneen kätensä irroittaen siteen kuolleen silmiltä. Sitten hän huudahti kimeästi ja lausui kietoen kätensä kuolleen kaulan ympärille: 'Niin, se on minun poikani, jonka minä synnytin, minun oma poikani, jota en ole kahteenkymmeneenviiteen vuoteen nähnyt. Tervetuloa, poikani, tervetuloa! Nyt pääset haudan lepoon, ja minä myös — niin, minä myös!'

"Hän huudahti kimeästi vielä kerran seisoen suorana kädet eteenpäin ojennettuina, mutta samassa purskahti vaahto hänen huulilleen, ja hän kaatui kuolleena poikansa ruumiin päälle.

"Paikalla vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat suuresti peloissaan. Vihdoin huudahti joku: 'Mikä on tämän miehen nimi, joka on riistänyt kummituksilta niiden saaliin?'

"'Eipä olekaan', sanoi hän. 'Susi on nimesi. Katsokaa tuota suden veristä nahkaa hänen olkapäillään ja päälaellaan!'

"'Galazi on nimeni, mutta te olette sanoneet minua sudeksi', sanoin minä. 'Olkoon niin. Nimeni onkin Susi-Galazi!'

"'Minun luullakseni hän on susi', lausui mies. 'Katsokaa nyt hänen hampaitaan, kuinka ne irvistävät! Hän ei ole ihminen, veljet, vaan susi.'

"'Ei ihminen, eikä susi, vaan noita hän on', virkkoi eräs toinen. 'Kukaan muu ei olisi voinut päästä metsän läpi hänen luokseen, joka istuu ylhäällä vuoren huipulla.'

"'Niin, niin, hän on susi — noita — tappakaa hänet!' huusi väkijoukko. 'Tappakaa tuo susinoita, ennenkuin hän usuttaa aaveet kimppuumme!' Ja he hyökkäsivät minua kohti keihäät koholla.

"'Olen kuin olenkin susi ja noita myös', huusin minä, 'ja kerran vielä minä usutan sudet ja aaveet kimppuunne!' Käännyin ja pakenin niin nopeasti, että he jäivät pian jälkeeni. Juostessani kohtasin tytön, jolla oli kori vihanneksia toisessa kädessä ja tapettu karitsa toisessa. Syöksyin häntä kohti ulvoen kuin susi ja sieppasin häneltä sekä vihanneskorin että karitsan. Kahlasin sitten joen poikki ja yövyin louhikkoon toiselle puolelle sammuttaen nälkäni vihanneksilla ja karitsan lihalla.

"Päivän koittaessa nousin ja ravistelin kasteen sudennahoista. Sitten tunkeuduin metsään ja ulvahdin kuin susi. Kummitussudet tunsivat ääneni ja vastauksia kuului läheltä ja kaukaa. Kuulin niiden jalkojen töminän ja pian parveili niitä ympärilläni kymmenittäin, sadoittain, liehitellen ja hyväillen minua. Laskin niiden lukumäärän, niitä oli kolmesataakuusikymmentä ja kolme.

"Palasin sitten tänne luolaan, ja täällä olen nyt elellyt melkein kaksitoista kuukautta, Umslopogaas, ja minusta on tullut susi-ihminen, sillä sutten keralla minä nyt metsästelen ja riehun; ne tuntevat minut ja tekevät, mitä tahdon. Nousehan, Umslopogaas, olet nyt vahva jälleen, ja ellei rohkeutesi petä, niin saat nähdä väkeni jo tänä iltana. Tule, jos sinulla on uskallusta, Umslopogaas!"

Umslopogaas nousi nauraen hilpeästi. "Nuori olen iältäni!" huudahti hän, "ja voimiltani tuskin täysikasvuisen miehen veroinen, mutta tähän saakka en ole vielä kääntänyt selkääni leijonalle enkä noidalle, en sudelle enkä ihmiselle. Katselkaamme siis armeijaasi — noita mustia ja harmaita sotureitasi, jotka juoksevat neljällä jalalla aseinaan iskuhampaat keihäiden asemesta!"

"Sido ensin naarassuden talja olkapäillesi", neuvoi Galazi, "sillä muutenpa olisi sinusta vain rippeet jäljellä, ennenkuin mies ehtisi laskea sormensa. Katso tarkoin, että hihnat pitävät, sillä muuten sinun käy huonosti."

Umslopogaas sitoi harmaan sudentaljan olkapäilleen nahkahihnoilla, niin että yläleuan hampaat hohtivat hänen päälaellaan, ottaen keihään käteensä, ja kun Galazi oli samoin kiinnittänyt sutten kuninkaan taljan ylleen, astuivat he luolan edessä olevalle tasanteelle.

Galazi seisoi hetkisen aivan hiljaa kuutamossa, ja Umslopogaas näki, että hänen kasvonsa muuttuivat hurjiksi ja petomaisiksi; silmät hehkuivat ja hampaat työntyivät irviin aukenevien huulten takaa. Sitten Galazi kohotti päätään ja ulvahti pitkään kuutamoiseen yöhön. Kolmesti Galazi ulvoi, joka kerta yhä kovemmin, ja ennenkuin kaiut olivat kuolleet yön hiljaisuuteen, kuului vastauksia ylhäältä kallioilta, alhaalta metsän helmasta, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ulvonta läheni lähenemistään, jo kuului jalkojen tömähdyksiä, ja harmaa susi, peloittavan suuri, syöksyi pitkin hypyin heitä kohti paljon muita jäljessään. Ne piirittivät Galazin hyppien häntä vasten hyväilevästi, mutta hän karkoitti ne nuijallaan. Sitten ne äkkiä huomasivat Umslopogaasin ja syöksyivät kita auki tätä kohti.

"Olen aina pitänyt koirista", vastasi Umslopogaas; "pitäisikö minun nyt oppia pelkäämään niitä?"

Vaikka hän puhuikin noin urheasti, pelkäsi hän kuitenkin sisimmässään, sillä näky oli todellakin mitä hirvein. Sudet hyökkäsivät häntä kohti edestä ja takaa kita auki, ja yhdessä henkäyksessä hän oli melkein kadonnut näkyvistä petojen peloittavaan piiriin. Mutta yksikään hammas ei haavoittanut häntä, sillä hyppiessään hänen kurkkuaan tavoitellen, sudet tunsivat hänen olkapäillään roikkuvan nahan hajun, ja painautuivat maahan hänen jalkojensa juureen nuollen ja hyväillen häntä. Umslopogaas huomasi petojen ei ainoastaan jättävän hänet rauhaan, vaan myöskin, että naarassudet kokoontuivat sen ympärille, joka kantoi naarassuden taljaa. Ne olivat suuria, laihoja ja nälkäisiä petoja, kaikki täysikasvuisia, pentuja ei ollut, ja niitä oli niin paljon, ettei hän voinut niitä kuutamossa laskeakaan. Katsellessaan niiden punaisina hehkuviin silmiin Umslopogaas tunsi suden luonnon sydämessään, ja hänkin kohotti päätään ja ulvoi kuin susi, johon naarassudet vastasivat.

"Lauma on koossa, nyt metsästämään!" huusi Galazi. "Kevennä jalkasi nopeiksi, veljeni, sillä tänä iltana käymme kaukana. Hei, Valkohammas ja Harmaakuono! Hei, väkeni, musta ja harmaa, matkaan! matkaan!"

Hän hypähti eteenpäin Umslopogaas kintereillään, ja kummitussudet parveilivat heidän jäljessään. He riensivät tuulena vuorenrinnettä alas ja saapuivat pian syvään rotkoon, jossa oli tiheässä puita. Galazi pysähtyi kohottaen nuijan ilmaan, jolloin sudetkin seisahtuivat.

Sudet painautuivat hiljaa rotkoon, mutta Galazi ja Umslopogaas jäivät suulle odottamaan. Pian alkoi kuulua katkeilevien oksien ritinää, ja katso, heidän edessään seisoi suuri puhvelihärkä, joka nuuski ilmaa kiukkuisesti möyryten.

"Tästäpä sukeutui hauska leikki, veljeni! Näetkö, miten laiha ja jäntevä se on? Ah, tuo liha on kuitenkin mureampaa kuin mitä väkeni on milloinkaan kuoliaaksi kaahannut!"

Galazin vielä puhuessa ilmestyivät sutten ensimmäiset rotkon pimennosta, ja nähdessään puhvelin ne hyökkäsivät sitä kohti ulvoen täyttä kurkkua. Härkä huomasi vaaran ja riensi rinnettä alas, Galazi, Umslopogaas ja koko susilauma kintereillään, ja tuon hurjan metsästyksen aiheuttama melu sai kalliotkin vavahtelemaan. Alas he kiitivät vuoren rinnettä myöten, ja Umslopogaasista tuntui, että hänkin oli susi. He kirmasivat sokeasti eteenpäin, mutta hänen jalkansa olivat nopeimpiakin nopeammat, eikä yksikään susi päässyt hänen edelleen ja hänellä oli vain yksi himo — himo saavuttaa saalis.

He lähenivät nyt metsän reunaa ja Galazi karjaisi. Hän karjaisi Valkohampaalle ja Harmaakuonolle, Verenjuojalle ja Kuolemalle, jotka syöksyivät heti lauman edelle juosten niin nopeasti, että vatsa näytti maata viistävän. Härkä sivuutettiin ja pakotettiin kääntymään takaisin vuoren rinteelle, jota ylös se kirmaisi Harmaakuono ja Kuolema toisella puolella ja Verenjuoja ja Valkohammas toisella Susi-veikkojen tullessa heti jäljessä lauma kintereillään. Eteenpäin riennettiin pysähtymättä vuoren rinnettä ylös, mutta Umslopogaasin askel oli aina vain yhtä keveä ja hengitys säännöllinen. He lähenivät vielä kerran tuon harmaan noidan syliä, jossa luola oli, ja härkä, joka oli pelosta suunniltaan, syöksyi sokeasti eteenpäin. Se juoksi niin nopeasti, että sudet jäivät jälkeen, sillä maa oli siinä kohden tasaisempi. Galazi katsahti Umslopogaasiin ja hymyili.

"Et juokse niinkään huonosti, veljeni, oltuasi äsken sairaana. Koetapas nyt, voitatko minut. Kumpi koskee ensin saaliiseen?"

Härkä oli pari keihäänheittoa heidän edellään. Umslopogaas hymyili takaisin ja huudahti: "Hyvä on! Nyt viimeinen pinnistys!"

He syöksähtivät eteenpäin ja hetkisen näytti Umslopogaasista, että he seisoivat paikoillaan vieretysten, härkä vain läheni. Sitten hän vielä ponnisti voimiaan ja kiinnitti askeltensa nopeutta, ja katso, kun hän katsoi jälleen sivulleen, oli hän yksinään ja härkä oli sangen lähellä. Kenenkään jalat eivät ole milloinkaan nousseet nopeammin kuin nyt Umslopogaasin. Hän saavutti härän ja läimäyttäen kätensä tämän lautasille hän ponnahti istumaan eläimen selkään kuin valkoinen mies satulaansa. Sitten hän kohotti keihäänsä iskien sen lapojen väliin, jolloin tuo suuri puhveli horjahti, pysähtyi ja kierähti kuolleena tantereelle.

Galazi ehdätti paikalle. "Kuka on nopein, Galazi?" huudahti
Umslopogaas. "Sinäkö vai minä vai susilaumasiko?"

"Sinä, Umslopogaas", huohotti Galazi, joka oli kovin hengästynyt.
"Veroistasi juoksijaa ei ole eikä tule milloinkaan olemaankaan."

Sudet saavuttivat heidät samassa ja olisivat repineet härän kappaleiksi, mutta Galazi karkoitti ne nuijallaan, minkä jälkeen kumppanit levähtivät hetkisen. Sitten lausui Galazi: "Leikatkaamme itsellemme keihäällä viipaleet ja syökäämme."

He tekivät niin, ja kun he olivat lopettaneet ateriansa, viittasi
Galazi susille, jotka karkasivat raadon kimppuun tapellen raivoisasti.
Hetkisen kuluttua olivat vain suurimmat luut jäljellä ja kuitenkin oli
jokainen susi saanut siepatuksi vain pienen murun.

Hiukan myöhemmin kertoi Umslopogaas elämänvaiheensa juurtajaksain Galazille, joka kysyi, eikö Umslopogaas tahtonut jäädä hänen luokseen ja olla hänen veljensä ja hallita hänen kanssaan susilaumaa, vai halusiko hän palata Chakan luo isäänsä Mopoa etsimään.

Umslopogaas vastasi haluavansa mieluummin lähteä etsimään sisartaan Nadaa, jota hän ajatteli päivin ja öin. Hän oli kyllästynyt Chakan suureen kaupunkiin.

"Maltapas, Umslopogaas, maltapas mielesi ja jää luokseni, kunnes vartumme miehiksi!" huudahti Galazi. "Sitten lähdemme yhdessä etsimään sisartasi halakazien luolista."

Tämän susielämän viehätys oli tunkeutunut Umslopogaasin sydämeen, ja hän myöntyi ehdotukseen. Seuraavana aamuna he sitten tekivät koko susilauman edessä veriveljeyden liiton, vannoen toisilleen uskollisuutta kuolemaan saakka, ja sudet ulvoivat tuntiessaan ihmisveren hajun sieraimissaan. Valoin vannotuin he juhlallisesti lupasivat pysyä aina yhdessä, mitä yllätyksiä kohtalo heille sitten valmistaneekin, ja kummitussudet kuulivat heidän sanansa. Ja monena kuutamoiltana he metsästivät yhdessä sutten keralla ravintoa hankkien. Välistä he menivät joenkin yli ja metsästivät aavikoilla, sillä vuoristossa oli niukasti riistaa, ja kuullessaan sutten ilmojatärisyttävän ulvonnan saattoivat kylän asukkaat tulla ulos joutuen parhaiksi näkemään lauman kiitävän aavikon poikki mies tahi kaksi etunenässä. Silloin he sanoivat, että aaveet olivat liikkeellä ja hiipivät pelosta vavisten majoihinsa jälleen. Mutta Susi-veikot ja heidän laumansa eivät tappaneet ihmisiä, vaan ainoastaan metsän riistaa tahi, kuten välistä sattui, elefantteja ja leijoniakin.

Kun Umslopogaas oli viettänyt Kummitusvuorella muutamia kuukausia, näki hän eräänä yönä unta Nadasta, ja herättyään pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä saisi kuulla jotakin omaisistaan, miten minun ja hänen äitinsä, tahi sen, jota hän luuli äidikseen, sekä Nadan ja muiden veljien ja sisarten oli käynyt. Hän koetti jotenkin peittää alastomuuttaan ja jätti Galazin kiiruhtaen alas kylään, jossa tuo vanha vaimo oli elellyt, ja sanoen olevansa erään kaukana asuvan päällikön poika matkalla vaimoa etsimään.

Kylän väki otti hänet vastaan, vaikkakin hän oli heidän mielestään oudon hurjan ja tulisen näköinen, ja eräs kysyikin suoraan, oliko hän tuo noita Susi-Galazi. Mutta toiset sanoivat, ettei tämä ollut Galazi, jonka he kyllä tunsivat. Umslopogaas sanoi taas, ettei hän tiennyt mitään Galazista ja tämän susilaumasta, ja katso, siinä heidän puhellessaan marssi viisikymmentä soturia kylään. Umslopogaas tarkkaili joukon johtajia, ja tunsikin nämä Chakan miehiksi. Ensin hän aikoi puhutella heitä, mutta hänen suojelushenkensä, ehlosénsa , varoitti häntä olemaan vaiti, minkä tähden hän istui äänetönnä suurimman majan nurkassa ja kuunteli. Kylän päällikkö, joka vapisi pelosta, että joukko oli lähetetty tuhoamaan hänet ja kaikki, mitä hänellä oli, kysyi vihdoin, mitä miehillä oli asiaa.

"Eipä juuri mitään", vastasi joukon johtaja. "Joutavanpäiväinen juttu. Kuningas lähetti meidät etsimään erästä Umslopogaas nimistä nuorukaista, kuninkaan henkilääkärin Mopon poikaa. Mopo uskotteli, että leijona surmasi nuorukaisen tämän vuoriston läheisyydessä, ja Chaka tahtoo tietää, onko todellakin niin käynyt."

"Nuorukaisesta emme tiedä mitään", sanoi päällikkö. "Mutta mitä te oikein tahtoisitte hänestä?"

"Pahantekijä, jonka kuningas on tuhonnut taloineer päivineen ja kaikkine vaimoineen ja lapsineen", vastasi joukon johtaja.

XV.

KUNINKAAN MIESTEN KUOLEMA.

Kun Umslopogaas kuuli nuo sanat, synkistyi hänen mielensä, ja suuri viha leimahti hänen sydämessään, sillä hän luuli, että minä, Mopo, olin myös tuhoutunut kotini keralla, ja hän rakasti minua. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pujahti tilaisuutta vaanien kenenkään näkemättä majasta ja kiiruhti mahdollisimman nopeasti takaisin Kummitusvuorelle. Joukon johtaja tiedusteli sillä aikaa kylän päälliköltä, tiesikö tämä mitään nuorukaisesta, jota he etsivät. Päällikkö kertoi silloin hänelle Susi-Galazista, mutta sanoi, ettei se ollut sama henkilö, koska Galazi oli jo oleskellut useita kuukausia Kummitusvuorella.

"On täällä toinenkin nuorukainen", sanoi silloin päällikkö, "eräs muukalainen, kookas ja vahva ja hurjan näköinen, jonka silmät säihkyvät kuin keihäänkärjet. Hän on parhaillaan täällä majassa; hän istuu tuolla varjossa."

"Nuorukainen on paennut", sanoi päällikkö, "eikä kuitenkaan kukaan nähnyt hänen menevän. Ehkäpä hänkin on noita! Olenhan todellakin kuullut, että niitä on nyt kaksi tuolla Kummitusvuorella. Niiden sanotaan metsästelevän siellä öisin kummitussutten keralla, mutta minä en tiedä, onko noissa puheissa mitään perää."

"Haluaisinpa totisesti iskeä nyt sinut hengiltä", ärjyi soturi vihan vimmassa, "kun sallit tuon nuorukaisen paeta! Hän oli varmasti Umslopogaas, Mopon poika."

"Syytön minä olen", sanoi päällikkö. "Nuo nuorukaiset ovat noitia, jotka voivat tulla ja mennä miten itse haluavat. Mutta sen sanon sinulle, kuninkaan mies, että jos aiot nousta Kummitusvuorelle, niin saat mennä sinne yksinäsi soturiesi keralla, sillä täälläpäin ei tohdi kukaan astua jalallaankaan tuolle vuorelle."

"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee — anna meille ruokaa. Huomenna tutkimme vuoristoa."

Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni — hän, joka oli nähnyt auringon viimeisen kerran.

Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut metsän läpi — jonka salaisimmatkin polut hän tunsi — alkoi ilta pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin. Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.

Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten. Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät tiehensä hänen käskyään totellen.

Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle muutamin sanoin kuulumiset.

"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon, murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta. Mitäs sinä sanot?"

Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä iltana ihmisiä."

"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten kokoamme armeijamme, Galazi."

Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla. Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.

"Tänä iltana emme pyydäkään metsän riistaa, pienokaiseni", huusi hän, "vaan ihmisiä, ja tehän pidätte ihmisen lihasta."

Sudet vastasivat mahtavalla ulvonnalla, ikäänkuin ne olisivat ymmärtäneet sanat, ja sitten lauma jakaantui kahtia kuten tavallisesti; naaraat lyöttäytyivät Umslopogaasiin ja urokset seurasivat Galazia, ja pian oltiin nopeasti matkalla rinnettä alas tasankoa kohti. Joki ei pysähdyttänyt kulkua, sen yli uitiin, ja toisella puolella noin kahdeksan keihäänheiton päässä häämötti kylä. Susi-veikot pitivät lyhyen neuvottelun, ja Galazi vei urossudet pohjoiselle portille ja Umslopogaas naaraat eteläiselle. He etenivät äänettömästi, sillä sudet olivat saaneet käskyn olla vaiti, ja pääsivät onnellisesti perille. Portit oli sulettu piikkipensailla, mutta ne raivattiin tieltä käden käänteessä.

Oksien rasahtelu havahdutti pari koiraa, jotka samassa tunsivat Umslopogaasin keralla olevien sutten hajun, sillä tuuli puhalsi siltä suunnalta, ja ne syöksyivät haukkuen eteläportilla pensaiden kimpussa työskentelevän Umslopogaasin kimppuun. Susia oli enää mahdoton hillitä ja koirat silvottiin silmänräpäyksessä, mutta samassa heräsivät myös Chakan soturit ja kylän väki rähinään, ja hypäten ylös he sieppasivat aseensa ja kiiruhtivat ulos. Oli kirkas kuutamo; ja silmäillessään ympärilleen he näkivät erään miehen, sudentalja hartioillaan, rientävän aution karja-aitauksen poikki, jonka pitkä heinikko kätki makuulle laskeutuneet lehmät näkyvistä, ja miehen jäljessä seurasi lukematon joukko susia, mustia ja harmaita. He huudahtivat kauhusta, sanoen aaveiden olevan heidän kimpussaan ja kääntyivät pakoon pohjoista porttia kohti. Mutta, katso, sielläkin he kohtasivat miehen, jolla oli vain sudentalja yllään ja mukanaan suunnaton joukko susia, mustia ja harmaita.

Toiset heittäytyivät maahan kauhun lamauttamina ja toiset koettivat pyrkiä pakoon. Mutta suurin osa sotureita ja joukko kylän miehiä kokoontui yhteen, aikoen taistella aaveita vastaan kuin miehet viimeiseen saakka, vaikkakin he vapisivat pelosta. Umslopogaas ja Galazi ulvahtivat silloin kumeasti ja syöksyivät susineen soturien ja kyläläisten kimppuun, ja hyppivien, riuhtoilevien ja raatelevien sutten ulvonnan säestämä huuto ja ähellys kohosi pilviin saakka. Eivätkä he välittäneet soturien keihäistä ja nuijista. Toiset kyllä nujertuivat veriinsä, mutta toiset riehuivat entistä hurjemmin. Miesjoukko raastettiin pian hajalle ja jokaiseen mieheen oli iskeytynyt kiinni pari kolme tempoilevaa sutta, jotka repivät uhrinsa muutamassa henkäyksessä. Pari miestä pääsi tosin pujahtamaan pakoon, mutta sudet saivat ne pian kiinni jälkiä seuraten, ja miehet saivat surmansa, ennenkuin ehtivät porteille.

Mutta kaikista hurjimmin riehuivat Susi-veikot. Vartija nousi ja laski ja monen täytyi nöyrtyä maahan sen edessä ja Umslopogaasin keihäs välähteli tiheästi kuutamossa. Vihdoin oli kaikki hiljaa, kylän asukkaista ei ollut ainoatakaan elossa, ja sudet, jotka olivat olleet niin kauan nälissään, murisivat äkäisesti ahmiessaan vatsansa täyteen. Kohdatessaan toisensa toverukset nauroivat julmasti, koska he olivat tappaneet heitä pyydystämään lähetetyn joukon. He usuttivat sudet sisälle majoihinkin, joihin kätkeytyneet tapettiin kaikki tahi raahattiin ulos kuolemaan.

Äkkiä syöksähti eräs pitkä ja roteva mies viimeisestä majasta, jossa hän oli ollut piilossa, ja ulkopuolella vaanivat sudet karkasivat häntä kohti repiäkseen hänet kappaleiksi. Mutta Umslopogaas pakotti ne perääntymään, sillä hän oli nähnyt miehen kasvot: mies oli joukon johtaja, jonka Chaka oli lähettänyt surmaamaan hänet.

"Terve sinulle, kuninkaan mies!" huudahti Umslopogaas. "Sanopas nyt meille, mitä sinä teet täällä hänen varjossaan, joka istuu tuolla vuoren huipulla?" Ja hän viittasi keihäällään Kummitusvuoren velhottareen, jota kuu kirkkaasti valaisi.

Mies oli urhoollinen, vaikka hän olikin mennyt piiloon sudet nähtyään, ja vastasi ylväästi:

"Mitäpä se sinuun kuuluu, noita? Kummitussutesi ovat tehneet tehtäväni mahdottomaksi, niin että surmatkoot ne nyt minutkin."

"Eipä hätäillä", sanoi Umslopogaas. "Sanohan, etkö hakenut erästä nuorukaista, Mopon poikaa?"

"Aivan oikein", vastasi mies. "Erästä nuorukaista etsiskelin, mutta tapasinkin joukon pahoja henkiä." Ja hän katsahti saaliin kimpussa ärhentelevään susilaumaan ja värisi.

"Sanohan", jatkoi Umslopogaas kohottaen suden taljan, niin että kuu valaisi hänen kasvonsa, "ovatko nämä kasvot etsimäsi nuorukaisen?"

"Niin", nauroi Umslopogaas, "ovatpa niinkin. Sinä hullu! Tiesin tehtäväsi ja kuulin sanasi, ja näin minä olen vastannut niihin." Ja hän viittasi kuolleisiin. "Nyt valitse ja nopeasti. Tahdotko juosta sutteni kanssa kilpaa vai tahdotko tapella näitä neljää vastaan?" Ja hän osoitti Valkohammasta ja Harmaakuonoa, Verenjuojaa ja Kuolemaa, jotka tarkkasivat häntä kuolaa valuvin kidoin. "Vai tahdotko otella minun kanssani, ja jos kaadun, niin hänen kanssaan, jolla on nuija ja jonka kanssa minä hallitsen tätä väkeäni, mustaa ja harmaata?"

"Aaveita pelkään, mutta en ihmisiä", vastasi soturi, "olivatpa ne sitten vaikka noitia!"

He syöksyivät toisiaan vastaan ja tuima taistelu alkoi, mutta Umslopogaasin keihäs taittui melkein heti soturin kilpeen, ja hän joutui aseettomaksi. Hän kääntyi pakoon loikkien pitkin hypyin kaatuneiden ja ympärillä parveilevien sutten yli soturin ajaessa häntä takaa keihäs koholla ja pilkkasanoja syydellen. Galazikin ihmetteli Umslopogaasin pakoa; vastassahan oli vain yksi mies. Mutta Umslopogaas kiiruhti vain eteenpäin sinne tänne mutkitellen ja katse koko ajan maahan kiintyneenä ja äkkiä näki Galazi hänen syöksähtävän eteenpäin ja kumartuvan maahan kuin haukka. Samassa hän pyörähti ympäri ja katso, hänellä oli kirves kädessään. Soturi syöksähti hänen kimppuunsa, jolloin Umslopogaas iski, ja suuren keihään kärki, joka oli valmis lävistämään hänet, kirposi helähtäen taittuneesta varrestaan. Umslopogaas iski toistamiseen: kirveen puolikuun muotoinen terä tunkeutui paksun kilven läpi syvälle soturin rintaan, joka heitti kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.

"Ah!" huudahti Umslopogaas, "etsit nuorukaista tappaaksesi hänet, mutta löysitkin kirveen, joka tappoi sinut! Nuku hyvin, Chakan mies."

"Veljeni", jatkoi Umslopogaas Galaziin kääntyen, "tästä lähtien en taistele enää keihäillä, vaan kirveellä ja kirvestä etsien minä juoksin kuin pelkuri sinne ja tänne. Mutta tämä löytämäni ei kelpaa mihinkään. Katsohan, varsi on melkein murskana iskuni voimasta. Nyt on ainoa toivoni — saada haltuuni tuo Jikizan suuri tappara, Itkuntekijä, josta olemme kuulleet puhuttavan, niin että tappara ja nuija voivat tukea toisiaan taistelun tuoksinassa."

"Jääköön se toiseksi illaksi", sanoi Galazi. "Nytkin kunnostauduimme kutakuinkin hyvin. Hakekaamme juuriksia ja jauhoja, joiden puutteessa olemme, ja sitten takaisin vuorelle, ennenkuin päivä valkenee."

Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla. He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat, kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet seuranneet heitä kaikkialle.

He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja, eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin, mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada tapparan haltuunsa.

XVI.

UMSLOPOGAAS LÄHTEE TAISTELEMAAN TAPPARASTA.

Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas, ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija. Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet — halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.

Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan, Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves, varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.

Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari, tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen itsekseen.

"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.

"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina lähellä niitä tarvitsevia."

Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia silmiä.

"Sitten olet väärässä, tyttöseni, sillä kaikki ihmiset pelkäävät minua, ja syystä kylläkin. Olen toinen Susi-veikko, joista olet kyllä kuullut puhuttavan; olen eräs Kummitusvuoren noita. Ole hiljaa nyt, tahi tapan sinut. Eikä hyödytä mitään huutaa väkeäsi apuun, sillä olen jaloiltani heitä nopeampi."

"En aiokaan huutaa apua, susimies", vastasi tyttö. "Ja tapettavaksi olen liian nuori ja kaunis."

"Aivan niin, tyttö", sanoi Umslopogaas katsellen häntä. "Mutta mitä puhelit äsken Jikizasta ja jostakin Masilosta? Sanoissasi oli tulta ja terästä, ja ne miellyttivät minua."

"Näyttää siltä, että kuulit ne", vastasi tyttö. "Mitäpä hyödyttää toistaa ne."

"Eipä mitään, tyttöseni. Kerrohan asiasi, niin ehkäpä minä keksin jonkun keinon auttaakseni sinut pulasta."

"Se on pian kerrottu", sanoi tyttö. "Vanha juttu. Nimeni on Zinita, ja Jikiza Voittamaton on isäpuoleni. Minussa ei ole tippaakaan hänen vertaan. Nyt hän naittaisi minut Masilolle, eräälle vanhalle ja lihavalle miehelle, jota minä vihaan ja joka tarjoaa minusta runsaasti karjaa."

"Onko joku toinen, jonka kanssa tahtoisit mennä naimisiin, tyttö?" kysyi Umslopogaas.

"On yksi, susimies — kuolema. Jos kuolen, olen kokonaan vapaa, jos Masilo kuolee, olen vapaa, vaikka vain lyhyemmän ajan, sillä minut naitetaan jollekin toiselle. Mutta jos Jikiza kuolee, niin silloin on kaikki hyvin. Miten on sutten laita, susimies? Eivätkö ne ole nälkäiset?"

"On kyllä, jos joku tohtisi koettaa sitä", vastasi Zinita, luoden Umslopogaasiin paljon sanovan silmäyksen, joka sai tämän sydämen kiivaasti sykkimään. "Kuulehan, tiedätkö, kuka kansaani hallitsee? Tappara Itkuntekijän haltija, ja joka voittaa taistelussa tapparan häneltä, on oleva päällikkömme. Mutta jos tapparan haltija kuolee voittamattomana, ottaa hänen poikansa paikan, jota tappara seuraa. Ja niin on ollut jo neljän sukupolven ajan, sillä Itkuntekijän pitäjät ovat aina olleet voittamattomat. Mutta minä olen kuullut, että Jikizan isoisän isä voitti tapparan viekkaudella sen silloiselta omistajalta. Hän kaatui nimittäin heti maahan, kun kirves oli vain hiukan hipaissut häntä, ja tekeytyi kuolleeksi, jolloin hänen vastustajansa, tapparan omistaja, purskahti nauruun ja kääntyi mennäkseen. Mutta silloin ponnahti Jikizan esi-isä äkkiä ylös, ja lävisti miehen takaapäin keihäällään, ja siten hänestä tuli kirveskansan päällikkö. Sentähden iskee Jikiza nyt päät poikki kaikilta, jotka hän kaataa tapparallaan."

"Viime vuosina on niitä ollut vain muutamia", sanoi tyttö, "sillä kukaan ei tahdo antautua taisteluun hänen kanssaan — ei mistään hinnasta. Itkuntekijän haltijana hän on voittamaton, ja antautua taisteluun hänen kanssaan on samaa kuin varma kuolema. Viisikymmentäyksi uskalikkoa on ollut ja Jikizan majan edessä on kasassa viisikymmentäyksi valkoista pääkalloa. Ja huomaa tarkoin, että tappara täytyy voittaa taistelussa; jos se varastetaan tahi löydetään, on se arvoton kapine, joka tuottaa haltijalleen vain häpeää, jopa kuolemankin."

"Kyllä. Kesällä ensimmäisen uuden kuun ensimmäisenä päivänä pitää Jikiza päällikköineen joka vuosi suuren neuvottelun. Hänen täytyy silloin nousta ja haastaa kaikki taistosille tapparasta ja heimon päällikkyydestä. Jos nyt joku halukas ilmaantuu, mennään karja-aitaukseen, jossa asia ratkaistaan, ja kun vastustaja on joutunut päätään lyhyemmäksi, palaa Jikiza neuvotteluun, joka jatkuu niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Neuvotteluun on kaikilla vapaa pääsy, ja Jikizan täytyy tapella jokaisen halullisen kanssa, olipa tämä sitten kuka hyvänsä."

"Nyt piakkoin pidettävän neuvottelun jälkeen minut luovutetaan Masilolle", sanoi tyttö. "Mutta jos Jikiza voitettaisiin, tulisi voittajasta päällikkö, ja hän voisi naittaa minut kenelle hän tahtoisi."

Umslopogaas käsitti nyt tytön tarkoituksen ja tiesi päässeensä tämän suosioon, mikä huomio lämmitti ja liikuttikin häntä, sillä naiset olivat hänelle jotakin outoa ja tuntematonta.

"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."

"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja kaikki ovat tuhoutuneet."

"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas. "Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle voimakkain vedoin.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen, rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat hänelle paljon huolia ja murhetta.

Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään, ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.

Tuo odotettu uuden kuun päivä valkeni vihdoin. Umslopogaas nousi aamun koitteessa ja kiinnitti sudentaljan olkapäilleen sidottuaan ensin lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille. Käteensä hän otti tukevan sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.

"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.

Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan. Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset, tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet. Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies, joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä " inkosikaas ", valtijatar, mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti Zinita-tyttöä.

"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri vuotaa sangen helposti, Masilo."

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, lausui Jikiza ympärilleen mulkoillen: "Tämä on asia, minkä luovutan nyt ratkaistavaksenne, neuvonantajat. Olen päättänyt naittaa tytärpuoleni Zinitan tälle Masilolle, mutta emme ole vielä sopineet lahjasta, jonka hän on velvollinen antamaan minulle. Vaadin sata nautaa, sillä tyttö on kaunis ja virheetön, todellinen kaunotar, ja sitäpaitsi minun tyttäreni, vaikkakaan ei minun vertani, mutta tämä Masilo tarjoaa vain viisikymmentä päätä, minkätähden minä nyt pyydän teitä ratkaisemaan kysymyksen."

"Pyyntösi täytämme, oi tapparan herra", vastasi eräs päällikkö, "mutta ensin, oi voittamaton, sinun täytyy tämän vanhan tavan mukaan julkisesti haastaa kaikki taisteluun Itkuntekijästä ja kirveskansan päällikkyydestä."

"Kerrassaan joutava ja harmillinen tapa", murisi Jikiza, "niinkuin en olisi sitä jo kyllin selvästi osoittanut. Nuorempana tapoin viisikymmentä ja kolme, saamatta itse naarmuakaan, mutta nyt en ole moneen, moneen vuoteen saanut mitään vastausta haasteeseen, jonka olen kaikille kuuluttanut, kiekaissut kuin kukko tunkiolta.

"Kuulkaa siis kaikki! Onko täällä ketään, joka rohkenee astua esiin taistelemaan minun, Jikizan, kanssa suuresta Itkuntekijä-tapparasta? Voittaja pitäköön tapparan, jota myös kirveskansan päällikkyys seuraa."

Hän sanoi sanottavansa hyvin nopeasti kuin henkilö, joka höpisee rukouksia jollekin hengelle, johon hän ei lainkaan luota, ja alkoi sitten jälleen puhella Masilon karjasta, ja Zinita-tytöstä. Mutta samassa hypähti Umslopogaas ylös ja huudahti katsoen häneen kilpensä yli: "Täällä on eräs, oi Jikiza, joka haluaa otella kanssasi Itkuntekijä-tapparasta ja asetta seuraavasta päällikkyydestä."

"Astu esiin kiipesi takaa", sanoi hän, "ja sano minulle nimesi ja sukusi, niin että tiedän, kuka tahtoo otella Jikiza Voittamattoman kanssa tästä vanhasta tapparasta."

Umslopogaas astui silloin lähemmäksi antaen kilpensä vaipua ja nuoruudestaan huolimatta hän oli niin tuima katsannoltaan, ettei ketään enää naurattanut.

"Mitäpä nimeni ja sukuni sinuun kuuluvat, Jikiza", sanoi hän, "älä huoli tiedustella niitä, vaan laittaudu kiireesti otteluun, johon sinun täytyy antautua vanhan tavan mukaan, sillä minä palan halusta saada pidellä Itkuntekijää, istua istuimellasi ja ratkaista tuon Masilo-sian karjakysymyksen. Kun olen tappanut sinut, otan nimen, jota ei ole kenelläkään vielä ollut."

Läsnäolijat nauroivat jälleen, mutta Jikiza ponnahti seisoalleen raivosta suunniltaan.

"Mi-miten rohkenet puhua minulle noin, sinä vieroittamaton kakara", ärjyi hän, "minulle voittamattomalle, minulle tapparan haltijalle! Enpä olisi eläissäni uskonut, että saisin kuulla tuommoista puhetta joltakin pitkäsääriseltä penikalta. Karja-aitaukseen, kirveskansan miehet, karja-aitaukseen, niin että saan typistää tuon kerskujan päätään lyhyemmäksi. Hän aikoo anastaa istuimeni, jota minä ja isäni olemme pitäneet hallussamme tapparan voimalla jo neljän sukupolven ajan, mutta minä sanon teille kaikille, että pian on hänen päänsä oleva minun, ja sitten neuvottelemme jälleen Masilon asiasta."

"Säästele sanojasi, mies", keskeytti Umslopogaas, "tahi ellet voi olla vaiti, niin puhele asioita, jotka tahdot selvittää,, ennenkuin sanot auringolle jäähyväiset."

Jikiza oli nyt niin raivoissaan, ettei hän voinut enää puhuakaan, ja vaahto pursusi hänen huulilleen, mutta väkijoukko seurasi kiistaa huvitettuna, paitsi Masilo, joka katseli karsaasti tuota rotevaa ja tuiman näköistä muukalaista ja Zinitaa, joka loi Masiloon vihamielisiä silmäyksiä. Niin mentiin karja-aitaukseen, eikä Galazi, joka näki taampaa, mitä oli tekeillä, voinut enää pysyä poissa, vaan lähti piilopaikastaan ja liittyi joukkoon.

XVII.

UMSLOPOGAASISTA TULEE KIRVESKANSAN PÄÄLLIKKÖ.

Kun Umslopogaas ja Jikiza Voittamaton olivat saapuneet karja-aitaukseen, asetettiin heidät aitauksen keskelle kymmenen askeleen päähän toisistaan. Umslopogaasilla oli aseina suuri kilpensä ja tuo kevyt puolikuun muotoinen kirves ja Jikizalla Itkuntekijä ja pienoinen keveästi liikuteltava kilpi, ja arvostellessaan molempien aseita tuumivat katselijat, ettei tuo muukalainen voinut vakavammin ahdistella tapparan pitelijää.

"Hän on varustautunut sangen huonosti", sanoi eräs vanhus, "iso kirves ja pieni kilpi olisivat paremmin paikallaan. Jikiza on voittamaton, ja tuolla pitkäsäärisellä muukalaisella ei ole mitään apua suuresta kilvestään, kun Itkuntekijä pureutuu siihen täydeltä terältään." Susi-Galazi kuuli vanhuksen sanat, jotka olivat hänen mielestään aivan paikallaan, ja hän oli sangen murheellinen veljensä tähden.

Merkkisana kajahti vihdoin ja Jikiza hyökkäsi karjahtaen Umslopogaasia kohti. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin hänen vastustajansa kohotti tapparan iskuun, jolloin hän hypähti äkkiä syrjään, ja kun Jikiza ankaran vauhtinsa pakottamana syöksähti ohi, iski Umslopogaas kirveensä lappeella häntä selkään, niin että mäjäys kuului kauas ympäriinsä; hän ei tahtonut tappaa Jikizaa sillä tapparalla. Katselijat räjähtivät nauruun ja tuon iskun tuottama häpeä sai Jikizan sydämen melkein halkeamaan raivosta. Hän kääntyi ja syöksyi sokeasti kuin hullaantunut härkä toisen kerran Umslopogaasia kohti, joka nosti kilpensä vastaan, mutta juuri kun tuo suuri tappara heilahti korkeimmalleen, huudahti Umslopogaas ikäänkuin pelosta ja lähti pakoon Jikizan tieltä.

Temppua seurasi uusi, entistä hillittömämpi naurunrähäkkä, ja Umslopogaas juoksi kuin henkensä edestä Jikizan painaltaessa jäljessä raivosta sokeana. Edestakaisin ja aitauksen ympäri he kirmaisivat, Jikiza tuskin keihään pituuden verran Umslopogaasin jäljessä, joka koetti pysytellä mahdollisimman paljon selkä aurinkoon päin voidakseen tarkata Jikizan varjoa. Ja Umslopogaas osasi juosta. Vaikka hän näytti aivan hoippuvan väsymyksestä, niin että miehet jo luulivat hänen auttamattomasti hengästyneen, lisäsi hän yhä vain juoksunsa nopeutta siten houkutellen Jikizan yhä kiivaampiin ponnisteluihin.

Läähätys ja varjon häilyminen sinne tänne ilmaisivat Umslopogaasille vastustajan voimain olevan lopussa, ja ollen kompastuvinaan hän lennätti äkkiä sivulle kilpensä suoraan Jikizan jalkoihin, joka silmittömässä vauhdissaan ei voinut väistää sitä, vaan kompastui ja suistui suinpäin tantereeseen, jolloin Umslopogaas iski hänen kimppuunsa nopeasti kuin kyyhkystä vaaniva kotka. Ja ennenkuin kukaan ehti oikein ajatellakaan, oli hän tarttunut Itkuntekijä-tapparaan, katkaissut kirveellään nahkasilmukan, jolla se oli kiinnitetty Jikizan ranteeseen, ja hypähtänyt takaisin tuo mahtava ase korkealle kohotettuna heittäen omansa maahan. Katselijat huomasivat nyt, miten viekkaasti hän oli taistellut, ja ne, jotka vihasivat Jikizaa, kajahduttivat raikuvan riemuhuudon. Mutta toiset olivat vaiti.

Jikiza nousi hitaasti seisoalleen ihmetellen, että hän vielä eli, ja silmäillessään Umslopogaasin keveätä kirvestä, jonka hän oli ylös ponnistellessaan maasta siepannut, hän purskahti itkuun. Mutta suuri Itkuntekijä, tuo rautakuningatar, oli Umslopogaasin käsissä, joka katseli sen sinisen välkkyvää, hieman sisäänpäin kaarevaa terää, hamaraan taottua kairan kaltaista onttoa piikkiä ja kaunista kuparirenkain lujitettua, suureen nuppiin päättyvää vartta, hyväillen kuin sulho lemmittynsä alastonta kauneutta. Kaikkien nähden hän sitten suuteli tapparan leveätä terää huudahtaen riemuiten:

"Terve sinulle, valtijattareni, lemmittyni, jonka olen taistelussa omakseni voittanut, terve! Emme eroa milloinkaan ja yhdessä kuolemmekin, sillä en tahdo sinun joutuvan muille mentyäni!"

Niin hän huusi kaikkien kuullen ja kääntyi sitten Jikizaan päin, joka seisoi häviötään itkien.

"Missä on nyt ylpeytesi, oi Voittamaton?" nauroi Umslopogaas. "Taistele! Olethan yhtä hyvin aseistettu kuin minä äsken, jolloin en pelännyt hyökkäystäsi."

Jikiza katsahti häneen ja sinkosi sitten kiroten tuon keveän kirveen häntä kohti lähtien nopeasti pakoon karja-aitauksen porttia kohti.

Umslopogaas kumartui ja kirves suhahti hänen ylitseen. Sitten hän seisoi hetkisen katsellen pakenevan jälkeen ja läsnäolijat luulivat jo hänen aikovan päästää Jikizan menemään, mutta se ei ollut suinkaan hänen tarkoituksensa; hän odotti vain, kunnes Jikiza oli ehtinyt portille pyrkiessään noin matkan puoliväliin. Silloin hän lennähti äkkiä eteenpäin kuin salama taivaalta ja hänen jalkansa olivat niin nopeat, että katselijat tuskin kykenivät erottamaan askeleet. Jikiza juoksi myös nopeasti, mutta siitä huolimatta hän näytti seisovan koko ajan paikallaan. Hän saapui portille, mutta samassa välähti tappara korkealta heilahtaen, kuului rusahdus, ja joku vilahti hänen ohitseen. Kaikki seurasivat näytelmää henkeään pidättäen, ja katso! Jikiza kaatui karja-aitauksen portille ja kaikki näkivät, että hän oli kuollut, isketty hengettömäksi tuolla mahtavalla Itkuntekijä-tapparalla, jota hän ja hänen isänsä olivat niin kauan pidelleet.

Katselijain joukosta kajahti valtava huuto, kun oli todettu, että Jikiza Voittamaton oli vihdoinkin saanut surmansa, ja niitä oli paljon, jotka tervehtivät Umslopogaasia huudoilla: "Terve, tapparan herra, terve kirveskansan päällikkö!" Mutta Jikizan kymmenen poikaa, rotevia ja urhoollisia miehiä kaikki, hyökkäsivät Umslopogaasia kohti aikoen nujertaa hänet siihen paikkaan. Umslopogaas kavahti takaisin Itkuntekijä valmiina iskuun, kun samassa muutamat päälliköt kiiruhtivat väliin huutaen: "seis!"

"Eikös lakinne, te päälliköt, säädä", sanoi Umslopogaas, "että voitettuani kirveskansan päällikön olen itse päällikkö?"

"Aivan oikein, muukalainen, niin on laki", vastasi eräs iäkäs neuvoskunnan jäsen, "mutta sama laki säätää myös, että sinun täytyy nyt taistella yksitellen kaikkien kanssa, jotka tahtovat otella kanssasi. Niin oli isoisäni nuoruudessa, jolloin hänen, joka nyt makaa kuolleena, isoisän isä voitti tapparan, ja niin täytyy nytkin olla."

"Minulla ei ole mitään muistuttamista tuota säädöstä vastaan", sanoi
Umslopogaas. "Kuka täällä siis tahtoo astua esiin taistelemaan kanssani
Itkuntekijä-tapparasta ja kirveskansan päällikkyydestä?"

Jikizan kaikki kymmenen poikaa astuivat esiin yhtenä miehenä, sillä isän kuolema ja heimon päällikkyyden siirtyminen heidän suvultaan olivat saattaneet heidät vihan vimmoihin, niin että heille oli oikeastaan samantekevää, elivätkö he vai kuolivat. Muita ei ilmaantunut, sillä kaikki pelkäsivät antautua otteluun Itkuntekijää pitelevän Umslopogaasin kanssa.

Umslopogaas luki vastustajansa. "Kymmenen, kautta Chakan pään!" huudahti hän. "Minun täytyy nyt tapella yksitellen noiden kaikkien kanssa, joten en taida tänään joutua neuvottelemaan Masilon ja Zinita-tytön asiasta. Kuulkaahan, Jikiza Voittamattoman pojat! Jos nyt ilmestyisi joku, joka tahtoisi seisoa vierelläni taistelussa, niin että meitä olisi siinä tapauksessa kaksi, niin te saisitte kaikki kymmenen hyökätä yhtäaikaa meidän kahden kimppuun. Mitäs tuumitte ehdotuksestani? Kymmenen kahta vastaan?"

Veljekset neuvottelivat hetkisen tullen siihen päätökseen, että hyväksymällä ehdotuksen heillä olisi paljon suuremmat voiton mahdollisuudet kuin otellen yksi kerrallaan.

Juostessaan äsken ympäriinsä oli Umslopogaas nähnyt väkijoukossa Galazi-veljensä ja hän tiesi, että tämä himoitsi saada ottaa osaa taisteluun. Hän huusi kaikuvasti, että se, jonka hän valitsisi kumppanikseen seisomaan selkä selkää vasten hänen kanssaan taistelussa, tulisi olemaan hänen jälkeensä ensimmäinen kirveskansan keskuudessa, jos he voittaisivat, ja astellen hitaasti eteenpäin hän katseli kaikkia kasvoihin, kunnes hän tuli nuijaansa nojaavan Galazin eteen.

"Siinäpä on iso mies ja isopa on nuijakin", virkkoi Umslopogaas. "Mikä on nimesi, mies?"

"Sanopas, Susi, haluatko seisoa kanssani selkä selkää vasten tässä taistelussa kymmenen kahta vastaan? Jos voitamme, olet lähin mieheni tämän kansan keskuudessa."

"Rakastan saloja ja vuorten rinteitä enemmän kuin ihmisasuntoja ja naisten suuteloita, tapparan pitelijä", vastasi Galazi, "mutta koska olet osoittanut olevasi mahtava soturi, tahdon seisoa kanssasi selkä selkää vasten, saadakseni jälleen maistaa taistelun hurmaa ja nähdäkseni, miten leikki päättyy."

"Siis päätetty, Susi!" huudahti Umslopogaas, ja he astuivat rinnakkain karja-aitauksen keskelle — uljas pari! Kaikki katselivat heitä ihmetellen ja johtuipa muutamien mieleen, että nämä olivat varmaankin nuo Kummitusvuoren kuulut Susi-veikot.

"Nyt ovat Itkuntekijä-tappara ja Vartija-nuija yhtyneet, Galazi", sanoi
Umslopogaas, "ja minä luulen, että harvat voivat niitä vastustaa."

"Sen saavat kyllä monet nähdä", tuumi Galazi. "Tästäpä sukeutuikin oikein oiva ottelu, mikä onkin pääasia, niin ettei lopusta ole väliä."

"Niin, voitto on kyllä suloinen, mutta kuolema, kaiken loppu, on kaikista ihanin", sanoi siihen Umslopogaas.

Sitten he neuvottelivat hetkisen ja Umslopogaas tarkasteli tapparansa terää ja hamaran omituista piikkiä koetellen samalla aseen painoa. Kun hän oli kyllikseen katsellut, asettuivat kumppanukset paikalleen karja-aitauksen keskelle selkä selkää vasten, ja läsnäolijat huomasivat, että Umslopogaas piteli tapparaa toisin kuin ennen: terä oli nyt hänen rintaansa kohti ja tuo ontto piikki viholliseen päin. Veljekset valmistautuivat myös taisteluun keihäitään heristellen ja viisi uhkasi Umslopogaasia ja viisi Galazia. He olivat kaikki rotevia miehiä ja suunniltaan raivosta ja häpeästä.

"Vain noitakeinot voivat pelastaa nuo kaksi", tuumi eräs neuvoskunnan jäsen vierustoverilleen.

"Mutta tapparalla on omat haltijansa", vastasi toinen, "ja tuo nuijakin näyttää minusta tutulta; olenpa melkein varma, että se on Kahlaamon Vartija, ja voi sitä, joka joutuu sen eteen. Olen nähnyt sen heilahtavan, kun olin nuori, ja sitäpaitsi eivät nuo tapparan ja nuijan pitelijät ole mitään poikasia. He ovat kyllä nuoria, mutta suden maidolla ruokittuja."

Samassa astui eräs vanhus paikalle antamaan muutamia ohjeita taistelun menosta, sama, joka oli selostanut Umslopogaasille tapparaa koskevan ylimuistoisen tavan vaatimuksia. Taistelun piti alkaa, kun hänen heittämänsä keihäs kosketti maahan. Vanhus otti keihään ja heitti, mutta hänen kätensä oli heikko ja hän heitti niin kömpelösti, että keihäs putosi Umslopogaasin edessä seisovien Jikizan poikain joukkoon pakottaen nämä hypähtämään syrjään ja saaden kaikkien kymmenen veljeksen huomion kiintymään siihen. Mutta Umslopogaas odotti vain keihään kosketusta maahan, välittämättä, mihin se putosi. Kun kärki sattui maahan, sanoi hän jotakin, ja katso, Umslopogaas ja Galazi syöksyivät vihollisiaan kohti odottamatta näiden hyökkäystä, kuten kaikki luulivat heidän tekevän, kaikkien kymmenen joutuessa aivan ymmälle, sillä heidän tarkoituksensa oli ollut hyökätä ensin. Itkuntekijä välähti, mutta ei iskenyt täydellä voimalla, vaan nokki, nokki kuin lintu nokallaan, ja yksi vihollinen valahti maahan. Nuija heilahti myös pudoten kuin kaatuva hirsi ja yksi mies suistui jälleen tantereeseen. Susi-veikot syöksähtivät vastustajainsa rivien läpi, kääntyivät ja hyökkäsivät jälleen nyt toisiaan kohti, Itkuntekijä nokki jälleen, Vartija jymähti, ja katso, Umslopogaas ja Galazi seisoivat taas selkä selkää vasten molemmat vahingoittumattomina, mutta heidän edessään makasi neljä vihollista kuolleina.

Hyökkäys ja paluu olivat käyneet niin nopeasti, että katselijat tuskin käsittivät, mitä oli tapahtunut; Jikizan jäljellä olevat pojatkin tuijottivat toisiinsa kummissaan, huomaten samassa, että heitä oli enää vain kuusi. Karjaisten raivosta he hyökkäsivät molemmilta puolin kumppanusten kimppuun, mutta kummassakin ryhmässä oli yksi toisia kiihkeämpi ehättäen siten toisten edelle, niin että Susi-veikot kerkesivät iskeä kumpikin miestään, ennenkuin toinen oli ehtinyt paikalle. Umslopogaasia kohti suunnattiin tuima keihäänpisto, mutta hän väisti kääntymällä sivuittain, niin että kärki raapaisi vain hänen kylkeään, ja kääntyessään hän löi keveällä iskulla miehen kuoliaaksi.

"Tuolla tikalla on nokka teräksestä, ja hän osaa käyttää sitä", virkkoi joku vierustoverilleen.

"Todellakin oikea tappaja", sanoi toinen ja läsnäolijat kuulivat nimet. Siitä lähtien käytettiin Umslopogaasista puhuessa vain nimeä Tikka ja Bulalio eli tappaja.

Galazia vastaan syöksyvä mies hyökkäsi hurjasti keihäs koholla, mutta Galazi oli taitava tappelija. Astuen askeleen eteenpäin hän heilautti nuijansa takaisin antaen sen sitten pyörähtää valtavassa ympyrässä hyökkääjää kohti. Jikizan poika kohotti kilpensä väistääkseen iskun, mutta kilpi oli Vartijalle yhtä keveä vastus kuin lehti tuulenpuuskalle. Nuija osui keskelle kilpeä, niin että kumahdus kaikui ympäriinsä; kilpi taittui kuin tuore vuota ja sen kantaja suistui runneltuna maahan.

Jikizan pojista oli nyt vain neljä jäljellä, jotka häärivät hetkisen kumppanusten ympärillä, kaukaa uhkaillen mutta tohtimatta kertaakaan tulla tapparan tahi nuijan ulottuville. Eräs heitti tosin keihäänsä Umslopogaasia ja Galazia kohti ja vaikka Umslopogaas katkaisi syrjään hypätessään keihään varren taitavalla iskulla, singahti sen kärki kuitenkin sellaisella voimalla eteenpäin että se haavoitti Galazia lanteeseen. Aseettomaksi joutunut heittäjä kääntyi pakoon toisten seuratessa nopeasti esimerkkiä, sillä heidän rohkeutensa oli mennyt, eivätkä he tahtoneet enää jatkaa taistelua noita kahta vastaan.

Siten taistelu päättyi kestettyään alusta loppuun saakka tuskin niin kauan kuin mies laskee hitaasti sataan.

"Näyttääpä siltä kuin ei olisi ketään jäljellä tapettavaksemme, Galazi", sanoi Umslopogaas nauraen. "Ah miten taitavasti tappelimmekaan! Hoi, te voittamattoman pojat jotka juoksette niin nopeasti, pysähtykäähän! Suon teille rauhan, saatte kaitsea majojani ja kyntää peltojani heimon muiden akkojen keralla. Ja te, neuvonantajat taistelu on päättynyt, menkäämme päällikön majalle, jossa Masilo odottaa meitä", ja hän kääntyi ja poistui Galazin kanssa väkijoukon seuratessa häntä vaieten ja ihmeissään.

Saavuttuaan perille istui Umslopogaas paikalle, jossa Jikiza oli aamulla istunut, ja Zinita-tyttö tuli hänen luokseen ja pesi ja sitoi keihään iskemän haavan. Umslopogaas kiitti häntä, ja tyttö olisi hoidellut Galazinkin haavaa, joka oli syvempi, mutta tämä sanoi töykeästi tahtovansa olla rauhassa; naisilla ei ollut mitään tekemistä hänen haavojensa kanssa. Galazi ei kärsinyt ylimalkaan milloinkaan ketään naisia, mutta Zinitaa hän vihasi eniten.

Sitten Umslopogaas kääntyi Masiloon, joka istui hänen edessään pelosta kalpeana, lausuen: "Näyttää siltä, oi Masilo, että olet tahtonut naida tämän Zinitan, vieläpä vastoin hänen tahtoaan. Olin jo päättänyt surmata sinut hänen vihansa lepyttämiseksi, mutta tänään on jo kyllin verta vuodatettu. Häälahja sinun on kuitenkin annettava tytölle, jonka aion itse naida; sanokaamme sata päätä. Sitten poistut ainiaaksi kirveskansan asuinsijoilta, tahi muuten sinun käy huonosti, Masilo-sika."

Masilo nousi ja meni kasvot vihreinä pelosta. Hän luovutti karjan paeten sitten Chakan kylää kohti. Zinita näki hänen menevän ja oli iloinen erittäinkin sentähden, että Tappaja oli aikonut ottaa hänet vaimokseen.

"Nytpä pääsin Masilosta", sanoi hän ääneen Galazin kuullen, "mutta paljon tyytyväisempi olisin ollut, jos olisin nähnyt hänet kuolleena edessäni."

"Tuolla naisella on paha sydän", ajatteli Galazi, "eikä hän saata mitään hyvää Umslopogaas-veljelleni."

Kirveskansan ylimykset, päälliköt ja soturit kunnioittivat nyt häntä, jolle he olivat antaneet nimen Tappaja, tervehtimällä häntä heimon päällikkönä ja tapparan haltijana, tervehtien samalla myös tapparaa. Siten Umslopogaasista tuli tuon suuren heimon päällikkö ja hänelle karttui paljon karjaa ja vaimoja, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Aika-ajoin uskalsi joku harva antautua otteluun hänen kanssaan, mutta kukaan ei kyennyt voittamaan häntä, ja jonkun ajan kuluttua ei kukaan tohtinut jäädä Itkuntekijän tielle, kun se kohosi iskuun.

Galazista tuli myös mahtava henkilö, mutta metsiä ja vuoria rakastaen hän viihtyi sangen huonosti ystävänsä luona, ja usein nähtiin hänen kirmaavan öisin, kuten ennenkin, kummitussutten ulvonnan seuraamana metsien ja tasankojen poikki.

Mutta Umslopogaas Tappaja metsästi enää vain harvoin sutten keralla; hän nukkui yönsä Zinitan vieressä, joka rakasti häntä hellästi ja synnytti hänelle lapsia.

XVIII.

BALEKAN KIROUS.

Nyt, isäni, pyörtää kertomukseni takaisin kuin joki lähteitään kohti, ja minä selostan sinulle hiukan tapauksia jotka sattuivat kuninkaan kylässä Gibamaxegun luona, jota te valkoiset sanotte Gibbeclackiksi, ja jota mainitaan myös nimellä "Vanhojen surma", sillä siellähän Chaka murhasi kaikki sotaan kykenemättömät vanhukset.

Niin, oltuani kuninkaan puheilla, joka antoi minulle, Mopolle, uudet vaimot, majoja asuakseni ja paljon karjaa, koottiin Unandin, suuren äiti-elefantin, Taivaiden äidin, luut majojeni tuhasta, ja kun ei kaikkia löydetty, pantiin tilalle muutamia vaimojeni luita, niin että luku oli täysi, mutta siitä ei Chaka tiennyt mitään.

Kun työ oli valmis, haudattiin luut järjestykseen ladottuina suureen hautaan, eikä vain luut. Niiden ympärille oli sidottu kaksitoista tyttöä, jotka olivat palvelleet Unandia, ja nuo tytöt peitettiin myös multaan ja jätettiin kuolemaan hautaan, Unandin, heidän haltijattarensa luiden ympärille. Sitäpaitsi muodostettiin kaikista hautajaisissa läsnäolleista yksi rykmentti, joiden täytyi vartioida hautaa vuoden ajan saamatta hetkeksikään poistua. Ja niitä oli paljon, isäni, mutta minä en ollut niiden joukossa.

Chaka antoi myös määräyksen, ettei sinä vuonna saanut kylvää jyvääkään, maito piti kaataa maahan, ja naisia kiellettiin synnyttämästä lapsia yhteen vuoteen. Jos joku siitä huolimatta tohti synnyttää, surmattiin hänet ja hänen miehensäkin. Ja kun pari kuukautta oli kulunut, vallitsi maassa suuri kurjuus, isäni.

Sitten oli vähän aikaa rauhallista. Chaka oli synkkä kuin ukkospilvi ja itki usein, ja me, jotka olimme hänen luonaan, itkimme myös, niin että vihdoin saatoimme itkeä monta tuntia taukoamatta. Nainenkaan ei voi itkeä niinkuin me silloin itkimme, isäni. Nuo viisikymmentä soturia lähetettiin myös silloin Umslopogaasia etsimään, sillä Chaka ei uskonut aivan kokonaan minun ja seuralaisteni kertomusta nuorukaisen joutumisesta leijonan hampaisiin, vaikka hän ei sanonutkaan minulle mitään. Olen sinulle jo kertonut, miten Umslopogaas ja Susi-Galazi väkineen sotureista selvisivät. Ainoakaan ei palannut. Myöhemmin kerrottiin kuninkaalle noiden soturien joutuneen eksyksiin ja nääntyneen, mutta hän vain nauroi ja sanoi, että leijona, joka oli syönyt Umslopogaasin, mahtoi olla oikein aika peto, ja oli varmaankin syönyt soturitkin.

Vihdoinkin tuli tuo odotettu uuden kuun ilta, tuo hirmuinen ilta, jota vielä kamalampi aamu seurasi. Istuin Chakan luona, joka kiersi kätensä kaulani ympärille valittaen ja itkien äitinsä kuolemaa, jonka hän oli murhannut, ja minä valitin myös, mutta en itkenyt, sillä oli pimeä, ja aamulla minun piti itkeä niin paljon kuninkaan ja kaikkien nähden. Säästin sentähden kyyneleitäni, etten joutuisi pulaan niitä tarvitessani.

Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.

Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista kurkuista.

"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja vilpittömiä alamaisiani."

Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-heimon päällikkö, ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen rasittamana. Kuningas katseli häntä.

"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö! Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä, Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini kuolemaa!"

Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi tempun.

"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa hänet!"

Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta, sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo itkeä äitini kuolemaa!" jolloin ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut, olisi minut tapettu.

Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi, tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.

Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni. Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin kostonikin.

"Suurenmoinen surujuhla todellakin, oi kuningas", sanoin minä, "surujuhla, johon kaikki uskolliset alamaisesi voivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ole varmastikaan noitien ja roistojen mieleen. Luulenpa, että kärsimyksesi on kostettu, oi kuningas, niin sinun kuin minunkin."

"Ei suinkaan, Mopo", vastasi kuningas, "tämä on vasta alkua. Päivä oli todellakin onnistunut, mutta huominen on oleva vielä parempi."

"Huomenna, oi kuningas, on surijoita jäljellä vain muutamia harvoja; ympärilläsi on autiota ja kuollutta."

"Kuinka niin, Mopo Makedaman poika? Eihän tänne kokoontuneesta monituhantisesta joukosta ole vielä montakaan kuollut. Lue jäljellä olevat, niin saat nähdä, että kaikki ovat aamulla tallella."

"Totta on, oi kuningas, että keihään ja nuijan tappamia on verraten vähän, mutta jano ja nälkä lopettavat keihään alkaman työn. Nuo ihmiset eivät ole vuorokauteen syöneet tahi juoneet ja vuorokauden he ovat itkeneet ja valittaneet. Katsohan ulos, oi Musta, siellä ne makaavat suurissa kasoissa kuolleiden kanssa sekaisin, ja huomenna aamun sarastaessa ovat hekin heittäneet henkensä tahi kuolemaisillaan."

Chaka punnitsi sanojani ja huomasi menevänsä liian pitkälle. Jos hän täyttäisi suunnitelmansa, jäisi hänelle vain kourallinen väkeä hallittavaksi.

"Onhan kovaa, Mopo", sanoi hän, "että sinun ja minun täytyy yksinämme murheitamme kantaa, kun nuo koirat tuolla juhlivat ja ilakoivat, mutta sydämeni laupeuden tähden tahdon minä olla jälleen lempeä heitä kohtaan. Mene, Makedaman poika, ja käske lasteni syödä ja juoda, jos heillä on siihen sydäntä, sillä tämä surujuhla saa nyt loppua. Äitini Unandi voi tuskin nukkua rauhallisesti nähdessään niin vähän verta haudallaan — hänen henkensä ahdistelee minua varmasti unissani — mutta sydämeni lempeyden tähden minä julistan surujuhlan päätetyksi. Lapseni syökööt ja juokoot, jos heillä on todellakin siihen sydäntä."

"Onnellinen kansa, jolla on sellainen kuningas", vastasin minä ja menin ilmoittamaan Chakan sanat päälliköille ja sotureille, jolloin ne, joilla oli vielä hiukankin ääntä jäljellä, ylistivät riemuhuudoin kuninkaan hyvyyttä. Kastehelmien nuoleminen sauvoista taukosi heti, ja kaikki ryntäsivät joelle kuin viisi päivää erämaassa vaeltanut karja ja joivat vatsansa täyteen. Muutamia tallattiin vedessä kuoliaaksi.

Sitten menin levolle, mutta nukuin huonosti, isäni, sillä minä tiesin, ettei Chakan verenhimo ollut vielä tyydytetty.

Aamulla lähtivät monet kotimatkalle saatuaan siihen luvan kuninkaalta, ja toiset korjasivat kentällä viruvat ruumiit luukuopille. Toisista muodostettiin joukkoja, jotka lähetettiin surmaamaan surujuhlasta poisjääneet. Päivällisen jälkeen Chaka sanoi haluavansa lähteä kävelylle käskien minun ja parin päällikön ja palvelijan seurata häntä. Käyskentelimme vaitiollen ja kuningas nojasi olkapäähäni kuin sauvaan.

"Miten on sinun heimosi laita, Mopo?" kysyi hän vihdoin. "Oliko langenien heimo surujuhlassa? En nähnyt heitä?"

Vastasin, etten tiennyt. Kutsu oli kyllä lähetetty, mutta matkan pituuteen verraten oli aika lyhyt niin suurelle joukolle.

"Koirien täytyy rientää nopeasti, kun isäntä käskee, Mopo-palvelijani", sanoi Chaka, ja hänen silmiinsä leimahti tuo peloittava palo, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt kenenkään toisen katseessa. Sydämeni melkein taukosi lyömästä, isäni — niin, menin aivan kylmäksi, vaikka en rakastanutkaan heimoani ja sukulaisiani, jotka olivat karkoittaneet minut kotoani. Olimme sillävälin saapuneet eräälle kallioiselle paikalle, jossa kulkijan eteen avautuu äkkiä ammottava halkeama tahi repeämä, nimeltään U'Donga-lu-ka-Tatiyana. Laidat ovat ensin jyrkästi viettävät, mutta putoavat sitten kohtisuorasti syvyyteen, ja halkeaman päästä on avara näköala ympäröiville tasangoille. Siihen Chaka istahti levähtämään ja vaipui mietteisiin. Hetkisen kuluttua hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi samassa etäällä valtavan jonon miehiä, naisia ja lapsia, joka kiemurteli kuin käärme tasangon poikki Gibamaxegun kylää kohti.

"Mopo", sanoi kuningas, "kilpien väristä päättäen ovat nuo tuolla langenien heimoa, luullakseni — sinun omaa väkeäsi, Mopo."

"Niin ovat, oi kuningas", vastasin minä. Chaka lähetti sanansaattajat nopeasti tulijoita vastaan käskien näiden tulla hänen luokseen sinne, jossa hän istui. Toisia lähetettiin kylään, ja hän kuiskasi heille korvaan jotakin, mutta minä en kuullut mitä hän sanoi.

Sitten hän katseli tarkkaavaisesti tuota tasangon poikki meitä kohti mutkittelevaa mustaa jonoa, jonka lähetit pian kohtasivat, jolloin jono alkoi kiemurrella kukkulan rinnettä ylös.

"En tiedä, oi Elefantti", vastasin minä, "sillä en ole nähnyt heitä moneen vuoteen. Ehkä kolme täyttä rykmenttiä."

"Enemmän", sanoi kuningas. "Luuletko heimosi täyttävän halkeaman takanamme, Mopo!" Ja hän nyökäytti päätään kuilua kohti.

Käsitin samassa Chakan tarkoituksen ja aloin vavista kiireestä kantapäähän voimatta saada sanaa suusta, sillä kieleni takertui suulakeen.

"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."

"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä häviät vedon."

"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä — joka en voinut vastaan sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta, kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet. Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti kuningasta bayéte -huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.

Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen otsansa hiekkaan.

"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi tulet myöhään surujuhlaani?"

"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."

"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"

"Jokainen, oi Elefantti — tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista tähkistä."

"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra kanssani hetken — eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle nurmikolle."

Makedama teki kuten kuningas oli käskenyt, eikä hän, yhtä vähän kuin hänen neuvonantajansakaan, huomannut kuninkaan tarkoitusta, mutta minä, joka tunsin tämän pahan sydämensä, käsitin kaikki. Tuo monituhantinen kansanpaljous virtasi ohitsemme oikealle ja vasemmalle, ja rinteiden nurmikot peittyivät pian näkyvistä. Kun kaikki olivat menneet, kääntyi Chaka jälleen Makedaman päin, käskien tämän kavuta kuilun pohjalle ja koroittaa sieltä äänensä valituksiin. Vanhus totteli kavuten hitaasti ja työläästi kuilun pohjalle, joka oli niin syvä, että valo näytti tuskin jaksavan tunkeutua sinne saakka, jossa hän seisoi, sillä minä näin vain hänen valkeiden hiustensa häämöittävän kaukaa alhaalta pimennosta.

Sitten hän koroitti äänensä, niin että kaikki nuo tuhannet rinteille asettuneet kuulivat sen. Heikolta ja ohueltahan se kuulosti, mutta kajahti kuitenkin selvästi ja vienosti kuin kaukaa lumisen tunturin laelta:

Ja kaikki nuo tuhannet — miehet, naiset ja lapset — toistivat sanat kaikuna, joka jyrähti kuin ukkonen.

" Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla !" kajahti jälleen alhaalta.

" Surkaa, Makedaman lapset, valita, langenien heimo, valita koko maailman keralla !"

" Huutakaa, te soturit; itkekää, te vaimot, ja lyökää rintoihinne, te tytöt, ja te pienokaiset, nyyhkyttäkää !"

" Surkaa, Makedaman lapset, itkekää, sillä hedelmällisyyden henki on poistunut luotamme !"

" Virratkoot kyyneleenne sateena ja kaikukoon itkunne kuin synnyttävän vaimon valitus !"

" Sillä murhe on langennut päällemme kuin sade, ja maailma on tullut raskaaksi ja synnyttänyt kuoleman !"

" Itke, langenien heimo, anna valitustesi kohota pilviin saakka ja hajoittaa ne !"

Niin tuo vanhus, isäni Makedama, lauloi kuilun syvyydessä seisoen. Hänen äänensä kantautui ylös ohuena ja heikkona, mutta kun hänen ylhäällä olevat tuhannet heimolaisensa toistivat sanat lause lauseelta, kaikui huuto ukkosena pilviin saakka, ja vuoret vavahtelivat äänen voimasta. Synkät sadepilvet olivat sillävälin pimittäneet taivaanlaen ja noiden tuhansien ihmisten valitushuudot panivat ilman niin kiivaaseen liikkeeseen, että äkkiä alkoi sataa rankasti, ikäänkuin taivaskin olisi itkenyt. Sade toi mukanaan ukkosen; pitkäisen tuli leimahteli ja valtava jyrinä kiiri kauas ympäriinsä.

Chaka kuunteli, ja suuret kyyneleet vierivät hänen pnoskilleen, sillä laulu liikutti hänen sydäntään. Sade jymisi raskaasti peittäen koko tienoon harmaaseen utuverhoon, mutta huuto kaikui sateesta huolimatta voittaen ukkosenkin.

Samassa kuului omituista melua ja katsahdin oikealle. Siellä häilyi väentungoksen yläpuolella kukkulan laella lukematon joukko soturien töyhtöjä ja välkkyvä keihäsrivi. Katsahdin vasemmalle; siellä näin myös sateen läpi hämärästi häämöittävät töyhdöt ja keihäsrivin. Katsahdin eteeni halkeaman toiseen päähän, ja näin saman näyn: töyhdöt ja keihäät.

Rinteiltä kohosi samassa kaamea huuto, joka oli aivan toisenlainen kuin äsken; nuo ihmisraukat huusivat nyt kauhusta ja tuskasta.

"Ah, nyt on heidän surunsa vilpitön", sanoi Chaka korvaani, "nyt suree heimosi sydämestään eikä vain huulillaan, Mopo."

Hänen vielä puhuessaan huojahtivat kansanjoukot kuilun molemmin puolin äkkiä eteenpäin, painautuivat takaisin huojahtaakseen jälleen yhä rajummin eteenpäin ja alkoivat soturien säälimättömien keihäiden pakottamina pudota koskena, miehet, naiset ja lapset, kuilun synkkiin syvyyksiin.

Suo anteeksi kyyneleeni, isäni, jotka tipahtelevat sokeista silmistäni; olen hyvin vanha, tullut uudestaan lapseksi ja lapsethan itkevät. Niin, tarkemmin en voi kertoa — käännyin poispäin. Vihdoin melu hiljeni, ja valitukset vaikenivat — työ oli tehty.

Siten haudattiin Makedama heimonsa luiden alle — sellainen oli loppu langenien heimon; äitini uni oli käynyt toteen ja Chaka oli pitänyt valansa, jonka hän oli vannonut äidilleni, kun tämä ei antanut hänelle maidontilkkaa.

"Et ole vielä voittanut vetoa, Mopo", sanoi kuningas. "Katsohan, tuolla on vielä pikkuinen kolo, johon vielä yksi mahtuu lepäämään. Tuo kuoleman vilja-aitta on kyllä ääriään myöten täynnä, eikä siihen sullotuista jyvistä idä ainoakaan, mutta pikkuinen kolo on kuitenkin jäljellä — eikö ole ketään, joka sen täyttäisi? Onko koko langenien heimo todellakin kuollut?"

"Yksi on vielä jäljellä, oi kuningas!" vastaan minä. "Olen langeni, ja täyttäköön minun ruumiini tuon tyhjän paikan."

"Ei, Moposeni, ei! Kuka sitten voittaisi vedon? Ja sinua en sitäpaitsi tahdo tappaa, sillä se olisi vastoin valaani. Surummehan on yhteinen."

"Olen ainoa elossa oleva langeni, oi kuningas, joten olen hävinnyt vedon, joka kyllä maksetaan."

"Minun tietääkseni on vielä eräs toinenkin", sanoi Chaka. "Meidän sisaremme, Mopo. Ah, tuollapa hän jo tuleekin!"

Katsahdin ylös ja näin sisareni Balekan käyvän meitä kohti muhkea pantterinnahka olkapäillään jäljessään kaksi soturia. Hän astui ylväästi pää pystyssä ja hänen käyntinsä oli kuin kuningattaren. Nyt hän huomasi kuolleet, jotka lepäsivät hänen edessään hiljaa kuin päivättömän lammikon tumma vesi. Hän arvasi kaikki ja pysähtyi vavisten, mutta astui sitten ylpeästi Chakan eteen.

"Tulit sopivalla hetkellä, sisareni", vastasi Chaka voimatta kohdata hänen katsettaan. "Näetkös, tämä Mopo, minun palvelijani ja sinun veljesi, löi kanssani karjasta vetoa. Aihe oli kerrassaan mitätön — kiistelimme, kykenisikö tuo langenien heimo — sinun heimosi, Baleka — täyttämään tämän U'Donga-lu-ka-Tatiyanan kuilun reunojaan myöten. Ja kuullessaan vedon innostuivat langenit niin että syöksyivät tuhansittain kuiluun näyttääkseen, kumpi meistä oli oikeassa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että veljesi häviää vedon, sillä tuonne mahtuu vielä yksi, ennenkuin kuilu on täysi. Hän muistutti kuitenkin äsken mieleeni, sisareni, että langeneja on vielä yksi elossa, joka tuossa kolossa leväten voisi auttaa häntä voittamaan vedon, ja hän pyysi minua haettamaan sinut paikalle. Ja minä täytin hänen pyyntönsä, sillä en ole milloinkaan tahtonut vääryydellä mitään anastaa, niin että puhele nyt Mopon kanssa kahden kesken tästä asiasta kuten ennenkin hänen kanssaan keskustelit, kun synnytit lapsen, sisareni!"

Baleka ei ollut kuulevinaan mitä Chaka minusta sanoi, sillä hän käsitti hyvin tämän tarkoituksen. Hän katsahti vain Chakaa silmiin sanoen:

"Huonostipa nukut tämän illan jälkeen, Chaka, aina siihen saakka, kunnes tulet maahan, jossa ei unta ole. Olen puhunut."

Chaka kuuli ja ymmärsi sanat ja kääntyi samalla poispäin valittavasti huudahtaen, sillä pelko oli vallannut hänen sydämensä.

"Mopo-veljeni", sanoi Baleka, "puhukaamme viimeinen kerta; kuulit kuninkaan käskyn."

Vein sisareni loitommaksi ja minulla oli keihäs kädessäni. Pysähdyimme kuoleman kuilun reunalle kuolleen kansamme luo, ja Baleka peitti päänsä pantterin nahan liepeellä ja lausui minulle nopeasti sen varjosta:

"Mitä minä sanoin sinulle vähän aikaa sitten, Mopo? Nyt on hetkeni lyönyt. Vanno, että elät ja kostat puolestani juuri tällä samalla kädelläsi."

"Vanno, että kostettuasi etsit poikani Umslopogaasin, jos hän vielä elää, ja siunaat häntä minun nimessäni."

"Voi hyvin, Mopo! Olemme aina hellästi toisiamme rakastaneet, ja nyt, kun kaikki katoaa, minusta tuntuu, että olemme jälleen pieniä langenien kylässä leikkiviä lapsosia. Eräässä toisessa maassa leikimme sitten jälleen yhdessä! Nyt" — hän katseli minua vakavasti suurilla, kauneilla silmillään — "olen niin väsynyt, Mopo. Menen kansani luo. Heimoni henget kutsuvat minua. Hyvästi!"

XIX.

MASILO SIIRTYY DUGUZAAN.

Sinä yönä kohtasi Balekan kirous Chakaa, joka nukkui huonosti. Hän oli niin rauhaton, että hän lähetti hakemaan minut luoksensa käskien minun lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä lähdin, ja me astuimme ulos hiljaa ja vaiti ollen, Chaka edellä ja minä jäljessä. Hänen jalkansa veivät hänet 'U'Donga-lu-ku-Tatiyanaa kohti, paikkaa, jossa koko heimoni kuin myös Baleka-sisarenikin lepäsivät kuolleina.

Nousimme hitaasti rinnettä ylös ja pysähdyimme kuilun päähän, samaan kohtaan, jossa Chaka oli istunut ihmisten suistuessa ohi kuin vesi putouksesta. Silloin oli paikka täyttynyt kauhunhuudoista ja kuolevien korinasta, mutta nyt siellä oli hiljaa, risahduskaan ei häirinnyt yön syvää rauhaa. Täysi kuu oli juuri noussut ja valaisi edessämme lepäävät vainajat, niin että minä saatoin nähdä heidät kaikki — Balekankin — hänet oli heitetty aivan röykkiön keskelle. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina kuin hän oli silloin, ja kuitenkin minä pelkäsin katsella häntä.

"Nytpä et olisikaan vetoasi voittanut, Mopo palvelijani", sanoi Chaka. "Näetkös, kasa on alentunut, niin että reunaan on jo keihään mitta ainakin!"

"Tänään voit nukkua hyvin, äitini, sillä olenpa lähettänyt luoksesi runsaasti tuudittajia. Ah, langenien heimo, sinä unhotit, mutta minä muistin! Unhotit, miten kerran eräs nainen ja poikanen tulivat pyytämään sinulta ruokaa ja turvaa, mutta sinä et suonut heille kumpaakaan — niin, et maidontilkkaa edes! Mitä vannoin minä silloin, oi langenien heimo? Enkö minä luvannut surmata teitä niin monta kuin anomaani maljaan mahtui pisaroita? Ja enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö tässä lepää miehiä enemmän kuin maljaan mahtuu pisaroita? Ja heitä kuolemaan seuranneiden naisten ja lasten lukumäärää ei voi kukaan laskeakaan! Voi sinua, langenien heimo, joka et antanut minulle maitoa, kun olin pieni! Tultuani suureksi olen nyt kostanut! Niin, tultuani suureksi! Ah! onko ketään niin mahtavaa kuin minä? Askeleeni panevat maan vavahtelemaan; kun puhun, värisevät ihmiset, ja kun rypistän kulmiani, kuolevat he — välistä tuhansittain. Maa on minun niin kauan kuin voidaan kulkea, ja minun ovat sen asukkaatkin. Mahtini kasvaa yhä ja valtani laajenee joka hetki — niin, joka hetki. Sinunko kasvosi, Baleka, tuijottavat minuun noiden tuhansien joukosta, jotka äsken tapoin? Vannoit minun nukkuvan huonosti tästä lähtien. En pelkää sinua, Baleka — nukuthan ainakin sinä hyvin. Sanohan, Baleka — herää ja kerro minulle, ketä minun tarvitsisi pelätä!" — hän vaikeni äkkiä kuin tyrmistyneenä. Olin jo päättänyt hänen sanojaan kuunnellessani selvittää lopullisesti välimme surmaamalla hänet heti, sillä minun vereni aivan kiehui raivosta ja kostonhimosta. Seisoin jo hänen takanaan valmiina iskemään keveällä nuijallani hänen aivonsa nurmikolle, mutta hillitsin samassa itseni, sillä minäkin näin jotakin. Ruumisröykkiössä liikahti eräs käsi, nousi hitaasti ja viittasi varjoon, joka pimensi kuilun toisen pään, ja minusta näytti, että käsi oli Balekan. Ehkä erehdyin, ehkä käsi olikin jonkun toisen onnettoman, joka vielä kitui tuskissaan — kukapa sen tiennee — mutta hänen viereltään se nousi ja oli koristettu aivan samanlaisilla rannerenkailla kuin olin hänen käsissään nähnyt. Niin, käsi nousi kolme kertaa ja viittasi yhtä sormea koukistaen kolme kertaa kuilun toista päätä peittävään synkkään varjoon ikäänkuin kutsuen jotakin pimeydestä ja kuolleiden joukosta. Sitten se vaipui ja minä kuulin selvästi rannerenkaiden kilahtavan toisiinsa. Samalla alkoi varjosta kuulua laulua, laulua niin ihanaa ja hurmaavaa, etten ollut milloinkaan sellaista kuullut.

Sanat erotin myös, mutta olen unhottanut ne, enkä muista niitä enää. Sen vain tiedän, että laulu kosketteli suuria asioita, kansojen syntyä ja kuolemaa. Se kertoi mustan kansan kehityksestä, tuhosta, joka uhkasi sitä valkoisen rodun taholta, sekä mitä varten se oli ja miksi sen piti kuolla. Pahasta ja hyvästä se kertoi, naisesta ja miehestä, ja niiden keskinäisestä taistelusta, sekä mistä tuo sota johtui ja miten se päättyi. Se kertoi myös zulu-kansasta ja sen voitoista sekä paikasta, jossa valkoinen käsi vihdoin lannistaa vastarintamme, minkä jälkeen kansamme vähitellen kuihtuu tuon käden varjossa ja katoaa vihdoin kokonaan, mennen maahan, jossa mikään ei kuole, vaan elää iäisesti, hyvät hyvien keralla ja pahat pahojen. Se kertoi elämästä ja kuolemasta, ilosta ja murheesta, ajasta ja iankaikkisuuden rannattomasta ulapasta, johon verrattuna aika on kuin aalloilla keinuva lehti vain, sekä miksi niin on.

Paljon nimiäkin kuulin, mutta tunsin niistä vain muutamia, muiden muassa omani, sekä Balekan, Umslopogaasin ja Chaka-Leijonan. Laulu oli sangen lyhyt ja kesti vain vähän aikaa, mutta sisälsi kaiken tämän ja paljon muutakin, minkä olen kuitenkin unhottanut, vaikka minä tiesin sen kerran ja saan jälleen tietää, kun kaikki on lopussa. Tuo varjosta kuuluva laulu paisui paisumistaan, kunnes se kuulosti kaikuvan joka taholta, ja kuolleetkin näyttivät kuuntelevan. Chaka kuuli sen myös ja värisi pelosta, mutta hänen korvansa olivat suljetut sen sisällölle, vaikka minun olivat auki.

Ääni läheni, ja varjon pimennosta alkoi kuultaa heikko valon kajastus, joka kirkastui kirkastumistaan, kunnes minä näin, että tuo kirkkaus säteili eräästä naisellisesta olennosta, joka tuli meitä kohti. Näin jo kasvotkin, ja, isäni, minä tunsin ne. Olento oli Inkosazana-y-Zulu, Taivaan kuningatar! Hän läheni hyvin hitaasti liukuen äänettömästi tuon kuolleita täynnä olevan kuilun yli, ja minusta näytti, että vainajien varjoja nousi tuhansittain lähtien seuraamaan häntä — kuoleman kuningatarta. Ah, isäni, kuinka ihana hän oli häikäisevässä kirkkaudessaan, hiukset välkkyivät kuin sula kulta, silmät olivat syvät kuin keskipäivän taivas, ja hänen rintansa ja käsivarsiensa valkeutta voi verrata ilta-auringon hehkuvaan lumeen. Hänen taivaallisessa kauneudessaan oli kuitenkin jotakin peloittavaa, jotakin hirveätä, mutta minä olin iloinen, että minun suotiin nähdä se, kuinka se säihkyi, säteili ja muutti muotoaan kirkkauden säikeistä kudotun kimmeltävän hunnun häilyessä hänen ympärillään.

Hän oli nyt aivan edessämme, ja Chaka vaipui maahan pelon lamauttamana kätkien kasvonsa, mutta minä en pelännyt, isäni — vain pahat pelkäävät katsoa Taivaan kuningattareen. Ei, minä en pelännyt, vaan seisoin suorana ja katselin häntä kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kädessään pienoinen keihäs, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta: sen keihään varjo, jota Chaka piti kädessään , sama, jolla tämä oli surmannut äitinsä ja jolla hänet vihdoin surmattiin. Laulu vaikeni samassa, ja hän pysähtyi eteemme, niin että hänestä säteilevä kirkkaus valaisi heidät molemmat, minun seisoessa maahan kumartuneena kuninkaan takana. Hän kohotti pienen keihäänsä koskettaen sillä Chakaa, Senzagaconan poikaa, otsaan merkiksi, että tämä oli saanut tuomionsa.

"Mopo Makedaman poika", kuulin samassa matalan äänen lausuvan, "hillitse kätesi, sillä Chakan malja ei ole vielä täysi. Kun näet minut kolmannen kerran, niin silloin iske, Mopo lapseni."

Niin hän lausui, ja vaikka Chaka tunsi kosketuksen, ei hän kuullut sanoja, jotka olivatkin vain minulle tarkoitetut. Synkkä pilvi peitti samassa kuun, ja kun se oli mennyt, oli näky hävinnyt, ja minä ja Chaka olimme jälleen kahdenkesken vainajien kanssa. Ympärillämme vallitsi yön syvä rauha. Chaka katsahti ylös ja hänen kasvonsa olivat harmaat tuskanhiestä.

"Inkosazana, Taivaan kuningatar; hän, joka valvoo kansamme kohtaloita, oi kuningas, ja jonka ihmiset silloin tällöin näkevät suurten tapahtumien edellä."

"Olen kuullut puhuttavan hänestä", sanoi Chaka. "Miksi ilmestyi hän nyt, ja mikä oli laulu, jota hän lauloi? Ja miksi hän kosketti minua keihäällä?"

"Hän tuli sentähden, oi kuningas, että Balekan käsi kutsui häntä kuten näit. Laulun sanoja ja tarkoitusta en ymmärtänyt, ja miksi hän kosketti otsaasi keihäällään, en tiedä, oi kuningas! Ehkä hän kruunasi sinut entistä suurempaan valtaan ja voimaan."

"Sehän sinä olet jo, oi Elefantti", vastasin minä katsahtaen edessämme lepäävään äänettömään joukkoon ja Balekan kylmenneeseen ruumiiseen.

Chaka värisi jälleen. "Tule, menkäämme, Mopo", sanoi hän; "olen nyt saanut tuntea, mitä on olla peloissaan."

"Pelko on vieras, joka tervehtii ennemmin tahi myöhemmin kaikkia, kuninkaitakin, oi maan vapisuttaja!" vastasin minä.

Tämän yön jälkeen Chaka sitten levitti huhun, että Gibamaxegu oli noiduttu kuten koko Zulu-maakin, koska hän ei voinut enää nukkua rauhallisesti, vaan havahtui tämäntästä pelosta huutaen ja Balekan nimeä mutisten. Sentähden hän muutti vihdoin kauas koko paikasta ja rakensi tänne Nataliin tuon suuren Duguza-nimisen kaupungin.

Katsohan tuonne, isäni! Siellä on kaukana tasangolla kaupunki, jossa valkoiset miehet asuvat — nimeltään Stanger. Valkoisten miesten kaupunki on juuri siinä, missä Duguza muinoin oli. Silmäni ovat pimeät, joten minä en voi nähdä, mutta sinä voit. Portin kohdalla on nyt suuri talo, jossa valkoinen mies jakaa oikeutta, portin, jonka läpi oikeus ei ennen milloinkaan päässyt. Takana on toinen talo, jossa ne, jotka ovat syntiä tehneet, rukoilevat taivaan kuninkaalta anteeksiantoa; sillä paikalla olen nähnyt niin monen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, rukoilevan maalliselta kuninkaalta armoa, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään sitä saavan. Ou! Chakan sanat ovat toteutuneet, isäni. Valkoinen mies vallitsee maata, hän työskentelee rauhan toimissa siellä, jossa muinoin soturit syöksyivät verileikkiin, hänen lapsensa ilakoivat ja taittelevat kukkia paikalta, jossa miehiä sortui veriinsä tuhansittain, he kylpevät Imbozamon laineissa, jonka krokodiilejä kerran ruokittiin joka päivä ihmislihalla, ja häitä vietetään siellä, jossa tytöt saivat ennen suudella keihäänterää. Kaikki on muuttunut, mikään ei ole entisellään, ja Chakasta ovat vain jäljellä hauta ja hänen nimensä julma maine.

Tultuaan Duguzaan Chaka eli jonkun aikaa rauhassa, mutta sitten hänen verenhimonsa jälleen heräsi. Hän lähetti soturinsa pondos-heimoa vastaan, joka tuhottiin kokonaan ja jonka karja joutui voittajan saaliiksi. Ja kun tältä retkeltä oli palattu, lähetettiin kymmentuhantinen armeija, impi , Sotyangana-päällikköä vastaan, joka asusti heimoineen Limpopon pohjoispuolella. Soturit lähtivät laulaen matkalle kuninkaan editse kulkien, joka käski heidän joko palata voittajina tahi ei ollenkaan, ja heitä oli niin paljon, että kun he päivän koittaessa alkoivat solua portista ulos kuin suunnaton karjalauma, loppui jono vasta sitten kun aurinko oli korkealla taivaalla.

Eiväthän he tienneet, ettei voitto hymyillytkään heille enää; heitä kuoli tuhansittain nälkään ja Limpopon soiden kuumeeseen, ja ne, jotka palasivat, tulivat ilman kilpeä. Kilvetkin oli syöty nälän kanssa kamppaillessa! Mutta mitäpä heistä! He eivät merkinneet mitään. Tomu oli erään Sotyanganaa vastaan lähetetyn suuren rykmentin nimi, ja tomua se olikin — tomuhiukkanen, jonka Chakan, zulujen leijonan, yksi hengähdys lennätti kuolemaan.

Melkein kaikki miehet olivat lähteneet sotaan, joten Duguzassa olivat vain vaimot ja vanhukset jäljellä. Dingaan ja Umhlangana, kuninkaan veljet, olivat myös siellä, sillä Chaka ei ollut sallinut heidän lähteä peläten heidän rupeavan vehkeilemään häntä vastaan. Hän katsoi heihin aina tuimasti, niin että he pelkäsivät henkeään, tohtimatta kuitenkaan näyttää pelkoaan. Mutta minä arvasin heidän ajatuksensa, ja kuin käärme minä luikertelin heidän sisimpäänsä. Puhelin paljon heidän kanssaan, ja usein rajoittui keskustelumme vain hämäriin sanoihin ja viittauksiin. Mutta siitä enemmän tuonnempana,, isäni, sillä ensin minun täytyy kertoa Masilosta, joka oli aikonut naida Zinitan, ja jonka Umslopogaas Tappaja oli karkoittanut kirveskansan asuinsijoilta.

Armeijan lähdön jälkeisenä päivänä Masilo sitten saapui Duguzaan pyytäen päästä kuninkaan puheille. Chaka istui majansa edustalla kuninkaallisten veljiensä Dingaanin ja Umhlanganan keralla, ja minä olin myös läsnä samoinkuin muutamia neuvonantajia. Chaka oli väsynyt nukuttuaan huonosti, kuten aina siihen aikaan. Senpätähden, kun ilmoitettiin, että joku matkamies pyysi päästä hänen puheilleen, hän ei käskenyt heti surmata tätä, vaan käski tuoda miehen eteensä.

Heti alkoi kuulua ylistyssanoja, joita tuli aivan tulvimalla, ja eräs hyvin lihava mies ryömi matkasta väsyneenä meitä kohti hiekan pöllytessä hänen ympärillään ja tervehti kuningasta tämän kaikilla kunnianimillä. Chaka käski hänen vaieta ja nousta sekä kertoa asiansa. Mies teki kuten oli käsketty ja kertoi kaikki, mitä olet jo kuullut, isäni, miten eräs nuorukainen, roteva ja vahva, tuli kirveskansan luo ja voitti Jikizan, tapparan haltijan, päästen siten tuon kansan päälliköksi, ja kuinka hän oli sitten ryöstänyt Masilon karjan ja karkoittanut hänet.

Chaka ei tiennyt mitään tuosta kirveskansasta, sillä maamme oli laaja siihen aikaan ja siinä eleli useita pienempiä heimoja, joista kuningaskaan ei ollut milloinkaan kuullut; sentähden hän tiedusteli Masilolta yhtä ja toista tuosta kansasta, taistelukuntoisten miesten lukumäärää, karjan paljoutta, sitä hallitsevan nuorukaisen nimeä ja erittäinkin kuninkaalle maksettavan velan suuruutta.

Masilo vastasi sanoen taistelukuntoisten miesten lukumäärän olevan noin puoli rykmenttiä ja karjaa olevan paljon, sillä he olivat rikkaita. Mitään veroa ei maksettu, ja nuorukaisen nimi oli Bulalio, Tappaja — sillä nimellä hänet ainakin tunnettiin, eikä hänkään ollut muuta kuullut.

Kuningas suuttui. "Nouse, Masilo", sanoi hän, "kiiruhda tuon kansan luo ja sano heille, sekä hänelle, jonka nimi on Tappaja, näin: 'On toinenkin tappaja, joka asuu Duguza-nimisessä kaupungissa, ja tämä on hänen tervehdyksensä, oi kirveskansa, ja sinulle, tapparan haltija. Nouskaa kaikki ja tulkaa karja mukananne hänen eteensä, joka asuu Duguzassa, ja luovuttakaa tuo voimallinen tappara Itkuntekijä hänen käteensä. Lähtekää heti ja täyttäkää tämä käsky, sillä muutenpa saatte pian istua iäisesti'" [Zulut haudataan istuvaan asentoon.]

Masilo sanoi toimittavansa käskyn perille, vaikka matka olikin pitkä ja hän pelkäsi suuresti astua hänen eteensä, jota sanottiin Tappajaksi ja joka asui kahdenkymmenen päivän matkan päässä pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa.

"Mene", sanoi kuningas, "ja ilmesty eteeni kolmantenakymmenentenä päivänä tästä lukien tuon tapparapojan vastaus mukanasi! Ellet tule silloin, niin lähetän jonkun noutamaan sinua ja poikaakin!"

Masilo kääntyi ja riensi nopeasti täyttämään kuninkaan käskyä, eikä Chaka virkkanut asiasta sen enempää. Mutta minä ihmettelin sydämessäni, kuka tuo nuorukainen, tuo tapparan haltija, oikein mahtoi olla. Mielestäni hän oli pidellyt Jikizaa ja tämän poikia juuri siten kuin olisin ajatellut Umslopogaasin pidelleen heitä miehuuden ikään ehdittyään. Mutta minä olin myös vaiti.

Samana päivänä sain myös tietää, että vaimoni Macropha ja Nada-tyttäreni olivat kuolleet Swazi-maassa. Kerrottiin, että joukko halakazi-heimon miehiä oli hyökännyt heidän kyläänsä surmaten kaikki, muiden muassa Macrophan ja Nadan. Kuulin sanoman kyyneltäkään vuodattamatta, sillä olin jo niin murheiden murtama, ettei mikään voinut minua enää liikuttaa.

XX.

MOPO NEUVOTTELEE PRINSSIEN KANSSA.

Kahdeksankolmatta päivää kului, isäni, ja yhdeksäntenäkolmatta käski Chaka, joka oli jälleen nukkunut huonosti, huoneensa kaikki naiset, luvultaan toista sataa, eteensä. Toiset olivat hänen vaimojaan, joita hän sanoi "sisarikseen", ja toiset olivat nuoria tyttöjä, joita hän ei ollut vielä naittanut, ja kaikki olivat kauniita. En tiedä, tahi olen unhottanut, mitä Chaka oli edellisenä yönä uneksinut, sillä hän näki niin paljon unia siihen aikaan, ja kaikilla hänen unillaan oli sama seuraus: monen ihmisen kuolema. Hän istui majansa edessä kulmat rypyssä, ja minä olin hänen luonaan. Vaimot ja tytöt oli koottu hänestä vasemmalle, ja heidän polvensa vavahtelivat pelosta. Heidät vietiin yksi kerrallaan hänen eteensä, jossa he seisoivat pää painuksissa. Hän käski heidän olla hyvällä mielellä ja puheli heille lempeästi kysyen vihdoin jokaiselta: "Onko sinulla, sisareni, kissaa?"

Toiset vastasivat kieltävästi ja toiset myöntävästi, mutta toiset olivat niin pelon lamauttamat, etteivät saaneet sanaa suustaan. Ja lopputulos oli aivan sama, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Vastauksen kuultuaan kuningas lausui huoahtaen: "Voi hyvin, sisareni, olipa se nyt onnetonta, ettei sinulla ole koiraa", tahi, "että sinä pidät kissaa majassasi", tahi, "ettet edes tiedä, onko sinulla kissaa vai ei."

Pyövelit raahasivat sitten tuon onnettoman portin ulkopuolelle, jossa nuijanisku päätti nopeasti hänen päivänsä. Murhaamista jatkui melkein koko sen päivän, kunnes kuusikymmentä vaimoa ja tyttöä oli surmattu, mutta vihdoin sattui kuninkaan eteen eräs tyttö, jolle tämän suojelushenki oli suonut sukkelan ajatuksenjuoksun. Kun Chaka kysyi tytöltä, oliko hänellä kissaa vai ei, vastasi tämä, ettei hän tiennyt, "mutta puoli kissaa oli parhaillaan hänen yllään", ja tyttö osoitti kissannahkaa, joka oli sidottu hänen lanteilleen.

Kuningas nauroi ja taputti käsiään sanoen, että vihdoinkin oli vastattu oikein hänen uneensa, eikä hän surmannut enää ketään sinä päivänä eikä sen jälkeenkään milloinkaan — paitsi kerran.

Sinä iltana oli sydämeni murheesta raskas ja minä huusin hengessäni: "kuinka kauan vielä?" — enkä voinut levätä. Menin ulos ja päädyin viimein tuolla vuoristossa piilevän suuren kuilun partaalle, jossa istahdin eräälle korkealle kallionkielekkeelle. Aukeat tasangot levisivät eteeni pohjoiseen ja etelään, oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Päivä kallistui iltaan ja oli hyvin tyyni ja hiottavan lämmin, kuten aina myrskyn edellä, jonka lähestymisen minä taikurina hyvin tiesin.

Aurinko laski punaten tasangot alhaalla — oli kuin kaikki Chakan vuodattama veri olisi tulvinut maan yli, jota Chaka hallitsi, ja vaipui viimein taivaanrantaan ilmestyneen synkän pilven taa, jonka se reunusti säihkyvällä sädekehällä ja jonka keskeltä sen valo tunkeutui veripunaisena liekehtien. Pilven varjo pimitti vuoret ja tasangot kuin musta siipi, jonka alla kuolemanhiljaisuus vallitsi. Aurinko vaipui hitaasti, ja yhä uusia pilviä kohosi taivaanrannalle kokoontuen yhteen kuin sotajoukko päällikkönsä käskystä, ja auringon säteiden välähtely oli kuin keihäiden kimaltelua.

Minä katselin ja pelästyin. Liekki sammui ja hiljaisuus syveni, kunnes saatoin aivan kuulla sen; lehtikään ei värähtänyt eikä lintukaan äännähtänyt ja koko maailma näytti kuolleen — minä yksin vain elin tuossa kuolleessa maailmassa.

Samassa lennä: kirkas tähtönen taivaan korkeuksista valaisten välähdyksessä lähenevän myrskyn, joka riehahtikin heti valloilleen. Ympärilläni vallitseva hämäryys vavahti, louhikko valitti ja jäätävä tuulenhenkäys pani koko maan värisemään. Tuo lentävä tähti joutui vihurin tielle, joka kiidätti sen minua kohti, ja lähestyessään tähti kasvoi, suureni ja muutti muotoaan, kunnes se oli aivan naisen näköinen.

Tiesin heti, kuka se oli, vaikka hän olikin vielä kaukana — Inkosazana, joka tuli nyt luokseni lupauksensa mukaan myrskytuulen tuomana. Hän oli nyt hirveän näköinen, sillä ilma salamoi hänen ympärillään hänen kiitäessään eteenpäin myrskyn siivillä; silmät suitsivat tulta, joka näytti leimahtelevan hänen valloilleen liehuvista hiuksistaankin, ja kädessään hän piti säihkyvää keihästä, jota hän heristi tullessaan.

Hän oli jo vuorensolan suulla; hänen edessään oli kaikki hiljaista, mutta hänen takanaan humisivat myrskyn siivet, ukkonen pauhasi ja sade sähisi kuin sikermä käärmeitä. Leimauksena hän kiiti ohitseni katsahtaen minuun hirmuisilla silmillään, joiden liekki aivan jäykisti minut. Hän tuli ja katosi sanaakaan sanomatta, mutta minusta kuulosti kuin myrsky olisi ärjynyt, kalliot karjuneet ja sade sähissyt korvaani sanat:

Onhan samantekevää, kuulinko sanat korvillani vai vain sydämessäni. Käännyin katsomaan ja näin sateen nostattaman sumun läpi hänen kohoavan korkealle ilmaan ulvovan myrskyn edellä. Nyt hän oli Duguzan kohdalla, ja tuo säihkyvä keihäs lennähti hänen kädestään suoraan kaupunkiin, josta kirkas liekki leimahti heti korkealle.

Hän kiiti pysähtymättä edelleen häipyen viimein näkyvistäni kotiinsa taivaan korkeuksiin. Siten näkivät silmäni kolmannen ja viimeisen kerran Inkosazana-y-Zulun, tahi ehkä olin vain uneksinut, että näin hänet. Pian näen hänet jälleen, mutta en tässä maailmassa.

Istuttuani vielä hetkisen paikoillani minä nousin ja lähdin pyrkimään takaisin kaupunkiin myrskyn kanssa kamppaillen. Päästyäni lähemmäksi kuulin tuulen ärjynnän ja sateen kohinan läpi kaameita hätähuutoja. Astuin portista sisään ja kysyin, mikä oli hätänä, ja minulle kerrottiin, että taivaasta oli pudonnut tuli kuninkaan majan katolle hänen nukkuessaan. Katto oli palanut kokonaan, mutta sitten oli sade sammuttanut valkean.

Menin katsomaan ja näin kuun valossa, joka oli noussut sillä aikaa, Chakan seisovan suuren majansa edessä pelosta vavisten. Hän katseli tuijottavin silmin majaansa, jonka katto oli kokonaan palanut, ja sade valui virtanaan hänen ruumistaan pitkin.

Tervehdin kuningasta ja kysyin, mitä kummaa oli tapahtunut. Huomatessaan minut hän tarttui käteeni ja painautui puoleeni kuin isänsä turviin pakeneva lapsi murhamiesten lähestyessä, vetäen minut mukanaan lähellä olevaan pienempään majaan.

"Mitä kummaa on tapahtunut, oi kuningas?" kysyin minä toistamiseen, kun oli saatu valoa.

"Enpä ole juuri tuntenut pelkoa, Mopo", sanoi Chaka, "mutta nyt olen peloissani — aivan yhtä peloissani kuin sinä yönä, jolloin Balekan käsi viittasi tuolle, joka tuli luoksemme kuolleiden kasvoilla kävellen."

Chaka kumartui eteenpäin ja kuiskasi: "Näin jälleen unta, Mopo. Kuulehan! Tuomittuani eilen nuo pahantekijät, menin sitten nukkumaan, kun oli vielä valoisaa, sillä en voi nukkua pimeyden kiedottua vaippaansa koko maan piirin — en saa unta — tuo Baleka sisaresi vei sen mukanaan hautaansa. Vaivuin horroksiin ja näin merkillisen unen. Eräs hunnutettu olento tuli luokseni ja näytti minulle kummallisen näyn. Oli nimittäin kuin majani seinä olisi sortunut maahan, ja minä näin avonaisen paikan, jonka keskellä minä itse lepäsin kuolleena, ruumiissani paljon haavoja, ja veljeni Dingaan ja Umhlangana käyskentelivät ympärilläni ylevinä kuin jalopeurat. Kuninkaallinen vaippani, joka oli aivan verinen, oli Umhlanganan olkapäillä, ja kuninkaallinen keihääni, jonka kärki oli myös veressä, oli Dingaanin kädessä. Sitten näin sinun, Mopo, tulevan paikalle, tervehtivän veljiäni kuninkaallisella bayéte! -tervehdyksellä ja potkaisevan minua, kuningastasi. Samassa viittasi tuo huntuun kietoutunut olento ylöspäin haihtuen ilmaan, ja minä heräsin ja katso! — majani katto oli tulessa. Niin, semmoinen oli uni, jonka näin, Mopo, niin että sano nyt, palvelijani, miksi en tappaisi sinua, joka mieluummin tahdot palvella muita kuninkaita kuin minua ja joka olisit valmis tervehtimään veljiäni prinssejä kuninkaallisella tervehdyksellä, joka on vain minua varten?" ja hän tuijotti minuun kiukkuisesti.

"Kuten tahdot, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti. "Unesi ei tiedä varmastikaan mitään hyvää, ja tuon tulen putoaminen katollesi on mitä huonoin enne. Mutta —" Jätin lauseen kesken.

"Mutta kaikessa typeryydessäni minusta tuntuu, oi kuningas, että on parempi katkaista käärmeeltä pää kuin häntä, sillä pää voi elää hännättäkin, mutta ei häntä ilman päätä."

"Tarkoitat siis, Mopo, ettet sinä eikä kukaan toinenkaan voi milloinkaan puhutella prinssejä kuninkaallisella nimellä, jos he kuolisivat? Kuulinko oikein, Mopo?"

"Mikä olen minä voidakseni vaatia prinssin verta?" vastasin minä.
"Päätä sinä, oi kuningas!"

Mietittyään hetkisen Chaka sanoi: "Kuulehan, Mopo, voisiko tuon saada tehdyksi vielä tänä yönä?"

"Kaikki ovat menneet sotaan, oi kuningas, niin että meillä on täällä vain kourallinen sotureita, jotka nekin ovat useimmat prinssien väkeä ja voisivat ehkä antaa iskun iskusta."

"En tiedä, oi kuningas. Sinullahan on tuolla joen toisella puolella eräs rykmentti, jota sanotaan kuolemanrykmentiksi. Huomenna keskipäivällä se jo voisi olla täällä, ja silloin —"

"Puhut järkevästi, Mopo-lapseni — huomenna siis. Lähetä sana kuolemanrykmentille ja katso, ettet petä minua, Mopo."

"Jos petän sinut, petän itsenikin, oi kuningas, sillä näen kaikesta, että henkeni ja elämäni ovat nyt sen varassa, miten onnistumme."

"Tuo on totta, vaikka kaikki muut puheesi olisivatkin valetta", lausui Chaka synkästi. "Ja paina mieleesi, palvelijani, ettet kuole kuten tavallisesti kuollaan, jos asiamme onnistumisessa on hipenenkään toivomisen varaa. Mene!"

Tiesin aivan hyvin, isäni, että Chaka oli tuominnut minut kuolemaan, vaikka hän tahtoi ensin raivata prinssit tieltään minun avullani. Mutta minä en pelännyt, sillä tiesinhän, että Chakan hetki oli vihdoin tullut.

Menin majaani pohtimaan asiaa ja odottamaan, kunnes kaikki olivat vaipuneet unen helmoihin; sitten hiivin hiljaa kuin käärme Dingaan-prinssin majalle ja raapaisin oveen sovitulla tavalla. Ovi aukeni heti, ja minä ryömin sisään sulkien oven visusti. Majassa paloi heikko valkea, jonka himmeässä valossa minä näin prinssien istuvan huovat ympärillään ja osaksi peitetyin kasvoin.

"Ken olet?" kysyi prinssi Dingaan. Kohotin peitteen lievettä, niin että kasvoni näkyivät, jolloin hekin paljastivat kasvonsa.

"Terve teille, prinssit", lausuin minä, "jotka olette huomenna vain tomua ja tuhkaa! Terve teille, Senzangaconan pojat, jotka huomenna astutte varjojen maahan —" Ja minä ojensin kuihtuneen käteni heitä kohti.

"Mitä sinä tarkoitat, koira, kun puhut meille noin pahaaennustavasti?" sanoi Dingaan matalalla äänellä.

"Miksi osoitat meitä tuolla valkealla ja kuihtuneella kädelläsi, noita?" sähähti Umhlangana.

"Enkö ole sanonut teille, oi prinssit, että teidän täytyy joko iskeä tahi kuolla? Mutta teillä ei ole ollut rohkeutta. Nyt kuulkaa! Chaka on nähnyt jälleen unen, ja nyt se on Chaka, joka iskee, ja te olette jo kuolleet, te Senzangaconan lapset."

"Jos tappajat ovat jo ovella, niin sinä kuolet ensin, petturi!" kirahti
Dingaan siepaten keihään huopansa laskoksista.

"Kuule ensin, mitä kuningas uneksi, oi prinssi", vastasin minä; "sitten voit tappaa minut, jos tahdot, ja kuolla. Chaka nukkui ja näki unta, että hän oli kuollut, ja toinen teistä, oi prinssit, kantoi hänen kuninkaallista vaippaansa."

"Kumpi?" kysyi Dingaan kiihkeästi ja molemmat katsoivat minuun vastausta odottaen.

"Prinssi Umhlangana kantoi sitä — Chaka uneksi niin — oi Dingaan, sinä kuninkaallisen puun jalo vesa", vastasin minä viivytellen ja otin hyppysellisen nuuskaa tarkaten heitä nuuskarasiani yli.

Dingaan loi Umhlanganaan vihaisen silmäyksen, mutta Umhlanganan kasvot säteilivät kuin aamurusko.

"Chaka uneksi myös", jatkoin minä, "että toisella teistä oli hänen kuninkaallinen keihäänsä kädessään."

"Prinssi Dingaanilla — Chaka uneksi niin — oi Umhlangana, sinä kuningasten jälkeläinen! — ja siitä tipahteli verta."

Umhlanganan kasvot synkkenivät kuin yö, mutta Dingaanin kirkastuivat kuin nouseva päivä.

"Chaka uneksi vielä, että minä, Mopo, teidän koiranne, joka en ole senkään nimen arvoinen, tulin luoksenne huudahtaen bayéte! joten tervehditään vain kuninkaita."

"Kummalle oli tervehdyksesi tarkoitettu, oi Mopo Makedaman poika?" kysyivät molemmat prinssit aivan yhteen ääneen.

"Teille molemmille, oi te aamunkoiton kirkkaat kaksoistähdet — Chaka uneksi, että tervehdin siten teitä molempia."

Prinssit eivät oikein tienneet, mitä sanoa, sillä he vihasivat toisiaan, vaikka pelko ja vaaranalainen asema olivat nyt liittäneet heidät yhteen.

"Mutta mitäpä hyödyttää puhella näistä", jatkoin minä, "kun te molemmat, oi maailman herrat, olette jo kuin kuolleet. Parhaimmatkin joutuvat täällä korppikotkien ruoaksi, jotka ovat nälkäiset sekä tänään että huomenna. Chaka-kuningas on nyt unien selittäjä, ja hänellä on tepsivät keinot tehdä tämmöiset unet tyhjäksi."

Veljekset istuivat vaiti tuijottaen synkästi eteensä, sillä he käsittivät, että heidän kohtalonsa oli päätetty. "Näin kuuluivat Chaka-kuninkaan sanat, oi te paimenta johtavat härät! Kaikki ovat saaneet tuomionsa, te molemmat, minä ja monet, jotka meitä rakastavat. Joen toisella puolella majailee eräs rykmentti; se on saanut käskyn saapua — ja sitten — hyvää yötä! Tahdotteko jättää jonkun tervehdyksen jälkeenjääville? Ehkä minun sallitaan elää vielä hetkinen teidän mentyänne, niin että voin saattaa terveisenne perille."

"Ehdota jotakin, Mopo", valitti Umhlangana. "Ehkä tiedät jonkun pelastuskeinon?"

"Entäpä jos tiedänkin, prinssit", vastasin minä. "Mitä saan palkinnoksi? Vähään en tyydy, sillä olen kyllästynyt elämään, enkä jakele tietojani halvalla hinnalla."

Molemmat olivat valmiit antamaan minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista kilpaillen auliudessa kuin kaksi nuorukaista, jotka eivät oikein tiedä, mitä luvata isälle, jonka tytön he molemmat tahtovat naida. Kuuntelin päätäni ravistaen, kunnes molemmat vihdoin vannoivat päänsä, isänsä Senzangaconan luiden ja monen muun pyhän asian nimeen, että minusta tulisi heidän, kuningasten, jälkeen valtakunnan ensimmäinen mies, jonka käsiin sotajoukkojen ylin johto uskottaisiin, jos vain sanoisin, miten Chaka saataisiin hengiltä ja he pääsisivät kuninkaiksi. Kun he olivat vannoneet, lausuin minä punniten tarkoin joka sanan:

"Joen toisella puolella olevassa kylässä majailee kaksi rykmenttiä eikä vain yksi, oi prinssit. Toisen nimi on kuolemanrykmentti ja se rakastaa Chaka-kuningasta, joka on kohdellut hyvin sen sotureita antaen heille runsaasti karjaa ja paljon vaimoja. Toista sanotaan mehiläisrykmentiksi, jonka soturit saavat nähdä nälkää ja kaipaavat karjaa ja tyttöjä; sitäpaitsi on prinssi Umhlangana tuon rykmentin komentaja, ja se rakastaa häntä. Suunnitelmani on tämä — sen sijaan että lähettäisin Chakan nimessä kuolemanrykmentille käskyn saapua tänne, lähetänkin Umhlanganan nimessä sanan mehiläisrykmentille olla täällä huomenna aamupäivällä. Kumartukaa lähemmäksi, oi prinssit, niin että voin kuiskuttaa korviinne."

He noudattivat kehoitustani, ja minä kuiskuttelin pitkän tovin kuninkaan surmaamisesta Senzangaconan poikien hyväksyessä suunnitelmani yksimielisesti. Sitten nousin ja ryömin majasta kuten olin tullutkin, ja herätettyäni muutamia sotureita, joihin luotin, minä lähetin heidät nopeasti matkalle yön selkään.

XXI. CHAKAN KUOLEMA.

Aamulla Chaka ilmestyi pari tuntia ennen keskipäivän hetkeä majasta, jossa hän oli istunut valveilla koko yön, mennen pienehköön aitauksen ympäröimään majaan, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä. Minun tehtäväni oli nimittäin joka aamu valikoida paikka, johon neuvonantajat kokoontuivat neuvotteluihin ja jossa kuningas tutki niitä, jotka hän aikoi tappaa, ja tänään olin valinnut yllämainitun paikan. Saattelin kuningasta kulkien tahallani hänen jäljessään, ja hän katsahti minuun olkansa yli kysäisten hiljaa:

"Naistensa luona, oi kuningas, olutta latkivat ja hempukkainsa helmassa uinailevat."

Saavuimme perille ja Chaka istahti pehmeäksi parkitulle härän vuodalle kaisla-aitauksen varjoon. Lähellä seisoi eräs tyttö oluttuoppi kädessään, ja saapuvilla olivat myös Inguazonca-vanhus, Unandin, Taivaiden äidin, veli, sekä Umxamama-päällikkö, jota Chaka rakasti. Hetkisen kuluttua tuli muutamia miehiä kurjensulkia tuoden, joita heidät oli lähetetty jo eilen hakemaan. Miehet vietiin Chakan eteen, joka oli hyvin suutuksissaan, sillä miehet olivat viipyneet hänen mielestään liian kauan. Joukon johtaja sattui olemaan eräs Chakan entinen upseeri, joka oli kunnostautunut monessa tuimassa taistelussa, mutta ei kelvannut enää soturiksi, kun tapparanisku oli katkaissut hänen oikean kätensä. Roteva ja urhoollinen mies.

Chaka tiedusteli häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan sulkien haussa ja mies vastasi, että linnut olivat lentäneet tiehensä, joten hänen oli täytynyt odottaa niiden paluuta voidakseen saada ne pyydystetyiksi.

"Sinun olisi pitänyt seurata niitä vaikka auringonlaskuun saakka, sinä tottelematon koira?" äyhkäisi kuningas. "Kuolema hänelle ja hänen kumppaneilleen!"

Muutamat rukoilivat armoa, mutta johtaja vain kohotti kätensä tervehdykseen sanoen: "Isä" ja pyysi saada armon esittää pienen pyynnön ennen kuolemaansa.

"Isäni", sanoi mies, "pyydän kahta seikkaa. Olen useasti taistellut vierelläsi monessa taistelussa, ollessamme nuoria, enkä ole kertaakaan kääntänyt sinulle selkääni, oi kuningas. Isku, joka katkaisi käteni, oli suunnattu päätäsi kohti, ja minä väistin sen nostamalla paljaan käteni suojaksesi. Mutta sehän ei kuulu tähän; sinulle elän ja sinulle kuolen. Mikä olen minä pohtimaan kuninkaan käskyä? Pyytäisin sinua, oi kuningas, avaamaan hieman vaippaasi, että silmäni saisivat viimeisen kerran nähdä miehen jäsenet, jota yli kaiken rakastan."

"Salli minun sitten sanoa jäähyväiset pojalleni, oi isäni; hän on vielä pieni lapsi — tämän korkuinen", ja hän piti kättään polviensa tasalla.

"Ensimmäinen pyyntösi on myönnetty", sanoi kuningas pudottaen vaippansa, niin että hänen leveä rintansa näkyi. "Toinen täytetään myös, sillä isää ja poikaa en mielelläni eroita. Tuokaa poika tänne; saat sanoa hänelle jäähyväiset, minkä tehtyäsi sinun täytyy surmata hänet omalla kädelläsi, ennenkuin sinut surmataan. Sitäpä onkin hauska katsella."

Miehen kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen äänensä vavahti hieman, kun hän vastasi: "Kuninkaan tahto on hänen palvelijansakin tahto; lapsi tuotakoon."

Katsahdin Chakaan ja näin suurten kyynelten vierivän hänen poskilleen; hän oli tahtonut koetella miehen uskollisuutta viimeiseen saakka.

Tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa, isäni, mutta minä kerroin sen sentähden, että vain sen ainoan kerran näin Chakan armahtavan jonkun kuolemaantuomitun.

Miesten mentyä kuiskattiin kuninkaalle, että eräs muukalainen tahtoi päästä hänen puheilleen. Mies sai luvan tulla ja lähestyi polvillaan ryömien. Tunsin heti tulijan, joka ei ollut kukaan muu kuin Masilo, jonka Chaka oli lähettänyt viemään viestiä kirveskansan päällikölle Bulaliolle eli Tappajalle. Masilohan se todellakin oli, mutta ei enää yhtä lihavana kuin ennen; pitkä matka oli laihduttanut hänet. Hänen selkänsä oli sitäpaitsi kirjavanaan tuskin paranneita raipanjälkiä.

"Masilo, kirveskansan heimoa, joka lähetettiin sanansaattajana heidän päällikkönsä Bulalion luo ja käskettiin palata kolmantenakymmenentenä päivänä. Katso, oi kuningas, olen palannut, vaikka säälittävässä tilassa!"

"Siltäpä näyttää", sanoi kuningas nauraa hohottaen. "Niin, nythän muistan. Kerrohan, Masilo Laiheliini, ennen Masilo Lihakas, mitä Tappajalle kuuluu? Saapuuko hän heimoineen luovuttamaan Itkuntekijä-tapparan käteeni?"

"Ei, oi kuningas, ei hän tule. Tyly oli vastaanottokin, ja vihamiehinä erosimme. Ja mikä vielä pahempi: poistuessani jouduin Zinitan palvelijoiden rääkättäväksi, tytön, jota kosiskelin. Nuo roistot painoivat minut suulleni maahan ja pieksivät minua julmasti Zinitan seisoessa vieressä iskuja lukien."

"Hän sanoi näin, oi kuningas: 'Kummitusvuoren varjossa istuva Bulalio Tappaja Duguzassa istuvalle Bulalio Tappajalle. Sinulle en veroa maksa, ja jos tahdot saada Itkuntekijä-tapparan, niin tule Kummitusvuorelle sitä hakemaan. Tämän lupaan: saat nähdä eräät tutut kasvot, sillä maailmassa on vielä joku, joka tahtoo kostaa erään Mopon veren!'"

Masilon puhuessa minä olin pannut merkille kaksi seikkaa — kaisla-aitaukseen pistettiin ulkopuolelta keihäs, niin että kärki vähän näkyi, ja mehiläisrykmentin soturit parveilivat lähellä olevan kunnaan rinteillä noudattaen heille Umhlanganan nimessä lähetettyä käskyä. Keihäänkärjen ilmestyminen ilmoitti prinssien olevan piilossa aitauksen takana sovittua merkkiä odottaen, ja että rykmentti oli saapunut, jolloin teko piti tehtämän.

Chaka kavahti ylös julmistuneena. Silmät pyörähtelivät, kasvot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja vaahto pursusi huulille, sillä hän ei ollut kuullut sellaisia röyhkeitä sanoja kuninkaaksi tultuaan, ja jos Masilo olisi tuntenut hänet paremmin, ei hän olisi tohtinut niitä lausuakaan.

Chaka huohotti hetkisen voimatta ensin sanoa sanaakaan. Vihdoin hän puuskahti pientä keihästään heristäen:

"Se koira! Se koira on todellakin tohtinut sylkeä minua kasvoihin! Kuulkaa kaikki! Vaikka viimeinen hetkeni olisi käsissä, käsken minä, että tuo Tappaja silvotaan jäsen jäseneltä, hän ja koko hänen heimonsa! Ja sinä myös, joka uskallat tuoda minulle sellaiset terveiset tuolta vuoristorotalta. Ja sinä myös, Mopo, sinunkin nimesi mainittiin. Näytän teille heti. Hoi, Umxamama palvelijani! Tapa heti tuo sanansaattajakoira; iske sauvallasi hänen aivonsa mäsäksi. Joutuin! Joutuin!"

Umxamama vanhus syöksyi ylös täyttämään kuninkaan käskyä, mutta ollen jo vanhuudenheikko hän joutui alakynteen, niin että tuo pelosta hurjistunut Masilo tappoi hänet. Inguazonca, Unandin veli, hyökkäsi silloin Masilon kimppuun ja iski hänet kuoliaaksi, mutta haavoittui samassa itsekin. Katsahdin Chakaan, joka seisoi pientä keihästään heristäen, ja minun aivoni toimivat nopeasti, sillä hetki oli tullut.

Kaisla-aitaus murtui ja prinssit Umhlangana ja Dingaan syöksähtivät paikalle kuin kaksi härkää viidakon läpi.

Molemmat vetäisivät vaippojensa alta lyhyen tappokeihään, iskien ne kuninkaan ruumiiseen. Umhlanganan isku osui vasempaan olkapäähän, ja Dingaanin oikeaan kylkeen. Chaka pudotti pienen keihäänsä, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, katsoen ympärilleen, ja hänen katsantonsa oli niin kuninkaallinen, että prinssit pelästyivät ja kavahtivat takaisin.

"Mitä! Aiotteko tappaa minut, veljeni — te koirat, joita minä olen hyvyydessäni ruokkinut? Aiotteko tappaa minut saadaksenne sitten hallita maatani? Sanon teille, ettei valtanne kauan kestä. Kuulen juoksevien jalkojen töminää — mahtava valkoinen kansa on tulossa, joka pyyhkäisee teidät jäljettömiin, isäni lapset! He valtaavat maani, ja te joudutte kansoinenne heidän orjikseen!"

Niin hän sanoi veren virratessa haavoista ja loi heihin jälleen kuninkaallisen katseen, joka muistutti arkojen metsästäjäin saartamaa mahtavaa hirveä.

"Täyttäkää työnne, oi te kuninkaiksi pyrkijät!" huudahti hän, mutta prinssien rohkeus oli mennyt, eivätkä he voineet enää iskeä. Silloin minä, Mopo, hypähdin esiin ja sieppasin maasta tuon pienen assegain, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta — saman assegain, jolla Chaka oli murhannut äitinsä Unandin sekä Moosa-poikani, ja kohotin sen korkealle keskittäen voimani iskuun. Silmäini eteen näytti jälleen häivähtävän jotakin punaista kuten ennen nuoruudessani, isäni.

"Vannoin Balekalle kostavani sekä hänet että koko heimoni!" huusin minä ja lävistin hänet keihäällä.

Hän vaipui härän vuodalle ja sanoi henkitoreissaan: "Kunpa olisin kuullut Nobelaa, joka varoitti minua sinusta, sinä koira!"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa, mutta minä polvistuin hänen viereensä ja huusin hänen korvaansa kaikkien hänen murhaamainsa heimolaisteni ja omaisteni nimet — kysyin, muistiko hän isäni Makedaman, äitini, Anadi-vaimoni, Moosa-poikani ja muut vaimoni ja lapseni sekä Baleka-sisareni? Hänen silmänsä ja korvansa olivat auki, ja minä luulen, isäni, että hän näki ja ymmärsi. Luulen myös, että vihasta leimuavat kasvoni, kun heristin kuihtunutta kättäni hänen silmäinsä edessä, olivat hänestä hirveämmät kuin kaikki kuoleman kauhut. Ainakin hän käänsi päänsä syrjään ja sulki valittaen silmänsä. Samassa ne aukenivat jälleen ja hän oli kuollut — mennyt sinne, johon hän oli eläissään niin monta lähettänyt.

Niin astui siis Chaka-kuningas, jonka vertaista mahtavuudessa ja kauheudessa Zulu-maa ei ole toista nähnyt, minun auttamanani noihin Inkosazanan majoihin, joissa ei unta ole. Vereen hän sortui, niinkuin hän oli veressä elänytkin, sillä kiipijä suistuu vihdoin puun mukana ja virta nielee lopulta uimarin. Nyt hän asteli polkua, jonka ne lukemattomat, jotka hän oli murhannut — niitä on kuin ruohoa vuoren rinteellä — olivat hänelle sileäksi tallanneet; mutta valehdellaan, jos sanotaan, että hän kuoli pelkurin lailla armoa kerjäten. Chaka kuoli kuten oli elänyt, urhoollisena loppuun saakka. Oh! isäni, minä tiedän sen, sillä nämä silmät näkivät silloin ja tämä käsi vapautti hänen henkensä.

Hän oli kuollut ja mehiläisrykmentti läheni minun tietämättä, miten sen soturit suhtautuisivat asiaan, sillä vaikka Umhlangana oli heidän päällikkönsä, rakastivat kaikki soturit kuningasta, jolla ei ollut vertaistaan taistelussa ja joka antoi auliilla kädellä silloin kuin hän antoi. Katsahdin ympärilleni. Prinssit seisoivat tyhmistyneinä, tyttö oli paennut, Umzamama oli kuollut samoinkuin Masilokin, ja tuo vanha päällikkö Inguazonca, joka oli tappanut Masilon, seisoi ymmällä haavaansa pidellen. Muita ei näkynyt.

"Joutuin nyt, kuninkaat", huusin minä veljeksille, "soturit ovat portilla. Iskekää tuo kuoliaaksi!" — minä viittasin Inguazoncaan — "ja jättäkää loput minun huolekseni."

Dingaan karkasi hänen kimppuunsa ja murskasi hänen päänsä yhdellä iskulla, niin että hän vaipui maahan ääntä päästämättä. Sitten seisoivat veljekset jälleen vaiti ja tyrmistyneinä.

Taposta oli jo tieto levinnyt naisten keskuuteen, jotka olivat kuulleet huutoja ja nähneet keihäiden välähtelevän aitauksen takaa, ja he olivat toimittaneet sanan mehiläisrykmentille, joka lähestyi laulaen. Laulu vaikeni äkkiä, ja soturit hyökkäsivät majaa kohti, jonka edustalla seisoimme.

Minä riensin heitä vastaan valittaen korkealla äänellä ja pitäen kädessäni tuota pientä assegaita, joka punoitti vielä kuninkaan verestä, ja lausuin päälliköille:

"Valittakaa, te päälliköt ja soturit, itkekää ja valittakaa, sillä teillä ei ole enää isää! Hän, joka ruokki meitä, on poissa! Kuningas on kuollut! Ja nyt sortuvat sekä taivas että maa, sillä kuningas on kuollut."

"Kuinka niin, Mopo?" kysyi eräs päällikkö. "Miten voi olla mahdollista, että isämme on kuollut?"

"Eräs Masilo-niminen kulkuriroisto tappoi hänet. Kuningas oli tuominnut hänet kuolemaan, ja tuo hylkiö sieppasi keihään kuninkaan kädestä iskien sen suoraan kuninkaan sydämeen, ja ennenkuin me kolme, prinssit ja minä, ehdimme mennä väliin, tappoi hän Inguazoncan ja Umuxamamankin. Tulkaa lähemmäksi ja katsokaa häntä, joka oli kuninkaanne. Kuninkaat Dingaan ja Umhlangana käskevät teidän tulla katsomaan häntä, joka oli kuningas, niin että tieto hänen kuolemastaan Masilon käden kautta leviäisi kaikkialle."

"Uusien kuningasten tekeminen näyttää luonnistavan sinulta paremmin, Mopo, kuin entisen, joka oli kuninkaasi, pelastaminen jonkun kulkurin kynsistä", sanoi päällikkö silmäillen minua epäilevästi.

Mutta hänen sanoihinsa ei kiinnitetty mitään huomiota, sillä toiset päälliköt lähtivät kuollutta katsomaan toisten rientäessä sotureineen joka taholle huutaen peloissaan, että taivas ja maa sortuisivat ja koko ihmiskunta tuhoutuisi, koska Chaka, kuningas, oli kuollut.

Miten voin minä, jonka päivät ovat luetut, kertoa sinulle, isäni, kaikesta, mitä tapahtui Chakan kuoltua? Jos minä kertoisin kaikki, täyttäisi kertomukseni monta valkoisen miehen kirjaa, joihin noista tapahtumista on muutamia ehkä merkittykin. Siitä syystä olenkin vain lyhykäisesti selostanut muutamia Chakan hallituksen aikana sattuneita tapauksia; aikomuksenihan olikin tarinoida sinulle vain muutamista siihen aikaan eläneistä henkilöistä, joista minä ja Umslopogaas olemme vielä jäljellä — jos Umslopogaas Chakan poika on todellakin vielä elossa.

Sentähden minä sivuutan aivan lyhykäisesti, mitä tapahtui Chakan kuoltua, kunnes Dingaan-kuningas lähetti minut kirveskansan luo vaatimaan, että sen päällikkö, nimeltään Tappaja, luovutettaisiin hänen haltuunsa. Oi, jospa olisin varmasti tiennyt, ettei tuo päällikkö ollut kukaan muu kuin Umslopogaas, olisi Dingaan seurannut Chakan jälkiä kuten Umhlangana, ja Umslopogaas olisi hallinnut kuninkaana Zulukansaa. Mutta minä en tiennyt, valitettavasti! En kuunnellut sydämeni ääntä, joka kuiskasi, että juuri Umslopogaas oli lähettänyt terveiset Chakalle uhaten kostaa erään Mopon kuoleman, ja kun pääsin varmuuteen, oli jo myöhäistä. Olin koko ajan ollut siinä uskossa, että sanat tarkoittivat jotakin toista Mopoa.

Siten voi kohtalo välistä ivata meitä kuolevaisia, isäni. Me luulemme voivamme määrätä kohtalomme, mutta se onkin kohtalo, joka johdattaa meitä, eikä mitään tapahdu ilman kohtalon sallimusta. Täällä maailmassa ovat kaikki saman suuren verkon silmiä, jota Umkulunkulu kädellään hallitsee, ja mitä me teemme tahi jätämme tekemättä, ovat pieni säie tuossa verkossa, joka on niin laaja, että vain ylhäällä asuvan Umkulunkulun silmät näkevät sen kokonaan. Chakakin, ihmistenmurhaaja, ja kaikki, jotka hän on murhannut, ovat vain lyhykäinen rihma tuon verkon laajuuteen verraten. Kuinka voisimme me sitten, isäni, olla viisaat ja ymmärtäväiset, me, jotka olemme vain viisauden välikappaleita? Kuinka voisimme me rakentaa, jotka olemme vain mitättömiä rakennuskiviä? Kuinka voisimme me elävöittää, jotka olemme vain kohtalon helmassa uinuvia lapsosia? Kuinka voisimme me tappaa, jotka olemme vain keihäitä tappajan kädessä?

Chakan kuoltua kehittyivät tapahtumat nopeasti. Ensin sanottiin, että Masilo, tuo muukalainen, oli tappanut Chakan. Sitten levisi huhu, että Mopp-tietäjä, kuninkaan henkilääkäri ja lähin palvelija, oli murhannut kuninkaan, mihin verityöhön nuo molemmat suuret härät, kuninkaan veljet Umhlangana ja Dingaan, Senzagaconan lapset, olivat myös ottaneet osaa. Mutta Chaka oli kuollut, eivätkä maa ja taivas sortuneet, niin että mitäpä se merkitsi? Sitäpaitsi lupasivat nuo molemmat kuninkaat hallita kansaa lempeällä kädellä, keventää Chakan raskasta iestä, ja ahdistuksessa olevat ihmisethän ovat aina valmiit toivomaan jotakin parempaa.

Prinssit olivat siis toistensa ainoat viholliset sekä Engwade, Unandin poika ja Chakan velipuoli. Mutta minä, Mopo, joka olin nyt valtakunnan ensimmäinen mies kuningasten jälkeen ja ylennetty sotavoimien päälliköksi lääkärin ammatin hylättyäni, karkasin mehiläis- ja kuolemanrykmentin keralla Engwaden kimppuun lyöden hänet omassa kylässään. Taistelu oli tuima, mutta lopulta minä kuitenkin tuhosin hänet väkineen kaikkineen; Engwade surmasi kahdeksan miestä, ennenkuin minä tapoin hänet. Palasin sitten Duguzaan niiden harvojen kanssa, jotka olivat jäljellä noista kahdesta rykmentistä.

Tämän jälkeen kuninkaat riitelivät keskenään yhä enemmän, ja minä koetin pysytellä tasapainossa siinä keskivälillä, sillä en ollut selvillä, kumpaista minun oli edullisempi suosia. Lopulta huomasin, että he pelkäsivät minua molemmat, mutta saatuaan ylivallan olisi Umhlangana varmasti surmannut minut, mikä ei ollut taas Dingaanin tarkoitus. Aloin pitää Dingaanin puolta, mutta haihdutin samalla Umhlanganan pelon, niin että sain hänet vihdoin jollakin tekosyyllä vangituksi. Hän meni samaa tietä kuin Chaka-veljensäkin, assegai-tietä, ja Dingaan hallitsi maata yksinään.

Sellainen on tämän maailman prinssien kohtalo, isäni. Minä olen vain mitätön mies ja asemani on nyt äärimmäisen vaatimaton, mutta kolme sellaista olen saattanut kuolemaan surmaten kaksi omin käsin.

Kaksi viikkoa Umhlanganan kuoleman jälkeen palasi tuo sotaretkelle lähetetty suuri armeija Limpopon soilta säälittävässä tilassa, sillä melkein puolet olivat menehtyneet kuumeeseen ja vihollisen ansoihin ja loput olivat surkeasti nälissään. Oli hyvä eloonjääneille, että Chaka oli poissa, sillä muutenpa he olisivat päässeet nopeasti tielle sortuneiden toveriensa luo; eihän oltu kuultukaan jonkun Zulu-armeijan milloinkaan palanneen voitettuna ja ilman saaliin hiventäkään. Sentähden he tervehtivät ilolla kuningasta, joka säästi heidän henkensä, ja Dingaan sai hallita siitä lähtien kenenkään häiritsemättä, kunnes kohtalo löysi hänetkin.

Dingaan oli tosin samaa verta kuin Chakakin ja yhtä mahtava näöltään ja julma sydämeltään kuin hänkin, mutta hänellä ei ollut Chakan tarmoa, eikä järjen terävyyttä. Hän oli sitä paitsi petollinen valehtelija, mitä Chaka ei ollut. Naisiinkin hän oli liiaksi menevä ja tuhlasi näiden seurassa ajan, joka hänen olisi pitänyt omistaa valtion asioille. Hän hallitsi kuitenkin aikansa.

Minun täytyy kertoa sinulle myös, että Dingaan olisi tappanut velipuolensa Pandankin tahtoen siten reväistä isänsä Senzangaconan sukupuusta kaikki harmilliset vesat. Tämä Panda oli hyväntahtoinen, rauhaarakastava mies, minkätähden minä luulinkin häntä hieman sekapäiseksi, ja kun kysymys hänen surmaamisestaan tuli esille, panimme minä ja eräs Mapita-niminen päällikkö jyrkästi vastaan sanoen, ettei häntä, mielipuolta, tarvinnut pelätä. Puolustin häntä sentähden, että minä rakastin tuota vaiteliasta ja lempeäsydämistä miestä. Dingaan myöntyi vihdoin sanoen: "Pyydätte minua säästämään tuon koiran, minkä minä teenkin, mutta saadaanpa nähdä, että hän vielä puree minua."

Pandasta tehtiin sitten kuninkaan karjan kaitsija. Dingaanin sanat toteutuivatkin, sillä juuri Pandan hampaiden ote se syöksi hänet valtaistuimelta. Panda oli vain koira, joka puri, mutta minä, Mopo, olin mies, joka usutin hänet riistan kimppuun.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA SANKARI: ALLANIN YSTÄVÄN UMSLOPOGAASIN LAPSUUS JA NUORUUDEN VAIHEET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.