The Project Gutenberg eBook of Mäenkylän maitomies: Romaani, by Eduard Vilde

Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään — yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut, joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana, liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse — ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan valtakunnankanslerin kanssa — mies itse on siinä jo kestävässä vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti — saattaa olla, etteivät he syntyissäänkään ole nuoria. —

Astuttuaan kapealta kivirapulta — siinä on ainoastaan kolme astinta — nurmikolle — nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön — asettaa herra von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision pihamaata — niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät — hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä nopeampaa askelta.

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää — eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin herra ei ole juuri tunneihmisiä.

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen. Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi. Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta. Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko, jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt — —.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys: kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden. Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin — eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa, jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle korkeampi ura niin selvästi viittoi — — kullanmurunen, miksikäs ei siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan. Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta. Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee, mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran. Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle, oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat, ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision — kolme sisarta ja kolme veljeä — elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia, jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla, vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan kauppiaan tavoin — hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita, tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata — enimmäkseen pehtorinkin, jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä, vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä sisarten ja veljien kanssa Särgveressä — myöskin kaupunkilaisveli kuluttaa siellä joutoaikansa — on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus, kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita — kuten esimerkiksi: oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen, että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla? Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti — senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa — tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan, se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, — yksitellen jälleen tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät — tunteeseen, mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen, päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien — sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, — huonosti hiekoitettu niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja savinen — kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä, kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi, heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään, että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät kaiken työn. Ja — niin — — hoh hoo! — Mäenkylän herran makeaan haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo sataneljäkymmentä utaretta siellä — enemmän niitä valitettavasti ei ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole — ne ovat hänen taloutensa elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin. Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha, äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.

Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa, pientä tarkastusta on pitänyt — sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, — ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä. Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta: lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen. Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa — lamppuöljyä kohtaan tuntee hän vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä — lukee ritari von Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.

Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa. Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten selvisi epämääräinen ja sai medeksi — medeksi, mikä on makeata aina kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti. Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää, mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä, jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten, niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi, johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei hän tuntenut nukkujaa. Vieras? — No, samantekevää! Ja hän astui edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea, päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että nämä vakoset — juuri ne — olivat herättäneet tuon hänen viattoman uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.

Kysyäkö, kuka hän on? — Kremer tunsi kaikki oman alueensa, täysikasvaneet, erittäin hyvin kuudennusmiesten perhekunnat aina sylilapsiin asti, ja nyt oli siinä Prillupin pihassa ihminen päältänähden kotioloissa, ja tätä hän ei tuntenut — miksipä ei siis kysyä, kuka hän on? — Mutta Kremerin herra kääntyi mennäkseen pois, koska ei viitsinyt herättää nukkujaa, ja kysymys olisi jäänyt tekemättä, jollei Prillupin mökissä olisi ollut uutta ovea.

Mutta nyt jäi hän muutaman askeleen päästä silmäilemään sitä uhkeutta, nojaten jalallaan veräjän riukuun ja ristiluitaan tukien katajakeppiin, katseli mustaa majaa muualtakin, käänsi katseensa kaalitarhaan ja pellonkaistaleeseen ja havaitsi, hm, ettei Tönu talonsa hoitajana ole viimeinen kartanon pikku vuokralaisista. — Mutta hän siellä nurmikolla? Ja Kremerin katse meni viistoon kohden makaajaa. Ja sitten hän ajatteli: Missähän Leenu mahtaa olla? Kaksi — kolme lastahan heillä on? Akkunan silmä ei ilmaise sisälläolijoista — Ehkäpä se on heidän kotimiehensä? — Punainen hame aidan vieressä houkutteli hänet jälleen kääntämään kasvojaan. — Hän huomasi lopuksi, että jotkut aidan edessä olevat maitopytyt ja voivakkaset pesijätä odottivat, pienen tulen suuren pajan luona ollessa sammumaisillaan, ja olisi tosiaankin senjälkeen astunut edelleen — jollei kaksi innostuneesti pälpättävää ja iloisesti huudahtelevaa lasta, jotka heinämaan alta täyttä kyytiä juoksivat mökille, olisi pakoittanut hänet vieläkin seisahtumaan.

Poikanen kulki edellä kantaen löydettyä peukaloisen pesää, tyttönen liehui hänen kannoillaan, molempien ympärillä pyöri himoitseva koiranretukka — aivankuin pientä tuulispäätä piiskattaisiin pihamaalla nukkujaa kohti. Veräjän luona seisovaa ei nähnyt kukaan.

Näyttää olevan aivan nuori, ajatteli Kremer seuraten heräävän liikettä. Kaikki hänen eleensä samoin kuin kasvot näyttivät aikuisen verkkaisuudesta huolimatta salaa väittävän ruumiillista täyskasvaneisuutta vastaan, tuo päännosto, polville pyörähdys, seisomaan nousu, kaikki liikkeet, millä Mariksi mainittu nuori nainen linnunpesää lähestyi, samoinkuin äänenvärikin, jolla hän pienelle varkaalle totisesti ja opettavasti selitti, että hänen piti heti viemän pesä kauniisti takaisin, muuten katoavat linnut Prillupin ympäriltä ja menevät kaikki toisiin perheisiin.

Mitä vielä! Niin kauniita pilkullisia ja pikkuruikkuisia! — Pari kappaletta voisi ehkä —

Kuitenkin näkyi ilmeestä, jolla nuhtelija pesästä otettuja munia pivossaan katseli, kuin ei hän itsekään olisi varsin kaukana pojan mielipiteestä.

Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi haukkua, ja väittely taukosi.

"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa, talonpoikaisen leveätä soreutta.

Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.

Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi kääntyä lasten puoleen.

He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.

"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille selkänsä.

Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa, kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni:

"Päits — vaolle: — Pugal — vaolle! — — kas niin — Päits! — Kas niin Pugal! — — Pugal — Päits! Päits — Pugal!" Ja vielä kovemmin raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.

Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut täysin tyytyväinen itseensä.

Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.

Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon hautajaisista? — Siis ehkä se muori oli —? Mutta Yrjönpäivästä ei ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan häämenoista. — Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä? Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa — — Mutta — ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen — mitäpä se häneen kuului?

Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. — — Ja lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen: Hassunkuriset hiukset! Takkuiset — kuin huopa ja turpeen tuhan väri — pääh! — —

Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle? — Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" — Ja Kremer kulki Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät", jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa heitti.

Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks — loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului; vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan — ikäänkuin kyntöä tarkaten — sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta pitkin.

Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla omia järkeviä puoliansa.

"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija, hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! — Sanoin sille kyllä, että koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita — niin hirveän hitaita!"

Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ nähtävästi oli juuri loppunut.

Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin tutkiakseen ruutujen kirkkautta.

Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.

Mikä Mari? — Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut. Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja — salissa oli joku, ja se joku vihelteli.

Kun vanhaherra ilmestyi saliin — miksi ei hän katsoisi, kuka Kain asemesta pesi hänen akkunoitaan? — tunsi hän puvun erivärisyydestä huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen — jo ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin nurmikkoa muistuttavaa.

Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla, mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.

"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"

Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä ilmeellään.

"Päivää!" vastasi hän vihdoin jyrkästi. "Paimenen vaimo on lapsivuoteessa."

"Vai niin? — Niin, oikein — sitähän jälleen odotettiin. — Mutta mistäpäin sinä sitten olet?"

"Prillupista — niin — —" herra von Kremer valmistautui leikinlaskuun — "onko siis Tönulla nyt kaksi vaimoa".

Mari myönsi päätään nyökäten, hän oli yhä istuallaan akkunalaudalla ja pani nyt märän rättinsä jälleen liikkumaan pyyhkien toisen akkunanpuoliskon ulkopuoleista sivua.

Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa korpirikasta suurta kuntaa.

"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. — Teidän häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"

"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän alitse taitavan kierron.

"Mikä äiti minä nyt niille — —." Mari astui maahan ja kastoi rievun ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa, tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen kurkunvakosistaan.

Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin vielä ympäri.

"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet — — miksi et vastannut."

"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan.
"Vai niin — et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"

"Muuten vain", sanoi Mari ja astui riepuineen ja ämpärineen toisen akkunan luo.

Herra von Kremer hivuttautui oven edestä askeleen takaisin, niinkuin tahtoisi hän ottaa tarkemman selon asiasta, mutta lopuksi, maiskuteltuaan jonkun kerran suutaan otti kokonaan toisen asian puheeksi:

Nuorikko otti tikapuut seinän luota, asetti ne pystyyn pestävän akkunan eteen ja astui ylös alkaakseen pestä korkeinta ruutua. Vasta sieltä hän vastata tokaisi ja Kremerin käsityksen mukaan piti hänen silloin katsoa kieroon:

Mari pesi ja herra seisahtui vielä hetkeksi. Samalla kun Kremerin katse lipui nuorikon vartaloa pitkin tallukan kantapäistä aina paljaisiin käsivarsiin ja lakeen ulottuvaan päähän, huomautti hän sillä äitelällä äänensävyllä, mikä on ominainen huumorittomalle humoristille:

Sanoilla oli aivan odottamaton seuraus. Kasvot, jotka nuori vaimo käänsi laesta vanhan ritarin puoleen, olivat äkkiä vaihettaneet naamaria, ne olivat alkaneet hytkähdellä, ja huulten välistä välkkyivät harvat hampaat ensimmäistä kertaa.

Kremer nauroi lyhyesti ja läksi. Hän oli hyvillään jostakin, jota hän ei huolinut selvittää itselleen. Astuessaan ruokasalista työhuoneeseen ja sieltä takaisin venytti hän viiksensä pari kertaa aivan pitkiksi, ja kun hän senjälkeen teki monta kierrosta pyöreän ruokapöydän ympäri, piti hän peukaloitaan liivin kädenrei'ässä ja naputteli sormiaan. Jotenkuten sattui hän sitten erään ikkunalaudan luo, johon oli jäänyt tuskin huomattava töppösen jälki. Sitä hän ei voinut olla pitkän aikaa mutta hyväntahtoisesti tarkastelematta, mutta lopulta hänen ajatuksensa pysähtyi vihdoin ruutuihin, ja kun hän niiden selkeyttä nyt todemmasti tutki, huomasi hän niissäkin merkkejä, jotka eivät olisi noudattaneet kaikkia järjestyksen vaatimuksia ja joita tämän pesijän edelläkävijän työssä tuskin oli havainnut. Mutta kyllä hän oppii, ajatteli sovinnollinen isäntä ja jatkoi akkunoitten tutkistelua työhuoneeseen asti.

Jonkun ajan perästä huomasi Kremerin herra, että hän oli unohtanut kysyä Marilta jotakin, mikä isännän on tarpeen tietää, ja hän läksi ja kysyi, kävikö Mari nyt ehkä myöskin lypsyllä paimenen vaimon sijasta; kysyjä itse ei ollut parina viimeisenä päivänä joutunut karjaa katsomaan.

Herralla näytti olevan vielä muitakin vähemmän tarpeellisia kyselyjä, mutta ne eivät tahtoneet tulla mieleen, niin että hän oli jo menemäisillään takaisin edellisiin kysymyksiin tyytyneenä. Mutta vihdoin hän kuitenkin yhytti jotakin.

Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois, varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista". Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen patriisimaisen korkean ylähuulen alta.

Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt
Vilhelmina palveli häntä.

Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!" Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin, kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.

"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! — Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella! — Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella!'"

Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan, nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:

Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä Kain sijasta —."

"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi lypsypäällikkö.

"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai; voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von Kremer johti jutun vasikoihin.

Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat — tämä kaikki on hänestä kuin eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat, tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan. Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.

He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä lapsivuoteessa.

Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.

Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi — ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen — mutta hänen tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä. Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.

"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa ja kokoaa — eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni — —."

Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.

Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.

Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan, että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa. Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille. Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan, ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!" Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi leppäpensaan takana piilossa.

Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.

Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.

Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten, harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.

Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä. Heinä ja vilja kasvoivat — niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään. Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta, näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen, äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"

Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi, tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä, koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi. Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät, paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.

Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli, kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty — jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton, jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.

Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava vastaan — onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.

Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen" rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana; mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä — kohta löi sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa, hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista, jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.

Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle, jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin, Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että minun työstäni maksetaan niin vähän…" Tähän katkesi vapaankin liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.

Oliko ehkä viimeksi — autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi — totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta, että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi, häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden — oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck, matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin — — mutta ei, tuo kelvoton ei kuulunut tänne —?

Oli miten oli — mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa, miten tuli korvata itselle tehty vääryys.

Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili — yön toisensa perästä, loikoili kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen vehnäleipää suuhunsa, — myöskin rasia happamia karamellia oli siellä varoilta — ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.

Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä, koska akkunat olivat kiinninaulattuja — — yhtä huoleton ja hauska kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan, karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden, mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia, ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät vierekkäin, pani äänen kaikumaan — niin kaikumaan, että Vilhelmina neitsyeen öiset kiljahdukset — tätä poloista vaivasivat lämpimänä vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön vierestä.

Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.

Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna hevoset valjaisiin.

"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."

Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi talouskirjan numeroihin.

Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria — varmastikaan he eivät häirinneet toinen toistaan.

Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin Marin luo.

Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen hoikat säärensä peittämättä.

Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä, samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä, naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.

Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon, kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta. Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.

Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa, kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin — toisen kerran paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä: "Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin — olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" — Ja Ulrik katui, että se oli jäänyt tekemättä.

Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen oikealle ja vasemmalle puolen.

Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne, kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan nurkkaan.

Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin — tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi, ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.

Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.

Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä, joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.

Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? — Se oli onneksi menevälle. — Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. — Siinä oli uskallusta, tuttavallisuutta — —

Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle sokeria — — mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset, jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin ennenkuin hän huomasi erehdyksen.

Pietari antoi raudikkojen juosta hölkyttää jonkun matkaa tietä eteenpäin, kiinnitti sitten ohjaksia ja päästi "tprr!" Kului vieläkin hetken aikaa ennenkuin hän käänsi pitkän kaulan jatkona olevat laihat parrattomat pojankasvonsa isäntään päin.

"Vai ei junalla —?" Ja Pietarin roikkuva leuka putosi vieläkin alemmaksi, kun hänen pienenlainen, niskakuoppaan asti ulottuvan huopahatun peittämä päänsä hitaasti jälleen kääntyi eteenpäin. Pietari loi pitkän hyväilevän katseen pitkin ruunain teräviä selkiä — ne eivät olleetkaan ajo-, vaan ainoastaan paremmat työhevoset — ja tokaisi sitten hetken mietittyään:

"Kauroja voit ostaa joko kaupungista tai matkan varrelta — annan sinulle rahaa."

"No niin, — etkä sinä jää yöksi kaupunkiin — lepäät ja lähdet heti takaisin."

Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja sieltä kaupunkiin päin.

Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa — aina yksin, sillä Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut — ja nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa, minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin, että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.

Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen ajatustensa pieni päällysmies.

Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi varmistunut.

Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.

Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin pidättävä sormi — pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?

Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) — sillä se on lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja jonka hyvin tunsi — nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä — nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat — miksi siis puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer — miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita. Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.

Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.

Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi unohtua! Suurpalun Radeck'kin — jonka kunniantunto tulenvalolla tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri kehuttava — hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden, vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen tavoin — mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta — niinpä niinkin!

Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään suupaltti. Mutta mene tiedä — vahingossa — joku joutava asia — joku syrjäinen tapahtuma — — salaisuudellakin on häntiä, joitten päät joskus jäävät näkyviin. — Ja tämäkin — se mies: mene tunne ihminen! Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun ilkeys hiipii poveen — kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta — onni vielä, jollei se ole lyijypalanen — tai punainen kukko katolle! Niitä ei voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa — niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu — käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.

— — Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada siitä tuloja — tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on rauhan takeena.

Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.

Lähtien siitä edellytyksestä, ettei korvauksen antaja ole rikas, alkoi hän suunnittelunsa melkoisen alhaalta käsin. Lahjoittaako vuokra, niinkuin Radeck puheitten mukaan oli tehnyt? — Mutta siellä oli täyden talon vuokra, tässä ainoastaan kuudennestalo. — Antaako kylästä kuusipäiväinen talo? — Mutta niitä oli hänellä vain kolme eikä yhdenkään vuokrasopimus loppunut niin pian. — Ottaako kartanoon, — Pietarin tilalle kyyditsijäksi ja tallimieheksi, — tietysti maksaen paremman palkan? — Mutta ei ollut asuntoa naineelle miehelle, — alatuvan pari kamaria on täpötäynnä pareja, naimattomia ja lapsia, ja pesutuvassa, joka rannalla oli saunana, asui eräs poika äitinsä, erään leskivaimon kanssa.

— — Vahinko, ettei ole kapakkaa — niin, se on todellakin vahinko! Mitäs puuttuisi: saisi lahjaksi tavallisen vuokransa — ja olisi pomomies päällepäätteeksi! Mutta asiata ei voi auttaa — naapurikartanon kapakka on kylän toisessa päässä eikä kirkon anniskelukaan ole toisella puolen kaukana!

— — Vai teemmekö ehkä pelkästään rahakaupat? — Kaikkein yksinkertaisinta, kaikkein selvintä — mitä?

Mutta ei! Se ajatus oli kerrassaan vastenmielinen. Sehän näyttäisi kaupalta — olisi kuin öinen kauppa kaupungin kadulla tai tietyssä laitoksessa. Ei, siitä ei tule mitään, ei kummallekaan rahaa — ei kummallekaan pelkästään sitä käteen, on toisiakin keinoja!

— — Ja yleensä, Ulrik, älä ole itara, älä tingi! Et ole rikas, mutta et myöskään köyhä etkä saituri. Määrää heille jotakin, mikä tekee heidät onnellisiksi — onnellisiksi ja kiitollisiksi!

No niin, hm — ilmoita talot syksyllä myytäviksi! Tahtoisit kyllä tehdä sen vasta parin vuoden perästä — antaisit heidän itseäsi palvella — nehän ovat kaikki siinä niin huonovoimaisia, mutta voithan tehdä sen hetikin, se on oikeutesi. Ja sitten lahjoitat niistä yhden nuorelle parille — vaikkapa vain niitä pienimpiä! Sillä ainakaan puolet entisistä isännistä eivät pysty ostamaan.

Neuvo miellytti vanhaa herraa ja hetken aikaa ajatteli hän tehdä niin. Mutta harkinta ehätti väliin. Entäpä jollei suhde kestäkään? Jos vuoden tai parin perästä — samantekevää mistä syystä — tulee loppu! Heidän tai minun puoleltani — ihmisiähän olemme kaikki kolme — —.

Samassa johtui jotakin Kremerin mieleen, jotakin, mikä sai silmät suuriksi ja pani läiskäyttämään käden polvea vastaan. Hän hypähti seisomaan.

Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.

Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja Tönu, tossana — — mutta olkoon — me uskallamme ryhtyä siihen!

Ja heidän puoleltaan! — Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) — uskon, että he ovat tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin, todellakin voisivat he olla sitä! — —

Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla, kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. — — Tietysti; aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille täytyy maksaa takaus takaisin — sekä takaus että jo edeltäpäin käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään kuitit. Mutta takaus — se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole helppokaan — valitettavasti ei helppo. — — Mutta olkoon — otamme kantaaksemme sen uhrauksen.

Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin. Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.

— — Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin halunnut. — Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis — niin sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!

Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja. Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna vieläkin sopivammalta.

Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.

Tönu arveli, että ehkä velka, ja sanoi: "Enkö saa maksaa herralle suvityöllä, mitä keväällä jäin velkaa."

"Ei, ei, se oli jotakin muuta", vastasi herra ollen jo menossa. "Ehkäpä tulet joskus konttoriin, kyllä sitten puhun."

Tönu tuli "konttoriin" — se on Kremerin herran työhuoneeseen — seuraavana päivänä illalla, mutta tuli varmaankin liian varhain, sillä herran täytyi ajatella ennenkuin hän osasi alkaa, ja sittenkin hän vain kysyi:

Vanha herra katseli akkunasta ulos ja mumisi jotakin, mikä kuului miltei kuin: "Voisit saada ylempääkin", mutta Tönu ei voinut vannoa sanoiko hän todella niin. Ja sitten virkkoi hän yhtäkkiä:

"Kuule, Tönu, voisit heti syksyllä repiä pois kaikki happomarjapensaat moision peltojen ääreltä. Särgveren herra luki eräästä kirjasta, että ne ovat viljalle vahingolliset. Niistä tarttuu ruostetta korsiviljaan."

"Mutta syksyllä tulevat kaupunkien puutarhurit ja maksavat marjoista herralle rahaa."

"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat käyneet. Vaot ota itsellesi."

Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. — —

Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?

Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki — he saisivat ajatella hänestä mitä tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.

Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää — niiden kolmen siellä Särgveressä — niiden kolmen pingviinin, eikä suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.

Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.

Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun ennennäkemättömän narrin.

Mäenkylän herra piti sitä ensin lintuna, pukin äänellä mäkättävänä lintuna, mutta uskoi viimein, että siellä on ihminen — ihminen tai jokin samantapainen eläin. Hän luuli näkevänsä sen pörröisen pään ja pujoparran, sen tölppönenän ja kelminsilmät, ja teroittaessaan katsettaan keksi hän vielä miehisen sorkan ja sarventöngät.

Nyt löi Mäenkylän herra nyrkkiään akkunalautaan ja nousi ylös, kumpikin viiksenpää poskella päättäväisen kankeana. Leikkiä ei hän sallinut itsestään laskettavan.

Mutta hän ei ollut vielä ryhtynyt toimeen, hän vasta vauhtia ottaen mittaili neljän kamarinsa yhteistä pituutta. Jossakin kalistettiin oven linkkua. Kremer meni avaamaan. Työhuoneen ovella seisoi Mari, pieni koppanen käsivarrella.

Hän katsoi herraa vasten naamaa, tämän suu oli auki, mutta vastausta ei kuulunut, senvuoksi jatkoi hän selitystä.

"Ehkä herra ottaa itse vastaan, minulla ei olisi aikaa odottaa, minun pitää mennä kirkolle kauppapuotiin."

Vain kädellä viitattiin Maria astumaan sisään, ja sen tapahduttua vaiettiin vieläkin.

Kremer oli todellakin hiukan pökerryksissä. Ensimmäistä kertaa näki hän Marin paremmissa vaatteissa ja niin puhtaana, niin ihmeen puhtaana kasvoiltaan. Erittäin selvästi tulivat silmät esiin noissa puhtaissa kasvoissa, olisi voinut nähdä sinisiä kristalleja mustan terän ympärillä. Päivettyneisyyskin oli pesty pois, niin että kaula ja pehmyt leuanalus näytti ainoastaan hiukan verran valkeammalta. Jotakin villiä täytyi olla väreissä, mitä nuorikolla oli päässään ja varrellaan, vaikkakin ne näkijän silmissä sulivat epämääräiseksi uduksi. Selvimmin huomasi hän ainoastaan tummanpunaisen myssyn tupsun, sillä se hehkui kuin yksinäinen hiili kellertävän tuhan keskellä.

Jotain tehdäkseen otti Kremer koppasen Marin käsivarrelta ja jäi sitä kahdella sormenpäällään pitelemään sangasta, aivankuin sisällön painoa punniten.

"Tahtoisin saada korin takaisin", huomautti Mari omalla välkkyvällä hymyllään, mikä kipinän tavoin pilkahti keskeltä keskeymätöntä totisuutta ja jälleen katosi siihen.

Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri kullankarvainen silmä.

Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi vastoin odotusta totiseksi.

"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria — — tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.

Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"

"Ei, ei — sanoin niin vain suotta, — kyllä Vilhelmina korjaa itse pois sen."

Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti kätkettyä eloa.

Mutta siinä oli jotakin, mikä hämmensi Ulrikin järkeä. Kuin unessa muisti hän minuuttia myöhemmin tarjonneensa Marille suurempaa rahaa, ja että tällä ei ollut antaa takaisin, ja että hän kuitenkin pisti rahan Marin kouraan, änkyttäen, että nuorikko edelleenkin toisi munia. Selvemmin muisti hän kuinka hän ovea avatessaan äkkiä kävi kiinni tämän käsivarteen ja äänellä, mikä hänelle itselleenkin oli vieras, kovalla ja korkealla äänellä, käski:

"Sano Tönulle, että hän tulee huomenna konttoriin — — sano, että hän jo tänä iltana tulee!"

Kun Prillup tuli 'konttorista', ei hän uskaltanut päästää villakoiran naamalleen tunteitaan vastaavaa ilmettä, niin kauan kuin kartanon akkunat katselivat liian läheltä hänen selkäänsä. Hän piti olkapäät pystyssä, pää oli maata kohden ja pitkät koivet puikkelehtivat eteenpäin. Vasta parin sadan askeleen perästä katsoi hän taakseen ja nauroi. Astui sitten taas eteenpäin, katsoi jälleen taakseen ja nauroi taaskin. Tuo tapahtui vielä kolmannenkin kerran ja perinpohjaisemmin, Prillupin joutuessa pähkinäpuumetsikön laitaa myöten harjanteelle, mistä alkoi Kruusimäen kukkula. Sitten ojentautui hän täyteen pituuteensa, tunnusteli hetken aikaa totisena iltaruskon punaamaa rakennusta, veti huuliaan purren suutaan virnistykseen ja päästi sitten vapisten vallalleen jotakin, mikä suuresti muistutti siilin murinata. Ja sitten nielaisi hän välistä, kädet kouristuksentapaisesti lantioitten ympärillä:

Prillup astui edelleen, selviydyttyään täydelleen naurun ryöpystä ja katseli mennessään kostein silmin ympärilleen nähdäkseen jonkun, jolle alkaa puhua. Mutta tiellä ei ollut ketään ei edessä eikä takana. Poskipäihin saakka ulottuvassa parrassa pysyi vielä kauan aikaa hymyn väre naurun jäännöksenä, kunnes sen hetkeksi sammutti uusi ajatus.

— — Vai kujeili toinen? — — Tahtoi narrata. — — No, että liian nuori oli vanhalle reuhkanalle? — — Että mitä hänen pitäisi vastata? — — Ettäkö tallukkajalka, kun kuulee — —?

Hän katsoi kieroon ja melkein varovasti tallukoitansa ja muistutteli uudestaan kaikkea, mitä oli kuullut ja nähnyt. Mutta nähtävästi pääsi hän päätökseen, minkä väliin vilahtanut ajatus oli karkoittanut, sillä jo taas loistivat karvaiset kasvot ilosta. Yhtäkkiä työnsi hän sormet partaansa, kohotti kosteita viiksiään ja tuuhisteli nenäänsä sitä haistellen: "Äm — — äm — — mokoma ryyppy. On kuin siirappijuomaa, mutta kappas vain, mitä renkaita tekee sydämen kohdalle!" — Prillup oli juonut konttorissa kaksi juomalasillista portviiniä ja unohtanut pyyhkiä suunsa.

Kun hän nyt naurussasuin lönkytti porttia kohden, oikean käden peukalo kohti sydäntä, johon isännän ryyppy teki hauskoja kuvioita, ollen lujasti päättänyt kertoa heti lämpimältään lähimmälle vastaantulijalle konttorissa kuulemansa hullun pilan, jotta toisetkin saisivat nauraa, johtui äkkiä hänen mieleensä jotakin, mitä hän ei voinut selittää itselleen. Hän poikkesi tien viereen, ja siellä, missä kolmetoista kaharaista mäntyä kasvoi rinnakkain harjanteen hietikolla, siellä tekivät hänen jalkansa yhtäkkiä tenän, niin että hän kaatui selälleen täyteen pituuteensa kitukasvuiselle nurmikolle.

Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat, kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin, jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin kuolleen ihmisen.

Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja huulten.

Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan. Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun häivettä.

Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.

Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen esineitten muodot.

Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen, toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota kohti.

"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten, "mutta ole vaiti!"

Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla ihmisääniä — niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten sisällön varsin hullunkuriseksi.

Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.

Nyt tömisivät näkymättömät vaunut ja näkymätön hevonen puhalsi sieraimiinsa, jokin korskui ja joku vihelsi, lammas määkyi siellä ja koira alkoi haukkua täällä — ei voinut sanoa tapahtuiko se maan pinnalla vai ilmassa, ilmisissä vai unessa. Ja kun aika ajoin kuului jokainen kuiskauskin, niin oli kuin kuulisi omat ja toisten ajatukset. — "Ruoka on pöydällä — me jo söimme", huomautti Mari kääntämättä päätään.

Prillup oli jo sängyssä, kun he tulivat, mutta vielä valveilla. Lapset jäivät tupaan, he nukkuivat siellä. Mari alkoi siivota kamarin pöytää. Kerronko vai en? häilyi Tönu täkin alla.

Tuvassa oli hiljaista, ovi vedettiin kiinni, Mari kömpi sänkyyn. No nyt, ajatteli Tönu ja veti suunsa nauruun.

Mutta samassa hänen silmiinsä sävähti näky noista kolmesta, jotka istuivat pihan perällä ja kuuntelivat Tapun kylän ääniä: jokin pelko lukitsi hänen suunsa. Hän päätti odottaa, että tämä ehkä itse kysyisi, mitä vanha mies tahtoi.

Mutta Mari ei ole utelias, hän tietää sen, ja niin odottaa hän toivottomana. Hän kuulee tämän haukottelevan, huokaisevan ja tyyntyvän — lämmin selkä hänen lantiotaan vasten. Ja sitten alkaa yhtäjaksoinen nohina, nuori ja makea. Ja Tönu jää yksinään koko yöksi omine hulluine kaikille kerrottavine pilajuttuineen. Hän kierittää sitä päänsä ympäri siksi kunnes aamu koittaa.

Mutta sitten nousee hän sängystä tehdyin päätöksin. Hän tahtoo puhua, miten hetki on myötäinen, jos siltä näyttää, ettei pilaa pilaksi oteta, vaan siksi, mikä se on, pilaksi kyllä, jos niin tahdotaan, mutta todeksi, jos taas toisin tahdotaan.

Voihan todellakin ajatella molemmin tavoin. Jollei — niin ei — jos niin, niin sitten kyllä! Vähätpä väliä — kävipä miten tahansa, — voihan sen käsittää niin tai näin.

Ja niin antaa hän päivän kulua miettien, miten olisi paras tehdä ja valitsee aina sen, mikä sillä hetkellä parhaalta näyttää. Se on nimittäin pyhäpäivä, lepopäivä. Levännyt ihminen on järkevä ihminen.

Ja kun he kahdenkesken syövät päivällistä — lapset kipasivat syötyään keinulle — ja kun Mari on lopettanut jutun lehmästä, mikä piti keväällä nostaa pystyyn, ja joka ei vieläkään tahdo antaa maitoa, sillä laidunmaan kova savikko, hiekka ja sora ei kelpaa ruuaksi, niin vetää Prillup partansa naurunvirnistykseen ja sanoo:

"No, kun meillä pitää olla paljon maitoa, niin tee, mitä vanha herra himoitsee — niin voimme maidossa uida ja voissa piehtaroida."

"Niin, niin, totisen totta — jumalan pyhässä nimessä! — —
Perjantai-iltana — tiedäthän — — itse toit vielä sanankin — —"

"No, että hänkin on yksinäinen ihminen — ei käy vieraissa eikä puuhaile pyssyjen ja hevosten kanssa — koiraakaan ei ole hänellä — että illat ovat pitkät ja ikävät — — että olisikopa sillä sitten niin väliä. Ja hän ottaisi Jaanin hallusta maitotalouden ja antaisi sen meille —"

"Kontrahdin lupasi tuo hyvä mies heti kirjoittaa, kun sinä vain (Tönun hampaat välkkyvät likaisten karvojen keskeltä) — — kun sinä vain itse — — ja kuru joutuu heti meille — —"

Mari ottaa kourallisen perunan kuoria edestään pöydältä ja heittää vasten hänen kasvojaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa.

Prillupin silmänvalkuaiset tummenevat, katse kostuu, hänen parrassaan riippuu kaksi harmaata kuorta.

"Sinunhan piti tänään panna tuoppiin vanteet", virkkaa nuorikko lopuksi ja nousee pöydästä.

Tönukin lopettaa. "Niin, niin, kyllä heti ryhdyn työhön." Hän pyyhkii suunsa ja vetäisee kuoret parrasta. "Piru tiesi — tarvitsisi jälleen ajaa merenrannalle silakan hakuun — — nuokin ovat nahistuneita ja hirveän suolaisia, eikä niitä siellä tynnyrin pohjalla ole enää paljoakaan — —."

Prillup tassuttelee oven luo ja siellä venyttelee itseään perinpohjaisesti. Hänen sydämensä on ihmeen kevyt. Ja nyt pääsee naurun murina hänen kurkustaan, mikä on kova ja karkea kuin lähdevesi.

"On käynyt höpelöksi! — — Itsekin näet, että on käynyt höpelöksi!
— — Käskeepä sinun loukkaantua höperölle — —."

Mari puuhailee rauhallisesti pöydän ääressä, selkä menijään päin. Auringon säde kultaa hänen niskansa, hiukset heilahtelevat ja punertavat heikosti.

"Ja minä — — katsos, vasta tänään — vasta tänään aloin lörpötellä — muuten vain leikin vuoksi — että mitäpähän siitä, — onpahan nyt asiakin — Sanoin jo heti samassa hengenvedossa, että vai tahtoi siis herra vielä vanhoilla päivillään — — — Mokomakin säämiskäinen! —" lopettaa Prillup ja astuu ovesta ulos.

Mutta Prillupin ollessa jo pihassa, kuuluu avatusta kamarin akkunasta huoleton laulun surina: "Kun meret jäässä talvell' on — —."

Maanantaina alettiin niittää suota, heinä oli kovaa kuin lanka, ilma värähteli viikatteen hijontaa. Prillup löi leveän kaaren, sillä hänen käsivartensa eivät juuri olleet paljoakaan koipia lyhemmät, ja voimia riitti ja hyvää tuulta myöskin. Tuntuihan hauskalta saada osansa aikaisemmin valmiiksi kuin joku toinen ja mennä kotiin — Päivänterän vielä lämmittäessä selkää. Vasta tänä vuonna tunsi hän siitä nautintoa, ja toiset miehet nauroivat, että näkeepä heti, että Prillupilla on vielä hääpaita selässään (naisia ei suolla ollut, he tulivat vasta jälkeenpäin vetämään luokoa). Ja Prillup nauroi vastaan ja kehuskeli nuorikkonsa nuoruutta ja letkautteli pikku Yrjöä, jonka muorin kasvot jo vetäytyivät kurttuun. Prillupista tuntui kuin ei hänen oma mielensä olisi vielä milloinkaan ollut niin rauhallinen.

Mutta jonkun päivän perästä alkoi Tönun into vähetä. Hän hijoi usein viikatettaan, pani kohtuuttoman useasti piippuunsa ja piti usein väliaikoja, jotka eivät näyttäneet olevan tarpeen: suorastaan vain katseli kosteikkoja ja ojia ja raapi niskaansa. Ja iltaisin veteli hän jalkojaan niin hitaasti Kruusimäkeä ylös kuin olisi hänellä siellä kotona Marin asemesta nainen — ryppyinen kuin Pikku-Yrjön Krööt. Ja sitten tuli ilta, jona hän ei mennytkään suoraapäätä kotia, vaan pisti viikatteen mäenrinteen pensaaseen ja kiertäen aidan viertä ja pellonpiennarta myöten hissutteli suurelle nurmikolle päin, jossa moision takana sen ja niityn välillä tien toisella puolen moision karjamaita vastassa, oli Kurun kuudennes.

Prillup ei tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan etsi sieltä, mutta jalat näet veivät. Hän hiipi ensiksi pensaitten varjossa — ilma oli pilvinen, oli alkanut hämärtää — kiertäen Kurun heinä- ja peltomaan välistä, kömpi vihdoin yli kiviaidan karjamaalle, ja jäi siihen mäen tönnäälle, mistä selvästi näki talon pihamaan, happomarjapensaan alle kyljelleen loikomaan. Kädessään oli hänellä vielä kimppu reheviä ohran oraita ja useita pitkiä, vihantia rukiinkorsia Kurun nurmikolta.

Talon pihassa liikuttiin ja touhuttiin: emäntä tuli tuvasta kantaen leipäpussia, tytär aitasta tuoden maitoastioita, pikku poika riihestä heinäkoppineen. Kaikki sijoitettiin maitokannuja täynnä oleviin vankkureihin, jotka raudikko ruuna oli pysäyttänyt portin taakse. Oli puuhaa saada kaikki sijoitetuksi, sillä paitsi voipyttyä ja maitoastioita oli siinä vielä kaksi vasikkaa, joitten päät suurine avuttomasti liikkuville korvineen näkyivät olkien keskeltä takimmaisen laudan yli. Ja sitten ilmestyi Jaan itse keikkuvine päineen, valkea liina kaulassa, mustat pitkävartiset saappaat jalassa, kaupunkilaispiiska kädessään. Hän hyppäsi huolimattomasti kuormalle, antoi vielä olkansa yli jonkun käskyn, ja vankkurit vierivät humisten hiekkaista tietä pitkin.

Varhain aamulla on hän kaupungissa ja kuorma vaihtuu rahaksi. Maito, voi, vasikat — parissa tunnissa vaihtuu kaikki rapisevaksi paperiksi ja heliseväksi hopeaksi. Ja se taika toistuu kolme ja neljä kertaa viikossa. Ja sillä välin kasvaa kotona leipä itselle ja leipä luontokappaleelle.

Prillup tuijotti vankkurien jälkeen, rukiinkorsi suussa, ohran oras kädessä. Kortta hän purra nakerteli, orasta hieroa näperteli. Oraasta hänen kätensä tulivat märiksi, niin mehevät olivat piikkiset lehdykkäiset, ja tuntuva tuoksu tunkeutui nenään. Hän nousi seisomaan vasta sitten, kun vankkurit olivat ehtineet kulkea läpi kadun ulkoportin ja Kurun Jaanin musta lakki oli tutisten kadonnut suuren tien notkoon.

Pari päivää myöhemmin ilmestyi Prillupin hoikka ja pitkä hahmo maitokamarin avonaiseen akkunaan. Oikeastaan nimitettiin siten kahta väliovella yhdistettyä kamaria: takimmaisessa hapatettiin maito, etumaisessa valmistettiin voita. Nytkin pyöritti Kurun emäntä kirnun kampia, samalla kuin Jaan takaa tyhjensi lämpimät korvot. Keskenkasvuinen tytär ammensi hänen avukseen tuopilla maitoa pyttyihin ja tämä asetti ne riviin avarille hyllyille, joita oli rakennettu neljä kerrosta seinään kiinni. Reemetin emäntä ja korvon tuojat olivat jo menneet pois.

Jaan ei kiirehdi vastatessaan. Hän tuntee Prillupin tämän äänestä, ei senvuoksi käännä päätäänkään, vaan tassuttelee pöydän luo, molemmat likaiset peukalon päät maidossa. Vasta takaisin huopaillessaan katsahtaa hän ohimennen akkunalle ilmestynyttä varjoa.

Tönu nojaa olkansa keskipuuta vasten ja silmäilee kahden- ja yhdenkertaista pyttyriviä. Hänen karvaiset kasvonsa ovat hyväsellään kuin kosijan.

"Katsos vain — onpa sinulla yllin kyllin kaupattavaa!" hän nuuskii kuultavasti, nenä pystyssä. "Sellainen hajukin, että hengen salpaa."

Kuru kohottaa nenäänsä ja silmiään. Päivän polte on saanut nokan punottamaan ja kesimään, se on ihmeen terävä, molemmat silmät hohtavat sinisinä ja pieninä kuin pellavankukat.

"Torilla, hyvä mies, aina vain kuuluu Mäenkylä ja Mäenkylä! — Mäenkylältä saa puuroa, toisilta hapanta vettä! — kauppiaat tietystä varsinkin — Ei niin täyteen, Liisu!"

"Lehmistä? — — Muori, kuuletkos — tämä luulee, että lehmistä!" Jaan hymyilee pytyn yli voikamariin päin, se hymy on omituisen hapahko niinkuin aina ja leveitten sileitten kasvojen ympäröimät sinisilmät miltei vetäytyivät kiinni. "Niinkö vähän sinä miespaha ymmärrät asioita!"

"Ei tietenkään, piimän pitää olla parahiksi hapanta ja mureata, tiedänhän sen itsekin", parantaa Prillup, "eivätkä lehmät hapata, vaan meijerikkö hapattaa".

"Sen mekin tiedämme." Jaan vie pytyn paikalleen, pyyhkii paidanhihallaan juovikasta liiviä ja tulee nenäänsä kaivellen takaisin. "Mutta eihän se piimä ole pääasia, jollei saisi tuota kullankarvaista savea!"

"Ei sovi valittaa. Kylläpä on kaupungissakin suuta ihmisillä. Herran palvelijoilla on varsin kova käsky: ruusuista voita — naulassa olkoon Mäenkylän ruusu nähtävissä! Siinä ei ole kirnupiimän eikä muutakaan vierasta makua. — — Viiu, kun kuorit kermaa suuresta astiasta — katso oikein tarkkaan, ettei siellä vain ole jotakuta hiirtä seassa, näkyi aivankuin hännänpää!"

Hän pistää jälleen peukalonsa maitoon ja kääntyy hyllyihin päin. Hänen naisellisen pyylevää takapuoltaan ja lyhyenlaisia reisiänsä peittää suunnattoman laajat, poimutetut housut. Kotikulmilla pitää Mäenkylän "voiherra" töppösiä jaloissaan.

"Mutta sinä sanot maitoa olevan liian vähäisen — aina vain liian vähäisen" — — Tönun katse tekee uuden osaaottavan kaaren pyttyriviin päin ja hipaisee myöskin oven luona olevaa kermasaavia — — "mitäpä siis muuta kuin anna ukon hankkia lisää utaria."

Kuru ei vastaa hetkeen aikaan; hän on löytänyt joistakin seinänpuolimmaisista pytyistä russakoita ja onkii niitä sormillaan pois; niitten maitoiset raadot putoavat hänen sadatellessaan kuoppaiselle savipermannolle.

"Anna hankkia lisää — hyvä sanoa, anna hankkia lisää, mutta annetaankos lehmiä markkinoilta ilmaiseksi! Siis osta itse ja tuo tälle lahjaksi."

"No puhuttiinhan jo niinkin, että hän alkaa runsaammin viljellä peltoheiniä ja ostaa sitten lisää lehmiä."

"Niin, hyvä mies, miksikäs ei jos vain Kurun Jaanin luottokassasta annettaisiin rahaa!" Hapan hymy, jonka hän lähettää emännälle yli oven, on tällä kertaa laajempi ja paljastaa hänen valkeat terveet talonpojanhampaansa sinertävien huulten välistä. "Sitten hän voisi rakentaa uudet navetatkin ja tallit ja moisioon voisi tehdä toisen kerroksenkin — miksikäs ei — miksikäs ei!"

Juttelu taukoaa, sillä väliseinän takana olevassa asumuksessa ryhtyy paimenenvaimon "viimeinen" huutamaan, aivankuin sitä nipistettäisiin tulisilla pihdeillä, ja pari viimeisen edellistä alkoi myötätunnosta ulvoa joukkoon. Lisäksi sekoittuu väliin vielä vinkuva naisen ääni aivankuin pitkänä ruoskana.

Prillup olisi nyt tahtonut katsella kirnua ja käydä vielä erikseen tervehtimässä Kurun emäntää. Hän käveli nurkan ympäritse nähdäkseen paremmin etuhuoneen tienpuolisesta akkunasta sisään, mutta havaitsee sen suljetuksi — varmaankin tomun vuoksi, siliä ohikulkijoita näkyy usein. Hän voisi varsin hyvin lähteä jo poiskin — hän on puutarhan takana heiniä vedättämässä ja kuluttaa siten päivällistuntiaan — mutta ei näy hennovan ja pujahtaa puupinon ja turvekasan kohdalta takaisin äärimmäisille ikkunoille.

Ulvominen ja kiljuminen alkaa siellä jo raueta. Tönu nojautuu kyynärpäihinsä etsien puheenaihetta.

"Mutta kun sinulle joskus lämpimänä vuodenaikana — sehän on aivan suolatonta ja kuivaa — kun sulle jää jäljelle näistä ruusu-nauloista, siitä kullankarvaisesta savesta — nimitys näytti miellyttävän Tönua — kun sattuu jäämään myymättä joku neliskulmainen naula — mitäs silloin teet?"

"Älä välitä tuosta — se on sellaista maitomiehen kieltä. Sen, mikä jää jäljelle, he survovat pieniin pyttysiin, ja myyvät huokeammalla ruokavoina."

"Vai niin, vai niin —" nyt on Prillupin vuoro nauraa — "pöytävoi on siis niin kauan pöytävoita, kun se kuuluu pöytävoin luokkaan; mutta survopa se pyttyyn, niin siitä on yks kaks tullut ruokavoita — —"

Ja Tönun kapeat, terävät olkapäät vapisivat, hänen karvainen suunsa on aivan auki; kurulaiset eivät muista milloinkaan kuulleensa hänen nauravan niin iloisesti.

"No mutta — voihan sitä nyt sattua usein jokaiselle," kuuluu Jaani senjälkeen pomittavan, hän pyytelee lämpimän maidon saavista ensimmäisiä kärpäsiä, — no, eihän sitä nyt kenellekään usein satu — kuollutta hautaamaan joutuvat ne, jotka eivät osaa varjella kuolemasta, ja Kuru luettelee ympäristöstä useita sellaisia, joitten joukossa Mäenkylän voimies ei merkitse mitään.

Prillup pääsee naurunpuuskastaan, ääni on hiukan sortunut, hänen jatkaessaan pienen väliajan perästä:

"No, mutta ne kolmepäiväiset vasikat, jotka sinä viet sinne — toiset ovat varmaan vielä märkiäkin — — et suinkaan sinä sellaisesta joutavasta paljoakaan saa."

"Mitä hän näkee? Eikä vasikan otsaan ole kirjoitettu, onko se kolmen tai kuuden päivän ikäinen."

"Tunnustakoon, eipä hän päiviä saa kädellään lasketuiksi! Toiset tekevät edeltäpäin kaupat jo matkalla, kapakassa, enimmäkseen pikku hiprakassa, — kunhan sinulla itselläsi vain on suu kohdallaan! Matka — ja saapasrahat tulevat — voin väriaineen voi vielä panna lisäksi."

"No, sitä kai menee oikein paljon voimestarilta, varmaankin varsin paljon?" Tönu kääntyy viisain hymyin emännän puoleen, joka vielä seisoskelee ovella.

Nyt loppuu maitomiehen perheen hääriminen, kaikki olivat olleetkin voita valmistamassa, ja vieras lähtee tällöin omille teilleen.

Huomattuaan varjon akkunalta kadonneen ottaa Kurun Jaani pitkävartisen lusikan ja tekee kerman ja voin sekä maidon yllä kolme pyhää ristiä:

"Mene tiedä kenenkään silmiä — — olisi pitänyt pitää sekin akkuna kiinni — —"

Mutta Kruusimäen maitomiehen jaloissa on jotakin mikä vie niitä puoliväkisin moision maidonvuokraajan puoleen.

Kun hän seuraavana pyhäpäivänä tulee kirkosta ja on menemäisillään Kurun portin ohi, ei hän vitkastelekaan kauan, vaan astuu sisään. Hän on hiukan hutikassa ja siitä syystä on suuresti pienentynyt välimatka, mikä on häntä ja toisia hänen kaltaisiaan jo vuosia sitten erottanut Kurun kuudennesmiehistä. Hänhän tietää, mitä puhua, jotta hän on suvaittu vieras — sen tietävät herraskartanon alueella kaikki, mutta etenkin Kruusimäkeläiset.

Kurulaiset ovat päivällispöydässä. Isä ja äiti istuvat, poika ja tytär seisovat. Isän tarina äidille on kesken, ja huomatessaan että vieras on joku Kruusimäkeläinen, ottaa äiti tervehdyksen vastaan kuin kuuntelija, samalla kun isä jatkaa keskeytymättömästi aivankuin puhuja:

"Hyvä mies, pidä huolta siitä, mitä päästelet suustasi — pidä silmäsi aina auki, kenen edessä seisotkin! Sen joka on toisen kerjäläisenä, ei kannata nostaa kupuaan pystyyn ja levitellä jalkojaan. Kylläpä olisi, jos jokainen kaukalonnuolija voisi tarttua kärsääsi! Sulla voi olla kymmenesti oikeus, mutta jumala on luonut suun päähäsi eikä leukoja! — —- Niin, minä olin kerran lannansyöjä — se on totta, enkä minä sitä salaa — mutta se, mitä on ollut, ei merkitse mitään, vaan se mitä on! Mutta sinä, rakas veli, olet omastasi niin kaukana, ettei sinun parane enää käydä tupasikaan takana — sinulla ei ole kuitenkaan sinne mitään viemistä!"

Ensin tyrskii tytär, sitten tyrskii poika, mutta emäntä jää totiseksi. Hänen soikeissa kasvoissaan, joissa on vieläkin joitakin syksyisen punan laikkoja jäännöksenä entisestä kauneudesta, liikahtaa ainoastaan joku kurttu silmäkulmien kohdalla, kun hän kääntää silmänsä lusikasta oveen päin. Mutta Prillup virkkaa:

Kurun isäntä syö hetken aikaa, jutustaa riidan lopun happamasti hymyillen ja vasta sitten puuttuu yli olan puhumaan vieraalle sanoen tollon nimen, joka ei tällä kertaa ole kukaan Kruusimäen kuudennusmiehistä eikä mökkiläisistä, vaan muuan kunnan ainoan varsinaisen kylän talollinen, eikä kaikkein köyhinkään. Nimen kuullessaan kohauttaa Prillup olkapäitään ja hänen poskikarvoilleen leviää puoleksi peittynyt hohde.

"Niin, etkös sinä mies olisi saanut itsellesi koota varoja — sinun olisi sopinut, — mihinkä se kullankarvainen savi ja se lumenkarvainen puuro jäävät!"

Jaan syö jälleen. Pöydällä on hernekeittoa ja sianlihaa. Hän leikkaa vieteripäisellä veitsellä valkeata, yököttävää läskiä ja työntää palaset veitsenkärjen ja peukalonsa välissä suuhunsa, jonka ympäryskin kiiltää jo lavealta. Aina vieraan tulosta asti näyttää hänelle liha erikoisesti maistuvan, sillä maiskuttaminen on huomattavasti enentynyt ja kasvojen ilme on muuttunut paljon makeammaksi. Ja hikipisarat hänen pienehköllä penninpyöreällä päälaellaan hymyilevät.

"On, mitä on", — pureskellessaan — "ja Jumala itse tietää, mitä hän kullekin jakaa — — enkä minä sitä valita, mitä minun osakseni on uskottu, itse kyllä en makeita maista" — puoleksi huokaisten — "mutta ehkä lapset joskus saavat parempaakin — —"

"Käy peremmälle, Tönu, ja paina puuta," kehoittaa emännän soinnuton ääni väliin.

Kuru katsoo leuka kiiltäen ensimmäistä kertaa suoraan vasten naamaa vieraaseen.

"No, mitä sinä sinne istut — tule toki joukkoon ja ala popsia. Poika, jos vatsasi on täysi, pane kätesi ristiin ja tee tilaa — syömäpöytä ei ole haukottelemista eikä maiskuttelemista varten! — — No, Tönu — ehkä katsot, mitä pöydältä löydät, ja tyydyt siihen."

"Kylläpä minä tyydyn, emmekä me Kruusimäellä enää muistetakaan tähän aikaan, mitä liha on, hyvä. kun saa kiinni silakanhännästä, mutta katsos — kiitos tarjouksestasi — katsos — mullakin on jo kolme lasta kotona, jotka odottavat vehnäleipää —"

"No eiköpä se kaikkein suurin! En osaa tuota vielä vaimona pitääkään, pitää ensin tottua. Eikä hän vuosiltaan — vaan olemukseltaan — —"

"Ei no, tyytyväinen olen kyllä, emäntä, tyytyväinen olen kyllä — eikä hän mitään pahaa minulle tee, muuta kuin että välistä ei osaa erottaa häntä niistä toisesta kahdesta — — ja toisen kerran taas — ne metsänpuolelaisethan ovat kaikki vähän toisenlaista ihmislajia, millainen mikin sattuu olemaan — toisen kerran huomaat, ettet häntä oikein ymmärrä tai kuinka sen nyt sanoisi — mutta tyytyväinen — —"

"Mutta käy peremmälle — yksi vatsa vain vaivaisellakin täytettävänä", päättää talon isäntä, eikä Tönu enää rimpuile vastaan. "Mistä sinä oikeastaan tulet? Kirkostako? Mätäkaulasta kuljetaan jo muuten paljain paljoin."

"Kirkostapa kyllä", Prillup asettuu Villun tuomalle tuolille. "Mutta Trummi-pappa otti kapakan edestä vankkureihinsa — eikä siis tarvinnut toista kertaa kiskoa jalan."

"Niinpä niinkin — toiset kaksi eivät tahdo jäädä kotiin, jos Mari lähtee — luoja varjelkoon! — Mutta nähkääs, toisella ei ole uutta liinaa, toisella ei uutta lakkia — — eihän kaikkia saa niinkuin itse haluaisi."

Syödään pitkän aikaa vaieten. Keiton hörppimisestäkin vie Kurun Jaanin maiskuttaminen voiton. Ajoittain tuntee viinan tuoksun. Liisu huomaa, ettei Prillup tahdo päästä alkuun. Hänen sormensa vapisevat, hänen katseensa harhailee, puna hänen poskipäillään vaihtelee. Huomatessaan Liisun katsovan häneen, tuijottaa hän silmät suurina yli pöydän tyttöä, eikä tämä tiedä, onko siinä katseessa pelkoa vai ankaruutta.

Liisu lopettaa syömisen pannen kätensä ristiin sekä poistuu veljen kera tuvasta. Ovea kiinni pannessaan vilkaisee hän vieraaseen takaapäin. Hänestä näyttävät Prillupin hiuksetkin levottomilta.

"Niin, kyllähän sen maallisen varan kanssa on niin ja näin. Ajatelkaamme esimerkiksi tämänkin talon isäntää. Kylläkai on saanut useinkin itsekseen ajatella, että mihinkä se viimein saa rahansa sopimaan, jos sen vuoksi pitäisi raataa vielä yhtä kauan!"

"Yhtä kauan?" Jaan hymyili happamasti "Enkähän minä ole päästäni pyörällä. Enkähän minä ole sekaisin, hyvä mies! Kykkiäpä puolen yötä maitokannujen välissä, ja toisen puolen käppyrässä kapakanpenkillä kyyröttää vuodesta vuoteen kuin iankaikkisessa kuormajonossa — eipä, veliseni! Tahtoisin pian panna kädet puuskaan ja leikkiä isäntää: antaa palkkalaisten tehdä tuhertaa. Vuosi taikka pari vielä — ei enempää — niin tahdon nojata jalkani omaan peltooni, siis —"

"Ota toki lihaa, Prillup, miksi sinä otat niin niukasti siitä", kehoittaa emäntä.

Mutta Prillup ei sitä kuule, hän kuuntelee vain tulevaa isäntää, joka tahtoo panna kätensä puuskaan ja nojata jalkansa omaan peltoon.

"Jonkun sadan hehtaarin talon poimit varmaan itsellesi tuolta puolen jokea — eihän meikäläisistä ole yhdestäkään". — Itse katsoo vatiin ja ripottelee lusikalla ikäänkuin vastustelisivat herneet siihen menemästä.

Jaan ei heti vastaa, hän katselee ajattelevasti liemilautasta edessään; sitten nostaa hän nenäänsä ja pyörittää päätään ja virkkaa nöyrästi naurahtaen:

"Eipä tiedä, ehkäpä pystyy kahteenkin mokomaan — ehkäpä pystyy lopultakin — mene tiedä nyt niin tarkalleen — ehkäpä pystyy johonkin pikku kartanoon pientä karjamoisiota ostamaan."

Ja Jaanin molemmat pellavasilmät siintävät hetken aikaa suoraan vieraan silmiin.

Tämän lusikka pysähtyy avatun suun edessä, ja kuluu hetkinen, ennenkuin sieltä pääsee hiukan umpinainen "katsos vain!"

Mutta sitä seuraa nopeasti: "No niin — no niin — siinäpähän, kultaseni, näkyy, mihin se raha jää, mihin se kultaseni jää." Ja kun hän on tyhjentänyt lusikan, tärisyttää hänen kapeata rintaansa ja olkapäitään suuri riemukas naurunsorina. Hän katsoo toisesta toiseen, ja nauru hänen karvaisilla poskillaan ilmaisee hyvänsuopeutta, missä ei voi havaita kateutta.

Samassa on hänen vatsansakin täysi. Emäntä, joka pikkusormellaan leikittelee leivänmurusilla, nostaa katseensa ja koettaa vielä pakotella, mutta Tönu panee lusikan pois, kääntää veitsensä linkkuun ja työntää tuolinsa edemmäksi pöydästä puristettuaan kummankin kättä. Sormensa hän pyyhkäisee ryssänsaappaittensa rypyssä oleviin varsiin.

"Asiaa? Kas vain, olinpa melkein unohtaa! — Ajattelin vain vanhan Tiitsun Mikklin kanssa mennä huomisiltana silakkarantaan silakoita ostamaan — saadakseni hiukan tuoreita Juhannukseksi — — ehkä voisimme tuoda sinullekin, jos tahdot."

Mutta Kuru on tuonut niitä hiljattain kaupungista, hän tuo omat kalansa aina kaupungista.

"No niin, niin — — Portilla juolahti äkkiä mieleeni: tulin oikein kuulemaan — — Eikä se mitään tee — —"

Ulkona väreili helteinen ilma, karjan-laitumen saviset könnäät heloittivat palaneen nurmen keskellä ja Prillup astui jonkun matkaa melkein silmät kiinni. Hänen jalkansa nousivat kerkeästi, lantiot olivat notkeat ja pääkin jälleen selkeä ja lauhkea. Niin ehti hän ohi pajan, vesaikon, puutarhan, pähkinäpuumetsän huomaamatta lainkaan, miten oli tullut. Mutta lähetessään Kruusimäen vainion veräjätä ja seisoessaan kolmentoista kähärä-männyn kohdalla, jossa varjot häämöttävällä hiekkaharjanteella kuten kolme kättä haralla sormin ojentuivat häntä kohden, ikäänkuin kaapatakseen hänet, niin pyrki hänen sydäntään yht'äkkiä kiertämään. Hän istui tien viereen suurille kiville, painoi päänsä käsiinsä ja vaikeroi hiljaa.

Juhannusaamun aurinko katsoo jo korkealta Prillupin kamariin, mutta havaitsee nuoren parin yhä vielä olevan vuoteessa. Hän ei ihmettele, sillä yöltä hän kuuli, että he olivat olleet yhdessä lasten kanssa vainiolla, siksi kunnes tervatynnyrin viimeisetkin rippeet ovat hienontuneet tummanpunaisiksi helpeiksi. Hän ei ihmettele, vaan myhäilee ja nousee korkeammalle.

Mutta ainoastaan Tönu makaa, nuorikko on hereillä. Nuorikko nojaa kyynärpäitään olkimatrassiin, poskeaan käteensä ja katselee Tönun makaamista. Tönu makaa selällään, kädet vatsalla, leukaperät korkealla, nenä pystyssä ja suu auki. Rinta on miltei kokonaan paljaana, hihat ylähällä, peitto työnnetty alas. Näkyvissä oleva iho on kauttaaltaan karvaista — rinta, kaula, leuka ja posket, käsivarret ja kädet. Tuo likainen karvapeite, pehmeä ja kiiltävä, pitkin pintaa myötävä, harvenee ainoastaan käsien kohdalta eikä laikollinen parta eikä pörröinen tukka ole sen pitempää eikä tiheämpää. Parta ulottuu aina poskipäihin asti, hiukset alkavat jo kulmakarvojen yläpuolelta. Nenästäkin törröttää tupsuja ja korvasta yksinäisiä haituvia.

Nuorikosta on Tönu luonnollinen, turkki houkutteleva. Hänen katseensa sivelee tämän rintaa ylhäältä ja alhaalta, pysähtyy käsivarsiin ja kasvoihin, ja lipuu taas rintaa ylös ja alas. Ja sitten kohoaa hänen kätensä peitteeltä ja liukuu pari kertaa yli tuon karvaisen poven, hellästi ja varovasti, aivan samoin kuin pelokas lapsi silittää koiraa. Ja kun hän tyynnytettynä vetää kätensä takaisin ja taas katselee, sädehtii nauru hänen silmistään, sillä hänen mieleensä johtui muuan koulukirjan kuva, ja hänen huulensa sopisevat kerta toisensa perästä; orangutaja.

Ja äkkiä saa hänet himo valtoihinsa, intohimoinen halu, vastustamaton himo: panna palamaan tuo pehmeä, läikkävä tiheikkö Tönun rinnalla ja katsoa kuinka se alkaisi kohisten palaa kuin kulo! Tikkulaatikko, piippu ja tupakkakukkaro on Tönulla aina sängynpäässä. — Nuorikon käsi nousee ja ulottuu sinne, hänen silmänsä kiiluvat. Mari pitkittää leikkiä siksi kunnes hän on saanut tikun palamaan ja odottaa ainoastaan tulikiveä sulattavan liekin suurenemista.

Mutta silloin liikahtaa nukkuja, maiskuttaa suutaan ja herää. "Mitä nyt — mitä nyt?" mumisee hän unenpöpperössä ja pyyhkäisee kädenselällään hikistä päätään. Hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä pälyilevät sekavina sinne tänne, ja Marista näyttää kuin olisivat kuopat, mistä ne vilkuvat, viimeaikoina suuresti syventyneet.

"Tuleen minut — — vai niin — — miksi sitten?" Tönun katse on keksinyt vaimon käden, missä sormien välissä palaa vielä tikku.

"Niin, minä olen karvainen — päänlaesta varpaitten päihin asti joka kohdasta. Äiti-vainaja sanoi aina: Tönu, sinusta tulee rikas mies! Meidän sukukunnassamme ei ole ainuttakaan karvaista, siksi olemme kaikki köyhiä, mutta sinusta tulee rikas mies."

Prillup on pannut kätensä pään alle ja naurava katse on lipunut kattoon. Karvat hänen suunsa ympärillä värisevät pakinoimishalusta ja ääni on uneksiva ja pehmeä.

"Ei ole tähän asti tullut. — — Se oli äidin puhetta — isällä taasen oli toiset tarinat. Isä sanoi: Naisten puhetta! Mistä sulle ilman annettaisiin ja keneltä sinä läksisit ottamaan! Emme ole miehiä, jotka menevät ottamaan — ei ollut minun isäni, en minä, et sinä, poika, — meissä ei ole sitä, mikä panee ottamaan. Ottaisikohan sitä joskus, kun juuri nenän edessä on otettavaa, mutta kun ryhdyt toimeen — jopa näet, että toinen on sen siepannut, eikä muuta kuin pyyhi suusi puhtaaksi! Parempi on olla sitä himoitsemattakin eikä ajatella muuta kuin että illalla saa väsyneen ruumiinsa vuoteeseen ollakseen varma siitä, että pää aamulla jälleen nousee, ja se silloin viimeisen kerran on noussut, kun jonakin aamuna et enää liikuta sormeasi etkä varvastasi. Silakkaa ja leipää, piippu täynnä tupakkaa ja suu täynnä viinaa — sellaista on Prillupeilla ollut ennenkin eikä suinkaan elämästäsi tule sitä puuttumaan?"

"No, ei äitikään luopunut omasta uskostaan. Kun poika on kerran karvainen ja Jumalata rukoilee, ei se ole mahdotonta — — ei muuta kuin käski ahkerasti palvella Jumalaa, joka jo on antanut karvatkin."

"No, eihän isällä mitään ollut Jumalaa vastaan, eikä hän pakana ollut. Mutta kerran hän kuitenkin suuttui — varmaankin oli hän yhden naukun asemasta saanut kaksi: tuli juuri kirkosta, niin ärjyi, että mistä sinä tiedät, keltä rikkautta pitää rukoilla. Jumalalta vai pirulta, kas piruhan juuri on karvainen eikä jumala — karvaisesta jumalasta ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavan! — Mutta mulle ärähti vihaisesti: Parempi rukoilla kumpaakin, eikä se kuitenkaan siitä parane, silakkaa ja leipää saat kuitenkin!"

Prillup hymyili, hänen katseensa viipyi katossa. "Se ukkeli oli monasti lystikäs."

"No katsos, Mari, — onhan sitä joskus tullut ajatelleeksikin, erittäin nuorempana ollessa, että kun on tullut oikein vyötetyksi itsensä ja työnnettyä lakki toiselle korvalle ja lähdettyä ja etsittyä jotakin muuta, sillä koska muut ovat löytäneet, ehkäpä löydät sinäkin, ja kun onni on myötäinen, ehkä saat jostakin suuremmankin saaliin, sillä eihän sullakin ole kasvoissasi nenän asemesta sarvia, ja silmien asemesta tammenterhoja pistetty päähän, kyllä sinä pian vainuat ja näet, ja mitä kätesi eivät heti osaa tehdä, voithan sen oppia, liikkuvathan jäsenesi eivätkä ne ole yhdestä palasesta, jotta kerran pääsisit siitä soraläjästä ja ravasta! Niinkuin Uutin Mihklikin sieltä suon takaa. Osasi hiukan näperrellä puutöitä — mitäpä hän siitä suuria olisi ymmärtänyt, itse oli opiskellut — niin paljon osaan minä ja joku toinenkin — mutta katsos, hän pisti kerran kirveen vyöhönsä ja lähti. Sitä en minä saa tehdyksi. Ajattelin kyllä tehdä, mutta ei tule aloitetuksi. Kynnykselle saan mutta en yli. Aivankuin joku pitelisi hännästä kiinni."

"Noo, mikäpä Mihklin ollessa! Hänelläpä on jo kolme taloa Kassisabassa ja yksi puoti. Kolusi ensin moisioitten rakennustöitä tekemässä, sitten kaupungissa, sitten ryhtyi urakoitsijaksi ja nyt rakentaa hän toisille taloa, ja toisten omista jää aina niin paljon hirsiä ja lautoja, että Mihkli jonkun ajan perästä voi jälleen itselleen rakentaa."

"Niinpä luulen!" nauraa Prillup kurauttaen. "Ja on vielä lisäksi herra: katsoo kädet housuntaskussa, kuinka palkkalaiset tekevät työtä. — Mutta ei hän ole ainoa, keitä tiedän. Erään Martti-nimisen pojan kanssa palvelimme alakylässä naapureina ennenkuin isä kuoli. Häh, piru vieköön — tämä käy ikäväksi! sylkäisee tämä eräänä iltana. Parempi että varastan jonkun hevosen tai etsin naisrievun, jolla on jotakin sukansääressä. Ja Yrjönpäivänä vyöttääkin itsensä. En tosin tiedä montako hevosta hän varasti, ennenkuin jostakin sukansäärestä löysi akkarievun, mutta samainen Martti pitää jo kauan sitten ravintolaa Paldeskissa, ja kelpo vatsa roikkuu hänen etupuolellaan, mutta katsos, Tönu kykkii isänsä paikalla Prillupilla, ja kykkii siinä parastaikaakin. Tönu ottaa vauhtia, mutta ei hän silti hyppää."

"Sinun nokkasikin ottaa vauhtia, ikäänkuin tahtoisi hypätä taivaaseen, mutta putoaakin heti tylppänä huulelle. Ja nuorikko sivelee tulitikkulaatikolla Tönun nenänalusta."

"Vaikkapa menisi kauemmaksikin, ei kukaan kiellä" — puhuja ei innoissaan huomaakaan kosketusta, voisihan kenties tässäkin jo jotakin alkaa, (vuokrapäivien kanssa tulisi toimeen, eikä palkkatyöstä mitään saa) — jos vain olisi verissä sitä alkajaa tai ottajaa. Niinkuin vanha Simu-Jiiri Joagulla joen tuolla puolen. Oli Tapulla kuudennusmiehenä niinkuin minäkin. Kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten ryhtyy keinottelemaan omenilla ja marjoilla: ensin, vähäisen, myi niitä pyhäpäivisin kirkolla ja jonakuna päivänä kaupungin torilla niinpaljon kuin saa yhdestä moision puutarhasta. Mutta sitten vuokraa kaksi ja kolme ja useampiakin puutarhoja ja alkaa vedättää niitä Pietariin ja sen jälkeen ostaa vielä perunoita ja munia ja yhä vie kaikki Pietariin, ja nyt on ukko-pahasessa kaunis ostotalo rautatien vieressä ja siellä hän keinottelee edelleenkin — kuin mikäkin pomo.

Mari on nyt ottanut tupakkakukkaron leikkikalukseen ja heiluttaa sitä nauhasta sormissaan.

"Mitäpä sitä kadekaan — mutta saahan sitä puhua. Kysyt, uskonko isää vai äitiä. Uskon isää siinä, että minusta ei saa lähtijää eikä ottajaa, mutta voihan äitikin olla oikeassa — voi tulla jotakin itsestään, jos niin on sallittu —"

"Minusta nähden voi suuhunkin lentää, mutta ei niin, että katsos, tässä minä olen, nyt voit minut ottaa, sillä sinulle minut annettiin. Ei se tavallisesti putoa niin pilvistä kuin kirkonkylän kainalosauvaräätälille, jota oikeus etsi ja jolta kyseli, että miksi sinä et tule perimään kolmea tuhattasi, minkä sulle muuan tuntematon sukulainen Krimmistä tai Kaukaasiasta on jättänyt perinnöksi, — voihan se tulla toisellakin tavalla, niin että akkunasta sen ensin näet ja lasket sen kauniisti ovesta sisään — —"

Prillupin suu jää auki, hänen ruskeat silmänsä irtaantuvat laesta, kääntyvät katsomaan heiluvaa tupakkakukkaroa ja jäävät sitten luomien ja ripsien peittoon. Vasta hetken kuluttua tokaisee hän:

"Siis uskoit siihen asti isää ja olet nyt vasta viime aikoina alkanut uskoa äitiä?"

Tönu hivuttaa vähän olkapäitään eteenpäin, myhähtää pari kertaa ja tirkistelee jälleen etsien savuttuneeseen lakeen, kunnes pieni leuannaksaus ilmoittaa hänen keksineen vastauksen; hän virkkaa voitokkaasti:

"Sinäpä et ole tyhmä! — No rukoiliko sitten Kuru Joan aivan polvillaan jumalata kaikki vuodet ennenkuin hänelle annettiin Mäenkylän maitotalous! Niin — vihellä vain! Joan alkoi ruokapöydässä ollessa panna kätensä ristiin, vasta sitten kun hänellä oli hämärä aavistus siitä, ja kun sitä aavistusta alkoi olla enemmän, niin rupesi pitämään hartaushetkiä kotonaan. Mutta kas maito, se tuli — se tuli mäiskis ovesta sisään. Ei muuta kuin kerran konttoriin — maitohomma on saatavissa Yrjönpäivästä alkaen — jos tahdot ottaa — olet moisiota kaikkein lähimpänä —"

"Hän oli naapurimoision maidonvuokraaja ja otti vielä suuremman tilan nuoren maidon vuokralle. — — No ja Joan — eipä tiedä oliko hänellä sataakaan ruplaa omaa rahaa — voi ollakin ja täytyikin olla, olihan hänellä hallussaan jo kaikkein paras kuudennustalo — — mutta sukulaisilta, omilta ja vaimon sukulaisilta kerjättiin ja saatiin kokoon, mitä puuttui, jotta päästiin alkuun — takuuseen ja astioihin ja vankkureihin — ja kas vaan pilaa: eräänä päivänä on Kurun Joan maitomies niinkuin toisetkin maitomiehet — — ei no — aluksi oli kyllä vaaksanverran eroa — muistan kaikki niin selvästi, niinkuin se olisi tapahtunut eilen."

Tuntui kuin olisi jutustaja nyt vasta päässyt puheenpäästä kiinni. Mutta vielä makoisempaa olisi veistellä piippu suussa. Hän tavoittaa sitä sängyn päänpuolesta, mutta piippu ei ole siellä. Piippu riippuu Marin suussa, kolosta näkyy tuoreita tupakanlehtiä ja parasta aikaa raapaistaan tikulla tulta.

Nuorikko imee totisena ja ajattelevaisena. Piippu vetää toisen suupielen hiukan alaspäin, sillä istujan kädet on polven ympärillä, jokainen vetäisy saa kuopat poskiin ja parin lepohetken jälkeen onnistuu hän taas puhaltamaan joitakuita erinäisiä renkaita, samalla kuin imaisut panevat huulet maiskahtelemaan.

Hän jättää kätensä odottamaan piippua ja alkaa jälleen laverrella. Hän, joka muutoin saa tuskin kymmentä lausetta sanotuksi, pälpättää nyt niin, että suupielet valkeata iskevät. Ja kun hän on saanut piipun, ei sekään, että se muutamien imaisujen jälkeen sammuu, häntä häiritse.

"Eikös tuo tökerö ala ensin käydä tallukoissa torilla. Toiset katsovat — mistäs tämä tallukkajalka on tullut — ollen häpeäksi ammatillemme ja säädyllemme koko kaupungin nähden! — Eikä muuta — pidetään salaa kokous — Koiknan maitomies kertoi siitä jälkeenpäin kapakassa Kuldi Madiselle, kaikki sen kuulimme — — pitävätpä niinkuin salaisen kokouksen, ja eräänä päivänä torilla, kesken parasta myyntiaikaa ilmestyy lähetystö Jaanin eteen, vanhat saappaat kädessä — kauniisti paikatut, raudatkin korkojen alla. — Sangen kohteliaasti ja kunnioittavasti — kumartavatkin — puhuvat, että me kuulimme kunnioittavan veljen syntymäpäivän olevan tänään, että pyydämme senvuoksi ottamaan meiltäkin pienen lahjan. — — Joan-parka ei ehtinyt vielä äännähtääkään kun istui jo vankkurien nenällä: tallukat siepataan pois ja saappaat jalkaan. Kansaa on tietysti ympärillä — piru vie sitä naurua ja menoa! —

"No eihän hän lahjaa ota itselleen, heittää jälkeenpäin torille vieraisiin vankkureihin. Mutta katsos, seuraavalla kerralla — jopa on Joanilla saappaat! Kalavinskit ne kyllä ovat, mutta tökötillä voidellut mustiksi aina varsien suihin asti. Myöhemmin tulivat aivan mustat saappaat —

"Mutta eipä hänestä saappaitten avulla vielä oltu saatu hienoa maitomiestä! Vielä löydettiin toinenkin vika. Taas eräänä päivänä: kaksi miestä nykäisee toverillisesti kylkeen, toinen toisensa käden alatse — lähtekäämme, me maksamme! Joan ajattelee, että raatihuoneeseen tahi kapakkaan. Mutta kapakan luona on parturi — nämä sinne, ja Joanin hiukset leikataan lyhyemmiksi! —

"No, olipa alun laita miten tahansa, mutta ei kulunut kahta vuottakaan, kun Joanin nokka alkoi nousta ja pää keikkua. Kerta kerralta käy aina paremmin. Me peltomiehet emme enää kohta ole miehiä, vaan miesten varjoja, aina vaivaisia ja kerjureita ja kurjia. Ja niitä alkoi Joan keksiä yhä useampia, viimein ei kuntaan enää jäänyt paljon muita ihmisiä — ei meille eikä muuallekaan ympäristöön. Siitä asti ei kapakoissa enää kuule muuta kuin että Kurun Joanilla on rahaa —".

"No niin, no niin — oletko sinäkin jo kuullut siitä — eivätkös vain hauku selän takana —"

"Niinpä niin, enkä minä itse joudu hyvää syömään — ehkä lapset joutuvat!" sanoo nuorikko Joanin äänensävyllä ja keikuttaen päätään kuten tämä.

"Kylläpä sinulla on muisti", ja Prillup kaappaa vaimon olkapäätä, — "ja kuinka hienosti se osaakin johtaa jutun aina samaan asiaan, aina samaan asiaan — — voit alkaa sontiaisesta, tai kirkonkukosta, tai äkeenpiikistä — aina lopulta joutuu nenäsi Kurun kukkaroon, ja jos olet niin järkevä, että itse johdat sinnepäin, niin saattaa hän aivan unohtaa kokonaan, kuka lopultakin olet, ja joskus saattaa se tehdä sinulle hyvääkin."

Prillup työntää kylmän piipun toiseen suupieleensä, peitteen alta näkyvät varpaat liikkuvat levottomasti, ja kun hän jälleen jatkaa, tuntuvat sanat tulevan syvältä rinnasta.

"Mutta onhan hän oikeassa. Eikä hän muuten puhuisi, jollei hänellä olisi syytä. Ja jos jollakin on syynsä — koetappa poistaa se. Pane kanan suu kiinni, kun se on muninut ja kotkottaa. Mitäpä siitä, että rotta nauraa kissalle omasta kolostaan — rotta on rotta ja kissa on kissa — kissa on kohta täysi, rotta kohta olemattomissa. Rupea kissaksi, jollet tahdo olla rotta, mutta niin kauan naurat kissan kateudelle, kun et itse vielä ole kissa, ja kissa kiemurtelee kiusallakin edessäsi nähdessään kateutesi. Eivätkö kaikki tahtoisi olla Kurun Joaneja ja kapakassa ja kirkossa samaten katkattaa, keikailla, mutta nyt pidä turpasi ja taivuta Joanin edessä niskasi! — Katsos, kirkolta kaupunkiin vievän maantien varrella olivat kapakoitsijatkin; eivätkä he siitä mitään saa — ei hän juo mitään — pullo simaa tai muuta mietoa, siinä kaikki — ei ole piippumieskään, matkaa tiensä kuin nainen — — mutta katsos, kun sisään astuu — Mäenkylää hakevat joka puolellasi. Unohdetut ovat kaikki tallukat ja pitkät maantollon hiukset — —"

Mari on hetken aikaa pyytänyt kärpäsiä peitteeltä, saaden niitä kiinnikin vasemman käden kouraansa, kääntäessään nyt päätään kohtaa hän vaienneen puhujan ruskahtavat silmät miltei tuskaisina vierestään. Hän päästää vangit vapaiksi ja lopettaa pyydystämisen.

Tönu ei jatka heti. Hän hankaa piipunvarren päällä omaa karvaista poskeaan paikkapaikoin, heittää sitten piipun kolahtaen sängynpäähän ja nielaisee kerran niin, että kurkunketva huomattavasti kohoaa. Ja nyt kuuluu hänen äänensäkin karvaisena ja sanat ovat katkonaisia, tulevat nykien, kukin lause lausutaan välinpitämättömällä tyyneydellä.

"Kurun Joan oli yhdeksän vuotta maitomiehenä ja hänestä tulee nyt moision herra. Kuru alkoi käydä tallukoissa torilla ja kiskaisee nyt kiiltonahkakengät jalkaansa ja matkustaa nyt vaunuissa —"

"Kyllä hän osaa rahoja laskea — ei kyllä osaa kirjoittaa, ja kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle, joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja Mudrikun — ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla — — Mitä sinä naurat?"

"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, — varo paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!" Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan sängyn päälaitaa vasten.

"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää, ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, — kultaseni, — ei siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu — mistä sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu — hän sanoi minulle suoraan vasten kasvoja — vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja — vaimon kuullessa sanoi — ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä kuulee, — ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana — sanoi niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan — —"

Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri, reuhtova koira perässään — he ovat kaikki jo pois vuoteestaan! Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun Prillup — isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota apuaan.

Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan — Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.

Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen hänet tervetulleeksi.

Niin, Leenu — hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!

Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti, ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään — jumaliste, siinä sitä nyt ollaan!

Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. — Siinä seisoo Leenu — hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana, toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa — — miksi hän ei saanut olla kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!

Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten, hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä. paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.

Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa, että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut vanhemman pojan hengen, siispä — siispä —

Ja uusi voimakas kaihon — ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa — kaikesta huolimatta oli omaa. — —

Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta kiharaista tukkaansa.

Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa — niinkuin sälkö kaksine varsoineen — touhahti jotakin tupaan ja poveen, jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.

Näin on parempi — näin on sittenkin parempi, näin on totta puhuen paljon parempi! — —

Eikä sen tarvitse toiseksi muuttuakaan — ei, miksikäs tarvitsisi — — jollei, niin ei!

Eikä se saisikaan muuttua toiseksi — — Prillupin silmä liukuu pitkin sukijan ruumista ja mieli riemahtaa jälleen — — ei saisikaan — ei saisikaan — —

Hän nousee yhtäkkiä, lähenee naurussasuin Leenun sijaista, tahtoisi sanoa jotakin, jotakin tehdä, mutta ei tajua muuta kuin pistää tätä sormellaan kaulaan — ja päästelee kielestään, kurkkulaestaan kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin riemuisa isäntä hyväillessään kaunista varsaansa.

Pörriäinen, mikä lensi herran suusta kuudennusmiehen korvaan ja sieltä ryömi poveen, kuolee ja herää uudestaan eloon.

Se kuolee päivällä ja herää henkiin öisin — taikka kuolee öisin ja herää eloon päivällä.

Ja herätessään on se entistä eloisampi, ja kuume, minkä se nostattaa, kalvaa sielua ja ruumista.

Tönu ei uskalla enää nauraa Jaanin taidolle saada puhe johdetuksi asiaan, joka on sydämelle rakas: hän itse osaa nyt mestarillisesti tehdä samallatavoin. Ero on ainoastaan siinä, että Tönu asiasta, mikä on hänen sydämelleen rakas, puhuu vain yhdelle, mutta Jaan omastaan kaikille. Mutta sitä useammin täytyy sen yhden kuunnella Tönun puhetta.

Mutta Mari ei ole viisas eikä tyhmä, ja siinäpä syy, miksi Tönun vatkutuksella ei ole vaikutusta.

Marilla on hyvä unenlahja. Häntä ei saa aamulla vuoteesta. Hän haukottelee ja venyttelee itseään ja noituu kesäistä yötä.

"Kurun emäntä voisi nytkin maata aina keskipäivään asti, jos tahtoisi, ja vuoden parin perästä vaikka iltaan asti."

"Onpa vahinko, etten ole Jaanin vaimo!" nauraa Mari, taivuttaa laiskasti selkäänsä ja hypähtää sängystä.

Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee, silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.

"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta — työ tuntuu monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole syntynyt raatajaksi — suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi, — ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."

"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan käskyt."

Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan. Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa, sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.

Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle, ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy ympäri — päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi — kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin, niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin. Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa helpotuksesta.

Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan. Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.

Tönu sieppaa nyt vasta lakin päästään, ja jättää käden, mikä sitä pitää kiinni, raapimaan niskaa, aivankuin tahtoen huomauttaa, että hän toivoo jutun pian loppuvan.

"Niin maitomieheksi? — Ehkäpä tahtoisinkin; mutta puhuukos herra täyttä totta?"

"Kappas tuota hullua!" Herra von Kremer kohoaa vähän pesästään.
"Luuletko siis, että puhuisin sinulle pötyä?"

"Enhän minä sitäkään juuri voi luulla, ja olenhan voinut asiaa ajatellakin, mutta onkopa minun vallassani sanoa viimeinen sana."

Herra panee lakin päähänsä ja tarttuu kepin koukkuun. Molemmat katsovat samalla kertaa ympäri, nähdäkseen, onko ketään lähellä.

Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt — eikös tällä ole omat halunsa ja tahtonsa — eikä tästä oikein selvää — —"

Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.

"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu, mutta sinä itse et tahdo."

"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et henno, sinä olet kade."

Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.

"Voipihan olla — voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään hennoisi, — mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei puolta sanaakaan sinne päinkään!"

"Vai niin — mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee, että sinä itse olet sydämessäsi vastaan — — mutta kylläpä sinä olet viisas!"

Hän kääntää vastustajalleen selän, ja tekee lähtöä, kuitenkin viivytellen. Yli olan mumisee hän vielä: "Mutta jokainenhan itse parhaiten tietää, miten järjestää asiansa." Ja Prillup näkee, että hänen kaulansa punottaa.

Eikä ainoastaan kaula, vaan Ulrik von Kremerin kasvotkin punottavat. Ja silmissäkin on niin paljon kuumaa punerrusta, että se hänen katsettaan varjostaa. Ja hänen mielestään tuntuu kuin survaistaisiin pari kertaa siihen kohtaan, missä se viallinen sydämen läppä tykyttää. Mutta se ei ole vihaa, mikä aaltoilee hänen rinnassaan, niinkuin Prillup luulee, vaan ainoastaan voimakasta tyytymättömyyttä itseensä, mikä muodostuu katkeraksi ajatukseksi: Ich hätte mich mit dem Kerl nicht einlassen sollen!

Mutta pian selviää, ettei herra von Kremerillä vielä ole mitään syytä tehdä itselleen moitteita. Häntä ei päästetä menemään, hänen jälkeensä tullaan, kauppa ei ole vielä aikoihinkaan purettu:

"Älkää panko pahaksi, herra", — Prillupin käsi hattuineen on jälleen niskassa — "tahtoisin vielä sanoa, ettei meidän puoleltamme ole tehty mitään päätöstä, että koko homma on vasta keskeneräistä, ja herra voisi antaa meille enemmän aikaa neuvotellaksemme ja pohtiaksemme."

Kremerin kasvoilta on puna tyyten hävinnyt; hänen kääntäessään vankkarakenteista ruumistaan puoliksi kuudennusmieheen päin koskettavat hänen viiksensä ja kulmakarvansa toisiaan ja hänen rämeä äänensä on jälleen sulava.

"No niin, no niin — eihän herra ole kieltänyt, herra on ollut erittäin kärsivällinen, voihan kaikki muuttua, eiköhän joka asialla ole omat käänteensä. Olisi ehkä jo tahtonutkin" — Prillup kiskoo suutaan leikilliseen nauruun, hänen silmänsäkin pyytävät anteeksi — "jos herra, niin sanoo, olisi nuori. Mutta että tällä jo on yksi vanha mies niskassaan —"

"Ei, no, mitenkä hän nyt sellaista julkeaisi puhua, eikös herra taas ole herra! Mutta voihan ajatella ja arvella, että nuori ja raitis veri vaatii toista, eikä hänestä muutenkaan heti selvää saa, puhuipa asiasta mistä tahansa, puhuakin pitää, juuri niinkuin lapselle —"

"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset — tunnen heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana — he eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan varsan mielin —."

"Ei, no, herra — onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen puolen ihmiset — eikä minun Marini — niinkuin herrakin sanoi — —"

Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan sanaa, lopettaa jutun.

"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."

Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. — —

Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei tunkeillut —, hän ei neuvonut eikä mankunut — se oli hänestä väärin, vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä, yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein, lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?" Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta — mutta varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin, vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten — toisinaan puhui hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti — aina hän oli kuitenkin uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä se on ontto, — ajattelee Tönu, — mutta minä koputan omaa puutani päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää, eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi päättää, että — Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita, Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, — ei muualle, — Ruisuun menisimme — mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti
Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista, että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita, hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta… Ja kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.

Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki. Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa — syö puhdasta Jumalan rahaa! — Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään, jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi — niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka tiesi, mistä vie tie toukkien luo — se oli nyt pääasia. Ja Tönu vastasi vaimolle:

Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä olisi ollut asiaa riihen luo.

Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? — varsin tyhmää, perin tyhmää ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien sanonut.

Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen, rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.

Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli hiiskahtanutkaan omasta asiastaan — he vaihtoivat johdannoksi ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä nuuskalla — luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet — Tönusta tuntui haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju — ne lausuivat lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.

Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää korvausta ja läksi.

Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta, nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi. Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät jalkaansa — ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen tulleen suon yli — hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys, pää oli hiukan raskas.

Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta. Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui toiseen — niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa — tusinan verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja — oli hän tuonut mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.

Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä varmaksi — parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa kurkkuun.

Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja hohtivat heikosti.

"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta pannen kätensä nuorikon hartioille.

Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa; tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut, mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta jännityksestä:

"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin — — No niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa ajatella — onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. — Katsos, ottaisimme heti pari suurempaa taloa, — jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan raha ilman muutakin korkoa. — No, olisipa sinulla sitten aikaa ja tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita — mitäs sanot, Mann?"

Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta silmiään:

"Kun Joan — —?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, — ukko on nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa kuten maajussien kera. — Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit lorun" — lause tuli hellästi kehoittamalla.

Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa, otti kerran vielä ja pani taas takaisin.

Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre, sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.

Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa. Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti. Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua, miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta — mitäs nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?

Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin. Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee onnellinen sattuma avuksi.

Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian — ehkäpä on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.

Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.

Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto miehiä kumpainenkin!"

Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen — ehkä sisältyisi herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli vanha herra kotona — Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin — ei ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi siellä onnellisesti.

Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin minulle!"

Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."

"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe, että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa, etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"

Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:

"Enkös osaa — enkös osaa — kylläpä osaan pitää itseni arvossa!" Mari nauroi harvoin ja lauhasti — näin vallattomasti näki Tönu hänen nauravan ensimmäistä, kertaa. —

Ja nyt ei Prillupin mieleen juolahtanut enää mitään, ei mitään. Oli kuin olisi hänellä pään asemasta puupölkky olkapäitten välissä. Ero oli vain siinä, että se pölkky tuntui olevan pökerryksissä, sillä kävellessä tuntui Tönusta, kuin olisi hänen jalkojensa edessä jyrkästi viettävä tie, kuin astuisi hän seuraavia askelia ottaessaan kaivoon. Ja käsiinkin vaikutti tuo hämmennys, sillä nostaessaan apilalta kuormalle, täytyi hänen pitää vaaria, ettei taikollinen olisi osunut ohi. Mutta iltaisin hänen heittäyessään väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän muittenkin jäseniensä olevan ikäänkuin puuta, ja sänky niiden alla notkui kuin vene aalloilla.

Siinä avuttomuudessaan taipui mies puolittain tietämättään korkeampien valtojen puoleen.

Hän alkoi lukea raamattua, tahtoi lapsia panemaan kätensä ristiin ruokapöydässä, kävi kirkonmenojen jälkeen vielä rukoushuoneellakin ja tunsi tarvetta käydä vaimoineen Herran ehtoollisella, vaikkapa heidän edellisestä käynnistään häitten jälkeen ei ollut kulunut kolmeakaan kuukautta. Hänen kääntymisensä siihenastisesta uskonnollisesta välinpitämättömyydestään vei siihenkin, että hän antoi nuorikon ymmärtää, että tämänkin tulisi puolestaan myötävaikuttaa, jotta talossa vallitsisi aina "kristikansan järjestys", ja älköön hän laiminlyökö vaatimasta lapsilta katkismusta eikä iltaisin isämeitää — kehoitus, mikä kuulosti siltä kuin olisi Tönu itse vaadittua järjestystä alati ja jokasuhteessa pitänyt kunniassa.

Prillupin askeleet edistyvät yhtävähän tuosta välillisestä koputtelemisesta Jumalan oven pihtipieleen, kuin suorasta ja peittelemättömästä rukouksesta hänen suuren asiansa puolesta. Ja sitkeästi pyrki se etualalle. Mutta yhä sai hän odottaa vastausta. Siitä oli taas seurauksena, että hän jälleen hipui toisen vallan puoleen.

Eräänä pyhäpäivänä kirkosta palatessa sattui Prillup pääoven ja portin välillä tapaamaan Sutsu-muorin. Hän lähetti Marin hakemaan leipurilta nisuleipää ja astui Triinun kanssa annettuaan tälle merkitsevästi kättä ihmisvirrasta syrjemmälle. Eikö hän tietäisi keinoa, mikä auttaisi, jotta saisi vaimon, joka monessa suhteessa hangottelee miestään vastaan — samantekevää, minkäkaltaisissa asioissa — taivutetuksi, jotta hänelle tulisi järkeä päähän.

Sutsun muori oli vielä reipas ihminen, hiljainen ja kunnianarvoisa, silmät näyttivät katselevan kaikkia lähimmäisiä yhtä kärsivällisen ystävällisesti. Näitten äidillisten silmien välistä työntyi voimakas nenä vauhdikkaasti ilmaan — suuri, mutta ei kopea, lihavan leveine päineen, mikä tänäänkin näytti hauskan tummalta. Ja se tummuus eneni, kun Triinu, Prillupin isännän luottavia tunnustuksia kuunnellessaan, oli käyttänyt omaa ruskeanläikähtelevää nuuskarasiaansa. Maksankarvainen pyöreä myssy on hiukan nurinpäin tietäjän päässä, mutta sekään ei vähentänyt vaikutusta, sillä pitsien alta näkyvä kunnianarvoisa hopeavyö ja kasvojen lauha yleisilme veivät voiton.

Tietysti hän tietää. Aina on jotakin, mikä auttaa. Missä hätä, siellä huojennus. Moneen kipuun on useanlaista rohtoa.

Ja ymmärtäväisesti, haluamatta lainkaan udella Tönun asian erikoiskohtia, opetti Sutsu-muori tirkisteltyään hetken aikaa kirkonkukkoa: Mäenkylän ystävä leikatkoon pärttylinpäivän yönä salaa nuorikon päästä hiustöyhdön ja samoin koettakoon salaa saada oikeasta korvasta vaikkoa ja vasemman jalan isonvarpaan kynnen alta mustat; mutta voi taika tapahtua muinakin öinä ennen tai jälkeen. Pankoon sitten tallelle saaliinsa, ja tulkoon niine hyvineen Sutsun luo, jossa vielä lisätään jotakin niihin ja luetaan tarpeelliset sanat. Voidetta pitää hänen kantaa kotiinsa paidan alla povessa, kunnes se aikaa myöten tehoaa.

Mutta pärttylinpäivä yöhön on Prillupin isännästä liian pitkä aika, asia oli kiireellinen.

No, siis leikatkoon jonakin yönä, joka on vanhan kuun neljättä päivää vastaan. Tietysti olisi pärttylin yö vaikuttavampi, mutta ehkäpä saa rohdon tehokkaaksi toisinkin.

He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena vastaanottopaikkanaan. —

Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta, joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa, ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada, taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn, sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan: "Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"

Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu, niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri, sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin, ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa: "Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."

Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin uskostakaan.

Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana. Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä, tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.

Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain saada rahaa, rahassa aivan kieritellä — hän, joka värisevässä kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella, että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä, ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi. Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.

Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi. Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!

Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen kielellään kysymys: Mitä siis nyt — kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu — juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki korvansa Tönun huudoille.

Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.

Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen, koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa: Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken, toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä, jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.

Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään.
Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin.
Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa
neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.

Mutta nyt — — mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin. Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen, tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:

Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea. Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä. Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään — huomenna — vielä huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja olen valmis!

Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän palvelijaksi kuolemaan asti.

Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan kyyneleet.

Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui, että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.

Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa häneltä jotakin kysymään — joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt! Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta. Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.

Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias. Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, — juuri sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista — niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui piippuineen. Sillä istuimella — se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu, pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella valmistanut sen tuolin — istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.

Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti huokaisten vajosi hän tilalleen.

Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.

Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.

Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua, pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.

Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli laulanutkin.

Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa. Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että pian unohtui.

Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään, ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.

"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa, jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että elukka osaisi puhua.

"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla, mutta muuten selvällä äänellä.

"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"

Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea, hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.

"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan hölmöille hyviä neuvoja!"

Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.

Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.

Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei, vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui järkevältä — niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta päästään.

Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.

Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle — emäntä kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin tieltä — tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa keinulta.

Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään, ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta, jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta — —

Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle — likavettä mikä likavettä!

— — Mutta älköön hän luulko — — kaikkein pisimmälläkin nuoralla on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi vinkua! — Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi. Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään. Vahingosta tämä ei välitä! — Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut, nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä — ei kelpaa Mäenkylän parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!

Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.

"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä — alapa sille vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin kuin me, — ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi syntiä — luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista? — Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät pian alakynteen viisauksinesi!"

Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja pyyhkäisee suutaan.

"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin hiiskua — mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä minulle vielä kerrot sen — niin lyön sen saatanan silpuksi!"

Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta ympärillään on liian hämärää.

Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen, kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan. Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei silmä ollut häntä pettänyt.

Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään, ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu volahtaa oven läpi.

Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi, mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen päin ja navettaan — ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.

Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.

Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan, umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan innokkaat ja meluisat kiitokset.

Mari ei ole yksin — sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen juuressa istuvia reppanoita, mutta — tilanne on uusi! Ja Tönun askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt lähestyy kolmea yhden asemesta.

Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän. Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.

"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit onnellisena sängyssä."

Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti. Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa, kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:

"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"

Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä, kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.

"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.

"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka ilta!"

Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole leikkinyt sotaa.

Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.

Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin. Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.

Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön, kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet — ikuisesti rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.

Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä, rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun. Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.

Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on voimakkaampi.

Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.

Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.

"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.

Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa hiukan häveten.

"No, siis työhön taas — —." Marin avulla pääsee hän jaloilleen. Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan rumilaan, on odottamattoman suuri.

Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on kamari pilkkoisen pimeä.

Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta — toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan — että hän olisi isän käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.

"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi makaamaan!"

"Mene heti katsomaan, mitä hän nyt tekee", käskee Mari parin tunnin perästä.

"Panin oven ja ikkunat kiinni, hän värisi kääntäessään kylkeään", on takaisin tulijalla kerrottavana.

Ja niin tekevät molemmat työtä päivän kuluessa iltaan. Puhutaan vähän, niinkuin ainakin vakavaa työtä tehdessä. Erittäinkin on Anni selvillä siitä tavasta.

Prillup nukkuu vielä pienen perheen kokoontuessa illalla kamariin. Hän makaa selällään, ja kaikki huomaavat, miten terveen näköinen hän on. Hänen poskensa aivan punoittavat, sen huomaa karvapeitteenkin läpi, ja silmäkuopat ja suun ympärillä olevat vakoset ovat täyteläistyneet.

"Tönu, ehkä tahtoisit syödä", herättää hänet nuorikko kun ruoka on pöydällä.

"Syödä? Ei", vastaa Tönu silmien iskiessä tulta. "Voikopa ruoka elättää ketään, kun ei ole kattoa pään päälle!"

Anni Ja Juku katsovat yhtaikaa äitipuolta silmiin. Tämän rauhallinen käsi koettaa nukkujan päätä.

Mutta kuume yltyy iltayöstä ja kiihoittaa sairasta aika ajoittain puhelemaan pitkään ja vilkkaasti. Välistä puhuu hän silmät auki kuten voi nähdä lampun valossa — Mari on jättänyt sen palamaan — tuntuu kuin neuvottelisi hän itsensä kanssa, ajatukset palautuvat aina takaisin samaan asiaan, neuvottomina ja tuskaisina.

Houreksijalla on yksi ainoa mielikuva, jota hän vatvoo edes ja takaisin, mikä pyörii hänen aivoissaan, horjuu sinne tänne, eikä se ole enää hänen suuri asiansa, vaan jotakin, mikä on noussut sen jälkeen. Prillup murehtii asuinpaikkaansa, jonka hän pelkää kadottavansa tai jonka hän onkin jo menettänyt, sillä eihän saksalainen herra anna näyttää itselleen pitkää nenää. Eräässä jutunpätkässä odottaa hän vasta pois käskyä ja huokailee uuden talon vuoksi, jota täytyy etsiä vieraasta kunnasta; toisen kerran on hänellä jo matkapassit, mutta mistään ei löydy uutta asuntoa kevään lähestyessä; ja kolmannen kerran on Yrjönpäivä jo oven edessä, Tönu häädetään, eikä hän tiedä, minne mennä "neljine lapsineen". Neljättä lasta — Marin harvat hampaat välkkyvät — kuvittelee hän kapaloissa olevaksi.

Jännittynyt, kiihkeä pohdinta tekee uneksijan levottomaksi. Paidanetumuksen ovat hänen rauhattomat sormensa ottaneet auki napista, pienestä nauhasta riippuva pellavainen tuppu paljastuu rinnalla, ja nuorikko koettelee vaatteen läpi, mitä sisässä olisi. Mari pudottaa löytämänsä jyväsen kukkarosta pois, puhelevan omistajan sitä huomaamatta, ja kun hän ei erota sitä hyvin sängyn hämärässä nurkassa, niin livahtaa hän miehen yli sängystä ja tarkastaa löytämäänsä lampun valossa pöydän luona. Hän vierittää sitä kämmenenpohjassaan, haistelee, pistelee sitä kynnellään ja kohauttaa lopuksi olkapäitään, minkä ohella hän mietiskelee katsoen kieroon lampun heikkoon liekkiin. Sitten nostaa hän haukotellen ja itseään venytellen molemmat kätensä pystyyn, ja on vähällä pudottaa oikean käden sormistaan tuon ihmeellisen pippurin jyvän nauravaan suuhunsa, mutta ei teekään sitä, vaan vie Tönun rintatupun kauniisti takaisin. Ennenkuin menee sänkyyn, sammuttaa vielä lampun, mikä ilmankin on sammumaisillaan.

Prillup kuhnustelee ja nuhistaa hiukan ja vastaa sitten painostuneesti muristen:

"No niin, no niin, mutta mihinkäpä painat huomenna pääsi! Missä loukon näet, siellä on jo toinen asumassa."

"No niin, no niin — —" Loppu raukeaa muminaksi, käsi ja jalka nytkähtävät kerran, sitten on rauha majassa, sitten levätään Prillupilla niinkuin muissakin Kruusimäen kuudennusmökeissä.

Ja uunin loukossa sirisee, naksuttaa sirkka, lakassa laulaa kukko, ja koira ikkunan takana haukahtelee unissaan. Mutta suuri herättäjä — se kyllä nousee jälleen kun hetki on tullut.

Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle. Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää — on aina riittävästi, on aina kyllälti!

Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet valittelemaan.

Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella tarvitsee.

"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."

Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."

"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena!
Moision herra tekee, mitä tahtoo."

"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika joutuu."

"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."

"Ei, varmasti neljä. — Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia kuin pitää taloa — kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."

"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi — se olisi vihoviimeistä!"

Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu lausumiansa sanoja.

Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa. Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.

"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon maitokontrahtini moisiosta."

Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi, jatkaa matkaansa.

"Hohhoh — miksi ei toisi — kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.

Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti edelleen.

"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu vaikenee sillä kertaa.

Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä, sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen. Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.

"Tahdotko siis — sinäkö tahdot — tahdot todellakin — —?" Ja näyttää siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.

Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, — anna minun valmistaa voita!"

Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.

Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.

Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.

Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää, missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.

Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut itsensä johonkin ihmekaivoon.

Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä kamarissa — tuvassa on riihirukiita ylhäällä — on kuin salaista angervon suloisen huumaavaa tuoksua.

Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara kasvoilta kirjoitetulle paperille.

Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.

"Että hän sen teki — — että hän sen otti ja teki! — — Itsepäinen — — varsin itsepäinen — — salaa toisen selän takana — kun toinen on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! — Ei neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"

"Tietysti sain monta kertaa puhua — kahden kesken pauhata — joskus leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan — — Mutta että hän lähtee — että se pahus todella lähtee — —!" Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.

Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari — suurena ja voimakkaana.

"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? — Kuka olen minä ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt samassa pöydässä? — Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? — Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"

"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen ja vaimonpuoli. — Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja tekee! — Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä ja virnistelee sulle vasten naamaa!"

Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.

"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"

"Tahdoit? — Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään.
Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"

Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys. Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin puuhakkaan rauhallisena.

Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu mies totisena ja ankarana — sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen — kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.

Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu, jotta hän ei kompastuisi tullessaan.

Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta, hänellä on yhtäkkiä vaimo!

Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun, silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" — —

Niitä palaa runsaamminkin kuin ennen parina viimeisenä iltana, sillä kaikki kamarit ovat valaistut. Herra von Kremerin terveys on nimittäin sangen hyvä, ja saadakseen oikein nauttia siitä tunteesta, ei hän kiirehdi nukkumaan menoaan.

Notkein askelin ja helein äänin kävelee hän salin päästä päähän, kädet vuoroon lantiolla, vuoroon hauskasti housuntaskussa, toisinaan sivelee hän harmaita viiksiään.

Ja peli soi nurkkapöydällä, ja sohvapöydällä hehkuu punaista portviiniä lasissa, ja keltaiset kaakunpalaset hymyilevät lautasella.

Sitten istuu vanha herra aika ajoittain nojatuolissa, ottaa kulauksen lasista, ahmii suuntäydellisen lautaselta, ja ennen juomistaan ei hän unohda nostaa lasia peiliin päin ja nyökäyttää omalle hymyilevälle kuvalleen.

Mutta peli, lempeä ja suloinen, kilisee koko illan erakon syksyistä hautauskulua. "Die letzte Rose", ja väliin uuden, kostean, voimakkaan aallon paisuttaessa povea, korottaa Ulrik von Kremer oman Jupiterin-äänensä ja mörisee pillin mukana:

Mutta nyt on sopimuksessa, minkä Tönu Prillup teki Kremerin herran kanssa, kaksi puolta, toinen ikävä, toinen riemuisa. Riippuu ainoastaan siitä, kumpaa katselee, kumpaan mielentilaan joutuu. Ja seuraavina päivinä katselee Tönu vaihteeksi iloista puolta, ja hänenkin rintaansa asettui rauha ja hengen ylevyys.

Kaikesta saattoi mies huomata, että hän oli tehnyt Marille vääryyttä. Sillä jos Mari oli astunut tämän askeleen vapaasta tahdostaan, niin ansaitsi hän saada kiitoksen; mutta jos nuorikko toimi korkeampien voimien pakotuksesta, niin oli sitä kohtuuttomampaa ahdistaa häntä soimauksin, koska Tönu itse oli sitä rukoillut noilta voimilta. Mutta kun oli mahdotonta saada selväksi, mikä yleensä näistä mahdeista oli vaikuttanut Mariin, päätti Tönu olla yhtä kiitollinen kaikille, Marille, Marialle ja taivaanisälle yhtähyvin kuin voimalle, jonka kanssa Sutsun muori piti yhteyttä — tietysti muorille itselleen myöskin. Lempeät kasvot ja kiitolliset sanat palkitsivat edelliset, mutta Triinu sai palkkiokseen runsaan osan Prillupin pellon siunauksesta. Tietäjän onneksi oli Kruusimäessäkin hiukan suurempi sato.

Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua, minkä kevään piti tuoman hänelle.

Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki, mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.

Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun Jaanin lähtöä — hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista ja valkeata kultaa — niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"

Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä kuin tulisi Prillup kirkolta päin.

"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi nousemaan! Mutta te toiset — tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"

Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi, mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.

Mutta kotona on Tönu lipevä. Hän on niin lipevä ja lähentelevä, että nuorikon täytyy tönäistä häntä kyynärpäillään. Mutta Tönu ei suutu, hän korvaa sen pilalla: "Syyhytin tänään rukiinkorrella moision lehmiä edestä ja takaa, ne kuuntelivat sitä mielihyvin — mutta sinulle näyttävät sarviaan, kun vain kosketat niin sormenpäilläsikään. Milloin sinusta sillätavoin tulee moision ihminen!"

Ja sitten tulee päivä, mikä suuresti lisää Tönun riemun esimakua, päivä mikä julistaa hänen hallituksensa alkua vielä selvemmin, kuin se punakirjavan juovainen paperi, mikä hänellä on kaapissa virsikirjan välissä.

Kun Prillup lähtee kysymään lähempää ohjetta "happomarjapensaitten" kaatoon, huomaa hän moision päärakennuksen pitkää välikköä astuessaan jokaisesta oikeanpuolisesta oviaukosta ihmisen kuuntelemasta höröllä korvin: keittiön ovella seisoo keittäjätär, seuraavalla Reemetin emäntä ja sitä seuraavalla pehtori itse. Kaikki silmät suurina, suut ammollaan yllättyneinä, ällistyneinä ja varsin säikähtyneinä.

Tönu käsittää kohta asian. Työhuoneesta, jonka ovi on jäänyt raolleen, kuuluu ärjyntää. Mäenkylän saksa ei ole ärjyviä saksoja. Riitelee väliin, mutta riitelee kohtuullisesti. Kukaan ei ole kuullut hänen ärjyvän. Ärjymästä, siten suuttumasta estää häntä hänen sydämensäkin. Ja nyt jyrisee tuo tunnetusti hyväntahtoinen mies, ja miten hän pauhaa!

"Vai vaadit sinä minulta kiitosta! Minun pitäisi olla sinulle kiitollinen, eikä sinun minulle! Kun sinä välistä maksoit minulle edeltäpäin, niin maksoit minun rahojani! Väliin lainatessasi minulle lainasit minun rahojani! Minun rahani ovat nostaneet sinun nokkasi pystyyn, ilman minun rahojani ja maatani olisit sinä jo ammoin tullut töihin vaimoinesi ja lapsinesi! Kiitä Jumalaa — — ja pidä suusi! (jalanpolkaisu) — — kiitä Jumalaa, etten minä hetipaikalla häädä sinua paikastasi, ja laputa tiehesi silmistäni, lurjus!"

Ovi lentää sepposen selälleen, ja Jaan punertavine päineen kuhnii ulos. Hän ei näe ketään, miltei vie Tönun lonkan mennessään ja ulko-ovella tarttuu käsillään pihtipieleen ennenkuin astuu alatse ikäänkuin pelkäisi kompastuvansa ja kaatuvansa.

Ovelta ovat toiset kuuntelijat kadonneet, Prillup painautuu selin seinää vasten, konttorin ovi vedetään läiskähtäen kiinni.

En menekään tänään edemmäksi, ajattelee Tönu ja pujahtaa pois talosta. Ja kun hän mennä huippii kotiin päin, panee sisäinen vapistus hänen olkapäänsä värähtelemään, ja käsi sivelee leukaa, sivelee leukaa! Ja välillä katselee hän taaksepäin tuota keskeneräistä taloa ja uusi vavistuksen puuska kulkee yli hänen ruumiinsa vatsasta olkapäihin asti.

Haluaako hän kuulla uutisia? — Kurun Jaan on erotettu maitomiehen toimesta! Paikastaankin käsketty pois! Juuri nyt! Ja millaisen kyydin saikaan!

No niin, eikös tämä töllikkö paiskaa saksalle vasten kasvoja: "Vai siinä se onkin kiitos siitä, että minä herralle olen aina edeltäpäin maksanut ja usein lainannut!" — — No sitä paukkumista ja räiskämistä! Niin kuin ukkonen olisi iskenyt. Akkunaruudut kilisivät. Eikä kukaan olisi uskonut, että Mäenkylän saksa voi niin iskeä!

Ja katseet risteilevät ja kummankin silmät loistavat. Pajusten vanhus
unohtaa matkansa ja hipsuttelee naapurin kanssa takaisin vainiolle.
Liivakun pihassa näkevät Martin seisovan — Jaagup huitaisee kädellään.
Ja tällekin kertovat jutun kuumiltaan.

No, kylläpä vaan. Olisihan hän vieläkin kahmaissut itselleen moisiosta jotakin. Ja semmoiset nuhteet! "Kiittäköön Jumalaa, että asia jätetään kevääseen, ettei heti ajeta piiskalla pois moisiosta ja talostaan!" Ja paljon muita iskuja sieltä vielä sateli!

No niin, kuinkapa se mahtuisi hänen kaltaiseensa! Sehän on hänelle aivankuin nenärengas sialle.

Ja taas risteilevät heidän myhähtelevät katseensa, ja juttu sujuu aina mieluisampana joka sanalta. Pikku-Jüri liittyy vielä seuraan aivan kuin olisi vainunnut jotakin.

Prillupin Tönu nostelee olkapäitään vetää suupielensä kieroon ja venyttelee miltei Kurun Jaanin tavoin puoleksi laulaen: "Niin, veli hopeat, eiköpähän ne joudu jollekulle, joka valitaan toisten joukosta ja jolla Juman avulla on jotakin ottamista kirstunpohjasta. Mutta ovatpa hyvät sukulaisetkin apuna. Kuru ja maito — ne kuuluvat yhteen, sehän tiedetään."

Mutta kolmelle toiselle ei se kysymys ole ensiarvoinen. Heille on kylliksi Jaanin erottaminenkin. Kyllin kauan ovat he kadehtineet Kurun kuudennusmiestä, kyllin kauan on hän heitä halveksinut ja pilkannut.

Ja nyt — nyt nauravat he — kerrankin todella he! Ja hetkistä myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset, vaan myöskin isännät. — —

Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan, mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.

Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun se aika kerran joutuu — voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!

Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä itselleen.

Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden! — Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo — vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"

Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh — puistavat päätään: kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa, tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."

Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki — yhtähyvin Tönun kuin Marinkin sukulaiset — valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies kulkevat pikku isäntien kirjoissa.

Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua — intohimo, mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu, varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa, jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet syrjään peltisen rämisijän vuoksi.

Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin hänen suustaan.

Isä herää kuin unesta, hänen päänsä nytkähtää oikealle ja vasemmalle hänen tietämättä, mitä oli tapahtunut. Sitten näkee hän kalvenneitten kasvojen kostean katseen ja painaa oman suuren, luisen kätensä lapsen pään päälle.

Nurkasta tulee Juku haukotellen näkyviin ja jää isän toisen polven eteen seisomaan. Hänellä on suuri vatsa, pienet sääret ja korkea ääni.

"Mari? Mari meni kylään. — Niin, lapset, nyt alamme jonkun leikin — jotakin hauskaa keksimme", ja Prillupin vasen käsi, yhtä suuri ja luinen, painuu pojan pään päälle.

"Mihin kylään Mari meni?" kysyy Anni, jonka huulet vielä nytkähtelevät hätäisinä ja kiihkeinä.

"Niin äiti? — Äiti läksi — äiti läksi Tiitsuun. — — Kuulkaapa, alamme leikkiä arpaleikkiä — — mitäs arvelette, ryhtyisimmekö leikkimään arpaleikkiä? Juku, missä on taulusi?"

Mutta Jukun suuri laukku jää pakoilleen, hänen järeä äänensä kysyy heikosti: "Milloin Mari tulee kotiin?"

Ja samalla kertaa tiedustelee Anni, jolla on isän ruskeat surulliset silmät: "Miksi hän niin myöhään vielä läksi kylään?"

"Ei", puhuu Prillup katsoen heidän päittensä yli. "Arpaleikki ei olekaan niin hauskaa, teen mieluummin teille jäniksiä ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, muistattehan. — — — Niin hänkö? — Kyllä hän pian tulee, eiköpä hänellä ollut asiaa kylään. — — Mutta odottakaahan, minä asettelen lampaan paraaseen paikkaan, katsokaahan nyt!"

Ja nyt ilmestyy valaistulle seinälle mustia jäniksiä, vasikoita, porsaita, lampaita, jotka syövät, ammuvat, tonkivat ja hyppivät; ja kukot päristelevät siipiään ja kiekuvat, koirat istuvat tai haukkuvat, härät kuopivat ja kissat pyytävät hiiriä, ja toiset eläimet tekevät vielä suurempia ihmeitä.

Mutta sitä ihmettä ja leikkiä riittää niin pitkäksi aikaa, että Juku jää permannolle makaamaan. Annikin taistelee unen kanssa, ja eteisessä on niin pimeä, niin pimeä, ja isän otsalla helmeilevät järeät pisarat, mutta hänen suuret korkealle kohotetut ihmeitätekevät kätensä nokkivat ja sieppaavat kiinni, kuin tahtoisivat vapautua näkymättömästä nuorasta.

Kun "uusi Mäenkylä" ilmestyi ammattiveljien joukkoon, eivät he havainneet hänessä mitään järjestyksen vastaista: pää oli keritty ja jalassa saappaat, vielä lisäksi aivan uudet, mustat saappaat. Niin, koettakaapas höyhentää, ajatteli mies huomatessaan itseään tarkastettavan noin alta kulmain, tallukoita ja pitkiä hiuksia ei ole! Luulitte kai, että uusi on jälleen maanmoukka, ettei Mäenkylässä ehkä muita olekaan! No ei, tämä uusi voi ehkä teillekin opettaa käytöstapoja, ettekä te hänelle!

Ja uusi Mäenkylä näytti itseään edestä ja näytti itseään takaa, eikä hänessä ollut mitään, mikä olisi tuottanut ammatille häpeää: vaatteetkin olivat yllä uudet ja kaulaliina puhtaampi kuin monella muulla. Ja kun he kurkistelivat vankkureita ja vetojuhtaa ja maitoastioita — hehee, vääntäkää ehkä suuta? Eipä siinä ollut vääntämistä. Ei yhdelläkään korskunut niin väkevää raudikkoa aisain välissä, ja vankkurit olivat hyvät, ja maitoastiat tulivat suoraan tynnyrintekijältä. Kyllä oli uusi kysynyt vanhalta maitoastioita ostaakseen, mutta mitäs Jaan! Mies niin täynnä myrkkyä, että ei myy, kiusallakaan ei myy. Ovat tarpeen tuonnempana omalle maitomiehelle. — No, eipä siis muuta kuin osta uudet. Uusi kauppamies, uudet vehkeet.

Ja älkööt he luulko, ne vanhat, että hän ehkä paljoakaan heistä jäljelle jäisi liikemiehen kohteliaisuuksia ja nokkeluuksia lasketellessaan. Kas vain, puhuttelee vaimoja "rouviksi" ja tyttäriä "neideiksi" niinkuin nämäkin, osaa kiittää rahasta ja hienoimmille kumartaakin. Ja voista tarjoaa kehuskellen maistiaisia ja maidosta panee kulauksen päällekaupan. Voihan olla, että ostajien täytyy hänen vankkuriensa luona seista hiukan kauemmin — kädet eivät vielä ole tottuneet antamaan eivätkä lukemaan rahaa — mutta pianhan siihen tottuu. Tietysti he olivat hyvillään, kun häneltä ensimmäisenä päivänä pudota maiskahti voikilo kuraan ja sinä ja vielä toisenakin päivänä oli jotain selkkausta parin ihmisen kanssa Tönun rahoja takaisin antaessa, mutta muistelisivatpa kunnioitetut ammattiveljet omaa ensimmäistä myyntipäiväänsä — eipä tiedä, vaikka heillekin voisi hymähdellä.

Mitä nyt tuli Mäenkylän tavaran kuuluisuuteen, mitä Jaan oli niin paljon kiitellyt, havaitsi Prillup varsin pian, että mies oli suuresti liioitellut. Olihan tosin joitakuita, jotka kysyivät "Mäenkylää", katsoivat tunnustellen uutta edustajaa, mutta ei sellaisella melulla, kuin olisi luullut, ei sinnepäinkään, ja aivan oli etsittävä jälleenmyyjäksi jotakin kauppiasta, varsinkin maantien vierestä, mistä Tönu tuli kaupunkiin, ennenkuin keksi jonkun, joka ei myönyt kilpailijan tuotteita. Tietysti oli vanha Mäenkylä jättänyt uudelle ilmoittamatta omat myyntipaikkansa, ja senvuoksi täytyi uuden ensimmäisellä kerralla myydä maito, mikä ei käynyt torilla kaupaksi, myöhemmin kadulla, koska kauppapuoteja oli niin vähän, tietysti alennettuun hintaan, kun taas voi täytyi "haudata".

Mutta ne olivat vain alkuvaikeuksia, joista Prillup uskoi pian selviytyvänsä. Ja mitä vielä puuttui Mäenkylän maidon ja voin mainehikkuudesta — kyllä hän siitä nyt huolehtii — odottakaapa vain.

Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin, rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera — ottaa vastaan lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa astioihin — se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka! Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen luona — ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Tönu huomaa nyt jotakin — niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin puuhissaan — etenkin likimmäiset — niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen, niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne, tee mitä tahdot — ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa — aika loppui kesken, joten hän ei vielä ehtinyt löytää mieleistään — vaan siirtyi vaimon sukulaisten luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa — näytti, sillä hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä — on hänen äidillään tapana puhua — ja se oleskelee hänen pääkallossaan. Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista, jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä, nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia uutisia — pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen, harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen — kaikki hän kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet — hän voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä, mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä, jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.

Voihan olla, että Prillup pitää useitakin vaimon ostoksia liiallisena komeutena — hänen edeltäjänsä kodissa ei sellaisia ollut lainkaan ollut — mutta hän ei tahdo riidellä, hänen asiansahan menestyvät hyvin, vieläpä sangen hyvin viime aikoina, niin että sen huomaa muualtakin kuin hänen nokastaan. Ja lopuksi — eihän hän itsekään niin tarkoin noudata vanhan Kurun esimerkkiä: hänen kielenkostukkeensa kaupunkimatkoilla on toinen kuin Jaanin ja piippu saa usein väistyä sikaarin tieltä. Ei toista yhtä vähän kuin toistakaan käy vastustaminen — houkuttelee! Houkuttelee niinkuin nuorikkoa kenkäkaupan ikkuna.

Jos joku häntä tarkemmin huomaisi tarkastaa, havaitsisi, että hän nuorenee. Hänen poskinahkansa suoristuu, jopa sileneekin, käynnistä katoaa kömpelö lyllyminen, kädet keppeineen irtautuvat ristiluulta, päästen liikkumaan vapaasti, ja vironnut ja varmistunut silmä näkee vanhassa näköpiirissä paljon uutta yhytettävää.

Ei aina uutta, sillä Kremer vaeltaa kuvittelujen maailmassa. Muistot, aina tuoreet tuoreitten jälkeenkin, leijailevat hänen ympärillään ja loistavat värivalaistuksessa. Elämä ei ole enää vain elettävä, se on kaunis ja suloinen. Ja tuo suloinen kauneus tulee arvoonsa, kun epäselvä muisto jälleen varmaksi todentuu, niin kun hän vasta sen todentumisen edellä värisee, kun määrätty päivä ja hetki lähestyvät, kun tietystä ikkunasta kuuluu tietty koputus tai kaupungin salaisen pesän ovikello sillä ja ainoastaan sillä tavalla helisee. Sitten painaa Ulrik von Kremer käden sydämelleen, jonka läpän sanotaan olevan villaisen, ja toivoo itselleen jollei kuolemattomuutta, niin vähintäinkin Götz von Kremerin ikää, tämä eli sadan kolmen vuoden, neljän kuukauden, kahden viikon, viiden päivän, yhden tunnin ja kahdenkymmenen kahdeksan ja puolen minuutin ikäiseksi.

Siinä uudessa maailmassa ovat ihmiset hyviä. Ken nyt kääntyy liikuttavin rukouksin Mäenkylän kartanonherran puoleen, ken sen ohessa osaa näyttää kosteita silmiä, etenkin jos hän on heikkoa sukupuolta, voi olla varma alttiista korvasta, hyvänsuovasta sydämestä ja mahdollisimman anteliaasta kädestä. Jollekulle tipahtaa heinämaata, toiselle lisää polttopuita, kolmannelle rakennuspuut ja kenen sälö tai mullikka tavattiin pahanteossa, hän voi päästä puolella sakolla, ja paimen kai kävi siellä onnekseen, sillä häneltä vähennettiin edellisellä kerralla korotetusta vuokrasta pari ruplaa. Mutta kaikista vei voiton karjapiika Tiiu, joka vetistellen voitti itselleen miehen.

Eräällä iltalypsyllä huomaa isäntä, kuinka lehmän alla istuva Tiiu pyyhkäisee kädellään vuoroon toista, vuoroon toista poskea. Kremer käy pari kertaa hänen ohitseen, sitten käy hänen olkapäähänsä.

Tyttö nostaa päätään, tyrskähtää ja nyt valuvat hänen kyyneleensä virtanaan.

Itse katsoo varkain pieneen, mustaan muoriin päin, joka lypsää hiukan kauempana.

Ja kun he ovat astuneet saavista hiukan kauemmaksi emännän antaessa merkin, kertoo tämä hillityllä äänellä:

"On saanut häntä kahdenkesken montakin kertaa tutkistella. Tiiu, Tiiu, sinun asiasi eivät ole oikein, mutta aina ränäsi vastaan: hullusti eivät ainakaan ole, kunnes eilen illalla hiipi tupaan, esiliinan kulma silmillään ja itku kurkussa."

Seisoo, antaa räystäitten tippua eikä vastaa hetkeen aikaan; lopulta sanoo voimiaan ponnistaen: "Mistäpä enää riemuitsisinkaan — asiani ovat hullusti!"

"Noh, sanon, eihän sekään nyt ole niin suuri onnettomuus, jos isällä on suitset päässään."

"Sepä se onkin" — ja hänen rintaansa kouristaa — "hän ei tahdo ottaa minua — äiti yllyttää lisäksi."

"No kuka muu sitten! Nyt se paholainen syyttää Pietaria, mutta Pietari, hyvä Jumala, se kaino Pietari —!"

"Niin, emäntä, auttakaa minua poloista! Olen mikä olen — kylläpä vain olen tarpeeksi hyvä Ketakselle!"

"No, hyvä on, Reemet ottaa pojan illalla puheilleen, mutta mitäs poika välittää! On kova kuin tahko. Ei, mitäpä hän välittää! Tiiulla on käynyt muitakin moisiosta ja kylästä, mene ja ota koira sieltä kiinni! Puhdas kun puhdas! Ja herra tietää — eipä Reemetissä ole miestä ketään pehmentämään, se jää nyt herran huoleksi."

Emäntä tekee päällään ja kädellään liikkeen, millä tahtoo ilmaista, ettei hänellä ole siitä vähintäkään epäilystä.

Herra von Kremer kääntyy ympäri ja astuu suoraa päätä lypsäjäin joukossa olevan pienen, mustan muorin puoleen.

Pian ilmestyy Mihkel Ketas, tuo poika, joka äitineen asuu moision saunassa, lyhyenläntänä, vääräsäärisenä, pienipäisenä Kremerin herran tuomioistuimen eteen. Mutta hän ei tule yksin, äiti on hänen kannoillaan.

Mutta se ei estä muoria eteisessä konttorin ovelle päin selittämästä samaa, mitä hän tahtoi sisässä selittää. Mutta kun se käy liian kova-äänisesti, niin kiskaisee herra oven auki ja ajaa hänet pois väliköstäkin.

"Kuule, Mihkel, minulle on kerrottu, että sinä vietät kelvotonta elämää — moisiossa vietät kelvotonta elämää. Kuinka uskallat sinä moisiossa, moision alustalaisena elää huonosti?"

"Moisiossa ei uskalla kukaan elää huonosti, moisiossa pitää jokaisen elää kunniallisesti, se on Jumalan ja moision herran kova käsky. Etkö tunne sitä käskyä?"

"Vai niin, käyt rippikirkossa, mutta et pelkää Jumalaa; elät moision maalla ja moision katon suojassa, mutta et pelkää moision herraa! Ajattele nyt itse, mitä moision vanhimman pitää tekemän sellaiselle?"

Nyt tulee poikaan eloa. Hän raapaisee toista ja toista housun säärystintä, kohauttelee olkapäitään ja maiskuttaa suuta.

"Vai niin. Mutta jospa erotan sinut työstä tunnin kuluttua ja tunnin kuluttua ajan pois saunasta äitinesi kaikkinesi — oletkos sitten isä?"

Mihkelin silmät kiertävät ympäri, käsi pyyhiskelee nenää toiselta ja toiselta puolen, hänen äänessään on rahtusen vähemmän lujuutta:

"Ei sinnepäinkään — — Minä nyt muka isä —- — Niinkuin ei toisia olisi — —"

"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." — Kremer panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi. "Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei hänellä ole vanhempia. — —"

"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi, ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää hänen kelpaaman sinun äidillesikin."

"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä — mitä? — En laske leikkiä — tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."

Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:

"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä! Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! — Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa — oikein ei se ole, minunhan se pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"

Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin, mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!

"Hyvä on" — Kremer ottaa kellon taskustaan — "kello viideksi olkoon sauna tyhjä, ja te molemmat korjatkaa luunne minun maaltani. Jos teillä on vielä saatavaa muonaa tai palkkaa tähän päivään asti — katson kirjasta — niin saatte sen pehtoorilta. — Jumalan haltuun!"

Mihkel vitkastelee, mutta kääntyy vihdoin oveen päin; todennäköisesti on muona jo otettu kaikki ja palkkaa eteenkinpäin. Ja pojan käden ojentuessa oven kahvaan, istuutuu herra pöydän ääreen, mumisten samalla viiksiensä välistä:

"Olisin antanut sinulle keväällä jonkun Kruusimäen mökin, mutta kun olet sellainen veijari, niin laputapa maailmalle!"

Mutta yhtäkkiä Katu ei lähdekään, hänen kätensä vetäytyy takaisin, näyttää siltä kuin kieppuisivat hänen suuret kesivät korvansa tarkaten. Hän katsoo hetken aikaa kiivasta istujaa, kääntyy yhä enemmän ja tekee jyrkän, kankean kumarruksen.

Poika on poistunut, mutta tuskin kahdeksikaan minuutiksi. Hänen kömpelö hahmonsa ei ole vielä päässyt ovesta sisään, kun suu julistaa.

Mäenkylän herran käyskennellessä karjansa keskessä nousee eräs lypsäjistä yhtäkkiä lehmän alta, tavoittaa vanhan herran käden ja suutelee sitä sanaa sanomatta kaikkien nähden.

Kun Mäenkylän maitomies syksyllä kuuli Vokan maitomieheltä uutisen, että entinen Kurun Jaan, hänen edeltäjänsä, oli ostanut tämän kotikunnasta maantien vierestä neljätuhantisen talon, jossa aikoi myöhemmin avata puodin, huomautti hän vain karistellessaan piiskanvarrella vankkurien ketaralta ropaa: "Ähäh, jokos osti moision", ja lipaisi kielellään huulipartatöyhtöä hampaitten väliin.

"Kuulehan nyt", nauroi toinen, "mikäs sinunkaan on ostaessa moisiota!
Saksalta tämäkin maidon sai!"

"Olisi sitten heti ottanut, kyllä meillä niitä on enemmänkin saatavana, sekä metsä- että viljelystiloja."

Mäenkylä sai yhden ostajan tyydytetyksi, sitten pureskeli jälleen viiksiänsä ja sanoi Vokalle, joka oli jo lopettanut kaupanteon:

"Niin, viidelläsadalla ruplalla — luottoahan hän kyllä saa." Ja Voka hyppäsi vankkureilleen ja lähti jonosta.

Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui sillä tavoin varhain kotiin.

Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:

"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi samaa."

Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan, että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain. Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi- ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.

"No, nauran ukkoa" — Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan. "Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni — paljastaa rintansa ja näyttää — puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. — Odottakaa, kiskon sen pois." — — Mutta eihän tämä! Panee molemmin käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei — matkustan kaupunkiin lääkäriin!" — — — "Ja matkustaa" — Mari koukistuu ja pyyhkii poskeaan — "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin pakinoille!"

Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt, ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.

Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt, puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita, lattialle ja huitaisi ulos.

Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.

Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"

Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan hänen suustaan viinanlöyhkän — Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn — ja huomasi tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.

Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.

"Ehkä pitäisi sinun mennä taas — — älä mene — — älä tälläkertaa mene!"

Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski pyörien alla tulta.

Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla, toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta. Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan. Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.

Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa, nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.

Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita: kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin tavallisestikin vain pariksi tunniksi — harmaa kuskivanhus ei riisunut hevosiakaan vaunujen edestä — ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.

Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle, ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten, kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen, nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.

Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta — siinä suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä — sitä enemmän oli heidän kielensä irrallaan. He juttelivat — enimmäkseen kolmen kesken — tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset — mutta sensijaan tapahtui se lakkaamatta ja — mikä omaperäisempää — kenenkään heistä ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi, kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään suurella Stentori-äänellään.

Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan, Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin syystä — koulussa eivät he kyllä vielä käyneet — ei ollut pienokaisia työntämässä takaa vankkureita.

"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"

Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä puna, mikä häntä nuorensi.

"Kuule, Ulrik" — Adalbert läheni kohotettuina käsineen — "aiotko tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime vuonnakin?"

"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä.
Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."

"Asiat — tehtävät —" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät saavin luona Reemetin emäntää.

"Tuo mustankirjava tuolla — tulkaa katsomaan — se on Ulrikin karjan kaikkein hienoimpia!"

Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia, mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat arvioijat.

Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.

Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä hattukukissa.

Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se ryhtyä tositoimiin.

Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten, silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin. Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.

Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"

"Ulrik, sinä haavoittunut!" kiljui kolme neitiä kuin yhdestä suusta, kaikki kädet ristissä Adalbert veljen tepastellessa neuvottomana näiden ympärillä ja kerraten lausetta: "Ist es denn möglich! Ist es denn möglich!" Hänen kannoillaan oli taas syyllisen, nöyrän näköisenä valkea koira, joka siihen asti, päästäen ruumiillisen heikkoutensa valloilleen, oli hieronut ystävyyttä navetan ovella naaraspuolisen karjakoiran kanssa.

"Hakekaa tohtori!" pyysi haavoittunut nyt saksan kielellä, nousten omin avuin istumaan; vetäessään takaisin oikeaan kylkeen puristautuneen kätensä, olivat sormet hiukan veressä; hän jäi niitä avoimin silmin tunnustelemaan.

Pehtorin emäntä ja Kurun nuorikko — jälkimmäinen heitti juuri korennon maahan — aikoivat jo tarttua haavoittuneeseen, kun Adalbert veli toipui senverran, että huomasi astua emännän tilalle; tallin edestä paikalle syöksähtänyt kuski vapautti nuoremman, Mäenkylän maitomiehen vaimon, tästä tehtävästä. Molempien tukemana horjui Ulrik von Kremer kotiin päin, lasimainen katse yhä vielä kiintyneenä verisiin sormiin. Heitä seurasivat neidit tuskasta sanattomina kouristuksen tapaisesti pitäen toinen toistaan käsistä kiinni, kaikkien suut ihmeellisen samalla tavalla hiukan auki, ja lopuksi Reemetin emäntä, joka tahtoi olla apuna kamarissa, sillä hän ei ollut aivan varma neitsyt Vilhelmiinan kylmäverisyydestä, kädessään oli hänellä onnettomuuden uhriksi joutuneen herran maasta otettu lakki.

Kurun emännän kääntyessä takaisin vankkureihinsa päin — siinä oli sillä kertaa pestäväksi vietäviä astioita — seisoi hän yht'äkkiä Prillupia vastassa, joka astui esiin lähellä olevan jääkellarin eteisen muodostamasta varjosta.

Tönun silmät paloivat, hänen poskikarvansa värähtelivät ja nuorikon kasvoihin läiskähti lämmintä sylkeä hänen puoleksi sihisten puristaessaan hampaittensa välistä:

Tönu pälyili lypsäjiin, jotka vielä seisoivat piirissä onnettomuuspaikalla pohtien kiihottuneina tapahtumaa, näytti siltä kuin tahtoisi hän vielä lisätä jotakin, minkävuoksi hän astui likemmäksi vaimoa. Mutta yht'äkkiä huitaisi hän kädellään, mikä oli varsin luinen ja kääntyen menemään kirahti ainoastaan: "Puhdista astiasi, letukka!" Sitten meni maitokamariin päin terävine olkapäineen, pää tönkkönä taakseen katsomatta.

Mari katsoi hetken aikaa hänen jälkeensä pyyhkäisten oikealla kädellään tapansa mukaan nenänsä alustaa ennenkuin otti korennon maasta.

Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.

Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä taivaalta.

He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi kunnes maitosaavi tuli.

"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".

"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää! Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"

Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.

Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin — tänään ei valmistettu voita — jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin, aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat torjuen hyllyihin päin.

He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa päivässä — työ saattoi heidät eri taholle — mutta silloinkaan eivät he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn. Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.

Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut ummistetuksi silmiään. —

Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen, jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli kulunut, oli mies taas täysin terve.

Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta sonnia vastaan — hän ei muuten ollut koirien ystävä — ja jolle rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama, ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.

Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa, kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut, hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit olivat todellakin kunnossa.

Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle murheensiementä.

Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän kuun ensimmäisenä — muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut — konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois mennessään sysäsi oven kiinni — kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.

Mitä se lieneekään ollut — — senkö johdosta vielä, nyt toisena vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?

Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä — mikä Jaania oli niin suututtanut — kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta, vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo — viattomien lahjojen muodossa sai hänkin milloin mitäkin.

Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden, vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.

Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä, kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. —

Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.

"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, — eikö maito enää tuota sinulle mielihyvää?"

Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu vaikeni, kädet riippuivat sivulla.

"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi tehnyt samoin."

Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan rauhallisesti paikoillaan.

Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua — olemmehan hyvässä sovussa keskenämme—."

"Vai niin — vai sitä kuitenkin —?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä ylös. "Kuinka niin — minkävuoksi sitten — —?"

Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.

"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja jollet tahdo puhua juuri nyt — niin jääköön siihen, mutta katsos, rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua, siellä murhetta — tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti — sitähän sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä suorastaan olen tehnyt pahaa — sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole enkeli — — niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu — ymmärrätkö, Tönu? — mikä erittäin on sinulle sanottua."

Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten päätään ja kysyi mumisten:

"Ei tiedä —" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.

Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä kadulla — aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.

Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa hänellä valmiina — nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan, kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin. Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.

Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse, ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona, jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa, jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt, eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui, tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha vainosi häntä salaa?

Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän puolustautua mahdollisimman monin asein.

Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan, koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä — yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat, kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat — ne kaikki saivat pyyhkiä suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista tuli Kurulle — kutsuttuna tai ilman — lähti sieltä täysin vatsoin ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä, antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria. Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään, ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi sitä väliin voin ja maidon sekaan.

Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti kotipaikalla.

Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara pisaralta, hitusen kerrallaan — heidän silmäteräsistään, suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen — kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella suusta.

Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia, Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.

Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin, nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan tuuli sitä itse kantanut.

Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin. Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.

Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin, mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti, oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.

Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua — yhtäkkiä, saman talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä edistyneet asiat.

Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten, erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.

Siinä tilassa voi hän hiukan loilottavasta ilonpuuskasta, mikä on hänelle ominaista, äkkiä huiskahtaa toiseen äärimmäisyyteen joko aivan joutavasta syystä tai ilman mitään syytä ollenkaan. Sitten riiteli ja juonitteli hän vaimonsa kanssa ja sattui väliin rajapyykille, missä sana pakkautuu teoksi. Sellaista tapahtuikin kerran talven loppupuolella. Hän oli ehtinyt kotiin iltahämärissä ilman että sitä huomattiin kamarissa, hän oli hyvällä tuulella, sillä oven välistä alkoi kieriä suuria aamuruskonpunaisia appelsiinia yksi kerrallaan sisään, Annin ja Jukun riemuisaksi yllätykseksi; he katselivat hohtavia keriä hetken aikaa aivan vaiti silmät pyöreinä, ennenkuin kirkuen käsittivät ryhtyä niitä kokoamaan ja juosten pyydystämään. Antelias heittäjä tuli vasta sitten näkyviin, kun tusinan viimeinen vieri yli lattian, ja Marin rintaa vasten lensi kultapauloihin kääritty pitkä, hetalepäinen karamelli, jääden hänen helmoihinsa.

Nuorikko seisoi juhlapuvussaan, pussimyssy päässä, lähdön kiihkosta kerkeä puna poskilla, nuoruuden uhkeudessaan lampun valossa. Hän mieli lähteä iltajunalla kaupunkiin; rautatieasemalle — Mädakaelan kautta neljä virstaa — ajatteli hän mennä jalan. Väri, mikä vilahteli nuorikon kasvoilla ensimmäisen appelsiinin vieriessä kamariin sanoi, että Prillup olisi voinut tulla jonkun minuutin myöhemmin.

Mutta Tönu näki ja ymmärsi heti. Hän jäi seisomaan oven eteen, jotakin pudota kopsahti hänen kädestään, karvaisen suun ympäriltä sammui hymy ja polvet notkuivat. Yhtäkkiä huudahti toinen lapsi, joka katsoi häntä tarkkaavammin silmiin. Vielä pidättyi hän vihasta aivan mykkänä, kyynärpäät liikkuivat kuin tukea etsien, sitten syöksyi hän vaimoon päin, käheästi koristen: "Hetaleet pois!"

Mutta hän hoipersi samassa takaisin, sillä voimakas nyrkinisku sattui vasten hänen kasvojaan.

"Sinä retale! Sinä retale!" huusi Mari täyttä kurkkua. Sellaisena nähtiin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen muotonsa oli kuin suurentunut hillitsemättömän luonnon päästessä valloilleen, hänen vapiseva yläruumiinsa hypähteli kiimaisena, ja lumivalkeiksi jähmettyneissä kasvoissa loistivat ikeniin asti paljastuneet harvat hampaat, ja aivan selkoselälleen revähtäneet kuivat silmät paloivat.

Vasta hetkistä myöhemmin koppasi Anni kiinni tämän polvien ympäriltä Jukun tarttuessa isän helmoihin. Molemmat ulvoivat sanoin kuvaamattoman pelästyneinä.

"Kotia jäät!" läähätti Tönu, jonka silmät olivat silminnähtävästi pöhöttyneet.

"Sopimusta täytän!" paiskasi Mari ihmeellisen raikuvalla äänellä hänelle vastaan.

Prillup nosti käden suulleen, kuin tulisi tuska nyt vasta hänelle tuntuvaksi ja alkoi horjuen peräytyä, kuin käsittäisi hän nyt vasta vastauksen kovuuden. Ja hänen vajotessaan voimattomana jollekin istuimelle, molemmin käsin varjostaen kasvojaan, sieppasi nuorikko lujin ottein päällystakkinsa ja päähuivinsa vuoteelta, puki ylleen, pani päähänsä ja läksi. Lapset, jotka juoksivat pihalle hänen jälkeensä, tulivat nyyhkyttäen takaisin.

Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua — hän ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan, ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto. Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt — nopean iskun sattuessa, mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan, mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen tapaus.

Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.

Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen uskonsa on, niin — niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja syöksyy herjaajan jälkeen.

Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.

Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on matkanväsymys ja viina heikontanut.

Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä, ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee takaisin! Niin, niin — ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.

Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku, mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä elottomuus on etsittävän nielaissut.

Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!

Mutta hän nousee kuitenkin, sillä — hevonen on valjaissa pihassa. Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä. Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen, mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko ihmisen.

Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.

Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä tahtoo huolestuttaa ja pistää.

Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään, ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.

Tönun selkään tuntuu lämmin henkäys, jota seuraa nenän tohina; sitten on poikakin nukkunut. Ja isäkin nukkuu, kädet kuuman, pakottavan pään ympärillä. —

Mutta Mari tuli kaupugista, voimakkaana, terveenä, uhkuvana, ja ryhtyi työhön ja toimiin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, kuin tahtoisi hän siinäkin täyttää sopimusta.

Ja lapsille toi kodin täyteen kaikenlaisia ihmeitä ja miehelle poven täyteen uutta voimaa. Ja kaikki vieri jälleen entisiä raiteitaan Kurusta maitokamariin ja maitokamarista Kurulle.

Ja sitten suli lumi molempien välistä, vihanta nurmi tuli sijaan ja pajassa, minkä ohi täytyi alati kulkea, alkoi uusi seppä takoa.

Tämä oli Kohvetin Juhan, joka tuli syksyllä sotaväestä tuoden ammattitaidon muassaan, niin että hän voi jakaa Tapun sepänhommia, tällä kun oli liiaksi työtä. Mutta Juhan oli oppinut myöskin kasarmissa soittamaan harmonikkaa, ja osatessaan saada soittoonsa Venäjän miehen ilon ja Venäjän miehen surun, mikä oli täällä uutta, tuli pojasta talven kuluessa mestari, monen kylän kuulu, ja heidän tullessaan Kuruun laulaen ja soittaen, oli peli Kohvetin Juhanin kädessä, ja Mari nuorikkokin kuunteli hänen taitoaan innolla ja halulla.

Mutta hän katseli myöskin mielihyvin, kuinka soittoniekka rautaa takoi, ja kun hänellä oli aikaa maitokamarista tullessa, seisoi hän tai istui kauemminkin pajan nokisella ovella. Keskellä mustaa kuonaa ja ruosteenpunaisia siruja. Ja palkeet puhisivat, ahjo surisi, ilma oli täynnä pistävää hajua ja Söra Jaak, Juhanin palkeitten polkija, ei väsynyt kiittämästä katselijalle veljenpoikaansa.

Tämä iloinen rupattelija, tuskin viisi vuotta Juhania vanhempi, näytteli nuorenmiehen isällistä ystävää ja suosijaa, samalla kuin hän yhdellä haavaa koetti saada itselleenkin loistoa siitä kunnosta, jolla hän tätä kehuskellen koristi. Ei haitannut vähääkään, että pikku tapaukset toistuivat: sen korvasi joka kerran uusi piirre.

"Kas niin, nuorikko, menköön toinen ja tehköön samoin!" Se merkitsi sitä, että tykkimies oppii sepäntaidon — silmillään oppii sepäntaidon käydessään rykmentin pajassa tykkihevosia kengittämässä. Se merkitsi sitä, että kohosit niin nopeasti kersantiksi, että sinut väkisin tahdottaisiin asettaa seitsemän pajan insinööriksi jos palvelukseen jäät, ja osaisit matkia kaikkia niitä korkeita taitoja, mitä "meidän pojalla" on kielessä, kirjassa ja nuotissa puhumattakaan basson ja diskantin laulussa ja tietenkin kolmirivisen harmonikan soitossa.

"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.

Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus ajattelevasti katsoessa kieroon.

Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä henkevää vertausta:

"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa — helottamaan panee, taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"

"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan jälkeenpäin."

"Minä? — minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee — onhan minulla tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, — mutta muoto — mistäs muoto tulee! — Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä — sanonpa, hän valmistaa sinulle vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"

Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti, teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli uudeksi.

Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin — saattoipa katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään selän takana mitä tahtoivat.

Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen ollessaan kaupungissa.

Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen suussaan.

Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn, yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras kysyi:

Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla kynttilän valossa raamatulta neuvoa.

Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.

Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta Batsebasta — luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä, jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen, ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.

Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle, kaksikin kertaa — hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär.

Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä, ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli lukenut.

Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat, pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.

Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.

Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin — riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan, tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.

Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä. Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle — se tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi lievemmin rangaistuksin.

Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla liian vaikeaksi.

Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin vielä joutua tuhon omaksi — mutta ei enempää. Sillä katumuksessa — Ulrik toi työhuoneesta allakan — vilpittömässä katumuksessa ei hän tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.

Niin — Kremer katsoi kalenteria — tänään oli keskiviikko, neljän päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.

Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei viime aikoina.

Hm, mutta hän oli hiljattain hiukan kuulustellut toisilta hintoja ja saanut tietää, että toiset saavat maidostaan jopa koko kopekankin enemmän kuin hän, ja hän vatvoi väliin päässään ajatusta — kukapa sitä voisi liiaksua — lisätä puolen kopeekkaa tuoppia kohti Yrjönpäivästä lähtien - ainoastaan puolen.

Hän kääntyi akkunasta, jonka kaihtimen hän laski alas, yöpöytään päin — Kremer oli sillä hetkellä sänkykamarissa — ja otti rasiasta punaisen sydämenmuotoisen makeisen. Samassa lipui hänen katseensa nikkelirasiasta laatikon pohjalle jääneeseen hirven tappoaseeseen ja kun hän otti sen miettien käteensä, pisti hänen mieleensä ladata se. Jossakin piti olla muutama patruuna. Mutta lähemmin tarkastaessaan huomasi hän, että pyssy olikin jo ladattu, ja Kremer muisti, että hän oli tehnyt sen neljä viikkoa sitten — viime maksupäivän jälkeen eräänä pimeänä iltana.

Ulrik jätti revolverin pöydälle, hän ei käsitellyt mielellään ampuma-asetta, ja palasi punaista sydäntä imien saliin takaisin.

Ja sitenpä syntyi hitaasti hyvä päätös: ei mitään lisätä, ei puolta, ei neljännestä, mutta kyllä — jotta toinenkin jotain tuntuvaa saisi kouraansa — koettaa enentää karjaa kevääksi, vähintäin neljällä tai viidellä lehmällä. Enemmän tavaraa, enemmän hyötyä.

Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut erittäin runsas perunasato.

Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan.
Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.

Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten pujahti hän paksun peitteen alle.

Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa aamussa.

Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin pyrkiessään synneistään tietoiseksi — eräs seikka ei kuitenkaan juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.

Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon kysymyksen — kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja, suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.

Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan — erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä — jäi Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:

"Enhän toki, kuinka sen voisin, mutta — — eikös tuo nyt jo riittäisi, onhan minullakin sydän rinnassa."

Herra nousi tuolin rasahtaessa istuimeltaan — odottamattoman kevyesti hänen raskaaseen ruumiiseensa nähden.

"Kuule, kuule — sitä minä en voi — sitä minä en mitenkään voi — sitä minä en suorastaan henno — —" ja todellinen pelästys pani Kremerin herran kulmakarvat kohoamaan korkealle.

Mutta Kremer liikutteli käsivarsiaan aivan kuin tappeluun valmis kukko siipiään. "Ei, ei, se ei käy päinsä — se ei käy mitenkään päinsä! Hän leikkii kamarissani kuin lapsi — hän tuottaa minulle iloa — hänen päähänsä johtuu kaikenlaisia asioita — hän on kuin luotu minulle — — ja kun hän minua pilkkaa ja nauraa — suuri ilo on sitä kuulla — —"

"Mutta minä — —" Tönu jättää lauseen kesken, hän kamppailee itsekseen kouristuksen tapaisten nytkähdysten, jotka pakoittivat hänet painamaan lujasti kyynärpäitään kylkiinsä, tempoessa häntä.

"Hän on minulle enemmän kuin vaimo!" purskahti Prillupin suusta, hänen karvaisten kasvojensa melkein vetäytyessä mustiksi. "Olisipa hän vain vaimo, niin — Jumalan nimessä! — — tyttärenkin antaisin heti — vaikkapa kaksi tytärtä antaisin — —"

"Mutta hyvä mies — — mutta hyvä mies — —-" Kremer joutui aivan kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä — nyt keväällä — monta lehmää — monta hyvää lehmää — ei yhtä taikka kahta niinkuin mennä vuonna ja toissa vuonna — — ja tuopin hinta — — tiedäthän itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin kysele — — no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun piti nostaa hintaa — koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan yhtään!"

Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän saappaittensa veltot varret vapisivat.

"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! — Ja Kuru on sulla polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! — Useinkos minä häntä nyt nähdäkään saan — välistä ei muistakaan — aivankuin pyrstötähteä! — Ajattele toki hiukan, mies!"

Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen — hänen rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä — aikoi hän astua takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä, jonka piti näyttämän leikilliseltä.

Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori
Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.

"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta liiveilleen.

Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin kanssa. — —

Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena — sellaista sai hakea neulan silmällä — mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien verran lisää.

Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle, miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli omaisuuttaan — oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla tai myöhään yöllä pääsi kotiin.

Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui:

Prillup käänsi päätään — hän oli selin voihuoneeseen päin — sinne ja tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta. Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan. Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat liikkumattomat.

"Mutta kuka sitten — —" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse, ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi lauseen lopun.

"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."

Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului jonkun ajan perästä synkästi:

Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. —

Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin ennen Kruusimäelläkin.

Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät, niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa, ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut kaupungin lapsille.

Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan, ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.

Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa, erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan, alapa siis nyt mennä kotiin!"

Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.

Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen polvellaan.

Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko — toinen käsivarsi hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten — kunnes hän yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt, olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä oli sekaisin — niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.

Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.

Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja nähdessään Marin kalpeuden — nuorikon silmät loistivat miltei mustina kasvojen keskeltä — astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.

Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta, mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.

Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän päästään. — —

Kun Kohvetin Juhan — hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta, jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.

"Päivää vain, patruunan — rrrouva" — Antsun "r" oli aina monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn — "ymmärrämme pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"

Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".

"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan.
"No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa —?"

"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja toissapäivänäkin".

"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.

Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan ovella seisojasta.

"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"

"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään kolme tytärtä".

"Sellaistahan se on tämä maailma: toinen saa yhden isän kanssa kolme, toinen ei kahdenkaan kanssa yhtäkään!" Antsu haukotteli.

"Panemme nyt saranat oveen", sanoi seppä ja päästi ha'at pihdeistä.
Tämän olemus ilmaisi levottomuutta.

"Reiät lyömme perästäpäin — — ne eivät ole tähän oveen." Ja Juhan otti naulalaatikon ja toisen vasaran, moukaroitsijan tuodessa kaksi uutta saranaa.

Seinää vasten oleva suuri ovi kaadettiin maahan ja saranain kiinnittäminen alkoi. Kurun nuorikko oli astunut hiukan sivulle, mutta jäi yhä katsomaan, sormet näpräilivät sukansilmissä aivan yhtä rauhallisesti.

"Onko Papiniidun lohkomisesta jo ollut lehdessä, me emme ole vielä hakeneet omaamme", kysyi Juhan.

Ei, mutta lehdessä oli ollut muuan sekava, jossakin Tarton takana tapahtunut hevosvarkaus, ja Kurun emäntä alkoi kertoa luvun sisältöä.

Yht'äkkiä tyrskähti Tuksin poika. Hän painoi päätään, — mikä oli karkeasti käänneksinyt molemmille sivuille, alaspäin vetäen naamansa virnistykseen ja ähki:

"Eikä tiedä, Juku, miten meidän vaivaisten nyt käyneekään! Selvittäkööt nyt poikamiehet noille, että vikittelemättä tuli!"

Juhan myhähti varkain hänelle; hänkin oli jo nähnyt Kremerin herran lähenevän moision puolelta, Kurun kukkulalta taas Prillupin. Todennäköisesti täytyi heidän joutua vastakkain pajan kohdalla. Mari, joka samoin oli katsonut heitä, jutteli sujuvasti edelleen, pysähtyen vain silloin, kun naulan iskeminen pihtipieleen esti hänen ääntään kuulumasta.

Mutta herra ja maitomies eivät joutuneet suorastaan vastakkain. Edellinen, tervehdittyään miehiä, kääntyi jo kulkemaan ohi pajan tielle, mikä vei karjakartanolle, kun toinen vielä oli jonkun sylen päässä tiehaarasta. Molempien (Tönu tervehti kädenliikkeellä kauempaa miehiä) piti pian avata portti: herran ulkoportti, Prillupin se, mikä vei alatuvan pihaan.

Porttia kiinnipannessaan katsoi kumpikin — tämä tapahtui aivan yhtaikaa — taaksensa pajaan päin.

"No, ja kuinka ne sitten pääsivät pakoon kunnan putkasta?" tiedusteli seppä.

Hän lisäsi vielä käräjäsutkauksen, nyökäytti hyvästiksi Juhanille ja teki kotiin lähtöä.

Kun Kremerin herra ei tiennyt, että Prillupin liike sujui huonosti, oli hänelle aivan odottamatonta, että maitomiehen täytyi jäädä osittain velkaan syyskuun ensimmäisellä viikolla; tämä lupasi kuitenkin maksaa sen seuraavalla. Kremer mumisi ainoastaan "hyvä on", sillä hän oli niin yllättynyt, ettei keksinyt muuta. Mutta hän ei sanonut enempää seuraavanakaan määräaikana — sillä kertaa hänelle itselleenkin selittämättömästä syystä — Tönun suorittaessa kuukauden maksut, siirsi vain velanmaksun neljä viikkoa eteenpäin. Herra von Kremer otti asian puheeksi vasta marraskuun ensimmäisellä viikolla, sillä silloin ei ainoastaan jäänyt vanha vajaus korvaamatta, vaan tuli lisäksi uuttakin velkaa.

Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono, perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.

Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.

No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta voi siitä siepata ahtaana aikana?

Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa hintaa?

Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla kärsivällinen.

Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän lähimpänä maksupäivänä!

Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin — kesärengeille on vielä maksettava palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa — — Kremer vain vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.

Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"

Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä, paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu — hän oli täydessä matkapuvussa — kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi, etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että konttorin akkunat tärisivät. —

Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer, joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen rämeikön notkoon. —

Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista yömajoista läheni.

Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.

Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä. Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä — Tönu tunsi enimmäkseen lähiseudun pojat — erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja ymmärsi.

"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä ja asiallinen.

Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi tappelu.

Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä pulloja ja laseja — keskellä sakeinta nyrkkisadetta — sitten pujahti hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.

"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä, "repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna käpristää sinulta hiustakaan."

Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava kuumotus — kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin näkyviin — ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä kymmenen virstaa.

Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet. Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö. Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan, hoidettuaan ensin ruunansa.

Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä, samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän; seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi penkinpäähän.

Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto. Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia naurajia kohtaan.

Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku virkkoi:

Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään, heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä — niitä oli varmaankin kolme — hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:

"Mann, ota pian puhdas paita yllesi — katsos, ukko tulee taas happomarjapensaitten välistä!"

Ei tämä ollut ensimmäistä kertaa, eikä pila ollut pahinta, mutta Prillupin silmät iskivät tulta ja pää tärisi kuin iskusta, niin että hänen oli mahdoton ehkäistä hermostunutta liikettä. Muulloin olisi hän tukkinut pilkkaajien suut puolella viinatuopilla tai kuudella olutpullolla, mutta tänään ei käynyt päinsä ajatellakaan sellaista puolustuskeinoa, hän painautui penkkiin voimattomana sortoa vastaan. Ja sitten antoi hän heidän letkautella itseään, kunnes he viimein väsyivät ja hävisivät.

Mutta Prillupin rauhan aikaa ei riittänyt kauan. Matkalaiset lähtivät, huoneet olivat jo aivan tyhjät ja viimeiset yövieraat olivat asettuneet penkeille ja pitkälle pöydälle, kun oven takaa kuuluva mutina kuulutti uusien vieraitten tulosta. Ja heidän äänensä — ne aivan kajahtelivat — olivat Tönulle tutut. Ei ollut epäilystäkään siitä, että yö oli mennyttä, jos ne miehet keksivät hänet ennen myynnin loppua. Ja Tönu tempasi turkinkauluksen äkkiä yli korviensa — hänen kasvonsa olivat jo ennestään seinään päin.

Mutta ei kestänyt kauan — ilmiantaja oli varmaankin kapakoitsija — kun hänen nenänsä alle pistettiin palava tulitikku.

"Katsos kitupiikkiä! Kallakun pappa tarvitsee kiireesti vuokrarahoja ja tämä retkottaa siinä! Ylös, Mäenkylä!"

Mutta ei se auttanut kuitenkaan lopuksi. Vieraitten käytyä riihen luona peittämässä hevosensa ja katsomassa, olivatko kyläläisten vasikat ja siat kuormassa — kolmas näistä, muuan munakauppias, joka kulki teurastajien mukana, teki niin kauan kauppaa tuvassa — oli nukkuja jälleen pyydyksessä. Mies nostettiin istumaan.

"Hiukan kupkia, Mäenkylä — kuka nyt tulee kapakkaan makaamaan! Sitä ennätät tehdä kotonakin, joskus Marin sylissäkin."

"Kynikää tänään jotakuta toista, jättäkää minut rauhaan!" urisi Prillup hieroen silmiään.

"Kukapa sen tietää, kuka kutakin kynii, entäpä sitten — oletpa jo kylliksi kyninyt sinäkin!"

"No ihme ja kumma, molemmat ansaitsette yötä ja päivää! Jopa ovat huhut liikkeellä, että Mäenkylä on keväällä sinun."

"Minkävuoksi sitten juttuja?" jatkoi toinen teurastaja. "Kelle jumala antaa pehmeän naisen, hänelle antaa välistä myöskin kauniin moision."

"Limbärk, anna näille isännille minun laskuuni herrasmaiset kurkunkastikkeet — niitten pilapuheet ovat niin hikovia!"

"No katsohan," kiitettiin, "kenet on moisionherraksi luotu, hän keksii myöskin moision herran sanat!"

Ja heidän istuessaan yhdessä uunin vieressä pienen pöydän ympärillä — erään kasvot olivat kuin tuore lihakimpale, toisella oli atleetin ruumiinrakennus ja taiteilijan, malliksi kelpaava roomalaispää —, pani villakoiran näköinen Prillupin vieressä istuva, lakkaamatta hiljakseen sieraimiaan tuhisteleva, laihahko munakauppias, joka siihen asti oli istunut vaiti, toverillisesti kätensä maitomiehen kaulaan sanoen:

"Älä ole milläsikään, rakas veli! ovathan he meidän vanhempiamme ja esivanhempiamme imeneet seitsemänsataa vuotta, ovathan he — puhujan ääni oikein värisi — ovathan he niitä kiusanneet nälässä ja piiskanneet ja niiden tyttäret nauratelleet. Ja kun nyt joku meistä — samantekevää kuka — jolla on vähänkin mahdollisuuksia — meistä, jotka olemme vapautuneet orjuuden ikeestä — kun meistä nyt joku saa heitä kyniä, — mitä enemmän, sitä parempi — — minulla, kuuletko — ei ole muuta sanottavaa (hän. haparoi lasia) kuin: Tämä Viron veli ja tämä Viron sisar — ne eläkööt!"

Se puhe oli ikäänkuin lähtenyt teurastajienkin sydämestä; he huusivat jylisten eläköötä ja kilistelivät Prillupin kanssa. Mutta tuhahteleva munakauppias otti maitomiehen käden omaansa, puristi sitä lämpimästi, katsoi toisen silmiin uskollisesti ja jatkoi perin tuttavallisessa äänilajissa:

"Vie terveiset puolisollesi! Sano, että näin käskee munakauppias Anton Siidermann tälle puhua: Pässi on kerittävä — työ olkoon perinpohjaista — tottahan ymmärrät: työ olkoon perinpohjaista."

Herätessään verrattain myöhään — ravistelija oli kapakan renki — huomasi Prillup olevansa uunin vieressä kolmella tuolilla selällään, jalat maassa, lakki vain päässä.

Takimmaisen huoneen ammattiveljet olivat jo lähteneet, ystävien kaupustelukuormat poissa riihen luota ja kapakan edestä. Samalla kertaa kuin Tönukin lähti, ajoi hevosensa maantielle viimeinen kapakassa yöpyjä, muuan villankarttaustehtaaseen menevä muori.

Siitä oli seurauksena, että kauppiaat nurisivat ja torilla taas täytyi kuolleita kuopata.

"Ei katsota tänään meikäläisiin päinkään — ylpeäksikö on käyty?" sanoi yhtäkkiä joku pistäen Prillupille kättä.

"Kappas sitä — Maasikas," nostaa maitomies silmäluomiaan, "vai olet tänään taas liikkeellä. — Eipä tässä olla ylpeitä — katsos, yöllä tien varrella tuli juotua humalaan, nyt on aivan kuin kaihet silmissä ja pää kuin pölkky." Tönu hymyilee kohmeloisesti.

"Ehkäpä otat meidät jälleen kuormallesi — — olisi jututtavaakin monesta aikaa — —?"

"Vieläpä häntä nyt kysyt — istu siihen vain — olenkin juuri lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on joitakin ostoksia — jäät siksi aikaa hevosen luo."

Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.

Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään. Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.

Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi, ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat purppuranpunaiset puoliverhot.

"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä — — mikäpä noita puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."

"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä — ilma kolea ja pitkä matka edessä — —"

He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista, ja Tönu ajaa hevosen pihaan.

Jaska saa kaurapussin päähänsä, miehet keksivät lämpimiä ahvenia edestään myymäpöydältä. Pitkässä matalassa huoneessa on muuan syrjässä oleva nurkkapöytä vapaa. Maasikas näkee sen heti ja sijoittaa korinsa sinne.

Viinan, leivän ja kalat vievät itse, oluen tuo emäntä perässä, ja sitten juovat, syövät ja vaikenevat. Vain heidän silmänsä puhuvat, ne katsovat toisiinsa kysyen, vastaten ja ymmärtäen joka kerran, käden nostaessa lasin ja pannessa sen taas maiskuttavilta huulilta pöydälle. Aluksi riittää heille se, että istuvat yksissä ja yksissä maistelevat.

"Kuulin hänestä taas", alkaa suutari viimein kuiskaten; hänen silmänsä ovat alkaneet palaa.

Prillup istuu käsi poskella ja katselee lautasella olevia luita. "Niin, mitäs tehdä, kun sinä et tahdo väkisin — —"

"En, silloin olisi kaikki lopussa! Ei pysy kotona se, jota kytkyessä on sinne takaisin tuotu."

"Parempi hyvällä, se on oikein. Mutta eikös sinun pitänyt itse sinne — —?"

"Puoli vuotta sitten — jo puoli vuotta!" korostaa tohvelisuutari pyöristellen peukaloaan pöytää vasten, väärien käsivarsien liikkuessa kuin lintua pyydystettäessä. "Mutta ei saa kootuksi summaa — tee, mitä tahdot, kokoon et saa!"

"Auttaisi tai ei" — Maasikkaan jäniksen suupielet värisevät — "kuulisin hänen ääntään - näkisin hänet vaikka kaukaakin — —"

Maitomies nojaa poskeaan toista kättään vastaan, molemmat vaikenevat. Tiskin edessä kinastelee kaksi ajuria, siellä ja täällä nauretaan pöytien ympärillä, rasvanhaju, tupakinsauhu, viinan- ja oluenlöyhkä leijaa paksuna heidän päittensä ympärillä.

"Unessa ja valveilla — aina seisoo edessäsi — —- Ja nyt ajatella, että hän räätälin kanssa — että hän mokoman räätälin kanssa — -" Maasikkaan silmät kiertävät kuumina, peukalot pyörivät voimakkaammin, hän lopettaa huokaisten: "Että sen lapsen piti kuoleman — — että sen lapsen piti mullan alle vaipuman!"

"Lapsi — — no niin — — jos lapsi olisi — -" Prillup nyökyttää tasaisesti, hänen katseensa on kauastähtäävä; vasta jonkun ajan perästä puuttuu puheeseen:

"Työtä on — onpa riittävästi — mutta sitä ennen ole hyvä mies, tee sitä myös."

Ja Prillup näkee, kuinka Maasikkaan olkapäät painuvat, kuinka hänen pyristelevät käsivartensa ja pyörivät peukalonsa vaipuvat sivua myöten alas.

"Kaksi olutta, emäntä", tilaa suutari hiukkasta myöhemmin; hän ojentaa tavottaakseen lasin, mutta se oli tyhjä ja tyhjät myöskin pullot.

Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen.
Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.

"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden on kaikki särkynyt — —" hän näpristelee sormellaan liiviä.

Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää suutaan pöydän yli kuulijaan päin:

"Kerran hiivin hänen jälkeensä — — — puolen yötä olin vatsallani akkunan takana — — kivi kummassakin kädessä — —"

"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki on ollut aivan turhaa — —"

Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. — — Ja kun sinun täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin — ehkäpä vielä vieraaseen kuntaan — vaivaisempana kuin ennen — hän voi kyniä minut velastaan putipuhtaaksi —"

"Niin — sitä ennen pannaan ehkä korvaamaan velkaa, sitten saan takaisin. Mutta mikä minä nyt enää olen hänen silmissään. Retale — jota voi jalallaan tönäistä! Keikaileekin minun silmieni nähden eräälle pojalle — jotta näet: retale olet, tallukka olet, et mikään mies!"

"Eikä siinä ole vain hökkeli ja köyhyys — maailman nauru ja pilkka vielä lisäksi — elämän ajaksi — — niin hänellä kuin mullakin kestettävänä — —"

"Tulee perässä — aivankuin hajukin leviää — ei siitä pääse eroon kuollessaankaan —"

Mäenkylä nousee pöydästä mennäkseen ulos. Hän astuu vahingossa erään edellä kulkijan kantapäille ja hänen selkänsä on kumara. Kun tulee hetken kuluttua takaisin, menee toisen ohi, kunnes huomaa erehdyksen. Mutta pöydän läheisyydestä heilauttaa kättään tiskiin päin ja kuuluu tilaavan sieltä jotakin.

"Vatsa jäi kuin puolelleen ja olut yksin panee viluttamaan." Häntä tärisyttää, kun hän painuu istuimelle. "Konin selkään panin täkin."

Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa päätään ja uljuus nostelee siipiä.

"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa — — jospa koettaisin ajaa suoraan yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa — —"

"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.

"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."

"Pois tuon hänet räätäliltä" — Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään — "sanon sinulle — pois tuon!"

"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta — tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.

"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! — — Kaksi olutta, emäntä!"

"Ei, ei, siihen — ei hänestä ole. Hän on jotenkin vajavainen. Hänen päänsä ei oivalla kaikkia asioita — ei huomaa. — Arvaapa, mitä hän minulle vastaisi? Vastaisi, että ei, — hän muka täyttää sopimusta. Minkä itse pystyn tekemään se vain on tehtyä, se on — se vain on tehtyä — —"

"Tiedätkö, mitä minä teen? — Heitän räätälin Peippos-järveen!" — —

Lampuissa palaa jo tuli, akkunoitten takana on musta yö, jääkukkien kimallus ikkunoissa tihenee: he istuvat yhdessä eikä tarinalla ole loppua, he kastavat kurkkua, ja suunnitelmilla ei ole rajaa. Ja kun joukko hyväksyttyjä arvannostopoikia tulee rallattaen, ja soitto soi ja laulu kaikuu, niin yhtyvät he äkkiä nuorten rajuun iloon, veljeilevät heidän kanssaan ja juottavat heitä.

Mutta maitomieskin luulee osaavansa ryssänpolkan ja tanssii suutaria vastaan. Ja molemmat ovat hikiset. Ja huone jymisee. Ja maitomies nostetaan hurraten jaloilleen, kun hän hairahtuu ja kaatuu kyljelleen.

On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän taakse.

Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se häntä ihmetyttää.

Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!" ja pyyhältää nauraen ohitse.

Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain, keltaisin silmin.

Sinne jäi varmaankin — jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa mielessä — osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?

Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä kotona odotetaan — kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa ylämäkikin!

Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.

Kiristyykö pakkanen siis vieläkin? Siihen asti näpisteli vain nenää ja korvaa — ottaako jo henkeen?

Ja varpaitten ja sormien neniin on pakkanen käynyt kiinni ja nenänalusparta repii huulta — ja nukkuvan tuulimyllyn vierestä alkaa näkyä Aleti — —

Mutta yhtäkkiä puhkee hän nauramaan. Kuinka hän sen saattoi unohtaa!
Vilustaa, ja itsellä on vilustumisrohtoa reessä!

Tönu kopeloi heinissä ja tempaisee pullon esiin. Se on kyllä väkiviinaa, jota piti kotona laimentaa tavalliseksi viinaksi, mutta menee se silkkanakin sellaisessa pakkasessa. Ja korkkiveitsi on Tönulla taskussaan.

Kas sitä, millainen kulaus! Maiskuttamaan panee ja hiukan kakistelemaan, mutta miten kuumaksi lyökään poven, miten iskee tulta suonia pitkin! Alappa nyt vielä puhetta takelluttamaan, ja kotona odotetaan! Pisara toisen jalan hyväksi vielä, sitten ohi tämän niinkuin muittenkin kapakkain.

Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.

Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja kellot kumajavat.

Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen keskestä.

Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen edellä, alati hänen edellään.

Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa häntä yli hangen ja haudan.

Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa niska ja pyöreä olkapää.

Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.

Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.

Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia. Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.

Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja kulkusten kilinästä.

Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.

Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin, ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.

"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa matkaansa.

Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia — tämä on sille oudon uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.

Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella, kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta tyhmyyttä.

Ensimmäinen — tulo Ruisusta Prillupille. Toinen — muutto Prillupilta
Kurulle.

Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen synnytti toisen.

Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin — niin — sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti — paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.

Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.

Sirkka siritti nurkassa, toinen lapsi vikisi unessa, laesta vaappui kuin hiljaisuutta kaiken ylle.

Nyt haukkui pihassa koira. Ja lopetti ulvoen. Vastasi varmaankin moision ja Kruusimäen koirille, niinkuin monasti ennenkin. Ja jälleen vaikeni.

Mari katseli jääkukkasia pienillä ruuduilla. Ne yhä enenivät, jopa kävivät ikkunakehät lumisiksi.

Äkkiä laajeni katsojan silmäterä. Liikkui kuin varjo jäisten lasien takana, läheni ja etääntyi — kerran sumeni aivan himmeäksi aivankuin ruutuun olisi puhallettu. Ja sitten kaikui hirnuminen, äänekäs ja intohimoinen — aivan vasten akkunaa ja odottajan syliin.

Nuorikko heitti villaliinan hartioilleen, sytytti lyhdyn palamaan ja kiirehti matkalaista vastaan.

Ja asetettuaan hänet sänkyyn, riisuttuaan häneltä turkit ja otettuaan saappaat hänen jalastaan tuo Mari lampun ja valaisee hänen kasvojaan.

Ne kasvot sinertävät, kuin olisi sininen yö niihin värinsä valanut.
Silmät olivat raollaan.

Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi sulaneesta ikkunasta sisään — näyttivät vanhan herran kasvot varsin näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat näyttivät olevan vahaa.

Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän vieressä seisoville lapsille ja lähti.

Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.

Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa. Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi. Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!

Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain huomautti:

"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan matkasta — eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan — älä ota seulaa — ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat kunnossa" — hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän — "ei muuta kuin käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"

Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt ensimmäiselle matkalleen.

Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä. Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi, punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.

Sitten istui ja esitti asiansa, ja neuvokkuus, mikä siinä ilmeni, uhkui
Lemsin enon mukaan samaa terveyttä kuin hänen jäsenensäkin.

Ja hänen puhuessaan, vaihtelee hänen kasvoillaan vuoroin totisuus ja vuoroin päivänpaisteinen hymy.

No, että niin ja niin, että vaihdettaisiin Altkylän vuokratalo mielihyvin Kuruun ja maitohommaan, jos vain emäntä juoneen lyöttäytyisi ja leski lesken kanssa sopisi. Talonvarat täydentäisivät talonvaroja, perhe lisääntyisi vain yhdellä pipanalla. Moision kanssa, tietysti, jäisivät asiat entiselleen niinkuin vainajankin aikana — mitäpä sitä muuttamaan —

Niin, eihän sitä vastaan voisi mitään olla — leski silitti esiliinaansa polven kohdalta — jollei sattuisi tietämään, mitä Arun isäntä hiljattain on puhunut Vanarehen ristiäisissä.

Ei mene hänen järkeensä, kuinka kristityt ihmiset kuten Tönu ja Mari voivat heittäytyä sellaisiksi maailman voiton vuoksi. Olkoon häpeän laita miten tahansa, mutta miten käynee viimein heidän sielujensa!

Vieras hymyilee ja käy totiseksi, nousee istuimeltaan ja käy taas istumaan. Mutta leski silittää polveaan ja lopettaa:

Että niin se nyt on: rupeaisiko hän muutenkin kuormattuun selkäänsä ottamaan sitä uutta syntiä, että vielä joku kolmas sielu joutuu hukkaan näiden kirottujen maitojen vuoksi.

Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti poskelle.

Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys moision alarakennuksen portin luona — lakki pois kuin rouvan edessä, ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä hyväntahtoisen huvitettuna.

Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään vikaa — jos moitin, niin panettelen — mutta toinen voi olla parempi ja kolmas — neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa voi tehdä summamutikassa!"

"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."

"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"

Tämä ei himoinnut Kurua eikä maitoa, hän tahtoi lesken kummattakin: vanhan sopimuksen piti rikkoutuman ja unohtuman, jostakin kaukaisesta moisiosta aikoi hankkia itselleen oman talon ja Tönun lapsille lupasi olla isänä. Sellaisin suunnitelmin olisi mies voinut tulla voitonvarmana, puhua kaikuvasti, katsoa voittaen, mutta Juhan teki sen silminnähtävän neuvottomana, sillä heidän suhteensa ei ollut enää täydelleen entinen, jotain tuskin tuntuvaa, mutta kuitenkin erottavaa leijaili ilmassa siitä syksyisestä päivästä asti, jolloin Tuksin poika pajassa mestarin vierasta kohtaan oli päästänyt suunsa valloilleen.

Ja hänen nyt puhellessaan ja peläten tarkatessa nuorikon kasvojen ilmettä, ei kestäkään kauan, ennenkuin sana kuivi hänen huulilleen. Silminnähtävästi pakeni veri Marin poskilta, hänen katseensa suureni ja musteni, sitten välkkyivät hampaat kesken tämän kalvakkuuden ja Juhan kuuli huudahduksen:

Mutta sen jänishousun mentyä — puoleksi takaperin ja kompastellen — vaipui ovennäyttäjä tuolille pää pöydän reumaa vasten ja itki kaikesta sydämestään.

Hänen olkapäänsä tutisivat vielä ja kurkkua kuristivat nyyhkytykset eriskummallisen ryhmän häntä piirittäessä. Toinen oli lintu ja toinen karhu, ja toinen töllötti nauhoissa ja toinen rapisi paperiviilekkeissä. Mutta Juku ja Anni hyppelehtivät heidän jäljessään.

"Eihän mikään. Olin niin yksin. Ei ollenkaan tullut mieleeni, että tänään on Katrinpäivä ilta!" Ja nopeasti ovat nuorikon silmät kuivatut. "Olette varmaankin matkalla Kruusimäelle päin?"

Kurun leski ojentelee jäseniään ja nauraa: "Minä tulen mukaan — odottakaa hiukan!"

Uusi Katri valmistuu pian: musta turkki nurinpäin ylle, punainen lankakimppu pujoparraksi, posket hiilellä mustaksi ja päähän Jukun kesäinen löytö aitan lakasta — pukinsarvipari.

"Saatana kuin saatana!" Ja hyväksyvä nauru on äänekästä. Vain Anni peräytyy arkana kauemmaksi.

Mutta piru on vain puoleksi piru, jollei sen suu tulta suitse. Ota siis tulitikkulaatikko mukaasi!

Ja nuorikko yrittää. Kaikki vääntelevät naurusta, vain arkaverinen
Annikki kiljahtaa pelosta.

Pian ovat lastenkin hetaleet päällä. Mari lukitsee oven, sillä eno on kaupunginmatkalla, ja vallaton seurue huitaisee Kruusimäelle päin.

Ulkona on hiljaista ja villan pehmeää. Lunta on paljon: pimeys lepää kuin untuvaisessa sängyssä. Unisesti putoilee yksinäisiä hiutaleita, puilla on himmeät, valkoiset hatut, pirtit paistavat kuin hautovat joutsenet.

Heidän edellään kulkee reki. Aisakellot kumisevat. Se kumina on vieno, kuin olisivat läpät kiedotut silkkiin. Ja lumi ei natise jalasten alla, kyytimies edessä ja herra takana häämöttävät mykkinä, ikäänkuin pilvenlonkare yli mäenselänteen.

Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva — en minä nouse tästä!"
Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella.
Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun
tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.

Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin, härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.

Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran ehdotustaan.

— Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä — hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.

Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää, milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.

— Ei enää jakaa — tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin.
Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua — niin — Ulrik von
Kremer huokaa.

Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.

Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen permannolle.

Pari minuuttia kuluu, joina on kuin elämä olisi paennut. Kaikki pysähtyy, ajatus, suonentykintä, liike. Silmäluometkin ovat kiinni ja kuolema tekee posket vahankarvaisiksi.

Mutta Kremerien henki on tunnetusti sitkeässä. He vanhenevat hitaasti ja kuolevat myöhään. Yhtäkkiä tuntee Ulrik lämmintä surinaa povessaan, sieltä se valuu käsiä ja jalkoja myöten alas, päässä alkaa naksuttaa, silmä syttyy näkemään. Mies tarttuu koetellen polveensa, päähänsä, sitten painaa molemmat kätensä sydäntään vastaan ja rajaton riemu nostaa veren hänen poskiinsa.

Nyt toistuu akkunassa se kolmenkertainen kolina. Ulrik nousee ja lähestyy, joka nykäyksessä on uljuutta. Saatanan kasvot ruudun takana ovat huomattavasti kirkkaammat, sarvet ovat kadonneet, suusta ei leisku enää tulta ja käsi, mikä tyynnyttää, näkyy pitkine kynsineen.

Ulrik uhkaa tätä nauraen, sitten rientää hän nuorikkoa vastaan. Niin nuorekkaat eivät hänen askeleensa ole vielä milloinkaan olleet!

"Ei, ei, sinä tuotat minulle sanomatonta riemua — todellakin sanomatonta riemua! — Ajattele, sydämessäni on toinen läppä viallinen, varjelen sitä jokaisesta kiihoituksesta. — Pelkäsin, että yhtäkkiä se seisahtaa ja olenkin kylmä! — Mutta nyt — — mutta nyt — —" hän taluttaa vieraan kädestä takahuoneeseen, sillä salin akkunassa ei ole kierrekaihtimia niinkuin siinä — — "nyt vasta tiedän, että elän vielä kauan — vielä sangen kauan elän — — Mutta istu toki — tuon sinulle leivoksia ja viiniä!"

Ja kiirehtiikin tuomaan. Mutta on hyvin kiihoittunut. Tuo kyllä lasit, mutta unohtaa pullon — tuo kyllä kaakun, mutta veitsen jättää tuomatta. Ja lakkaamatta puhuu viallisesta läpästään ja tämänpäiväisestä ratkaisevasta säikähdyksestä. "Sillä koska tämä kesti senkin, kun hän vielä sitäkin voi vastustaa — toisen kerran pääsi voitolle — kuin hän ei pelkää härkää eikä piruakaan — —"

Nuorikko kuuntelee häntä hymyillen rauhallisesti, karvaiset käsivarret ristissä rinnalla. Lumella pestyt kasvot ovat vielä juovikkaat, sarvet sidenauhojen päässä riippuvat hänen sivuillaan.

"No istu toki, vallaton Katri, ja juokaamme sinulle punaa poskiin ja minulle terveydeksi! — Tai otatko ehkä ensin turkin yltäsi ja puhdistat itsesi liasta?"

Mari pudistaa päätään. "Tulimme kylältä, lapset lähetin edellä — ne tahtovat vielä syödä."

"Mutta minulla on sinulle puhuttavaa — — hyvin tärkeätä puhuttavaa — — en malttaisi odottaa päivääkään."

"Senhän voitte heti tehdä" — hän nojautui leposohvaan — "tärkeät asiat ovat lyhyimmät puhua."

Kremer istuu häntä vastapäätä ja täyttää lasin. Hänen kätensä vapisee, viikset värähtelevät ja suun ympärillä väreilee jotakin ainaisen lapsellista.

"Terveydeksemme ja rohkeudeksemme!" Nuorikon huulten välistä välähtävät harvat hampaat.

"Miten nyt käy sitten Kurun ja maidonajon?" alkaa Kremer, kun lasit on pantu pöydälle. "Sukulaisesihan on vain tilapäinen auttaja."

"Vai niin!" Kremerin olkapäät hiukan kohoavat. "Et siis jää odottamaan ketään toista Tönun sijalle?"

"Annin otan mukaani, poika lähtee enon kanssa — alkaa paimentaa hänen karjaansa."

"Eiköhän aina jotakin saa toimeksi. Minulla on voimaa ja kaupungissa on paljon kansaa. Ajattelen aina, mitä kaikkea siellä voikaan sattua ihmiselle!"

Marin äänessä ja katseessa on jotakin, mikä pakottaa Kremerin hetkeksi vaikenemaan. Hänen kasvojensa ilme on tylsä.

"Niin, mutta — ajattelin kokonaan toisin — — ajattelin, että kaupunkiin lähdet kyllä, ja lapset jätät omaisten luo, ja alat elää itseäsi varten, pieni ja soma ja rauhallinen asunto — ja kaiken, mitä tarvitset, saisit minulta — —"

"Siitä kiittäisivät teitä Prillupin lapset. Minä sitä en jouda korvaamaan enkä tahdokaan."

"— — Ja asemasi olisi suloinen ja siitä mitä saat, riittäisi lapsillekin — —"

Mari panee lasin pöydälle ja nousee ylös pyyhkien suutaan. "Tahdon kaupungissa olla varpusena, enkä kanarialintuna."

"Mutta ajattele toki — — mieti toki hiukan — — etkö sitten minua lainkaan — —"

Mutta nuorikko nousee, nostaa sarvet päähänsä, puskee niillä ukkoa kohden, nauraa ja lähtee.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄENKYLÄN MAITOMIES: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mäenkylän maitomies: Romaani

MÄENKYLÄN MAITOMIES

EDUARD VILDE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE