E-text prepared by Tapio Riikonen

VANHA LAULU

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLO ASP

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1916.

HENKILÖT:

Taneli Korpela , talollinen. Katri , hänen vaimonsa. Heikki , heidän poikansa. Vilma . Jere .

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Korpelan pirtti. Vasemmalla ovi peräkamariin ja oikealla ulos ja porstuakamariin. Peräseinällä kaksi akkunaa.

JERE (pukeutuneena pyhävaatteisiinsa, harjaa takkinsa rintapieltä akkunan luona. Hetken kuluttua tulevat isäntä ja emäntä vasemmalta.)

EMÄNTÄ. No joko sinä pian olet valmis lähtemään?

JERE. Kyllähän minä. Tuota tahran roikalettahan minä tässä enää —

EMÄNTÄ. Mene pakariin ja pyydä, että Vilma puhdistaa sinun takkisi kahvilla.

JERE (menee oikealle).

ISÄNTÄ. Jos me sentään jättäisimme sen kirjeen lähettämättä.

EMÄNTÄ. Lähettämättä? Mitä sinä höpiset?

ISÄNTÄ. Sitä minä vaan meinaan, ettei se Heikki kumminkaan sinun tuumiisi suostu.

EMÄNTÄ. Saadaanpa nähdä.

ISÄNTÄ. Et sinä sitä poikaa noin vaan oman mielesi mukaan kääntele.
Kukatiesi hänellä on omia aatoksia.

EMÄNTÄ. Tässä asiassa hänellä ei saa olla niitä.

ISÄNTÄ. Pyh!

EMÄNTÄ. Sano sinä mitä haluat, mutta minä luotan Heikkiin.

ISÄNTÄ. Heikki viis välittää Honkalan tyttärestä.

EMÄNTÄ. Miks'ei välittäisi. Onhan siinä välittämistä.

ISÄNTÄ. No on niin, mutta olethan sinä jo monasti Heikin mielen huomannut. Ainahan se on pujahtanut ovesta pellolle, ennenkuin sinä edes kunnolla olet päässyt juttuasi alkamaan.

EMÄNTÄ. No entäs sitten! Pujahtaa minun puhuessani, mutta pujahtaneeko
Honkalan Kertun vierestä.

ISÄNTÄ. Jätä sinä vaan ne hommasi. Ei sitä nykymaailman aikaan vaan niin ihmisiä naiteta kuin ennen.

EMÄNTÄ. Ei sinun kalloosi näy mitään juuttuvan. Tätä minä olen saarnannut jo Herra ties kuinka kauan ja sinä vielä vaan puhut noin. Nytkö minä jättäisin kaikki, kun vihdoinkin olen saanut asian vauhtiin. Honkalaisten kanssa olen puhunut jutun kypsäksi, Kertun mieltä olen syrjäteitä kuulostellut. Hän on lapsesta asti pitänyt Heikistä. — Ja onhan siinä pojassa pitämistäkin! — Nytkö minä lopettaisin. Ehei! Jere vieköön kirjeen Honkalaan.

ISÄNTÄ. Kyllähän se lahja olisi, jos meidän joukko siihen Honkalaan taas käsiksi pääsisi.

EMÄNTÄ. Ja Heikki sitä osaisi asuakin. Ei se hänen kädestään koskaan vasaramarkkinoille joutuisi.

ISÄNTÄ. No, no, muori. Kyllähän minäkin sitä asuin, mutta kun minä. —

EMÄNTÄ. — Olen sellainen tyhjäntoimittaja.

ISÄNTÄ. So, so, älähän nyt! Nääs se oli sillä lailla, että kun —
(Vaikenee Jeren tullessa.)

JERE. No nyt minä sitten olisin valmis vaikka lähtemään.

EMÄNTÄ. Annahan, ukko, se kirje Jerelle. (Isäntä antaa kirjeen.) Kun sinä tulet kirkonkylään, viet sinä heti ensi työksesi tämän kirjeen Honkalan emännälle ja sanot hänelle paljon terveisiä minulta. — Sitten sinä menet leipurille ja tilaat sokerikakun ja pikkuleipiä. Ne saa sitten lähettää kirkkoväen mukana meille. Kauppiaalta sinä tuot kolme kiloa kahvia ja saman verran palasokeria ja — mitäs minun vielä pitikään tuottamani?

ISÄNTÄ. Minulle sinä sieltä kauppiaalta tuot punasen topan ruutia, puolenkiloa kahdeksan numeron hauleja ja viisikolmatta kahdentoista kaliiperin hylsyä. Tässä alkaa kohta linnustuksen ajat.

EMÄNTÄ. Aina sinä niitten pyssyjesi kanssa vähtäät. — Niin, kolme kiloa kahvia ja sokeria sekä paketti jästiä. —

JERE. Kun ne kaliiperit ja jästit nyt vaan muistaisi.

EMÄNTÄ. Ethän sinä, ukko rahju, niitä muista. Taitaa olla paras, että kirjoitetaan ne kaikki paperille. (Isäntä ja emäntä menevät. Jere istuu penkille ja alkaa latailla piippuaan. Vilma tulee kantaen kaljatuoppia.)

JERE. Annahan likka, kun minä ryyppään vähän sitä sinun kaljaasi. (Juo)
Ahhah! Hyvää se olikin.

VILMA. No millekäs asialle se Jere sinne kirkolle oikeen menee?

JERE. Jaa'a. Nyt onkin ylen tärkeät asiat.

VILMA. Kun ei se Jere vaan kulkisi naimaretkillä?

JERE. No niilläpä tietenkin.

VILMA. Sitä Kärkelän Kaisaako se Jere nyt sitten meinaa?

JERE. Älähän pilkkaa.

VILMA. Enhän minä.

JERE. Sinne Honkalaan se emäntä minut lähetti.

VILMA. Honkalaan?

JERE. Niin juuri.

VILMA. Mitäs asiaa emännällä on Honkalaan?

JERE. Kattiako sinä sillä tiedolla teet? — No voinhan minä sen sinulle sanoakin. Niitä Honkalan väkiä se emäntä lähetti tänne kesteihin pyytämään.

VILMA. Eihän nyt ole edes Tanelinpäivät.

JERE. No jollei ole, niin keksiihän ihminen aina jotakin muuta syytä, kun sitä välttämättömästi tarvitsee.

VILMA. "Välttämättömästi juttelee." Mies hoi! Mitä sinä juttelet?

JERE. Aai, minä huomaan, ettei sinun kalloosi ole sitä älliä viljalti siunaantunut. Ja mistäpä sitä — vaimoihmisen päähän. Nääs sinä et osaa katsoa kaikkien asioitten päälle yht'aikaa. Mutta minä osaan.

VILMA. No katso sitte!

JERE. Joo, sen minä teenkin. Jos minä lyön meidän läsipäistä tammaa, niin se tietää, että emäntä on haukkunut isäntää ja isäntä minua. Nääs se on nyt sitä asioitten ylikatsomusta, översihtiä. Ja jos Honkalan väki pyydetään meille noin vaan ilman aikojaan pitoihin, niin se tietää häitä.

VILMA (säikähtäen). Häitä?

JERE. Häitä niinkin, juuri häitä. Honkalassa on likka ja meillä poika ja mitäs muuta enää häihin tarvitaankaan? — Mutta ethän sinä ymmärrä tätä asiaa, eihän sinulla ole sitä oikeata ylikatsomusta.

VILMA (kääntyy poispäin). Niin, niin. Eihän minulla sitä ole.

JERE. Ja pulska pari siitä tuleekin. Likka niin punaposkinen ja norjakäyntinen ja niin rikas, niin rikas. Ja entäs sitten meidän Heikki! Sen komeampaa miestä saa hakemalla hakea.

