E-text prepared by Tapio Riikonen

YLLÄTYS

Yksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLO ASP

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1918.

HENKILÖT:

PASTORI KANTOLA,
VILJO, hänen poikansa, insinööri
AINI, hänen tyttärensä
ANTTI FORSSELL, ylioppilas
AARNE FORSSELL, taiteilija
UKKO BERGMAN
ROUVA BERGMAN
HILMA, palvelijatar.

Tapahtuu pienessä rannikkokaupungissa syksyllä v. 1916.

Näyttämönä on pastori Kantolan olohuone. Vasemmalla on ovi eteiseen, oikealla kaksi sisähuoneisiin, perällä suuri akkuna. Huonetta valaisee pöytälamppu.

HILMA (kattaa kahvipöytää ja koristelee sitä kukilla.)

AARNE (kävelee levottomana edestakaisin.)

HILMA. Kyllä nyt on kukat kalliita. Ei niitä juuri raskitse ostaa.

AARNE. Sota-aika!

HILMA. Koskahan sekin kurjuus loppuu?

AARNE. Ei se enää kauan kestä. Nykyajan sodat ovat lyhytaikaisia.

HILMA. Semmoistahan ne ihmiset hokivat jo sodan alussa, mutta nyt on jo kulunut kaksi vuotta eikä lopusta ole vieläkään tietoa.

AARNE. Kyllä se jo pian loppuu.

HILMA. Kunpa loppuisi! — Johan miesväkikin kuolee vallan sukupuuttoon.

AARNE. Kai ne sentään Hilmalle yhden säästävät, paksun, punapartaisen ryssän.

HILMA. On niitä suomalaisiakin vielä suku!

AARNE. Hilmapa sen tietää.

HILMA. Yhtäkaikki koko miesväki! En minä heistä mitään piittaa.

AARNE. No, no!

HILMA. Enkä piittaa! Surkuni vain muuten tulee. — Ja kai nämä suomalaisetkin vielä siihen leikkiin joutuvat?

AARNE. Kukapa sen tietää.

HILMA. Sinne niitä kuuluu menevän rajojen taakse, minnekkä sitten mahtanevat mennä.

AARNE. Vai niin.

HILMA. Sinne niitä menee, ja kyllä mekin tässä vielä koville joudumme.
Sen saa uskoa.

AARNE. Ehkä.

HILMA. Ja kai niitä sinne jääkin.

AARNE. Hm!

HILMA. On se ihan ihmeellistä, että se Antti-herrakin niiltä matkoiltaan palasi. Ja me jo luulimme, että sinne se ikipäiviksi jäi.

AARNE. Kuka Hilmalle on puhunut Antin matkoista?

HILMA. Neitihän sitä puhui. — Enkä minä ole siitä sanaakaan hiiskunut kenellekään, vaikka minä sitä nyt tässä herralle ihmettelen.

AARNE. Parasta onkin, että olette siitä asiasta vaiti.

HILMA. Tottakai! Johan nyt minä semmoisia rupeaisin kylälle kanniskelemaan.

AARNE (Koputtaa perällä olevalle oikeanpuoliselle, Viljon kamarin, ovelle.)

VILJO. Sisään!

AARNE. Eikö sinun työsi jo ole valmis?

VILJO (aukaisee oven.) Odotahan nyt vielä hetkinen! — Isäkin tulee aivan kohta kotiin.

AARNE. Enkö saa tulla huoneeseesi istumaan?

VILJO. Sinä häiritsisit minua niin riivatusti. — Sinä et kuitenkaan osaisi olla vaiti.

AARNE. Niin, oikeastaan ei minulla olekkaan aikaa olla täällä aivan kauan tänä iltana, pistäydyin vain hetkeksi.

VILJO. Kyllä sinulla aikaa on. Istu nyt siellä vaan kaikessa rauhassa, minä tulen kohta.

(Painaa oven kiinni.)

AARNE (jatkaa kävelyään, sytyttää savukkeen, ottaa pöydältä kirjan ja rupeaa sitä selailemaan. Hetken kuluttua katsoo kelloaan ja, ikäänkuin jonkun päätöksen tehtyään, heittää kirjan takaisin pöydälle.) Olisikohan Hilma niin hyvä ja sanoisi nuorelle herralle terveisiä ja että minä en enää mitenkään ehtinyt odottaa. Minulla on kiireellisiä tehtäviä.

HILMA. Mitäs herra nyt oikein tarkoittaa? — Eikös herra oikein tulemalla tullut tänne kihlajaiskahvia juomaan?

AARNE. Tulinhan minä, mutta minä en muistanut silloin… Minun täytyy nyt todellakin lähteä.

HILMA. Ei luulisi semmoisia kiireitä olevankaan, ettei joutuisi veljensä kihlajaisissa olemaan. — Minä olen suora ihminen ja puhun aina suoraan.

AARNE. Kyllähän se niinkin on, mutta — - minulla on aivan erikoisia tehtäviä. Palaan ehkä tunnin tai parin kuluttua. Hyvästi nyt vaan!

(Menee eteiseen.)

HILMA. Hyvästi.

(Juuri Aarnen mentyä tulee Viljo olohuoneeseen.)

VILJO. Eikö Aarne olekkaan enää täällä?

HILMA. Tuolla se on kai vielä eteisessä.

VILJO (menee eteiseen ja taluttaa käsipuolesta Aarnen takaisin.) Mies hoi! mitä sinä oikein ajattelet? Ei sinulla, laiskurilla, ole niin mitään tehtävää. Pysy sinä vaan koreasti täällä.

HILMA. Niin juuri! Älkää päästäkö sitä menemään.

VILJO. Enhän minä! Takin minä riisun poikaressun päältä tällä tavalla ja noin minä sieppaan hatun. — Veisiköhän Hilma nämä eteiseen. — (Hilma ottaa vaatteet ja vie ne eteiseen.) — Istu nyt tuohon ja ole siivosti alallasi. Noin! Vastaa minulle: mikä on tuo nelijalkainen esine, jota nyt osoitan sormellani.

(Osoittaa kahvipöytää.)

AARNE. Tiedä huutia!

VILJO. Väärin arvasit. Koetahan uudestaan. — No, no! Sano pois vaan.

AARNE. Pöytä.

(Hilma tulee.)

VILJO. Niin, ja vieläpä vallan määrätynlainen pöytä: kahvipöytä, katettu kahvipöytä. Kaiken tuon ja paljon muuta olisit menettänyt, jos olisit lähtenyt pois. Mutta nyt kun jäit, saat kaksinkerroin. — Hilma, tuokaahan meille hiukan etukäteen.

HILMA. Kyllähän minä.

(Menee oikealle.)

VILJO. Katsos nyt, kuinka hyvin sinun kävi.

AARNE. Älä sinä härnää minua!

VILJO. Voi, voi, poikaa!

(Taputtaa Aarnea kiusoitellen olalle.)

AARNE. Sinä olet pähkähullu!

VILJO. (vakavasti, aivan toisella äänenpainolla kuin äsken.) Mikä sinua vaivaa?

AARNE (tiuskaisten.) Ei mikään!

VILJO. Mikä sinua vaivaa?

(Vaitiolo.)

AARNE. Etkö sinä sitä tiedä?

VILJO. Tiedän. — Mutta sinähän sanoit jo unohtaneesi kaiken.

AARNE. Minä luulin unohtaneeni kaiken, mutta juuri äsken huomasin, etten ole unohtanut mitään. Kotoa lähtiessäni ajattelin: kiirehdippähän poikaseni, tänään on veljesi Antin kihlajaiset. Mutta tänne saavuttuani selveni minulle ikäänkuin uutena totuutena: tänäänhän onkin Ainin kihlajaiset. Tämä ajatus kohtasi minua kuin yllättävä isku ja minä tahdoin paeta kätkemään sen tuottamaa tuskaa. Miksi kiusaisin itseäni enemmän kuin on välttämätöntä? Parempi on minun kuulla heidän onnestaan kuin olla itse sen murheellisena todistajana. — Älä pakoita minua jäämään, anna minun mennä!

VILJO. Sinä jäät! Sinusta täytyy tulla mies!

AARNE. Niin. Minä jään. — Minä tahtoisin lähteä, mutta kuitenkin jään.
Tahtoisin kuolla, mutta elän yhä.

VILJO. Oikeastaan sinä tarvitsisit selkääsi!

AARNE. Mitä on minulla tekemistä tässä maailmassa? Minä en kelpaa mihinkään. Minusta ei tule mitään.

VILJO. Sinä olet naurettava! Aina sinä siihen lempilauseeseesi pääset! Alat sinä mistä hyvänsä, niin loppuna on tuo ikuinen: minusta ei tule mitään.

AARNE. Minä olen väärällä uralla.

VILJO. Sepä se!

AARNE. Minusta olisi pitänyt tulla jonkunlainen kone, joka päivittäin uudelleen vedetään vireeseen ja asetetaan työnsä ääreen.

VILJO. Ja mikä sinusta olisi pitänyt tulla! — Maalaile sinä vain koreasti edelleen, siihen sinä parhaiten pystyt.

AARNE. Minä tahtoisin maalata, minä rakastan taidettani, mutta, — kuitenkaan en minä maalaa. Minä katselen ja nautin. Luomistyön ponnistus on minulle vastenmielinen. Se varastaa minulta tuhansittain riemullisia hetkiä ja turmelee minun puhtaan iloni.

VILJO. No älä maalaa sitten!

AARNE. Muuhun en kykene.

VILJO. Sinähän haastelet vallan merkillisiä tänä iltana. Hohhoh! sinun juttujasi.

AARNE. Niin se kuitenkin on. Olen sen kokenut. — Saatan innostua johonkin muuhun, mutta pian palaavat ajatukseni taas taiteeni pariin. Tulen työssäni huolimattomaksi, kaipaan värejäni, kangastani, minussa herää palava halu maalata jotakin ja niin antaudun taas kokonaan omiin harrastuksiini. Mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan tee mitään. Minua painaa outo kirous. Minä olen luotu katselemaan, aina vaan katselemaan, katselemaan elämän ihmeellistä juhlaleikkiä, johonka en voi ottaa osaa.

VILJO. Äh, tuo on kaikki penikkatautia.

AARNE. Minä tunnen, että minä kykenen johonkin, mutta minulta puuttuu elämän voimaa ja minä joudun perikatoon.

VILJO. Sinulta ei puutu niin mitään.

AARNE. Suuri tunne, joka yllättävänä tempaisi minut mukaansa, suuri antaumus, suuri rakkaus voi pelastaa minut.

VILJO. Jaha! Nyt me sitten taas olemme onnellisesti siinä lähtöpisteessä.

AARNE. Sinä olet hävytön!

VILJO. Ja sinä olet ämmä!

AARNE. Sinä luulet, että minä leikin.

VILJO. Salli minä kysyn sinulta erästä asiaa: miksi on juuri Aini tuo pelastava enkeli, miks'ei joku toinen?

AARNE. Minä tunnen; että se on Aini.

VILJO. Ihminen tuntee niin monenlaista, tänään yhtä, huomenna toista.
— Sinä et tiedä, että se on juuri Aini.

AARNE. Sinä tahtoisit kai, että minä sen oikein järkisyillä sinulle osoittaisin?

VILJO. Vaikkapa niin!

AARNE. Mihinkä ihmeelliseen varmuuteen sinä sen kautta luulisit pääseväsi? Luuletko sinä, että niin sanotuilla järkisyillä voi osoittaa toisen olevan väärässä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Aina vaan jää kaikenlaisia aukkoja. Se sinun rakas totuutesi on niin kovin epämääräinen.

VILJO. Meneppäs rakentamaan tunteella rautatiesiltoja!

AARNE. Kloaakki-insinööri!

VILJO. Meille kaikille iloksi ja onneksi ei sinua ole pantu siihen virkaan.

AARNE. Minua ei valitettavasti ole pantu mihinkään virkaan.

VILJO. Kas niin! Kauniistippa sinä pyöräytit taas sen loppulauseen.

AARNE. Huviksesiko sinä minua härnäät?

VILJO. Huvikseni!

AARNE. Älä pidätä minua, anna minun mennä. Minä en jaksa katsella veljeni suurta onnea ja Ainin —.

(Hilma tulee oikealta kantaen kahvitarjotinta.)

VILJO. Terve tuloa! Hilmasta olemme koko ajan kaivaten haastelleet.

HILMA. No sen minä arvaan!

(Asettaa kahvitarjottimen sohvapöydälle.)

VILJO. Mihinkä se isä oikein meni. Olisihan hän voinut tämän illan kotonakin istua.

HILMA. Lindgrenille käytiin hakemassa.

VILJO. Mikä siellä on hätänä!

HILMA. Mamselli halusi tavata pastoria. Kuulu sairastuneen.

VILJO. Vanhahan se vaimo-raasu jo onkin. Kai se pian kuolee.

HILMA. Sanotaan sille kerrotun pahoja uutisia, joista se sitten kävi levottomaksi ja vallan sairastui.

VILJO. Vai niin! — Mitä Aini hommailee?

HILMA. Hän on pukemassa.

VILJO. Kylläpä häneltä menee aikaa siihen työhön. Hilma pyytää häntä vähän kiirehtimään.

HILMA. Kyllähän minä.

AARNE. Antaa hänen nyt rauhassa valmistautua.

VILJO. Käskekää tulemaan vaan!

HILMA. Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia, se jäähtyy jo pian.

(Menee )

VILJO. Mitä sinä nyt taas murjottelet noin allapäin?

AARNE. Olisit antanut Ainin olla omissa oloissaan.

VILJO. Bäää!

AARNE. Sinä olet raaka!

VILJO. Juo kahvia!

AARNE. Juo itse!

(Vaitiolo.)

VILJO. Sinun pitäisi lähteä matkoille, jonnekin huvittelemaan.

AARNE. Matkoille, huvittelemaan! — Millä ihmeellä minä matkustelisin?
Tuskin kohta enää kykenen hankkimaan kakkua suuhuni ja verhoja ylleni.

VILJO. Sinä liioittelet!

AARNE. Totisesti en liioittele! — Tuohan on juuri yhtenä minun painajaisenani. En ymmärrä, millä minä elän tässä maailmassa.

VILJO. Teet työtä.

AARNE. Siihen en minä kykene.

VILJO. Maalaat.

AARNE. Katselen ja nautin — toisin sanoen. Sillä ei eletä.

VILJO. Sinä olet onneton nahjus! Sinua täytyisi… täytyisi jollakin tavoin ravistaa, että sinä siitä uneliaisuudestasi heräisit.

AARNE. No niin! Nyt sinä jouduit ansaan. Nyt me olemme aivan samaa mieltä. Minua täytyisi ravistaa. Täytyisi sattua jotakin, joka minut kokonaan tempaisi mukaansa, joka minua ravistaisi. Semmoista halaan ja toivon, se minut pelastaisi.

VILJO. Ovatko sinun raha-asiasi todellakin niin huonolla tolalla?

AARNE. Valitettavasti!

VILJO. Kahvi taitaa jo olla vallan kylmää.

(Juovat kahvia.)

AARNE (ivaten itseään.) Tämmöiseksi olen kuvitellut tulevaisuuteni: muutan asumaan johonkin saastaiseen vinttikamariin, joka on löyhkäävien portaitten yläpäässä, lämmitän huonettani taulujeni puitteilla, kankailla puhdistan lattiaa. Kaupungilta tullessani on minulla kakku paperissa kainalossani, kädessäni heiluu maitopullo, jonka kaulaan on sidottu lanka, pihassa tapaan talon piiat, joita kaikkia sinuttelen…. Istun väsyneenä huoneessani, katselen mitään ajattelematta naapuritalon kattoa ja imeskelen piippuani, jossa on inhoittavasti käryävää tupakkaa, jotakin turvetta… Tunnen halua heittäytyä vuoteeseeni täysissä vaatteissa, kuraisin saappain niinkuin työstä tuleva renki ja nukkua, turtua, kaivautua olkien sekaan ja vihdoin niitten kanssa maatua.

VILJO. Miks'et ole puhunut minulle raha-asioistasi aikaisemmin?

AARNE. Siihen ei minulla oikeastaan ole ollut mitään syytä. Muistathan että kerrottiin ryssien ampuneen Antin, jossakin rajalla, hänen yrittäessään palata kotiin. Olisin perinyt hänet.

VILJO. Oletko nyt pahoillasi?

AARNE. Viljo, sinä olet minun ystäväni, sinulle kerron sen synkän ajatuksen, jota olen mielessäni hautonut. — Niin, minä toivoin, että Antti olisi kuollut.

VILJO. Rahojenko tähden?

AARNE. Äh! Ostaisin niillä ruusuja ja heittäisin akkunastani lokaiselle kadulle. En rahojen tähden, vaan Ainin tähden. Minä rakastan häntä yli kaiken. Hän on minun elämäni ja — kuolemani.

VILJO. Poika parka!

HILMA (tulee oikealta.) Neiti pyysi ilmoittamaan, että hän tulee aivan kohta. Hän lepää vielä hetkisen.

(Menee.)

VILJO. Te olette kummallista väkeä, sinä ja minun sisareni. Aini sairastui hengenvaarallisesti kuultuaan, että Antti muka oli kuollut eikä hän vieläkään ole aivan toipunut. — Sinä taas olet vallan päästäsi pyörällä ja niin turhasta, lapsellisesta syystä. On ihmeellistä, ettei aurinko ja raikas tuuli ole teitä jo lapsena tuhonnut, on ihmeellistä, että teidän kaltaisianne ylimalkaan ollenkaan on olemassa.

AARNE. Ja kuitenkin niitä on.

VILJO. Surullista kyllä! Teidän henkenne on raajarikkoinen ja ruma, teidän ruumiissanne on kuoleman merkki ja te ehkäisette uuden, terveen ja elämäniloisen ihmissuvun syntymistä.

AARNE. Et voi uskoa, kuinka minä kaipaan kuolemaa. Mutta minulla ei ole voimaa —.

VILJO. Kyllä sinä noista sekasotkuisista ajatuksistasi kerran selviät.

AARNE. Koska?

AINI (tulee oikealta.) Eikö Antti olekkaan täällä?

VILJO. Mutta sinunhan piti levätä?

AINI. En minä viitsinytkään — luulin kuulleeni täältä Antin äänen. Mitä sinulle kuuluu, Aarne? Minä en ole sinua pitkään aikaan nähnytkään. Ennen sinä kävit niin ahkerasti meillä. Sinä olet semmoinen jöröjukka, että tuskin uskallan sinua puhutella. — Sano nyt edes kauniisti päivää. — Sinun kätesi on pehmeämpi kuin Antin, mutta muuten sinä olet vallan tavattomasti hänen näköisensä. Eikö niin, Viljo?

VILJO. Sinä olet semmoinen kana!

AINI. Kuules Aarne, aja pois nuo huonot viiksesi ja harva poskipartasi, niin olet aivan Antin näköinen ja minäkin pidän sinusta paljon, paljon enemmän. — Mutta sanohan nyt toki jotakin!

AARNE. Saanhan minä nuo ajella.

AINI. Oletko sinä maalaillut ahkerasti? — Minäkin niin kernaasti tahtoisin oppia maalaamaan. Etkö sinä neuvoisi minua?

AARNE. En minä osaa opettaa.

AINI. Maalaappa minulle — kihlajaislahjaksi — taulu, jossa on pieni lintu ja —

VILJO (keskeyttäen.) Jossa on pieni kananpoika.

AINI. Noo, Viljo!

AARNE. En minä osaa maalata lintuja.

AINI. Ethän sinä sitten osaa yhtään mitään.

AARNE. En.

AINI. Sinä et vaan tahdo. Anttipa maalaisi, jos olisi harjoitellut! — Kello on jo kuusi ja puoli seitsemältä lupasi Antti tulla. — Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen ja iloinen! (Aarnelle.) Ajatteles, miten minä olen ollut tyhmä: luulin, että Antti olisi kuollut.

VILJO. Tuonhan Aarne tietää aivan yhtä hyvin kuin sinäkin.

AINI. Minä en voi olla puhumatta siitä uudelleen ja yhä uudelleen. Minä olen niin —

VILJO (keskeyttäen.) Onnellinen.

AINI. Hyi sinua!

VILJO. Sinä saatat tuolla pärpätykselläsi vielä Antin pulaan.

AINI. Enhän minä kenellekään vieraalle koskaan mitään puhu. En yhtään mitään. — Sanon vain, että Antti on ollut Venäjällä kieltä oppimassa. — Etkö sinäkin, Aarne, pidä Antista enemmän kuin kestään muusta?

AARNE. Pidän.

AINI. Tietysti! Toisin ei voisikaan olla. Ja minä pidän hänestä enemmän kuin kukaan muu. — Voi, voi, kun ei se isäkään tule kotiin! Kello on jo niin paljon.

VILJO. Ethän sinä tänään vielä oikeastaan isää tarvitsekaan.

AINI. Mitä sinä nyt taas tarkoitat? Sinä olet aina niin paha. Älä viitsi pilkata minua tänään!

VILJO. Enhän minä pilkkaa.

AINI. Ja se Anttikin on oikein paha, kun ei luvannut tulla aikaisemmin.
Olisihan hän voinut jättää kaikki työnsä huomiseksi.

AARNE. Jos minä menisin Anttia hakemaan.

VILJO. Mitä sinä nyt taas höpiset? Pysy sinä vaan aloillasi! Kyllä hän aikanaan tulee!

AINI. Mutta, jos minä soittaisin Antille!

VILJO. Soita, soita. Ei sinua siitä kukaan estä.

AINI. Sen minä teenkin! (Menee puhelimeen eteiseen, puhuu seisten olohuoneen kynnyksellä.) 1497, olkaa hyvä! Kiitos!… Päivää, Antti! Etkö sinä jo tule!… Vai niin! Kauanko se vielä kestää?… Hyi! Jätä ne hommasi nyt edes tänä päivänä… Jätä nyt! Aarnekin on jo täällä. Ja, ajatteles, Viljokin on tullut kamaristaan ihmisten ilmoille… Ei! isä ei ole vielä tullut kotiin… Mutta hän tulee aivan kohta… Et voi uskoa, kuinka kauniin kahvipöydän Hilma on laittanut…. Tiedätkö sinä edes, mikä päivä tänään on?… No sanohan!…. Miksi et vastaa?… Haloo, haloo!… Haloo!… Mikähän tälle puhelimelle nyt tuli?… Haloo!… Tule sinäkin, Viljo, koettamaan.

VILJO (menee puhelimeen.) Haloo!… Koetetaanpahan päästä uudestaan keskusasemalle… 1497, olkaa hyvä!…. Haloo!… Haloo!… No sepä nyt on merkillistä! Eikö se peijakas vastaa!… Tämähän on vallan ihmeellinen rukki!… Haloo!… 1497, olkaa hyvä! Kuinka? 1497 epäkunnossa? Vai niin! Kiitos!… Antin kone on epäkunnossa.

AINI. Voi, voi! Mitähän se merkitsee? Ei suinkaan Antille vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta?

VILJO. Se merkitsee, että Antin kone on joutunut epäkuntoon eikä yhtään mitään muuta.

AINI. Minä niin pelkään!

VILJO. Tietysti!

AINI. Minä aavistan jotakin pahaa! Antinhan on niin vaarallista oleskella täällä. Voi, voi, Viljo! Jotakin tapahtuu! Ja minä kun olin juuri niin onnellinen.

(Pyyhkii kyyneliä.)

VILJO. Mutta sinähän olet vallan mahdoton! Kerrankos nyt puhelin joutuu epäkuntoon. Ei semmoinen mitään merkitse. Sinä säikyt vallan turhia.

(Painaa sähkökellon nappulaa.)

AARNE. Koeta nyt rauhoittua! Ei sinun ole syytä ollenkaan pelätä. Antti tulee kohta terveenä ja reippaana luoksesi. Usko minua.

AINI. Kunpahan tulisi!

AARNE. Tulee, aivan varmasti. Mene nyt hiukan lepäämään. Me kyllä sitten ilmoitamme sinulle, kun Antti on tullut.

HILMA (tulee oikealta.) Soittiko herra?

VILJO. Hilma on hyvä ja vie neitiä hieman lepäämään. Hän on kovin väsynyt.

HILMA. Ei ole vielä jättänyt tauti, kyllä sen huomaa.

(Aini ja Hilma menevät oikealle.)

AARNE. Olisikohan sille Antille jotakin tapahtunut?

VILJO. Rupeatko sinäkin sitä virttä vetämään?

AARNE. Mene ja tiedä! Santarmit ovat ylen tarkkavainuisia. Kukaties on joku heidän urkkijoistaan päässyt Antin ulkomaanmatkojen perille?

VILJO. Älä sinä turhia kuvittele. Kyllä se mies osaa asiansa hoitaa.

AARNE. Onhan Antti varovainen, mutta mikä vahingon estää. Sattuu joku erehdys.

VILJO. Mitä vielä!

AARNE. Se olisi Ainille kauhea isku. — Se olisi hänen loppunsa. Ja mitä arvoa olisi sen jälkeen minun elämälläni.

VILJO. Nyt sillä siis on arvoa?

AARNE. Antaisin henkeni, jos voisin säästää häneltä sen tuskan.

VILJO. Sinäpä olet erinomaisen antelias — ja päättäväinen.

AARNE. Etkö sinä edes hetkeksi voi lakata tuosta puhumistavastasi!

VILJO. Totta puhuen: minä luulen, että sinä petät itseäsi, että sinä näyttelet itsellesi.

AARNE. Tuo on yksi niitä sinun patentteerattuja insinööriajatuksiasi.

VILJO. Niitä juuri!

AARNE. Totta puhuen: minä luulen, että sinun perusominaisuuksiasi on ilkeys ja pahansuopuus. — Minä tunnen itseni tuskastuneeksi ja onnettomaksi sinun ja sinun kaltaistesi parissa. Teillä on olevinaan yksinkertaisia ajatuksia ja selviä neuvoja, joita te tyrkytätte jokaiselle. Itse te kykenette niitä suututtavan hyvin seuraamaan. Mutta kun te tapaatte ihmisen jollekka ne eivät sovi, nimitätte te kernaasti häntä vaikka hupsuksi näyttelijäksi. — Teidän omat härkämäiset kaavanne, neuvonne ja ajatuksenne ovat koskemattomia. — Te olette konipuoskareita, joiden rohtoihin ihmiset kuolevat. — Annan sinulle neuvon: jos sairastut, niin mene — eläinlääkärille!

VILJO. Kiitos vaan hyvästä neuvosta!

AARNE. Ei kestä!

(Vaitiolo.)

VILJO. Sinä olet hermostunut.

AARNE. Minä olen onneton.

VILJO. Koetan ymmärtää sinua.

AARNE. Kiitos!

(Eteisestä kuuluu kolinaa.)

VILJO. Isä siellä taitaa tulla kotiin.

PASTORI (tulee vasemmalta.) Hyvää iltaa!

VILJO. Aini täällä jo niin kaipasi.

PASTORI. Kuulin uutisia ja jäin juttelemaan. — Onko Antti käynyt täällä?

VILJO. Ei ole. Aini juuri haasteli hänen kanssaan puhelimessa, mutta ei ehtinyt lopettaa laverrustaan, kone joutui epäkuntoon.

PASTORI. Vai niin. (Huomaa kahvipöydän.) Kylläpä Hilma on tämän kahvipöydän koristellut. — Kunpahan se Antti nyt vaan pian tulisi!

AARNE. Jos minä kävisin häntä hakemassa?

VILJO. Joko taas? Sinäpä olet vallan ihmeellisen poispyrkiväinen.

PASTORI. Kyllä kai se sieltä jo piakkoin tulee.

