The Project Gutenberg eBook of Kuvauksia Hailuodosta, by Samuli Paulaharju

Aluksi.
Asutustarinoita.
Aluksista ja liikenteestä.
Rakennuksista.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Kotiteollisuus.
Kalanpyynnistä.
Metsästyksestä.
Karjanhoidosta.
Viljelyskasveista.
Nöyrät vuodet.
Viinankeitto.
Juhla- ja merkkipäivät.
Häätapoja.
Pejjaiset.
Haltijoista.
Tietäjiä.
Kansan lääkintätaito.
Kansanrunous ja vanhat leikit.
Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.
Sotatarinoita.
Entisistä rangaistustavoista.
Puumerkit.

Kaikille lienee ainakin nimeltään tunnettu Hailuodon iso, paripeninkulmainen saari Oulun edustalla. Lähes nelipeninkulmaisen selän takana on se Oulusta [Siikajoelle tulee vain toista peninkulmaa], meren sylissä, aavan, länsipuolella avautuvan ulapan laidassa, kurottaen peninkulmaa pitkää Santosen nientään manteretta kohden kuin kättä kiinni tarttuakseen. Elää tällä saarella yli parituhantinen (2,839) työteliäs väestö, ystävällinen, vieraanvarainen, keskenään hyvänsopuinen. Siellä on se viettänyt omaa elämäänsä muista erotettuna kautta aikojen. Siksi siellä onkin paljon säilynyt muistelmia vanhoista hyvistä tavoista, entisestä yksinkertaisesta elämästä. Monet vanhat vielä mielellään haastelevat, miten ennen elettiin, mitä silloin ja silloin tehtiin, miten juhla- ja merkkipäiviä vietettiin, miten kaukaisilla pyyntiretkillä kulettiin. Kansatieteen tutkijalle ja keräilijälle on tuo ennen käymätön alue varsin kiitollinen paikka. Voi siellä taikakokoelman pian tuhantiseksi kartuttaa ja loitsujen luvun kymmeniksi, samoin sananlaskuja saada satoja sekä arvoituksiakin aika joukon, lisäksi monet haltijatarinat ja kummitusjutut.

Seuraavien vanhan kansan tapojen ja elämän kuvausten ainekset on toissa kesän (1912) aikana kirjoitettu muistiin saaren vanhoilta ukoilta ja eukoilta. Kertojina olivat useat paikkakunnan vanhoista eläjistä haastellen, kuka enemmän, kuka vähemmän. Monet tiedot, taijat ja tapainkuvaukset ovat 70-vuotiaalta Juho Hentulta , yhtä monet Nikun 81-vuotiaalta Anna-Kreeta -muorilta, paljon on kertonut myöskin 86-vuotias Kujalan Sipo . Muista kertojista mainittakoon Heikkalan muori, 90-v., Kittilän Jussi, 89-v., Kittilän Juhan-Erkki, 84-v., Frantsin Jaako, 81-v., Ruonalan ukko, 80-v., Prokkalan ukko, 78-v., Pertaan muori, 75-v., Hentun muori, 68-v., Piekkolan Maijastiina, 68-v., Laurilan Priita, 66-v., Runte-Kreeta, 65-v., Hakmannin Juuso, 64-v., Annus-Jaako, 59-v., Annus-Kaija, 57-v., Töyrän Sipo, 57-v., Trupukan Pekka, 55-v., Väntelän ja Pietilän isännät sekä Heikkalan, Töyrän ja Kujalan emännät ja Heikkalan pojat.

"Hai, luoto näkkyy!" Niinhän se oli ennen mustalainen huudahtanut, kun oli jäällä eksyksissä sumussa, "meripimiäsä", Oulusta Raahea kohden ajellut ja sumun aukeamasta nähnyt saaren maan pilkottavan. Ja siitä on sitten saarelle nimi saatu, Hailuodoksi ruvettu kutsumaan. Näin kertovat saaren eläjät ["Ennen on Luovon nimenä ollut Ifron-Kaarlöö", tiesi muuan eukko.] Hailuoto-nimeä ei kyllä paikkakunnalla useastikkaan käytetä, sanotaan vain Luoto ja luotolainen .

"Jo ainakin neljä-, viissattaa vuotta on täälä Luovosa asuttu", arvelivat saaren vanhat ukot. Mutta eivät tiedä varmaan enään, mistä päin mantereelta on tänne ensimäiset eläjät saapuneet. Vain muuan muisteli sanotun, että lumijokelaiset ovat ennen käyneet kalanpyynnissä Hailuodon Hanhisessa. Siellä ollut heillä venevalkama Hanhisen korkeimmalla kohdalla. Näkyy vieläkin siellä kuin valkaman sijoja. Käyneet lumijokelaiset useampina kesinä pyynnissä, sitten lopulta muuttaneet varsinaisesti Luodolle asumaan. Toinen Luodon ukko taas tiesi, jotta; "pohjasesta päin on tänne asukkaat tulleet, ne on olleet sellaisia kalanpyytäjiä".

Ensimäinen eläjä on muistotiedon mukaan ollut Marjaniemessä, "Pooki-Marjaniemesä" Hannuksenperällä. Siellä hietapakkain takana metsäkankaalla on vieläkin nähtävinä kolme neljä kiuvasrauniota mustuneine "kuulemakivineen". Raunioista etelään, rantaan päin on satasen syltä leveä, pari sataa pitkä maakappale, mikä näyttää ennen olleen peltona. Ojat vielä jotenkin hyvin näkyvät. Sanotaan, että siinä olisi ennen ollut Marjaniemen talo, toisten mukaan Sipilä . [Marjaniemen talo on nykyään Isossakylässä Äyrään takana, Sipilä Isossakylässä.] Raunioiden sivutse vie ikivanha, ei enään käytännössä oleva kangastie, "Marjaniemen tie".

Toinen talo on sitten ollut Ojakylän Kuusto . Tarina tietää kertoa, että Marjaniemen muori, kun oli pannut savupirttinsä lämpiämään, oli lämpiämisajaksi juoksaissut naapuriin, Kuustoon "rullaansa viihtiämään". Tuli sitten taas kotiin, kun pirtti oli lämmennyt ja savu ulos haihtunut. Toiset taas sanovat, että muori oli niin "visu", jotta pani pirtin häkineen kiinni ja juoksi naapuriin pakoon. Naapuriin oli matkaa toista peninkulmaa.

Kolmas talo oli ollut Perälä Ojakylän lahden pohjukan perässä, "Perälän äyräällä", nykyisillä Töyrän talojen eteläpuolella sijaitsevilla hietakummuilla, "tömpillä". Sanotaan, että siinä on ennen ollut "seittemän talua". Silloin oli ranta ollut samaa tasaista töyrää, mutta sitten oli vesi puhkaissut ojan töyrän läpi ja repinyt hiekkaa pois niin, että nyt on suuret haudat ympäri tömppiä, joilla vielä nähdään talon rauniokiviä. Mainittu vesioja, Isolanoja, "sisämaan" metsälammeista alkunsa saava, oli ennen virrannut tömppien eteläpuolitse, mutta sitten oli se johdettu tömppien pohjoispuolelle. Nykyään on Perälän talo toisessa päässä saaren kyliä, "Kujalan nurkalla".

Vanhoja taloja ovat myöskin Ruonala Keskikylällä, samoin saman kylän Tero eli Törrö sekä Päärni ja Haapala Isollakylällä "Järventakana" ja Kujala Kujalan nurkalla.

Ruonalassa kerrotaan ison vihan aikana eläneen 7 parikuntaa samalla kertaa. Yhdessä elannossa olivat kaikki olleet, samasta pöydästä sopineet syömään, saman talon töitä yksissä miehissä tehneet. Mutta sitten ison vihan aikana olivat "hävenneet" kaikki, minne olivat joutuneetkaan. Vain yksi parikunta oli entiselle kotipaikalleen joutunut sukuaan jatkamaan. Ja samaa sukujuurta on talossa vielä. Talon "pikku aitta" oli vihan aikana ollut kehikolla.

Ennen ihmiseläjien tuloa oli Luodolla olostellut vain " vuoripeippoja ", ja oli niitä ollut vielä ihmistenkin eläntäaikoina. Niitä oli asunut sekä Hyypänmäessä että varsinkin Isossakankaassa. Hyypänmäki on saaren korkein mäki, moninotkelmainen hiekkatöyrä Ojakylän pohjoispuolella. Itse mäkikin on vuoripeipon aikaansaama. Oli näet vuoripeippo lähtenyt Siikajoelta hiekkasäkki selässä Luodolle "pesänlaittoon". Säkkipä revennyt ja Luodolle remahtanut ja siihen Hyypänmäki syntynyt. [Toisen tiedon mukaan on Hyypän paikalle kerran laiva "tullut pois", särkynyt ja hukkunut, ennen kun "koko maailma ollut yhen aallon seasa".] Isokangas taas on pitkä, leveä hiekkakangas, joka kyläin takalistoja juoksee halki saaren. Kankaan selkää on jo entiseen aikaan kulkenut jalkapolku.

Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut, niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt, jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa". Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut, "sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin — kertojan, 70-vuotiaan eukon — isäni äitin äiti oli nähänyt, kun se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina vuoripeipoille joutunut.

Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli valitellut:

Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille, suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle" kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.

Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle itään pistäyvä Santosenniemi on ollut eri luotona, Potin talojen luona ollut salmi, Niemenkurkuksi sanottu. Samoin Hanhinen , joka vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään, samoin Syökari kaakkoisrannalla sekä Munakulju Syökarin puolella. Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet — Syökarin vieressä ollut Louvekkarin kurkku — ja itse saaret olleet pikkuisia maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt, eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet, samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin "syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä paikoin niitetään heinää.

Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun, oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä. Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta" mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja Suomet.

Pienempiä aluksia, jähtejä , on sitten ollut etupäässä Ojakylän miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla — kuollut jo 50-60 vuotta takaperin — oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä, oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa yhteinen.

Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu. Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, keula - eli fokkamasto , ja pienempi, perä - eli kryysmasto . Päältä oli jähti avonainen, ei ollut haltäkkiäkään . Monen monituiset olivat jähdin, kuten muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä. Pohjan, emän , alla oli kööli , peräpuoli oli ahteri , keula föri . Oikea puoli oli tyyrpuuri , vasen paapuuri . Peräsimen, ruorin , varsi kävi ruoriskotin lävitse niin, että ahterpeili jäi ulkopuolelle, ja ruoria tyyrättiin ruorispinnalla . Purjeita, seelejä , oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla isoseeli , yläällä topissa kolmikulmainen kliivari sekä taakseeli . Isoseili oli alareunasta kiinnitetty puomiin , yläältä se pingotettiin kaffelilla . Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan kiinnitetyt keulasta pistäyvään puksfröötyyn . Perämastossa oli ahterseeli eli mesaani puomeineen ja kahveleineen.

Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli teijattu pystyyn paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, vantit , meni kummallekin sivulle ja yksi, taaki , oli pingotettu keulaan. Taakia myöten taakseili juoksi ylös.

Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, falleilla , jotka juoksivat flokeissa , ja seelatessa hoidettiin purjeita nuorilla, perä - ja keulakuutilla , jotka olivat kiinnitetyt puomeihin. Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin, jos oli sievä ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö ankkurikaan oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut kaikki klaariksi ja alkoi saada faarttia , nostettiin taakseili ja kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. Ruorimies oli ruorispinnassa ja toinen mies kuuteissa ottamassa seeliä sisälle taikka antamassa ulos eli löysäämässä . Tormin uhatessa purjeet pienennettiin, reivattiin . Mutta jos jähti sääti , niin pian ne taas saatiin avatuiksi ja pannuiksi täysiin seeleihin , jolloin taas saatiin kova faartti . Vastatuulella koetettiin kryysätä , vaikka vähän sillä voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli pilivinnisä silloin, ja purjeet alkoivat flakata . Vastaisemmalle käännettäessä luuvattiin , käännettiin luuvartin puolelle. — Paarlastia ei jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin helposti tuulessa kallistuneet.

Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä — tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas — Haaparannalle ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin "enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman ulkolaislaivoista — niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta sataa — tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti. Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.

Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin, ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.

Pienempiä aluksia olivat matkaveneet , joilla Ruotsin puolella ennen silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari. Niitä sanottiin myös nelilaijoiksi , vaikka laitalautoja oli isommissa aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. — Sitten oli — ja on vieläkin — isonlaisia pauhaveneitä , joilla verkkopauhoilla eli silakkakrunneilla kulettiin. Sanottiin niitä myös krunniveneiksi ja soutuveneiksi . Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet ja vielä parraspuut päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla salmi - eli harvanverkon-veneillä kulettiin lahdissa ja salmea myöten niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös niitty - ja lypsyveneiksi . Pienimmillä ranta - eli pikkuveneillä kulettiin soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää. Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä lautalla .

Ennen kun ei vielä höyryvenettä, " pakettia ", kulkenut Oulun ja Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen Oulunselkä ollut purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus, sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".

Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein kurjin syksyllä ja keväällä keliriittoaikana , jolloin muutamien viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle, enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että täytyy olla kuusikin viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy viikon odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin, sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan parinkin yön vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.

Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee, ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa "tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen tuulen ja tuiskunkin.

Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan, toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki. Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös, milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim. Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta. Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat ovat jo toisella sadalla vuodella.

Savutuvat, uunipirtit , ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin. Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta, nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia. Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo 1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.

Maakivistä oli ollut uunipirtin kiuvas, kaksinkertaiselle hirsisalvokselle, uuninjalalle , muurattu. Omalla saarella kun ei ollut oikein tulenkestävää kiveä saatavana, tuotiin Haukiputaalta, Putaanjoen suulta, leveitä "lanttikiviä", Puttaan kivejä , ja niistä uuninlakia sekä arinoita rakenneltiin. Ne kestivät miespolvia, vaikka olivatkin pehmeää, löyhää kiveä. Toisinaan käytettiin myös Piehingin kivejä , joita kuletettiin Raahen eteläpuolelta asti. Sekin oli kestävää. Kun savukiukaiden aika oli ohi, kelpasivat monet kiukaankivet vielä saunan- ja riihen-uuneihin lakikiviksi.

Ovinurkassa oli uuni, suu tavallisesti perälle päin. Mitään nurkkapatsasta ei muisteta olleen, eikä myöskään ollut kiukaassa savutorvia käytetty. Leveä, otsasta ulos pistäyvä lieskakivi oli vain liekkien liikaa loimua laimentanut. Uuninsuun edessä oli liesi pankkoineen .

Välikatto oli savupirteissä taitteinen, keskiosa sivupuolia korkeammalla. Kaksi mahtavaa pyöreää hirttä, lämpymät vuolet , kannatti pyöreitä tai puolipyöreitä laupuuksia , ja vuolien alla poikittain oli vahva piitta tukemassa vuolia joko pikku patsasten avulla taikka suorastaan ilman patsaita. Seinäin vierissä ei ollut vuolia, vaan laupuuksien päät lepäsivät seinähirsien varaukseen hakatussa kolossa. Tämmöinen välikatto nähdään Sipilän vanhassa pirtissä. Vuolien paksut päät vain pistäyvät ulos päädystä, ja keskellä lakea on vielä entisen savutorven aukko, räppänä . Mutta useissa muissakin vanhoissa pirteissä näemme vielä samanlaisen välikaton. Semmoinen juhlallisen komea kaartokatto on esim. Kniivilän isossa, 90 vuotta vanhassa pirtissä, semmoinen samanikäisessä Töyrän pirtissä, samanlainen vielä Yrjänän 60-vuotiaissa vanhoissa pirteissä sekä Kittilässä, Kuustolla, Mattilassa, Prokkolassa.

Orsia oli savupirtissä ainakin ovipuolessa pari yli tuvan ulottuvaa vahvaa rinnakkaisortta, joita sanottiin rekiorsiksi . Peräpuolessa taas oli leipätangot .

Valoaukkoina oli alkuaan lykkyylaudalla sulettavat luukuakkunat . Semmoiset akkunat on ollut ennenmainitussa Sipilän pirtissä. Siinä perä- ja uuni-akkunan pielessä vielä näkyy lykkyylaudan sija, kooltaan 0,39 x 1,30 m, joten itse akkuna on ollut n. 30 cm korkea ja 50-55 cm leveä. Vielä, oli savupirtin oviseinässä ylhäällä päädyssä pieni, pari kolme desimetrinen hikoreikä . — Myöhemmin, ennenkuin varsinaiset lasiakkunat tulivat tavallisiksi, käytettiin lauta-akkunoissa puitteisiin sovitettua varakruutua , joka voitiin pistää aukkoon, kun akkunalauta vetäistiin auki. Tämmöinen oli vielä nykyisten vanhojen tietämän mukaan ollut joskus käytännössä. Siitä akkunat sitten vähitellen laajenivat 4-ruutuisiksi, 12- ja 6-ruutuisiksi tavallisiksi talon akkunoiksi.

Laattia oli vanhan ajan pirteissä leveistä puolikkaista, jotka joskus olivat asetetut kahdatyvin, toisen tyvi perään, toisen oveen käsin. Multapenkit seinäin vieressä estivät kylmää laattian kautta sisään tulemasta.

Vesikatot olivat tuohi-malkakattoja , joita vieläkin paljon näkee. Kattovuolille oli ladottu "männynnäreitä" ruoteiksi , niiden varaan tuohia, sitten päälle painoksi malkoja vieri viereen vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kattoharjaa. Harjalla ulottuivat malat ristiin ja kiinnitettiin toisiinsa malkurin reikiin sovitetuilla katajapitusilla .

Entisajan asuinrakennukseen kuului tavallisesti kolme suojaa: asuinpirtti, porstua ja kylmä tupa . Porstua oli useasti läpi kuljettava, takaoven kautta pääsi kartanon puolelle. Sittemmin saatiin porstuan perään kamari , isompaan porstuaan kaksikin kamaria, joista toista käytettiin köökinä . Kylmä tupa oli useasti romuhuoneena ja kala-aittana. Sitten myöhemmin käytiin kylmän tuvan puolelle kamareita ja vierashuoneita laatimaan.

Savukiukaan sijaan laitettiin savunsa suoraan ulos suitsuttava uuni. Se muistuttaa puujalustaista maakiviuunia, julman suurta kuutiomaista kivilatomusta [uunin ulkopuoliset mitat: korkeus 1,9, pituus 2,4, levyys 2,1 m], jossa itse tulipesäkin on kuin vuorenonkalo, lähes paria metriä pitkä, puoltatoista leveä ja melkein metriä korkea. Sitten ruvettiin muuraamaan uuneja, joiden ulkonurkassa oli eteläpohjalaisen takkauunin takkaa vastaava holvaus. Siinä talvi-iltasin pystyvalkeaa, praasua , poltettiin ja siitä koko holvauskin sai "praasun" nimen. Viimeinen muodostus on hällä-uuni , missä uunin edusliesi sekä praasukolo ovat yhdistyneet samaksi holvaukseksi, jonka pohjaan on sitten hällä sovitettu.

Puhuessamme muista rakennuksista on mainittava ainakin sauna , joka on luotolaiselle yhtä tärkeä huone kuin muullekin suomalaiselle. Kerran ja kahdesti viikossa pitää siellä löyly saada, jopa heinänteon aikana joka päivä. Siellä myös kupparit ja hierojat parantavat toimensa tekevät, ja entiseen aikaan siellä tietäjät kylvetyksensä, loitsimisensa toimittivat. Ja saunan lämpöisissä vielä vanhat luotolaiset ovat näille ilmoille saapuneet.

Luotolais-sauna on tavallista pohjoispohjalaista mallia: kiuvas ovinurkassa, suu perälle käsin, lavo peräseinän vieressä, seinästä toiseen ulottuva. Välikatto on kahtaalle kallistuva taitekatto. Sivuseinän vieressä on joku vaateorsi , ikkunan edessä penkki. Kiukaan ja peräseinän välistä osaa sanotaan saunankarsinaksi . Entisajan saunoissa oli ollut mallaslavokin , missä maltaita imellytettiin, sekä lihanpalvausorret , joihin savustettavat lihakappaleet ripustettiin.

Saunan luona nähdään joskus vanha, riuvuista ladottu kota — ainakin pari semmoista voi Luodosta vielä tavata. Kodan runkona on neljä latvasta vitsalla yhteen sidottua riukua ja niiden nojalle sitten muut puut pystytetyt. Pata on sijoitettu kivien varaan. Veneen puolikkaista tehdyt kodat ovat riukukotia tavallisemmat. Niitä näkee sekä kartanoilla että kalarannoilla.

Saunan kaltaisia suojia ovat myös kalasaunat , joita vielä muutamilla pyyntirannoilla nähdään. Niissä on kiuvas kuin saunassa ja akkuna ja savureikä, mutta lavo on laskettu vähän alemmaksi ja levitetty niin, että ulottuu lähelle kiuvasta. Siinä voidaan silloin loikoa poikittain jalat ovea kohden. — Kalatuvat taas ovat "uloslämpiäviä" pikku tupia.

Riihi on välttämätön huone maata viljelevän talonpojan rakennusryhmässä. Vähässä matkaa kartanon takana se erillään seisoo, useasti ympärillään muutamia olkilatoja. Luuvaa ei ole, sillä puiminen toimitetaan riihen maalaattialla. Samoin kuin saunan ja pirtin, on riihenkin välikatto taitteinen. Pienissä riihissä on se harjasta kahtaalle kallistettu, mutta isompien riihien välikatto on kolmiosainen. Kiuvas on kuin saunassa maakivistä muurattu ja vain ympärys osaksi sekä uunin suu tiilistä tehty. Ja mikä omituisinta: uuninsuu on riihessäkin pimeää peräseinää kohden. Parsia kannattaa kolme vahvaa parsiortta. Ovi on useimmiten sivuun työntämällä avattava, harvemmin saranoissa liikkuva.

Vanhan riihen, kohta puolenkolmatta sadan vuoden myrskyt kokeneen rakennuksen, näemme Sipilän riihipellolla. Huoneen nurkkaan on leikattu vuosiluku 1666. Omituisin on riihen välikatto. Se on suora, vierettäisistä hirsistä ovi- ja peräseinän varaan salvettu. Ison vihan aikoina on riihi ollut jo paraassa ijässään. Kerrotaan, että sen pimeässä lakassa ovat silloin muutamat kylän eläjät peljättäviä vihollisia piileskelleet.

Oman hauskan ryhmänsä talon kartanossa muodostavat aitat. Niitä voi toisissa taloissa olla neljä viisikin samassa pitkässä rintamassa, ovi taloa kohden osoitettuna. Joskus on rintama rikottu ja aitat asetettu melkein miten vain, yksi siihen, toinen tähän, ovi tuonne, ovi tänne.

Hauskan muodon antaa useille aitoille niiden ulospistäyvä kuono , etuseinän yläosa, ja varsin keveiltä näyttävät ne aitat, jotka ovat pikku patsaille rakennetut. Tämmöisiä ovatkin useimmat entiset aitat. Vahvat varvaspölkyt on ensin salvettu alle neliöön, niiden nurkissa, joskus sivuseinienkin alla, on parikortteliset patsaat, ja patsasten nokassa alassuin puolipyöreät vahvat hiirenlaudat . Niiden varassa sitten laattia ja sitten seinät ja koko aitta.

Aittoja on talossa, vaate-, jyvä-, jauho- ja kala-aitat. Lisäksi rannoilla on vielä rantapuoteja , joissa kalanpyydykset ja veneen tarpeet säilytetään.

Monet Luodon aitoista ovat tiesi kuinka vanhoja ovatkaan; ijästä ei tiedetä, kun ei ole niihin vuosilukua leikattu. Mutta viistokylkinen nurkkasalvain, oven rakenne ja pitkä "kuono" sekä vierettäisistä vuolista salvettu tuohikaton aluskerta puhuvat monen aitan monista kymmenistä vuosista. On sentään Heikkalan talossa vielä muuan pikkuinen 3-metrinen aitta, jossa on vuosiluku, vieläpä niin ikivanhaa aikaa osottava kuin 1535, jos luku oikea lienee. Paha vain, että aitta on aikojen kuluessa niin käännelty ja korjailtu, ettei siitä enään saa oikein alkuperäistä käsitystä. Jyväaittana on se ainakin aikoinaan ollut, sillä nurin käännetyissä seinissä näkyy ulkopuolella laarilautain uurteet. Nykyään on se vaateaittana.

Aittojen rinnalla voimme mainita entisajan konkiluhit , joita oli ollut useassa talossa. Rakennus käsitti puoin ja tallin sekä niiden päällä luhit , joiden edessä oleva konki pistäytyi "kuonona" eteenpäin. Konkiin noustiin trappuja myöten. Tämmöisen konkiluhtia muistuttavan rakennuksen näemme vielä Kittilän talossa. Sen ikää ei tiedetä, mutta talon 89-vuotias vaari sanoo, että se on "isän isän tekemä". — Oli ennen ollut myös konkiluhti-rakennuksia, joissa tallin ja puodin välissä oli avonainen porttikäytävä, jonka kautta oli ajettu pihaan.

Navetoista voimme esittää Yrjänän kivinavetan. Se on vain maakivistä kasattu ja alkuisin ainakin viime vuosisadan ensi kymmeniltä.

Luonteenomaisimpia rakennuksia Luodolla ovat tuulimyllyt, joita siellä on kymmenittäin. [K.E. Rydman mainitsee (Luonnon Ystävä 1901, siv. 131) Hailuodossa olevan 54 tuulimyllyä.] Melkein joka talon pellolla se nelisiipisenä kummituksena kohoaa, jopa kahtia jakaantuneen talon kartanolla on niitä kaksittain. Luodolla näet ei ole semmoisia virtoja, jotka voisivat minkäänlaista vesikiveä pyörittää, siksi on turvauduttu tuulen voimaan. Tuulimyllyissä sitten on vanhoista ajoista saakka oman saaren viljat jauhoiksi jyryytetty. Muutamat tuulimyllyt ovat ainakin 1700-luvulta. [Prokkolassa on aikoinaan Päärnistä ostettu tuulimylly, jossa on vuosiluku 1777.]

Kaikki Luodon tuulimyllyt ovat jotenkin samaa mallia. Korkeille kaksinkertaisille hirsiristikoille, varpaille , on kohotettu hirsistä salvettu korkea huone, jonka sisässä kivet, tratit, rattaat, tukit, lyhdyt sekä muut myllyn värkit ja vehkeet. Vesikatto on melkein kaikissa myllyissä taitteinen (mansardikatto). Siipien luku on neljä, ja siivissä on aukot tavallisesti tyvessä ja latvassa. Nimilehdellä oleva kuva esittää Valpun taloa tuulimyllyineen.

Ei sitä entiseen aikaan niin eletty kuin nykyään. Silloin kun oli vielä useassa talossa nokilakiset uunipirtit, joiden "puutöötöstä" savu suitsusi, silloin olivat elämäntavatkin toisenlaiset. Ei tiedetty nykyisistä mukavuuksista, mutta ei myöskään nykyajan ylellisyydestä eikä joutavasta koreilusta.

Kello oli joka talossa, mutta ei joka mökissä. Merkittiin "kumppassilla" taikka kellon jälkeen päivänpriimu akkunalautaan, ja siitä nähtiin, milloin kello oli 12. Jossakin kohti taas oli pihamaalla noin metriä korkea pölkky, tiimastukki , "niinkuin talonpojan kirnu pystysä", ja pölkyn päässä oli kivi- tai puulevy, johon oli tunnin määrät merkitty. Keskellä levyä oli napa , joka päiväpaisteella näytti ajan. Tällainen aurinkokello oli ollut Raution pihakentällä sekä Kivipään talon pihalla ynnä Yrjänällä ja Piekkolalla. Ajan kulumista tarkattiin myös taivaan tähdistä. Silloin kun kointähti nousi, oli aamu jo lähellä ja oli jo kiire riihelle. Ehtootähti taas ilmotti illan joutumista. Taivaan merkkeinä tarkattiin myös seulavaista, Mooseksen- ja Aaroninsauvaa, Lapin ja Suomen Otavaa, Pohjantähteä sekä valkeaa taivaan vyötä, talvenrataa .

Päre paloi illoin aamuin pihissä uunin kylessä ja valaisi pimeää pirttiä. Joskus "mäihättiin" nauriista nauriskuppi , johon pantiin sulatettua talia taikka traania. Keskelle kuppia pistettiin pystyyn puutikku ja sen varaan laitettiin pumpulivaatetta tai -lankaa, johon tuli sytytettiin. Sen valossa sitten puhdetöitä tehtiin. "Sievillä ilimoilla" poltettiin praasussa tervaskantoja . Ne kun kovasti palaa roihusivat, ei silloin pärettä tarvinnut polttaa. Näki työskennellä kyllä etempänäkin ja samalla saatiin lämmintä. Mutta "tormeilla" ei tervasroihua uskallettu sytyttää, pelättiin tulipaloa. Päresoitto kädessä käytiin pimeällä navetassa ja tallissa ja päretulen valossa puiminenkin aamuisin riihessä toimitettiin. Palava päre oli pihdissä riihen kiukaalla ja päreen alla oli vesikaara , iso vesikaukalo.