VILMA (itkuun puuskahtamaisillaan). Niin.

JERE. Joutenhan sinne Heikki kotivävyksi muuttaakin ja myö koko tämän Korpelan höskän. — Kyllä siellä suuressa Honkalassa kelpaa sitten kelliä ja äljennellä. — Mutta annas olla, sinähän olet vallan oudon näköinen. Kun et vaan olisi kipeä?

VILMA. Ei minua mikään vaivaa. (Purskahtaa itkemään.)

JERE. No, tuonasen ryppy, johan sinä vallan vetistelet! — Ahaa! Juu, juu. Vai sillä lailla. Minä osaan asioitten ylikatsomuksen minä. — So, so, Vilma. Pane nyt jo pruntti suulle. Ei se asia itkusta parane. — No johan sinä nyt vallan! Näkee vielä emäntä sinun jollotuksesi, niin sitten sinä vasta. — Taitaa olla tulossa tänne.

VILMA (menee).

JERE. No ei nyt hassumpaa! — Jaa'a! Niin sitä sitten käy; kun ei osaa tehdä sitä översihtiä.

HEIKKI (avoimesta ikkunasta). Hei ukko!

JERE. Hei, hei! No jokos sinä sait sen kiukaan kivettyä?

HEIKKI. Jo se tuli, ja hyvä siitä tulikin.

JERE. Oho, poikani! Ei niitä saunan kiukaita nykykansan miehet osaa kivetä.

HEIKKI. Saatpahan huomenna kokea.

JERE. Tietää sen kokemattakin. — Tule sinä pirttiin sieltä pihalta.

HEIKKI (tulee). Huomenna me sitten uudistamme sen kiukaan semmoisella löylyllä, että sinunkin harmaat haivenesi kruusaantuvat. — Mutta mitä varten sinä nyt noin olet pyhäpukimissa?

JERE. Minä menen kirkonkylään asialle.

HEIKKI. Onpa siinäkin asiapoika!

JERE. Lapsia lähetetään lasten asialle ja miehiä pannaan miesten toimiin.

HEIKKI. No kumpaakos sorttia sinä olet?

JERE. Senkin kakara!

HEIKKI. No, no. Sovitaan pois ja mennään katsomaan, saammeko me pakarista kahvia.

JERE. Tuotanoin, minä —

HEIKKI. Älä tuotanoitse! Tule pois! (Isäntä ja emäntä tulevat.) Täältähän se äitimuorikin tulee. Jerellä ja minulla on niin kamala kahvin jano. Onko sitä lientä keitettynä?

EMÄNTÄ. Eiköhän tuota liene.

HEIKKI. Mennään pois sitten vaan.

EMÄNTÄ. Jos sinä, Heikki, jäisit tänne hetkeksi. Anna Jeren mennä edellä.

HEIKKI. No menköön sitten — mutta en minäkään aio täällä kauan viipyä.

JERE. (menee)

ISÄNTÄ. No, tuliko siitä kiukaasta kalua?

HEIKKI. Tuli siitä ja hyvä tulikin. — Sekö se asia oli? (Aikoo mennä.)

EMÄNTÄ. Odotahan vielä hiukkasen.

HEIKKI. No?

EMÄNTÄ. Jos sinä, Heikki, vähän naulaisit kiinni rantaportin säleitä.
Ne ovat kaikki niin rempallaan. Liekkö ne edes tallella?

HEIKKI. Minä olen tuuminut tehdä siihen ensi talvena kokonaan uuden portin.

EMÄNTÄ. Mutta jos nyt ensihätään sitä vanhaa hiukan korjailisit.

HEIKKI. No saanhan minä sen tehdä.

EMÄNTÄ. Nämä meidän muuritkin jäivät juhannukseksi kalkitsematta. Jos sinä huomenna joutuisit —.

HEIKKI. Mitä niitten nyt enää on väliä! Saahan ne sitten vaikka jouluksi valaista. — Jos niitä röykkiöitä ollenkaan kannattaa tuhria.

EMÄNTÄ. Uudethan ne pitäisi muurata.

ISÄNTÄ. Uudet muurit vanhaan taloon.

HEIKKI. Kerran tästä vielä saadaan uusikin talo. Ensi kesänä minä tämän röttelön hajotan ja rakennan komeamman sijalle.

EMÄNTÄ. Rakennat, jos rakennat.

HEIKKI. Varmasti. Minä teen työtä: kuivaan Hirvisuon, ojitan vesijätön, puuhaan, häärin. Tästä sopessa tuhrimisesta täytyy tulla kerran loppu. Ja siitä tuleekin. Minä en hellitä.

EMÄNTÄ. Tällä tilkulla ei siitä koskaan päästä.

HEIKKI. Jollei tällä, niin toisella.

EMÄNTÄ. Et sinä tämän palasen avulla koskaan parempaa hanki.

HEIKKI. Korpela antaa monin verroin enemmän kuin mitä siitä tähän asti on otettu.

ISÄNTÄ (puolustellen). Mitäs minä, vanha mies —.

EMÄNTÄ. Kyllähän minä muistan, että sinä olet niistä uusista konsteista puhunut ja kyllä kai niistä hyötyäkin olisi, jos sinä saisit suuremman läänin hallittavaksesi.

HEIKKI. Niin, äiti. Suurempi lääni, kartano. — Minä tekisin siitä mallitalon koko maakunnalle. En nukkuisi öisin — tuumisin, suunnittelisin.

EMÄNTÄ. Olisipa Honkala vielä meillä!

HEIKKI. Älkäämme puhuko siitä.

EMÄNTÄ. Niin, kirveltäähän se mieltä.

HEIKKI. Kerran minä hankin uuden.

EMÄNTÄ. Luuletko silti unohtavasi oikean Honkalan? Isäsi ja minä emme sitä koskaan tee.

ISÄNTÄ. Emme.

HEIKKI. En minäkään.

EMÄNTÄ. Ja kuitenkin sinä voisit, jos vain tahtoisit, poistaa tämän yhteisen surun.

HEIKKI. Minunhan pitikin mennä kahvia juomaan. Taitaa jo Jere hörppiä kuudetta kupillista. (Aikoo lähteä.)

EMÄNTÄ. Kuuntele nyt kerrankin kunnolla.

HEIKKI. Kyllähän minä teitä aina muuten kuuntelen, mutta tässä asiassa minä en voi.

EMÄNTÄ. Kyllä sinä voit, jos vaan tahdot.

HEIKKI. No minä en tahdo sitten.

EMÄNTÄ. Jos sinä edes hiukan ajattelisit asiaa.

HEIKKI. En minä semmoista osaa ajatella.

EMÄNTÄ. Ja kuitenkin sinä sanot aina muistavasi Honkalaa.

HEIKKI. Mutta eihän se tähän kuulu.

(Jere tulee.)

JERE. Tuonasen ryppy. Ethän sinä tullutkaan.

HEIKKI. Kyllähän minä tästä vielä sinne ehdin.

JERE. Minä hörppäsin jo kuppini.

HEIKKI. No mennään nyt vielä kumoamaan yksi ylimääräinen.

JERE. Annas olla. Minun täytyy kysyä emännältä, joko se lista on valmis.

EMÄNTÄ. Tässä se on.

JERE. Jollei se Honkalan emäntä ole saatuvilla, niin saako sen kirjeen pistää jollekin toiselle?

HEIKKI. Honkalan emäntä?

EMÄNTÄ. Kunhan se vain oikeaan taloon tulee.

JERE. Jassoo.

HEIKKI. Mitäs asioita sillä äitimuorilla Honkalaan on?

EMÄNTÄ. Ajattelin pyhäksi tänne kutsua.

HEIKKI. Hm! (Kävelee kiihoittuneena edestakaisin.)

ISÄNTÄ. Täytyyhän meidänkin kerran kestejä pitää — pitkästä aikaa.

HEIKKI. Sitäkö varten ne portin ja muurin laitokset?

EMÄNTÄ. Saisivathan ne muutenkin olla tehtyinä.

HEIKKI. Äiti, te kiusaatte minua.

JERE. Kattos tota ronttia!

EMÄNTÄ. Minä kiusaan sinua?

HEIKKI. Kyllä minä huomaan, mihinkä te tähtäätte.

EMÄNTÄ. Mitä ihmeen huomaamista siinä on? Parempaa tyttöä kuin Kerttu ei ole näillä kulmilla.

ISÄNTÄ. Kyllähän sinä sen itsekin tiedät.

HEIKKI. Ei minulla mitään Kerttua vastaan ole, mutta —

EMÄNTÄ. No mitä sinä sitten puhut kiusaamisesta?

HEIKKI. Rakas äiti ja isä, minä en mielelläni puhu tämmöisistä asioista enkä oikeen voi… voi sietää, että niistä muutkaan puhuvat.

EMÄNTÄ. Sinä olet ollut liian paljon yksinäsi täällä korvessa, järvien takana. Et sinä osaa edes ajatella niinkuin muut ihmiset.

JERE. No menenkös minä?

EMÄNTÄ. Tietysti! Mitä sinä siinä vielä töllötät?

HEIKKI. Äiti, te voisitte säästää minulta tämän, jos te tahtoisitte.

EMÄNTÄ (Jerelle). No etkö sinä jo lähde!

JERE (menee).

EMÄNTÄ. Täytyyhän sinun, hyvä ihminen, jo tuumia naimisiin menoa. Isäsi vanhenee, minä vanhenen, kerran me kuolla kuukahdamme, ja silloin on sinulla ympärilläsi vain vieraita.

ISÄNTÄ. Ei sinun talonpidostasi ikänä tule mitään ilman kunnollista emäntää.

EMÄNTÄ. Mutta ethän sinä edes viitsi katsella ympärillesi. Ja kun minä sinun parastasi toimitan, nostat sinä aika äläkän.

ISÄNTÄ. Niin juuri. Sinun parastasi. Et sinä mistään Kertun veroista löydä.

EMÄNTÄ. Onhan täällä tyttöjä — mitä on. Mutta Korpelan suvun vesalle ei ole kelvollista.

ISÄNTÄ. Sinä tahdot tehdä uudistuksia, sinä tarvitset rahaa… Ja kuitenkin sinä vain murjotat, kun me puhumme sinulle järkeä.

EMÄNTÄ. Saathan sinä täältä tyttöjä muitakin kuin Honkalan Kertun. Saat rutiköyhäin talollisten ja renkien kakaroita.

ISÄNTÄ. Ja piikojen äpäriä.

EMÄNTÄ. Siinä on meidän Vilma. Mene ja nai hänet.

HEIKKI. Entäpä jos tekisin niin!

EMÄNTÄ. Mitä!

ISÄNTÄ. Poika, mitä sinä meinaat?

HEIKKI. Entäpä jos tekisin niin?

EMÄNTÄ. Oletko sinä tullut hulluksi?

ISÄNTÄ. Oletko sinä valveilla vai puhutko sinä unissasi?

HEIKKI. Kyllä minä olen täysin hereillä ja minun järkeni on kirkkaampi kuin monasti ennen.

EMÄNTÄ. Minä en ymmärrä sinua.

ISÄNTÄ. En minäkään.

HEIKKI. Te olette tänään pakoittanut minut sanomaan, mitä jo kauan sitten olen aikonut teille ilmaista. Minä tarvitsen kohta vaimon ja minä olen valinnut itselleni vaimon, ja se on juuri meidän Vilma.

EMÄNTÄ. No jo minä kummia kuulen! Hahhaa! — Mutta sehän sopiikin. Isä juo ja pelaa talonsa ja poika nai piian äpärän. Kyllä tätä sukua on Paha siunannut.

HEIKKI. Äiti!

EMÄNTÄ. Käsket kai minua vaikenemaan? Eei! Minä puhun mitä minua haluttaa ja sinä kuuntelet! — Vai sillä lailla! Sinä sotkeennut ensimaiseen piikaan, jonka tapaat, ja olet valmis naimaan hänet. Ei ole ennen piikoja Korpelan ja Vaarantaustan sukuihin naitu… Ja sinäkö sen uuden mallin alkaisit. Ei niinkauan kuin minun pääni on pystyssä… Kyllä niistä lutkista pian päästään! (Menee.)

HEIKKI. Minä pyydän teitä, äiti —.

ISÄNTÄ. Johan sinä nyt vallan pehmeitä tuumiskelet, Heikki. Ei sinun heti kannata noin hätääntyä. Sattuuhan semmoista. — Ja pääsethän sinä siitä naisesta rahalla irti.

HEIKKI. Ei minun luonnollani sentään niin pitkälle mennä.

ISÄNTÄ. No mitä sinä sitten oikeen meluat? Ethän sinä tuommoista piikaa voi vakavasti ajatella…

(Emäntä tulee raastaen Vilmaa käsivarresta.)

VILMA. Voi, emäntä, päästäkää! Te puristatte minun käteni poikki.

EMÄNTÄ. Suu kiinni, lutka!

HEIKKI. Tuollaiset sanat ovat vallan tarpeettomia, äiti.

EMÄNTÄ. Lutka kuin lutka!

VILMA. Antakaa minun mennä!

EMÄNTÄ. Luuletkos minun itseäsi täällä pidättävän! Tuoss' on sun kaappisi ja tuossa on ovi. Mene! Äläkä koskaan tule minun silmieni eteen… Mitä sinä epäröit! Kokoa tavarasi heti paikalla ja lähde!

HEIKKI (pidättäen Vilmaa). Sinä jäät!

VILMA. Anna minun mennä.

HEIKKI. Sinä jäät!

EMÄNTÄ. Mitä? Rupeatko sinä vastustamaan minun käskyjäni?

HEIKKI. Äiti, minä olen teitä aina totellut, mutta nyt minä en voi.

EMÄNTÄ. Sinä tahdot pakottaa äitisi ja isäsi elämään saman katon alla — jalkavaimosi kanssa.

ISÄNTÄ. Nääs, ei se ollenkaan… tuota… sillä lailla ole.

VILMA. Rakas emäntä… Heikki, anna minun mennä.

EMÄNTÄ. Sukusi kunnian sinä tallaat jalkojesi alle ja hyyssäät porton penikkaa.

HEIKKI. Minä pyydän, älkää kiinoittako itseänne ja — minua.

EMÄNTÄ. Tuo sinua kiihoittaa, tuo kiimainen narttu sinua kiihoittaa. Ulos! Minä en jaksa katsella sinua enää. Maantielle! Sinä maantien sikiö.

HEIKKI. Älkää, äiti kulta, älkää!

EMÄNTÄ. Mene… mene… portto!

HEIKKI. Jumalauta! Tästä täytyy tulla loppu! — Jos teitä, äiti ja isä, ei haluta asua saman katon alla tulevan miniänne kanssa, niin tuossa on viisi hirttä poikki. Kyllä maailmassa tilaa on.

VILMA. Rakas Heikki, anna minun mieluummin mennä!

ISÄNTÄ. Kukas täällä oikeen käskee?

HEIKKI. Minä täällä käsken, jos niiksi tulee. — Ette kai ole unohtaneet, että jo uudesta vuodesta asti on Taneli Korpela muonalla ja Heikki Korpela isäntänä?

EMÄNTÄ. Sinä olet noiduttu.

HEIKKI. Minä olen mikä minä olen ja Vilman minä otan vaimokseni ja nyt se asia on selvä. (Vilma ja Heikki menevät.)

ISÄNTÄ. Johan minä sitä sanoin.

EMÄNTÄ. Hän on noiduttu.

ISÄNTÄ. Hän on sinun poikasi.

EMÄNTÄ. Mutta Honkalasta minä en luovu… Nytkö joku piian lutka vetäisi mustan ristin minun vaivannäköjeni päälle. Ei sinä ilmoisna ikänä!

ISÄNTÄ. Minkäs sinä Heikille mahdat?

EMÄNTÄ. Heikille? Ei tässä ole Heikistä kysymys.

ISÄNTÄ. Kyllä se Honkala nyt meiltä meni.

EMÄNTÄ. Minä hankin sen takaisin vaikka minun täytyisi noitia tuhota!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Lauantai-ilta.

(Vilma kokoilee seinällä olevasta pienestä kaapista tavaroitaan suureen liinaan, sitoo sen nyytiksi, kääntyy vielä kerran katsomaan pirttiä ja on juuri tarttumaisillaan ovenripaan kun Heikki tulee.)

HEIKKI. Minä arvasin sinun aikeesi… Onneksi ehdin tänne ajoissa.

(Taluttaa Vilman istumaan.)

VILMA. Olisit antanut minun mennä.

HEIKKI. Sinä jäät minun luokseni.

VILMA. Minä pelkään niin sinun äitiäsi. Hän katsoo minua aina kuin… En minä osaa sanoa. Minä tunnen itseni niin sanomattoman onnettomaksi hänen läsnäollessaan… Ja minähän olen syyllinen. Minä olen vienyt hänen poikansa.

HEIKKI. Maailma on tehnyt äidin kovaksi, mutta ei hän sinulle mitään pahaa tee. Hän rakastaa minua eikä voi unhoittaa Honkalaa. Hänen mieltään kirveltää nyt, mutta kerran taas kaikki tasaantuu, kerran me hänet lepytämme.

VILMA. Ei hän koskaan unohda, mitä sinä eilen sanoit.

HEIKKI. Kuohahdinhan minä liikaa, mutta äiti siihen… No olkoon!

VILMA. Anna minun mennä, niin on paljoa parempi. Se oli niin kauheata…

HEIKKI (puhuen melkein karusti). Minä en luovu sinusta. Minä en voi luopua sinusta… Enhän minä ole sinulle milloinkaan mitään turhia puheita ja lurituksia pitänyt, mutta… Nääs minusta semmoiset suupaltit ovat suuria lurjuksia… Itsestäänhän tämä kaikki on… Sinä et saa lähteä.

VILMA. Minä en saa jäädä tänne.

HEIKKI. Mitä sinä nyt… Sinä olet semmoinen raukka.

VILMA. Minun täytyy lähteä…

HEIKKI. Älä kiusaa itseäsi, hyvä lapsi. Kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin.

VILMA. Sinun äitisi ei lepy koskaan.

HEIKKI. Saatpahan senkin kokea.

VILMA. Kunpa emme olisi ollenkaan…

HEIKKI. Johan sinä nyt vallan…! Tuommoisia ei saa puhua. Kaikki menee niin hyvin ja hauskasti, että sinä itsekin kerran ihmettelet. Eikö niin?

VILMA. Niinhän sinä sanot.

HEIKKI. Ja sinäkin. Sinun täytyy rohjeta ottaa oma osasi. Sinä et saa antaa maailman kolhia tiseäsi.

VILMA. Lopettaneeko tuo kolhimistaan minun tahdostani.

HEIKKI (teeskennellyn ankarasti). Nyt sinä panet tavarasi kauniisti kaappiin takaisin ennenkuin väet tulevat saunasta… Ja sitten sinä et saa enää ajatella tätä asiaa. Tottele sinä vaan, sinä pahankurinen lapsi! (Vilma panee tavarat kaappiin.) Kas niin! Kuuntele nyt tarkasti, mitä minä sanon. Tänä iltana sinä et itke yhtään, et yhtään, muista se… Kun muut ovat menneet nukkumaan, tulen minä luoksesi hetkiseksi. Silloin katsotaan, kuinka sinä olet totellut minua.

VILMA. Sinä osaat laskea leikkiä kaikesta.

HEIKKI. Eihän täällä maailmassa jaksaisi muuten ollenkaan elää.

(Jere tulee.)

JERE. Ahaa! Tännekös sinä juutas karkasitkin! Ei siellä silloin vielä löylyä ollut, kun sinä lähdit, mutta sitten sitä alkoi tulla. Kiuas jyrisi kuin ukkonen ikään, kun minä siihen vettä roiskasin. Siellä olisi vaikka silakat seinänraossa paistuneet. (Vilma menee.) No mikäs kiire sille tuli?

HEIKKI. Näkyypä se "nykykansankin mies" osaavan sen kiukaan kivetä.

JERE. Jaa'a. Ei sitä kehtaa kieltää.

(Emäntä ja isäntä tulevat.)

ISÄNTÄ. Kyllä siellä sitä löylyä olikin.

JERE. Ettei vaan syty koko höskä yöllä palamaan.

ISÄNTÄ. Se tässä vielä puuttuisi!

JERE. Kyllä se sauna sentään on poikaa näin vanhalle miehelle! (Menee juomaan kaljaa ja huomaa pöydällä sanomalehdet.) Ahaa, johan ne aviisitkin ovat tulleet! (Antaa yhden lehden Heikille ja istuutuu akkunan luo lukemaan omaansa; isäntä ja emäntä istuvat pitkällä penkillä pöydän vieressä.) Joko lie taas metsiä palanut, kun on ollut niin kuumat.

(Vaitiolo.)

ISÄNTÄ. Tuohan muija uutta kaljaa, minua kuivaa näin saunan päälle niin kovasti.

EMÄNTÄ (mennessään). Oli meillä ennen piikakin!

(Vaitiolo.)

ISÄNTÄ. No mitäs uutta kuuluu?

JERE. Niitä metsäpaloja vaan. Ja arvaahan sen, kun on ollut tämmöiset poudat… Näkyvät panneen sen Mattilan sian kaivoon putoamisenkin tänne… Hyi ollensakin! Aina ne niistä Pohjanmaan puukkojunkkarien tappeluksista ränttäävät. Kyllähän sen lorun jo joka ihminen tietää. Eihän ne siellä rehkimättä osaa elää.

(Emäntä tuo kaljatuopin, tarjoo isännälle ja juo itsekin.)

JERE. No tuonasen ryppy!

ISÄNTÄ. Mitä siellä nyt oikeen on?

JERE. No ei nyt uskoisi!

ISÄNTÄ. Etkö sinä saa sitä sanottua!

JERE. Saanhan minä. Täällä lukee, että ne siellä Hispaaniassa kuuluvat polttavan suurella kokolla noitia. Sitä lystiä kokoontuu sitten papit ja lukkarit ja kaikki muu kansa ihmettelemään. Autotahveeks ne tätä sitten karahteeraavat.

EMÄNTÄ. Noitia?

JERE. Niin, noitia.

ISÄNTÄ. Ettäkö oikeen nuotiolla?

JERE (lukien). Noidat sidotaan — tuota noin — paaluun suurelle halkoroviolle.

ISÄNTÄ. No sepä se!

JERE. Kas kun eivät paistaneet saunassa. — Mutta liekkö niillä Hispaanian murjaaneilla semmoisia. — Kyllä siellä meidänkin saunassa olisi tänä iltana korventunut vaikka viisi noitaa. Olisi vissistikin.

(Emäntä on suurella jännityksellä seurannut keskustelua.
Yht'äkkiä hän näyttää keksivän jotakin, hänen silmänsä saavat
kamalan kiillon, suonenvetoisesti puristaa hän isännän kättä.)

ISÄNTÄ. Mitä sinä, muija, oikeen meinaat, kun niin likistät?

EMÄNTÄ (havahtuen aatoksistaan). Enhän minä..

ISÄNTÄ. Vai et.

JERE. Kyllä ne muutamat akat tarvitsisivatkin hyvän juhannuskokon alleen… Se Kärkisten Kaisakin.

HEIKKI. Älähän, ukko kulta, heilallesi tuommoisia toimittele.

JERE. Suuppo kiinni!… Tuonasen ryppy!… Pianpa sinä taas sen vyyhtesi pään löysit? Maata minä menen. En minä viitsi olla täällä sinun pilkattavanasi.

ISÄNTÄ. Jokos sinä nyt luit sen sanoman?

JERE. Johan minä sen luin. Ei siellä muusta ollutkaan kuin niistä iankaikkisista paloista ja kaiken maailman noitaämmistä. Hyvää yötä!

ISÄNTÄ. Hyvää yötä!

HEIKKI. Uneksi nyt Kärkisten —

JERE (mennessään). Rontti!

HEIKKI (haukotellen). Kovinpa se sauna raukaisee.

ISÄNTÄ. Aika kiukun se kiuas lykkäsi… Kyllä siinä syttymisen vaara pyörii, jos palomuurissa vaan on vikaa.

HEIKKI. Ei siellä sentään enää mitään hätää ole, näin kylpemisen päälle… Kai minäkin menen tästä nukkumaan. Hyvää yötä, äiti ja isä.

ISÄNTÄ. Hyvää yötä.

HEIKKI. Hyvää yötä, äiti.

EMÄNTÄ. Hyvää yötä.

(Heikki menee kamariinsa. Emäntä ottaa sanomalehden, jota Jere oli lukenut. Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (lukee). Noita sidottiin paaluun suurelle halkoroviolle…

ISÄNTÄ. Heitä ne noitaroviot nyt jo hiivattiin. Tulevat vielä uniin.

EMÄNTÄ. Entäs sitten?

ISÄNTÄ. "Entäs sitten"… Hassuko sinä olet! En minä ainakaan tahtoisi edes unissani nähdä ihmisiä poltettavan.

EMÄNTÄ. Niin ihmisiä, mutta noitia.

ISÄNTÄ. Ihminen se noitakin on.

EMÄNTÄ. Pahanhengen liittolainen se on eikä mikään ihminen. Se on myynyt Pahalle sielunsa autuuden ylenpalttisesta maallisesta hyvästä. Pahan avulla se vahingoittaa kanssaihmisiään ja kylvää onnettomuutta ympärilleen.

ISÄNTÄ. Oli miten oli, mutta kauheata se vaan on.

EMÄNTÄ. Säälittääkö sinua, kun joku maankulkija joutuu varkaudesta linnan leipään?

ISÄNTÄ. Mitäs minä semmosta säälin. Selvä pelihän se on. Työ ja palkka.

EMÄNTÄ. Mutta noitia sinä säälit.

ISÄNTÄ. Eihän varkaita polteta.

EMÄNTÄ. Varas vie sinulta tavaraa, sinä ostat uutta… Mutta noidan tuhoja ei voi millään korvata.

ISÄNTÄ. No panisi sitten vaikka eliniäksi linnaan.

EMÄNTÄ. Noidan vihat ulottuvat vielä lapsiin ja lastenlapsiin. Noita voi tuhota vaikka kokonaisen suvun.

ISÄNTÄ. Lopeta nyt jo, hyvä ihminen! Sinähän vallan itsekin jo villiinnyt. Minua jo kauhistaa.

EMÄNTÄ. Ei sinua ennen kauhistanut, kun Honkalan kammarissa herrojen kanssa kummitusjuttuja kertoilit ja tuutinkiä joit.

ISÄNTÄ. Aina sinä muistutat sitä Honkalaa. Ne hyvät ajat ovat olleet ja menneet… tuutingit ja muut.

EMÄNTÄ. Ehkä ne vielä kerran palaavat.

ISÄNTÄ. Eivät koskaan.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ. Kuules, Taneli. Tahtoisitko sinä yhden ryypyn.

ISÄNTÄ. Annatko sinä vai lasketko sinä leikkiä?

EMÄNTÄ. En minä leiki tänä iltana.

(Menee kamariin. Pirtti alkaa vähitellen hämärtyä.)

EMÄNTÄ (tulee tuoden mukanaan pullon ja pikarin. Kaataa isännälle ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa! — Äh! (Emäntä kaataa toisen ryypyn, isäntä naukkaa.) Ahhah! Se teki hyvää… Jos kaataisit vielä kolmannenkin. (Emäntä kaataa.) Ihanhan me nyt täällä istumme iltaa viettämässä kuin Honkalassa ennen. Helkkarissa on entiset komeudet — mutta hauskaa se näinkin on. Muistoa!

EMÄNTÄ. Meneehän se näinkin, mutta voi tästä vielä tulla parempaakin.

ISÄNTÄ. Voi niin ja tuleekin. — Kaadas vielä ryyppy. (Emäntä kaataa.)
Tulee aivan varmasti. Kyllä me Heikin kanssa vielä ihmeitä näytämme.
Pannaan tämäkin talo kannattamaan. Muistoa!

EMÄNTÄ. Saahan tämänkin, mutta voihan tästä päästä vielä parempaankin käsiksi.

ISÄNTÄ. No ihan vaikka Honkalaan, jos se joutuu myytäväksi.

EMÄNTÄ. Niin myytäväksi.

(Purskahtaa itkuun.)

ISÄNTÄ. Mitäs sinä nyt taas vetistelet?

EMÄNTÄ. Meiltä se Honkala joutui myytäväksi, emmekä me sitä enää koskaan saa, jollei —.

ISÄNTÄ. Jollei —?

EMÄNTÄ. Jollei Heikki muuta mieltään.

ISÄNTÄ. Mitäpäs se peijooni.

EMÄNTÄ. Ennen Heikki aina totteli meitä.

ISÄNTÄ. Nyt on suuremmat jutut toteltavana.

EMÄNTÄ. Kyllähän se vieläkin, jollei olisi koskaan nähnyt Vilmaa.

ISÄNTÄ. Hm!

EMÄNTÄ. Tai jollei Vilmaa enää olisi.

ISÄNTÄ. Mutta kun se nyt on.

EMÄNTÄ (Kaataa ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa!

EMÄNTÄ. Niin tänään se vielä on, mutta onko huomenna.

ISÄNTÄ. Mikäs sen tappaisi. — No jaa. Saattaisihan se tauti äkkiä päälle karata. Eihän sitä tiedä.

EMÄNTÄ. Tai jokin onnettomuus.

ISÄNTÄ. Mikä onnettomuus?

EMÄNTÄ. Voisi vaikka sauna syttyä palamaan ja Vilma kuolla kamariinsa.

ISÄNTÄ. Mitä turhia! Ei se syty.

EMÄNTÄ. Kuka sen tietää. Nyt on ollut niin kuumat ilmat ja sitähän lämmitettiin vallan ylenmäärin.

ISÄNTÄ. Vaikka lämmitettiin.

EMÄNTÄ. Jos sen sytyttäisi.

ISÄNTÄ. Mitä?

EMÄNTÄ. Niin huomenna olisi Honkala meidän.

ISÄNTÄ. Niin istuisimme huomenna kauniisti vanginvartian kesteissä.

EMÄNTÄ. Me sanoisimme, että se syttyi itsestään.

ISÄNTÄ. Kuka meitä uskoisi?

EMÄNTÄ. Kaikki uskoisivat. Muistathan sinä, mitä Jere sanoi.

ISÄNTÄ. Muistanhan minä, mutta —.

EMÄNTÄ. Itsekin epäilit.

ISÄNTÄ. Enhän minä sitä vallan täydellä todella…

EMÄNTÄ. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes vähäisinkään epäluulo…
Pieni liike, pieni raapaisu, ja Honkala olisi taas meidän.

ISÄNTÄ. Aivanhan sinä rikosta suunnittelet!

EMÄNTÄ. Minä suunnittelen rikoksen rangaistusta.

ISÄNTÄ. Minkä rikoksen? Mitä sinä puhelet?

EMÄNTÄ (hiljaisella äänellä, kiihoittuneena). Olethan sinä huomannut kuinka Heikki on muuttunut. Oliko se meidän Heikkimme, joka eilen uhkasi ajaa meidät maantielle. Ei, se oli toinen Heikki, taiottu Heikki. Vilma on hänet taikonut. Vilma on noita.

ISÄNTÄ. En minä usko semmoisiin etkä sinäkään.

EMÄNTÄ. Uskon mitä uskon, mutta Vilma on minulle noita.

ISÄNTÄ. Lopeta tuommoiset! Puhutaan muista, hauskemmista.

EMÄNTÄ. Hän on noita. Hänen on jo melkein onnistunut tuhota meidät. Niin, melkein, mutta ei sentään enempää. Nyt tulee hänen juonistaan loppu. (Kuiskaten.) Sinä menet ja pönkität saunakamarin oven, pistät tuohikäppyrän nurkanrakoon ja sitten, niin, sitten alkaa meidän onnemme aika.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). Minä?

EMÄNTÄ. Niin, juuri sinä.

ISÄNTÄ. Minkä tähden?

EMÄNTÄ. Se on sinun velvollisuutesi. Sinä hävitit Honkalan, sinun täytyy hankkia se myös takaisin.

ISÄNTÄ. Semmoista minä en tee.

EMÄNTÄ. Niin, tietysti. Sinussa on miestä juomaan talosi, sinussa on miestä suremaan sitä, mutta kun voisit palauttaa kaiken ennalleen, niin: "semmoista minä en tee".

ISÄNTÄ. Se olisi niin kauheata.

EMÄNTÄ. Kauheata oli lähteä lapsuudenkodistaan tähän hökkeliin.

ISÄNTÄ. Mutta ajattelehan nyt!

EMÄNTÄ. Minä olen ajatellut ja huomannut, että sinä olet onneton raukka. Sinä tahtoisit ja et tahtoisi. Sisimmässäsi sinä himoitset Honkalaa, mutta kun sitä sinulle tarjotaan, et uskalla ottaa sitä. Sinä olet tahdoton nahjus!

ISÄNTÄ (ottaa ryypyn). No, no! Hillitsehän kieltäsi, muija!

EMÄNTÄ. Se sinä olet juuri.

ISÄNTÄ. Sinulla ei ole omaatuntoa.

EMÄNTÄ. Ja sinulla se on. Sinulla, joka pakoitit vaimosi ja lapsesi muuttamaan korpeen. Mainio omatunto!… Ja nyt kun sinä voisit pelastaa heidät kurjuudesta, nyt kun sinä voisit pelastaa vaimosi ja sikiösi kurjuudesta, niin nyt se omatunto taas tulee esille. Omatunto sinulla on, raukkojen ja pelkurien omatunto.

ISÄNTÄ. Älä sano sitä toista kertaa!

EMÄNTÄ. Pelkuri!

ISÄNTÄ. Minä en kärsi sitä sanaa!

EMÄNTÄ. Minkäs luonnollesi voit.

ISÄNTÄ. Jumalauta, minä en ole mikään pelkuri! Minä poltan vaikka koko kylän!

EMÄNTÄ. Riittää, kun poltat edes yhden rakennuksen.

ISÄNTÄ. Minä teen, mitä sinä ikinä tahdot.

EMÄNTÄ. Telkee halolla ovet tarkasti ja anna sitten lämmitä.

ISÄNTÄ. Sinä sanot, että Vilma on noita. No minä sytytän rovion.

EMÄNTÄ. Sytytä!

(Isäntä poistuu. Emäntä menee akkunan luo ja katselee jännittyneenä hämäryyteen. Vaitiolo. Hetken kuluttua syöksyy isäntä kauhistuneena pirttiin.)

ISÄNTÄ. Pois! Pois! Minä en pelkää sinua! (Tempaa seinältä pyssyn.)
Tule! Minä en pelkää sinua. Tule!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on! Mikä sinua vaivaa?

ISÄNTÄ. Etkö sinä kuullut?

EMÄNTÄ. En minä mitään kuullut.

ISÄNTÄ (retkahtaa polvilleen penkin viereen, jännitys laukeaa; nyyhkien). Hyvä Jumala, armahda minua!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on? Etkö sinä saa sanaa suustasi?

ISÄNTÄ. Anna anteeksi, anna anteeksi!

EMÄNTÄ (kaataa ryypyn). Ota tuosta!

ISÄNTÄ. Vie pois!

EMÄNTÄ. Oletko sinä menettänyt järkesi? Sytytitkö?

ISÄNTÄ (säikähtäen). Mitä sinä sanot? Vaiti!… Vaiti! Se kuulee, nauraa taas… Etkö sinä kuule.

EMÄNTÄ. Mitä sinä hourit?

ISÄNTÄ. Älä puhu niin kovaa, minä pyydän sinua.

EMÄNTÄ (tiuskaisten). No, sano nyt vihdoinkin! Teitkö sinä työsi?

ISÄNTÄ. Hiljaa!… Hiljaa! Se kuulee ja se nauraa taas. Se kuuli, kun minä raapaisin tikkuja ja se nauroi. Minä kuulin sen aivan selvästi. Se tuli kivijalasta ja siellä se oleksii tässä talossa. Etkö sinä muista, mitä Hätäkorven ukko sanoi. Se nauraa aina, kun jotain pahaa tapahtuu, kun jotain tapahtuu sen mielen mukaan.

EMÄNTÄ. Ja senkö tähden sinä puolihulluna tänne juoksit?

ISÄNTÄ. Älä puhu noin!

EMÄNTÄ. Ei sieltä mitään kuulunut. Sinun omissa aivoissasi vain kummitteli.

ISÄNTÄ. Minä vannon, että minä kuulin!

EMÄNTÄ. No vanno, vanno ja mene sitten päättämään työsi.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). En, en! Saat vaikka surmata minut, mutta minä en mene:

EMÄNTÄ. Täytyykö minun hankkia sinulle Honkala kaksi kertaa?

ISÄNTÄ. Älä mene sinne, älä mene! Se nauraa ja me olemme hukassa.
Annetaan asioitten olla niinkuin ovat. Älä mene!

EMÄNTÄ. Pelkurille se nauraa, mutta ei minulle. Minä tiedän, mitä minä tahdon ja minä panen sen täytäntöön.

ISÄNTÄ. Sinä olet kauhea.

EMÄNTÄ. Maailma on kauhea, en minä. Se on minua laahannut, se on minut tämmöiseksi kouluttanut. Sinä muistat, ettei Honkalan Katri olisi neljäkymmentä vuotta sitten tehnyt maan matosellekaan pahaa. Mutta maailma on tehnyt Honkalan Katrille pahaa ja Katri on oppinut elämään.

ISÄNTÄ. Älä mene. Rukoile Jumalalta apua. Älä mene.

EMÄNTÄ. Jumalalta?… Jos minäkin siellä säikähdän, niin sitten — kenties — niinkuin sinäkin.

ISÄNTÄ. Se nauraa meidän turmiotamme.

EMÄNTÄ (raivoisasti). Naurakoon vaikka heti portaissa! Minä kiroon, en väistä!

(Menee.)

ISÄNTÄ. Älä —.

(Perääntyy kauhistuneena äärimmäiseen nurkkaan. Vaitiolo, pitempi kuin edellinen. Emäntä tulee. Raastaa isännän käsivarresta akkunan luo.)

EMÄNTÄ (ylimmilleen kiihtyneenä). Tule! Kohta leimahtaa!… Tule katsomaan minun työtäni! Noitarovio syttyy! (Hämärään pirttiin alkaa näkyä tulipalon kajastusta yhä selvemmin ja selvemmin.) Katsohan kuinka liekit nuoleskelevat seiniä! (Pirullisesti.) Kukas käski lämmittämään niin kovasti, kukas käski.

ISÄNTÄ. Päästä, päästä!

(Koettaa tempautua irti.)

EMÄNTÄ. Minnekkä?

ISÄNTÄ. Laske irti! Apua hakemaan! Päästä.

EMÄNTÄ. Anna sinä vaan kokon palaa rauhassa!

ISÄNTÄ. Mene ottamaan telki pois oven edestä! .. Anna minun mennä!…
Vilma voi vielä pelastua… me voimme vielä pelastua!

(Pirtti on aivan valoisa liekkien loimusta. Alkaa kuulua huutoja:
"Tuli on irti!" '"Apuun!")

EMÄNTÄ. Nyt on minun työni tehty. Nyt on Heikki taas meidän.

(Isäntä syöksyy koputtamaan Heikin kamarin ovelle.)

ISÄNTÄ. Herää! Heikki! Tuli on irti. Sauna palaa!

EMÄNTÄ. Heikki! Tuli on irti!

ISÄNTÄ (kuunnellen). Ei kuulu mitään!

EMÄNTÄ (koputtaa kaikin voimin). Herää! Sauna palaa!

ISÄNTÄ. Mikä sille nyt on tullut… Minä haen päreen, että saamme haan auki.

EMÄNTÄ (rynnistää, pahojen aavistusten valtaamana, raivokkaasti ovea vasten ja saa sen aukenemaan.) Heikki!

(Syöksyy kamariin.)

ISÄNTÄ. Johan se aukesi.

EMÄNTÄ (palaa, säikähdyksestä pois suunniltaan). Minä olen porton kanssa polttanut oman poikani!

ISÄNTÄ. Katri, mitä sinä sanot!

EMÄNTÄ. Katso! Akkuna on auki!… Se nauraa minulle! Apua!…
Sammuttakaa! Pelastakaa minun poikani! minun poikani…

(Syöksyy pois.)

ISÄNTÄ (nojaten murtuneena ovenpieleen). Voi hyvä Jumala tätä kurjuutta!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Auringonpaisteinen sunnuntaiaamu.

(Vilma istuu pöydän ääressä, hänen edessään on telineillä raamattu; lukemisen hän on juuri jostakin syystä keskeyttänyt. Isäntä kävelee levottomana edestakaisin.)

ISÄNTÄ. Jatka!

VILMA (lukee). "Te vanhurskasten henget ja sielut, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Te pyhät, jotka raadolliset ja murheelliset olette, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Anania, Asaria ja Misael, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Sillä hän on meitä helvetistä pelastanut ja auttanut meitä kuolemasta.

"Ja on pelastanut meidän tulisesta pätsistä ja on meidän tulen keskeltä varjellut.

"Kiittäkäät Herraa; sillä hän on hyvä ja hänen hyvyytensä pysyy ijankaikkiseen.

"Kaikki —."

ISÄNTÄ (keskeyttäen). Kuulitko? Rantaportti narahti. Nyt ne tulevat.

VILMA (katsoo akkunasta). Ei näy ketään.

ISÄNTÄ. Katri parka! (Vaitiolo.)

VILMA. Isäntä.

ISÄNTÄ. No mitä?

VILMA. Minulla olisi teille jotakin sanottavaa.

ISÄNTÄ. No sano pois vaan.

VILMA. Voitteko antaa tätä minulle koskaan anteeksi.

ISÄNTÄ. Mitä?

VILMA. Tämä on kaikki minun syytäni.

ISÄNTÄ. Mutta hyvä ihminen.

VILMA. Minun luokseni tuli Heikki saunakamariin. Koko onnettomuus on minun syytäni.

ISÄNTÄ. Sinunko syytäsi?

VILMA. Antakaa minulle anteeksi. Minä lähden pois, minä tahdon sovittaa kaikki…

ISÄNTÄ. Sinä et saa puhua tuolla lailla. Minä en pidä tuommoisista puheista… Sinä olet semmoinen… Ole vaiti!

(Vaitiolo.)

VILMA. Luenko minä vielä?

ISÄNTÄ. Älä.

(Vilma sulkee raamatun ja käy viemässä sen kamariin.
Heikki ja Jere tulevat.)

ISÄNTÄ. No?

JERE. Ei löytynyt.

HEIKKI. Ei löytynyt.

ISÄNTÄ. Hm.

HEIKKI. Kuka olisi eilen uskonut, että tään tämmöistä tapahtuu.

JERE. Kyllä minä silloin sammuttaissa jo huomasin siinä emännässä jotakin erinomaisempaa. Se hoki hokemistaan: "pelastakaa minun poikani" ja olisi juossut valkeeseen, jollen minä olisi kädestä sivulle taluttanut. Mutta enhän minä ymmärtänyt, että se näin pitkälle menisi.

HEIKKI. Tämä on kova päivä meille, isä.

ISÄNTÄ. Kova sinulle, kovempi minulle.

JERE. Kyllä tästä vielä hyväkin tulee. Semmoiset pelästymisen puhdit kuuluvat menevän ohitse.

ISÄNTÄ. Kunpahan löytyisi.

JERE. Ei se kaukana taida olla, vaikkei silmiimme osunut. Kyllä se kotia tulee.

HEIKKI. On se sentään ihmeellistä, että se äiti sitä saunan paloa niin ankarasti säikähti.

ISÄNTÄ. Sinun kamarisi oli tyhjä, Heikki… Siksi sinun äitisi nyt metsiä kulkee.

(Vaitiolo.)

JERE. Voi ollensakin! (Nousee ja menee akkunan luo.) Ohhoh kuinka paljon kirkkoveneitä on järvellä tänä aamuna.

ISÄNTÄ. Arvaahan sen, kun on näin tyyni ja kaunis ilma.

JERE. Sepä se.

(Vaitiolo.)

JERE (äkkiarvaamatta). Tulkaa katsomaan! Emäntä tulee!

ISÄNTÄ. Mitä sinä sanot!

(Kaikki ryntäävät akkunan luo.)

JERE. Katsokaa!

HEIKKI. Äiti!

VILMA. Voi hyvä jumala!

JERE. Voi emäntä parka.

(Heikki aikoo mennä ulos.)

ISÄNTÄ. Älä mene, se tulee tänne.

JERE. Tänne tulee.

ISÄNTÄ. Menkää pois toiseen huoneeseen, te muut. Minä tahdon olla kahden kesken Katrin kanssa, minä kerron hänelle kaikki. Menkää!

(Heikki, Vilma ja Jere menevät Heikin kamariin. Hetken kuluttua tulee emäntä hapset hajallaan, vaatteet tahrautuneina ja epäjärjestyksessä, silmissä raukea, harhaileva katse.)

EMÄNTÄ. Näinhän sen piti käydä, Taneli, juuri näin. Katri ei ollut vielä tarpeeksi kärsinyt. Tämän piti vielä tulla… Se oli sallimusta… hyvän… hahhaa… kuuletko Taneli… hyvän Jumalan sallimusta… Hyvää sallimusta. Hahhaa!

ISÄNTÄ. Rauhoituhan nyt Katri. Ehkeivät asiat, olekkaan niin pahasti kuin sinä luulet.

EMÄNTÄ. Minä tiedän, kuinka ne ovat. Minä tiedän, mitä minä olen tehnyt. Minä olen polttanut… Muistatko, kun minä eilenillalla menin Heikin huoneeseen… Minä riemuitsin, minä luulin voittaneeni… Mutta Heikki ei ollutkaan siellä… Akkuna oli auki… minä ymmärsin… Silloin kuului ulkoa pilkallista naurua… Muistatko?… Sinäkin kuulit…

ISÄNTÄ. Tule istumaan tänne penkille, minun viereeni —.

EMÄNTÄ. Sinähän puhut minulle kuin lapselle —

ISÄNTÄ. Minä kerron sinulle iloisia uutisia.

EMÄNTÄ. — Tai vähäjärkiselle. Minä en ole kumpaakaan!

ISÄNTÄ. Tule istumaan ja koeta tyyntyä, niin minä ilmoitan sinulle mikä ihme on tapahtunut.

EMÄNTÄ. Jätä ilmoittamatta.

ISÄNTÄ. Heikki elää.

EMÄNTÄ. Mitä!… Ole vaiti!

ISÄNTÄ. Heikki elää. Hän pelastui.

EMÄNTÄ. Ole vaiti! Kyllä minä eilisen illan muistan. Muistan tarkastikin. En minä ole sekaisin. Älä luulekkaan. Omin käsin minä oven pönkitin, omin käsin sytytin… Ja Heikki oli siellä sisällä… Heikki oli siellä sisällä… Miksi piti tämänkin tapahtua minulle.

ISÄNTÄ. Heikki ei ollut siellä.

EMÄNTÄ. Ei ollut… Näithän itse, kamari oli tyhjä.

ISÄNTÄ. Heikki oli ulkona, kävelemässä. Vilma oli ehdottanut, kun siellä sisällä oli niin kuuma.

EMÄNTÄ. Vilma pelastanut Heikin?… En minä viitsi kuunnella juttujasi.
Sinä kai nyt koetat rauhoittaa minua.

ISÄNTÄ. Katri, usko minua. Heikki elää.

EMÄNTÄ. Minä olen jo rauhallinen… ja niin sanomattoman kurja.

ISÄNTÄ. Heikki on täällä omassa huoneessaan.

EMÄNTÄ (kiihtyen). Mitä sinä sanot, Taneli! Älä kiusaa minua!

ISÄNTÄ. Hän tulee luoksesi, jos kutsut.

EMÄNTÄ. Älä leiki minun kanssani. Näethän, että olen onneton.

ISÄNTÄ. Kutsu, niin hän tulee.

EMÄNTÄ. Niin, niin.

ISÄNTÄ. Tee niinkuin sanoin.

EMÄNTÄ. Minä en oikeen ymmärrä sinua… No, voinhan minä tehdä niinkuin haluat. (Lähestyy ensin huolettomasti ovea, mutta käy sitten araksi ja kolkuttaa vasta kauan epäröityään.) Heikki!

HEIKKI (tulee). Äiti, tässä minä olen.

EMÄNTÄ. Pois!

(Lysähtää parkaisten lattialle.)

HEIKKI. Vettä! Pian vettä! (Vilma ja Jere tulevat; Vilma juoksee noutamaan.) Äiti, kuule minua! Tässä minä olen! Äiti, kuule!… Isä ja Jere, tulkaa auttamaan! Nostetaan sänkyyn.

(Nostavat emännän sänkyyn; Vilma tuo vettä.)

HEIKKI (virvoitellen). Äiti, minä olen tässä sinun luonasi. Heikki on sinun luonasi.

JERE. Nyt se virkoaa. Se liikuttaa jo silmäluomiaan.

ISÄNTÄ. Katri, kuule minua! Katri!

HEIKKI. Äiti, älä jätä meitä! Älä jätä minua, Heikkiä.

EMÄNTÄ (herää vähitellen; oudoksuen). Heikkiä?

HEIKKI. Niin, Heikkiä.

EMÄNTÄ. Heikki! Sinä elät.

(Syleilevät.)

HEIKKI. Rakas äiti.

EMÄNTÄ. Tämä on kaikki niin kummallista.

ISÄNTÄ. Heikki elää, Katri.

EMÄNTÄ. Niin, Heikki elää. (Huomaa Vilman, joka on seisonut taampana.)
Vilma. (Vilma tulee lähemmäksi.) Sinä pelastit minun poikani.

VILMA (heittäytyy itkuun purskahtaen emännän sängyn viereen.) Rakas emäntä, antakaa anteeksi…

HEIKKI (ikäänkuin aikoen estellä). Vilma…

EMÄNTÄ. Sinä!… Pyydät anteeksi?… Pois! Pois teeskentelijä!… Ei, ei. Älä mene! Jää tänne… Täällä on niin kuuma, minua tukehduttaa… Aukaise akkuna, Heikki. (Heikki aukaisee akkunan.) Auta minua nousemaan.

ISÄNTÄ. Sinun on parasta nyt vaan levätä.

EMÄNTÄ. Minä tahdon akkunan luo.

(Isäntä ja Heikki taluttavat hänet sinne. Vaitiolo.)

EMÄNTÄ. Mitäs varten tuonne portille on liinoja pantu?

JERE. No kun niitä vieraita piti… niin minä ajattelin…

EMÄNTÄ. Niin, tänäänhän… (Purskahtaa yhtäkkiä itkuun.) Heikki, vihaa minua! Minä olen huono ihminen, julma äiti. Vihaa minua!…

HEIKKI. Te olette niin hyvä.

EMÄNTÄ. Sinä et tiedä, mitä sinä sanot! Kuule, mitä minä kerron, minä tunnustan sinulle kaikki ja sinä olet vihaava ja ylenkatsova minua. Tiedä, että sinun äitisi on —.

JERE (keskeyttäen). Minä pyytäisin, että te jättäisitte sanomatta sen mitä aioitte. Minä tiedän kaikki… Ei siitä tulisi huojennusta kenellekään. Semmoinen uhri on vallan tarpeeton.

HEIKKI. Mitä tämä merkitsee?

JERE. Se merkitsee sitä, että sinä menet naimisiin Vilman kanssa ja äitisi antaa siihen suostumuksensa.

ISÄNTÄ. Niin se taitaa olla paras, Katri.

EMÄNTÄ. Sinä näit.

JERE. Niin.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (taisteltuaan hetken itsensä kanssa; vaivaloisesti ja värittömällä äänellä). Jere, souda sinä kirkolle ja mene… Honkalaan… sanomaan, että on… sattunut esteitä, että… ei voida… ne täytyy jättää… Kyllähän sinä ymmärrät.

JERE. Kyllä, emäntä.

(Aikoo mennä.)

EMÄNTÄ (pidättäen häntä). Ei, ei! Minä en voi luopua Honkalasta!…
Mene!

(Jere menee. Oven kiinni louskahtaminen koskee kuin isku emäntään.)

HEIKKI (hiljaa). Kiitos, äiti.

EMÄNTÄ. Niin, Heikki, tee sinä kuinka haluat. Minä en enää välitä mistään.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (katsellen ulos). Maailma on niin kaunis, niin iloisen ja rauhallisen näköinen… ja minä olen niin onneton…

ISÄNTÄ. Aika lääkitsee sinutkin vielä.

EMÄNTÄ (puhuen väsyneesti, harvakseen). Ei ole tässä maailmassa enää mitään, joka minua kiinnittäisi, joka minut parantaisi… Honkalalle minä elin… nyt minä olen tarpeeton ihminen… Niin turhaan olen minä kärsinyt… niin tuloksettomasti ponnistanut… Tämä on kaikki niin järjetöntä… Mikä on tämän kaiken tarkoituksena…

HEIKKI. Eläminen vaan.

EMÄNTÄ. Ja sitten kuoleminen, kuoleminen…

Esirippu.