(Kävelee miettiväisenä edestakaisin.)

VILJO. Isä on kovin ajattelevainen tänään.

PASTORI. Niin.

VILJO. Ei tästä, totisesti, näytä syntyvän mitään kihlajaistunnelmaa!
Minäkin olen jo ollut Aarnen kanssa tukkanuottasilla hyvän tovin.

PASTORI. No mikä teillä on ollut riidan syynä?

VILJO. Aarne hakee virkaa.

PASTORI. Mikä virka sille Aarnelle nyt taas sopisi?

VILJO. Hän aikoo ruveta teatterilaiseksi.

AARNE. Tuo on Viljon omaa keksintöä!

PASTORI. Teatterilaiseksi? Näyttelijäksikö?

VILJO. Ei, vaan katsojaksi.

PASTORI. Mitä sinä nyt ilveilet?

VILJO. Tosissani minä puhun. Aarne haluaa kaikin mokomin ruveta katsojan edesvastuulliseen virkaan, ja minä olen koettanut tarjoilla hänelle kulissimaalarin edullista ammattia. Siitä kina.

PASTORI. Minä en nyt oikeastaan ole leikinlaskutuulella.

AARNE. Onko pastori kuullut ikäviä uutisia?

PASTORI. Minä en ole kuullut mitään uutisia, joitakin huhuja vain kulki korvaani. — Kuulin, että santarmit olisivat pohjoisessa pitäneet joukon kotitarkastuksia ja ehkä vanginneet ja surmanneetkin jonkun.

AARNE. Surmanneet!

VILJO. Nyt on paha merrassa!

PASTORI. Eihän minulle sitä kukaan totena kertonut, ikäänkuin huhuna vaan. — Ja sitä se pianaikaa onkin.

VILJO. No jopa nyt jotakin!

AARNE. Aini parka!

PASTORI. Ainin kohtalo minuakin surettaa. — Antti on tiensä valinnut, koettakoon sillä pysyä.

VILJO. Meidän on tehtävä jotakin, meidän on varoitettava Anttia.

PASTORI. Mamselli Lindgren kyllä uskoi vahvasti kertomansa todenperäisyyteen ja oli kovin murheissaan miespoloisten kohtalosta, mutta ei hänkään ollut saanut tietojaan mistään varmasta lähteestä. — Kohta me Antin tapaamme ja saammehan hänelle niistä silloin huomauttaa.

AARNE. Jollei meidän varoituksemme tule liian myöhään.

PASTORI. Miksi sinä niin ajattelet?

AARNE. Antin puhelinkeskustelu katkesi niin omituisesti.

VILJO. Olisikohan siinä koneen särkymisessä sittenkin jotakin takana?

PASTORI. Älkäämme nyt liiaksi hätääntykö. Enhän minäkään ole kuullut mitään varmaa — ja vallan toisesta kaupungista. Sattuuhan niille puhelimillekin kaikenlaisia vahinkoja.

VILJO. Minä käväisen katsomassa Anttia!

PASTORI. Annahan olla menemättä nyt vielä. Odotetaan ensin hetkinen.
Jollei Anttia kuulu, niin voithan sitten lähteä.

AARNE. Hänen pitäisi nyt jo olla täällä.

PASTORI. Kaiketi hän kohta tulee.

VILJO. Kyllä nämäkin ovat kihlajaiset!

PASTORI. Omatuntoni nuhtelee minua. Kuinka saatoinkaan johdattaa lastani tämmöisen myrskyn pyörteisiin. Ja minä sen olen itse tehnyt. Minun olisi pitänyt suojella ja varjella häntä parhaani mukaan. Jos hänelle sattuu joku onnettomuus, olen minä siihen vikapää.

VILJO. Johan te itsekin, isä, hätäännytte, vaikka juuri äsken koetitte meitä rauhoittaa.

PASTORI. En minä tästä hätäänny, ajattelen tulevaisuutta. Tällä kertaa saattaa kaikki olla vain aiheetonta huhua, mutta onko seuraavalla kerralla? Alituinen uhka vainoaa Anttia ja rauhan satama on kaukaisuudessa, läpinäkymättömien sumujen peitossa. Pienessä purressa, aavalla merellä on minun tytärparkani eikä hänen vanha isänsä voi yhtään, yhtään auttaa.

AARNE. Me hukumme kaikki samaan pyörteeseen.

VILJO. Mutta eihän vielä ole mitään tapahtunut! Kaikkihan on toistaiseksi vain huhua!

PASTORI. Jumalan kiitos! että kaikki on edes toistaiseksi huhua.

(Eteisestä kuuluu ovikellon soittoa.)

AARNE. Nyt Antti tulee!

(Menee avaamaan ovea.)

VILJO. Vihdoinkin!

PASTORI. Sanoinhan minä, että hän tulee.

ROUVA BERGMAN (eteisessä.) Hyvää iltaa! Onko pastori kotona?

AARNE (eteisessä.) Kyllä hän on kotona. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

UKKO BERGMAN (eteisessä.) Hyvää iltaa.

VILJO. Mikähän nuokin juuri nyt tänne toimitti!

(Painaa sähkönappulaa.)

ROUVA BERGMAN (eteisessä.) Meillä olisi pastorille hieman asiaa.

AARNE (eteisessä.) Vai niin.

(Hilma tulee oikealta.)

UKKO BERGMAN (eteisessä.) Kiitos! Kyllä minä itse saan. Joo, kyllä minä itse saan.

VILJO. Hilma on hyvä ja vie pois kahvivehkeet tuosta sohvapöydältä. —
Kuinka Aini jaksaa?

HILMA. Hän nukkui itkuunsa.

(Menee tarjottimineen oikealle.)

ROUVA BERGMAN (tulee vasemmalta, hänen perässään ukko Bergman ja
Aarne.) Hyvää iltaa, pastori!

PASTORI. Hyvää iltaa.

(Tervehtii heitä molempia.)

ROUVA BERGMAN (tervehtien Viljoa.) Ei sitä Viljo-herraakaan missään näe.

VILJO. Minulla on ollut kiireellisiä töitä.

UKKO BERGMAN. Joo, ei näe. Hyvää iltaa.

PASTORI. Olkaa hyvä ja käykää istumaan.

ROUVA BERGMAN. Kiitos! Meillä olisi hieman asiaa pastorille ja senvuoksi päätimme pistäytyä. Eihän tämmöisinä aikoina tee mieli edes vierailulle lähteä. Kotona mekin istumme kaiket päivät.

UKKO BERGMAN. Kotona.

ROUVA BERGMAN. Ja eihän — (Huomaa kahvipöydän.) Mutta me taisimmekin tulla vallan sopimattomana aikana. Pastori näyttää odottavan vieraita.

PASTORI. Pientä perhejuhlaa me tässä vain aijoimme viettää, Ainin kihlajaisia.

ROUVA BERGMAN. Pyydän tuhannesti anteeksi, että tulen näin häiritsemään. Minä jo ukolle sanoinkin: kyllä me varmaankin tulemme sopimattomaan aikaan. Minä sitä jo aavistelin.

UKKO BERGMAN. Niinhän sinä sanoit.

PASTORI. Eivät herrasväet ollenkaan häiritse meitä. Kyllähän me vielä ehdimme. Ei Anttikaan ole vielä saapunut.

ROUVA BERGMAN. Antti-herran tähden me juuri tulimmekin. (Istuutuvat.)
Hänestä minä haluaisin vähän puhella pastorin kanssa.

UKKO BERGMAN. Niin, Antti-herran tähden me tulimme.

ROUVA BERGMAN (alentaen ääntään.) Ei suinkaan täällä vain ole ketään kuuntelijoita?

PASTORI. Ei täällä muita ole kuin me.

ROUVA BERGMAN. Minä tarkoitan: vaarallisia ihmisiä.

UKKO BERGMAN. Joo, vaarallisia.

PASTORI. Ei ole.

ROUVA BERGMAN. Entäs Hilma?

PASTORI. Hän on kyökissä.

ROUVA BERGMAN. Olisikohan Viljo-herra niin hyvä ja katsoisi, onko ovien takana ketään.

VILJO (katsoo ovien taakse.) Tyhjää on joka paikassa.

ROUVA BERGMAN. Onkos tämä nyt laita aikaa! Eihän nyt uskalla edes ajatella, saati sitten puhua.

UKKO JBERGMAN. Paha on aika.

PASTORI. Kyllä rouva voi meillä puhua, mitä tahansa.

ROUVA BERGMAN. Ja nämä herrathan tietävät kaikki. — Täytyy olla kovasti varovainen.

UKKO BERGMAN. Joo, varovainen.

ROUVA BERGMAN. Voi, voi sentään! Ihan kyyneleet tulevat silmiini, kun minä taas muistelen sitä.

PASTORI. Onko joku onnettomuus tapahtunut?

ROUVA BERGMAN. On, suuri onnettomuus. Yrjö on vangittu.

(Pyyhkii kyyneliä.)

VILJO. Onko Yrjö vangittu?

ROUVA BERGMAN. Vangittu on poikaparka. Eikä ollenkaan tiedetä minnekkä hänet on viety.

UKKO BERGMAN. Joo, ei tiedetä.

AARNE. Tästä täytyy heti ilmoittaa Antille. Juuri hänen kanssaanhan
Antti palasi.

VILJO. Mutta, jos se onkin vain huhua!

PASTORI. Mistä rouva Bergman on tämän kuullut?

ROUVA BERGMAN. Niin minäkin ensin ajattelin. Ja minä sanoin ukolle: matkusta sinä ottamaan selvä asiasta, emme me tämmöisessä levottomuudessa ja epätietoisuudessa voi olla. — No, ukko matkusti.

UKKO BERGMAN. Joo, minä matkustin

ROUVA BERGMAN. Ja totta se oli. Siellä on meidän pojanpoikamme, jossakin ryssien tyrmässä.

UKKO BERGMAN. Siellä on.

PASTORI. Tämä tapaus ei varmaankaan jää ainoaksi.

VILJO. Ne lurjukset ovat jollakin tavoin päässeet jäljille.

AARNE. Kunpahan ei vaan Anttikin. —

PASTORI (keskeyttäen.) Minulle kerrottiin, että siellä pohjoisessa olisi joku ammuttu?

ROUVA BERGMAN. Niin! Voi, voi sentään! Kaikkia minunkin vielä pitää kuulemani. Mutta oli se onni sentään, että Yrjö pelastui. Onhan nyt edes jotakin toivoa. Vaikka Herra yksin sen tietää! — Samalla kertaa kuin Yrjön vangitsivat, ampuivat ne hänen toverinsa. Yritti, poikaparka, pakoon ja siihen ne sen sitten lopettivat. — Jaa, jaa! Kyllä nyt aikoja eletään.

UKKO BERGMAN (huokaisten.) Eletään, joo, eletään!

VILJO. Mutta kerran on kostonpäiväkin tuleva!

ROUVA BERGMAN. Eivät taida enää näin vanhat ihmiset sitä hetkeä elää.

PASTORI. Kaikki onkin siis totta, mitä minulle vain huhuna kerrottiin.

AARNE. Onnettomuus on tulossa.

ROUVA BERGMAN. Sen Antti-herran tähden me tätä juuri tulimme puhumaan. Kyllä hänenkin nyt on parasta olla varuillaan, ettei käy niin onnettomasti kuin Yrjön.

PASTORI. Olen teille erittäin kiitollinen.

ROUVA BERGMAN. Ukko kyllä tahtoi mennä suoraan Antti-herran puheille, mutta minä en päästänyt sitä.

UKKO BERGMAN. Joo, mutta eihän se nyt —

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Ole sinä nyt vaiti vaan ja anna minun selittää! — Niin, sinne Antti-herran luokse sen ukon piti oitis mennä, mutta silloin minä sanoinkin: Vilhelm, älä sinä sekaannu politiikkaan!

UKKO BERGMAN. Joo, politiikkaan, mutta —

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Tuommoinen se on meidän ukko! Ei se yhtään ajattele eikä pelkää. Siperiaan sekin vielä joutuisi vanhoilla päivillään, jos saisi oman päänsä pitää. Ja mitä minusta sitten tulisi! On tässä jo surua ilmankin. On, on. Yrjönkin jo veivät. — Ettei vaan kävisi toisten samalla lailla!

PASTORI. Meidän on ilmoitettava tästä Antille. Hänen pitäisi aivan kohta tulla tänne.

ROUVA BERGMAN. Niin, tieto on toimitettava, että osaa edes vähän väistää. Ukolle minä juuri sanoin: Olisipa se Yrjökin edes kuullut jotakin etukäteen, ehkä olisi pelastunut.

UKKO BERGMAN. Joo, pelastunut olisi.

ROUVA BERGMAN. Kyllä nämä ovat ikäviä aikoja Aini-neidille. Ovat niinkin!

UKKO BERGMAN. Ovat.

PASTORI. Toivokaamme, ettei tapahdu mitään onnettomuutta. Ja ovathan nämä ikävät enteetkin vallan toiselta paikkakunnalta.

ROUVA BERGMAN. Sitä minäkin sydämestäni toivon. — Mutta se on se politiikka semmoista, että kyllä se uhrinsa ottaa. Minä olen sen niin monta kertaa nähnyt ja minä olen koettanut sitä ukonkin mieleen teroittaa. Ei siinä ikä tule kysymykseen.

UKKO BERGMAN. Mutta olenhan —

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Sanokaa minun sanoneeni! Kyllä tuo meidän ukko vielä kiinniottoon joutuu. Sanokaa minun sanoneeni!

VILJO (teeskennellyn vakavasti.) Olkaa te vain varuillanne, Bergman.
Voi vielä käydä hassusti.

UKKO BERGMAN. Joo, mutta —

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Siinä sen nyt kuulit!

PASTORI. Tokkopa ne Bergmania veisivät!

ROUVA BERGMAN. Kuka niitten, hylkyjen, tietää! — Aijai, mutta me viivymme vallan kauvan. Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, johan me nyt asiammekin toimitimme. Hyvästi, herra pastori, ja suokaa anteeksi, että me näin tulimme häiritsemään.

PASTORI (hyvästellen heitä molempia.) Te teitte erinomaisen ystävällisesti tullessanne varoittamaan meitä.

ROUVA BERGMAN. Sehän oli meidän velvollisuutemme lähimmäistämme kohtaan.

UKKO BERGMAN. Joo, velvollisuus — Hyvästi.

ROUVA BERGMAN (hyvästellen Viljoa ja Aarnea.) Nuoret herrat käyvät nyt joskus meilläkin. — Vaikka eihän meistä vanhoista seuraksi ole, mutta onhan siellä Liisakin kotona.

VILJO. Kiitos kutsusta.

UKKO BERGMAN. Joo, kotona on. Hyvästi.

PASTORI. Käykää vastakin talossa.

ROUVA BERGMAN. Kiitos.

(Eteisestä kuuluu kiivasta ovikellon soittoa.)

VILJO. Nyt se on varmasti Antti!

(Menee avaamaan ovea.)

ROUVA BERGMAN (hätääntyneenä). Nyt on meidän, Vilhelm, paras lähteä. (Ukko Bergman yrittää vitkastella ja puhua vielä jotakin.) Vilhelm, minä olen sanonut sinulle, että sinä et saa sekaantua politiikkaan!

(Vetää ukon eteiseen.)

ANTTI. (syöksyy kiihottuneena, päällysvaatteissaan huoneeseen; Viljo seuraa häntä.) Minut on ilmiannettu!

AARNE. Mitä sinä sanot!

ANTTI. Santarmit ovat kintereilläni!

PASTORI. Tätä minä juuri pelkäsin.

VILJO. Mistä sinä sen tiedät? Kuka sinulle semmoista sanoi? Sinua on suotta säikytetty!

ANTTI. Omin silmin minä heidät näin. — He olivat tulossa minua vangitsemaan.

AARNE. Silloinko, kun sinä olit puhelimessa?

ANTTI. Silloin.

VILJO. Kerro, kerro!

ANTTI. Olin kuullut kaikellaisia huhuja Yrjö Bergmanin vangitsemisesta. Päätin olla varuillani ja suunnitella pakoa. Piiloitin paperini ja hankin nopeakulkuisen moottoriveneen. Se on joka hetki valmiina lähtöön. No niin! — Puhelin juuri iloisesti Ainin kanssa, kun telefoonilanka yht'äkkiä napsahti poikki. Minut valtasi salainen aavistus: lanka katkaistaan, jotta en voisi varoittaa muita. Antauduin vaistoni ohjattavaksi ja pakenin. Kiipesin vintille, pujottauduin sieltä katolle, ryömin kissana kattoa myöten, hyppäsin naapurin katolle ja vihdoin maahan. Lähdin sitten turvallisesta paikasta katsomaan tapahtumain kehitystä. Aivan oikein: oveni edustalla saapasteli pari miestä. Silloin tulin suoraapäätä tänne — hyvästijättämään.

VILJO. Sinun olisi pitänyt lähteä heti matkalle.

ANTTI. Viljo, tänään on minun — kihlajaispäiväni.

VILJO. Olkoon! Se on tällä kertaa toisarvoinen asia. Sinä et saa semmoisia nyt ajatella etkä saa antaa turhien tunteitten vaikuttaa tekoihisi. Kohta voivat santarmit olla täällä. — Ajattele Ainia!

ANTTI. Häntä minä juuri ajattelinkin.

PASTORI. Voi, mihinkä onnettomuuteen minä olen joutunut!

ANTTI. Minä olen kaikkeen syypää.

PASTORI. Itseäni minä syytän.

VILJO. Sinun täytyy kiirehtiä!

ANTTI. Anna minun olla vielä hetkinen. — En voi heti lähteä.

VILJO. Kadutko töitäsi?

ANTTI. En! En vähääkään! — Mutta tunnen samaa lämpimän, rauhallisen kotilieden kaipuuta, joka valtasi minut ensi matkallani nähdessäni kaupunkini valojen haipuvan taivaanrannan taakse. — Kaikki näytti käyvän niin hyvin ja nyt minun taas täytyy lähteä.

PASTORI. Koska sinä palaat?

ANTTI. En tiedä.

AARNE. Minä lähden sinun kanssasi!

ANTTI. Sinä! Mitä sinä siellä tekisit?

AARNE. Samaa kuin sinäkin.

ANTTI. Turhaa on sinun sieltä hakea ilmeistä turmiotasi. Elämä on siellä kovaa ja sinä — suo anteeksi veljeni! — kuljet aina ikäänkuin unissasi. Onnettomuus sinut pian yllättäisi.

AARNE. Niinkö sinäkin sanot.

ANTTI. Sinä kelpaat paljoon muuhun, mutta et juuri tähän.

VILJO. Aiotko sinä tahallasi antautua vangiksi?

ANTTI. Mistäpä ne vainukoirat tänne eksyisivät?

VILJO. Lähde!

ANTTI. Näin kerran unta, että olin jäämäisilläni junan alle. Koetin paeta, mutta jalkani eivät minua totelleet.

VILJO. Oletko sinä tullut hulluksi!

ANTTI. En, mutta lapselliseksi. Minusta tuntuu siltä kuin olisi tänään jouluilta ja minun täytyisi lähteä pois ennenkuin kuusen kynttilät sytytetään.

AARNE. Veliparka!

VILJO. Onko miessuku kuollut, hävinnyt maan päältä! Minne ikinä katson, kohtaan samaa laimeutta ja haaleutta. Imeliä ruikutuksia kuulen, turhia vaikerteluja tarmon, mielenlujuuden ja elämänuskon innoittamien sanojen asemasta. — Häpeän kuulla sinun raukkamaisia puheitasi. Sinä pelkäät!

ANTTI. Jumal'auta! en pelkää. — Enkä kadu mitään!

VILJO. Minun täytyy toimia puolestasi. (Painaa sähkökellon nappulaa.)
Sinä sanot nyt hyvästi Ainille ja lähdet.

ANTTI. Olen valmis.

(Hilma tulee.)

VILJO. Hilma on hyvä ja menee pihaportille hetkeksi tähyilemään. Jos Hilma huomaa siellä joitakin outoja miehiä, niin Hilma on hyvä ja tulee ilmoittamaan siitä heti.

HILMA. Mitäs tämä nyt taas merkitsee?

PASTORI. Hilma menee nyt vaan!

(Hilma menee vasemmalle.)

VILJO. Sinä, Aarne, menet katuovelle. Ja muista pysyä hereillä! Mars! (Aarne menee vasemmalle.) Ja nyt minä menen Ainia hakemaan. (Menee oikealle.)

PASTORI. Mitä sinä aijot Ainille sanoa, Antti?

ANTTI. Juuri äsken en sitä tiennyt, mutta nyt olen taas oma itseni.

PASTORI. Mutta, jos sinä kerran väsyt.

ANTTI. Silloin kuolen.

PASTORI. Äsken sinä olit väsynyt.

ANTTI. Minussakin on veljeni unitautia, mutta kohtaukset ovat lieviä ja niitten jälkeen tunnen itseni monin kerroin voimakkaammaksi.

(Aini ja Viljo tulevat oikealta.)

AINI. Johan sinä vihdoinkin tulit! Minä jo niin pelkäsin. — Mutta miksikä sinä olet niin vakava, niin oudon näköinen?

ANTTI. Rakas tyttöni, meidän täytyy taas erota. Minä lähden matkalle.

AINI. Sinua on kohdannut joku onnettomuus? — Sitähän minä aavistin!

ANTTI. Sinä et saa antautua surun valtaan. Minä palaan pian taas sinun, luoksesi ja sitten on meidän niin hyvä olla.

AINI. Koska sinä palaat?

ANTTI. Ensi keväänä minä palaan.

AINI (hyrähtää itkuun.)

ANTTI. Älä itke, rakas lapsi, älä itke. — Jotta voisin palata, täytyy minun nyt lähteä. Älä itke. Ole luja. Me elämme kaukana toisistamme, mutta pitkä välimatka vain yhdistää meitä lähemmin toisiimme. Sinun kirkas kuvasi seuraa minua elämäni kaikkina hetkinä. Ajatuksillani olen aina sinun luonasi.

AINI. Miksi piti näin käydä!

ANTTI. Rohkaise mielesi, rakas lapseni, ja ole tyyni.

VILJO (on mennyt akkunan luo tähyilemään.) Kiirehtikää, aika joutuu!

ANTTI. Aini, minä olen nyt taas maailmanrannan matkalainen —.

AINI (painautuu hänen syliinsä.)

ANTTI. Sinä olet minun rakas tyttöni.

PASTORI. Tänään on teidän kihlajaispäivänne. Onnittelen teitä molempia ja toivon teidän kanssanne uutta, valoisampaa aikaa. — Kullakin kovuudella on loppunsa tässä maailmassa.

VILJO. Onnea vaan teille kummallekin — mutta kyllä nyt jo on aika sinun lähteä, Antti.

ANTTI. Minä lähden! — Hyvästi Aini! — Minä palaan! Hyvästi setä. Olen tuonut paljon tuskaa ja levottomuutta kattonne alle, mutta tämmöistä on minun elämäni.

PASTORI. Hyvästi! — Älä väsy.

ANTTI. En! — Hyvästi Viljo.

VILJO. Mene nyt vaan jo, minä tulen sinua saattamaan.

PASTORI (tyynnytellen Ainia.) Rauhoituhan nyt tyttöseni! Keväällä Antti palaa.

ANTTI. Näkemiin, Aini! Odota luottaen kevään —

AARNE (syöksyy huoneeseen.) Rientäkää! Kadulla on epäilyttäviä miehiä!

VILJO. Tuli ja leimaus! Me myöhästymme! Tule!

HILMA (tulee ovessa heitä vastaan.) Tulin sanomaan, että siellä pihaportilla päin käyskentelee vieraita miehiä.

VILJO. Nyt me olemme koreasti satimessa.

ANTTI. Eikö ole mitään muuta tietä?

VILJO. Ei. — Kattojenkaan kautta et nyt pääse. Talomme on aivan yksinään.

ANTTI. Minä olen hukassa!

AINI. Voi hyvä Jumala!

(Pyörtyy. Hilma ja pastori kantavat hänet pois.)

VILJO. Niin, ripeästi sinä nyt toteat olevasi hukassa, mutta oletko sinä ollenkaan koettanut kohtaloasi välttää? Sinä olet itse onnettomuuteesi syypää. Sinua minä kaikesta syytän. Miksi oleskelit sinä kaupungissa, jossa joka talon piiat puhuivat sinun ulkomaanmatkoistasi? Mitä tekemistä oli sinulla enää meillä, kun jo kerran huomasit joutuneesi ilmi? No niin! Miksi sinua moittisin, kun asiat eivät enää siitä parane.

AARNE. Meidän on pian keksittävä jotakin. — Sinä piiloudut vintille!

ANTTI. Äh! Ei se vähääkään auta! Kyllä ne osaavat nuuskia.

VILJO. Sinun täytyy päästä pakenemaan!

PASTORI (tulee oikealta.) Voi, tätä onnettomuuden päivää! — Antti, sinä et saa joutua vangiksi! Neuvoa en sinua osaa, mutta sinä et saa joutua vangiksi!

ANTTI. Minä olen satimessa, mutta vähät siitä! Tyynenä alistun kohtalooni. Sen suuren päämäärän edestä, jolle niin monet ovat kaikkensa uhranneet, olen minäkin valmis kärsimään.

VILJO. Alistumisesta ja antautumisesta me emme vielä saa puhua sanaakaan. Meillä on vielä tuhansia mahdollisuuksia.

ANTTI. Elävänä ne eivät missään tapauksessa saa minua kynsiinsä.

AARNE. Ole huoletta, Antti, me kyllä vielä keksimme jotakin.

PASTORI (kiihtyneenä.) Sinun täytyy pelastua, ymmärrätkö, sinun täytyy…

ANTTI. Tässä seison neuvotonna.

PASTORI. Ainin tähden… Aini ei kestä tätä enää.

VILJO. Tämä on kirottua!

(Käy akkunan luona tähyilemässä.)

PASTORI. Sinun täytyy pelastua muuten minun rangaistukseni on liian suuri. Minä olen tähän kaikkeen syypää. Minä olen sinua kiihoittanut.

ANTTI. Te ette ole rikkonut yhtään mitään, rakas setä.

PASTORI. Minä olen miekkaan tarttunut ja nyt minä miekkaan hukun.

ANTTI. Minua ei ole kukaan kiihoittanut, olen tehnyt kaiken omasta vapaasta tahdostani, vain vakaumukseni pakoittamana. — Ettehän te edes tiennytkään mitään minun aikeistani. Enhän minä puhunut teille menostani mitään.

PASTORI. En tiennyt mitään varmaa, mutta minä aavistin. Keskustelin kanssasi, ohjasin ajatuksiasi, kypsytin aikomuksiasi. Minusta tuntui kaikki niin puolustettavalta. Mahtavat tulevaisuuden näyt huikaisivat minua… Enkä minä nytkään, rangaistuksen hetkellä — Jumala minua armahtakoon! — voi katua ja näyistäni vapautua… Ihailin sinun uljuuttasi ja intoasi. — Lähdettyäsi huomasin sinun vieneen myötäsi seikkailujen teille minun tytärparkani sydämen. Silloin minun rangaistukseni alkoi ja nyt on sen täyttymisen hetki läsnä.

VILJO. Mutta rakas isä, eihän tässä nyt ole kysymys mistään rikoksesta tai rangaistuksesta. — Antti on saatu ilmi, häntä vainotaan ja hänen täytyy pelastua.

PASTORI. Sinusta on, poikani, maailma hyvin yksinkertainen ja selvä.

VILJO. Maailma on hyvä ja kaunis ja te olette kaikki onnettomia raajarikkoja. — Emmekö me nyt huomaa mitään keinoa, mitään ratkaisua.

AARNE. Kumpahan saisi nuo urkkijat edes hetkeksi poistumaan jommalta kummalta ovelta.

VILJO. Niin silloin pääsisi Antti pakenemaan. — Jospa voisi jollakin tavoin eksyttää heidät! — Nyt minä tiedän! Minä pelastan sinut, Antti!

ANTTI. Sinä? Millä tavoin?

VILJO. Katsos näin: menemme yhdessä katuovelle, minä pukeutuneena sinun viittaasi ja hattuusi. Sopivana hetkenä hyökkään ulos ovesta ja alan juosta kaupungille päin. Vartijat tietysti luulevat minua sinuksi ja koettavat tavoittaa minua. Silloin on sinun pakotiesi vapaa. Pujahdat kadulle, kiiruhdat rantaan, astut veneeseesi ja lasket kohti aavoja ulapoita, kohti vapautta ja uusia ponnistuksia.

AARNE (innostuen.) Viljo, suo minun tehdä tuo työ, suo minun pelastaa Antti ja meidät kaikki. Sinä olet tien osoittanut, anna minun kulkea sitä!

ANTTI. Semmoinen yritys olisi vallan turha.

VILJO. Et sinä siihen kykene.

ANTTI. Minä en missään tapauksessa voi suostua siihen, että joku toinen antautuisi vaaraan minun edestäni.

AARNE. Tämä ajatus tuli minulle yllätyksenä ja minun mieleni kävi niin iloiseksi. Huomasin, että minäkin voin tehdä jotakin, minustakin on hyötyä. Antti, veljeni, älä riistä minulta tätä onnea tuottavaa yllätystä. Minä pelastan sinut, pelastan Ainin, pelastan myöskin itseni.

ANTTI. Parempi on, että minä menen yksin kadulle, alan ampua ja koetan pelastua miten parhaiten taidan. Ja, jos täältä tulevat minua hakemaan, niin ristikööt silmänsä.

VILJO. Jos ne tulevat sinua täältä hakemaan, niin me kaadumme yhdessä.

PASTORI. Minä kiellän teitä ampumasta minun kattoni alla. Kadulla saatte menetellä, miten haluatte.

VILJO. Semmoisia ei tarvitse ajatella, jos me panemme heti minun suunnitelmani täytäntöön. Anna minulle viittasi, niin lähdemme.

AARNE. Ne voivat tuntea sinut ja silloin on kaikki mennyttä. Mutta
Antti ja minä olemme samannäköiset.

PASTORI. Sinä olet todellakin suuressa määrässä Antin näköinen.

AARNE. Jos minä ajan pois partani ja puen ylleni Antin viitan ja hatun, niin ei minua hänestä eroita.

VILJO. Tuota kannattaa ajatella. Mutta oletko sinä punninnut sitä seikkaa, että tämä oivallinen tuuma voi viedä sinut — hirteen.

AARNE. Minut lasketaan vapaaksi. Voinhan minä todistaa, etten ole Antti
Forssell.

ANTTI. Ei se käy niin yksinkertaisesti. Sinua uhkaa kaikessa tapauksessa vaara ja minä en voi semmoista sallia.

AARNE. Mistäpä ne voisivat minua syyttää. Kyllä minä selityksiä keksin.

VILJO. Et sinä siitä sentään niin ehjin nahoin selviä. Kyllä ne sinut panevat telkien taakse joksikin aikaa.

AARNE. No eihän se olisi niin vaarallista. Istuisin sitten aikani. On sieltä moni muukin palannut.

ANTTI. Minä en voi suostua semmoiseen.

AARNE. Miksi et voi? — Jos sinä nyt joudut vangiksi, olet sinä mennyt mies. Jollet sinä itsestäsikään välitä, niin ajattele Ainia ja hänen isäänsä. Sinä voit pelastua, kaikki voi taas palata hyvälle tolalle. Olet usein sanonut: Aarne elää ikäänkuin unissaan. Se on totta, se on minun suuri onnettomuuteni, se on minun kiroukseni. Mutta nyt minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja minä tahdon panna sen täytäntöön. Elämä on minulle nyt niin selvä, ettei se vielä koskaan ole ollut. Yllätyksenä tuli minulle tämä voima ja kirkkaus. Älä ota sitä pois minulta, Antti.

VILJO. Antti, sinun on harkittava tätä tarjousta.

PASTORI. Sinä tahdot uskaltaa paljon.

AARNE. Minä voitan myös paljon.

ANTTI. Mutta voihan sattua, että nuo urkkijat viis välittävät sinun juoksemisistasi.

AARNE. Niin voi sattua. — Mutta sattuuko, sitä emme tiedä. Ja eihän yritys silloin ainakaan asiaa pahenna.

PASTORI. Te olette jotakuinkin saman kokoisetkin.

ANTTI. Ei, ei! Kiitän sinua, rakas veljeni, mutta en voi ottaa vastaan uhriasi.

AARNE. Sinun täytyy tehdä se. Tämä on minun onnettoman elämäni käännekohta. Minä tunnen ihmeellisen voiman virtaavan suonissani, tunnen intoa ja tarmoa, jota en vielä koskaan ole kokenut. Olen aivan varma menestyksestäni, tiedän osaavani loistavasti osani. — Rakas veljeni, tahdon tehdä tämän sinun tähtesi, mutta myöskin Ainin tähden, sillä hänen henkensä on minullekin kallis.

VILJO. Anna Aarnen yrittää. Panemme heti kaikki voimamme liikkeelle hänen vapauttamisekseen. — Jollemme itse ole telkien takana. — Ja ethän sinä muutakaan nyt keksi.

ANTTI. En keksi.

AARNE. Anna minun siis koettaa!

PASTORI. En kiellä enkä käske. Uhraus on liian suuri.

ANTTI. Sinä voit menettää henkesi siinä leikissä.

AARNE. Sen varmemmin sinä pelastut.

ANTTI. Mitä sinä sanot?

AARNE. Vastasin vain sinun sanaasi. — Ei se niin vaarallista ole. Istun siellä hiukan aikaa heidän kopeissaan, pääsen vapaaksi! — Ja entäs sitten, jos kuolisin! Ei minua täällä kaivata eikä mihinkään tarvita.

VILJO. Älä nyt taas ala noita juttujasi! — Mehän voimme ensiksi koettaa, tuleeko sinusta edes sinnepäinkään Antin näköistä. — Menehän tuonne minun huoneeseeni ajamaan pois viiksesi ja poskipartasi. Tässä on Antin viitta ja hattu. Pue ne päällesi ja tule sitten näyttämään itseäsi meille.

(Aarne menee oikealle.)

PASTORI. Jos Aarnen yritys onnistuu, olet sinä pelastunut.

ANTTI. Niin, jos se onnistuu olen minä pelastunut, mutta Aarne satimessa. Ilmankin häntä vaara väijyy. Hänhän on minun veljeni. Hänen on tietystikin täytynyt olla selvillä minun matkoistani.

VILJO. Mutta mitään muuta me emme nyt, kerta kaikkiaan, keksi! — Sitäpaitsi: jos Antin onnistuu aivan huomaamattomasti paeta, niin luulisipa Aarnen helposti pääsevän pälkähästä. Mistä ne häntä syyttäisivät? Kadullako juoksemisesta? Vai partansa ajelemisesta? — Ja jos hänet vangitaan, niin istukoon, hänellä on hyvää aikaa. Minusta näyttää Aarnen seikkailu vallan lapsenleikiltä siihen vaaraan nähden, joka Anttia uhkaa. Jos Antti joutuu kiinni, niin — lakkaa hän jonkun ajan kuluttua kokonaan olemasta.

PASTORI. Onko sinun veneesi valmis lähtemään?

ANTTI. Minua ei mikään muu pidätä kuin nuo miehet tuolla kadulla.

VILJO. Heti kun ovi jää edes silmänräpäykseksi vartioimatta on sinun pujahdettava kadulle ja juostava rantaan. Sinä et saa hetkeäkään vitkastella etkä ajatella minkäänlaisia hyvästijättelyjä.

ANTTI. Te voitte joutua ikävyyksiin minun tähteni.

PASTORI. Kunpahan sinä vain pelastut!

VILJO. Mistä ihmeestä ne heti tiesivät tulla sinua täältä meiltä hakemaan?

ANTTI. Ne ovat kaiketikin pitäneet silmällä Aarnea. Tai ovat kenties kysyneet keskusasemalta, mistä minulle viimeksi soitettiin. — Ja eiväthän ne voi olla varmoja siitä, että minä olen täällä! Tuolla ne kävelevät ja vaanivat. Jos ne olisivat vallan selvillä asioista, niin ne olisivat jo aikoja sitten tämän asunnon nuuskineet.

PASTORI. Mutta, jos ne lähtevätkin pois mitään sen enempää tekemättä.

ANTTI. Sitä eivät ne lurjukset kesken tee. Niillä on tietystikin monta rautaa tulessa. Kerran tämäkin apaja vedetään, kenties jo tänä yönä.

(Aarne tulee oikealta.)

AARNE. No, miltäs minä näytän?

ANTTI. Ne tuntevat sinut!

VILJO. Kyllä sinusta hyvä tuli. Ja pimeys auttaa vielä lisäksi.

PASTORI. Kyllä te olette ihmeellisesti toistenne näköiset nyt kun sinäkin ajoit partasi.

VILJO. No, no, isäkulta! Onhan siinä sentään eroa. — Mutta kyllä sinä niille Antista käyt sen verran kuin tarvitaan.

ANTTI. Eivät ne huoli sinusta ollenkaan.

AARNE. Anna minun edes koettaa, anna minun heittää arpaa. Kenties on onni minulle suosiollinen ja silloinhan on kaikki taas hyvin.

VILJO. Anna pojan mennä.

ANTTI. Veljeni, sinä tahdot tehdä suuren uhrauksen minun puolestani.

AARNE. Minä olen niin iloinen kyetessäni tekemään jotakin.

(Vaitiolo.)

ANTTI (hitaasti.) En minä itseni tähden, mutta —.

AARNE. Sinä suostut?

ANTTI. Suostun.

(Syleilevät.)

VILJO. No niin! Se oli ainoa mahdollisuus.

PASTORI. Kiitos sinulle, Aarne!

VILJO. Ja nyt tarkkaa taistelusuunnitelmaa tekemään! Me tässä olemme hyökkäävänä puolena.

AARNE. Antti ja minä menemme yhdessä ulko-ovelle ja odotamme siellä kunnes vartijat ovat kulkeneet ohitse. Silloin minä syöksyn kadulle ja alan juosta voimaini takaa, vartijat seuraavat minua ja Antti pelastuu. — Siinähän se on koko juttu!

ANTTI. Kun sinä sitten joudut kiinni, niin sanot että… No, kyllähän sinä osaat niille jollakin tavoin juoksemistasi selitellä.

VILJO. Paina ennen kaikkea mieleesi tämä varoitus: pysähdy oitis, kun ne ovat ampuneet ensimäisen varoituslaukauksen, jos haluat säilyttää henkesi. Ja juttele sitten koreasti heidän kanssaan äläkä yritäkään karata. Jos lähdet juoksemaan, niin olet mennyt mies. Kuulat saavuttavat sinut karkuteiltäsi.

AARNE (ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena.) Ne ampuvat, jos minä yritän karata.

ANTTI. Ole aivan rauhallisesti heidän kanssaan, tottele heti vaikka se ehkä tuntuisikin vaikealta.

VILJO. Kyllä me vielä keinot keksimme sinun pelastamiseksesi. Älä missään tapauksessa tee vastarintaa, se olisi sinun turmiosi.

AARNE (hitaasti.) En. — En tee.

PASTORI. Aarne, me olemme kaikki itsekkäitä ja julmia antaessamme sinun mennä. Tunnustan sinulle: mieleni kävi kevyemmäksi kuultuani Viljon ehdotuksen. Kaikki näytti niin onnettoman toivottomalta, mutta silloin ilmaantui yhtäkkiä mahdollisuus, edes jonkunlainen mahdollisuus pelastukseen. Takerruin siihen kuin hukkuva oljenkorteen. — Ja nyt, kun sinä aiot täyttää tämän suunnitelman, niin nytkään en minä sinua kiellä. Minä olen huono, itsekäs ihminen. Anna minulle anteeksi.

AARNE. Rakas setä, vakuutan teille, että olen onnellinen tehtävästäni. Tästä on tuleva koko minun elämäni ihanin päivä. Kaikesta surkeasta ja tuskallisesta haparoimisesta on nyt tullut loppu. Minä tunnen itseni kykeneväksi ja voimakkaaksi tekemään sen, mikä on välttämättömyys, sen mikä on tehtävä ja minä olen onnellinen. Kiitän teitä kaikkia siitä, että olette valmistaneet minulle tämän voiton hetken.

PASTORI. Me olemme tekevä voitavamme vapauttaaksemme sinut vankilastasi niin pian kuin suinkin.

VILJO. Luota meihin ja pidä minun varoitukseni tarkasti mielessäsi.

AARNE. Niin, minä tiedän vapautuvani vankeudesta, minä pelastun, minä vapaudun siitä jo tänään. — Lähtekäämme! (Hyvästellen Viljoa.) Viljo, sinä olet minun parhain ystäväni. Älä muista minua pahalla.

VILJO. Älähän nyt noin haastele! Kyllä sinä vapaaksi pääset. Emme me iäksi eroa.

ANTTI. Olenko minä ollut valveilla! Olenko minä todellakin antanut suostumukseni! Ei, ei! Tämä on kaikki erehdystä! Sinä et saa lähteä, Aarne. Minä menen yksin. Itse minä tahdon teoistani vastata. Sinä et ole syypää mihinkään, minä en saa uhrata sinua, minä en saa piiloutua sinun selkäsi taakse.

VILJO (tuskastuneena.) Minä en ollenkaan ymmärrä tätä äkkikäännettä!

ANTTI. Se olisi raukan teko, se olisi kurjaa vaihtokauppaa! Veljeni veren hinnalla ostaisin oman onneni. Ei! Semmoista minä en tee!

AARNE. Se on ainoa pelastuksen tie. Sen varassa on monien onni ja elämä, ei yksistään sinun.

VILJO. Se on ainoa järkevä teko.

PASTORI. Ei vaara ole niin suuri kuin sinä kuvittelet.

AARNE. Sinun täytyy alistua!

ANTTI. Olkoon, kuinka järkevä teko tahansa, mutta raukan teko se ainakin on.

VILJO. Tuo sinun puheesi on kyllä komeata kuulla, mutta se on — tyhmää. Voithan myöhemmin osoittaa urhoollisuuttasi vaikka hyppäämällä joltakin katolta pää edellä kiviseen katuun.

AARNE. Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, tule minun kanssani! Juuri näin on sinun tehtävä, näin sinä menettelet jalomielisesti, näin sinä ajattelet minuakin.

ANTTI. Kiitän sinua veljeni, kiitän sinua rakkaudestasi, hyvistä sanoistasi, mutta minä en voi, minä en saa antaa sinun täyttää tahtoasi. — Hyvästi, setä. Tervehtikää Ainia minun puolestani.

VILJO. Eikö nyt meitä kukaan voi pelastaa tuosta päähänpistosta.

(Menee oikealle.)

PASTORI (murtuneena.) Sinä siis menet.

ANTTI. Minun täytyy.

PASTORI. Hyvästi.

ANTTI. Hyvästi, Aarne. — Anna minulle viittani ja hattuni.

AARNE. Kuule minua, Antti! Sinä et saa lähteä yksinäsi!

ANTTI. Minä menen yksinäni.

(Aarne antaa viitan ja hatun, Antti pukee ne päällensä).

AARNE. Sinä et pelastu.

ANTTI (ovella.) Hyvästi.

(Aikoo mennä, mutta juuri silloin tulevat Aini ja Viljo oikealta.)

AINI (heittäytyy polvilleen Antin eteen ja koettaa estää häntä menemästä.) Antti, älä lähde, älä jätä minua!

ANTTI (koettaa lempeästi irroittautua hänestä.) Rakas lapseni, päästä minut, näin on pakko.

AINI. Sinä et saa lähteä, sinä et saa hyljätä minua, kuuletko, sinä et saa hyljätä minua! Tee niinkuin Aarne tahtoo!

ANTTI. Sinä olet julma.

AINI. Minä rakastan sinua.

ANTTI. Päästä minut! Minun täytyy lähteä! Minä en voi muuta! Minä en saa antaa surmata Aarnea puolestani.

AINI. Minä rakastan sinua. Tahdotko sinä surmata minut.

ANTTI. Voi hyvä Jumala!

AINI. Kuule minun rukoustani!

VILJO. Me pyydämme sinua kaikki.

AARNE. Salli minun lähteä kanssasi.

ANTTI (taisteltuaan itsensä kanssa.) Tule!

(Riisuu yltään viitan ja hatun, joihin Aarne nopeasti pukeutuu.)

PASTORI. Kiitos, Antti.

VILJO (akkunan luota.) Nyt ne juuri tulevat ovelle päin.

ANTTI. Hyvästi, Aini.

(Suutelee Ainia.)

AARNE. Hyvästi setä!

PASTORI. Jumala siunatkoon sinua!

AARNE. Amen!

(Antti ja Aarne menevät.)

VILJO (akkunan luota.) Nyt ne taas kääntyivät tänne päin.

(Kaikki menevät akkunan luo. Vaitiolo.)

PASTORI. Nyt on otollinen hetki!

VILJO. Katsokaa!… Tuolla on Aarne!… Hän juoksee… vahdit seuraavat!… Eläköön! Kaikki menestyy hyvin!…

PASTORI. Missä viipyy Antti!

VILJO. Hän myöhästyy!… Vihdoinkin!

AINI. Hän pakenee… hän pelastuu! Antti pelastuu!

VILJO. Nyt ne saivat Aarnen kiinni, mutta Antti on turvassa. Kaikki käy erinomaisesti! (Kauhistuu äkkiä.) Aarne!… älä!… Tulkaa pois akkunasta!… tulkaa… minä rukoilen teitä!… Aini, tule pois akkunasta!… (Suurimmassa epätoivossa.) Aarne! pysähdy!… Aarne!… Rakas ystäväni!… pysähdy!… pysähdy… Aarne!… pysähdy!… Sinä et saa!… Aarne!… Aarne!…

(Kuuluu huutoja ja useita kovia laukauksia.)

PASTORI. Jumalani, anna anteeksi minun rikokseni.

VILJO. Tuskallisesta haparoimisesta on tullut loppu… Niinhän sinä sanoit…

Esirippu.