Ilmestyi sitten ensimäinen "lamppu" — erääseen taloon emännän muiston mukaan 1864. Pikkuiseen pulloon saatiin vähäisen lamppuöljyä, johon pantiin läkkitorveen pistetty sydän — pläkslaakareilta saatiin ostaa torvia. Siinä sitten tuli palaa tuikutti. Semmoista lamppua haukuttiin myöhemmin tuijuksi ja kiiluksi , mutta hyvä sekin silloin alussa oli. Ei sitäkään paljon raahdittu polttaa, öljy näet maksoi siihen aikaan "markan halstoopi". Sitten 15-16 vuotta jälkeen saatiin loimulamppuja , joissa oli kaksi "korvallista", jotta ei "sauvannu", ja siinä voi "valakiaa kruuvata". Sitten taas myöhemmin tuli "pikkuruiset kattolamput". — Jouluna ja pyhäaamuina poltettiin kynttilöitä , joita talista talikirnussa itse kasteltiin . Niitä myös lyhdyissäkin toisinaan käytettiin.

Tulitikkujakaan ei ennen ollut. Tuli iskettiin tuluksilla . Tulirauvalla lipsutettiin piitä , kunnes siitä sytyttävä kipuna lensi taulaan , josta itse valmistetuilla tulitikuilla, rikkiin kastetuilla, 5-6 tuumaisilla puikkosilla otettiin tuli. Taikka jos satuttiin ulkona olemaan, kaukana kalasaunalla, eikä ollut tuluksia mukana, ei silloinkaan oltu neuvottomia. Hankittiin pari kuivaa puukappaletta, toinen koivua , toinen haapaa , ja hangattiin niitä vastakkain niin kauvan, että tuleen syttyivät. Näin saatu tuli oli kitkanvalkii . — Ensimäisiä raapaisutikkuja toivat ruotsalaiset mukanaan, kun kerran saapuivat Luotoon jyvänostoon. Se oli jo ennen Krimin sotaa. Ihmeteltiin niitä tikkuja, kun niillä sai tulen, jos mihin raapaisi. Jotkut niitä ostivat, mutta toiset kalliiksi moittivat: "oishan niitä pitänyt ostaa, mutta tyyriitä ne on". Mutta Nikun isäntä se oli saanut hyvin huonon kokemuksen ensimäisestä tulitikkuihin tutustumisestaan. Oli tullut kerran — siitä on jo yli 60 vuotta — kaupungista tulitikku-"toosineen" ja ollut "rehtinä", jotta "ei tarvitte enää vuolla tulikivitikkuja", jotta "hälläkin on nyt tämmösiä". Ja oli vetäissyt laatikon ja ruvennut emännälle näyttämään "ihimeitä". Mutta varomattomasta käsittelystä olivat arat tikut tömähtäneet tuleen ja polttaneet pahasti ihmeiden näyttäjän kädet. Isäntä hädissään läimäyttänyt huituastian palaville tikuille ja päättänyt: "en täsä maailimasa enää noit' osta!"

Aamulla aikaisin, kun oli noustu ylös, syötiin, ennenkun työhön mentiin, roppaleipää ja piimää. Sitten työstä tultua syötiin 8-9 aikana eineeksi keittoa: puuroa tai "potturuokia" tai "jankkia". Puolinen oli 1-2 tienoissa ja syötiin vain kylmää ruokaa: voita, viiliä, leipää ja suolakalaa. Iltapuolisena , 5-6 välillä, oli niinikään kylmää ruokaa: piimää, leipää, suolakalaa. Illalliselle tultiin, kun aurinko alkoi laskea, ja saatiin velliä ja suolakalaa. Lauantai-iltana oli kyllä tavallisesti puuro samoin kuin keskiviikkoaamuna . Tavallinen pyhäaamuruoka oli viili ja voi sekä rieskaleipä ja suolakalana isoa kalaa. Päivällä taas syötiin lihavelliä tai maitovelliä.

Omat astiat, "itteppäälliset" puukuppinsa oli jokaisella samoin kuin lusikkansakin. Kalaa oli kaukaloissa, troijissa , ja piimää kaksikorvaisissa toopeissa . Suuruskippaan tehtiin velliin pantava suurus.

Nortta, kiiskeä, maivaa, ahventa ja haukeakin kuivattiin ja saatiin kapakaloja eli kapoja . Pienet kalat puhkaistiin kaulasta, vedettiin sisälmykset pois ja pistettiin leuvasta varpuun ja pantiin seinälle päivän puolelle. Isot kalat viillettiin pyrstöön saakka halki kahteen puolikkaaseen ja pantiin seinälle naulaan. Isoimmat puolikkaat vielä piti tikuilla pingottaa levälleen. Ennen seinälle ripustamista liotettiin kalat suolavedessä. Pikku kalat seinältä otettua vielä uunissa kuivattiin, jotta ne tulivat hyvin "mureiksi".

Kiiskiä ja pikku maivoja sekä ahvenia myös hapatettiin . Pantiin vain vähäisen suolaa, jotta ne "kesäytyi" ja happanivat ja tulivat pehmeiksi ja makeoiksi.

Lihaa palvattiin savussa saunanorsilla. Saunaa lämmitettiin katajan havuilla ja koivuisilla puilla ja lyötiin löylyä ja lämmitettiin. Sitten myöhemmin opittiin ulkopalvaus , seinällä kevätahavassa kuivaaminen.

Velliä oli sen seitsemänlaatuista: piimävellit, heravellit, nauris-, pottu-, ispinä-, pylsy-, liha-, kala-, hiero- ja kapavellit . Piimävelli keitettiin ohrajauhoista veteen ja "klapattiin" keitettäessä piimää sekaan. Heravelliä keitettiin juustonheraan ja se oli tavallinen riihipäivän puolisruoka. Naurisvelli keitettiin lohotuista nauriista ja liemi suurustettiin jauhoilla, joskus pantiin kalojakin sekaan, ja samalla tavalla keitettiin pottuvelli perunoista. Ispinävelliin "räyvytettiin" padassa "ispinöitä" — suolattuja lampaan taleja — rasvaksi, lisättiin vettä ja keitettiin jauhovelli. Pylsyvelli keitettiin pylsymakkara-liemeen ja lihavelli lihaliemeen. Lihavelliin pantiin useasti kokonaisia rukiita ryyneiksi ja jauhoilla suurustettiin. Kalavelliä keitettiin kalaliemeen, missä ensin oli kalat keitetty. Hierovelli taas keitettiin maivoista, jotka härkkimellä hienoiksi hierottiin ja liemi jauhoilla suurustettiin. Se oli syksyn ja talven iltasruoka. Kapavelliä valmistettiin kapakaloista. Nitistettiin päät vain pois ja evät ja pantiin vesipataan ja kovasti keitettiin. Sekaan pantiin nauristakin ja ryynejä ja maitoa sekä jauhoilla suurustettiin. Kapavelliä tavattiin useasti keittää keväällä "peltomiehille". — Puuro keitettiin tavallisesti ohrajauhoista, mutta käytettiin myös ruisjauhoja, jolloin keitettiin vetelämpää, ja syötiin lämpöisen maidon kanssa. Talkkunaa , paksua puuroa, tehtiin kiehuvaan veteen talkkunajauhoista, joita oli varta vasten ohrista laitettu: ohrat vesipadassa lihaluiden kanssa keitetty, uunissa kuivattu ja käsikivillä jauhettu. Potuista laitettiin liha- ja kalapottuja , taikka keitettiin kokonaisina, pallipottuina . Syksyisin kiehutettiin nauriista "alavaria" hauvikkaita . Padassa kannen alla keitettiin niin kauvan, että lopulta oli vain joku kahvikupillinen vettä hauvikkaiden seassa. Veteen, naurisveteen , pantiin sitten voita — suolaa oli pantu jo hauvikaspataan — ja siihen hauvikkaita syötäessä kastettiin. Paistikkaita taas kypsennettiin uunissa. Nauriit pantiin uunin arinalle "kelteisilleen", ja kun olivat kypsyneet, otettiin ja pantiin vaatetten sisään hautumaan.

Leipälajeja oli tavallinen jokapäiväinen hapan, juureen tehty reikäleipä , pyhiksi valmistettu ohut rieskaleipä sekä paksumpi knäkkileipä . Teurastusaikana leivottiin punasleipää , josta keitettiin jankkia , sekä kampsuja , pieniä makkarataikinan jäännöksestä tehtyjä, keittämällä kypsennettyjä kyrsäsiä. Makkara tehtiin veritaikinasta, "punastaikinasta", eläinten suoliin ja pylsyihin käytettiin kuoreksi lampaiden rapamahaa, joka puhdistettiin, leikeltiin palasiksi ja palaset täytettiin paksulla veritaikinalla ja ommeltiin kiinni. — Useasti laittoivat emännät myös kalakukkoa .

Käsikivillä , jotka tavallisesti säilytettiin ladon loukossa, naiset ennen pyöräyttelivät ohrista kryynejä . Kahdeksan yhdeksän kertaa laskivat ohrat kohotettujen kivien läpi. Maltaat käsikivillä myös jauhaa kyökytettiin, samoin rieskajauhot ja puurokset , joskus leipäänkin vastinjauhot.

Kahvea entiseen aikaan ei juotu, pappilassa vain. "Mutta sitten — kertoi 90-vuotias Heikkalan muori — oli krannisa semmonen muori, joka keitti kaffeja, ja sillä oli kaffepannukin. Siltä mekin saimma joskus, ja se oli hyvin karvasta ja suolaista. Meijän talosa ei ollut kaffepannuakaan." Sama kertoja oli sitten miehelään mennessään v. 1849 ostanut itsekkin kaupungista seitsenkorttelisen kahvipannun sekä muut kahvitarpeet. Erääseen toiseen taloon oli v. 1850 itse isäntä tuonut kaupungintulijaisiksi kahvipannun ja sokeria myös, mutta ei vielä kahvikuppeja. Olipa isäntä opettanutkin, kuinka kahvia laitetaan, mutta emäntä vain nauranut, jotta kaikkia sitä! Ei ollut isännän kahvi oikein maittavaa ollut. Prännäreitä ei alussa käytetty, padassa vain kahvit paahdettiin ja siinä ne myöskin pyöreällä kivellä taikka rautakuulalla hienonnettiin. Tehtiin sitten puupötsiköitä , joissa puupalikalla survottiin. — Eikä sitä kahvia niin juotu kuin nyt, monasti päivässä. "Ei kun pyhänä vain aamulla juotiin, ja siinä oli jo koko saajaiset." Lapsille ei annettu, sokerikipene vain. Ei kaikille vieraillekaan tarjottu kuin "joksikin immeeksi, kun harvon arvovierasta tuli". Naula kahvia riitti "vuojeksi", mutta sokeria meni enemmän, lapsille kun annettiin ja lapset muutenkin tahtoivat sitä "salaa nokkia".

Vieraille tarjottiin tavallisesti viinaryyppy , niin miehille kuin naisillekin. Oli hyvissä taloissa oikein hopiapikarit, vieraspikarit , toisissa taas lasipikarit taikka pienet puiset viinalipit . Ryyppy kun kaadettiin, niin sokerikipene oli vieressä, jotta sai sen siitä ottaa päälle. Naiset tarjosivat joskus vierailleen itse laittamiaan tuomiviinoja . Olivat survoneet tuomenmarjoja ja vähän panneet vettä sekaan ja antaneet olla muutaman vuorokauden "livosa". Sitten sen vaatteen läpi puristaneet ja panneet pulloihin ja vielä sekaan vähän viinaa ja sokeria.

Kauppiaita ei ollut eikä kauppapuoteja, itse tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin. Ja Tupu-Jussi , joka laukku selässä Lössö-Liisan kanssa kuleksi, piti huolen pikku tarpeista. Tuli taloon, avasi laukkunsa ja "kuulutti": "kuulkaas nyt, hyvät ihimiset, minä oon isännän luvalla täsä ja kuulutan teille, jotta saatta ostaa toppineuloja, preivineuloja, luojineuloja, knuppineuloja, äimiä, naskalia, plikssyyriä, syyrinkeitä, finkerporia, messinkiknappeja, kamfäärttiä, pirunpihkaa, tulikiviä, jäärnäriä ja kaikenlaista pikkutavaraaaa!" —- Syksyisin taas tapasi tulla akkoja — ronteiksi sanottiin — nyytteineen kauppaamaan huiveja, pumpulivaatetta, neuloja, nappeja ja muuta pikkutavaraa. Semmoisia "rontteja" oli esim. Pellikan Liisa. — "Laukkuryssät" myös monasti nousivat Luodon mantereelle.

Paljoa ei ennen maamiehen tuotteista maksettu. Ruistynnyristä saatiin 3-4 ruplaa, ohrista ei sitäkään. [Ohria ei kyllä myytykään, keitettiin viinaksi.] Lehmästä maksettiin n. 10 ruplaa ja voinaulasta saatiin 5-10 kopekkaa. Lampaan "raajalla" saatiin Oulussa yksi rupla. Hyviä nuoria varsahevosia myytiin 25-30 ruplalla, ajettavia sai jo 20:llä.

Jos eivät tulot olleet kehuttavat, eivät menotkaan olleet kovin suuret. Kunnanmaksuja oli talollisillakin vain muutamia ruplia vuodessa. Köyhät ja vaivaiset hoidettiin ruoilla . Olivat vuoroon kussakin talossa viikkomäärällä, neljä, viisi, kuusikin viikkoa talon suuruuden mukaan.

Papille maksettiin palkka luonnossa. Kesällä "kesäanteina" vietiin voita, leipää ja juusto, isosta talosta parikin juustoa. Silakanpyynnistä oli maksettava silakkatihunti , jona oli "rantanelikko" [veneestä päin täytetty nelikko, silakat perkaamattomia] silakoita. Muita kaloja veivät "ehostaan". Joku pappi oli kyllä vaatinut kymmenyksiä kaikista kaloista. Syksyllä Kekrin aikana vietiin papille lammas. Sitten joulun edellä taas vietiin jyvät, lihat, kynttilät sekä lisäksi villoja ja vasikannahka, jos ei ollut syksyllä viety lammasta. — Luonnossa maksettiin palkka lukkarillekin ja unilukkarille ja piiskurille sekä muille.

Ja talon palvelusväki! Maksaahan niillekin piti, vaikka ei suinkaan mahdottomia. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin oli "vätystrenkin", semmoisen huonommanlaatuisen, palkka kokonaista — 5 hopiaruplaa. Hyvälle rengille maksettiin 10-20 ruplaa. Lisäksi annettiin rengille talon puolesta kangaströijy [kangas = sarka], kangashousut, liivi ja lakki sekä saappaat ja kengäkset eli kengän pohjanahat, joihin rengillä oli itsellä varret. Paitsi päivisin ulkotöitä, piti hyvän rengin osata tehdä pitkinä talvipuhteina puhdetöitä. — Piian palkka oli 5-15 ruplaa. "Koulunkäymättömät" s.o. rippikouluikää nuoremmat palvelivat ruokaa vastaan ja saivat vähän vaatteita. Palkan lisäksi sai piika kahdet kengät, huivin, vyöliinan , pari kyynärää liinaa "paijan yliseksi" sekä hurstia "alaseksi" ja 3-5 naulaa villoja . "Römppäviikolla" saivat "piikat" itselleen työskennellä, ja sitten jälkeenkin syksyllä aina silloin tällöin.

Puhettöitä tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään. Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai korjailivat verkkoja , rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin. Samoin laitettiin useasti kaikki ajo - ja työkalut , re'et, kärryt ja karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä kinttaat suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysien valmistus j.n.e.

Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin paittoon . Tehtiin juurisaaviin ohrajuuri ja hapatettiin. Suolaakin pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut, tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli nimenä penkkipaitto . Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä nahkarauvassa siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.

Toinen paittomistapa oli alunapaitto . Alunaa liuvotettiin veteen ja siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.

Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen kera taikka ilman päällystä, paljaita turkkeja . Paljaita turkkeja varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin kliitulla . Jos tahdottiin oikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan pinta siniseksi tai joskus pruunehtavaksi .

Nahkojen parkitteminen toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja kalkkia ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi poroa . Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen , joskus koivunkin kuorta . Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". — Sitten oli jälellä räkkääminen , kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. Räkkirauvalla ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. — Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. Juuriköyttä valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4-5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso kela ja sen sekä värttänän avulla kelattiin ja kierrettiin 3-4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin väliinsä juuriköyttä valmistelee.

Pajuköyttä tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

Jouhiköysiä kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla — kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin — pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten peräkela , jonka ympärille säikeet pikku keloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. — Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi ja näistä kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

Taulaa saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

Soopaa keittivät emännät. Laittoivat porosta ja kalkista lipeän , väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan luita sekä roskatalia , "suolten keskustoita" y.m, ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi, Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa: "Häksää kun soopankokki, eikä mittää saa aikaan". — Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

Maltaat tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan ne kyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2-3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään mallasriihen valvojaisia . Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. — Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.

Maltaista laittoivat emännät sahtia ja jouluolutta . Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja lavanteella liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli imellys paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten tappisaavi ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, aluspuut . Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista lyhe , joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli mäski ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin vierrettä eli pellonmaitua . Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin humalain kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" käyte . Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtiisi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:

Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, uuksuumeihin taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta hanasta voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos, — Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

Kynttilöitä valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä kastettiin . Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin talikirnuun , johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin syämiä , neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, triikuja , joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin lehmänemättimeen , joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin lampuksi .

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, kangasta , tehtiin sekä kaksi - että nelivartista , ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan tampattiin kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" veraksi . Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin liinoja , "10-, 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin alasprostinaa . Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia villaraanuja , joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös — noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti — kutomaan kauniita ruutuisia silmikoita sänkyjen peitteiksi. Tiuhdoilla kudoskelivat naiset hameiden nostinnauhoja ja sormin nypläilivät sukkarihmoja . Leveitä turkkivöitä ja kaulahuiveja kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen Ukkolan äijä . "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen värjäyskin toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

Mustaa värjättiin ojamustalla . Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja lepänkuoria , keitettiin ja pantiin sekaan kuparröökiä , samoin mustikoilla ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä vareksenmarjoilla ja vareksenmarjan varvuilla , vielä koivunkuorilla ynnä kuusenkuorilla , joita lipeässä keitettiin.

Kellertävää värjättiin aijaksen lupoilla taikka kivenlupoilla eli kiventiiroilla , kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin löökinkuorilla taikka koivunleheillä . Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin lipeään , vuoroin kuparröökiveteen siksi, kunnes tuli paraiksi.

Pruunia painettiin priseleillä , joita ostettiin kaupungista, samoin kuin santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä ja punaista . Oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius , joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

Puuseppiä, nikkareita , oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin , "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.

Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.

IIves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki : sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka - ja kangaströijyjä , jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja , jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut , sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut . — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

Turkkimaakarit , jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti , joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.

"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla, pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.

Entisaikaan, vielä noin parikymmentä vuotta takaperin, oli käyty Ruotsin rantasaarilla silahkan pyynnissä. Monet vanhat ukot ovat siellä kymmenin kesin — muuankin viitisenkymmentä — elinaikanaan viettäneet. Tavallisimmat pyyntisaaret olivat Maluri, Sanskeri [muuanna kevännä 80-luvun lopulla oli yksin pienellä Malurilla 22 venekuntaa luotolaisia, mutta sitten 90-luvun puolivälissä vain 4 venekuntaa] ja Letto , jotka ovat noin viiden peninkulman päässä "Kainuun mantereesta", kuutisen peninkulmaa Haaparannasta. Maluriin tulee Marjaniemen nokasta 11 peninkulmaa. Sanskeri oli iso, metsäinen saari, toiset pieniä, metsättömiä, Maluri muodoltaan "kuin hevosenkenkä". Saaret kuuluivat Haaparannan papille, jolle joka pyytäjän piti maksaa pyyntiveroa puoli nelikkoa silakoita. Itse kävi pappi toisinaan veronsa kantamassa.

Siinä ennen Jaakon päivää Ruotsin rannoille lähdettiin, pari miestä — jos oli vöyreä nainen, voi se olla toisena henkilönä — joka talosta. Isoon matkaveneeseen varattiin eväät ja pyyntitarpeet. Koko talous otettiin mukaan eväästä ja kaikesta sortista kahdeksaksi, kymmeneksi viikoksi, kun retkelle lähdettiin. Ottipa joku veneeseen vielä kilankin kesämaidon antajaksi. Toistakymmentä peninkulmaa oli matkaa yli aavan meren, joka toisinaan voi aika raivoisena reuhata. Voi tapahtua, että "tormi" repi purjeet, katkoi mastot ja puomit ja kuletti purjehtijan, mihin sattui. Mutta sattuipa oikein "tosi hyvä" tuuli, voi matkan laskettaa kahdeksassa, jopa kuudessakin tunnissa. Huonoilla säiliä taas meni taipaleella useampia vuorokausiakin. Matka kävi Haaparannan kautta, piti näet siellä tullissa ottaa "inlaaka" tavaroille. Saarilla oli pyytäjillä asuntona pienet kalasaunat tai kalatuvat — 2-3 joukkokuntaa majaili samassa suojassa — sekä puoit kalojen säilyttämistä varten. Pienillä pyyntiveneillä , jotka talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä, verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niinkuin ainakin oli meri hyvin epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa 100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan — joskus 4-5 tynnyriäkin kerrallaan —, mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon.

Pyyntiajan loputtua syyskuulla palattiin takaisin koko kesän saalis veneeseen lastattuna. Oulun syysmarkkinoille koetettiin ennättää silakoita rahaksi vaihtamaan. Hyvät olivat hinnat siihen aikaan silakalla, saatiin 8-10 markkaa, jopa ylikin nelikosta.

Käytiin pyynnissä myös Suomen puolella Sarvenkarissa , joka on yli 10 peninkulmaa pohjoiseen Hailuodosta. Muutamat olivat käyneet Kalajoen Kallassakin , johon tulee 14-15 peninkulmaa.

Nykyään ei enää kaukaisilla pyyntiretkillä kuleta, kalastellaan vain omilla rannoilla. Pyyntipaikkoja kalatupineen ja kala-aittoineen on ympäri saarta. Niissä miehet viikottain, kuukausittain kevät- ja syyskesällä majailevat, pyhäaikoina vain kotona pistäytyvät. Pyyntipaikkoja on Pöllä, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto, Matikanniemi, Pajuperä, Marjaniemi, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi, Hitjenniemi, Pökkö, Potti ja Santosen rannoilla muutamia paikkoja, samoin Hanhisessa. [Verkon heittopaikkoja on etelä- ja länsirannalla esim. Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-, Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala, Mäntymatala.]

Suninkarissa on Luodon paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Siellä useita Isonkylän ja Äyrääntakustan taloja käy kalastamassa. Pyytäminen toimitetaan pitkillä juonilla , kolme, neljä, kuusikin rysää pääksyttäin verkoilla toisiinsa yhdistettyinä. Käyttävät kolmeakin kilometriä pitkiä juonia. Rautaletossa myös pyydetään lohia ja käytetään pitkiä juonia, mutta muissa etelä- ja länsirannan pyyntipaikoissa ei niin pitkiä juonia pystytä käyttämään. Pöllässä on laivaväylä jätettävä avoimeksi, Pajuperässä tahtoo tuuli repiä pyydykset ja Marjaniemessä on vielä pahempi. Se kun on länsirannan pisin nokka, niin siellä kovat pohjatuulet voivat esteettömästi temmeltää. Itara ja Hatara ovat huononlaisia, vähemmän käytettyjä pyyntipaikkoja. Pohjois- ja itärannan pyyntipaikkoja käyttävät Ojakylän miehet. Paraita Luodon pyydysrantoja ovat Pöllän ja Suninkaan seudut. Talvipyyntiä harjotetaan Santosen puolessa ja Oulun selällä.

Tarkoin tietävät Luodon vanhat, monilla pyyntiretkillä olleet kalamiehet kalojen elintavat ja niiden pyytämisajat ja -keinot.

Ahkerimmin pyydetty kala on silahka , jota on kolmea laatua, isohko kovaruotoinen kirsisilahka , pienempi pehmeäruotoinen kesäsilahka ja lihava mäditön pöklinki , jota saadaan Mikkelin aikoina. Silakka kutee Jaakonpäivän ajoista Mikkeliin saakka oleskellen silloin kolmen ja puolenneljättä "syllän" vesillä. Satojen, jopa tuhansienkin tynnyrien parvissa se silloin liikehtii. Kun ilma on sievä ja meren pinta valkea ja tyyni, silloin silakat nousevat ylös, jotta vedenpinta porisee "kuin raessateella". Ja silloin, kun "viriä tormi" kokoaa kalat parviin ja sitten tuuli laantuu, on paraita pyyntiaikoja, jolloin pitää arvata oikealle matalalle mennä. Se pitää myös huomata, "ettei kala aina yhtäänne päin ui meresä, se uipi toisaannepäinkin". On myös "tutkimaton kohtalo", että "toisilla tiimoilla" ei silakka käy verkkoon, vyöryy irtaana vain verkon päältä pois, jotta outo luulisi niitä kuolleiksi. Mutta vanhat kalamiehet tuntevat "senkin kohan": antavat verkkojen olla rauhassa, odottavat ja saavat kaloja, kun taas tottumattomat lappavat pyyntineuvonsa ylös. Ahkeria, oikeita pyytäjiä olivat ne vanhat kalamiehet, Muuankin kertoi näin: "Seelasin väliin yökauvetkin krunnilla, seelasin ja seelasin, käänsin perää matala matalalta ja kattelin merta, ja kun kalaparvi sattui, niin hiljaa laskin seelit pois ja hiljaa huopasin matalalle, hiljaa laskin ankkurin alas ja heitin verkot. Ja aamulla oli mulla kalalasti, jotta ei kun vesi ja parras. Niin ahkera olin yötä päivää, kolomekkin vuorokautta valavoin. Ja oli mulla yhtaikaa meresä kolomekin kastia, joista sain ['Kastissa' on peräkkäin kolme 20-sylistä verkkoa. Heitetään ensin 2 kastia, sitten 3:s kasti, 'kuiva kasti', ja vielä löysiä 'jatkoverkkoja' lisäksi, jos kala näyttää käyvän] kerralla parikin venelastia." Vanhoille kalamiehille vielä unessakin joskus kala-apajat ilmotettiin. "Kun siunaa ittensä ja panee maata, niin unesa näkee, mistä saa kaloja", oli muuan taitava pyytäjä tavannut sanoa. Ja oli hän aina saanutkin kaloja, jotta vene oli useasti ollut uppolastissa, kun hän oli tullut rantaan. — Ja koko kesän ajan "jäästä jäähän" ne vanhat kalamiehet pyydystelivät.

Paljon pyydetty arvokas kala on myös siika, jota paraiten etelärannoilla saadaan. Se kutee loka- ja marraskuulla 1-3 kyynärän vesillä. Vanhat kalastajat tietävät, jotta "siika elää matalikosa ja syöpi fiinillaista santamurusta sulatukseksi sekä toukkaa ja toukankottia ja pikkuista kalankipenettä, kaikkein pienintä, mitä meresä olla mahtaa. Se on siistinsyöntinen kala." Pohjoisesta kun käy tuulenhenki, kun on kipenen tuulenhenkeä, jotta "vesi mennee", se tekee siialle hyvän "uinnin faarttin", jotta se menee verkkoon. Entisaikaan olivat siian saaliit olleet paremmat, mutta nyt ne ovat siitä paljon huonontuneet. Sitä kun niin paljon pyydetään. "Talavet ve'etään nuottaa siian siitysve'ellä, joka juoksee Praahta kohti pisimpään Luovon kohtaan. On sa'ottain nuottia, joilla lapetaan talavikauvet kaikki laivaväyläkki. Nuotan pyynnisä on luotolaisia, siikoslaisia, lumijokisia, salolaisia, oulunsuulaisia, kellolaisia, putaalaisia. Ja sitten niillä on liika tihjät pyyvykset, jotta vievät penikakki siioilta. Sanotaan maivaksi, mutta ne on siian penikoita monasti ne pienet maivat."

Lohi kutee Jaakon päivän seuduissa ja sitä saadaan enimmin Pöllän ja Suninkarin puolessa lohiverkoilla ja rysillä jäänlähdöstä Jaakon päivään.

Säynäjää pyydetään verkoilla kutuaikoina, kun rannat ovat sulina ja vesi rannoissa lämpenee, mutta meressä on vielä jäitä. Kutusäynäjät ovat aika isoja kaloja. Kun on tuulenhenki "lounajassa" [ilmansuunnat ovat: vanha pohjonen, luue, länsi, merituuli, etelä, lounas, itä ja itäpohjonen] ja rantavesi lämmin ja kirsijää rannoilta lähtee, tulee se niin suurissa joukoissa, jotta vesi porisee ja pärisee. Se nakkaa kuperkeikkaakin, välistä ne ovat oikein läjissä, kun nakkelevat kuperkeikkoja. Niillä on melkein niin kiivas uinti kuin hauvilla ja ne menevät pian pois rannoilta. Silloin on kiire saada verkkoja eteen. Verkon kun vetäisee niiden ympärille ja pitkällä sauvimella säippää keskelle, jotta antaa aika romauksen, silloin siitä lähtee säynäjätä.

Hauki kutee keväällä heti, kun maavedet menevät jään alle ja rannoissa vedet lämpenevät. Sitä saadaan pikku nuotilla, rysillä, pöhnillä, koukuilla sekä verkoilla. Entisaikaan, kun oli lupa, pyydettiin haukea tuohustamalla . Tervastuli paloi parilaassa veneen kokassa, jotta näki kymmenenkin sylen päähän kalan. Sitä niskaan monihaaraisella arinalla iskettiin.

Ahven kutee samoin kuin haukikin keväällä, heti kun vedet aukeavat. Pöhnä- ja koukkumiehet saavat sitä paraiten, ja kutusiian verkoilla saadaan seiven kokoisia pikkuahvenia. Lopulla pyyntiä, kun vedet lämpenevät, muuttuu koko kalansaanti ahveneksi ja kiiskeksi ympäri Luodon.

Norsi on mitä aikuisinta kalaa kutemaan. Se kutee keväällä, kun on jäässä vielä meri, ja silloin sitä paraiten saadaan.

Maiva , merimuikku, kutee syksyllä. Sitä pyydetään syyskuussa verkoilla ja sitten isollanuotalla pitkin talvea. Teppo-Tankka, joka keväällä myi kiiskenmätiä maivanmätinä Oulun emännille, uskotteli kyllä, kun ostajat kyselivät, milloin se maiva kutee: "maiva kuttee syystä kevättä".

Kiiski kutee keväällä jäiden lähdön aikana. Se on arvoton kala, "paholaisen peijaiskala", joka aina on "näljäsä ja oksennuksesa". Se on näet ennen lyönyt lohen kanssa veikkaa rommikannusta, jotta kumpi ennen on kosken päällä, voittanut veikan ja iloissaan juonut itsensä humalaan ja töhriynyt. Kiiskeä saadaan Ojakylän lahdesta nuotalla ja rysällä. Ensi jää kun tulee syksyllä lahtivesiin, saadaan kiiskeä toisinaan hyvin paljon.

Harri kutee myös jäiden lähtiessä ja vielä Erkin päivän aikana. Se tulee mataloille kareille ja mennä pörrää niin, että selkä näkyy. Silloin sitä pyydetään verkoilla.

Seipi on halpainen kovaruotoinen laiha kala, josta ei makseta paljoa. Se kutee Erkin päivän ja Juhannuksen välisellä ajalla. Silloin se hyppii ja roiskii ja menee verkkoon.

Särki kutee samaan aikaan kuin edellinenkin ja roiskuttaa ja räiskyttää ja käy verkkoon, mutta ei siitäkään makseta paljoa.

Airokas , ankerias, saadaan joskus rysästä; verkossa se ei pysy. Se kuuluu kulkevan öisin rannoilla sijaitsevissa "trekooleissa", "maan he'elmiä mahtanee syyvä". Vahvassa kasteheinikössä se menee täyttä kyytiä. Sen kutuaikaa ei tiedetä.

Kouri elelee umpilammikoissa, esim. pitkässä kapeassa Nuottajärvessä ja syvässä Sunin järvessä, ja kutee keväällä jään lähtiessä. Järvissä ne kokoutuvat rantavesille päivää paistattamaan ja niitä pyydetään rysillä. Ennen vanhaan oli Nuottajärvestä koetettu nuotalla koureja pyydystää, mutta oli aina ollut nuotanperä auki, kun se oli saatu ylös. Siitä huomattu, jotta haltija ei salli vetää, ja heitetty pois se pyynti.

Kalanpyydyksiä on luotolaisilla verkot, potkut, rysät, rääsyt, pöhnät ja nuotat .

Verkkoja on maivaverkko , joka on tavallisesti 3 kyynärää korkea, 20 syltä leveä ja "12 kertaa korttelia" s.o. 12 solmuväliä korttelissa, silahkaverkko , 6-8 kyyn. kork., 20 s. lev., 9 1/2 sv. kortt., siikaverkko , 2 kyyn. kork. 20 s. lev., 5 sv. kortt., siikapotku , 2-3 kyyn. kork., 20 s. lev., 3 1/2 sv. kortt. Lohiaijat , 200 s. pitkät, lohipotkut , 10-12 s. pitk., ja hankarit , 6-7 s. pitk., ohjaavat lohia lohikatiskoihin, -karsinoihin ja -rysiin . Rysillä pyydetään kaikkea kalaa, mitä meri voipi antaa. Rääsyt, hylkirääsyt , myös hylkiverkot , ovat "4-syltäsiäkin korkeuvesa", 10 s. lev., solmuväli on 6 tuumaa. Pöhnillä , rysänkaltaisilla pikku pyydyksillä, "ei pyyvetä mittää muuta kun ahaventa"; saadaan kyllä myös särkeä, seipiä ja haukeakin. "Se ei ole pakko pyyvys, eikä sinne ole pakko mennä. Ahaven menee sinne itestään, miksi se mahtaneekin mennä." — Isollanuotalla pyydetään talvella jään alta siikaa ja maivaa ja mitä vain sattuu siihen tarttumaan. Entisaikaan oli isonuotta vain noin 6 syltä korkea ja satasen syltä "ympäri", ja sitä vedettiin vain syksyllä, "kun jää alakoi lahtivesisä". Mutta nyt ovat isotnuotat 15 syltäkin korkeat ja pari sataakin syltä ympäri ja vedetään niillä syvät ja matalat. Nykyään on Luodolla kaikkiaan 11 isoanuottaa.

Suuria metsänpetoja ei Luodolla ole. Karhu lienee tuskin milloinkaan vieraillut. Mutta susi on aina silloin tällöin talven aikana pistäytynyt luotolaisten navetoita kiertelemässä ja koiria hätyyttelemässä, noin 4-5 kertaa vanhojen ukkojen muiston aikana. Vaan luotolaiset eivät ole halunneet sutta kesäasukkaakseen, pois ovat harmaaturkin ajaneet, ellei itse ole ymmärtänyt lähteä. Pantiin keväällä, kun meren jäät jo olivat telikkona, toimeen yleinen suenajo. Nimismies kirkossa kuulutti ja joukottain miehissä ja naisissa lähdettiin ajoretkelle. Kulettiin ensin Hanhiset, Syökarit, sitten tultiin pääsaarelle ja yli koko saaren ulottuvassa rivissä, muutama syli vain ajajan väliä, lähdettiin menemään Santosta kohden. Siinä kun oli elämää ja meteliä! Huudettiin ja hoilattiin, roilotettiin torvia ja räikytettiin puita ja koirat haukkuivat ja pyssyt paukkuivat ja muutamat miehet hevosilla ratsain laukottivat "kahakäteen". Aseina oli kankea, seivästä, korentoa, kirvestä ja minkä mitäkin, pyssyjä tietysti niin paljon kuin kylästä löytyi. Melskaten ajettiin susi Santosen huikkuun — oli, mokoma, niin viisas, jotta nakkoi mutkia ja laukkoi puiden ja pensaiden suojissa, ettei saatu ammutuksi — ja siitä telikkoon meren selälle, "jotta eikö se hukkuisi". Jäätiin vielä vahtiin, ettei päässyt takaisin. Ja jäniksiä hätäytyi myös ajajien eteen joukottain. Niitä kun ammuttiin, jopa lopuksi käsinkin kaappailtiin. Viimeinen susiajo muistellaan tapahtuneen kuutisenkymmentä vuotta takaperin. Suden oli silloin muuan mantereen kerjäläisukko noitunut Luodolle. Oli mielestään saanut muka liian vähän armopaloja, kun oli pois lähtiessään uhkaillut: "kyllä vielä muistatta… kyllä olisitta paremminkin antaneet!" Ja sitten se olikin susi saapunut. — On kyllä sen jälkeenkin susia käynyt, mutta eivät ole kesäasukkaiksi pyrkineet.

Ahmakin kuuluu Luodolla useana talvena pistäytyneen, samoin ilvessusi on joskus käväissyt. — Kettuja on Luodolla paljonkin. Pyytävät niitä rautasangoilla. Järvelän Jaako oli aikoinaan ollut ahkera ketustaja, kymmenenkin kettua oli joskus samana talvena saanut. Pirkolan äijä, Ketolan Juuso ja Jähti-Sipo olivat myös monelta ruskeanahalta turkin riistäneet. — Jäniksiä on ollut aina varsin runsaasti. Haavikoista ja koivikoista niitä ansoilla poluilta pyydystettiin talvisin sekä syksyllä aidanraoista "laihomusjäniksiä". — Poro tulee mantereelta Luodolle "tuhkatiheään". Talvella tulevat ja menevät, mutta jäävät joskus kesäksikin. — Oravaa ei ole koko Luodolla.

Hylettä tuntee luotolainen kolme eri lajia: isohyle eli kraaseli, pikkuhyle ja tavallinen hyle . Hylkeenpyynti on tuottavimpia pyyntejä. Sitä on harjotettu jo vanhoista ajoista asti sekä verkoilla, hylkiverkoilla l. rääsyillä ja hylkipyssyillä .

Tavalliseen verkkoon kun hyle käy tai rysään, repii se ja raastaa koko pyydyksen sen tuhannen riekaleiksi. Joskus kyllä sattuu, että se kalojen jälessä rysään joutuessaan ei huomaakaan, mihin on erehtynyt, vaan innoissaan syödä hoseltaa kaloja sen kun ehtii, niin kauvan kun huokumisen väliä kestää. Kun se sitten viime hetkessä aikoo nousta ylös hengittämään, ei sillä enää olekkaan ilmaa rysän repimisajaksi, ja niin sen täytyy hukkua. Hyleverkot tehdään vahvoista rihmoista, neljä syltäkin korkeiksi, kymmenisen leveiksi, sillä "sen paree rääsy, mitä alavampi". Niissä ei ole alasella paulaa eikä painoja, ylisellä vain paula sekä kohoina parikortteliset kuusiset hiilelle poltetut puupalikat, pullokapulat . Tämmöiseen verkkoon kun hyle menee, sotkeutuu se moneen silmään, kiertää ja käärii verkon ympärilleen niin, jotta "se sitten on lujasa". Pullokapulat on se kaikki niskapuolelleen kasannut. Tottumaton ei osaa verkkoa edes irrottaa saaliista. Verkkopyyntiä harjoitetaan syksyllä, kun perät jäätää ja hylkeet "pakkautuvat maihin". Hyle haluaa maata jäällä ja missä se sitä näkee ensiksi, sinne se ui ja nousee ylös. Sinne viritetään verkot ja saadaan joskus 5-6, jopa 10:nkin hylettä samalla kertaa.

Ampumalla pitkillä hylkipyssyillä, joissa on peukalon mentävä reikä ja jotka kantavat 200 askelta ja ylikin, pyydetään hylkeitä sekä syksyllä jään tullen että varsinkin keväällä, kun jäät rupeavat sulamaan. Kun jäät vielä ovat paikoillaan, mutta on jo lumen pinnalta pois suvennut, varustautuvat pyyntimiehet vaaralliselle retkelleen. Eväitä varataan useiksi viikoiksi, leivät, lihat, voit, suolat, tupakat. Leivät ovat paksuja, 3-4 korttelia leveitä merileipiä, vitsoilla puukehään nidottuina, jotta olisivat mukavammat liikutella. "Kolome leipää kun oli, niin oli kuukauveks toista syömistä." Ottavatpa vielä mukaan tervaksia polttopuiksi ja keittovehkeet. Päälle puetaan valkeat vasikannahkaiset hylkiturkit ja jäniksennahkalakki päähän. Pyydysvehkeitä varataan paitsi pyssyä, hylkipiikki , metrin pituiseen varteen kiinnitetty keihäs, jossa on litteä, noin 1 1/2 tuumaa leveä, väkäkylkinen lehtiterä, sekä nelisen metriä pitkä rautapohjainen, suksen mallinen, 3-4 tuumaa leveä ajopuu . Vesillä liikkumista varten tarvitaan iso purjevene , millä voidaan suuret selät halkoa ja saalis kuletella, sekä pienempi vene, jolla jäiden välissä pyynnissä kuleskellaan. Varataan vielä parin metrin pituinen, 4-5 korttelin levyinen vahva, mutta keveä merikelkka , jolla saatetaan saalista jäällä vedätellä.

Hevosella viedään pyytäjät — väliin liittyy seitsemänkin miestä samaan joukkoon — meren selälle, sulien vesien lähimaille länttä taikka merituulta kohden. Väliin täytyy kulkea pari peninkulmaa ja ylikin, ennenkun "säivilöitä" tavataan. Silloin kyytimiehet palaavat takaisin ja rohkeat pyytäjät jäävät onneansa koettamaan.

Sinne meren selälle asetutaan. Tuetaan iso vene "kohalleen" ja tehdään sen päälle purjeista ja telttavaatteista telttapuiden varaan teltta ja pidetään sitä majapaikkana. Retkeillään siitä ympäri selkiä, etsitään ja ammuskellaan hylkeitä, joita toisinaan kymmenittäin, joskus sadottainkin nousee säivilöiden reunoille päivää paistattamaan. Alta tuulen niitä lähestytään ajopuulla mahallaan maaten, ajopuun kahveliin kiinnitetyn, valkeasta vasikannahasta tehdyn suojan takana. Pyssy on haarukkain varassa valmiina suojan tähystysaukossa. Kun vaanija on päässyt "ampumapuin" päähän, silloin pyssy pamahtaa. Sitten kiireesti saaliin luo, ettei se ennätä heittäytyä mereen ja upota, jos ei luoti ole kuolettavasti sattunut. Varrotaan ja etsitään sitten uutta saalista ja taas pamautetaan. Kelkkaan ladotaan hylkeet ja vedetään "ison turvan tykö". Säivilöt pikku veneellä soudellaan.

"Isolle turvalle" jää aina vuorostaan joku miehistä "kojin vahiksi". Pyssy on hänelläkin, että voi hylkeen kellistää, jos se sattuu lähimaille erehtymään.

Kun saalis loppuu yhdeltä paikalta, siirrytään toiseen kohtaan pyyntiä jatkamaan. Ja niin mennään jääteliltä jäätelille, aina isoimmalla majapaikkaa pitäen. Joskus voi tapahtua, että saadaan jäätä myöten vetää isoa venettä pitkät matkat. Kevään kuluessa selkäjäät ajelehtivat ympäri aavaa merta, milloin sinne, milloin tänne, mihin tuuli milloinkin työntelee, samalla niitä pienemmiksi palotellen. Ja päiväkin sulattelee jäitä, ohentelee ja vähentelee. Mutta viikkomääriä kellivät pyytäjät merellä ja kartuttavat saalistaan. Joskus saadaan hylkeitä niin runsaasti, että pitää "risata" osan saaliista. Otetaan hylkeestä vain traani ja nahka, liha heitetään mereen. Osan hylkeenlihaa kyllä käyttävät pyytäjät ravinnokseen.

Vasta sulien vesien aikana, kesäkuulla palaavat pyytäjät takaisin. Hyvin onnistuneelta retkeltä voidaan tuoda kymmeniset saaliit — kolmimiehinen joukkue kerran tuonut 90 hylettä. Mutta ovatkin hylkimiehet olleet jos jossakin. Pohjatuuli on voinut työntää heidät etelään, jopa niin, jotta "Raumanmeren kurkku näkyy", mutta sitten taas on etelätuuli saattanut antaa saman kyydin takaisin.

Kotona vasta rasva nahasta "hyyetään", leikataan irti pitkiin "teleihin" ja myydään Ouluun. "Päärahaa" saavat hylkeestä nykyään 5 markkaa kappaleelta. Liha käytetään ruuaksi, paistetaan, kun on ensin muutamat vuorokaudet vedessä liotettu. Räpylät, kädet ja pää maistavat parailta. — Syksyllä on hylkeessä aina 3-4 tuumaa paksu rasvakerros, 4-8 leiviskää painava. Talven kuluessa se paljon laihtuu.

Metsälintuja, teerejä, mettoja, koppeloita ja mettikanoja , pyydettiin ennen ampumalla, ansoilla ja satimilla. Ansoja viritettiin puiden alle metsään, yksinkertaisten pystövarpujen väliseen lankaorteen, taikka kumpulapaikkoihin laitettiin vihejä ja niiden väliin haarukka ansoineen. Satimia, raskaskattoisia, viritettiin metsäpoluille. Pyydysten luo ripoteltiin marjoja, koivunurpia, syöttivarpuja linnuille petteeksi. Hanhinen oli ollut ennen Luodon paras pyyntimaa. Siellä muutamilla linnustajilla oli ollut ansoja oikein sadottain. — Pyytä ei Luodolla enään ole, mutta ennen vanhaan on sekin ollut. Myös peltokanoja on vielä hiljakkoinkin joku parvi lennellyt.

Vesilintuja on Luodon rannoilla ja metsälammissa koko paljon. On sorsia monenlaisia: haapanaa, tavia, telkkää, lapasuorsaa, uittia, punajalkaa eli kirsisuorsaa . Ja meren rannoilla kahlailee kukkosia (suokulainen), tyllejä, kuoveja, pliiskejä (rantaharakka), kurkejakin , vesien päällä liitelee kirkuvia kajavia, loukeita ja tirroja , veden pinnalla uiskentelee meriteerejä, merimettoja, haahkoja ja koskeloita ja silakkamiesten seurassa meren kareilla viihtyy pieni musta risko , silakoita hänkin pyydystellen. Mutta aavalla meren selällä arkana asuskelee komohanhi , jolla juuri parhaimman kesän aikana on "satoaika". Varkain uskaltaa se vain yön seutuna käydä rannoilla syömässä. Syksypuoleen, kun Pohjan perän retkeläislinnut palaavat, on elämä rannoilla vielä vilkkaampaa. Kiljuhanhet saapuvat suurissa parvissa, viisikymmenisissäkin, ja edestakaisin rannoilla lentelevät. Muutamia viikkoja viipyvät ja sitten taas pohjosen puhaltaessa jonakin aikaisena aamuna lähtevät etelää kohti. Perttulin aikoina tulevat jalot jouttenet kymmenlukuisissa parvissa ja majailevat varsinkin Takarannan pitkillä aavoilla hiekkasärkillä. Ne viipyvät myöhäiseen syksyyn saakka. Vielä myöhäisempään viipyvät pienet haikeaääniset allit . Ne vitkailevat niin hiljasin, kun vain vähänkin on jäätiköillä sulia allikoita, "semmosia pläsejä". Niissä vielä yrittävät uiskennella ja monasti jäätyvät siivistä ja jaloista kiinni ja saavat kurjan kuoleman. Sanovat, jotta lintu on ollut niin lihava, ettei ole päässyt lentoon.

Keväällä taas, kun valonaika lähestyy ja Lappiin kesä, palaavat muuttolinnut Pohjolaansa, ja useat käyttävät Luotoa majapaikkaansa. Joutsenet tulevat jo niin aikasin, ettei meri ole vielä aivan sulana, ja viipyvät vain vähän aikaa, mutta kiljuhanhet tulevat pääskysen keralla ja muutaman viikon rannoilla lepäilevät. Samoin muutkin Lapin matkalaiset, jotka sulan veden aikana ovat liikkeellä. Keväällä ne saavatkin rauhassa lepäillä, mutta syksyllä on toisin. Joka niemen nokasta, joka lahden pohjasta on tuliluikku uhkaamassa. Ja tuon tuostakin pyssy pamahtaa ja surmaava luoti vierailevaan matkalaisparveen viheltäen lennähtää. Moni komea hanhi henkensä menettää, moni valkea joutsen joutuu surmilleen, puhumattakaan pienemmistä vesilinnuista.

Entiseen aikaan käytiin keväällä hylkipyssyillä joutsenen ammunnassa oikein hevosissa ja miehissä. Varustettiin korkeat laidat rekeen ja hevonen eteen ja ajettiin joutsenten lähettyville. Suitsimies makasi reessä piilossa ja ajoi ja pyssymies makasi reessä piilossa ja oli valmiina ampumaan. Niin ajettiin ja ajettiin hiljalleen ja tultiin joutsenia lähemmäksi ja lähemmäksi. Eikä lintu hevosta niin vaaralliseksi arvannut. Kun oli päästy sopivalle paikalle, pysähtyi hevonen hiukan ja pyssy pamahti ja valkea lintu, joskus kaksikin kaatui.

Lampaita oli luotolaisilla ennen suuret laumat. Isoissa taloissa oli niitä kuusi-, seitsemän-, kahdeksan-, yhdeksänkymmentä, jopa pappilassa aina sataan asti. [K.E. Rydman 1901 v:n Luonnon Ystävässä 131:nnellä sivulla mainitsee lampaita saarella olevan "kokonaista 3,000 ja hiukan lisäksikin"] Keväällä juhannuksen aikana laskettiin lampaat laitumilleen metsään. Siellä ne kankailla, metsäjärvien rannoilla liikuskelivat, mutta enimmiten sentään oleskelivat lakeilla nurmisilla meren rannikoilla, missä vireät merituulet karkottivat pois kiusalliset syöpäläiset. Siellä ne satasissa laumoissa vapaudessaan liikehtivät syksyyn saakka. [Luotolainen on pannut merkille, että lammas kulkee aina vastatuuleen. Jo ennen kuin tuuli tuntuukaan, on lammas sinne päin menossa, mistä tuuli rupee käymään. Pitkällisten samansuuntaisten tuulien vallitessa, kokoontuu vähitellen suuret laumat tuulen päälliselle rannalle.] Mikkelin aikana sitten pantiin kuulutus kirkkoon, jotta sinä ja sinä päivänä mies talosta lampaita noutamaan. Noutamispaivä, lammasten kokkous , oli tavallisesti Mikkelimaanantaina. Suurissa joukoissa mentiin metsään lampaita etsimään. Pohjoisrannan lampaat koottiin joukko joukon jälkeen Ojakylään, Töyrän aitaukseen, ja eteläpuolilta etsityt ajettiin Hannille Isoonkylään. Seuraavana päivänä, tiistaina, oli sitten lammasjako eli, kuten leikillisesti sanottiin, "Luovon markkinat", ja markkinat ne melkein olivatkin. Monisatalukuisena laumana olivat lampaat aitauksessaan ja kymmenittäin hääri niiden joukossa lähitalojen eläjiä omiansa etsien. Kun olivat, ainakin osaksi, omansa löytäneet, ajettiin Töyrän joukko Heikkiselle ja Hännin lauma Yrjänälle , missä taas lähitalojen lampaat erotettiin. Yrjänältä kuletettiin lampaat Terolle , jonne myös pohjoisparvi Heikkiseltä tuotiin. Mutta ennenkuin viimemainittu joukko maantietä myöten taloon ajettiin, saatettiin ensin tuotu lauma rantakujia myöten pois ja vietiin Heikkiselle ja loput sitten Töyrälle. Pohjoisparvi samoin vietiin Terolta Yrjänälle ja Hännille. Mitä näin lopuksi tuli Hännille ja Töyrälle, ne olivat jakoperiä . Niistä sitten ne, jotka eivät vielä olleet kaikkia lampaitaan saaneet, kävivät omiansa etsimässä. Ja oli siinä teillä liikettä. Hevoset pantiin aisoihin ja ajettiin pitkin kylää, jotta "maantie pomisi". Ojakyläläiset laskettivat Isoonkylään ja Isonkylän eläjät Ojakylään jakoperiä katsomaan. Lampaat sidottiin, nakattiin rattaille ja kyydittiin kotiin. Monasti tuli kovia kiistoja ja toria; varsinkin merkitsemättömät kesakot , kesällä syntyneet karitsat, antoivat usein aihetta suukopuun.

Mutta aina jäi metsien kätköihin joitakuita lammasparvia, jotka eivät etsijäin käsiin sattuneet. Niitä kävivät yksityiset omin päinsä kotiinsa keräämässä. Näitä rahalampaita saivat omistajat sitten maksua vastaan lunastaa. Ensi päivänä vaadittiin 5 penniä lampaalta, toisena 10, kolmantena 15 j.n.e.

Lampaat tunnettiin korviin leikatuista merkeistä. Ja satoja kun oli omistajia, niin satoja piti olla eri merkkejäkin. Siinä oli pykälää, lovia, reikää, neljännestä, kalanleikkoa, kalanpyrstöä, pääskysenpyrstöä y.m. Voi olla esim. "vain vaseman nenästä pala pois", mutta voi myös olla "vasen poikki, kaks pykälää päällä, laippo alla ja oikiasa reikä". Merkit tehtiin poltinoralla ja polttoraudoilla. [Pappilan merkki oli: "korvat juurunni poikki". Ennen kun oli verona papille joka syksy vietävä lammas, ja lammas oli jo talon merkillä merkitty, täytyi papin, jos tahtoi omansa pitää, nitistää entiset merkit pois, sivaltaa koko korva, jotta ei jäänyt "muuta kun tyrät".]

Kotiin saatua lampaat kerittiin ja saatiin loimivilloja . Sitten kerittiin lampaat taas joulun edellä, jolloin saatiin jouluvillat . Keväällä kerittiin Matinvilla tai Maarian villa ja kesällä ennen laitumelle laskemista Juhannusvilla . Karitsoista kerittiin liemingoita . Kun karitsa oli keritty ensi kerta, kierrettiin se keritsimillä, annettiin leipää ja sanottiin:

"Mee Viipuriin villomaan, Kainuuseen kasvamaan, tuu tuhean villan kansa syksyllä syliini kerittäväksi!"

"Piikaselle" karitsalle heitettiin keritsemättä villatukko, tuulen villa , vasempaan ronkkaan, jäärälle oikeaan.

Talvella ruokittiin lampaita mettä - eli lehtiheinillä , metsäniityiltä kerätyillä vesa- ja lehtisekaisilla heinillä sekä lehdillä.

Nykyään ei Luodossa enää semmoisia lammaslaumoja ole. Mutta on vieläkin isoissa taloissa kolmisenkymmentäkin villanantajaa. Ja vielä nytkin Mikkelin aikana pidetään "Luovon markkinat".

Kilejäkin oli ennen useassa talossa ja mökissäkin, muutamissa kolmekkin elukkaa. Samoin kuin lampaita, ruokittiin niitä talvella metsäheinillä ja lehdillä, kesät saivat kotivainiolla oleskella. Sen maitoa, joka oli kovin väkevää, käytettiin lehmän maidon seassa ja tehtiin siitä myös juustoakin. Kesällä tavattiin se viedä niitylle niittylehmäksi ja saatiin silloin "iltaa aamua tuore maito". Kilejä ei ole näkynyt enää yli kymmeneen vuoteen, Marjaniemen luotseilla oli viimeksi. Ne olivat niin häijyjä pyrkimään pahantekoon, jotta kyllästyttiin niitä pitämään. Miehet niitä suutuksissaan väliin pistivät sarvista aidan rakoon, jolloin ne huusivat, jotta "miehe-et, miehe-et!" Tuli myös tarttuva tauti, rapatauti , joka niitä tappoi ja vähensi niiden lukua.

Lehmiä ei ennen ollut niin paljon kuin nykyään, kun meijeriliike on tullut käytäntöön. Metsissä ja merenranta-laitumilla ne käyskelivät ja tulivat illaksi kotiin suittun ääreen kesantopellolle. Suitsu oli tehty pellolle ajetuista lastuista ja ojaturppaista. Pantiin myös siihen vanhoja kenkärajoja ja luudantynkiä, jotta eivät lehmät siinä polttaisi jalkojaan. [Luotolaisia lehmännimiä on esim.: Helmiki, Hertta, Hälppä, Hiiliki, Ilonen, Kauniki, Kestiki, Kirjo, Korja, Kullankukka, Laukanen, Laukki, Lestiki, Lumiki, Lykky, Lylli, Lystiki, Mustiki, Omena, Palsami, Perjetta, Punakorva, Puniki, Puolukka, Pulmunen, Rusko, Ruusu, Sankari, Sunteri, Teutari, Tiistiki, Tuoriki, Tylly, Typykkä, Tähiki, Valkopää, Vatukka, Viljakka, Fiikuna, Fröökynä.]

kuten sen aikuisessa "runossa" sanottiin. Juho kynti sarvekkaalla ja puita ajeli. Ja kun yksi ajokas tuli vanhaksi, kasvatti karvari toisen. Toinen härällä ajaja oli Kaitalan Heikki, köyhä mökin mies, joka toisinaan oli pakotettu jäkälä- ja rahkaleipään turvautumaan.

Hevosia oli hyvässä talossa kolmekkin, pienemmissä pari ja yksikin. Kuusi kun oli lehmiä, niin hevosia oli kaksi taikka yksi. Ennen niitä pidettiin vain omiksi tarpeiksi, mutta sitten on ruvettu varsoja kasvattamaan "kaupanhevosiksi". Hevosen ikä lasketaan ajotalvissa niin, että esim. viiden vuoden vanhalla hevosella on 4:s ajotalvi. Ensi vuonna on hevonen maitovarsa , toisena vuonna rekiveto .

Metsä- ja rantalaitumilla hevosetkin kesäisin suurissa laumoissa ruokailevat. Mantereelta tuodut hevoset ovat useasti uineet yli peninkulmaisen selän poikki Pöllästä Siikajoelle taikka Santasesta saari saarelta kolmipeninkulmaisen selän yli Kelloon Haukiputaalle. Tietävät hevosmiehet kyllä syöttävät ostetun hevosen itseensä. Panevat halkaistun leipäpalan väliin hikeänsä, luuksiansa, vielä sormesta vertansa, syöttävät sen hevoselle ja sanovat: "kun sulle tulee mettäsä ikävä, niin tuu kottiin!" Sitten kyllä ei hevonen karkaa.

Talvella ruokitaan hevosta tallissa meri - ja rantaheinillä , jotka ovat paraita heinälajeja. Tehdään myös apetta silpuista ja ruumenista.

Sikoja kasvatettiin ennen enemmän kuin nykyään, melkein joka talossa oli. Vapaasti saivat ne kylän raitilla kuleskella ja yritellä toisten pottumaihin, "kulukia jornuttivat myötäänsä". Omiksi tarpeiksi siat teurastettiin, käytettiin keiton höystöksi. Siat olivat ennen laihoja, pitkäkarvaisia ja porsaat olivat "pikkuisia kuin rohinrukkipäitä", Sika muuten on "kirottu elävä, kun pirut meni siihen ja mereen syöksi".

Kanoja ei ennen ollut "olemassakaan", joku ensiksi ilmausi pappilaan. "Sieltä ensinnä saatiin kuulla kukonlaulua."

Talven heinävarat karjalleen on luotolainen jo entisistä ajoista saanut meren rantaniityiltä sekä metsälampien reunamilta. Paraat niittymaat ovat aina olleet Hanhisessa ja Syökarissa, Salmen rannoilla ja Santosessa, jotka pitkillä "johteilla", kauvas mereen ulottuvilla aidoilla, on karjanlaitumista erotettu. Ennen tavattiin heinät säilyttää pitkähköissä sauroissa ja pyöreissä suovissa . Nyt näkee jo paljon latojakin. Kosteilla rannoilla korotetaan heinäsaurat ja suovat ylemmäksi maanpinnasta, jalkopuiden varaan. Heinäsaura kun oli valmiina, sanottiin vakuleita päälle pantaessa:

"Sivu tuulet, sivu tuiskut, sivu satteet, pouvat päälle paistakoot, pouvat ponnettomat päälle paistakoot!"

Nykyiselle Luodon eläjälle on peltonsa ja niittynsä parempi tulonantaja kuin meri. Ennen ovat pellot olleet pienemmät ja huonommin hoidetut, ja meri taas antanut kaloja runsaammin. Ennen "ei viljelty maata paljon, ei ollut heinäketoja. Enemmän pantiin kalanpyynnille painoa. Maantulolla kun ei tahtonut pärjätä, niin pyyntihän se auttoi."

Ruista ja ohraa on jo vanhastaan viljelty jotenkin saman verran kumpaakin. Kolmivuoroista viljelystapaa kun on käytetty, on kesantoon kylvetty ruista, sitten rukiin jälkeen ohraa ja taas heitetty kesantoon. Noin 6-7 tynnyriä ruista kylvi hyvä talo, taikka taas kymmenisen tynnyriä ohraa samaan peltoon. Rukiita käytettiin enemmittäin leipäviljana, ohria puuroaineksina sekä rukiille leivän lisänä. Useasti leivottiin leipä yksinomaan ohrasta. Viina myös ennen ohrasta keitettiin.

Kauraa , ei ennen viljelty, "ei sanoksi mittää". "Räknättiin, jotta menee maa hauskon ja eloa vähä tulee, kun kauraa kylyvää." Nyt viljellään kauraa "isosa määrin", isot talot kylvävät 8-10 tynnyriä kerralla. Ja Luodon kaurat ovat hyviksi tunnettuja, "mustia ja raskaita".

Nisuakin on Luodolla aikoinaan koetettu viljellä useassa talossa. Alussa pari kolme kesää olivat nisut kauniisti kasvaneet, tuottaneet viljelijälleen iloa ja valkeaa leipää, mutta sitten oli vilja vähitellen muuttunut nokipäiksi enemmän ja enemmän joka seuraavana kesänä. Sitten 60-luvun katovuodet veivät loputkin, ja niin loppui nisunviljelys Luodolla.

Pottuja ei ennen paljon viljelty. ["Klompus se on löytänyt ne potut ja tuonut Amerikasta".] Vasta viime vuosikymmeninä on potun viljelys tullut yleiseksi. "Oikeen vähä siihen aikaan viljelivät pottuja talollisekki. Arveltiin vain: 'ei nämä kuulu ruuaksi, nämä on vain leivän hukka!' Siinä talosa, misä minä ennen elin, jo viljeltiin enemmän, mutta naapurisa, joka oli iso talo, oli kerran vain kahesa pohtimesa potun siemeniä. Meillä oli silloin jo monta koria potunsiemeniä." "Sakspäkki" kun oli ollut kirkkoherrana [Kustaa Aadolf Saxbäck Hailuodon kirkkoherrana vv. 1840-57], oli kruunu lähettänyt pappilaan pottuja kansalle jaettavaksi. Pappilan riihessä oli niitä idätetty ja jokainen, joka vain oli halunnut, oli saanut noutaa ilman maksua muutaman kapan siemeneksi. Siitä on noin 70 vuotta jo, ja siitä alkaen on pottuja vähitellen alettu viljelemään enemmän ja enemmän.

Nauris se oli sen ajan juurikasvi, pottua korvaava. Sitä viljeltiin paljon, kuokkamaissa ensi viljana kasvatettiin. Se kylvettiin Pietarin pävänä. Naiset tavallisesti sen kylvivät sylkemällä sitkaimien väliin. Nauriin kylväjän piti olla koreaksi vaatetettuna, sitten kasvoi hyviä, sieviä nauriita. Syksyllä, ennenkuin maa routi, käytiin nauriit ylös ruotimassa , sitten kotona listittiin kaalet pois ja vietiin nauriit kuoppaan. Koko syyskausi jouluun saakka syötiin nauriita pottujen kanssa yhtä rintaa, pottuja vain vähemmän. Nauriit kun joululta jo alkoivat itää ja natistua, eivät keväällä enää olleet niin maistavia.

Pellavaa viljeli vain jokunen hyvin pikkuisen. Sitä luotolaiset tapasivat itse noutaa Hämeestä asti, pellavan kotimaasta. Oli useita ukkoja, jotka syksyllä Mikkelin aikana tapasivat lähteä Hämeen käyntiin. Menivät ensin Kuortanteelle , joka vasta oli "Hämeen alakua", jatkoivat sieltä matkaa Orihveelle , joka oli valkian pellavan maata , ja kulkivat sieltäkin vielä eteenpäin keltaisen pellavan maahan Orihveden taakse, jopa aina Mäntyharjulle asti. Matkalla ostivat ukot sekä keltaista että valkeata pellavaa, neljäkin kuormaa "parraat". Ostivatpa vielä Hämeen hyviä halpoja hevosiakin kuormainsa eteen — matkalle näet olivat vain rahat taskussa kaksin käsin lähteneet. Joulun alla rekikelillä palattiin takaisin ja Oulun joulumarkkinoilla myytiin sekä hevoset että pellavavarastot. Omiksi tarpeiksi vain pellavia jätettiin.

Valkeaa pellavaa käytettiin vankemmiksi verkoiksi ja rysänperiksi, mutta kalliimmasta keltaisesta pellavasta kehrättiin hienommat silakka-, siika- ja maivaverkkorihmat sekä ompelulangat ja vaateainekset.

Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen ja Tyrnävän miehet.

Hamppua ovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia, hamppukrooppeja , joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua "livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa", sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.

Humalaa on "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.

Tupakkaa , "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat. Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat." Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä — taikka saunassa — kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla varsityrillä imeskeltiin.

Peltoaan kyntää luotolainen saharalla , jossa puuaisoihin on rautaiset perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli käytetty puusaharoita , joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myös puukarhia — "äkeeksi vanhat sanoivat" —, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.

Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."

"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet 50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.

Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla painuksissa.

Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen, päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat", tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka. Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla. Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja saatiin norsia.

Rehunpuute oli kova. Heinäin sijasta monet syöttivät elukoille suolavedellä kasteltuja kuusenluppoja, kanervia ja jäkälöitä, jopa useasti purettiin latojen olkikattojakin ja työnnettiin eläinten eteen.

Pitkään pysyivat hanget aitovierillä ja ruispellot niiden alla hautuivat paljaiksi. Ei päästy toukokuussa toukopellolle. Juhannuksen aikana ne, jotka kiirettä olivat pitäneet, saivat ohran peltoonsa, mutta panivat toiset hiljemminkin. Jälkeen juhannuksen vasta potutkin peltoon peitettiin.

Hitaasti kasvoi lehti puuhun. Surkeat olivat lehdet juhannuskoivuissa, joita vanhan tavan mukaan pihalle pystytettiin kolkkoa juhannusta ilahuttamaan. "Kun puutkin ovat säikähtäneet, jott'ei ota lehteä", sanottiin. "Juhannuksena olimma Hyypällä kattomasa, vieläkö näkkyy jäitä. Aivan mollotti Takarannalla jäitä vielä, ja oli niitä täsä lahesakin."

Juhannuksen jälkeen tuli kyllä sitten vähän lämpöisempiä ilmoja. Mutta niin viileä oli koko kesä, jotta vielä syksyllä aidanpanijat jyräyttivät rautakankensa kovaan routaan, mikä sammalikon alla männikön reunassa varjossa piili.

Mutta peltoon saatu ohra sentään kovin koreasti kasvoi, ja näytti, jotta siitä ehkä hyvänlainenkin sato saataisiin. Vaan ruis oli kovin kylmän kevään kuihduttamaa.

Mutta sitten tulivat syyskylmät, tulivat yöhallat jo ennen Laurin päivää, kuten aina katovuosina. Hiljaisen kevään takia ei ollut vilja vielä kovin pitkälle ehtinyt, kun halla tuli ja turmeli kaikki jyvän parhaillaan kasvaessa. Hallan jälkiä kun katseltiin, huomattiin, että useimmista tähkistä "jyvien syän oli juossut aivan vetenä olokia myöten alas". Ei tullut niistä sitten puitaessa kuin kaunoja vain. Ohria ei saatu siemeneksikään. Rukiista jotkut saivat jonkunlaista siemenviljaa. Nelikko vain tuli riihestä rukiita, semmoisia kahuja, puoleksi kasteheiniä seassa. Välistä koko riihen saalis tuotiin pohtimella aittaan. Pikkuisen laarin pohjassa oli koko vuoden tulo.

Talvi tuli raskas. Joissakuissa kylän "napataloisa" oli kyllä entisestään "kasajyviä", joihin täytyi turvautua. Liikeni muutamilta naapureillekin, ainakin joku vähä siemeneksi. Useiden oli pakko tyytyä olki - ja _tähkä_sekaiseen leipään. Survoruuhissa petkeleillä olet ja tähkät survottiin hienoiksi, käytettiin myllyssä ja pantiin jauhojen sekaan. Muutamat taas keittivät, kuivasivat ja jauhoivat koivunparkkia leivän lisäksi, toiset kalanruotoja kuivasivat ja hienontelivat ja leipoivat ruotoleipää . Jotkut koettivat sekoittaa leipään sammalrahkaa ja jäkälää — "olihan se semmonen kirjakin jäkäläleivästä" —, jotkut pettuakin maistoivat, mutta kovin oli leipä niistä tullut pahanmakuista, katkeraa ja haperaa. Vilja oli kovin kallista. Venäjältä tuodut jauhokulit maksoivat aina 40:kin markkaa ja rukiit maksoivat 25-30 mk, olipa muuan saanut maksaa 40:kin mk tynnyristä.

Ja kun olisikin vain saatu huolehtia omasta joukosta. Tavallisten ruotuvaivaisten, jotka taloissa olivat viikkomäärällä, lisäksi kulki vielä oman kunnan köyhiä ja avuttomia käyden talo talolta "ateriarätingillä".

Ja kerjäläisiä ja anojia, voi, voi kun niitä kulki! Tuli Siikajoelta, Revonlahdelta, Paavolasta, Pulkkilasta, jopa aina Paltamosta, Puolangalta, Hyrynsalmelta ja Kiannalta asti. Toisia kulki jalkasin, toiset oikein hevoskuormittain ajoivat, miehiä, vaimoja lapsilaumoineen, kolme, neljä, viisikin "sikiää" muassa. Joskus oli joukossa pikku kapalolapsikin kätkyeineen. Yksi anojajoukko kun ehti lähtemään, niin toinen jo saapui pihaan. Ja niin nälkäisiä olivat, että tahtoivat "ylös syyvä huonot talot". Monella oli niin nälkä, jotta saamansa armopalasen jo söi, ennenkuin ehti uloskaan. Eihän sitä paljon ollut antamista, mutta ei taas saattanut ketään panna tyhjänäkään menemään. Varansa jälkeen koetettiin antaa, kelle leipä, kelle puoli ja kalaa leivälle. Illalla kun rupesit keittoa laittamaan omalle väelle, et tiennyt, miten monelle siitä sait jakaa. Varsinkin niihin taloihin, joissa oli isot pirtit, useasti suuret pyytäjäjoukot nälkäisinä yöpyivät. Eikä niillä raukoilla ollut aina kunnon vaatteitakaan. Oli yksikin vanha käypäläisäijä, mistähän oli semmoinen puolialaston ukkorukka. Se lähti, äijä parka, kielloista huolimatta, yksinään omin tahtoinsa Oulunselälle jalkasin taivaltamaan. Sieltä tavattiin kuolleena, väsy oli raukan tullut.

Nälkään kyllä ei ketään Luodolla kuollut, siksi oli sentään varoja, kasajyviä ja entisiä säästöjä. Mutta tauteja tuli, ja niihin kuoli ihmisiä paljon. Ja sitten tuli "se kauhia kuumatautivuosi", joka vei ihmisiä hautaan monesta talosta. "Kuutta, seittemää ruumista monasti samana pyhänä krooppiin hauvattiin."

Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua", jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä". Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä vuosi päällen".

Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."

Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa, omakeittoviinaa eli sauviinaa , vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa, toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.

Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina vain. Määrättiin vasituiset keittoluvat . Syksyllä, joulukuulla, oli syyslupa , jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä, helmikuulla, kevätlupa , jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille, sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu pannun jälkeen päästettiin.

Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10 "hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkää piippua . Pannu oli tavallisesti sijoitettu karjakotaan . Siellä oli sillä oma muurinsa karjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu, mutta eri tulipesä.

Tavallisesti keitettiin viina ohrista , enimmiten huonommista jyvistä. "Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksi rukiita , jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa, käyttivät lisänä kauroja . Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin pahaa".]

Maltaista tehtiin mäski . Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja". Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-, kolmetynnyriseen mäskiammeeseen . Oli kaksi pitkää lavannetta , joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti". Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseen uuksuumiin ja luuku tarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa olevasta hanasta .

Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni. Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen, hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, että piipputynnyrissä , jonka lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava höyry voi vaihtua nesteeksi.

Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista kitkerää sikunaa . Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty, puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.

Sitten vasta pantiin sikuna uudelleen pannuun ja keitettiin toinen kerta. Ja se oli kloorin keittämistä se, ja silloin vasta huolella piti olla, silloin vasta se oikia viina tuli. Lopulle kun rupesi keitto tulemaan, niin aina sormella maisteltiin, miten väkevää on; se näet lopulta tuli huonommaksi. Kun ei enään ollut kylliksi vahvaa, muutettiin toinen astia alle ja keitettiin ja liritettiin siihen jälkipylkky , jota tuli "jonkun toopin verran". Jälkipylkky ei kelvannut juotavaksi, kun se maistui palaneelle ja kuparille. Värjätessä pantiin sitä väripataan, jotta väri paremmin tarttui kiinni.

Mutta viina "kloorin jälkeen" pantiin saaviin ja lisättiin siihen vettä "pikkusittain" kerralla ja kauhalla sekoiteltiin. Otettiin aina kahvivadille vähäisen ja koeteltiin tulella. Niin kauvan lisäiltiin vettä, kun tulella koeteltaessa viina juuri vain otti tulen. Silloin se oli vielä hyvästi väkevää, jopa väkevämpää kuin nykyinen tehtaanviina. Maistamalla tietysti myös vahvuutta tutkittiin. Niin oli viina valmista ja pantiin isoihin lasisiin potelleihin sekä tammisiin lekkereihin, ottinkeihin .

Mäskiammeeseen pantiin vielä toinen kerta vettä, hapatettiin ja keitettiin uusi panos. Se, mikä jäi ammeeseen, pantiin yhteen pannun pohjalta saatujen sakkojen kanssa, ja se oli trankkia . Sitä annettiin elukoille. Hevoset tulivat siitä niin iloisiksi ja lehmät lypsivät hyvästi, eikä tarvinnut jauhoja panna. Ja trankkia riitti miltei koko talveksi.

Viinaa tuli enemmän kuin "halstoopi" viljakappaa kohden. Toisista "levoista" tuli viinaa enemmän, toiset taas jäivät vähemmälle.

Joskus isännät omiksi tarpeikseen "tisleerasivat" viinan, keittivät vielä kerran kloorin jälkeen. Se tuli sen tuimempaa. Mutta sitä sitten ei kannattanutkaan antaa jokapäiväisille vieraille, annettiin vain semmoisille "herraskaisille".

Syrjäisillekin ehdittiin keittoluvan lopulla muutama pannullinen kiehauttaa, kaikki kun eivät raahtineet kallista kattilaa ostaa, ja maattomilla ei ollut siihen oikeuttakaan. Toivat sentään viinaviljansa pannun omistajalle, joka niistä pani mäskin ja laski viinaa. Trankin sai palkakseen ja parisen markkaa teolta. Sai sitä näet pannun omistaja lupa-aikana keittää sen kun ennätti. Eihän kukaan käynyt mittaamassa viinan paljoutta eikä väkevyyttä.

Vanhat tottuneet talon piiat, joita voitiin uskoa viinan keittohommiin, kärttivät joskus isännältä, "jotta sais hän yhenkään tevon itselleen keittää, kun oli talosa viinakokkina". Sen isäntä tavallisesti myönsi.

Viina myytiin enimmäkseen Ouluun. Kotona tietysti myös myytiin, mitä saatiin kaupaksi ja otettiin 80 penniä "halstoopilta". Kaupungin kapakkoihin vietiin joskus 15 kannunkin tammiankkureita viinaa täynnä ja saatiin "summasa" 3 mk. kannulta, — Juotiin tietysti itsekkin. "Sitähän juotiin, jotta miesjoukot oli pyhänaikoina aina taloisa, joisa isäntä itse ryyppäsi." Maantieltä kuului yhtä päätä hoilotus ja kova elämä, toisinaan makasi teiden vierissäkin juopuneita. Enimmin joivat vanhat ukot. Nuoret kyllä eivät niinkään juoneet, ja ne, jotka "pitivät hyvin ittestään", olivat aivan raittiita.

Mutta sitten tuli loppu, kiellettiin keitto tykkänään ja otettiin viinavärkit pois. "Faltesmanni" kuulutti, jotta kaikki pannut on vietävä pappilan makasiiniin lukkojen taakse. Sieltä ne sitten otettiin ja myytiin huutokaupalla ja rahat annettiin pannujen omistajille. Oltiinhan sitä pahoillansa, kun keitto kiellettiin. "Milläs nyt rahaa saahaan?" arveltiin. Mutta kun moniaita vuosia elettiin, niin huomattiin, että tultiinkin paremmin toimeen. "Nythän sitä pärjätäänkin paremmin", täytyi jo tunnustaa. Oli näet ruvettu ahkerammin maata viljelemään.

Muutamat olivat keittokiellon ilmestyttyä kovin huolissaan, jotta nyt ei enää saa viinaa mistään. Ja niin panivat kotikeittoansa talteen tulevien päivien varaksi. Aitan jyvälaareissa suurissa pulloissa sitä säilytettiin ja vain tärkeissä tilaisuuksissa maisteltiin. Säilyttivätpä säästäväisimmät talot "sauviinaansa" kaksinkymmenin vuosin, varsinkin varakkaat, joilla ei ollut pakkoa sitä myydä. Monet peijaiset pidettiin keittokiellon jälkeen omakeitto-viinoilla, "vanhoilla viinoilla". Ja se vanha viina olikin viinaa. Tuli sitä tuimemmaksi, mitä kauvemmin oli pulloissa.

Niin muuttui viinan saanti Ouluun. Ennen oli sitä sinne myöty, nyt ruvettiin sieltä ostamaan. Saatiin taas sinne maksaa 80 penniä "halstoopilta".

Koittelivat myös muutamat yritellä salakeittoa. Parikin miestä laittoi kauvas kylän takalistoille männikköön keittovehkeet ja laskivat viinaa entiseen tapaan. Mutta useammat kerrat heidän tehtaansa hävitettiin, ja lopuksi joutuivat keittäjät itsekkin oikeuden käsiin. Tuotiin myös salakeittoviinaa Lumijoelta ja Siikajoelta, siellä kun suurissa metsissä entisaikaan viinaa valmistelivat. Paljon myös Ruotsin puolelta kesällä "luntreijattiin" ruotsalaista viinaa.

"Tuomaasta kuusi Kyntteliin,
Kynttelistä kolome Mattiin,
Matista neljä Maariaan,
Maariasta viisi Valapuriin,
Valapurista kolme Erkkiin,
Erkistä viisi Juhannukseen.
Juhannuksesta viisi Jaakoon,
Jaakosta viisi Perttuliin,
Perttulista viisi Mikkeliin,
Mikkelistä viisi Kekriin,
Kekristä seittemän jouluun,
— Praahesta kaheksan Ouluun."

[Lopussa loppusoinnun aiheuttama leikkisutkautus tarkoittaa: Raahesta 8 penink. Ouluun.]

Tuomashan se joulunkin , vuoden suurimman juhlan, pimeän talven ilon ja valon juhlan toi tullessaan. Siksipä lapsetkin sitä odottelivat ja hyppelivät ja lauloivat:

Pitkät ajat jo joulua varten tehtiin varustuksia. Kotipolttoviinaa siksi säästettiin, joulukynttilät kastettiin, lahdit tehtiin, tuoreet kalat pyydettiin, "prykättiin" jouluoluet ja leivottiin joululeivät ja joulujuustot aitan laariin tallennettiin. Juustot, leipäjuustot ne piti olla jouluna joka mökissäkin. Niinpä tavattiin sanoa:

Jokapäiväinen hapan reikäleipä joutui syrjään, leivottiin paksuja limppuja "sihatuista" jauhoista, imellytettiin ja vielä oluella ja suolavedellä päältä voideltiin, jotta tulivat "maajaampia". Leivottiin myös jästileipiä , sihdatuista jauhoista nekin, sekä viskakkuja , joihin veden sijasta käytettiin makeaa jouluoluen vierrettä.

Huoneet tietysti puhdistettiin: laattiat pestiin, seinät, katot nuohottiin, kaikki "siistattiin". Joskus laitettiin kattoon oljista lankaan pujoteltu joulukruunu , "semmoisia lasten korioja, jotka yhesä langasa riippu, ja kun puhalsi, niin alko pyöriä".

Joulun alusviikolla "ajoi" lukkari kappojaan . Kapan pari sai talosta, lisäksi vielä limpun ja ryypyn. Samalla hän myös keräsi joulukirkossa poltettavat kynttilät, isommista taloista kaksi kynttilää, pienemmistä yhden. Pikkulukkari eli unilukkari kävi niinikään joulun alla saataviaan kantamassa. Oli hänellä toisinaan matkoillaan "potelli" mukana, johon kaadatti talosta tarjotun ryypyn: "mull' ei oo jouluna viinaa, jos ma nyt kaikki ryyppään. Pankaa tuohon klasiin se ryyppy!" Ja niin sai jouluviinat. Pappi myös "kuulutti" saataviaan. Ne oli vietävä pappilaan, kalat, lihat, villat, kynttilät.

Joulun edellä myös köyhät kulkivat taloissa "jouluvaroillaan" saaden hyviltä emänniltä lihaa, leipää, kalaa, pylsyä ja muuta hyvyyttä "oikein töskältä".

Aattoaamuna noustiin aikaisin ylös, jotta ehdittäisiin kaikki saada valmiiksi. Miehet lähtivät puiden tai heinäin hakuun, naiset hääräilivät kotihommissa. Kaikki joulupäiväin tarpeet oli jo aattona tuotava sisään. Aitasta tuotiin lihat, makkarat, pylsyt, juustot, leivät, voit, jauhot — eläintenkin jauhot — kaikki tuotiin "kotihuoneisiin". Aitassa ei saanut joulunpyhinä käydä. Potut "krapattiin" pyhiksi, ei pyhinä saanut veistä pidellä. Puita ja vettäkin kannettiin sisään, ettei niitäkään tarvinnut pyhinä noutaa. Ja itse isäntä hakkasi aattona paistilihan kappaleiksi. Karjakodassa myös jo aattona laitettiin valmiiksi lehmäin jouluruuat, tehtiin ammeeseen peltoheinistä hauve , jotta ei joulupäivänä tarvinnut kodan muurissa valkeaa polttaa. Aattonakaan ei kodan muurissa poltettu kuin yhdet puut. Katsottiin vain hyvin pitkiä puita ja niitä sitten sen mukaan kuin paloivat työnnettiin uuniin.

Aattoiltana pirtti laastiin ja vietiin rikat lammaskarsinaan. Siitä lisäysi hyvin lampaita ja, jos rikat olivat kovin mustia, lisäysi enemmän mustia lampaita. Sitten tuotiin sisään vankka olkikupo ja levitettiin laattialle, isompiin pirtteihin 2-3:kin kupoa. "Kun Jeesuskin on pahnain päällä syntynyt, niin se oli sen merkki." Olkien tuominen oli lapsista varsin hauskaa. Siinä kun "runsuilla leekattiin" ja temmellettiin! Tehtiin oljista pitkä "patukka" ja oltiin paistisilla. Yksi kävi tuolille istumaan silmät sidottuina ja koetti tavata patukalla toisia, jotka kävivät häntä nykkimässä. Keneen patukka sattui, sen piti vuorostaan käydä tuolille nykittäväksi. Olet saivat olla laattialla joulu- ja Tapaninpäivän sekä vielä yhden arkipäivänkin. Sitten ne vietiin lammaskarsinaan.

Aattoiltana keitettiin kryynipuuro ohraryyneistä. Itse puuro säästettiin huomiseksi ja piti sitä olla vielä Tapaniksikin, mutta heitettiin sitä vähän pataan ja keitettiin siitä maitovelli , joka kalakeiton kumppanina aattoiltana syötiin. Syötäessä oli pöydällä paksu, lehmänemättimeen valettu joulukynttilä, lamppu, "taakana" pyöreä pölkynpalanen. Pärettä ei jouluna saanut polttaa, jos tahtoi pellon säästää kesällä nokipäiltä.

Saunassa käytiin illalla vasta sitten, kun kaikki oli saatu valmiiksi joulua vastaan ottamaan. Sitten oli juhla ovella, "aatto juhulaa korkeampi".

Aikaisin noustiin jouluaamuna ylös ja kynttilät sytytettiin pöydille akkunain eteen, jopa joskus tuvan lakkaankin akkunalle palava kynttiläinen vietiin. Emäntä jakoi talonväelle juusto-osat, kelle puolen, kelle neljänneksen, kelle mitäkin antoi, kuten sanottiin:

Antoi emäntä myös kullekin voiosansa, "voikliiningit" lautaselle. Voiosan, noin "naulan telin", piti riittää joulun pyhät ja sai sen syödä tai myödä. Lapset sitä kyllä säästellen söivät, jotta kestäisi kauvemman aikaa ja sen sijaan salaa "krookkivat" toistensa osia. Karjanviljaa, maitoa, ei jouluaamuna nautittu, olutta otettiin sen sijaan. Ja "viinaklasi" oli pöydällä, puolen kannun pullo ja pikari vieressä tai lippi. Viinaryypyn antoi isäntä jokaiselle, "sikiöinkin" piti maistaa. Isäntä sanoi: "maistetaan nyt Vapahtajan tulijaisia! Nyt se on syntynyt, joka meijät vapahti." Sitten otettiin ryypyt, ja "ne oli niinkun Jeesuksen varpaisia".

Emännät ja isännät muistivat lehmiä ja hevosiaankin, kävivät antamassa kullekin viinalla voidellun limpunviipaleen ja sanoivat: "nyt on joulu!" Ja kynttilän sytyttivät palamaan sekä talliin että navettaan. Koko joulun pyhinä ei piika saanut käydä navetassa, emäntä itse hoiti eläimensä. Jouluna ei lehmille annettu juotavaa: sitten kesällä on lehmillä niin halu metsästä kotiin, kuin on jouluna jano.

Kirkkoon lähdettiin jo klo 5-6 aikana. Läheltäkin, kilometrinkin päästä piti hevosella komeasti karauttaa kelloissa ja helyissä ja "silimikot" reen perällä. Joka hevosella oli mentävä kirkolle. Jos ei ollut ketään lähtijöitä, niin "vaikka tyhyjänä pantiin toinen hevonen jäläkeen juoksemaan". "Jos ois korpin valta, niin ei ois yhtään hevosta kirkolla jouluna. Mutta kun menee kirkolle, niin paha poistuu", oli muuankin isäntä arvellut. Ja kirkossa oli ihanaa. Kynttilät vilkuttivat kattokruunuissa, seinätaakoissa ja puutaakoissa penkkien karmilla. [Yöllä kyllä jo 12 aikana olivat männingäiset kirkossa "ilmineeranneet", kuten heidän tapansa on.] Pappi oli komeimmassa messukasukassaan, kaksikin pappia yht'aikaa alttarilla, ja väkeä oli kirkko täynnä. Ja sitten kun kirkosta lähdettiin, niin siinäkös kilpaa laskettiin, ja mies se, joka meni kaikkien edelle.

Kotiin oli jäänyt vain vanhat äijät ja ämmät sekä joku nuori ihminen uunia lämmittämään ja ruokaa laittamaan. Ja vanhat äijät ottivat virsikirjansa ja veisasivat, jotta "Piltin synnytti Betlehem". Ruuanlaittaja pani eilisiltaisen puuron paistumaan sekä valmisti kalakeittoa taikka lihapottuja. Kaikki kyllä eivät oikein joululihoista välittäneet: "Jeesus kun on syntynyt jouluna, jotta ei häntä sen lihan nimesä syyvä". Puoliselle käytiin, kun oli kirkosta tultu. Särpimenä oli taaskin jouluolutta vanhan kansan kannellisissa korvakannuissa, ja se oli niin väkevää ja vaahtoavaa, että "oikein kähisi ja meinasi päähän mennä, kun enempi joi". Aamullista juustoansa olivat lapset säästäneet ja sitä puoliseksi uunissa "kirventelivät".

Puolisen jälkeen levähdettiin ja luettiin päivän evankeliumia ja epistolaa. Talon vanhin tavallisesti luki, muut kuuntelivat. Kylään ei menty eikä vieraita odotettu.

Iltapuolella emännät pistivät makkaraa uuniin ja kun lypsyltä tulivat, panivat pataan maitoa ja piimää sekä olutta sekaan, ja se oli olutjuustoa . Sitä sekä makkaraa syötiin iltaseksi.

Joulukuusi on vasta ollut tunnettu parisenkymmentä vuotta, mutta nurinturkkiset joulupukit pelottelivat lapsia jo entisaikanakin.

Tapaninpäivänä taas ajettiin hevosilla helyissä kirkolle. Mutta sitten iltapäivällä mentiin "Tapania ajamaan". Vanhemmat ensin vähän lasten kanssa ajelivat, veivät sitten lapset kotiin ja lähtivät yksikseen ajelulle. Ja nuoret miehet myös ajelivat. Kilpaakin välistä ajettiin, että "kell' ois paras hevonen". Kirkon ja Kniivilän väliä taikka Kirkkojärven jäätä "kahtaa kättä" lasketeltiin. Ja kulkusia oli ja aisakelloja ja pikkutiukuja, "mitä piti löytyä helyjä ihimisellä", ja niitä oli, "jotta se oli koko remakka se". Taloon kun mentiin, niin kysyttiin: "löytyykös sitä Tapania?" Isännät taas kehottivat: "tuu maistaan Tapania! Maista meijän olutta, limppua, viskakkua!" Illalla sitten nuoret jo saivat "tanssatakkin".

Tapanin päivänä syötiin aamulla voita, leipää ja olutta, päivällä oli kryynipuuroa ja lihavelliä, illalla pylsyä.

Ensi arkena, viattomain lasten päivänä , ei hyvinkään vielä työhön menty, pidettiinhän sekin vielä pyhäpäivänä. "Kujehnansa" ottivat naiset vain esiin ja navetasta oli palvelijan luotava pyhinä kertynyt joulusonta ulos. Se peitettiin tarkoin tunkioon varta vasten kaivettuun hautaan. Seuraavinakaan arkeina ei mitään raskaampia töitä tehty, "ei kukaan kaatanut puuta pyhäin aikana". Puita oli metsästä tuotu tarpeeksi sekä heiniä niityiltä. Rukkeja ei myöskään otettu esiin. Naiset vain kudoskelivat sukkaa, häkläsivät pellavaa ja korjailivat vaatteita. Miehet kutoivat verkkoa, tekivät astiaa, koria ja muuta semmoista tupatyötä.

Uudenvuoden aattoiltana kylvettiin ja varhain aamulla käytiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon. Mutta aattoiltana valvottiin tavallista myöhempään ja valettiin tinoja . Niistä ennustettiin tulevia tapahtumia, tina kun veteen porahtaessaan muodostui, milloin millaiseksikin sattui. Joskus tuli ruumiinarkun näköinen ja ennusti kuolemaa, joskus tuli kruunun kaltainen ja aavisteli häitä. "Toiset tallettivat näitä valokuvia vuosia, montakin vuotta, jotta miten käy."

Uutenavuotena kun mentiin taloon, tervehdittiin: "Jeesus tänne uutena vuotena ja hyvä vuosi vie rahiksi!" Ennen näet oli aivan tavallinen tervehdys sisään tultaessa: "Jeesus tänne!"

Loppiainen meni jo, niinkuin muutkin pyhät. Oli siksi jo ollut pyhiä, jotta sen annettiin mennä tavallisen sunnuntain tavoin. Jouluruuat, leivät ja muut olivat vain joulua muistuttamassa. Kirkossa vain käytiin ja vierastelemassa, jotta sitten saatiin kotona enemmän rauhassa asustella, kun tulivat talven pitkät pakkaskuukaudet.

Joulunpyhien aikana, varsinkin jouluna ja uunnavuonna, kulkivat "tiernapojat" taloissa laulamassa:

"Saapast' tuli kuninkaat, kuninkaat, lahjoitt' meill', lahjoitt' meill' kultaa, pyhää savua ja mirhamia, ja mirhamia" j.n.e.

Joulupöydässä leipäläjän alla alimaisena oli limppu, jota ei syöty. Sen vei emäntä pyhäin loputtua aittaan, semmoisenaan kätki jyvälaariin syrjalleen, samoin myös muutaman juuston. Kevääksi touonpanopäiväksi ne kätkettiin.

Oli sitten vielä jälellä Hiiva-Knuuti , joulun loppujuhla. Silloin ei työtä tehty, käytiin ajamassa "Hiiva-Knuutia", mentiin naapureihin "Hiiva-Knuutin päiville", ja juotiin olutta ja viinaa.

Mutta sitten Hiiva-Knuutilta se alkoi työnteko ja kehrääminen. Jo heti Loppiaiselta oli rukit tuotu pirttiin lämpenemään. Ne alottivat taas entisen surinansa ja miehillekin tuli tavalliset talvitoimensa.

Joululta sitten "talvi tassahti", oli pitkä ja kylmä "talvisyän" edessä. Mutta "lohutus oli, jotta päivät piteni". Päivä oli jo

"Jouluna kukon askelta, Tapanina tamman laukkaa (pitempi), ja uutenavuotena jo pirtti lämpes uutta päivää."

Joulunajan ilmoista ennusti vanha kansa ensi kesän säätä ja vuoden tuloa. Niinpä "jos on jouluna pakkanen ja vielä luntakin nakkoo, se on huonon vuojen merkki", ja "jos ei uueksi vuojeksi mettää puhista, niin tulee huono vuosi".

Heikinpäivä oli talven harjalla. Silloin "talven selekä katkiaa ja karhu kääntää kylykiänsä", tiedettiin.

Seurasi sitten laskiainen , paastonajan alkujuhla. Sitähän sitä odotettiin kuin päivää pilven raosta. Laskiaisaamulla nousivat hevosmiehet jo kello kolmelta ylös ja menivät puita noutamaan tai heinän hakuun ja ajoivat aika kyytiä, "jottei laskiainen vähenisi heijän puolestaan". Kotiin joutuivatkin paraiksi "rieskoille". Kovassa kiireessä kotiväkikin oli puuhannut, ensin kehruuhommissa ja karjanhoidossa, sitten pirtin siivoomisessa ja puolisen laitossa. Pirtti oli saatava puhtaaksi iltapäiväksi, ja kaikki työt lopetettava, sillä "iltapuoli laskiaista, se on kuin pyhä". Siksi puolelta päivää pestiin rukit ja kirnutkin sekä korjattiin karsinaloukkoon yhteen kasaan, vieläpä pantiin peitto päälle. Valkeata vaatetta jos käytti peittona, syntyi valkeita karitsoita, musta taas tuotti mustia. Kirnun jos jätti peittämättä, voi tulla Para ja liata sen. Laskiaisen iltapuolella ei saanut kehrätä, sanottiin, jotta siitä tulee trulli, joka kehrää iltapuolella.

Puoliseksi laitettiin roppavoit, rasvarieskat ja mämmit . Roppavoi oli vastakirnuttua pehmeää vaivaamatonta suolattua voita, rasvarieskat leivottiin ohrajauhoista ja pantiin "kuin silimiksi" sormella pistettyihin reikiin "ispinöitä", jotka paistettaessa sulivat ja tekivät rieskan rasvaisen makeaksi. Mämmiin taas tehtiin ohrajauhotaikinasta ohut kuori sekä sisus imelletystä ruisjauhotaikinasta, johon myös ispinöitä pisteltiin. Vielä oli puoliseksi pylsyä . Iltaseksi piti aina olla lihavelli .

Iltapäivällä sitten mäkeen. Jo heti aamusta olisivat lapset sinne juosseet, mutta eipä laskettu. Sanottiin: "nyt trullit aamupäivästä liikkeellä". Vaan sitä kiireemmin sitten puolisten jälkeen kipaistiin Hyypälle, Mustalletöyrälle, Isollejyrkälle, Kirkkomäelle ja Kestinmäelle. Siellä iltahämäriin lasketeltiin ja useasti oli aikuisempiakin muassa.

Laskiasiltana ei saanut ottaa tulta. Päivän aikana piti saada karja ruokituksi ja lihavelli pöydälle, ja päivän aikana "jouvutettiin" syömään, jopa kylpemässäkin piti käydä "nävön" aikana. "Se oli pyhitetty sen kaltaiseksi, jotta aikasin saunaan". Sauna näet kuului myös laskiaisen viettoon. Jo näön aikana joudutettiin makaamaankin. Näin kun meneteltiin, tulivat lehmät kesällä laitumelta hyvästi kotiin.

Ei saanut laskiaisena puolista eikä iltasta syödessä eikä saunassa ollessa puhua, ei halaistua sanaa, jos tahtoi säilyttää itsensä sääskien ja "kärvästen" puremilta kesällä. — Laskiaisluuta ottivat vanhat lihavellistä talteen, kattoon piitan väliin pistivät. Sitten kun hammasta pakotti, purtiin sitä luuta, ja pakotus heitti.

Laskiaisena tekivät emännät laskiaisvihkon . Lehmille kun antoivat heiniä, niin joka lehmän vihosta ottivat pienen "tyllyn" ja niistä keräytyi laskiaisvihko, joka pantiin talteen pääsiäiseksi ja karjan uloslaskupäiväksi. Valmistivat emännät myös laskiaiskakun eli -rieskan . Se leivottiin kodan pankolla ohrajauhoista ja siihen sekoitettiin lehmänkarvoja. Leipoessa sanoivat jotkut:

Rieska säilytettiin uuninkorvalla ja sitä annettiin lehmille samalla kertaa kuin laskiaisvihkoakin.

Laskiaisena alkoi pitkä paastonaika , jolloin trullitkin olivat liikkeellä. Laskiaisiltana voitiin ensi kerta käydä niitä kuuntelemassa. "Pittäis lähtiä kuunteleen laskiaisämmiä", sanottiin. Piti kaikessa hiljaisuudessa mennä semmoisen huoneen katolle, joka oli kolmannella sijalla ja istua verisellä vasikannahalla. Käytiin myös kuuntelemassa kolmen tien risteyksessä ja tunkion harjalla sekä vanhoissa tuulimyllyissä. Vanhat tuulimyllyt ovat olleetkin oikein trullien pesäpaikkoja. Sieltä ne aamulla auringon noustessa ovat kaahaisseet lentoon.

Laskiaisiltana jotkut emännät kiersivät navetan "rautakankia vettää köttyyttäen perässään". Navetan oven sen jälkeen lukkosivat ristiä tehden. Trulleja vastaan siten tekivät varojaan sekä "mavon panoa vasten".

Koko paastonaika oli hiljaista aikaa. Lauvantaina aina jo puolelta päivin heitettiin kehräämiset ja raskaammat työt ja ruvettiin pyhäsiivoja tekemään. Ja kylpemässä käytiin päivänäöllä.

Paastonajalla oli merkkipäiviä, Matinpäivä ja Maarianpäivä . Matista alkaen ei enää tarvittu illalla pärettä polttaa eikä Maariasta alkaen aamulla. Sanottiin:

Mattina jo jääpuikot alkoivat räystäisiin ilmestyä. "Matti pitkällä parralla lapsia seinän taka viettelee", tavattiin sanoa, sekä: "Kukko laulaa Matin aikana, jos räystäs tippuu: Sota tulee, sota tulee! Akkaa ammuttiin päähän."

Varesta , ensimäistä kevätlintua, jo Maarian aikana odotettiin. Sanottiin, varista tarkoittaen:

Pääsiäinen oli paastonajan loppujuhla, jolloin ilma jo keväälle hengähteli. Silloin kirkkaassa kevätilmassa ajettiin kirkolle, ja nuoret iltasin ilakoiden riensivät tanssitaloonsa, jossa myöhään yöhön iloa pidettiin.

Pääsiäisen edellisviikon päiviä nimitettiin: kihla- eli kiiristuorustai, pitkäperjantai ja lankalauvantai . Koko viikolla ei paljoa kehräilty, lauvantaina jo puolelta päivältä tykkänään lopetettiin. Pitkänäperjantaina oli puoliskeittona kapavelliä , hauvista keitettyä, taikka ohrapuuro ilman maitoa. Ei lihaa syöty koko päivänä, kun se oli Kristuksen piinapäivä. Lankalauvantaina tapasivat emännät ennen keittää ja pestä langat, mitä oli kevään kuluessa kehrätty.

Tärkeä päivä oli pääsiäinen talon emännälle. Silloin oli karja suojeltava trulleilta ja muilta pahoilta, silloin oli myös kellokkaalle kello kaulaan ripustettava. Lauvantaina jo valkealla päivällä toi emäntä aitasta lehmänkellon pirttiin, kääri hameeseensa ja pani uunin korvalle lämpenemään. [Toiset asettivat kellon pirtin pöydälle.] Illalla vielä viime töikseen kävi emäntä kiertämässä navetan, toisinaan koko kartanonkin. Kuppi, jossa oli tulisia hiiliä, oli hänellä helmassa, ja kaksi kertaa kulki emäntä myötäpäivään, kerran vastapäivään. Siten säästyi karja "mavon panolta". Muutamat kiersivät navetan rautakangissa jo kiiristuorstai-iltana sekä toisen kerran lauvantai-iltana. Joskus toimitti itse isäntä kiertämisen sekä navetan että tallin ympäri. Ja navetta lukittiin lujasti, etteivät trullit pääsisi. Aamulla ani varhain, ennenkuin aurinkokaan oli noussut, otti emäntä kellon, pani sen sisään "traasun", jossa oli madonkettä ja ampiaispesää sekä lähti, kello vyöliinassaan, kiertämään navettaa, kuten illallakin. Sitten meni navettaan ja ripusti kellon, kun oli tukon siitä ottanut pois, lehmän kaulaan. Osan laskiaisvihkoa sekä -rieskaa emäntä myös samalla kertaa antoi lehmille. Kun talon muu väki aamulla heräsi ja meni ulos, sai se kuulla navetasta tuttua kellon kalkahtelua.

Pääsiäisöinä oli trullien viimeinen liikunta-aika, ja ahkerin liikunta-aika. Varsinkin pääsiäistä vastaan yöllä ne uutterasti kulkivat, kävivät naapurien navetoissa ja leikkelivät lampaista, varsinkin kellolampaasta, villoja otsasta sekä muualtakin. Joskus silpaisivat korvankin poikki, joskus lehmääkin leikkelivät. Ennen vanhaan oli ollut oikein lentotrullejakin , jotka yhtenä yönä olivat lentää viheltäneet monet pitäjät. Niinpä oli kerran Luodolla muuan päivän noustessa haikaillut:

"Voi päiviäni, kun päivä nousi! Salot, Kempeleet vielä käymättä, Kemit, Olhavat vasta kuljettuna, ja Limingan keolle kenkäni jäi, ja Luovosa jo päivä nousi."

Paitsi lentämällä, olivat ne vanhan ajan trullit liikkuneet myös lehmällä ratsastaen, navetasta ottaneet lehmän ja sillä ajaneet. Ja hädän tullen olivat ne osanneet muuttaa muotoansa. Muuankin oli, navetassa kun kähmi ja talon emäntä sattui tulemaan, tekeytynyt tadikoksi. Emäntä oudolta tadikolta siepannut toisen haaran poikki. Samalla oli naapurin emännältä jalka katkennut, ja sitä hän saanut sitten elämänsä nilkuttaa.

Pääsiäisöinä käytiin vielä trulleja kuuntelemassa. Ja pääsiäisaamulla, ennenkuin päivä nousi, käytiin ennustuksia kuulemassa . Silloin saatiin kuulla, missä päin ensi aikoina tulee kuolemia tapahtumaan. Sielläpäin näet paukuteltiin, niinkuin olisi lautoja romisteltu. "Ne paukuttelee niitä kuoleman ilimoituksia. Ne ittestään ilimoitettiin."

Kirkossa voi pääsiäisaamuna nähdä "joutavaa väkiä". Piti vain heti, kun ovet oli avattu, ennen muita ehtiä kirkkoon ja perästä kirkkoa vasemman kainalon alatse katsoa oveen päin. Silloin näki niitä, mutta heti kun kello soi, ne katosivat.

Pääsiäisyönä katsoivat tytöt onnenpeiliin . Pantiin kaksi peiliä vastakkain ja kynttilät kahden puolen ja katsottiin peiliin ja nähtiin siellä vastainen sulhanen. Vielä kokeilivat tytöt siten, että asettivat halon yöksi puurantteelle lumeen, jotta se oli juuri näkyvissä, ja halolle kolme lastua, kullakin oma merkityksensä: häät, sairaus, kuolema. Mika lastu siitä yöllä katosi, sitä oli odotettavana, mitä se oli merkinnyt.

Suvipäivät , taikka paremmin niiden väliset yöt, suviyöt , olivat myös vanhan kansan merkkiaikoja. Niitä oli kahdet, ensin Julius, Justiinus ja Tipurttus , sitten Yrjänä, Alperttiina ja Markus . Tiedettiin: "jos suviyöt pakastaa, niin pakastaa joka yölle yheksän yötä, vaikka sitten keskellä kesää, jos ei ennen". Ja "Tipurttina pitäisi olla nöyrä suvisää, sitten tulisi hyvä kesä". — Jotkut vanhat puhuivat ennen 9:stä suviyöstä.

Valpurina kävivät tietäjät aamulla varhain lähteestä taikka "läheojasta" [semmoinen oja on esim. Päätalon luona Ojakylässä, se alkaa "viijestä suonesta kankaalla ja ne suonet saavat alakunsa Joortanista"] ottamassa Valpurivettä. Se oli "siunaavaa vettä" ja sillä monet viat ja taudit pestiin pois. Vettä ottaessa piti heittää ojaan uhriksi joku pikku raha, ja kun vedellä pestiin, sanottiin m.m.:

"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä, mätäs maista, paju puista."

Tärkeä oli myös se päivä, jolloin keväällä karja ensikerran laitumelle laskettiin . Lehmille syötettiin laskiaisvihkoa ja -rieskaa ja lehmäin turpaan pyyhkäistiin tervaa sekä tehtiin tervaristi oikealle ronkalle ja häntäjouhia leikattiin lyhemmiksi. Navetan kynnysalle turpeen peittoon asetettiin haahlat, aitan avaimia ja viikate, joskus keritsimet ja rautakankikin. Ulkopuolelle kynnystä pantiin, niinikään turpeen alle, tulisia kekäleitä. Siitä sitten lehmät laskettiin ulos. Toisinaan asettui emäntä seisomaan tikapuille navetan oven yläpuolelle lehmäin ulos käydessä. Ulos laskettaessa sanottiin:

Illalla kun paimen toi lehmät metsästä, annettiin niille tuliaisiksi suoloilla ja jauhoilla höystettyjä kotavesiä. Samalla toimitettiin paimenen valo . Oli varattu "lämpymät vesimuurit" ja paimen piti saada valetuksi, ja paimen taas puolestaan yritti valajiaan kastella. Jopa tuli valaminen lopulta niin äkäiseksi, että vähän ajan päästä oli koko talon väki saanut keväisen kasteensa. Tätä aavistaen olikin yksi ja toinen pukenut päälleen huonot vaatteet odotellessaan paimenen tuloa. Eikä siitä kastumisesta suuttua saatettu. Mitä kovemmat valajaiset toimitettiin, sitä paremmin lehmät "koko vuojen ajan" lypsivät.

Helatuorustaista tiedetään, jotta "se on niin iso juhula, ettei maan ruohokaan kasva".

Helluntai oli hupainen kesäjuhla, ja silloin pantiin toimeen "niitä kaikkein mahtavimpia tansseja", kutsuttiin paraimpia pelimanneja soittamaan. Pojat kun menivät tanssipirttiin, niin komensivat: "pelimannit peräseinälle ja purppuri ylös!"

Kylvöpäivä , jolloin ohran siementä ruvettiin peltoon panemaan, oli myöskin tärkeä päivä. Isäntä, kun aitan laarista mittasi viljaa säkkeihin, löysi jyväin seasta emännän kätkemän joululimpun, kylvölimpun , piteli sitä ja arveli: "kunhan saataisiin taas tämmöistä eloa nykki!" — "Olihan se semmosta pyyvön tapaista jumalalta." Leipä jaettiin koko talon väelle, samoin juusto sekä makkara, joita emäntä myös oli jouluvaroista aitan laarissa säilyttänyt. Siitä "siunaus paremmin koitti kylyvöille".

Juhannus oli valoisan kesän valoisa juhla. Siksi aina tavattiin kirkkokin pestä ja puhdistaa. Viime kesänä ripille lasketut nuoret, sekä pojat ja tytöt, toimittivat pesun lukkarin valvonnalla. Juhannuksena tavallisesti laskettiin rippilapset ensikerran ehtoolliselle. — Juhannuksen ruokalajeihin kuului makia juusto ja paistetut kalat, jästileipä ja voi. Makea juusto tehtiin vasta lypsetystä maidosta, siivilöitiin sitä pataan, kiehautettiin ja "makovedellä" kokkareihin juoksutettiin.

Kesäjuhlan kunniaksi tuotiin koivu , vankka suuri lehtevä koivu keskelle pihamaata ja koivuun laittelivat nuoret naiset "korioja huiveja" koristeiksi. Tehtiin myös pienistä koivuista pihamaalle lehtimaja .

Nuoret valvoivat koko juhannusyön. Pojat löivät palloa kylän kentällä, jotta kangas kumisi, ja tytöt tuonnempana juoksivat "enkkaa", että kirjavat vaatteet vilkkuivat. Mutta illan kuluessa kävivät tytöt kaikessa hiljaisuudessa "rukiin olokia sitomasa". Leikattiin kolme samasta juuresta kasvanutta kolmisolmuista kortta poikki yhden tasaisiksi, ja sidottiin yhteen punainen , toiseen krööni , kolmanteen musta lanka. Aamulla käytiin katsomassa, minkä langan ruis oli yöllä pisimmäksi "kasonnut". Punainen tiesi iloa, vihreä häitä ja musta kuolemaa. [Toiset sitoivat 4 lankaa, jotka merkitsivät: valkea kuolemaa, punainen iloa, vihreä häitä ja musta murhetta.]

olivat vanhat panneet merkille. Samoin myös sen olivat merkinneet, että "juhannussatteet ne tulee ja niitä on aina peljätty".

Juhannuksen jälkeen oli sitten Pietarinpäivä , joka oli nauriin kylvöpäivä. Silloin naiset, koreisiin vaatteisiin puettuina, kävivät nauriin peltoon heittämässä.

Jaako oli heinäkuun merkkipäivä. Silloin heinätyö piti olla paraassa käynnissään. Jaakonpäivä-viikko oli hauska "Santos-viikko". Silloin aina tavattiin olla Santosen niemellä heinänteossa, kaikki ne, joilla vain siellä niittyä oli. Siellä kun oli silloin hauskaa. Päivät kun kovasti raadettiin, niin yöllä sitten nuoret ajelivat pitkin meren niittyrantoja toisen ladolta toisen ladolle, kotukselta kotukselle. Kuka laski kärryillä, jotta ranta pomisi, kuka taas ratsain selkähevosella päästeli. Ja tyttöjä kasattiin rattaat täyteen, ja ratsumiehet ottivat niitä taakseenkin hevosen selkään istumaan. "Käyväänpä Kellosakin!" huudettiin, ja annettiin mennä kellolaisten niittykotuksille. Sieltä taas lisäjoukon kanssa tultiin takaisin ja mentiin toisaalle. Vanhat miehet hääräilivät hevosten kanssa rannalla. Semmoista se oli, kun oli "Santosen markkinat", kun Santosen niittyä ennen tehtiin. Päivät heinätyössä heiluttiin, yöt ajella huristeltiin.

"Perttulina pellolle kuhilas." "Jos ei jouvu Perttulina pellolle, niin ei se jouvukkaan."

"Ei halla havosta lähe, eikä kaste varjosta varise päivän Perttulin perästä."

Pahoja ja peljättäviä ovat aina olleet Laurin hallat. "Ne kylymät, ne tahtoo aina Laurilla rattastaa", sanottiin, sekä: "Jos Jumala vain Laurin aikana varoisi, niin siemenet ne saataisiin. Jälkeen Laurin alkaa pelto jo kestää. Se tulee niinkuin turkki päällen."

Ennen Perttulia piti jo ruis tulla maahan. "Rukiinteon" paras aika oli Samulinpäivä .

Kun heinänteko saatiin loppuun, antoi emäntä väelle hankojuustot , ja viimeisenä leikkuupäivänä keitettiin ja syötiin sirppipuuro , maitopuuro ohraryyneistä.

Syyskuussa oli Mooseksenpäivä . Siihen asti oli paraat kesän kalasaaliit saatu Ruotsin rannoilta ja ulkokrunneilta. Siitä alkaen rupesivat kalamiehet kotirannoille palajamaan.

Mikkeli , "Luovon markkinapäivä", syys- ja lokakuun rajamailla, oli kesätöitten päättymispäivä. Silloin piti riihet olla puituna, kesänannit aittoihin korjattuina. Hevoset tuotiin ulkoniityiltä kotivainioille ja saurojen ympäriltä purettiin aidat pois.

Mikkelin aattoiltana vei emäntä olkikuvon navetan takaoven taakse poikittain. Aamulla se sitten jaettiin karjalle, että se talvella paremmin tyytyisi olkiin.

Viimeinen riihipäivä, riihinpuinnin loppiaiset , oli myös merkkipäivä. Silloin riihi puhdistettiin, oikein kostealla vihdalla enimmät noet ja pölyt seiniltä pyyhittiin. Mutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta, seinään vähän latvaa roiskittiin, "lalavattiin", ja nostettiin lyhde nurkkaan riihen peräparsille. Lyhdettä nimitettiin ämmänlyhteeksi , ja se jätettiin riihen haltialle, riihenämmälle eli riihimuorille joululyhteeksi . Sanottiin: "siin' on riihimuorille joulueine!" — Oli myös viimeisenä riihipäivänä tapana yrittää repiä toisiltaan vaatteet, "riihiryysyt" rikki, ja "se oli koko kaplakkaa se".

Mikkeliltä alkoi teurastusaika, lampaat kun olivat kotona eikä lehmiäkään enään niin kauvas laskettu. "Lahtausta" sitten riitti Kekriin ja ylikin, miten kullekin sopi. Perjantaina ei saanut lahdata, "kun se on Vapahtaja perjantaina kärsinyt". Ei myöskään maanantaina teurastusta toimitettu.

Kekriä on entisaikaan pidetty suurena ja tärkeänä juhlana. Vieläkin muistelevat vanhojen sanoja:

"Ei aina Kekriä kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarista läiky."

Huoneet oli pesty, lammas lahdattu ja tuoretta lihaa syöty. "Karittainen lammas olis niijen pitänyt tappaa kekripaistiksi. On uhrattu lammas ja syöty lihaa ja velli keitetty. Olisiko niin huonua mökkiä ollut, josa ei Kekrinä paistia ja lihavelliä". Entisen karjanjuhlan muistoa on vielä se, että tavataan Kekrinä ottaa kello lehmän kaulasta. Vanha sääntö määrääkin:

Kekri oli jo myöhäisen synkän syksyn juhla. Lyhyet olivat päivät jo silloin ja yöt pitkät ja pimeät, ja yhä vain yöt jatkuivat, päivät lyhenivät, tuli syksy synkemmäksi. Pisimmillään sanottiin yön olevan Annan päivän tienoissa. Vanhat tiesivät:

Silloin ei ollut paljon muuta kuin kaksi pimeää yhdessä, vähän vain harmaata päivää välissä. Mutta silloin jo taas olikin odotettu joulu, pimeitten päivien valonjuhla lähellä, jolloin taas valon valtakin rupesi voitolle pääsemään.

Tärkeä juhlatilaisuus oli häidenvietto, jolloin kaksi nuorta liitettiin yhteen toivorikasta tulevaisuutta yhdessä taivaltamaan. Se oli ilonjuhla, tanssien ja soittaen vietettävä riemunhetki.

Tavallisesti olivat naimisiin menijät siinä 20-25 välillä ijältään, joskus harvoin oli morsian 18-19 vuotias.

Omalta Luodolta sitä useimmiten oma löydettiin, vain harvoin hairahduttiin mantereelta etsimään. Jokunen emäntä vaan on Putaalta tuotu, taikka Lumijoelta, tai Siikajoelta, Salosta, taikka Kellosta. Mutta niinpä onkin sitten aikain kuluessa saaren vähälukuinen (2,389) väestö seulottu ja sekoiteltu niin, että melkein kaikki ovat tavalla taikka toisella keskenään sukua ja suvun sukua.

Tutustuminen oli alettu leikeissä, tansseissa, työmailla ja milloin missäkin. Ja entiseen aikaan olivat myös pojat ahkeria "yöjalasa" kävijöitä, kulkivat "friijaamasa". Tytöt kun kesäisin makasivat aitoissa ja niissä entisissä "konkiluhdeissa", joissa oli kuonokin edessä, niin pojat siellä kävivät iltasin ja öisin "praakaamasa". Siinä sitten tutustuttiin ja liitot laadittiin. Laittoi poika kullalleen "kolomivanteiset kraveerilaitaiset" kultasormukset, — näet "kulta se olla pitää, ei saa muulla vihkiä kuin kullalla taikka vittarenkaalla" — pari-, kolmekymmenmarkkaiset silkkihuivit ja vielä hopeapikarit. "Varkain" muilta antoi kihlat ja tyttö ne arkkuunsa kätki. Oli kyllä muuan sulhaskokelas kihlojaan antanut muiden nähden, vieläpä pitänyt "puheenkin", jotta "kuule sinä, Kaija! Min' oon tuonu sulle kihilat nyt. Mutta pane, rakkaani, rakkaus syämes loukkoon, niinkuin nämä kihilat panet arkkus loukkoon!"

Kävi poika sitten puhemiehineen tytön "vanhuksilta" kysymässä, jotta "saako?", ja kun vanhemmat lupasivat ja saapuville kutsuttu tyttökin antoi luvan, kävi poika puhemiehen kanssa lauvantaina pappilassa kuulutuksille panettamassa. Aina ei kyllä ollut asia niin edeltäkäsin valmistettu, että olisi näin yksinkertaisesti mennyt. Olipa eräänkin kosijan pitänyt puhemiestään hoputtaa: "puhu, puhu, kylläs tiijät! En oo juoppo enkä kylänkävijä, mutta rakastaakseni aivan otan".

Ja pyhänä kuulutettiin, nostettiin nuori pari "toisesta jalasta kirkonkattoon", ja siitä ilosta oli morsiamen kotona illalla kratulit . Tuttuja kutsuttiin, viinaa tarjottiin ja tanssittiin. Toisena sunnuntaina "nostettiin toinenkin jalaka kirkonkattoon" ja illalla vietiin morsian yrkämiehen taloon ja siellä pidettiin kratulatsuunit . Taas tanssittiin ja otettiin viinaryyppyjä, ja anoppimuori antoi morsiamelle lahjaksi moniaita nauloja villoja ja "anoppifaari" jonkun verran rahaa. Kolmantena pyhänä sitten nuoret "puottaa kolautettiin kirkon katosta alas", ja samaan "kolaukseen" yhtyivät muutamat sanankuulijatkin joko jalalla kopsauttaen tai kirjan laattiaan pudottaen.

"Oois, sin' oot nyt varesten valtakunnas, korpin valtakuntaan olet menosa", kiusoteltiin tämän jälkeen morsianta.

Alkoi siitä morsiamelle työ. Kävi hän ensin morsianveroilla , kerjäämässä apua naisseuralaisen, kaasin , kera. "Me nyt haemma tälle nuorelle morsiamelle varustusvärkkiä", pyyteli kaasi, ja sai villoja, pellavia, vaatekipenettä, kruusikuppeja, rahaa ja muuta. Sitten alkoi lahjain laittaminen sekä muutenkin miehelään menon valmistaminen. Lahjoja ei kyllä kovin tavattomasti tarvinnut laitella: anoppimuorille ja -faarille, kummallekin paita ja nenäliina, sulhasen veljille sukat ja nenäliina, "systereille" huivi ja nenäliina. Sitten vielä papille ja papin rouvalle sukat, samoin puhemiehelle ja puhemiehen muorille. Jos oli kovin kiire, kutsui morsian naapurien tyttöjä auttelemaan, yhdessä sitte iltasilla kudottiin ja ommeltiin.

Häät laitettiin, konsa jouduttiin. Sulhasen kotona ne pidettiin. Siellä olutta tehtiin, leipää leivottiin, teurastettiin ja kylän paras kokki kutsuttiin ruokaa laittelemaan. Laattiat pestiin, seinät puhdistettiin, katto havuttiin ja peräseinälle asetettiin suuret peilit. "Kuttujat", nuoria sukulaismiehiä, kävivät ympäri kylää sukulaisissa ja tuttavissa kutsuen: "Terveisiä — sen ja sen — isännältä ja emännältä, yrkämieheltä ja morsiamelta ja koko talonväeltä, että teettä nyt niin hyvin ja tuletta viettämään heijän kunniapäiväänsä, — silloin ja silloin — tuletta puoliselle ja sitten iltaselle."

Häät alettiin tavallisesti perjantaina. Muutamaa päivää ennen kävi sulhanen noutamassa morsiamen häätaloon.

Yöllä useinkin saapuivat, morsian kohta kaikkine kapistuksineen, vaatearkkuineen , "makauksineen", lahjoineen. Vaatearkku sisälsi m.m. kamplottihameita, poomesängihameita, piikkohameita, lammasnahkaturkin, pelsin, sukkia, vanttuita, huiveja, paitoja, ompelutarpeita. Sänkyvaatteita oli verkatäkki, villaraanu, lammasnahka "feltit", tyynyt ja rydinpää-polsterit. Aamulla jakoi morsian talonväelle ryypyt ja juusto-osat sekä heille aikomansa lahjat. Sitten kävi hän myös häävalmistuksia hommaamaan.

Hääpäivän aattoiltana lähettelivät hyvät naapurit häätaloon voita ja maitoa.

Puolissa päivin alettiin häät. Sillä aikaa kun pappia oltiin noutamassa, laittoi hankittija — Nuurkreenin Johanna oli ennen tavallisesti hankitsijana ja hänen sisarensa Lotta kokkina [sisarukset olivat Luodon entisen nimismiehen, Nordgrenin tyttäriä] — morsiamen valmiiksi. Omat mustat vaatteet oli morsiamella päällä, mutta muut koreudet laittoi hankitsija. Asetti päähän korean "klittermessingistä" tehdyn, tekokukilla ja vaatteilla ja neljällä mustalla "plyymillä" koristellun päävärkin sekä sen päälle vielä koreamman kruunun , jossa oli messinkilangasta "rinki" ja "kroonista" silkistä "plajit". [Raskaana oleva morsian ei saanut panna kruunua päähänsä. Jos pani, niin hän "tervasi kirkon" ja sai maksaa "kirkon tervaamisesta".] Kaulaan pantiin valkea kraki sekä "komioita" helmejä , vyölle sidottiin sertti , pitkä valkea pari tuumaa leveä silkkisuikale, päät taakse riippumaan. Yrkämies myös pukeusi paraimpiinsa. Istuivat sitten valmiina odotellen pappia, hääväen näkyviin eivät saaneet tulla.

Vihkimätooli laitettiin keskelle pirttiä, joku krenkku pantiin laattialle ja polsteri päälle ja vielä "hyvin korea" lakana peitoksi taikka "silkkisaletti".

Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi nuoren parin vieressä kaksi tai neljä morsianpiikaa sekä yhtä monta yrjäntrenkiä , kannattaen heidän päällään kattona isoa silkkihuivia. Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin, jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista".

Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa, sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja". Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle, kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit. Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää tupestaan.

"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiin hääpeli eli hääpolska . "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia: leiposta, varpusta, vesikesää ja sian maatapanua . Leiponen oli myös kaunis peli, "se pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta

Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin opittiin tanssimaan valssejakin: hoppavalssia ja oikiaa valssia . Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut". Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi". Tanssittiin myös morsiusrinkiä , johon otti osaa niin paljo kuin vain mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian olivat ensi parina.

Soittaja, pelimanni , pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan". Veesevältti oli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivat Perälän veljekset, Kustu ja Matti . Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myös Virpin Iikka ja Kujalan Matti . Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella. Asukkaan Jaako , kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki, niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti oikein komiasti." Mutta Taskis-Heikki ei osannut pelata muuta kuin: "jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli hänen polskaansa. Ja Nikun Juuso myös yritteli soitella, mutta siitä tuli vain:

Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.

Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja, syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut kruunua päässä. — Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli iskijäiset . Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain kohdeltiin. — Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita, nurkkavieraita , "lyöpähti huone täyteen".

Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen elämään miniänä , kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään, harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.

Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.

Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä. Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.

Kutsuttiin sitten heti pesijä eli hankittija , jona tavallisesti oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin "isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".

Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina olevaan arkkuun — useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa arkku valmiiksi — taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa "nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako — jos nimittäin oli Jaako — pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki, mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" piippa , kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän krooka , lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta". Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea kruunu ja korea kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän kranssi , vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu varpusauva oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli valkea katelliina , joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin "natkappa". Saippua , jota pestäessä käytettiin, sekä kampa , millä päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus pistettiin arkkuun vielä rahaa , "halapoja, eesmenneitä lantteja, jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan". Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan viinapullokin . On näet hautaa kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.

Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut laudalla tai arkussa, lyötiin rautanaula , jotta ei kalma tarttuisi eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuode kalmavaatteineen kannettiin ulos pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen, vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella "risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie muasas, mitä on!"

Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin: "päivää, Jaako — Jaako jos oli —, me tullaan nyt panemaan viimeiseen vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"

Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.

Soittajat ja haudankaivajat , neljä lähisukulaismiestä, lähtivät heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". — Pesijälle myös annettiin ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.

Kuttujat kulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.] kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".

Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä, viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja, jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä koskea.

Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa kaistaleen, luokkaliinan , hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli. Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin, otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat, jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa". Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin "möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.

Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.

Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun. Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä, siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki taivasta myöten!"

Ruumis kannettiin haudalle paareilla . Arkun alla oli musta valkearistinen paarivaate ja päällä puolipyöreä häkki paarivaatteella peitetty sekin. Kantajia oli 12, läheisiä sukulaisia — ei omaisia — ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja vietävä arkun mukana hautaan.

Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi, heidän kun piti jäädä hauvan peittoa soittamaan. Haudanpeittoa soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää", jotta ei kuollut kotiin tulisi.

Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle. Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.

Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset seuraavaan päivään saakka.

Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten "nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat. Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.

Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan ylilaattialla.

Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat — jotka saivat levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt "veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:

Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain liikkuvat, ja ne ovat niitä manolaisia eli männingäisiä , jotka elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myös kirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi , ja ne ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä, käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset "näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana "ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä. Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille! Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa, voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat, riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen "nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa: "seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät" perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.

Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiin maanhaltijalle joku neula tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija, terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".

Vedenhaltija on joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa oli vedenväki , joka voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät kaikki tietäjätkään pystyneet.

Metsänhaltija on nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena. Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina". Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!" Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä". Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan alaisia ovat metsänneidit ja metsänväki . Ne voivat myös lähettää tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä. Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana. Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.

Talonhaltijan sanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä. Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena "noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana. Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana. Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa — vaiko Pakopirtin rotkossa — ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"

Saunanhaltija on samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä. Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa levätä.

Kirkonhaltijaksi , vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin, semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.

Puuta piti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:

Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan, vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten, jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita, unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet. Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet, käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet. Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki, miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja, lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." — Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]

Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät — sanottiin heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi, jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi — aina jotakin osanneet, yksi yhtä, toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää, kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleen musta raamattukin , "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten tietäjä oppiaan saneli.

Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oli Raskin Sipo , "Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80 vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä". Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.

Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollut Haara-Pekka eli "Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka, mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen, myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli". Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan, lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:

"Seiso sinä, veri, niinkuin seinä, niinkuin Pileaamin aasi! Vaikko oot siitä, josa korppi korvettiin, musta lintu murhattiin ja pahat peot parjattiin?"

Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt, vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.

Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa, milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". — Kerran pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen, joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.

Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut "jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada niitä pois.

Kolmas tiejäjä oli Nilkku-suutari , Taskinen nimeltään, joka mistä lie Kellosta tullut, taitava rukkien sorvaaja ja hyvä suutari, eleli mökissä Askerin luona ja kuoli noin 50 vuotta takaperin 70-vuorisena ukkona. Kooltaan oli Nilkku-suutari iso, laihankälppä mies, joka keppi kädessä kulkea nilkutti, ja "ämmä sillä oli pikkuinen kuin kottarainen". Ihmisiä ja eläimiä äijä paranteli, käytiin äijän luona apua hakemassa, ja vietiin häntä taloihinkin apua antamaan. Metsän ja kedon kasveista oli hän keittänyt lääkettä rautakattilassa rautakepillä hämmennellen. Erääseen lääkkeeseen oli hän käyttänyt yhdeksänlaista ainetta: muurahaismätästä, männynkerkkiä, kuusenkerkkiä ja -käpyjä, kanervia, kuolleenkouria, vaivasenvarpuja, pihlajan-, koivun- ja lepänlehtiä. Sakeaksi, väkevänhajuiseksi velliksi oli äijä sen keittänyt, sillä sairaan päätä saunassa valellut, siihen vihtaa kastanut, kylvettänyt sairasta, purrut hammasta, karjahdellut ja loihtinut:

"Maanuuhi, mettänneiti, kukas sinun on tähän käskenyt ristittyä rikkoon, kastettua kalvaan? Mene Hiisi helevettihin, Paha mailles pakene! Jos oot maasta tahi merestä tahi mettästä, ota Hiijestä hyvä hevonen, helevetistä valittu varsa, aja sillä yli yheksän meren, yli puolen kymmenettä yli vuorten, tunturien! Mene Lapin laajahan kylähän, kolomikantahan kovahan, tunturien korkeimmalle kukkulalle! Siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät. Mene sinne merenhauvin hartioille, vaalaan hartiolle, sill' on leveä niska, paljon lihanpintaa, rasvaa! Siell' on hyvät vuotehet, lempeät leposijasi, siell' on hyvä ollakses, ja kaunis kaikahellakses."

Rämeen Matti, joka eli "Rämmeen tolopasa" maantien vieressä, Kaupin talon luona, oli tietäjä hänkin, kuollut nelisenkymmentä vuotta takaperin ikämiehenä. Äijä oli ollut "Puttailta" syntyisin, taitava muurari, lujien uunien tekijä. Hyvänlainen myrrysukko oli Mattikin ollut, kykkyräniskainen pienoinen ukko. Hän paranteli etupäässä eläimiä, mutta myös ihmistenkin vikoja kylvetteli. Saunanlöylyssä kun kylvetteli, niin kirveen asetti saunankiukaalle löylyä lyötäessä. "Kuhluloihin" ajettuneen hevosen oli Matti kerran talvella parantanut nuorilla pajunvesoilla ja kylmällä vedellä hautomalla.

Nuorempia tietäjiä oli Pikku-Kauppi , jota myös sanottiin Kaupin ukoksi ja Vanhaksi Kaupiksi . Hän asui mökissä Väntelän luona, elellen etupäässä kalanpyynnillä. Oli hiljainen, siivo "lukumies, enempi pyhyyttä rakastava". Taitoaan ei hän koskaan käyttänyt pahan tekemiseen, eikä mielellään ryhtynyt hyväänkään apuaan antamaan. Piti näet sitä vähän "epäjumalanpalveluksena ja synnintekona". Kertoi muuan ukko poikasena pyytäneensä Kauppia opettamaan hänelle taitoaan, mutta Kauppi sanonut: "vooi, poika, et sinä semmosia tarvitte, enkä niit' ois tarvinnut minäkään. Mutta mihinkäpäs tästä menee enää." Kaikki toimensa ja parantamisensa oli Kauppi tehnyt "Jumalan sanan kautta", ja "se teki niistä rukouksen". Varkaan oli hän pannut tuomaan tavaran takaisin, kylvettänyt painajaisista, parantanut tauteja, joita eivät kaupungin lääkärit voineet parantaa, päästänyt lehmiä metsänpeitosta. Paljon oli hänelle tuotu "siukkoja".

Mutta kirkkoherra ei pitänyt Kauppi-ukon tietäjöimisestä. Jopa kerran hänelle kinkereillä antoi ankarat nuhteet "puoskaroimisistaan". Eihän Kauppi, kun kuunteli vain. Mutta sitten tapahtui, että kirkkoherran pikku lapsi tuli kipeäksi, sai painajaisen ja huusi yötä päivää. Ei saatu apua lääkäreiltä, ei mistään. Jo ehdotti palvelija ja rouvakin, että kutsuttaisiin Kauppi. Ei kirkkoherra antanut. Vaan viimein, kun ei apua mistään ollut, rouva pani kutsumaan, mutta Kauppi sanoi: "en lähe, jos ei kirkkoherra tiiä". Sanottiin kirkkoherralle, ja taas Kauppia kutsumaan. "En lähe, jos ei kirkkoherra kutsu", sanoi Kauppi taas. Täytyi mennä sanomaan, jotta kirkkoherrakin kutsuu. "En lähe, jos ei ole viinaa." Sitäkin täytyi viedä. No, sitten Kauppi viimein meni — yöllä, vietiin kamariin, jossa lapsi kehdossa makasi ja huusi. Kauppi ei muuta, kun meni lapsen luo, katsoi häneen ja huippasi nenäliinallaan ja meni pois. Ja siitä hetkestä läksi painajainen lapsesta.

Vanhana miehenä kuoli Pikku-Kauppi Töyrän talon saunaan. Oli yksinään muiden jälkeen mennyt kylpemään, ja aamulla kuolleena saunan lavolta löydettiin. Sinne oli äijä väsähtänyt. Siitä on jo noin 30 vuotta.

Samanaikainen tietäjä kuin Kauppi oli Ilves-Heikkikin , puuastiain veistäjä ja piiskurin viran toimittaja, sekä kylän jykevin sahuri, kun tukkeja "krenkuilla" laudoiksi ja lankuiksi sahattiin. Kanto-Jaakon kanssa olivat 50-60 vuotta takaperin Luodon ainoat sahurit. Vaikka olivat jo vanhoja, eivät nuoremmat niiden rinnalle kyenneet. Pienoinen, mutta jäntevä ja hartiakas mies oli Heikki ja "raakaluontonen" (pelkäämätön) sekä sopusa mies, mutta arsti ja kirkas, kun "vähänkin niin meni". Rantsilasta oli Heikki kotoisin, tuli rengiksi Luotoon ja pääsi suuren talon vävyksi. [Tytön veljet kyllä olivat olleet naimista vastaan, jotta "mitä sinä manterelaisesta otat?" Mutta äiti sanonut: "Ota pois, Kaisu, kun vain saat: suutari, kraatari, muurari, maalari ja muuten hyvänlaatunen".] Jo perintönä hänellä ehkä oli taikamahti, jota sitten vielä lisäsi, kun parina kesänä kävi työmiehenä Lapissa, aina Inarin ja Utsjoen kotalappalaisten luona.

Kaikenlaisia taikoja teki Heikki. Hän kylvetteli taikavastallaan painajaisista, kohtauksista, poisti monet tartunnat ja syötökset sekä "maan vihastumiset", paransi hampaan pakotukset, madon panemat ja monet muut viat ihmisistä ja eläimistä. Mutta jos hän keneen "tuskausi", tapatti hän taudilla sen karjaa taikka nosti madon hänen päälleen taikka lähetti kirkonväkeä tai metsän- tai vedenväkeä häntä vaivaamaan taikka painajaisella ahdisteli. Kerran oli Heikki suuttunut pappiin, kun se suorittamattomista päivätöistä oli lähettänyt nimismiehen hänen luokseen. Heikki manannut: "se vie kuoleeki hevonen ainaki!" Parin päivän perästä hevonen tullutkin raivoon, hyppinyt, potkinut ja viimein siihen paikkaan kuollut.

Rämeen Matin kanssa oli Ilves-Heikki kerran metsänväkeä nostattanut erään rahojen varkaan päälle. Metsässä olivat petäjänkannon pihlajaisella, koivuisella ja pajuisella vanteella vyöttäneet ja ne vanteet koivukiiloilla lujittaneet. Sitten kerran päivässä olivat käyneet kiiloja tiukkaamassa, ja olipas viimein jo "väki" rahojen kätkijän lennättänyt sängystä laattialle.

Vähempiä tietäjiä oli ollut Paakko-Teemu , kylvettelijä ja tautien pesijä. Teemu oli ollut sukkelasanainen mies, jolla mökissään oli "uusi puoli" ja "vanha puoli" eli turpasmökki ja hirsiröttelö. Pirtin porstuan "lukkona" oli Teemulla ollut ampiaispesä. Siivosti kulkevalle vieraalle eivät ampiaiset olleet vihaisia, mutta jos ei siivosti kulkenut, olivat ne pian kimppuun käyneet.

Sitten oli ollut Muuvin-Tiina , joka oli osannut matojakin nostattaa, Varvarin Liisa , joka siankärsällä oli "maahisia painellut", "röhelennäisiä" pessyt, paiseita parannellut ja lehmiä metsänpeittoon laitellut, sekä Pertaan muori , joka vieläkin elää ja venymälankoja kolmivärisestä villalangasta solmielee yhdeksiin solmuihin yhdellä vetämällä.

Mutta melkein jokainen ihminen sitä osasi tarpeen tullen aina vähäisen loihtia ja taikoja tehdä, noin kotitarpeiksi. Metsään lähtiessä sanottiin:

Sitten ei mato näyttäytynyt. Jos tämä unehtui sanomatta ja mato nähtiin, "hävästiin" se niin, jotta sen täytyi pysähtyä:

Kuolleita raatoja, luita t.m.s. katseltaessa ja käsiteltäessä piti poistaa kalma:

Kun "pahasilimäinen", pelättävä ihminen kävi talossa, niin viskattiin hänen jälkeensä tulista tuhkaa ja sanottiin:

Jos maitoa annettiin vieraalle, pantiin siihen pikku tilkkanen vettä taikka kipene suolaa, ettei karjanonni menisi mukana. "Ei veljellekään maitoa ilman ve'että annettu."

Tuhkaa kun otettiin liedestä pois, pantiin astiasta sitä jälleen vähän takaisin lieteen, jotta oli alku uudelle tuhkalle.

Vasta poikineelle lehmälle ensimäistä heinävihkoa antaessaan sanoi emäntä:

"Syö suen suulla, haukkaa karhun hampahilla, pure Lemmon leukaluilla! Jos sinä hyvin syöt, niin minä paremmin annan!"

Toisillekin lehmille antoi emäntä samalla kertaa heinätukon "varpaisiksi" ja sanoi sille lehmälle, joka oli ensiksi poikiva: "sun vuoros nyt!"

Muutamat emännät osasivat Paran synnyttää. Jossakin yksinäisessä huoneessa, esim. saunassa, he kaikessa salaisuudessa värttänästä, keträvarresta, puurohärkkimestä ja kapalovyöstä sen pohtimessa soudatellen synnyttivät, sanellen:

"Synny Para, synny Para, ei ole ketään näkemäsä, ei kuulemasa, saat puolen hengestäni ja sielustani!"

Siitä Para syntyi, harakan näköiseksi linnuksi muodostui ja kysyi: "mitä mä kannan?" — "Kanna voita ja fiilin päällistä!" emäntä käski. Pirtissä uunin alla sitten Para piti asuntoa, emäntä sitä sinne ruokki, ja Para kantoi palkaksi emännälle voita ja kirnuun kermaa. Ja talo rikastui. Mutta paholaisella oli sitten puoli emännän sielua vallassaan.

Samoin taas isännät voivat "synnyttää" Tontun, joka toisien pelloilta, peninkulmienkin päästä voi kantaa kuhilaita isäntänsä riiheen. Tontulle laittoi isäntä riiheen "hyvät evväät". Niitä se yöllä sitten söi, kun oli kuormineen saapunut, kuljettuaan joskus aina "yheksän peninkulmaa ja yheksän myttyä seljäsä".

Eipä ennen sairastettaessa kaupungin tohtoreita kaivattu. Oman saaren tietäjät ne monet taudit parantelivat, omat kotoiset konstit kyllä useasti auttoivat, omilla kotoisilla lääkkeillä, neuvoilla ja tiedoilla tultiin toimeen. Ja elettiin vain kyllä ennenkin, jopa vanhoiksi elettiinkin. Eikä niin usein sairastettu, kuin nyt.

Veren juoksu , haavan sattuessa, tyrehytettiin sanalla. Mutta jos ei paikalle sattunut pätevää sulkijaa, painettiin haavaa hopearahalla taikka tukettiin sitä "nurmennutturalla" eli "ämmäntussulla" tai taulalla. Haavaa sitten parannettiin poltetulla alunalla, viinalla, suolattomalla ropalla, tupakinlehdillä. Toiset keittivät ihrasta, pihkasta ja virtsasta "ploosterin" haavalle, toiset keittivät lääkettä "suvikuntasista" vesoista. Muutamat käyttivät palsamenrungosta liuvotettua lääkettä, ja niityllä otettiin heinäsirkka kiinni ja annettiin sen suustaan tirskauttaa haavaan ruskeaa nestettään. Haavallisena kylpemään mentäessä loihdittiin:

"Löyly kulta, lämmin kulta, tule haavoihini hauteheksi, kipiöihini paranteheksi!"

Loukkaus , mikä oli tullut esim. peukaloon, jotta oli mustanpuhuva, parannettiin "loukkausviinalla", jota tietäjät loihtien tekivät. Kun oli viinalla voideltu, pantiin vielä siihen ihraa ja karvaisella lampaannahalla käärittiin. Jos loukkaus oli puun satuttama, niin piti siitä ottaa pois "puun vihat": paineltiin kylmässä vedessä kastelluilla lastuilla ja loihdittiin.

Ajos oli alussa punainen, "mutta siihen tuli pian pään paikka". Sitä paineltiin kolme kertaa raudalla, esim. semmoisella avaimella, jonka tekijää ei tiedetty, ja sanottiin:

"Tphyi, jos sinä kasvat, niin kasva Turun tuomiokirkon kokoiseksi, jos et kasva, niin painu maahan!"

Paleltuneesta otettiin ensin pois "kylymän vihat", sitten keitettiin männynpihkasta ja virtsasta voide ja hakattiin ohut tuohi tai petäjänkuorilevy puukon kärellä "sen tuhannen seulaksi", siihen siveltiin voidetta ja pantiin paleltuneelle.

Palaneesta ottivat loihtijat "tulenvihat" pois ja voitelivat sitä sorkkarasvalla, jota oli eläinten sorkista uunissa "räyvytetty". Käytettiin myös kermaa ja sokeria sekä "liintöljyä".

Kengänhieromaan pyyhittiin tervaa ja paistettiin "valakiapaisteella" ja pantiin paperia päälle. Poltettiin myös kenkärajaa ja sitä tuhkaa tervaan tuhrittiin.

Madon panemaan käytettiin väkevää portaanpäämultaa, johon monasti vettä oli heitetty. Pantiin myös pahkakuppiin kuparia, hopeaa ja suoloja veteen ja kierrettiin ja pestiin kipeää kohtaa.

Maahisia oli lento- ja tulimaahinen . Lentomaahinen tarttui niittymaiden ruostevesistä jalkoihin ja nousi ylemmäksikin. "Sitä oli ylön paljo seurakunnan keskuuvesa". Siihen käytettiin tervaa ja pikiöljyä sekä poroa ja hoideltiin tulen paisteessa. Voideltiin myös ammoniakilla, tärpätillä ja piiköljyllä. Tulimaahinen tarttui liedestä useasti lapsiin, mutta voi esiintyä myös aikuisissakin. Sitä pestiin vedellä ja vesi vietiin yhdeksän varaseipään juureen. Paineltiin myös turpailla, joita varaseipäiden juurista veitsellä leikattiin, ja taas pantiin paikoilleen. Jotkut painelivat siankärsällä.

Ruusuksi sanottiin sitä, kun "tulimaahinen ampui pään puoleen". Siihen tehtiin lääke, jossa oli yhdeksänsistä ainetta: roppavoita, tulikiveä, nasinanmarjoja, katajanmarjoja, tupakkia, ruutia, alunaa, merihiiltä eli "vahingonvalakian hiiltä" ja tervaa. Pestiin sitä myös "ruusuve'eliä", jota oli laskettu 9 kertaa saunankiukaan läpi ja pantiin päälle "ruusutukko", jossa oli hamppua, tervaa, liitua ja tiilikivenjauhoa 9 kertaisesti.

Koi oli joskus sormea syömässä. Silloin tehtiin "kointukko" eläimen emätinkalvosta tai rakosta ja sen sisään pantiin viinaa ja nasinanmarjoja. Jotkut pistivät koisormensa kiehuvaan veteen. "Piti röhki tupata".

Syyhy voi tarttua toisesta ihmisestä, taikka metsästä ja useasti myös saunasta, jos ei oltu varoillaan. Pitikin, kun vieraaseen saunaan meni kylpemään, ottaa 3 vihdan lehteä lavoilta ja viskata laattiaan ja vetää risti istumakohdalleen. Toiset vielä sylkäsivät lavolle ja sanoivat:

Syyhyyn keitettiin voidetta "lehemänkengäsä", kynnessä, 9:stä aineesta: roppavoita, ruutia, lampaan papanoita, katajanmarjoja, tulikiveä, veneenvoidetta [tervaa ei saanut sanoa tervaksi, vaan veneenvoiteeksi], tupakkaa, alunaa ja viinaa. Sanottiinkin: "yheksänlaista kuin syyhynvoiteesa". Saunanlöylyssä sitten syyhyä voideltiin.

Rohtumia voideltiin sorkkarasvalla sekä kermalla. Tulesta tulleita rohtumia, "tulirakkoja",paineltiin tuhkalla. Otettiin kolme kertaa liedestä tuhkaa, joka kerta eri kohdasta, ja kastettiin veteen, painettiin rohtunutta ja pantiin tuhka paikoilleen. Kastettiin myös uuninluuta, kun uunia päästiin luutimasta, vesiastiaan ja sillä vedellä rohtunutta valeltiin kolme kertaa, välillä aina ilmaa kaapaisten sanottiin:

Savipuolia parannettiin siten, että neulankärellä vetäistiin siihen "viisloppinen" yhdellä vetämällä, ja viimeisestä sorkasta vedettiin pitkin ruumista alas saakka ja neula heitettiin menemään.

Syylät ajettiin pois näin: tehtiin kolmesta lastusta, lepän-, koivun- ja haavanlastusta tuli ja siinä visapääpuukkoa lämmitettiin. Pestiin kolmasti syyliä vedellä ja sanottiin:

"Jos sin' oot maasta, niin mene maahan! Jos oot ve'estä, mene veteen! Jos oot kuumasta ve'estä, mene tuohon nuotioon!"

Sitten pantiin roppavoita päälle ja sillä kuumennetulla puukolla hangattiin. Sitten taas pestiin ja voideltiin, tehtiin se kolme kertaa.

Liika oli ihon värinen kuhlu, joka liikkui nahan alla silmälaudoissa tai muuallakin ihossa. Sitä paineltiin visapäällä puukolla taikka puun kylestä leikatulla mallukalla, "puunliialla". Puunliikaa lämmitettiin ja sillä hierottiin kuun 3:na ensimäisenä torstaina.

Kissannäppyä eli näärännäppyä, mikä oli silmäluomeen tullut, pyyhittiin kissanhännän nokalla, johon oli sylkäisty.

Rikka jos meni silmään, otettiin pois nuolemalla, taikka oltiin hengittämättä, puristettiin toisella kädellä nenästä, toisella kohotettiin silmälautaa, jolloin rikka tuli itsestään pois.

Siikanen jos menee silmään riihellä, niin syöpi se itsensä sisään ja tulee jostakin toisesta paikasta pois.

Silmäpaskoon käytettiin "tissimaitua". Sitä piti saada semmoiselta ihmiseltä, joka oli tehnyt jalkalapsen.

Hammasta kaiveltiin, jos sitä pakotti, "pyhän puun lastulla", jota saatiin ostaa apteekista. Tehtiin myös "hammassuoloja". Saunankiukaan päällä kahta kiveä kourasta kouraan vaihdeltiin ja niitä sitten lavoilla suolain päällä hiottiin vastakkain ja suoloja pantiin hampaankoloon.

Kynsien juuriin tulee "lihapistoja", jos pyhänä leikkelee kynsiänsä. Leikatut kynsien palaset on pilkottava hienoiksi ja heitettävä uuniin, ett'ei piru saisi niistä tehdä venettä.

Niveltyminen voi tapahtua kalvosessa tai nilkassa. Sitä hieroskeltiin ja sitaistiin siihen "venymälanka". Venymälankaan tarvittiin kolme eriväristä "hikilangan" [pesemätöntä villalankaa] palasta, johon samalla vetämällä tehtiin 9 solmua. Tekijä istui sitä tehdessään kynnyksellä — voi istua vain tuolillakin — vielä parempi, jos semmoisella kynnyksellä, jonka ylitse oli vainajaa viety, ja selkänsä takana teki solmut. Pertaan muori vielä luki luvut ja siunasi langat polvillaan uunin edessä. Muori loihti:

"Hiukahtu se Jeesuksella hevosen jalaka sivulla sen sinisen sillan, pääsä portaan punasen. Tuli kolome kunniallista vaimoa: Suoni-Liisa, Suurus-Marketta ja Rakennus-Valapuri-vainaja."

Myös niisiä tai vanhaa verkkoa, missä oli solmuja, käytettiin venymälankana.

Kohtaus oli, "kun tuli oikein vilu ja tärisytti ja haukotutti ja teki pään kipiäksi ja venytytti ja kaskotutti". Pantiin laattiaan selälleen ja piekalla (leipälapio) mitattiin ristiin oikean käden sormista vasemman jalan varpaisiin ja sitten päin vastoin. Kumpi puoli oli lyhyempi, sitä venytettiin, ja taas mitattiin. Kolme kertaa piti mitata.

Pistos kun oli, niin siihen tehtiin "pistosvettä" siten, että vettä kaadettiin 9 kertaa läpitse jostakin reijästä, esim. jakkaran istuimen läpitse, ja juotiin sitä vettä.

Reväsin saattoi hartiat kipeiksi sekä sydänalan araksi. Siihen tekivät tietäjät "reväsinviinaa".

Rouhaus oli selässä ja siihen tarvittiin madonnahka, joka pantiin airokkaan nahan sisään ja sidottiin paljaalle iholle vyötäisille.

Pöhötys jos sattui ja "altisti henkiä", keitettiin kuorituista katajanjuurista vettä ja juotiin.

Sisusvikoihin ja vatsankouristuksiin keitettiin mustikoita taikka johanneksenkukan keltaisia nuppuja maidossa. Nautittiin myös "pursinkurttiviinaa" taikka vettä. [Pursi, eräs juolukannäköinen väkevähajuinen kostean maan kasvi.]

Yskään keitettiin ja juotiin "kanervavettä" [kanerva, suopursu], vatukanlehtiteetä, koivunpakkulavettä.

Kylmääntautiin , vilutautiin keitettiin maidossa "seinäkeltoja", joita vanhoissa seinissä kasvoi, ja juotiin sitä. Myös kahvin seassa nautittiin etikkaa.

Keltataudin lääkkeeksi käytettiin maitoa, jossa oli keitetty Johanneksen kukkia ja keltakukkia. Ellei se auttanut, keitettiin puuro, johon ainekset, jauhot, suolat ja voi oli kerjätty 9:stä talosta. Sen verran vain kerjättiin, jotta kaikki kerralla voitiin keittää ja taas kaikki kerralla syödä.

Lastenkin tauteihin ja hoitoon oli lääkkeensä ja neuvonsa. Jo heti, kun lapsi oli syntynyt, varasivat lastenmuorit sen siunauksella kolmiyhteisen jumalan nimeen ja panivat sekä lapsen kapalokseen että äidin päänpieluksiin kirjanlehtiä. Toiset tekivät varoja jo myös "hammasmatua" vastaan: painelivat lapsukaisen hampaattomia ikeniä kovasimella, millä teräkaluja hiottiin. Sitten kun lasta kylvetettiin, piti hänelle erittäin pirauttaa kolmasti pikku tilkkanen "osalöylyä", jotta ei lasta "umpilöylyssä" kylvetetty, muiden löylyssä pelkästään. Lapsen pesuveteen "krapattiin" kultaa, hopeaa ja vaskea. Ja pesuvesi vietiin pihalle aina samaan paikkaan, semmoiseen, mihin ei oltu ruumiin pesuvesiä kaadettu.

Sampailla kun lapsi oli elikkä oli troskisuu hänellä, niin annettiin "troskimaitua". Oli tuotu Oulusta Salmen suusta "troskeja", näkinkenkiä; niitä "krapattiin" maitoon ja annettiin lapselle.

Harjaksia tuli lapseen, jos äiti "valtavana", raskaana ollessaan oli pieksänyt sikoja, tuli oikein karjunharjaksia, kovia piikkejä, jotta lapsi niiden takia kovasti huusi. Tehtiin nisujauhotaikina ja vähän siirappia pantiin sekaan ja sitä hierottiin lapsen selkään kiertiäisiksi. Sitten paineltiin vaatteella ja "harjakset" tarttuivat siihen.

Napa kävi joskus visvomaan, kun nuora oli leikattu. Silloin äiti kasteli alunaa suussaan ja pyyhki sillä kipeää kohtaa. Jos napa oli iso, niin pantiin nasinanmarjoja "kretaan" ja sillä voideltiin.

Kun lapselle ilmestyi ensimäinen hammas , "pieksettiin" lasta niin, että se kävi itkemään. Siitä ei lapsi enää toisia hampaita saadessaan ollut kipeä.

Eltta oli lapsessa, kun se oli "väiväröinen, jotta kitui". Silloin sidottiin hänelle kaulaan "elttapussi". Se tehtiin punaisesta vaatteesta pikku pussuinen ja sen sisään 9:nlaista ainetta; pirunpihkaa, kamvärttiä, lukin verkkoa ja elävä hämähäkki navetankatosta, tulikiveä, mettiäistä, nasinanmarjoja, nokea saunankatosta ja löökiä. Mustalla nauhalla sidottiin pussi lapsen kaulaan.

Painajainen ilmestyi useasti jo lapsiinkin "huuattajana". Painajainen oli semmoinen painava, joka tuli monenlaisista pelästyksistä, taikka oli taas joku paha ihminen sen lähettänyt, taikka voivat pahat kuolleet, ja hyvätkin, jos niitä oli pahoin kohdeltu, esiintyä painajaisena. "Semmoset hurmahenget, kirouksen alla olevat henget lepää päällä. Ja kun on semmonen ilikiä ihiminen, jolla on paha haltia, niin se kun kattoo lasta, niin se tarttuu." Jos lapsella oli painajainen, vedettiin sen ylle kapaloksen päälle isän housut ja pantiin lapsi vasempaan kainaloon makaamaan. Keitettiin vielä kuparikattilassa vettä, johon raaputettiin kultaa, hopeaa ja vaskea, ja vedellä pestiin lapsi. Lopuksi lapsen vuode "tulitettiin". Tehtiin tuli pankolle ja sen päällä tilavaatteita liikuteltiin ja kätkyt kierrettiin tulella. — Painajaista myös loihtimalla ajettiin pois:

"Kenen oot asiamies, niin mee isäntäs iltaselle, emäntäs einehelle, pahas eillä, hyväs jälisä, käy itte keskivälisä! Keuhkonsa kiertyköön, maksansa maatukoon, suusta ulos, sieramista sisään, yheksän kertaa päänsä ympäri."

Köhä oli tavallisin hevosen tauti. Sitä hoideltiin "kulumuilla", tallin ylisiltä kerätyillä heinänsiemenillä ja -varisteilla, myös viinalla sekä ohrilla, joita kiehutettiin vedessä ja säkissä ripustettiin hevosen päähän.

Nori oli joskus hevosessa nostaen kuhmuja. Ilves-Heikki oli parantanut norin vetämällä linnun jouhiansoja kuhmujen läpi niin, että märkä pääsi pois vuotamaan, sitten vedellä hautomalla.

Letty oli paha tauti, eläin heittäytyi maahan ja vyörytteli ja helposti kuolikin. Lääkkeeksi annettiin väkevää kahvia taikka suolavettä ja suolamaitoa, joskus ampiaiskennoa ja kivihiiltä. Kauvan kestävään "pitkään lettyyn" tehtiin yhdeksänlainen lääke: poltettuja hampunrohtimia, pääskysenpesää, käärmeen kettä, kahvia, viinaa, nasinanmarjoja, maitoa, virtsaa ja pirunpihkaa.

Umpitauti eli umpiletty, vesiumpi, voitiin paraiten parantaa, kun noudettiin "pappilan trekoolista päärseliruohoja", joita vedessä keitettiin ja juotettiin.

Ampumatauti oli kaikkein pahin. Siihen useasti kuolikin paikalla ja "paljehtui" kovasti ja sydämen puoli oli musta kuin kuolleella verellä. "Se oli nuoli, joka ampui syämen kautta." Siihen ei tiedetty mitään muuta kuin "ommaa vettä astiaan ja kaataa suuhun".

Väiveitä kun oli eläimissä, niin tuhkaa seulottiin selkään ja sitten pestiin pois. Myös eläväähopeaa pantiin korvien juuriin sekä poltettiin päresoitolla korvien neniä ja palanut karsta raaputettiin karvojen juureen.

Lampaat ja vasikat kun eräässä talossa kerran olivat sairastelleet ja kuoleskelleet, tapettiin lammas ja lyötiin pää pois kirveellä ja verta sivuttiin ovipieliin ja räiskyteltiin ympäri ovipieliä. Toisessa talossa taas oli talonmuori, kun eläimet eivät tahtoneet menestyä, kantanut sairaan vasikan pellolle, tehnyt suuren rovion ja polttanut vasikan, käytellyt polttouhrina. Sitten haudannut tuhan peltoon.

Oli sitten omat kotoiset hierojat ja kupparit ja suonenavaajat, jotka monista pahoista päästivät. Kun jäsenet olivat jäykät, niin hierojat niitä norjentelivat, kun taas hartioita repi, jalkoja pakotti ja päätä pyörsi, niin imetettiin kuppasarvia milloin mihinkin. Muuan isäntä oli tavannut panettaa 15 sarvea: niskaan 1, hartioihin 8, ristiluille 2 ja kumpaankin jalkaan 2. Toinen ukko taas, täysiverinen vaari, oli tarvinnut — 32 sarvea. Selkään oli pantu sen kuin mahtui, sitten niskaan, käsiin ja jalkoihin ja jokapaikkaan. "Nyt onkin aika lahti eesäs!" olikin tavannut kupparille sanoa. — Pakottavia sääriä toisinaan "kassattiin". Kuppiveitsellä hakattiin pitkin säärtä hienoja haavoja usea rivi, ja niistä tihkuva veri pyyhkittiin päreen reunalla pois. Suonen avaajat taas suoniraudallaan availivat veritiehyeitä ja laskivat pois "liikaa verta", kun ensin olivat sitoneet jäsenen avattavan kohdan yläpuolelta. Suonenavaajia oli ennen ollut Nilkku-suutari ja Pekkalan Maijastiina, "iso ämmä". Hierojia ja kuppareita oli useita vanhoja ämmiä.

Pitkinä talvisina iltapuhteina, kun tervasroihun paisteessa taikka päretulen tuikkeessa pirtissä työskenneltiin, kun lepattava valo hämärissä nurkissa kummitteli ja naisväen rukit karsinapuolessa hyrisivät, silloin "iltakauvet vanhat ukotkin istuivat ja arvottelivat toisiansa ja koettivat saaja Hymälään". Paljon olikin heillä ennen arvoituksia, yksi keksi yhden kumman, toinen vielä mokomamman muisti. Käytiin siinä taivaasta alkaen matalaan maantiehen asti kaikki luotolaisen käsitepiiriin kuuluvat asiat ja esineet. Sille, joka ei arvannut, sanottiin:

"Hyh, hyh, hyh, hyh, Hymälään,
Hymälän koirat haukkuu!
Mene, piikani, poikani kattomaan,
misä vieras tulee!"

"Lyhyt akka lylleröinen, paksu pää palleroinen, kaiken kansan korvesta kokuaa."

"Haapa Hallelan mäellä, koivu Kollan kankahalla, juuret yhteen juttaa eikä latvat laukiakkaa."

Useasti myös hämärä pirtti ja pienistä ikkunoista tuijottava musta yö toivat muistoon monet kummitusjutut, kertomukset "joutavan väen" ja manalaisten liikkumisista, vuoripeippopakinat ja haltijatarinat sekä muut tarinat ja sadut, joilla iltaa lyhenneltiin. Ulkona myrskyävä meri ja Takarannalta kuuluva pauhu saattoivat esille taas monet haaksirikkotarinat sekä kesäiset Ruotsinrannan pyyntiretket muistoineen. Niitäkin välillä vaihteeksi haasteltiin.

Mutta muiden työskennellessä ja tarinoidessa soudattelivat äidit lastaan kätkyessä ja lauloivat tuutilaulun toisensa jälkeen. Olikin laulavilla äideillä niitä muistossa, jotta laulaakkin: yhden kun lopettivat, jo toisen alottivat. Vanhaa tuttua "nurmilintua" voivat laulella:

"Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki, kyllä sinun Herra herättää, Maria maata panettaa, koivunoksa oikaisee, vittanvarpu virvottaa, lämmin leipä lepyttää, kalakukko kiekuttaa!"

"Uni-Matti ulukua kysyy, unenpoika porstuasta: onko lasta kätkyessä, pientä peitetten sisäsä?"

Olivatpa oppineet katkelman ikivanhasta luomisrunostakin. Lauloivat lasta tuudittaessaan:

"Pääskyläinen päivälintu, lenti koko kesäsen päivän, haki lehtua levätäksensä, mannerta maataksensa, löyti kiven lipon. Laiva kaatui kalliolle, kiven lippo palliolle, josta kasosi kaunis saari, uhkea metsä siihen saareen. Pääskyläinen päivälintu taas sai hakia pesän sijaa, taas sai lentää kesäsen päivän, ennenkuin sai pesän sijan."

"Poum paum polarinkello, pium paum pilarin kello, Kivijärven kirkonkello, Sunijärven suuri kello, Läntisjärven lämppäkello, Kortesjärven koria kello, papinlesken lehemän kello, lukkarin muorin Lumikin kello, Raution muorin mustan kissan tiuku."

"Körö körö kirkkoon, pappilan muorin penkkiin, ruskialla ruunalla, harmajalla hevosella!"

Vielä hauskuteltiin lapsia kaikenlaisilla leikkilauluilla. Semmoisten aiheet olivat usein aivan paikkakunnallisia. Esim.:

"Ensimäinen oli Eskon Villu, toinen oli Toikin Ruupe, kolomas oli Kokki-Olli, neljäs oli Nevanperä, viijes oli Virpi-Iikka, kuuves oli Kuuston Jussi, seittemäs oli Sepän Heikki, kaheksas oli Kanto-Aata, yheksäs oli Yyrin Matti, kymmenes oli Kynä-Antti."

"Mikä yksi? minä täsä.
Mikä kaksi? kaksi silmää pääsä.
Mikä kolome? kolome jalakaa pannusa.
Mikä neljä? Neljä tissiä lehemällä",

ja sitten: viisi kouraa härkkimessä, kuusi kapulasta reessä, seitsemän tähteä Otavassa, kahdeksan vannetta tynnyrissä, yhdeksän reikää ihmisessä, kymmenen kynttä varpaassa.

"Pulukkinen pakkari, Perä-Juho lahtari, Paavon Erkki porvari, Juho karvari, joka harjalla kyntää, Perttunen kankuri, äijä katajia hakkaa."

Mutta kun joutui pyhäpäivä lepohetkineen, riensivät nuoret kylään, kokoontuivat jonkun hyväntahtoisen naapurin isoon pirttiin kisaamaan. Tanssittiin piirileikkiä, kätkettiin kiveä, pantiin "aitaa raitaa", oltiin "ämmä-äijäsillä", "panttisilla". ja monilla muilla. Piirileikissä laulettiin esim.:

"Muori meni kaupalle kaikkein piikain kanssa, Kaikki piikat kaunihimmat, oman muorin muotoiset, lentää kuin taitaa oman kultansa kanssa. Avatkaa nyt portin ovi, että muori pääsee sissään, ja katto yhtä, katto toista, mikä niistä paras on."

"Hyvää iltaa mun kyyhkysen', ja se ihana kukka, laske kätes käteni pääll', tule kanssani rinkiin! Tule hyppään, tule tanssaan, tule kansani aina yhesä olemaan! Tämän maailman ihmiset on kuin villikarhut. Mitä me heistä, mieli meillä aina yhesä olla. Kun aika tulee, niin kuollaan, ja kuollut kuunteleepi hauvas. Sieltä viimein ylös noustaan ja kunnian kruunuilla koristetaan."

"Sotken saavia, kätken kiinasta.
Arvaa, kellä kulla kivi on!
Ei oo omasa kourasa,
pistin pikku kissan plakkariin."

"Aitaa-raitaa" pantiin joukon ympäri, joka oli istumassa laattialla "naureina":

"Aitaa, raitaa, kivikkohon, kavikkohon, vaskisilla seipähillä, kultaisilla aijaksilla, jott'ei nuo Piippolan, Paappolan pahat akat pääsisi mun naurismaahani."

Sitten käytiin tutkimassa "naurista". Koeteltiin tukasta: "joko on kaalella?" ja leuvan alta loskautettiin: "onko raikas?" Hampaat kun loskahti niin: "raikas on!"

Hauska näytelmällinen leikki oli "ämmä-äijäiset". Istuttiin ympäri pirttiä, yksi kulki keppi kädessä nilkuttaen vuoroon jokaisen luona neuvon kysynnässä: "toisesa talosa on semmonen äijä-käppyrä, kuin min' oon ämmäkäppyrä, housunperä hommeesa. Se vaatii mua, ja minä sitä. Saanko minä sen?" Jos kysytty vastasi: "saat!" niin kysyjä tanssi ja lauloi:

Sitten kulki kysymässä: "tuutko häihini?" Vastattiin: "tulen!" Kysyjä neuvoi: "tuo kiffelin kaffelin pöytätuuki tullesas!" Tämän jälkeen kävi tiedustelemassa: "minkälaisella hevosella tuut?" Vastattiin, kuka mitäkin: "yksijalkaisella", "kaksi-", "nelijalakaisella" j.n.e. Sitten jokaista vuoron perään vietiin "häihin" sillä kyydillä, millä kukin oli sanonut kulkevansa. Ja taas kävi kysyjä tietämässä: "rupiatko piikaksi?" (tai rengiksi). — "Rupian." — "Mitä tahot palakaksi?" — "Kymmenen markkaa!" "Piikoille" ja "trenkeille" määräsi "ämmä-käppyrä" työtä: kenen pani vettä kantamaan, kenen puita pilkkomaan, kenen saunaa lämmittämään, "saunapiijaksi". Kun "sauna" oli joutunut, vietiin ämmä sinne, kantaa retuutettiin johonkin nurkkaan, jossa istutettiin tuolille ja luutatyngällä "kylvetettiin".

Keväällä heittivät pojat "seinärahaa" ja kesällä "krooppirahaa". Olivat myös "linnapallosilla" ja heittivät "plootuja". Yhdessä tyttöjen kanssa oltiin "polttopallosilla", ja väliin taas innostuttiin "hippasille", "kuuropiilosille" sekä "näkkisille". Näkkisillä oltaessa oli yksi "isä-äitinä", jolta toiset kävivät kysymässä:

"Uulon, tuulon, helsinkkoo, kemelistä, kolomioo, viijenleppä, vilttikoo, saarnanseppä, sahti, knihti, ellermiina, maijamaa, pukkitauti, porttu pois."

Sananparsia laskee luotolainen niinkuin muukin suomalainen aina tilaisuuden sattuessa. Niitä voisi vielä kertyä satoja, jos kävisi kirjalle panemaan. Niitäkin muuan näytteeksi:

"Työ on survanto, työ on jauhanto,
työ seklanto, työ kaikkiappäin. —
Parempi papin vihoisa, kuin sepän vihoisa. —
Suo Jumala vihattavaksi, älä voivoteltavaksi:
kyllä vihattava aina pärjää,
vaan voivoteltava se on surukia. —
Kaipotellen kalansaanti, levitellen lehemänanti. —
Keppi on kolomeen asiaan tarpeen:
herrain komeutta, vanhan ihimisen turva,
pahan ihimisen kuri. —
Ei aseppuuta kokematta oteta. —
Ei tamma niin paljon varsoja tee,
jotta itteltä länget putuaa. —
Akka hakkaa, puolen taittaa.
Kamalapa on kirnua nuolla:
ei ylety kieli, eikä mahu pää. —
Siinä tyhymä toimensa näyttää,
josa ei viisas osaa aatellakkaa. —
Itte kiitän ittiäni,
itte mä tapani tunnen. —
Tulee vanhuus,
niin ei jää kun rusto jälelle."

Alituisena "meren hengessä" eläjänä, ahkerana merellä liikkujana on luotolainen tottunut katselemaan merta ja muutakin luontoa avoimin silmin, ottamaan selkoa luonnonilmiöistä ja niistä vastaisia ilmoja ennustamaan.

On huomattu, jotta merivesi ei ole kauvan "kohallaan", se nousee tai laskee. Kesäsydämenä se useasti on enemmän aikaa alallaan, mutta jos on sade uhkaamassa, niin se laskee, ja sitten taas heti nousee, "käy vettä noutamasa". Kovasti se nousee "tormien" ja pitkällisten sateitten edellä. Keväällä jäiden lähdön aikana on merivesi aina hyvin alhaalla, mutta sitten "kesän päällen" se kevätkesällä nousee. Syksyllä se on korkealla, mutta taas talven tullen se käypi "verraten hyvin alhaalle". — Juhannuksen ja Jaakon välillä meri "kukkii". Se nostaa silloin kaikenlaista roskaa pinnalle: liivaa, papua, ahvenruohoa ja kaikenlaista merenryömää, jotta aivan on "krööninä" meri, kun on tyven. Pois se oksentaa kaikki, edellisenä syksynä hukkuneet ihmisruumiitkin nousevat ylös. Kun tulee vireä tuuli, niin se ajaa kaikki rantaan. Jos ei meri niin puhdistaisi itseään, niin ei siihen lopulta mahtuisi mitään. — Myrskyjen aikana talvella nousee jäälle rantapuoliin "luojevettä", jää sitä niinkun "pukkaa" maalle.

Taivaalla on paljon huomioon otettavaa. Talvi-iltoina leimuavat pohjoistaivaaila komeat revontulet , joita luotolainen myös sanoo "taivaan valakioiksi". Ne syntyvät, kun Ruijan merellä on kova ilma ja aallot lyövät kallioihin, jotta "suolanen vesi ottaa tommeen yön pimeyvesä" ja heittää välkkeen pilviin. Kun seisahtuu ja katselee niitä, niin siitä ne yltyvät ja oikein remahtelevat ja säileet lyövät taivaan laeile asti. Pakkasiksi ne palaa, mutta kun ne hulmahtelevat yli taivaan, tulee merituulet.

Ruskaa kun on iltapäivällä, niin se on merituuleksi ja tulee lauhat ilmat, kun sitä on aamulla, tahtoo tulla sade.

Vesikaari muistuttaa sitä Noan aikuista vesitulvaa. Se ottaa vettä jostakin, taivaalle imee, ja se tietää sadetta.

Kun aurinko "kahalaa", ei selvästi paista, vähän näkyy, tietää se sadetta ja nöyrää säätä. Kun taas aurinko "torveilee", ottaa semmoiset säteet, tietää se nöyrää ilmaa.

Päivänsappi on, kun "aurinko paistaa kasakkoin kansa". Jos se on edellä, niin se tietää "entistä", jos jälessä, niin "uutista".

Pieni kuun kehä ennustaa isoa nöyrää säätä, mutta iso kehä pientä nöyrää ilmaa.

Keväällä saavat luotolaiset useasti ihailla maannousua, toisinaan "kun maat nousee niin, jotta Kellon karitki näkyy." Se on pakkasten edellä.

Ukkonen on jumalallinen voima, Herran voima. Eikä se kärsi, jotta sitä pilkataan. Kun ukkonen lyöpi valkiaa ja jyrisee, pitää siunata ja olla hiljaa. Eivät lapset saa silloin telmätä eikä juoksennella. Jota varemmin keväällä ukkonen "panee", sitä lämpöisempi kesä tulee. Syksyllä "hiljasin" jos ukkonen jyrähtelee, tulee seuraavana kesänä hyvä vuosi.

Yönpimittäjä lyödä läväyttelee "pitkät aukeimet" öisin ja myöhäisinä iltoina, kun kesän valoisat yöt elokuun lopulla alkavat hämärtyä. Sitä sanotaan yönpimittäjän valkiaksi [Kalevantuli], siitä kun alkavat yöt sitten pimetä.

"Itä tuopi talaven, itä kesän, itä viimeisen tuomion." "Itä ei heitä ennen tuulemasta kun sattaa." "Lännestä ei saja päälle kuuen tiiman."

Kun pohjoisella pauhaa, niin se tietää, että on tulossa pohjatuuli, ja etelärannan pauhu ennustaa etelätuulta.

Sumu tekee merellä "meripimeän" ja puskeutuu toisinaan maallekin paksuna hallavana "pöhkänä". "Syksyllä on sumu suveksi, keväällä talaven jatkoksi."

Pilviä putoaa toisinaan taivaalta ja löydetään kedolta limaisina kappaleina. Sitä otetaan talteen, ja kun sattuu tulipalo, kierretään sillä palopaikka ja sitten se viskataan tuleen. Siitä tuli talttuu.

Lumen jos sataa lehdille, tulee pitkä kevät. Jos lumen sataa sulaan maahan, tulee tautinen vuosi. Jos taas talvella on lunta paljon oksilla, tulee hyvä ruisvuosi. Keväällä taas jos pelto jo on oraalla, kun vielä lunta viskaa, tulee sen parempi vuosi. "Kun minkä lumen huiluttaa äijän ravosta läpi, niin se pyssyy."

Kun käki tulee lähelle asuntoa kukkumaan. Samoin, jos käki kukkuu aikaisin keväällä, sillä se kukkuu:

"Leipää lehteen, hallaa hankeen." "Kahta hallaa ei ole samana vuonna: poutaa ja pakkasta."

Kun kajavat ja loukeet lentävät maalla, parkuvat ja istuskelevat kivillä, tulee "tormi".

"Pyry pakkasen perästä, pakkanen pyryn perästä." — "Vilu varren kasvattaa, aurinko terän tekee."

Jos minkälaista ilmaa on ylikuulla, niin alakuulla on jo erilaista, kun täysilleen kuu tulee.

Vanhojen luotolaisten kuulemme vielä haastelevan tarinoita muinaisista sotatapahtumista.

Isonvihan ajoista on vielä useita kertomuksia ja muistelmia. Seitsemän vuotta oli isoa vihaa kestänyt, ja ainakin kolmena vuotena olivat Hailuodon asukkaat olleet paossa. Monet olivat menneet Ruotsin puolelle Sanskerin kalasaunoille, ja sieltä käsin salaisin puolin käyneet kotipeltojaan viljelemässä. Muutamat taas olivat kerran olleet piilossa kotisaarella, eräässä syvässä suurien mäntyjen, korkeiden töyrien suojaamassa Hyypänmäen rotkossa, jota vieläkin sanotaan "Pakopirtin rotkoksi". Kerrotaan, että rotko olisi puilla ja turpeilla taitavasti katettu niin, ettei ulkoa ensinkään huomannut piilopaikkaa. Venäläiset olivat kulkeneet siitä ylitsekkin ja arvelleet vain: "tässähän on suo". Lopulta oli kumminkin pakolaiset löydetty ja kaikki surmattu.

Talven ajankin olivat vainolaiset Luodolla oleskelleet, milloin missäkin yltäisiänsä tehden. Juntin talossa olivat ottaneet emännän kiinni ja ripustaneet kodan kattoon ja poltelleet selkää, pakottaakseen häntä ilmaisemaan, mihin talon tavarat ja rahavarat oli kätketty. Mutta kun ei emäntä tiennyt sitä sanoa, olivat sentään viimein ottaneet kurjan alas. Arvaahan sen, millainen hän oli, kun nuotion päällä oli pidetty. Jonkun ryssän oli kuitenkin tullut emäntää sääli ja luvannut salaa toisilta, jotta "kunhan kuot mulle sukat, niin minä sun parannan". Emäntä luvannut ja ryssä nylkenyt koiransa ja pannut vastanyljetyn nahan emännän selkään palohaavoille. Pian oli selkä parantunut ja parantaja saanut luvatut sukat.

Haapalassa, joka oli komea talo Kirkkojärven takana, oli talon miesjoukko, 9 miestä, ollut syömässä, kun venäläinen tuli ja ympäröi talon. Yksi toisensa jälkeen oli miehet viety ulos ja tapettu. Sitten käyty etsimään talon rikkauksia, jotta "kyllä kai tällaisesa talosa pitäisi löytyä".

Perälässä kerrotaan venäläisten surmanneen 20 miestä, ja Kujalan pirtissä oli myös koko joukko tavattu tapettuna.

Talvella olivat venäläiset hiihdellen etsineet pakolaisia metsistä. Kerran hiihdeliyt Ruohokarin kurkulla koko joukko. Pari miestä ollut etempänä toisista etsikkomatkalla ja nähneet, kun Juntti hiihtää kahnutti Liisan, ämmänsä kanssa. Lähteneet niitä takaa ajamaan ryssät, ja toinen, parempi hiihtäjä, jo saavuttanutkin ja paljaalla miekalla tavoitellut. Silloin Juntti kääntynyt takaisin ja sommallaan survaissut ryssän suin päin lumihankeen.

Helposti ryssä keikahtanutkin, kun sukset olivat kannantakaisilla jalkoihin kiinnitetyt, miekkansakkin siinä hätäkässä pudottanut. Juntti, kun oli ryssää hangessa pitänyt, oli sanonut Liisalle: "Liisa, Liisa, pistä tuota s—naa silimään!" Ryssä hätäillyt: "älä silimään pistä, älä silimään pistä!" Mutta Liisa oli ryssän omalla miekalla pistänyt hänet kuoliaaksi. Samalla tavalla olivat toisenkin takaa-ajajan nutistaneet ja sitten kiireen kyytiä lähteneet hiihtämään.

Luodolla olivat venäläiset tappaneet ja syöneet kaikki lehmät, yhden toisensa jälkeen. Lopulta vain yksi ainoa lehmä enää ollut koko saarella, kaikkein nurkimmaisessa talossa, Äyrään takana Luukkaan Paavolla. Itse oli talonväki sen "kluvunnut" ja syönyt, ennenkuin venäläinen sitä ehti ryöstää.

Kirkonkellot kerrotaan upotetun Kirkkojärveen, ja siellä ne ovat vieläkin. Ei ole järvi antanut niitä ilmi, vaikka on etsitty.

Paljon oli Luodolla jäänyt tiloja autioiksi ison vihan aikana, kun eläjät olivat paenneet, mikä minnekkin, ja monet jääneet sille tielle, monet taas saaneet surmansa kotitanhuvilla. Nämä autiotilat olivat joutuneet kruununmaiksi ja niitä oli saanut sitten viljellä, kuka vain oli halunnut. Ja olivat niihin myöhemmin hankkineet ja saaneet perintökirjatkin.

Suomen sodan ajoilta on myös tarinoita. Siikajoen Pietolasta olivat venäläiset talvella tulleet "tikkatietä" Luotoon. Pappilaan olivat ensiksi menneet, nälkäisinä kuin sudet. Hentun Riitta Maija oli silloin ollut pappilassa piikana ja se oli kertonut, jotta yhtäkkiä tullut kartanolle Venäjän sota-armeija. Heti menneet navettaan, vaikka Maija sanonut; "ei sinne saa mennä!" Mutta ne työntäneet hänet syrjään ja menneet vain ja ottaneet navetasta lehmän ja "hajottaneet sen siihen paikkaan". Sotamiehet ottaneet suolet ja vetäneet niitä kouransa läpi, "noin vain", ja alkaneet paikalla syödä. Herrat olivat lihoja "puolustaneet" itselleen, vaikka "huonolle siivolle olivat lihatkin jääneet. Eihän sitä näläkäinen katto."

Muuta mainittavaa eivät olleet venäläiset silloin tehneet. Viinaa vain siellä täällä tahtoneet. Muutamaankin taloon olivat tulleet ja tahtoneet, jotta "viinuskii"! Mutta eukko oli lyönyt ronkkaansa, jotta "ei oo!" Ja sillä hyvällä ne menneet taas pois.

Ruotsin sotajoukkokin oli Hailuodossa käynyt, Väntelän talossa olleet yötä, "Linsporan" joukko. Oli ollut pirtti täynnä miehiä, kun palvelustyttö, "isäni äiti", tuli toiselta puolelta pihaa nukkumasta. Jokaisen isomman talon oven päälle oli se Ruotsin sotapäällikkö kirjoittanut, jotta "Linspora mars! Linspora mars!" Kahteen kertaan oli kirjoittanut. Venäläiset kun olivat sitten nähneet sen kirjoituksen, olivat jättäneet sen talon ja muut kanssa. Ne olivat ajaneet takaa sitä "Linsporaa".

Askerin talon lähellä "Sotamännyn" luona oli sitten ollut yhteenotto, "soittu, jott' oli niitä pääherrojakin muutama ammuttu". Ruotsalaisten päällikkö oli sanonut ennen tappelua väelleen, jotta "tänäpäivänä taitaa koira meitä pureskella". Tappelun aikana oli hän noussut veräjälle katsomaan taistelun menoa, ja siihen oli hän ammuttu. Häneen kyllä ei ollut tavallinen lyijykuula pystynytkään. Oli viimein keksinyt joku hopeanapin ja ampunut ja satuttanut. Se lienee jäänyt sitten siihen se koko "vastaan otto Ruottin puolesta". Mainittu "Sotamänty" on vielä pystyssä Askerin talon luona. Se on vahva lakkapää petäjä, yksinäinen aidanvieren seisoja, rosokylkinen, paksukuorinen. Monet syvät rosot näyttävät syntyneen siten, että on yritetty kaivaa petäjään ammutuita kuulia. Muuten on petäjän annettu seisoa rauhassa, vanhana muistona.

Jotkut kertovat, että "Sotamännyn" luona olisi pikku vihan aikana ollut tappelu "ja venäläiset hävesivät kovasti siinä".

Tuoreimmat muistot ovat tietysti "enkesmannikesästä" eli englantilaisten käynnistä Pohjanlahden perillä Itämaisen sodan aikana. Monet Luodon nykyiset vanhat ovat silloin jo parasta nuoruuttaan eläneet. Kahtenakin kesänä liikkui "enkesmanni" näillä main, oli kaksi "enkesmannikesää". Ensi kesänä

"vuonna tuhat kaheksansattaa neljä kuuttakymmentä, kesäkuusa kuluneesa, ensipäivän iltpuolla, tuli tänne tuorustaina, ennen helluntain pyhiä",

kuten kertoo tapauksesta eräs luotolainen "runoilija". Jo edeltäkäsin kuultiin sen käyneen Raahessa, jotta tiedettiin Luotoonkin odottaa. Ja pelättiin sangen kovasti. [Kellotapulissa on erääseen pylvääseen leikattu: "1854 K:an esivallan käskystä vartioitiin täällä vihollisen nimittäin enkesmannin ja frankriikin laivaston maalle tuloa". Joku vartija kai aikansa kuluksi puukkoaan käytellyt.]

Monet peittivät tavaroitaan, siemenrukiitaan ja omakeittoviinojaan maahan taikka kätkivät metsiin, jotta "tänne se nyt ensin tulee, kun tämä on ihan jaloisa". Vahteja asetettiin kirkon kellotorniin, Hyypälle ja Marjaniemeen, "sitä kattottiin joka niemen nokasta". Vuorottain oltiin kellotapulissa vahdissa. Oli annettu tapulivahdille määrä, että soittaa kellolla heti, kun Marjaniemestä annetaan merkki "luusipallilla", jotta englantilaiset rupeavat nousemaan maihin. Oli sitten siellä tapulissa vahdissa Sipon kirkonmies. Sattuivat silloin Englannin laivat juuri tulemaan näkyviin, rantaa eivät vielä lähestyneetkään. Sipo kun näki, hätäytyi ja huusi: "nyt on enkesmanni mais!" ja rupesi lyömään kellonkieltä laitaan. Silloin alkoi ihmistä juosta tapuliin kovalla kiireellä. Mutta eihän se vielä ollutkaan maissa, neljä isoa laivaa kellui kaukana selällä. Kävi se "enkesmanni" kyllä sitten maissakin Marjamemessä, mutta ei mitään kovin erikoista tehnyt, joitakin veneitä poltti. Piilin Kustu-vainaalta poltti ison matkaveneen, jolla kulettiin Malurissa, niin poltti, jotta pohja vain jäi. "Niillä oli semmoset aineet, jotta ne vain suilla veti ympäri venettä, ja se sitä myöten siinä heti paloi." Muutamilta kalamiehiltä, jotka olivat menossa Ruotsin puolelle, ryöstettiin "seelit ja viinat".

Sitten höyrysivät laivat Oulua kohti. Marjaniemestä oli kaikki luotsit viety pois Oulun taakse Sanginjoelle, ettei niitä vain "enkesmanni" saisi avukseen. Mutta olivat englantilaiset onnistuneet kaappaamaan muutamasta iiläisestä Ruotsiin purjehtivasta jähistä — polttivat sen Luodon rannalle sekä erään toisenkin, Halosen Jussin jähin — erään Pohjanlahden väyliin perehtyneen miehen, Ananias Mikkelssonin, joka juopottelun takia ei ollut luotsiksi kelvannut. Ananias opasti sitten englantilaisia Pohjan vesillä, missä vain liikkuivat, ja niiden mukana hän meni, minnehän meni, ettei sen koommin ole nähty, ei kuultu.

Laivat kun tulla porhalsivat merelle, niin Oulun rannassa laivamiehet ja jähtien omistajat kiireesti kokoilivat tavaroitaan talteen ja jähtejään laskivat rantaan — kekseliäs Jähti-Sipo väänsi jähtinsä pohjaan reijän, jotta alus joutui vesilastiin ja laski sitten sen pohjan alta ankkuriin. Rantaan tuli tykkivene, ja 3-4 miestä sousi maalle ja polttelivat useita jähtejä, mutta vesilastissa kelluva Sipon jähti pääsi sillä, että vain mastot kaadettiin. Virpiniemen luona polttivat englantilaiset oululaisen kuunarin ja Varjakan lähellä ison 3-mastoisen frekattilaivan sekä toisen keskeneräisen aluksen telakkaan. Vielä polttivat Oulun tervahovin ja useita makasiinejä. Kävivät englantilaiset kaupunkiakin katselemassa, ja laivat asettuivat meren selälle poikkikatujen kohdalle, valmiina ampumaan. Sitten helluntaimaanantai-iltana lähtivät he matkaansa pohjoista kohden. Kuivajoen suussa olivat taas yrittäneet maalle, mutta siellä muuan isäntä hylkipyssyllä ampunut perämiehen veneestä, ja veneessä olijat häätyneet kääntymään takaisin. Kädet vain olivat vilkkuneet yli laidan, kun olivat makuultaan yrittäneet soutaa. Tekosestaan ampuja sitten sai "kunniametaalin rintaansa". Kemissä käynnistä kertoo luotolaisen runo:

Raahessa olivat englantilaiset aikoneet polttaa kruununmakasiinin, mutta kun sanottiin: "olla niin hyvä, ei saa koskia, tämä on köyhäin hyväksi", niin olivat "niin armeliaita", etteivät polttaneet, vaan "antoivat anteeksi".

Kolttosistaan sitten jälkeen päin "enkeska-valtio" suoritti korvauksen.
Jahti-Sipokin sai sata markkaa.

Sitten seuraavana kesänä tulivat englantilaiset taas Pohjanperän vesille, mutta eivät tulleet maihin, ulompana pysyttelivät. Kävivät aina Haaparannan "retillä" asti, josta hailuotolaiset suolajähdit kiireen vilkkaa pujahtivat toisen reijän kautta omille vesilleen.

Luodon Marjaniemessä käydessään olivat "enkesmannit" ottaneet kiinni pari luotolaista, Hentun talon rengin "Talakvistin Aatin", joka juovuksissa ollen meni heille viinaa tarjoomaan, sekä saman talon 12-vuotiaan poikasen, vielä elävän Jussi-vaarin, ja vieneet heidät veneeseensä, jopa aina sotalaivalle asti. Laivalla käynnistään osaa vanha Jussi jutella aika eloisan, vilkkaan mielikuvituksen vahvasti värittämän kertomuksen. Siellä oli kultakaluunaherroja, kuparilakkimiehiä, kyömynokka "naprieli-amiraali", jolla oli 2 leveää etuhammasta, siellä messinkikanuunoita ja malmitykkejä, teetä, läskiä, kahvia ja "Sant-Fransiskon piskettejä", siellä "vankeja" syötettiin, siellä juotettiin ja varsinkin juopuneen Aatin kera ilvehdittiin. Lopuksi miehet evästettyinä saatettiin taas kotirannalle.

"Sen olis pitänyt mennä sen laivan Turkkiin, kun oli sota siellä, sovan eteen, kun se oli amiraalilaiva ja siinä oli kuninkaanpoikakin eli mikähän oli everstinpoika. Mutta se kääntyikin ja tuli tänne omin päinsä ja oli täällä kaaparilaivana. Jotta olihan pois kotoa."

Entisajan julmista rangaistustavoista muistavat Luodon vanhat ihmiset vielä kertoella yhtä ja toista.

Kirkon luona oli ennen toimitettu mestaus noin satakunta vuotta takaperin. Silloin oli päiviltä otettu Huhta-Antti, "Paskolliseksi" sanottu. Vanhat ihmiset ovat tapauksesta kuulleet "vanhalta äitiltään" tai "vanhalta isältään", jotka itse olivat olleet näkemässä. Mestattava oli murhannut miehen, Vanhala-nimisen. Olivat olleet Heikkisen talossa kortilla "juuston päältä", jotta kumpi sen joutuu maksamaan. Siinä tullut riita, ja Antti hotaissut toveriaan talon porstuassa kuokalla päähän niin, jotta oli siihen kuollut. Tapausta oli ennustanut jo se, että talon lapset — kertoja-mummon isänäiti oli ollut yksi lapsista — olivat päivällä nähneet, kun pitkä nainen, jolla oli toinen jalka kuin hevosella, tullut pihalle ja "kuin maitokänsällä" pyyhkiellyt ja nuolassutkin nurkalla kuivamassa olevaa juustoa [ennen tavattiin juustoja nurkalla päiväpaisteessa kuivata], samaa, josta sitten tuli tora. Outo olento oli sanonut lapsille, jotka olivat kysyneet, kuka hän on: "minä olen neittyt Maaria". Mutta se oli vihollinen, joka näytti, jotta sen kautta tulee syntiä.

Kirkkomaalla oli mestaus toimitettu. Pohjoispuolelle lähelle kirkkoa oli laitettu mestauspölkky, ja sen luo kaivettu hauta. Suuri joukko uteliaita ihmisiä oli ollut katsomassa, kun Antti-rukkaa oli tuotu pappilasta Juolan kujaa myöten. Kahden papin välissä oli hän kulkenut, ja ympärillä kävi vartiasto kantaen korentoja käsissään siten, että niistä muodostui "rengas", jonka sisässä Antti ja papit astuivat. Ja Antti oli itse "pannut" virren, jota oli hänelle veisattu. [Erään kertojan mukaan vanhan virsikirjan 22:s virsi: "Sull', Jesus, mielest' nöyrästä, mä kiitoksen nyt kannan".] Näin oli käyty mestauspölkylle, jonka luona pyöveli oli jo odottamassa punaisine kaapuineen, leveäteräisine kirveineen. [Sama pyövelin kaapu ja kirves lienee ollut aina viime aikoihin asti tallella kirkon lakassa.] Siinä oli Antti vielä, kun mustaa silkkihuivia alettiin sitoa silmille, pyytänyt armonaikaa, mutta pappi oli sanonut: "ei tarvita, kyllä sinä jo oot hyvä", ja työntänyt häntä pölkkyä kohden. Miesparka oli ollut niin kauhuissaan, että oli ollut "enempi kuollut kuin elävä", kun oli lysähtänyt polvilleen. Pyöveli, vanha hailuotolainen ukko, oli myös ollut kovin peloissaan. Puolen päivää oli jo kirvestään "hivonut" ja sitten, kun piti sillä lyödä, oli kaksi kertaa iskenyt eikä sittenkään saanut kaulaa poikki. Kolmatta kertaa ei enää annettu lyödä, vain kirveen terällä sahaten sai lopun leikata. "Lain mukaan" olisi kyllä, kun ei kahdella kerrallakaan saanut kaulaa poikki, ollut häneltä itseltä "pää poikki pantava", mutta kun oli vanha mies, niin annettiin armo. [Miehet ne vain ennen mestaamalla päiviltä otettiin, tiesi muuan luotolainen, mutta naiset surmattiin polttoroviolla. Sentähden vielä: "miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valakiaan".] — Tämän tapauksen jälkeen ei Hailuodossa ole miestappoa tapahtunut.

Raipparangaistusta, piiskaamista eli roiskimista , on toimitettu vielä nykyistenkin vanhojen muiston aikana. Varkaudesta tavallisesti "roiskimalla" rangaistiin ja väärän rahan teosta. Piiskauspuuna, kaakina , oli viimeksi ollut nimismiehen talon luona seisova mänty, johon oli lyöty "aspi", mihin rangaistavan käsiin kiinnitetyn "hanskluvan kettinki" sidottiin. Sen jälkeen, kun vitsomisrangaistus lopetettiin, hakkautti nimismies männyn maahan, ei halunnut sitä katsella. Ennen mäntyä oli kaakina ollut "fankfyöräri" Yrjänän liiterin pyöreä paksu nurkkapatsas. Piiskurina oli viimeksi ollut Kestin Jaako, jonka ei kyllä ollut tarvinnut ketään roiskia, eikä ollut juuri kantanut palkkaansakkaan, jona oli ollut leipä talosta. Häntä ennen oli ollut "viran toimituksessa" Ilves-Heikki, joka oli lyönyt niin, että "vittan lalavat soi ja liha säpäleiksi meni ja kuolleelle verelle paikat". Häntä ennen taas oli roiskinut Rantasuon Jussi, kova piiskaaja sekin ja uskollinen palkkansa kantaja.

Piiskausvitsat olivat 5-6 korttelisia mustakuorisia koivunvesoja. Piiskarin ne piti paikalle valmiiksi laittaa, nimismies sitten "räknäsi" ne ja mittasi ja leikkautti liiat pois. Kovin rangaistus oli 40 paria, kun annettiin "täyven hengen eestä". Kolme vitsaa oli kerralla kourassa ja kahdesti aina kourallisella lyötiin. Selän takana piiskattavan kohdalla seisoi piiskari ja hutki pitkin selkään. Olan kohdalta löi, olan taakse ei saanut vitsoja viedä. Nimismies seisoi vieressä kello kädessä, oli määrä, jotta kellon mukaan lyödä. Mutta eihän ne "iljenneet", koettivat kiiruimman kautta, jotta pian saataisiin loppuun ja hoputtivat: "lyö pois, lyö pois!" Toimitusta katsomassa oli aina "hirviän kovasti" ihmisiä.

Mutta piiskattavat ne olivat toisinaan niin äkäisiä, etteivät ääntä päästäneet. "Ne piti sen komeuven ittelleen, jott'ei lukkaria heistä tuu, jotta saivat kerskua: eipä saatu lukkaria!" Vaan kuului olleen ainakin muutamilla heistä keinonsa. Olivat illalla, kun seuraavana päivänä vietiin roiskittavaksi, saunassa voidelleet selkänsä "traakin verellä" ja maistaneetkin sitä vähän, jotta tulisivat sen äkäisemmiksi. Apteekistako, vai mistä lienevät sitä saaneet. "Sanovat, jotta traakin veri on kuolleitten veren kautta keitetty apoteekkarein tavan jälkeen, ja se oli ennen vanhaan ryssän sotaväelle ehtoollisantona, jotta miehet tulisi pelekäämättömälle luonnolle ja äkäisiksi."

Vielä elää Hailuodossa pari kolme ukkoa, joita on nuoruuden päivinä piiskattu. Noin 10-15 vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi on "roiskittu".

Roiskimisen jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Aittarin edessä kirkon perällä kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkko käytävää. Mustatuoli oli "kuin soututooli", korkeampi vain, jotta istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta, "kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle. [Muuan ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle sijalle.] Siitä heti seurakuntakin näki, kuinka suuri pahantekijä siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansasi" Niin oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.

Jalkapuuta säilytettiin kellotapulin alakerrassa. Siinä oli kaksi paksua tukkia päällekkäin ja niiden välissä viisi pyöreää reikää, toiset isompia, toiset pienempiä. Siinä istutettiin juopottelemisesta sekä häiriön tuottamisesta kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Kirkon edessä piti istua, jotta kirkossa kävijät mennen tullen saivat nähdä. Hyvin vanhaan aikaan oli Kantolan Jaakoa istutettu ihmisten kummana kolme kertaa jalkapuussa. Oli Jaako-rukka kerta toisensa perään erehtynyt ja langennut juoppouden paheeseen.

Kirkon portailla, kirkon ovipielessä oli ennen seisotettu muuatta akkaa — "isän vanha äiti tapasi kertoa" — lypsinkiulu käteen sidottuna ja "lehemän panta" kaulassa. Akka oli varkain kulkenut lypsämässä muiden lehmiä.

Edellä olemme usean luvun alku- ja loppukuvina nähneet kummia koukerolta: luotolaisia puumerkkejä. Hyvin monessa luotolaistalossa onkin vielä käytännössä nuo ikivanhat, kautta aikojen polvesta polveen säilyneet talon merkit. Niitä näkee leikattuina astioiden pohjiin, haraviin, viikatteiden varsiin, sirppien päihin, verkkopuikkareihin, auskareihin ja moniin muihin talon puutavaroihin. Ja kirjotusta taitamattomat isännät piirtävät sen asiakirjoihin nimensä alle. Niistä tuntee talo tavaransa, jos sattuu sen tarvitsevalle naapurille kinaamaan, taikka se muuten joutuu ajelulle. Ne ovat kuin talon vaakunoita, joita ei saa käydä väärentämään, "taikka kunnia pois".

Onkin siinä kymmenisessä parvessa, jopa lähes sataisessa ryhmässä koukeroa kaikenlaista, ja paljon siinä on pitänytkin koukerota keksiä, kun joka talolla on ollut erilaiset merkkinsä. Muutamat ovat tyytyneet vain yksinkertaiseen ristiin tai haarukkaan, nelosen ja seitikon malliin, hyvin useat ovat käyneet vinoristiä kehittämään yksi yhteen, toinen toiseen suuntaan. Joku on ottanut malliksi "variksen varpaan", joku "käsi pystysä seisovan miehen", muuan taas "tuulimyllyn", ja eräs näreen. Jopa on joku keksinyt vanhan hakaristimallin ja toinen taas on leikannut hauskan viisneliöisen. Omituisia ovat Iljanan, Järvelän, Juntin ja Nissilän puumerkit. Monet merkeistä muistuttavat vanhoja riimukirjaimia.

Hyvin harvoissa merkeissä on käytetty käyrää viivaa, huomaamme, että ne melkein kaikki ovat suoraviivaisia, pysty-, vino- ja vaaka-viivoja, enimmin ehkä vinoviivoja. Tämä onkin hyvin luonnollista, sillä käyrää viivaa on koko vaikea leikata puuhun, helpoin on leikata puuta viisto- ja poikkisyyhyn.

Merkit ovat tavallisesti kuuluneet talolle, eikä suorastaan talon asukkaalle. Jos näet talo on oston kautta joutunut toiselle omistajalle, on hän ruvennut käyttämään ostamansa talon vanhaa merkkiä. Harvemmin on omistaja vienyt merkkinsä toiseen taloon. Viime aikoina on kyllä yhä enemmän ostoista ja muutoista ja milloin mistäkin syystä vanhat merkit ruvenneet häviämään, ja sijaan tulleet omistajan nimikirjaimet, joko vain yksi kirjain taikka kaksi kolmekin yhteen sommiteltuina. Joskus taas on entiseen aikaan otettu nimikirjain jäänyt talon merkiksi. Niin esim. entisen Matti-isännän "ämmä" on jäänyt Valpulle "elämään", samoin Väntelässä ja Haapalassa. Päärnissä taas on "A"-alkuinen nimi ollut entisellä isännällä, ja Pillissä on ennen asunut Kustaa Holma.

Talojen jakaantuessa on talon vanha merkki jäänyt semmoisenaan kantataloon, ja uudet osat ovat siihen lisänneet jonkun "sorkan" oman talonsa merkiksi. Siten on samannimisillä taloilla vain vähillä eroavaisuuksilla samanlaiset puumerkit. Kuustoilla on variksenvarpaansa, Hentuilla näreensä, Trupukoilla tuulimyllynsä, Rantasuolla vinoristinsä, Yrjänän taloilla tadikkonsa j.n.e., kuten merkkikokoelmaa tarkastaessa huomaamme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA HAILUODOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kuvauksia Hailuodosta

KUVAUKSIA HAILUODOSTA

SAMULI PAULAHARJU

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE