E-text prepared by Jari Koivisto

TULENKANTAJAT

Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi

Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Uuno Kailas: Me.
Ilmari Jäämaa: Nuori virta.
Elina Vaara: Kaksi runoa.
Elsa Enäjärvi: Nuoria lyyrikoita.
Lauri Viljanen: Poppelit.
Arvi Kivimaa: Saaressa.
Martti Haavio: Sininen purje.
Katri Vala: Kolme runoa.
Yrjänä Vilho: Hullu huilunsoittaja.
Lauri Viljanen: Ruotsin vanha ja uusi lyriikka.
Lauri Viljanen: Ruotsin nuorta lyyrillistä taidetta.
Uuno Kailas: Neljä runoa.
H. Ahtela: Kertomus Io-huista.
E. A. Saarimaa: Romanttinen kaipaus.
Olavi Eauri: Kaksi runoa.
Jaakkima Pura: Kuningaskunnan virkaheitto pyöveli.
Erkki Wadenström: Punapää.
Antero Kajanto: Nuolisade.
Lauri Viljanen: Ajomies.
Pentti Haanpää: Viimeinen hauta.
Joh. Edv. Leppäkoski: Rannalla.
Onni Halla: Karitsa Siinain vuorella.
Yrjö Jylhä: Tyrmästä tullut.
Ilmari Pimiä: Kaksi runoa.
Sulho Kanta: Kolme uusinten suuntain säveltäjäämme.
Kirjava viitta.
Aarni Penttilä: Rytmistä ja rytmittömyydestä.
Ensio Hiitonen: Huonon osajaon pilaama näytelmä.
Niilo Wadenström: Kalle Kankaisen kärsimykset.

ME.

Me, tomun tomu, saimme elämän. suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
me suutelimme suulle polttavalle
hänt, ainoata, jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht oma valtimomme täys' on elämää ja oomme rikkaat lailla Jumalan.

Me maata kosketamme sormin, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävat kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.

Uuno kailas.

NUORI VIRTA.

Hiukan Nuoren Voiman Liitosta.

LÄHTEENSILMÄT.

"Tulenkantajat", Nuoren Voiman Liiton kirjallisen harrastuspiirin albumi — monelle outoja sanoja, olemattomuudesta esiin nousseita, yksi haara siinä kymmenlatvaisessa nuoressa virrassa, jonka alkulähteistä ja juoksusta lienee mielenkiintoista kuulla pieni tarina.

Jokainen lehti — eikä nuorisolehti siinä suhteessa tietystikään tee poikkeusta — kokoaa vähitellen ympärilleen suuremman tai pienemmän vapaaehtoisen avustajain joukon. Siten Nuori Voimakin, joka alkuaan koulunuorisoliiton äänenkannattajasta oli laajentunut v. 1910 varsinaiseksi yleiseksi nuorisolehdeksi, taivallettuaan nuorison rientoja ajaen aina vapaussodan aikoihin saakka, oli saanut ympärilleen nuorisoparven, jonka mielenilmaisuna voidaan pitää pientä toimitukselle tullutta avointa kirjettä. Se saapui jo ennen Suomen itsenäiseksi tulemista, mutta julkaistiin lehden 3:nnessa numerossa 1919 Eero Paavilaisen nimellä, ja se kuului seuraavasti:

"Eikö olisi syytä lehtemme lukijain keskuuteen perustaa toveriliitto, jonka jäsenet aina toimisivat edistyksen puolesta? Tärkeätä olisi myös maalais- ja kaupunkilaisnuorison lähentäminen, ja koska N:n V:n lukijoita on kumpiakin, niin lähentäisi tällainen toveruus heitä toisiinsa. Olen tiedustellut useilta Nuoren Voiman lukijoilta heidän mielipidettään, ja he ovat ehdotukseen hyvin innostuneita. Liiton sääntöinä ei olisi muuta kuin: 1:seksi, että sen jäsenten tulisi levittää lehteään, 2:seksi; koettaa omasta puolestaan lähestyä tovereita, 3:nneksi: edistää sivistystä paikkakunnalla ja 4:nneksi: lunastaa Liiton merkki, jonka avulla jäsenet tuntevat toisensa."

Tuota korutonta kehoitusta voidaan pitää Nuoren Voiman Liiton ensimmäisenä alkuna. Toimitus sai sen johdosta myöhemmin joitakuita kirjeitä, jotka kannattivat tehtyä ehdotusta, ja saman vuoden syyskuun toisessa numerossa kirjoitti silloinen nimimerkki Kerttu Suomenlinna (Sirén, Elina Vaara):

"Koska toveriliiton perustaminen kaikkien suureksi iloksi nyt on otettu vakavan pohdinnan alaiseksi, pyydän muutamin sanoin esittää vaatimattoman ehdotukseni Liiton kokoonpanon ja johtavan aatteen suhteen; 1. Nuoren Voiman toveriliiton tehtävänä on kasvattaa kutakin jäsentään hänen kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan työhön rakkaan isänmaamme hyväksi. 2. Tämä käy päinsä ahkeran, Liiton jäsenten harrastusten mukaan järjestetyn harjoituksen avulla. 3. Toiminnan helpottamiseksi tulee samojen asiain harrastajain liittyä ryhmiksi eli osastoiksi (esim. urheilijat, taiteilijat, kynäilijät, keksijät ja kokeilijat j.n.e.), joiden johtajat yhdessä Liiton puheenjohtajan kanssa neuvotelevat Liiton asioista ja panevat kokousten päätökset täytäntöön kukin omassa osastossaan. 4. Yhteys eri paikkakunnilla toimivien liiton osastojen (ja yksityisten jäsenten) kesken perustuu ennenkaikkea vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. 5. Liiton jäsenten velvollisuus on tehdä parhaansa sen hyväksi, sekä 6. levittää ja kaikin tavoin palvella lehteään, Liiton aatteiden julistajaa ja äänenkannattajaa Nuorta Voimaa."

Jos edellinen kirjoitus sisälsi perustavat sanat, sisälsi tämä suppeassa muodossa jo Liiton koko suunnittelun. Toimitus kävi tällöin myöskin entistä tehokkaammin asiaan käsiksi ja kehitteli liitto-ajatusta saman vuoden lokakuun 2:sessa numerossa yhdistäen Kerttu Suomenlinnan egoistisemman työn ja kehittymisen aatteen Eero Paavilaisen altruistiseen sivistyksen ja toveruuden aatteeseen ja samalla ehdottaen, että Liiton tarkoitusperien toteuttamiseksi ja jäsenten valitsemisen vuoksi jokaisen Liittoon pyrkivän tulisi antaa Liitolle näyte harrastuksestaan, ja vasta jos se hyväksyttäisiin, pääsisi hän Liiton jäseneksi. Kuin jonkunlaiseksi todistukseksi hyväksytystä näytteestä hän saisi kuparimerkin, ja tuo merkki olisi samalla Liiton jäsenten ulkonainen yhdysside, josta he tuntisivat toisensa. Toisesta, kehittyneemmästä näytteestään hän saisi hopeamerkin ja kolmannesta näytteestään lopulta kultamerkin , jolloin hän ikänsä kaiken pysyisi Liiton jäsenenä. Harrastuksensa perusteella jäsen sitten tulisi kuulumaan määrättyyn piiriin.

Siten alkoivat jo hahmottua tämän varsin omalaatuisen Liiton ääriviivat, ja kun Liiton perustamismahdollisuuksista ja suunnitelmasta annettiin viittauksia Nuoressa Voimassa, sai se innostunutta kannatusta joka taholta. M.m. huomautti U. Kivistö tammikuun numerossa tällaisen Liiton merkityksestä nuorten yhdistäjänä, "se kun keräisi heidät kokoon, poimisi heidät koko laajasta Suomen maasta, tukisi heitä ja antaisi heille sen tunteen, että he eivät ole yksin ja että juuri pysyvä harrastus oli jotakin jaloa ja erikoista." Sama kirjoittaja lisäsi vielä lehden ohjelmaan harrastusten näyttelyn tarpeellisuuden ja miten ihanaa olisi saada järjestetyksi suuria ja monipuolisia työn tulosten näyttelyjä ja yhteisiä kesäsiirtoloita ja retkeilyjä. Ja vuoden 1920 alkupuolella pohdittiin sitten liitto-ajatusta monella taholla, ja maaliskuussa Nuori Voima, selostaessaan uudelleen Liiton tarkoituksia, ilmoitti, minkälaisia harrastusnäytteitä voidaan lähettää esim. kirjalliselta ja taiteelliselta, kokeitten ja keksintöjen aloilta. Ja huhtikuun ensimmäisen päivän numerossa toimitus alkoi hyväksyä Liittoon jäseniä lähetettyjen harrastuksen näytteiden perustalla, ja sitä jatkui sitten koko kevään, ja aina kerrallaan hyväksyttiin 6-7 jäsentä. Yritys herätti yhä suurempaa mielenkiintoa. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun kemistit valmistivat omasta aloitteestaan Liiton laajan sääntöehdotuksen ja kokoonpanon suunnitteluluonnoksen, johon oli uhrattu paljon työtä. Harrastusnäytteiden arvostelua ja jäsenten hyväksymistä seurasi näytteiden julkaiseminen, ja niinpä sisälsi jo seuraava heinäkuun kaksoisnumero miltei yksinomaan harrastusnäytteitä. Syksyllä alettiin ehdottaa perustavan kokouksen pitämistä joululomalla. Sillä välin oli toimitus myös järjestänyt merkinluonnoskilpailun ja ilmoitti lokakuussa, että lopullisesti oli taiteilija Martha Wendelinin piirustus tullut hyväksytyksi ja tämä kaunis siipi- l. Ikaros-merkki — se kun perustui kreikkalaiseen taruun — oli valmis. Marraskuussa toimitus uudelleen vielä laajasti teki selkoa Liiton tarkoitusperistä, niiden toteuttamismahdollisuuksista ja miten pitkälle Liitto oli ikäänkuin omasta voimastaan kehittynyt ja mitkä sen lähimmät tehtävät olivat. Liittoon oli siihen mennessä hyväksytty jo 101 jäsentä, maalaus-, piirustus- ja varjokuvaleikkelyn harrastajia 19, runoilijoita 22, teknikkoja 7, keräilijöitä, ongelmamiehiä, esperantisteja, lehdentoimittajia, näytelmätaiteen, voimistelun ja urheilun harrastajia, puutyöntekijöitä, kemistejä, sivistyselämää koskevien, itsekasvatus y.m. kirjoitelmien kirjoittajia, säveltäjiä, kaunokirjailijoita, Shakinharrastajia, arkkitehteja, valokuvaajia, mehiläisten viljelijöitä, radiomiehiä ja luonnontieteilijöitä. Joulunumerossa lopulta julkaistiin perustavan kokouksen kutsu ja 123 "epävirallisin" jäsenin lähdettiin Helsingin kokoukseen 9.1.1921 perustamaan Liittoa, joka oli jo ollut puoli vuotta sitä ennen olemassa.

Perustava kokous on varmasti elävänä vielä niiden 32 miehen — sillä naispuoliset eivät olleet uskaltaneet tulla — mielessä, jotka silloin olivat läsnä. Nuorekasta innostusta, rohkeita tuumia ei puuttunut. Äänenkannattajansa mukaan nimensä saaneen Nuoren Voimaa Liiton perustamispäätös oli yksimielinen. Väliaikainen Liittohallinto valittiin valmistamaan Liiton järjestely- ja sääntöehdotusta ja näytteitä hyväksymään, Liiton kuin itsekseen muodostunut suunnitelmaluonnos vahvistettiin ja täsmällistettiin kaikkine merkkiasteineen ja lopuksi keskusteltiin vielä Joh. Edvard Ruotsalaisen kirjeen johdosta tällaisen albumin julkaisemisesta. Ja näin oli lähteensilmistään alkanut vieriä nuori virta tuntemattomia kohtaloita kohti, kaikesta päättäen elinvoimaisena ja toiminnanhaluisena.

PÄÄMÄÄRÄ, JÄRJESTELY.

Tämä toiminnanhalu kohdistui ensimmäisenä päämäärän selvittelyyn ja sisäisten asiain järjestelyyn. Nuori virta ei tyytynyt vain solumaan epämääräisesti ja kuvitelluin päämäärin edelleen. Se tiedusteli yhä uudelleen tarkoitusta ja juoksunsa suuntaa. Eikä noihin kysymyksiin enää ollut vaikeata vastata: oli tarkoituksena koota hajallaan olevat voimat yhteen, ja yhdyssiteenä oli oleva vakava ja kehittävä mieliharrastus, mielityö, ja toveruus, minkä saman asian harrastaminen toi tullessaan. Kaupungissa, maalla, korpien yksinäisyydessä oli sellaisia, joiden sydän sykki samoille aatteille tai joiden mieli paloi samanlaisiin pyrkimyksiin ja käytännöllisiin saavutuksiin kuin satojen muiden, joista he eivät mitään tienneet. Edistyminen, kehittyminen, arvostelu ja suuremmat aikaansaannokset olivat monessa tapauksessa mahdollisia vain toverijoukossa ja yhteisessä liitossa. Sellaisten harrastustovereiden Liitto piti tämän yhtymän olla, ja kerhotoiminnalla, saattamalla eri paikkakunnilla olevat harrastelijat tuntemaan ja avustamaan toisiaan, yhteisillä juhlilla ja näyttelyillä, harrastamisen tuloksia arvostelemalla, harrastusvälineitä hankkimalla, stipendeillä y.m. oli sen toteutettava tarkoitusperäänsä. Ja yksityisten jäsenten edistämistä ja edistymistä varten olivat harrastuksellisen työn eri saavutukset: jäseneksi pääsemis- eli kuparimerkkiaste, taito-, kehitys- ja harrastuksen kestävyyttä osoittavan näytteen aste n.s. hopeamerkkiaste ja lopuksi mestaruusaste, kun kultamerkkinäyte oli tullut hyväksytyksi.

Liiton ulkonaisen kehyksen muodostivat paikalliset kerhot, jotka yhdessä saman alan yksityisten harrastajien kanssa muodostivat määrätyn harrastuspiirinsä. Harrastuspiiri saattoi myös muodostua yksinomaan yksityisistä yli maan hajallaan olevista jäsenistä. Harrastuspiireillä oli kullakin oma kokenut ja innostunut johtajansa, ja nämä johtajat yhdessä muodostivat Liiton hallituksen, mestarineuvoston, johon kultajäsenet myös itseoikeutettuina kuuluivat ja jonka puheenjohtajana oli Liiton vuosikokouksen valitsema Liiton ylijohtaja. Vuosikokous oli yleinen kaikkien Liiton jäsenten kokous.

AIKAANSAANNOKSET, TULEVAISUUS.

Nuoren Voiman Liitto, jonka elämänsatu varsinaisesti alkoi tammikuun 9:nnestä 1921, on siis ollut olemassa jo miltei neljä vuotta. Aika on siksi pitkä, että se voi osoittaa, onko nuori virta päässyt lähemmäksi päämääräänsä ja onko se juoksullaan voinut toimittaa mitään siitä, mitä se taipaleelle lähtiessään toivoi, onko se pystynyt yhdistämään harrastajia, onko se kyennyt viemään heitä eteenpäin ja tukemaan heitä ja onko se saanut jotakin ulospäinkin näkyvää aikaan.

Katkeamattomasti kuin salaisena sivulähteiden virtana on harrastusnäytteitä tulvinut näiden vuosien aikana Liiton hallinnon kautta harrastuspiirien arvostelijoille, niin että tähän mennessä on voitu Liittoon hyväksyä 950 jäsentä. Useat ovat jättäneet hyvinkin huomattavia ja kauniita näytteitä. Muutamilla Liittoa tuntemattomilla tahoilla on se hyvin kernaasti leimattu lasten, ylen nuoren väen tai koululaisten Liitoksi. Jos kuitenkin silmäilee hyväksyttyjen jäsenluetteloa, huomaa, että varsinainen Liiton perusaines on 20-30 väliltä. Sadasta aakkosellisessa järjestyksessä otetusta jäsenestä olivat nuorimmat 16-vuotiaita, 17-vuotiaita oli 8, 18-vuotiaita 10, 19-vuotiaita 11, 20-vuotiaitä 13, 21-vuotiaita 17, 22-vuotiaita 9, 23-vuotiaita 7, 24-25-vuotiaita 13, 26-30-vuotiäita 8 ja yli 30 vuoden vanhoja loput. Niin kirjavaa jäsenten luetteloa voinee harva Liitto näyttää, jäseniä kun on miltei kaikilta ikävuosilta, aina 12 ylöspäin, ja kaikista mahdollisista ammateista, sanomalehtipojista aina professoreihin saakka, eri yhteiskuntaluokista ja eri puolilta maata. Sadasta umpimähkään valitusta oli koululaisia 33, ylioppilaita 30, kansakoulunopettajia 3, liikemiehiä ja kauppa-apulaisia ja konttoristeja 11, pankkivirkailijoita 1, teknikkoja 2, hammasteknikkoja 2, monttöörejä 2, työmiehiä 2, työnjohtajia 1, posteljooneja 1, maanviljelijöitä 2, piirustajia 3, maanviljelysharjoittelijoita 1, insinöörejä 1, maistereita 2, toimittajia 1, farmaseutteja 1, sanomalehtipoikia 1. Siis koululaisia tarkalleen 1/3. Liiton jäsenten eteenpäinpyrkimystä osoittavat tänä aikana saavutetut hopeamerkkiasteet. Hopeamerkin on nimittäin vähintään 6 kk. Liittoon kuuluttuaan saanut 26 jäsentä. Koska näiden saajien nimet puolestaan parhaiten ilmaisevat, keitä ja minkälaisia aktiivisia jäseniä Liitossa on, mainitsemme hopeamerkkijäsenet tässä siinä järjestyksessä kuin he ovat saaneet merkkinsä; Leo Lindell (radiohp.), Olli A. Wuorinen (kemistien hp.), K. Raf. Wiherkoski (ongelm. ratk. hp.), Hjalmar Nieminen (säveltait. hp.). Uuno Kailas (kirjall. hp.), Hannes Teppo (kotiseuduntutk. hp.). Sulho Ranta (säveltait. hp.), Kerttu Sirén (kirjall. hp.). Karin Wadenström (kirjall. hp.), Lauri Viljanen (kirjall. hp.), Väinö Krohn (luonnontiet, hp.), John M. Angervo (säveltait. hp.), Antero Kajanto (kirjall.'hp.). Toivo H. Viitanen (tekn. hp.), Ensio Hidén (kirjall. hp.), Eino Salmelainen (kirjall. hp.), Sirkka Aarne (kuvaamatait. hp.), Eero Salola (näytt. ja lausuj. hp.), Tarmo Hirsjärvi (kotiseuduntutk. hp.), Vilho Setälä (esperantohp.), Ilmari Jäämää (tekn. hp.), Arvi Kivimaa (kirjall. hp.), Kosti Hypén (näytt. ja lausujain hp.), Ilmari Hidén (luonnontiet. hp.), Into Hietaranta (kuvaamatait. hp.), Juho Tepponen (käsityöhp.).

Hopeamerkkivaatimukset ovat varsin ankaria, esim. kirjalliselta alalta on pätevyysehtona painettavaksi kelpaava teos, luonnontieteelliseltä alalta laaja omaperäinen tutkimus, kotiseuduntutkimusalalta parin vuoden työn tulokset j.n.e. Viimekevännä julkaisivat hopeamerkkijäsenet Kerttu Sirén ja Lauri Viljanen kumpikin esikoisrunokokoelmansa, ja nyt syksyllä ilmestyi laaja antologia "Nuoret runoilijat", jossa esiintyjät kaikki yhtä lukuunottamatta ovat Liiton piiriin kuuluvia. Kaikki julkaisut ovat saaneet osakseen erittäin suosiollisen arvostelun.

Kultamerkin on Liiton toiminta-aikana saanut yksi ainoa jäsen toht.
Väinö Krohn.

Hylättyjä näytteitä on ollut keskimäärin n. 50 %.

Kerhoja, jotka ovat miltei kaikki syntyneet omasta aloitteestaan, on Liitolla ollut eri puolilla maata. Niistä mainittakoon Turun kolme (tekn., kuvaamatait., ja sekak.), Helsingin viisi (tekn., radiok., luonnontiet., säveltait. ja käsityönharr.), Hangon kaksi (tekn. ja sekak.), Tampereen (yleis- ja radiok.), Viipurin kaksi (sekak. ja tekn.), Kouvolan (sekak.), Jyväskylän (sekak.), Rauman seitsemän (sekak., kirjall., säveltait., kuvaamatait., tekn., voim. ja urh. ja käsityönharr.), Haminan (sekak.), Tikkurilan (sekak.), Porvoon (tekn.), Oulun (sekak.). Lahden (sekak.), Sortavalan (sekak.), Kotkan (tekn.). Joensuun kaksi (radiok., sekak.), Kajaanin (tekn.), Lietteen (sekak.) Kuopion (radiok.). Yksityisten kerhojen aikaansaannoksista mainittakoon erikoisesti Turun teknikkojen aikaisempi uuras työ, Helsingin radiokerhon suuri yleisradioasema Radiola-yritys, joka jo yksin ansaitsisi laajan kirjoituksen, monet luennot ja kokoukset, Tikkurilan komeat messunäyttelyt, Tampereen radiokerhon yleisradioasema. Hangon kerhon komea radioasema, Helsingin säveltait. kuoro j.n.e.

Harrastuspiirejä on Liitossa ollut kirjallinen, näyttelijäin ja lausujain, kuvaamataiteilijain, säveltaiteellinen, teknillinen, radiomiesten, kemistien, luonnontieteilijäin, esperantistien, mehiläishoitajain, voim. ja urheilijain, valokuvaajain, ongelmainratkaisijain, kotiseuduntutkijain, postimerkkienkeräilijäin, pikakirjoittajain ja käsityönharrastajain harrastuspiirit. Suurimpia ja toimivimpia näistä ovat olleet kirjallinen, radio- ja säveltaiteellinen piiri. Näiden harrastuspiirien aikaansaannokset ovat suurimmaksi osaksi riippuneet niiden johtajien tarmosta ja innosta. Ellei sopivaa johtajaa ole ollut, on harrastuspiiri ollut vain nimellinen ja jonkun kerhon varassa. Harrastuspiirien aikaansaannoksista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta tyydymme mainitsemaan vain tekn. ja myöhemmin radioharrastuspiirin suurtyön, kun se pani johtajansa Leo Lindellin johdolla radioamatööriliikkeen alulle Suomessa, hankki radioamatöörioikeudet valtioneuvostolta, järjesti radioamatööriliikkeen, perusti useita asemia ja ensimmäisenä m.m. pani toimeen radiokonsertteja Suomessa. Näyttelijäin ja lausujain harrastuspiiri järjesti kesällä 1922 johtajansa Kosti Hypénin johdolla koko Etelä-Suomen käsittävän kiertueen, joka esiintyi 57 eri paikassa ja jonka kokonaistulot tekivät 34.231:-. Kiertueen yksinomaisena tarkoituksena oli Liiton aatteen tunnetuksi tekeminen ja yhteistyön merkityksen osoittaminen. Säveltaiteellinen harrastuspiiri on toiminut hyvin kiinteästi johtajansa Hjalmar Niemisen johdolla, järjestäen kuoroja sekä juhlia, retkiä y.m. Ja lopuksi mainittakoon kirjallisen harrastuspiirin aikaisempi näytelmä-kilpailu ja tämä "Tulenkantajat"-albumi, jota ei myöskään liene katsottava aivan vähäiseksi yhteistyön, pyrkimyksen ja saavutusten ilmaisuksi.

Entä mitä on Liitto sitten kokonaisuudessaan kyminä kymmenlatvana saanut aikaan. Tällöin on velvollisuutemme ensi sijassa mainita Turun, Helsingin ja Tampereen suuret kolmipäiväiset talvijuhlat, Tampereen tämän vuoden alussa, Helsingin viime- ja Turun toissavuonna. Ne ovat kaikki olleet tilaisuuksia, jotka erikoisella, voipa sanoa suorastaan valtavalla tavalla ovat todistaneet, mitä mahdollisuuksia Liitolla tosiaankin on ja miten paljon vakavaa ja taitavaa harrastusta on olemassa. Vuosijuhlien yhteyteen järjestetyt messunäyttelyt suurine näyttelyhuoneineen ovat osoittaneet yleisölle, että Liitto on todellinen harrastuksellisen työn liitto. Teknillinen ja luonnontieteellinen osasto radio- y.m. koneineen ovat olleet laajat ja monipuoliset ja taiteellinen osasto tauluineen, taidevalokuvineen y.m. on antanut aavistuksen siitä, miten suuri hiljaisuudessa kasvavan ja varttuvan harrastuksellisen työn määrä on. Sanomalehtien laajat kiittävät arvostelut ovat yksimielisesti omistaneet hyvin suurta huomiota näille messunäyttelyille, ja harrastajat ovat saaneet niistä olla todella ylpeitä. Sitä paitsi juhlien yhteydessä olleet illanvietot ovat tarjonneet tilaisuuden runoilijoille, lausujille, soiton harrastajille y.m. n.s. vapaaseen esiintymiseen. Vielä kannattanee Liiton saavutuksena mainita, että se sai viime vuonna Kordelinin rahastosta 10.000 mk apurahan pyrintöjensä edistämiseksi ja että Liitto on ollut edustettuna Saksan suurilla maailmannuorisopäivillä Helleraussa kesällä 1923.

Tietysti ei Liiton toiminta myöskään ole ollut ilman varjopuolia. Moni harrastuspiiri on hajanainen ja toimeton, toveruuskin on silloin tällöin pettänyt ja sen on ollut pakko väistyä kateuden, ylpeän itsetietoisuuden, suuttumuksen tai kaikkea halveksivan ylimielisyyden tieltä. Mutta kuitenkin ovat Liiton jäsenet kokonaisuutena katsottuna osoittaneet niin suurta aatteeseensa innostumista, harrasta kiintymystä työhön, aulista, uupumatonta uhrautuvaisuutta, toveruutta, yksimielisyyttä, eteenpäinpyrkimystä, taitoa ja voimaa, että rohkenemme uskoa, ettei se työ, mitä Nuoren Voiman Liitto tekee ja on tehnyt, ole ollut aivan merkityksetöntä Suomen nuorisolle ja sivistyksemme, isänmaamme ja kansamme menestykselle.

Sen nuorvoimalaisen työn merkkinä ja näytteenä on meillä tässä tämä kirjallisen harrastuspiirin "Tulenkantajat". Se on saanut nimensä kauniista muinaisaikaisesta tarusta, joka kertoo palavaa soihtua eteenpäin kuljettaneista soihtumiehistä: toiselta toiselle siirtyen kulki elämän soihtuviesti eteenpäin. Sellaisena nöyränä ja vaatimattomana, mutta tulimielen lahjana isänmaalle ja sen kirjallisuutta rakastaville nuorille voimille tahtoo tämä kirjanen olla.

Ilmari Jäämaa.

KAKSI RUNOA.

Elina Vaara.

TUI, TUI. TUMMA LINTU.

Tui, tui, tumma lintu, tumman ikkunalla! Sisällä on murheen mustat jäljet, ulkona hiipii halla.

Tui, tui, tumma lintu,
minä olen yhtä tumma.
Kerran, ah, valkea olla tahdoin —
suru tuli siitä summa.

Ei sovi lentää tummin siivin
kirkasta päivää vastaan:
aurinko ampuu tuliset nuolet
ja kostavi taivahastaan.

Eikä ne tunne valkeat linnut
tumman linnun mieltä:
jos menet vaikeitten lintuin lehtoon,
pois ne sun häätää sieltä.

Tui, tui, tumma lintu, pysy sinä varjon puolla. Parempi on tumman tummana elää ja tummahan metsään kuolla.

1919.

SYYSBALLAADI.

On tullut syksy viileessä siunauksessaan,
ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.
Mut vaahterat ne muhkeina juhlaviitoissaan
nyt vallihautaan katsovat kammoin.

Niin käypi neito valkea tornin ikkunaan,
kun varjot yöhön synkimmät lankee.
"Ken puki puiston kultaan ja kääri purppuraan?"
Soi äänessänsä ahdistus ankee.

Näin lausui muuan lähteissä kaukosotihin:
"Sua muistan maassa loitossa palmuin,
kun salamoivat säilät! Sa mua, armahin,
takaisin vuota aikana valmuin."

"Mut jos ma yli kukkien kauden viipyisin
ja vaahteroissa väikkyy jo kulta,
niin juoksi hurme hiekkahan ristiritarin,
haaveensa nieli armoton multa."

"On tullut syksy viileessä siunauksessaan,
ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.
Mut vaahteratpa muhkeina juhlaviitoissaan
miks yli muurin katsovat kammoin?"

"Ah, kaikki kullat, purppurat parmahille maan
nyt kavalan ja mustan saavat entää!"
Ja neito nuori itkevi painaen poveaan.
Syyslebdet itätuulessa lentää.

192l.

NUOREN VOIMAN LYYRIKOITA.

Elsa Enäjärvi.

Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat? Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan. Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!

Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia — "nuorten äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden" joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.

AIKA.

Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. — Nuoren Voiman palstat ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut — eläähän lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa. Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori lyriikka.

Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas nuorvoimalaisten täyttää — eiväthän heidän panoksensa vielä ole täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää, mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?

* * * * *

Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.

KEVÄTHARTAUS.

Einari Vuorela on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.

Vuorelan erikoislaatu — hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen — on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu. Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":

Tule ikkunan taa, tule varpaillas, lyö ruutuhun höyhenellä! Minä kuuntelen, minä kuuntelen käsi väristen sydämellä.

Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä "kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi "seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.

Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään. Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."

Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut, kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot" elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä. Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa soitin jo saada itsetarkoituksensa.

KESÄN SATU.

Kuten Vuorela, luo Antero Kajantokin lähellä luontoa. Mutta kun luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu — hänen runojensa sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):

Tulin tuttuna polulle… lemu lennähti vastaan; vilahti vihreän välistä siipi raksavan rastaan.

Tärähti tantereen murea multa, pyrähti lentohon lempeä nauru immen ihalan suusta. — —

Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit", 1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi kasvaessa.

TAJ MAHAL.

Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena, välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa Katri Valan näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin rytmein.

Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus on määräämätön.

Hänelle on tuttu kauhu . Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu. Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".

Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun.
Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti!
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku.

Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja — ja hänen täytyy — panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.

Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus. "Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä "kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:

Editseni liukuu tumma, notkea varjo — harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin.

Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!

Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit, tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.

Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.

Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
kasvoillasi outo huume.

Aaa — sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.

Ja sinä istuit juhlivien keskelle ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi. Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.

Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, —
kasvoillasi on outo huume
ja sinä olet punainen ja tuoksuva —

Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita.
Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka,
keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten".
"Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu

niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"

Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä (runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.

Katson arkana tämän temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä — —

Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy, viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen —

Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.

Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin. Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä sittenkin on niin vähän varsinaista elämistä . Runoilijatar kärsiikin yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee suunsa hänen sydämeensä. — Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen, kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:

Pois!
Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on,
te kääpiöt!
Pois!
Menen kuolemaan.
Siellä kaukana on keltainen erämaa,
suuri taivas ja siniset vuoret
ja hiekassa jalopeuran jäljet — —

On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen taluttaa leijonan — hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.

Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja, ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta, mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi, jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen havaittavaa todellisuutta syvemmäs.

Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan — paljonhan on vielä tulevaisuuden varassa — vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.

UNEN VENHE.

Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924) on niin vapauttavaa seurata kuin Elina Vaaran . Nuoren Voiman sivut heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan, aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn, näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee, kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.

Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen, tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden autereisen sulon.

Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan täydellisesti teorian lakeja.

Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:

Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.

Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:

Taukosi tanssi ja soitto,
idästä nousi koi.
Tornin huipulta kutsu
kuparitorven soi
rannalla Adrian meren.

Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu kaipauksensa kyyneliin. — Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.

Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.

Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.

"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.

Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo, joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?

Sieluni on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

Varjo pyhä ylitseni lankeais — — — — —

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun — ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.

Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.

Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara
Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.

AURINGON PURJEET.

Lauri Viljanen asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".

Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:

— —
Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
on kevättaivaan ikikuulas sini
ja mullan syvyys sinun povessas!

Sa niinkuin viileä ja hellä käsi
mun kosket polttavaisiin silmihini
ja tunnen olevani voimakas.

Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.

Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.

Joskus tuokioksi havahdun,
raukeasti silmäluomet avaan.
Katson metsän täyteen riemuhan,
lintuun heleästi laulahtavaan.

Tuoksuvina havut huojuilee
valomeren lainehissa kylpein.
Hiljaa autuudesta vapisee
korkealla honganlatva ylpein.

Rannattomaan poutaterheneen
itse päivän punakehrä hukkuu!
Tunnit antaa kättä toisilleen.
Ruohikossa onnenpoika nukkuu.

Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.

Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:

Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.

Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.

Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä — Viljasen runokielen taito ei petä — mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen — runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista — filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.

Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:

Sisintään ei koskaan
sielus antaa voi,
syvin taisteloskaan
sydämiin ei soi.
Kylmät on elämän muurit.

Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.

NELJÄS ULOTTUVAISUUS.

Uuno Kailas on lyyrillinen mietiskelijä.

Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa, esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko, jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua tähdellisempi.

Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.

Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi, kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut näkemys yli todellisuuden rajojen.

Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa dionyysisessä runossa "Minä näen":

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä.
Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee
tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen.
Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään.
Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään, ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").

Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää: sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:

— — — — Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles
välähdyksenä sun oman sielus nähden.
Hätäläppänä lyö sinun sydämes
yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen elämys.

Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä toinenkin tie.

Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan: äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään. Mutta ehkä hän — herkkyydessään — käyttää terävää asettaan liiankin runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin, kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan. Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.

Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen "karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin. Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan voimassa. — Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta, mutta ilmeisesti — tutkia tällaista asiaa on vielä varsin vaikea — ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen kannattamaa purkautumaa uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.

Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat suurimmat toiveet.

SUHDE.

Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:

Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?

Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.

Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette.
Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon
vaikenette.

Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan. Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla "kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä. Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.

Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään vaienneiden Eero Havaksen ja Verneri Lindgrenin kokoelmat "Ikuinen satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat", joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton — ei ole esiintynyt äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan outoutta vastaan.

Vain Kailasta on jonkin verran — taidottomasti ja aiheetta — rienattu hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan, samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii rataansa halki aikojen:

Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne,
turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.

Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,
tietäkää: kuitenkin me käymme ylitsenne!

LOPPUSANA.

Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen sanoma — mikäpä toteutettu runollinen julistus sitä olisi! — sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. Tuntematavan herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa sanahelinä tuntoilemisena eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet nimittämään Kauneudeksi.

POPPELIT.

Sataa, sataa, ilta saa
ja suruharsoon hienoon
käärii ilman tummuvan
ja hämärtyvän tienoon.

Puistikossa poppelit
on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä,
metsät tummemmat

silmänkantamattomina
aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan
soi itku ikävämme!

Avaan hämyyn ikkunan
ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua
niin unenhuumaavaa.

Olentooni lämpö virtaa
läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään
ja sateen vihman harmaan

korvani mun valtimojes
sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron
samaan rytmiin sois!

Lauri Viljanen.

SAARESSA

Arvi Kivimaa.

Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan… Kas, jopa taas alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa…

Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen takana ovat mansikat — mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset — täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan, jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä, kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies muuta päiväsekseen. —

Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien sarja vielä olisi pitkä.

* * * * *

Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta. Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen", sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen koukkuilma."

Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua. Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi, aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä…

Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen. Tämä seikka — näen sen selvästi — on nyt hänen ajatustensa keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.

— Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi lyöden.

Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:

— Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,
Intiinassa ja Ahriikassa…

— Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.

Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:

— Eipä ole niille maille asiaa tehtävä… hyvä on olla täällä, minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee… Joopa joo… Oletkos kaloja saanut?

— Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.

— Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari…

Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit, ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut. Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee, pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä kauemmaksi kapeana viiruna.

* * * * *

Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset punaviirut.

Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia sitten — liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten ihmisten iloista huutoa.

Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas. Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani aamulla onnellinen rantakalliolla — siihen mielialaan ei enää pääse kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa, mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä tasapainotilaa.

Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen, ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan. Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä. Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on ahdistanut raukenevaa sydäntä.

SININEN PURJE.

Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.

Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja kaukametsien väri.

Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.

Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti, karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan, kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys, mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja lahdentakaisen lyriikan.

Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.

Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat jatkuvasti elossa.

Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunut Marie Under (Hackert). Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid" kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty; sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen. Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi; sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin "Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa ihastunut Narcissos.

Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.

Under keikailee runoissaan — se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa — suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä näkemystavasta:

Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu, kuin peili kiiluu kukkasista laakso: mä jalkojani seppelöidä tahdon.

Ja verta vuotaa suuret pilvikimput:
on päivä kuolemassa. Vesi loiskii.
Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.

Pian laskee taivaan sinikukkasille
yön tähtein parvi kultaperhosina.
Kuin alkoholi painaa hämyilma.

Jasmiinivalkein siivin puisto vartoo
ja seppeleillä majan nurkat vyöttää,
min akkunat on täynnä päivänpunaa.

Ja metsä peittyy utupuuterilla,
ja viime aironveto liukuu rantaan:
on harmaa murhe tullut järven ääreen.

Mun ruumiini on nauru valkea.

Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen. Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan tunnelman — mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin palasiin:

MERILINTU.

Sun sykkää haikeutta sydämes, on siivissäsi ikävätä syvää kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää ja yötä lyönnit vilusiipies.

Ah, eikö ikävääsi lohduttaa voi aurinko tai aallot punertuvat tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat? Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?

Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin.
Ja mullekin se saapuu sydämeen
ja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.

Ja kurkkuun kyynel kohoo, haikein mielin
mä vaikertelen — lohdutusta vailla —
kuin lentäisin mä merilinnun lailla.

Mutta tällä ei ole kielletty sitä tosiasiaa, että Underin viehätysvoima joka tapauksessa perustuu juuri detaljitäysien, räikeänväristen laatumaalausten loihtimiseen — kuvien välkyttämiseen.

Koko naisen kodin hurma, auringon painuessa, tomun tanssiessa ikkunan keltaisessa kajastuksessa, ehtoohämyn nopeana laskiessa huoneen esineille, on patoutuneena esimerkiksi hänen "Sisäkuvaansa":

Jo pyyhkii kultakude-päivänliina pois nuottein mustat kyynelet. Ja on klaverin kaikki hammasrivit vaiti ja.nauraa tummina ja valkoisina.

Ja lamppu, suuren päivän kilpaveli
on silkkitakissa ja tyynnä vartoo.
Ja seinän taulun nuori, kirkas nainen
on polvillansa, silmät peitettyinä.
— — —
Kuin purppurainen viinimarjaterttu
on unohtunut maljaan neilikoita.
Ah, hiipii huoneen soppiin hämyn varjo
pää kumarassa. Koko huone sammuu.

Ja kuvastimen lampi valuu seinään
ja peittää sen ja seinän kultakukat.
Ei ääntä kuulu kumajavan mistään.
Ja huoneen kattaa ehtoohämyn murhe.

Ehkä vielä puhtaampi ja herkullisempi laatumaalaus on öisiä, tuulisia katuja kuvaileva sonetti, jossa yötuulta verrataan katukanavassa soluvaan kalaan, joka ahmii kitaansa lyhtyjen loisteen harmaat madot, jossa pihat haukoittelevat keskellä aidanriukuin mustan kaislan, jossa pilvien tuhkakatot ovat kallellaan. Ja kaiken keskellä kuuluu käheä kuiskaus, jonka laatua ei voi erottaa: se onko kirous vai hellä kuiske? Ja loppuefektinä

Kuun harmaa veitsi nousee arvaamatta.

Sen kaksoisveljen, "Öiset kadut", kuvat ovat hurmaavia välähdyksiä mielikuvituksen rajattoman maan kaikilta rajoilta:

ÖISET KADUT.

Varjojen jättilukit teitä hiipii.
Ne lähtee puista, joitten oksain sarviin
lyö hourukuvin kuumetautituuli.

On käyneet pimeyden henget parviin.
Kuin lepakot ne halaa ilman täyttää
ja valkeuden ylle heittää harson.

Ei kuplaan enää sauhupurje paisu.
Vain linnan viiri viittoo usvan keskeen
ja sauhutornein kynttilät ei pala.

Ja hämärissä lyhtyin tulililjat
kuin helmikääty koristavat yötä.
Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.

Ja murhemieli tippuu veden lailla. On akkunoissa itku lyötyin haavain; ne vuotaa valoverta. — Yö vai päivä? — — —

Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki kuin maito pimeyden mustaan pataan.

Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.

Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen, pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin rukouksen kutsu alkaisi soida — vaikka rahvas metelöi markkinoilla. Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet sinä. Ota minut mukaasi.

Jo kauas souda! Päivän viime kulta on näyttämässä meille merkkitulta. Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot jo meitä vartoo…

* * * * *

Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija on Henrik Visnapuu (synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun säesepon mainetta. Hänkin — kuten Under, Barbarus ja niin monet muut virolaiset kirjailijat — syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana, kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä suurempikin — siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa "Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut; muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten ilmestyneet "Taliharin" runot — samoinkuin myöhemmin eri tahoilla julkaistut, raskaspoljentoiset runot — tuntuivat laimealta käsityöltä, huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:

Nii ilus on surra, kui oled veel noor,
kui päikese magama minna…

(Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori,
kuin aurinkoon nukkumaan mennä…)

Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen, harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä, sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron, kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.

ERÄÄLLE TYTÖLLE, JOTA NIIN KOVIN RAKASTIN.

Yö musta ja synkeä ulkona on.
Me seisomme portilla kalmiston.

Ja kuolema valkea usvassa käy.
Käy takana. Eellemme ennättäy.

Sinä vaikenet. Silloin ymmärrän sen:
on haudattu rakkaus nuoruuden.

On kuollut rakkaus nuoruuden!

NYT ON YÖ JA KUU.

Hämärissä lumikuori kattoi maan.
Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.
Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?

Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.
Rupes valju murheen pilli soittamaan.

Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.
Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset, naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:

Mi mennyttä on, se on mennyt — se kaunista unta lie. Eri teille me taivallamme, tie viimeinen: tuskain tie,

saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":

Oh, surullinen koira, samoin mulla kuin sullakin, suur nälkä, jano on. Ja samat kärsimykset mulla, sulla: me saimme yhtä kurjan kohtalon…

on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.

* * * * *

Johannes Barbaruksen — nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana", "Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja "Vahekorrad" (Suhteita, 1925) — "henki on nyrkissä, kuin parabellumi ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan pistot.

Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen. Hän kahlaa nummet ja hetteiköt — etenkin hetteiköt — ja pursuttaa vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa vastaan.

Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset: väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät. Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Hän tyytyy yksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta kohottaa runon yleistasoa.

Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus: hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän marssii puujaloin.

Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.

* * * * *

August Alle (synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele" (Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:

Yli sammuvan metsän paistaa kuu
kuin jätin silmä se on.
Maa eloton.
Yli sammuvan metsän paistaa kuu.

Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Ja kaiku kertaa sen.
Säde kuun on punainen.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.

Puun varjossa huiluna laulaa luu,
vala musta kuiskataan.
Veri tippumaan.
Puun varjossa laulaa kuolleen luu.

Ja kylässä kukko; kukkelikuu.
Niin huojuu lehdet puun,
käy pilvet eteen kuun.
Ja kylässä kukko: kukkelikuu.

Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen keskellä.

Ja joskus juoksee hukat ohi illoin ja pari sysikorppia voi silloin ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.

Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.

Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria. Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien, vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän, runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta — traditsionaalinen klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin —. Otan esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset, ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa krokodiilin selkä paistui.

Papit muurein päällä lauloi Raalle, hymnin hedelmöittävälle maalle, kunnes päivä ensimmäisen yli Niilin rannan, yli korven sannan heitti säteen kultapäisen. Kaikki tuhonnut on häijy Seth: maahan faaraon ampui turmion. Vuotaa Isis-äidin kyynelet.

Alle ei ole vielä haahmoittunut.

* * * * *

Jaan Kärner etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud" (Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen fysionomiansa ei ole seestynyt — karakteristisinta lienevät nuorelle mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta, johon viime aikoina Virossa — ja Suomessa! — runosuonensa kuiviin juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.

Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth", runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain kärsimys!"

Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan:

ELOKUU.

Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.
Yli metsän kurkoittuen myrskyn kurkku soi.
Soitti puissa murheellinen tuulen aaria.
Tuska kyti rinnassani hehkutaulana.
Mustat varjot polun poikki riippui paulana.
Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.

Sinä tulit luokseni kuin Herran lähetti, sydämelles otit minut, hullun lapsesi — ikuisuuden molekyylin, solun pienimmän. Sinä tulit luokseni, sun Herra lähetti. Nyt on syksy, luonto lähtee suven peijaisiin. Kevään koitteessa se palaa, virkat mulle niin, kun sa tulet luokseni, sä Herran lähetti, sydämelles ottain minut, hullun lapsesi. — — —

* * * * *

Johannes Semper on julkaissut vv. 1917-1924 kolme runokirjaa "Pierrot", "Jäljed liival" (Jäljet hiekalla) ja "Maa ja mereveersed rytmid" (Maan- ja merenäärisiä rytmejä) sekä yhden novellikokoelman.

Semperin laulut ovat egosentrisiä. Hänen runoudestaan löytää harvoin säkeitä, jotka eivät piirittäisi hänen omaa sydäntään ja jos löytää, ovat säkeet melko marmorisia ja kylmiä. Tosin tällaisissakin saattaa löytää eräänlaista kylmää ja marmorista kauneutta, varsinkin vanhemmissa runoissa, joissa autot, autobussit ja telefoonilangat eivät ole päässeet kansoittamaan niitä. Esim.

VANGITTU FAUNI.

Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se se vajos tuskallisiin unelmiin. Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se kun päivä poltti tomuhiukkasiin.

On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät ja keinut koivun helman häilyvän ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän ja ketkä nymfejä nyt syleilevät…

Niin olkoon marmorista jalat sen
ja unetkin sen kivettäköön aine!
Kun ikkunasta kiirii ilmalaine

on fauni lehdoissa jo tanssien… On faunin henki veistoksesta poissa, se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.

Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän pääsee lämmintä kauneutta.

Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa, tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.

Semperin muoto on niukka ja karu.

Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen kadunkulkijan mieliala — esitän sen vironkielisenä:

Öö kaevand nõgimust.
Ei päikseid elavaid.
Ei kuskil kuid.
öö pigimust.

Ilm tunnelsoonestik.
Kiht kihil lademeid.
Ja avanguid.
Fataalne joonestik.

Ränk koorm öö kaas.
Võlv raud graniit.
Musttuhat telingut.
Soon tuksuv: gaas.

Betoonne kumm.
Au talastik.
Traatvõrk. Lamp tähestik.
Ning äkki — inimene tumm!

"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"

* * * * *

Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty täydellisenä.

Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron" runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.

Tämän runoilijapolven minä on ollut se sentrum, johon se yhä uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy riehujan ja nauttijan asenteeseen.

Mutta myös:

Sinisen purjeen lyyrikko.

* * * * *

Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä, kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille. Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta päivänkoiton puolelta.

Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen vuorovaikutukseen.

Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden kautta — Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua virolaisten käsissä —, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin, virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.

Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:

Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.

Martti Haavio.

KOLME RUNOA.

Katri Vala.

SATU.

Oli kerran kuninkaantytär hento kuin pieni vilukukka. Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä, sillä hänen äänensä oli hiljainen.

Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan ja puhui sille. Se oli jalomuotoine kuin malja punaista rubiinia.

Ja kuninkaantytär hän meni pois päivääkään elämättä. Mutta sydän kiisi kuin soihtu yli erämaiden, löysi Elämän ja särkyi punaisiksi pisaroiksi hänen julmille käsilleen.

MUSTA AKORDI.

Yö on kuin suuri, mussta kukka, jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.

Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?

Ei rukousta ole enää huulillamme.
Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
kuin katkaistut kukat
sinun mustien vaunujesi vyöryessä.

KUOLLUT.

Veden alla makasi kuollut selällään.
Luomien alta kiilsivät valkuaiset.
Hän hymyili ilkeästi.
En voinut liikahtaa,
vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.
Olin jo miltei kuollut.
Sunni avautui äänettömästi.

Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni. Joku päästi hirveän parahduksen. Ryömin ulisten pois, voimattomana kauhusta. Aivan lähellä, lammen pohjalla nauroi kuollut kovasti.

HULLU HUILUNSOITTAJA

Yrjanä Vilho

Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja kuuntelen. —

Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.

"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä, kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat ritarit huiskahtaen ilmoissa…

Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa, kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen, käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan.

Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan, olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa, ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.

Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna, osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista pihoista.

Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa. Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti muuttamaan koko talosta pois.

Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin, ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.

Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu…

RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.

Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.

Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.

Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.

I.

Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt" tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä — selvimmin Koudalla — Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka jo sinänsä karkaisi uuden runouden.

Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista, välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita todella lyyrillisiä runojaan.

Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan nouveau frisson , vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi. Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin siirtynyt teosofian leiriin.

Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme, osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä, oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.

Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi. Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen miehuudenrunoissa.

Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.

Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan, on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta. On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana, jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään, että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä ääniä.

Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.

II.

Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.

Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä Anders Österling , joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa valikoimassa Den unga lyriken ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders Österling on v:sta 1904 — Preludien — julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.

Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu. Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset, äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet. ("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").

Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan. Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa, ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä, intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja nöyrästä elämäntahdosta.

Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa. Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä. Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa — mistään ristiriidan kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua — on "Idyllien kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa Credo ("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.

Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä, Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa melodiaa.

Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan. Ensiksi sen, mitä Österling nimittää credokseen "Idyllien kirjan" lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.

Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia sekä tuotteliaimpia kykyjä Erik Lindorm (s. 1889). Hänen aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:

Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.

Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:

Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian pienistä töppösistä kovat, suuret kengät saa. Ne omaa tietään polkee, isän, äidin ne musertaa.

Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä. Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:

Ken olet sa nukkuja, oikeastaan mun vierelläin?

(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).

Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille" häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".

Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit,
Innan deras byxor mist sina veck.
Fastän de av honom ha druckit och ätit
gå de och fundera på rackarstreck.

Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.

Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon Ebbe Linden (s. 1897) runossa "Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.

Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo on Sten Selander (s. 1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea — tosin vain konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta. Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni elämänsä ei riitä.

Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille. Yksinäinen ilmiö Bertil Malmberg (s. 1889), joka on ruotsintanut Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan "Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava kaunis, idealistinen uskonto on Erik Blombergilla (s. 1894), joka kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa "Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.

Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti kehittynyt. Ragnar Jändel (s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa ovat Dan Andersson (1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri on Gustaf Johanssonin (s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain proosalliseen sananlaskuviisauteen.

Erääseen merkilliseen seikkaan saattaa vielä kiinnittää huomionsa. Nuoren Ruotsin runouteen sisältyy myöskin poliittista lyriikkaa, ja se on voimakkaasti ententeystävällistä. Se näkyy muun muassa Karl Asplundin gallialaisen ylväästä runosta "Quand même" (Kokoelmasta "Sankarit", kaksitoista balladia 1923, nähnyt toisen painoksen). Kirsikkapuu, jonka pakenevat saksalaiset ovat kaataneet, puhkeaa kuollessaan uljaimpaan kukkaansa. Sen ylpeät kukinnot ovat kuin säteilevä gallialainen lause "Quand même" ("Kaikesta huolimatta"). Antipatia Saksan militarismia kohtaan, puhuu myöskin kommunismiin taipuvaisen Ture Nermanin (s. 1886) runosta "Äiti". Runonsa "Kaunein laulu" hän omistaa tuntemattomalle pariisilaisylioppilaalle, josta olisi voinut tulla uusi Musset.

Siten olemme läpikäyneet pääasiallisimmat lyyrilliset aihepiirit, jotka luonnehtivat Nuoren Ruotsin lyriikkaa. Kieltää ei voi, että satomme on ollut vähäinen. Meidän on täytynyt todeta, että kaikki, mikä luo elinvoimaista lyriikkaa, syvät, yksilölliset elämykset ja niiden kypsyttämä persoonallinen originaliteetti, elävän minuuden liikunnosta lähteneet rytmit, värikylläinen ja plastillinen mielikuvitus ovat hyveitä, joita nuoren Ruotsin lyriikka ei tunne. Sen tunnussana ja uskonto tuntuu olevan: "Lähemmä jokapäiväisyyttä!" Mutta tämä periaate ei ole koskaan luonut suurta lyyrillistä perioodia. Enemmän alkuperäisyyttä, syvyyttä ja tuoreutta on sittenkin Saksan nuoressa lyriikassa, jonka alkuosasiinsa hajonneessa sielussa huohottaa ilmaisuaan odottavan uuden panteistisen maailmantunteen ääni. Runouden olemassaolo on yhtä välttämätöntä kuin se, että ihmiset syntyvät ja kuolevat ja että sade ja auringonpaiste vuorottelevat maan päällä. Mutta sitä vapauttavaa sanaa, jota me kukin kohdastamme etsimme, ei anneta meille ulkoapäin. Se on meidän itsemme löydettävä.

Lauri Viljanen.

RUOTSIN NUORTA LYYRILLISTÄ TAIDETTA.

Kolme runoa, suomentanut Lauri Viljanen.

AAMUN SYDÄN.

Anders Österling.

Lähelle ikuista aamua tulla määränä vaelluksen oli mulla. Kaiken, minkä elämä soi kestin ma, siintävä aamunkoi aina mun eelläni loisti. Lähemmä aamun sydäntä sain, kasteesta nummien kukkivain kimposi kiuru ja yön jo poisti.

ONNEN HETKI.

Erik Lindorm.

Käsivarteni lastako tuudittaa, ja sen silmissä kuvani on? Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa ja taivas hattaraton!

Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?

Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin ma miss' olen ollutkaan? Kai varroin ma vuosia miljoonin tätä hetkeä ainostaan.

SATAA.

Ragnar Jändel.

Herää ja tule portahille, armas!
Kauniin harmaita pilviä kertynyt on.
Tuoksuvaiseen tummaan yöhön hiljaa
sade lankee.

Kätes ojenna, ah, miten suloisesti
pilvistä valuu viileitä pisaroita!
Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos
taivahalle!

Kuivat lehdet kahisee kevyesti,
nauttien ojentuvat poltetut yrtit.
Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn
halki loistaa.

Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa,
ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa,
harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
satakieli.

NELJÄ RUNOA.

Uuno Kailas.

RUNO RISTIINNAULITUILLE.

Ristinpuiden varjo lankeaa mittaamattomana maailman yli. Nähkää se pilvien hartioilla ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

Näettekö: ristiinnaulittuna elämän sydän ja elämän nuoruus, jokainen uusi ääni, joka huomenna on kaikkien uskonto, jokaisen uuden päivän aurinko, jokainen uusi vapahtaja — vain Messiaita ristiinnaulitaan, ei epäjumalia!

He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille.
Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä.
Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään.
Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden
ympäriltä,
sillä jokainen ristiinnaulittu sydän
oli tähti!

RUNO RUNOSTA.

Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla.

Maan kasvot jälleen nuoriks suutelet.
Ja tuuli vie
sun hengitykses tuoksun meren yli.

Sun kätes ovat rikkaat hyvyydestä. Sä niillä sydämiä punnitset ja loputtoman valon siroitat yön peltoon.

Ja kaikki tähdet rakastavat silmiäsi. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.

TYHMÄT JA VIISAAT.

(Sikermästä lapsifantasioja.)

Minä nauran auringolle.
Sekin nauraa minulle.
Se nauraa niinkuin äiti.
On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti eivät koskaan naura sille.

Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät ymmärrä mitään.
Viisaat eivät tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä ja nauran auringolle. Minä melkein luulen, aurinko, että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

SUOMALAINEN SONETTIPARAATI.

Kas, kaarti paraatihin ratsastaa,
sonetti-univormu sorja yllä.
Hei heppa, muista: jalan käyttelyllä
nyt ettet loukkaa arvostelijaa!

Ken lurjus sapelinsa kohottaa!
Se pian tuppeen. Tiedättehän kyllä:
on ero paraatilla, miekanmittelyllä.
Siis vielä kerran tarkoin katsokaa.

ett' univormussanne moitteeton
on joka rytmi-sauma, riimi-nappi,
ja että ryhti teillä uljas on.

Vois muuten paisua sen herran sappi, ken runoparaatista antaa tuomion — ja laulajall' ois eessä Nälkälappi!

KERTOMUS IO-HUISTA.

E. Ahtela.

Vuonna 190- kierteli Sallan tuntureita ja Nuortin ja Sompion kyliä viisi sutta, väliin joku useampi, väliin vähempi, ja tämä lauma oli laajalti kuuluisa. Sen perässä olivat Sallan ja Lapin parhaat pyytäjät lipuneet, sen jäljessä oli viikkoja ja kuukausia samoiltu, sitä oli vaanittu, sen tietä oli koetettu katkaista. Tätä laumaa johti kummallisen näköinen hukka. Se oli pitkänomainen, laiha, hiukan tavallista paikkulaisempi, sen niskassa olkaluitten päällä oli aina pystyssä oleva karvatupsu, ja sen laiha, jäntereinen kaula oli venähtänyt kieroon. Jo kaukaa sen tunsi juuri kaulansa vuoksi. Miten se oli sen saanut, ei kukaan tietänyt, mutta se teki sen kuuluisaksi. Kun useilla muilla metsän asujilla tuollainen vika olisi tehnyt omistajansa halvaksi, jopa naurunalaiseksi, niin sudelle se oli arvon merkkinä. Sillä jokainen tiesi, ettei tuo vika ollut itsestään tullut, sen täytyi aiheutua jostakin äärimmäisestä voimainkoetuksesta. — Tämä susi oli Io-hui.

Io-hui, kuka ei häntä tuntisi. Nuorusella ja livaaralla Kuusamossa hänestä puhutaan, kaukana Inarin Petshikkotunturilla, jolla on ennen kasvanut mäntyjä, mutta joka nyt on paljas, häntä mainitaan. Mutta se paikka, jossa hän oleskelee eniten, on Sallan, Nuortitunturin ja Kurtin välillä.

Häntä ei kukaan ole saavuttanut eikä hänen laumaansa. Ei voida käsittää, mikä hänet aina pelastaa, mikä ylhäinen voima hänessä on. Aivan rohkeasti ihmisasunnoille hän tulee, kun on mitä syvin lumi maassa. Silloin sanoo poromies: nyt sen on loppu, ja ottaa pyssynsä. Pekka Aatsinki sanoo: no nyt ; ja hän ottaa sivakkansa. Kun Pekka Aatsinki lähtee suden perään, on se suden hukka. Mutta Io-huita ajettuaan takaa tulee Pekka Aatsinki takaisin ilman taljaa.

Io-huilla on kummalliset tapansa. Keväisin kun lumi alkaa sulaa, kun kovien hevoshankien aika on käsissä, se katoaa. Kun ensimmäiset lumihiutaleet syksyisin alkavat; pudota, ilmestyy se jälleen.

Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille, aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin! On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä Io-huin aikaisemmista vaiheista.

Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava se maa.

Nuortti!

Nuortti! Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti, pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta, Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa. Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta, lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.

Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat! Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä, niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne varomattomuudessaan myötään niitten alle.

Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia, Io-hui.

Joo, kai!

* * * * *

Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen, makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista, kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja, ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä, pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan, alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.

Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut, mutta ei ennen jaksanut ratkaista.

Hänen päätöksensä oli selvä.

Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä jättää mihinkään pinteeseen.

Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi, se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.

Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka; kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.

Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja, luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla, oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi. Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa Io-huissa.

Mikähän voima siinä oli.

He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen, jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon, joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.

Iäti, iäti sinua seuraamme, — jos meistä huolit!

Io-hui oli vaiti.

* * * * *

Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet. Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli tokan liikkeitä seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.

Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.

7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa, tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin hautasi pehmoiseen vaippaansa.

Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura: siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu, minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti, sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät ruoatta kaarteessa saaneet olla.

Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan hometta se oli.

Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien, joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla, jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä, mutta silloin hänet nähtiin.

— Oon, on se Tuomas!

— Se, se on!

— Tuomas kaarteella!

— Korven Tuomas kaarteella!

Tervehdys on äänekäs; sitten alkaa kysely.

Mutta mikä viholainen on mennyt miehiin! Hyväkö tulos, rikas vuosi miehet tekee niin ylimielisiksi? Sekö voima, minkä he ovat koonneet porojen kanssa temmeltäessään, nyt purkautuu pilana yhden miehen niskoille? Eikö heidän pitäisi hallita itseään, eikö heidän pitäisi muistaa, kuka heillä on edessään, kuka nyt pitkistä ajoista, laskee alas kylille, umpisuinen, ihmisiä karkkova mies,. Hullu-Tuomas.

— Eipä ole vielä karhut tehneet paistia Korpi-Tuomaasta! kuului muuan tervehdys.

— Jokos alkoivat hätyyttää, kun vaarat jätit? Parasta olisi pyssy hankkia, ennenkuin ne ottavat pyssyn koparoihinsa.

— Eikös ne taloa tutkiskele, nosta nurkkaa ja kurkista sisälle, — — —

— Mitäpä ne Tuomaan taloa kaataisi; pikemmin ne pönkitsee sitä. Karhu kullakin sivulla.

— Soo, soo, pojat, antakaa rauhaa rehtimiehelle. Kahvia, vaari, se ei ole eläinkunnan antimesta tehty,

— Näkyikö ahman jälkiä?

— No — no pysytään aisoissa.

Mutta poikaväki ja nuoret miehetkään eivät voi pysyä alallaan. Ne kiusaavat tulokasta kertomalla hänelle koko riistan tapon kuluneena syksynä, kaikki karhujen kaadot, porojen suuren annon. Sillä he tietävät, että se on Tuomaalle tuskallista kuulemista. Lopulta Tuomas vimmastuu. Nähdään, kuinka viha vähitellen alkaa kiehua umpimielisessä, hän nousee ja alkaa huitoa käsiään.

— Jaa, näkyikö siellä näädän jälkiä?

— Näkyi siellä! Susien jälkiä .

Kaikki hätkähtivät. Sitten huutaa Pekka Aatsinki:

— Missä!

— Tuossa jänkän päässä. Joku-kymmen sauvan pisto kaarteelta.

— Oliko ne verekset?

— H-verekset? Susi seisoi sylen päässä.

— Hah-hah-haa, vai seisoi! Vai aikoo se Tuomas täyttä väkeä huiputtaa.

— Susi täällä, susi täällä , kuului huuto ahteen alta. — Ajoporon kaatanut — — —

— Missä

— — Kenen se on?

— Pekka Aatsingin — —

— Hullu Tuomas, vikisee Pekka Aatsinki, — nyt sen on loppu.

— Ei siitä ole sinulle, Pekka Aatsinki. Älä lähde sinne!

— Mitä!

— Älä lähde sinne. Et voita mitään. Ei voi sille mitään edes Aatsinki.

— Mikä se on?

— Se on se, jolle ei voi mitään edes Pekka Aatsinki. Älä lähdekään perään. Se on se, jota ennen Pekka Aatsinkikin kuolee.

Ja hän alkaa huitoa käsiään, ja hän vetää henkeä keuhkoihin, jotta suhina kuuluu, hänen katseensa lentää hurjana yli kaarteen. Ja heittäen pitkässä kaaressa kätensä, osoittaen ikäänkuin yli koko maan, yli Sallan, yli Kurtin, yli Karhun, kauas, kohden pohjoista hän huutaa;

— Se on — Vinokaula!

Neljä miestä lähtee liikkeelle, neljä sitkeintä. Muiden on turha yrittääkään, liian monta miestä on jo Vinokaula kuoloa lähelle rasittanut. Lähtijät heittävät heti peskit ja iislantilaiset paidat päältään.

Kolmen päivän kuluttua palaa kolme takaisin.

— Ei hellittänyt, sanoivat he. Ei hellittänyt Pekka Aatsinki.

Mutta nuo kolme miestä olivat ne, jotka viimeksi näkivät Pekka
Aatsingin elossa.

* * * * *

Noiden kolmen miehen kertomus osoittaa erään suurimpia kilpoja, mitä on tapahtunut ihmisten ja eläinten välillä.

He kertoivat, mitä äärettömiä aloja he olivat samoilleet, miten matka oli jatkunut, yhä edelleen, yhä edelleen. ——vaaran he olivat sivuuttaneet, ——vuoman olivat kulkeneet päästä päähän. Tiima oli liittynyt tiimaan, jalat alkoivat väsymyksestä nuljahdella, hiki tihkui kuin rämeestä vesi. Tavan takaa näkivät he suden; saapuessaan jollekin isommalle rämeelle näkivät he sen mennä viillettävän, ravakasti, syvässä lumessa puhkuen. — — Toisena iltapäivänä he päättivät lopettaa ajon. Ruuatta ei ollut hauska ajeskella, kelikin oli raskas, jo kyllin monasti oli sama hukka heitä pettänyt, niin että suunnan muuttuessa Kurtin pohjoispuolelta itään he erkanivat ajosta.

Monasti he olivatkin antaneet väsymyksestä ylön.

Mutta suden sitkeydestä heillä ei ollut kyllin kiitosta. Sen nerokkuutta he eivät voineet kyllin ihmetellä, niin erinomaisesti se osasi valita juoksemansa seudut, valita maat, missä oli vähän lunta. Sen edistymistä kolmattakyynäräisessä pehmeässä lumessa, yhä kolmen päivän lumentulon jälkeen, he eivät voineet kyllin kummastella. Nuo hiihtäjät eivät tienneet, että pohja, jolla susi kulki, oli kova, että nämä matkat, joita myöten suunnattiin, olivat useaan kertaan poljettuja, olivat Io-huin joukon valmistamat. Sillä Io-huin juoksu oli erikoinen; se rämpi niin lumessa, että tottunut poromieskin luuli, että siinä eistyminen oli vaatinut mitä ankarimpia ponnistuksia, ja tavantakaa oli susi painanut vatsansa lumeen, niin että näytti siltä, kuin se olisi puolta selkää myöten kahlonut.

Pekka Aatsinki jatkoi ajoa. Pekka Aatsinki tahtoi näyttää, että vielä oli Ihmisellä mahti yli luomakunnan, että mitä hän lupasi, sen hän myös täytti. Hän ei aikonut tulla ilman taljaa, — kävipä sitten miten kävi.

On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui, kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista kylmällä lumella.

Ajo vain kävi edelleen.

Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.

Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.

Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki viivähtää. Joko — — —.

Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa tähän ei ajoa saanut.

Totta tosiaan hän alkoi jäädä.

Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi, lähti hiljaa etenemään.

Hän näki, kun pyssy ojentui.

Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:

— Ampukoon vain, — noin kaukaa.

Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.

Aatsinki hätkähti:

— Jo kävi.

Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli kaatunut.

Silloin vasta alkoi hurjin ajo.

Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi, väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty kankaille. Tunti liittyi tuntiin.

— Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.

Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat lisääntyneet.

Tultiin metsään, lumi syveni.

— Viime voimat, ajatteli Aatsinki. — Korpeen kuolemaan.

Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään tultiin — hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.

Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.

Näin kului jälleen joku hetki.

Ei hellitä vähällä.

Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.

Mitä ihmettä.

Huimaako päätä, vai nouseeko maa, — nousee.

Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä, paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.

Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.

Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta, nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin, kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.

Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.

Susi on hävinnyt.

Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.

Täytyy avata paita.

Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen, katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja hän levittää kätensä ja nousee, nousee, — kohti korkeutta — — —

* * * * *

Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä, väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.

Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria, kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille — yläkuuhun — on kaadettu haapa.

Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.

Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven ohitse —.

Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, — hän lepäsi.

Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.

Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää
Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.

Ei kukaan, ei kukaan saa siihen koskea .

* * * * *

On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.

Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se kaartuu.

Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.

Nuorttiin.

Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa, jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää, se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen, rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä, puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.

Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.

Hän liukuu päälleen alas kiveltä.

Hän ei liiku enää.

ROMANTTINEN KAIPAUS.

E. A. Saarimaa.

"On kaipaus rinnassa mulla, en tiedä sen maalia vaan. Ei liene se siinto kauniin maan eikä pilvien puuntokaan.

Ei liene se pauhina maailman, ei haudan rauhakaan. On kaipaus vuoksi kaipauksen, olen luotu kaipaamaan."

Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille. Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan kasvaa.

Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan" tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle romantikolle ominainen.

Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava. Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut "sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta. Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.

Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut. Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa. Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat, joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.

Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun, siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan maailman.

Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.

Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta. "Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi. Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin kuvaaman "Laulajan" (Barden):

"Siell' yksin, outona hän unelmoi, mut tuttuinansa luonnon valtataulut: hänelle voiman virttä koski soi, hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.

Kuvana urhon uljas tunturi se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti, maat kukkasin siell' lempi kuvasi, sinessä taivaan naisen sielu hohti."

Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja voimakkaana kohden korkeutta.

Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin. Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta, romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin suuri merkitys Pohjolan luonnossa.

Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.

Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.

KAKSI RUNOA

Olavi Lauri.

JÄLJET LUMESSA.

Näin unta: talviseen iltaan minä astelin hiljalleen, tulen tuike jok'ainoa häipyi tien tummahan taipeeseen, ei ihmistä vastaani tullut, oli tuiskusta raskas tie, en viittoja vierellä nähnyt, en tiennyt se minne mun vie.

Hämy himmeä taivaalta vaipui lumen yhtyen hohteeseen, sini illan se silmiä särki, minä astelin vitkalleen; taas upposi uupunut jalka, lumen pettävä pinta mun kaas' käsi kankea hankea kouri — minä nousin — ja kuljin taas.

Vaan äkkiä ihmisen jäljet näin lumehen painuneen — miks' sykkivi kiihkeesti sydän, min luulin jo sammuneen? Omat jälkeni siinä ma tunsin — ja tieltä ma poikkesin kuin mieletön seuraten niitä yömustihin metsihin.

Minut kauaksi korpeen ne johti viluvaipassa värjyvään, yli ylhän ja valkean vaaran, yli lumisen pellonpään, yli raukean, raskaan rannan, yli synkeän järven jään päin selkää, mi huoaten häipyi yön himmeän hämärään.

Minä kuljin — jo häipyi rannat taa maiseman tummuuteen, ylt'ympäri taivahat taipui yön vaisuhun valkeuteen; olin yksin — ei yhtään ääntä, säde sattunut silmään ei, vaan jättämät jälkeni jäällä yhä eellehen, eellehen vei…

Mikä mustana särkevi tuolla selän siintävän valkean? Sen vierehen viittovat jäljet, sen luo minä laahustan: nään jäykän ja jäätyneen ruumiin, kädet hangessa haaroittaa, ja silmien särkynyt katse yön tyhjyyttä tuijottaa.

Minä katsoin — ja itseni tunsin, vaan tuskaa ma tuntenut en, minä vieressä seisoin — ja sentään minä sääliä tuntenut en. Vain hiljaa ma hangelle vaivuin ja huulille huuleni vein, sen silmät ma suljin — ja hankeen yön helmassa haudan tein.

APOTEOOSI.

Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset — ne aina aatokset vie onnen aikaan —, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.

Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!

Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.

Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut…

KUNINGASKUNNAN VIRKAHEITTO PYÖVELI

Jaakkima Pura.

— — — Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta. Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka, joka heilui edestakaisin…

Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.

Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.

Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.

Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä maaherran luo hiljaa hokien:

— Armoa, armoa.

Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.

— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen hevosensa korskui.

Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja veressä. Hän nytkähteli sylissäni.

— Alice, sanoin, kultaseni…

Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka hän voisi paeta, paeta, paeta.

Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen seisovan maaherran edessä.

— Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.

Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista. Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen hoki:

— Mutta… tehän… olette… luvannut… Ja eteen ja taakse kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.

Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään, että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista pitkäperjantaita vasten.

— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.

Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli poimulehtiä ja sinistä savea.

Jumalani.

Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.

Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut maailmassa…

Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten, jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.

Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni, edesvastuuni, jumalani.

Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.

Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni…

Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin. Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan, ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.

Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran, joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien jotakin…

PUNAPÄÄ

Kirjoittanut Erkki Wadenström

Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.

Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet ovat hehkuvan punaisia.

Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan: katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää, Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä sinulle näytän!

Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija, joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan kuin… (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.

Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. — Mutta punainen tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä sellaisen kuin hänestä sitten tuli.

Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään. Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.

Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kadun tyhjäksi katupojista.

Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien, yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.

Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.

Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä, ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen, vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista liikkua kaupungilla.

Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen ohitseen.

Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin perinpohjin.

Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.

Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle. Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.

Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä menen ensin vakoilemaan."

Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen. Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä syrjään.

Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.

Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa, mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.

Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan, niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!

Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.

Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.

"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.

Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.

"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli äänensä outoa sointua.

"Pidätkös sinä äidistäsi?"

"Pidän minä… tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."

"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.

Nurrin kurkkua kuivasi.

"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.

"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.

"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois. Hyvästi!"

Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä kirjasta… kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista… että aika… parantaa haavat."

Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein ja esiintynyt kuin herrasmies.

Polun päässä odottivat hänen miehensä.

"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.

"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.

"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan epäluuloisesti.

"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.

Mutta Hammarén hypähti syrjään.

"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."

"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.

"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.

Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.

"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit
Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."

Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.

"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että roikaa."

"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.

Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa rauhassa kyyneleitä.

NUOLISADE

Runosikermä kirjoittanut Antero Kajanto

SYNNINTEKIJÄ.

Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseen
ma kerran tartuin käsin, nostin maasta,
— mun suonta myöten hiipi himon saasta, —
sen peitin suudelmahan tuliseen.

Niin viime pisaraan join verta sen.
Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä;
kuin nyyhkytys soi: — viimeinenkin ryöstä.
Tein syylliseksi oman sydämen.

Kuin tuho kuljin yhä edelleen.
Ma salaa itkinkö? En enää muista;
lens' untuvaiset pihain piilipuista,
soi valtateiden somer hiljalleen.

Niin moni kukka jälkeen ajan tuon
on saanut kuolla kädessäni salaa.
— Mut yhä oma himon hiillos palaa,
ja yhä itse kukkaisverta juon.

HAUTURI

Minä hauturi toiveeni uljaimmat maan ylpeän kylmään multaan vein. Minä unhotin lapsuususkoni pois, lelun leikeissä särkyvän haaveista tein.

Jäi yksinäisyys minun sieluuni tää,
veren ryöppyvän viat ja hulluus vain:
kuin myrskyn käyntiä valtimohon;
kuin sairasta uhmaa uneksivain.

Sydän vankien vankina viruu nyt,
yhä ystävänään oma kääpiötyö;
lasipalloisen maailman naurut soi,
vihat niinkuin terävät peitset lyö.

Minä hauturi omalla haudalla oon,
pyhän viimeisen uskoni multaan vien.
Syys juhlii latvassa jumalan puun.
— Lelu leikeissä särkyvä myös minä lien.

NUOLISADE.

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.

Mut nuolisateen lento ei vahingoittaa voi. kuin onnen entein herkin tää lyöty sydän soi; jos oudot tuomiotaan julistaa halveksuin, käyn aseetonna sotaan kuin juhlaan naurusuin.

Ja ystäviä, jotka ei ystäviä lie, ain sama kateen virta, ja hullu viha vie; vain kuvan ihmisestä luo kukin ihminen, ken iskuja ei kestä, lyö myrsky maahan sen.

— — — —

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.

AJOMIES

Lauri Viljanen.

Myöhäissyksyn pilvet ajelehtii kattoin yli. Puiden latvat melkein lakaisevat niiden repaleita. Mustat kivimuurit kuvastuvat torin äärill' ilmaan hämärtyvään niinkuin jonkun jättifreskon hahmot.

Tori valmistelee paraatia.

Rivit säännölliset marssii, marssii. Nuoret vänrikit ja luutnantit kiiruhtavat saappaat kiiltävinä sekä housut ihomyötäisinä liukkaan iljanteista kivitystä. Vihdoin linjasuoraan vedettyinä ympäröivät miehet aukiota.

Torin liepehillä katsoo kansa.

Teatteri harvinainen, niinkuin näytelmäkin, joskin näyttelijät ovat jokapäivän tuttavia! Poliisilla työ on kova työntää kansaa reunakadun keltaisehen lumisohjuun. Elävästi tuo pyhän Pietarin hän mieleheni.

Hyvään loppuun aletaan jo päästä. Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.

Silloin häiriötä etäämpänä syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot lainehtien tungeksii ja väistyy. Poliisikin viran tärkeyden unohtaa. Ja näkyvihin nousee yli katsojain ja näyttelijäin jykeästi seisten huojuvilla vankkureillaan nahkaesiliina virkamerkkinänsä ajomiehen karhea ja voimanvakaa muoto.

Yli torin katseensa hän kääntää paljastaen päänsä niinkuin muutkin. Enkä mitään mielenliikutusta huomaa hänen juopon-nenässänsä. Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät halki hiljaisuuden rämisevät. Väki ynnä poliisikin väistyy. Korkealla yli kaiken torin, yli innottaman "Maamme"-laulun loistaa kalju, punertava pää…

VIIMEINEN HAUTA.

Pentti Haanpää.

Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kallionlohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautausmaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.

Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

"Hm", mumisi hän itsekseen, "vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkeän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään… Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera… Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa… Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin."

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi-Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta-Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa, aina samasta talosta.

"Vanha leiviskä leipää ja kilo voita", sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuopi hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

"Täyteen!" sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee. Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.

"Pääkalloko pois?" oli Hauta-Pekka ihmetellyt. "Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu — kuten kirkkoherra näkee… Koristavathan muutkin huoneitaan ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet."

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

"Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän."

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita, tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.

"Joo", ääntelee hän ja pysähtyy, "tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista — lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille…"

"Joo", jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, "tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! — Ja tuossa", puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, "siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomon: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt… Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo."

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.

"Joo", jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, "siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!"

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus. Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista, eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia — niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheriäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitseisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi elämänsä uhrata.

"Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia", jatkoi hän yksinpuheluitaan. "Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää — ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!"

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.

"Tämäpä nyt pirua on", noitui haudankaivaja. "Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas sinä hengenheikkous!"

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi taas ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

"Huh, huh", huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
"Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikossa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen…"

Pullonpohja keikahti pystyyn ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

"Ähäh… Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirrat… Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille."

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.

RANNALLA.

Runosikermä.

RANNALLA.

Meren äärettömän rannalle tulen eteesi, Jumala. Tulen kuin soaistu kykloopi, raivoisana, tuskassa ja hädässä ja sinkoan sua vastaan kallioiden huippuja ja kiroan sua, Jumala, sillä minä olen tuhat kertaa kysynyt, mitä on tuolla kaukana, meren takana.

Etkä sinä ole vastannut.

Olen odottanut lohdutustasi, lausettasi, kuiskaustasi, mutta ei edes puolta sanaa ole korviini kuulunut.

Vain aaltojen pauhu ja säkenöivä ja säihkyvä määrätön meri on minun edessäni — ja minä näännyn tässä nälkään äärettömän rikkauden ääressä, vain siksi, kun tahdoin tietää, mitä on tuolla kaukana, meren valtaisen takana, Herra.

Meren rannalle tulen
sun eteesi, Jumala…

Odota!
Näetkö nyrkkini!
Vaikka miljoona vuotta menköön,
mutta kerran sinä kysyt meiltä,
kuinka jaksoimme me
samota läpi elämän meren
hukkumatta, häviämättä,
haaksirikkoutumatta
sinne sinun tuntemattomuuteesi saakka.

NOIN KERRAN TYTTÖNEN LAULOI.

Soi rannalta laulelo rastaan, vedet vihreinä päilyvät ja suortuvat koivujen nuorten sinisilkkinä häilyvät.

Käy laulu ja helke ja hilke,
soi ylpeä kaipaus yön,
ja niinkuin kahlittu kyyhky
lyö iskuin paisuvin syön.

Uni kaunis, taas sinä saavut
mun murheeni rauhoitat,
uni kaunis, iltojen kaiho,
kun tienohot tuoksuvat.

Uni kaunis, kallis ja hellä,
minut tyynnytät suudelmin,
käsivarsin vangitset valkein
ja katsehin kaipaavin…

Vesihyttyset tanssivat, leijaa
yli niittyjen auer yön
ja paimentyttösen laulu
soi kaukaa päätteheks työn.

Se soi ja ma äkkiä tunnen ilon lämpimän rinnassain: noin kerran tyttönen lauloi, ah, minulle, minulle vain…

KEVÄTYÖN LAULU.

Kevätyön on kuulto kaiken yllä, tuoksu määrätön on maan ja veen. Vaiennut on laulu lintuin muiden, kehrääjä vain hyrrää yksikseen.

Rannan sorsat soinnuin katkonaisin
toisillensa vielä haastelee:
parittain kuin lahden lumpeet keinuin
armaallensa, armas soittelee.

Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallista
niinkuin alkuaikain suuri yö
yli maiden, merten vielä uinuis,
poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.

Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis,
kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseen
kuinka soipi aarniluonnon kuoron
onnensävel yöhön keväiseen.

Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää,
jot' ei koskaan köyhä sana soi,
sydän värisee kuin haavan lehti,
oman veren käynnin kuulla voi.

Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vailla
tullaksensa täydeks onnestaan;
niinkuin ensi sointuun kehrääjän jo
tähdet lankeaisi taivaaltaan.

Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuu
sydämeen jää yksi toivo vain:
tämän hetken, tämän rauhan soisi
rintahan se kaikkein olevain.

Niinkuin itsestään ja tahtomattaan
kädet käyvät ristiin rukoillen,
polvi taipuu, kääntyy katse sinne,
miss' ei asu tunto tuskien.

Syliin kaikkeuden sielu sulaa rintaa Ensiäidin etsien, silmin kyyneltynein, kuivin huulin helmaan Rakkauden raueten.

Joh. Edv. Leppäkoski.

KARITSA SIINAIN VUORELLA

Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).

Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa. Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja yksitoikkoisina.

Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus. Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.

Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli, ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan. Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja Lammasmäki Siinain vuori.

"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.

Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi Lammasmäelle leikkimään sitä.

Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi. Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi kertomuksen loppuvan.

Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin aikovan lopettaa.

Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan ämpäristä.

Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien joukkoon.

Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien. He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt hypähtivät nurmelta ja huusivat:

— Mistä sinä tulet, Elviira?

— Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi uuvuksissaan kedolle.

Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan auringonkehrän.

— Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!

— En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.

— Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.

Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa. Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui, hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:

— Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.

Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.

— Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita! huusivat monet äänet.

— Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi, innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.

Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan. Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:

— Minä sain jo!

Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen. Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas; siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.

Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä puuttuivat.

— Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!

— Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.

— No ota se!

— Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.

— Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt matkakin, pyysi Elviira.

— Lyhempi teille on, huomautti Kalle.

— Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen.
Mene sinä vain.

Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua. Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin, ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.

— Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.

— Ja mennään maata, lisäsi Elviira.

He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti, ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva näkyi sen hahmo sineä vasten.

Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien, ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään, ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.

Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:

— Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tulee
Jumalan tyköä!

Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten villin huudon: Mooses tulee!

Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi poikki, joten karitsa pääsi pakoon.

Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut maahan huutaen:

— Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.
Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!

Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:
Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.

Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan taulunsirpaleiden ääressä.

— Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.

— Meni.

Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin laineen läpi sielun.

— Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?

Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin. Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa ja sanoi vain:

— Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.

— Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.

* * * * *

Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.

TYRMÄSTÄ TULLUT.

Yrjö Jylhä.

Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman ja pukivat lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.

Yöt päivät käsiä vääntelin,
purin hampaani hajalle rautaan;
pian kauhusta suunnilta huomasin:
elävält' olin kaivettu hautaan.

En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivunut
ja päässä jo sumeni järki.

Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.

Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.

Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan vaivan!

KAKSI RUNOA.

Ilmari Pimiä.

ILTA.

Istun viettäen iltaa vierellä majan. Vaappuu kuin sortuvaa siltaa vankkuri ajan.

Painuu peittohan puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.

Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kastekosteena kaartuu
yö lähestyvä.

Taisi jo kukkaset armaat
lepohon laata.
Kuoleman käärmeet harmaat
matelee maata.

Lienen ma valkea vainaa, lepoa vailla: mennehet muistot painaa turpehen lailla.

MAARIANKÄMMEKKÄ.

(Omistettu Katri Valalle.)

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, sun miksi katkoi ani armas käsi, mi viihtynyt on kerran vierelläin yön yhden, huumaten mua myrkylläsi! Oi kukkani, oi maariankämmekkäni! —

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
salainen synti muodoks muutettuna,
miks' sentään suutelen sua vielä näin,
ja miksi hurmaa vielä huulies puna?
Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!

Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, elämän ehtoo eteen ennättäypi. Suloinen satu: julma ystäväin kuin vieras vierelläni vielä käypi — Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!

KOLME UUSINTEN SUUNTAIN SÄVELTÄJÄÄMME.

Sulho Ranta.

Väinö Raitio on mies, joka tällä hetkellä on tunnustetuin modernisteistamme. Läpikäynyt kehityksen Rich. Straussin tapaan melkeinpä klassillisista muotoharjoitelmista (m.m. sinfonia ja pianokonsertti) yhä uudempaan ja uudempaan ja päättynyt, oikeastaan vasta muutama vuosi sitten, siihen tyyliin, jota aika sanoo vallankumoukselliseksi. Eikä enää pidä minkään arvoisina entisiä saavutuksiaan, noita tyylikkäitä ja monasti todella kauniita varhaisemman kautensa sävellyksiä, joista häntä moni tavallinen taiteilija jo niiden todistaman tekotavallisen osaamisen vuoksi kadehtisi. Sillä nuo nuoruuden työt eivät vastaa säveltäjän saavuttamaa miehuuden vakaumusta, sitä ainoata tulosta, johon hän musiikin mahdollisuuuksien — sisäisten arvojen ja ulkonaisten keinojen — lopullisessa arvioinnissaan on päässyt.

Ja hänen vakaumuksensa sitten, tuo vallankumouksellinen, mikä se on ja mitä se on?

Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen. Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin. "Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.

Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan — ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensa vain väriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa? Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena, draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja "melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän, ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan, ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla" suomalaiseksi impressionistiksi .

Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen" karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia, aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.

* * * * *

Aarre Merikannon kehitys ei ole yhtä selväpiirteinen, yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi, yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin soivasti — tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä — kuin Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkellä osaa orkestreerata.

Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän eksyä erehdyksiin — Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia — joskus taas elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".

Luottamalla vain itseensä — tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta lausetapaa — sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä — hän on kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta lyyrillisyydestä — mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas, impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vain suomalaiseksi modernistiksi nimittäen.

* * * * *

Uuno Klami on nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia. Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja — Kuulaa läheltä — kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista, rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa sävelryöpsähtelyä. Sitten — tavallaan yllätyksenä — pianokvintetti; neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen orkesteriin, ja lähtemään — Ranskaan, Pariisiin.

Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni. Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse, Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin. — — —

Uuno Klamia ei tunne vielä moni edes nimeltä, eikä hänen sävellystensä kieli liene joukoille luettavaakaan. Mutta kun hän vuoden parin kuluttua saapuu takaisin, mukanaan pinkka neljä- viisikymmentä nuottiviivihkoa käsittäviä partituurisivujaan, sisältävät ne varmasti muutakin, kuin vain ranskalaisen "insinööritaiteen" — niin on joku nimittänyt tuota kompliseeratuista kompliseeratuimman instrumenttikoneiston hallintaa — taidonnäytteitä, ja nuo aluksi työläästi luettavat, sekavalla käsialalla riipustetut nuottimäärät kyennevät saamaan aikaan ainakin sen, että niiden kirjoittajan kannattaa painattaa postikorttivalokuviaan musiikkikaupoissa myytäviksi — ensimmäinen merkki yleisön suosiollisesta tutustumishalusta! — olkoonkin, että hän tällä hetkellä on se nuorista säveltäjistämme, jonka tyyli lähinnä on raffineeratussa hienostuneisuudessaan maallikon ymmärrettäväksi niin vaikeatajuista ranskalaista neoimpressionismia .

KIRJAVA VIITTA.

Sikermä eri lähettäjäin runoja.

AD ASTRA.

Kyyn lailla liekki sihisten jo juoksee pitkin lankaa. Pian dynamiittipitkäinen taas ilman pieltä hankaa.

Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää
kuin aikois mennä myötä.

Niin, ylös ilmaan aikookin
hän kerran niinkin tavoin.
On turha muuten kohtaakin,
tää ainut tie on avoin.

Niin monesti hän noussut on
ja jälleen maahan lyöty;
ei sentään vielä toivoton,
ei kaikki keinot myöty.

… Niin vuoren kylki aukeaa kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku ilmaan purskahtaa ja maahan taasen raukee.

Yrjö Jylhä.

LÄNTINEN AKKUNA.

Läntinen akkuna, auringonlaskujen akkuna, oi miten kumma on pieleesi painaa pää, kun purppurapilvet painuvat tunturin taakse ja sieluhun sataa iltojen ikävää.

Läntinen akkuna, kaihojen kalvas akkuna, kauttasi satujen salatun maailman näin, muinaisten muistojen virta kun hämyssä vyöryi, tuhannen kertaa kanssasi yöhön jäin…

Verner Lindgren.

MUSTA LUKKI.

Kutoo musta lukki seitin sakean eteen akkunan, etten näkis enää kauneutta maailman.

Surmata sen aioin; nyt ma sallin sen täysin tyytyen tehdä työtään hiljaa hetki hetken jälkehen.

Kudo seittis, lukki, etten nähdä saa kuink' on kaunis maa: elämään jo väsyin, — tahdon kaiken unohtaa.

Sulo Tanninen.

RUKOUS.

Vie, tuuli, rukoukseni hiljaisten metsäin yli!

Kuin kuuma hengitys poskea hyväile nuoren naisen: — Anna, ystävä, minun tulla yli rimmen valkeiden villapäiden, vierelläs' istua yhden illan ja kertoa kaikki… Minä matkalla poimisin vilukot rintaasi varten, ja mättäältä kypsimmät muurainmarjat riemuiten syliisi toisin.

Kuljeta, tuuli, hiljainen pyyntöni metsäin ja vetten yli.

Onni Halla.

RYTMISTÄ JA RYTMITTÖMYYDESTÄ.

Kappale runousoppia.

Jos B.F. Godenhjelmin lyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen määritelmän (s. 35): " Nousut ja laskut … seuraavat toisiansa, ja niiden harmoonillinen vaikutus on poljento eli rytmi . Runomitta on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka siinä tapauksessa, että Godenhjelmin pitkän eliniän saavuttanut kirja jo on vaihdettu Juveliuksen runousopin alkeisiin (1921) on selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines, joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna eli rytminä (poljentona), osittain niiden kauniina sointuna … Enemmän tai vähemmän rytmillistä tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja heikommat äänneryhmät, ja ylevämmän proosakielen rytmi lähenee toisinaan suorastaan runouden poljentoa… Mutta kumminkin on yleensä huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen säännöllisemmän rytmin, runomitan välillä, joka sitoo runokieltä ."

Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, että Godenhjelmin määritelmän alkuosa on todella osuva, mutta epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis muusta kuin määrättyjen — runosta puheen ollessa — painollisten ja painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".

Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. — Muistossani on — suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea — takavuosien vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:

Älä sylje lattialle.
Spotta ej på golvet.
Ne plevat' na pol.

Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö" kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot selvästi trokeisena "runona".

Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana, rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.

Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä ruotsalainen kielimies Natanael Beckman sanoo samantapaisesta asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan. Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää, minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien ylikäytävävaroitus kuuluu:

"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.

"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa. Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa on tarkoitettu."

Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi "Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä, milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa. Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon (Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin, tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata: 'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa. 'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.' Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."

Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa, osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen, että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns. _hahmo_käsite.

On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana esim. I'— z — I' tai z — I' — z, jossa viimeistä elementtiä ei suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon, että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta), voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät toisiinsa jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi , hahmoksi, olla rytmillisyyden määrääjänä.

Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee eristettyihin pa-pa tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden, jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.

Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina, kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen. Havaintomme saattavat esiintyä meille homogeenisina hahmoina, joiden osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen pinta), epähomogeenisina hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, jäsentämättöminä hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole huomattuja, jäsennettyinä hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat kirkastuneet, ja vihdoin keskittämättöminä hahmoina, joissa osien alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja keskitettyinä hahmoina, joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien, keskusten ympärille.

Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten, että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty (kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.

Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.

Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista, jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.

Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä, pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin Heinz Wernerin ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota Olof Gjerdmanin teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.

Aarni Penttilä.

HUONON OSAJAON PILAAMA NÄYTELMÄ.

Ensio Hiitonen.

On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan, mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan näyttämöasun.

Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen varassa pysyisi pystyssä.

Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa. Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä. Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat liikelaitokset t.m.s.

Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä, mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia, mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle kohoamista aina pidetään.

Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan "jokapäiväistä" esimerkkiä.

Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain hyväksi — ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin, sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty, t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt kohtuulliset vaatimukset.

Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.

Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila — niin ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin — on kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta. Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan, niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen vastaiseksi.

Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä? Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä — kaikki tämä huolimatta siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä. Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet liikaylellisyydestä.

Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin. Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi, jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon. En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein. Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa, että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan vastakkaisen rotuvalinnan.

Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi. Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus, älykkyys ja henkevyys on — mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa, joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin, niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa, jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä, että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän halua ja taipumuksia tahansa.

Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja persoonallisuudeksi pyrkimisestä.

Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan? Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä nähden.

Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset? Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?

Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan. Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille, ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun, kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi, joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä julkeinta epärehellisyyttä.

No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla) sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa. Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o. alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.

Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä määrättyjen lakien mukaan.

Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat, että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä, ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään, miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä? Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta. Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko, että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia voimamääriä.

Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä muuttumattomana?

Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia antaviksi.

KALLE KANKAISEN KÄRSIMYKSET

Kirjoittanut Niilo Wadenström.

Kalle Kankainen, todellinen, rehti ja vääristelemätön vanhapoika vanhaa hyvää lajia, istui eräänä lauantai-iltana yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessansa, molemmat kädet levällään pöydällä, sormet yhteenpuristettuina. Hän luki hartaasti Chestertonin salapoliisikirjaa "Isä Brown" ja kertomusta "Väärä muoto" alkaen siitä kohdasta, johon hän eilen oli lopettanut ja piirtänyt "Koh-i-noor" HB-kynällä samanlaisen merkin kuin koulunopettaja laskun tai jonkun kirjoituksen loppuun.

"Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeydestä isä
Brownin ääni: 'Tohtori', sanoi hän. 'Tämän paperin muoto on väärä'."

Juuri kun Kalle Kankainen oli päässyt tähän asti lukemisessaan, koputettiin ovelle ja sisään astui pitkä, mustapukuinen, juhlallisen näköinen herrasmies hieman kumartaen.

Hän laski korkean, kiiltävän silkkipyttynsä pöydälle ja riisui hansikkaansa Kankaisen tuijottaessa häntä äärimmäisen ällistyneenä.

"Herra Kankainen?" sanoi omituinen vieras istuutuen ilman muuta tuolille vastapäätä huoneenhaltijaa.

"Oikein; Kankainen."

"Pankinjohtaja Ahjo."

Kankainen selvisi nopeasti;

"Yleensä", sanoi hän torjuvasti, "ovat kaikki vekselit, joissa on minun nimeni, ehdottomasti vääriä. Vekselin alle en ole kirjoittanut senjälkeen kuin tuo kiro…"

Vieras kohotti kätensä.

"Sellaisesta ei ole nyt kysymys. Oikeastaan tulin tänne kuullakseni teidän persoonallisen vastauksenne kysymykseen, jonka merkitys on erinomaisen tärkeä: Oletteko vanhapoika?"

Kun Kalle Kankainen ei huomannut hänen ilmeessään mitään ivaa tai pilkkaa, vastasi hän, vaikkakin yhä enemmän ällistyneenä:

"Luonnollisesti."

"Ei mitään… tuota noin… salaisia suhteita?"

"Herra pankinjohtaja!!"

Vieras katseli häntä melkein vaanivasti. "Näyttää pikemmin joltakin Moriartyltä kuin pankinjohtajalta", ajatteli Kankainen, jonka mielessä salapoliisiromaanit kummittelivat. Sitten hän lausui:

"Voisikohan olettaa, että herra pankinjohtaja on vaivautunut halpaan asuntooni vain kysyäkseen minulta edellämainittua asiaa?"

Kalle Kankainen oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, joka hänen mielestään oli täynnä sattuvaa ja kuitenkin rajattoman hienoa ivaa.

"Niin", sanoi järkähtämätön vieras. "Olisikohan teillä mitään sitä vastaan, että menisitte naimisiin tyttäreni kanssa?"

Kalle Kankainen ryntäsi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli lensi seinää vasten ja vavahutteli tauluja. Hänen naamansa oli tulipunainen kauhusta ja kiukusta. Sieraimet värisivät ja hän oli niin kiihoittunut, että sekä äänijänteet että kieli ensi aluksi kieltäytyivät toimimasta. Mutta sitä kovemmin hän huusi hermojensa herraksi päästyään:

"Kuulkaahan, nyt tässä ollaan jo hävyttömyyksien rajalla. Luuletteko minun vuokranneen tämän huoneen ainoastaan vastaan ottaakseni narrien ja… ja… ja…" Kalle Kankaisen ääni katkesi kiukusta. "Olkaa hyvä ja poistukaa ovesta, josta tulittekin."

"Teillä ei ole mitään syytä kiihtyä", huomautti tulokas vakavasti ja liikahtamatta tuoliltaan minnekään. "Myönnän kuitenkin puhuneeni jossakin määrin jyrkästi ja ehkä hämäräperäisesti. Mutta tämä johtuu siitä, etten tuntenut teidän kiihkeätä luonnettanne. Siis, kuten sanottu, vastatkaahan… miksi ette ole mennyt naimisiin?"

Vieraan varma käytös hämmensi Kankaista. Häntä hieman vilutti, ties miksi. Hän koetti pakottautua puhumaan tiukasti, mutta se ei onnistunut. Omasta saamattomuudestaan ärtyneenä hän asetti kärsimättömästi liikkuen vaakasuoraan Millet'n "Angeluksen", joka tärähdyksen johdosta oli muuttanut asemaansa.

Olkoon sitten vielä vähän aikaa, ajatteli Kankainen. Sopiihan sentään niin hyvin potkaista hänet pellolle koska hyvänsä. Ja keskusteluista eri ihmisten kanssa saa äly ihmeellistä selkeyttä. On se iso mies tuokin ja hän itse oli näinä viime aikoina ollut merkillisen väsynyt ja heikko.

"Olipa sekin kysymys", sanoi hän. "Mitäs sanotte, jos vastaan teille tähän suuntaan: En ole mennyt naimisiin siksi, etten ole mennyt. Kuitenkaan en mitenkään vihaa enkä halveksi naisia, kuten useat tavallisen tason vanhatpojat, mutta perin ymmärtämättömiksi ja epäluotettaviksi minä naiset olen aina huomannut. Voipa heistä olla suorastaan vahinkoa. Ajatelkaahan, että erään tuttavani tiedemiehen vaimo oli käyttänyt miehensä kahden vuoden aikana kirjoittaman 'Hyttysen suuosat'-nimisen arvokkaan tutkielman käsikirjoituksen — mitä raakaa ivaa — uuninsytykkeeksi! Alvanhan se on kuin murhaa, tuo."

Heti kun Kalle Kankainen oli tämän sanonut, valtasi hänet ankara katumus. Mitä lempoa hän meni tällaisia puhumaan. Miksi on ihminen niin heikko? Ei, hänen täytyi karkoittaa jo ajoissa merkillinen vieraansa. Samassa tämä lausui kylmästi naurahtaen:

"Teillä on naisista melkoisen omituiset ja vanhanaikuiset mielipiteet. Se on", hän kopeloi taskuaan miettivän näköisenä, "sangen ikävää, sangen ikävää. Luulisinpä sentään, että teidän nyt täytyy mennä naimisiin."

Kalle Kankainen suorastaan heikontui vihasta. Hän näki silmissään punaista. Mutta juuri kun hänen vimmansa oli hänelle selvittänyt, että ainoa keino, jolla enää jotakin tehoa oli, oli oikeanpuolimmaisella jalalla suoritettu, hyvin suunnattu potku tulokkaan takalistoon, veti pankinjohtaja taskustaan hirvittävän suuren, kiiltävän revolverin ja ojensi sen piipun kohti Kankaista, joka säikähtyneenä nojautui uunin kupeeseen.

"Aavistin, ettette suostuisi hyvällä", sanoi vieras kiskaltaen toisesta taskustaan esiin käsiraudat. "On sentään hyvä kun on poliisipäällikön hyvä tuttava, vai mitä?"

Kalle Kankaisen jyskivissä aivoissa vilistivät ajatukset kuin virmat hevoset haassa. Oliko hän todella hereillä? Oliko hän joutunut mitä huimimman seikkailun pyörteisiin? Oliko tuo mies varas tai murhaaja, joka oli tappanut poliisipäällikön ja varastanut hänen käsirautansa? Vai oliko hän hulluinhuoneesta karannut hourupäinen?

"Te ette näy, kuten aikaisemminkin ehkä sanoin, seuraavan aikaanne", jutteli mies nojautuen tuolin selustaan ja silmäten puhutellavaansa ylöskohonneiden kulmakarvojen alta. "Ettekö siis todellakaan tiedä, että laki, joka koskee kaikkien 35-50 ikävuoden välillä olevien naimattomien henkilöitten avioliittoa — tuo niin sanottu lex Kivinen — on eduskunnan eilisessä täysi-istunnossa vahvistettu? Tässä laissahan sanotaan: Koska kansamme syntyväisvysprosentti äkkiä ja tuhoisasti on alentunut siinä määrin, että se on vieläpä puolta pienempi kuin Ranskan, on tästä päivästä lukien jokaisen vanhaksipojaksi ja -piiaksi arvioidun henkilön kahden vuorokauden sisällä mentävä naimisiin. Sitten seuraa sangen huolellisia ja tarkkoja määritelmiä siitä, kuka näiden sääntöjen alainen on. Pakon käyttö uppiniskaisia kohtaan olkoon sallittu. Helpottaaksemme valtion työtaakkaa olemme me muutamat täkäläiset isänmaamme parasta ajattelevat kansalaiset tehneet rekisterin täällä olevista lain alaisista henkilöistä ja ottaneet kukin osallemme määrätyn miehen ja naisen. Toinen erikoislaki on tässä tapauksessa yksinkertaistuttanut vihkitoimituksen joka muuten täällä tilan ahtauden takia toimitetaan Sjöroosin niityllä."

Hän hymyili rakastettavasti.

Kalle Kankainen oli kasvavalla kauhulla kuunnellut vieraansa puhetta. Syntyväisyysprosentti Suomessa alentunut melkein tyhjään? Sellaisesta hän ei koskaan ollut tiennyt mitään. Ranskalaisia hän kyllä jo kouluajoillaan oli kuullut nimitettävän kuolevaksi kansaksi. Monta kertaa hän oli tuonut julki surkuttelunsa sellaisesta heikontumisesta ja verrannut sitä mielissään Suomen elinvoimaisuuteen.

"Mutta vanhojapoikia on paljon ja jos kaikki asettuvat vastakynteeh…", sammalsi hän.

"Kuten te." Vieras nauroi. "Nähkääs, heidän joukossaan on paljon, hyvin paljon sellaisia, jotka huolimatta näennäisestä naisten vihastaan ilomielin kiiruhtavat 'avioliiton rauhaisaan satamaan', kuten termi kuuluu. Ja mitä teihin muihin tulee, niin…" hän heilutti revolveriaan. "Mukava keksintö, vai mitä?"

"Älkää kiduttako ja kiusatko minua", sanoi Kankainen. "Näen hyvin mikä te olette miehiänne. Säästääkseni vaivojanne ilmoitan, että kaikki rahani, mitä minulla täällä on, on tuossa pöytälaatikossa. Ottakaa ne ja menkää…"

Tässä hän lausui muutamia ihanteelliseen kertomukseemme sopimattomia sanoja.

"Vai niin!" huusi vieras. "Vai varkaaksi te minua luulette? Todella! Jos te ette… no niin, no niin. Mutta älkää luulkokaan, että valehtelen kun sanon: Tänään naitetaan tuhannet vanhatpojat ja vanhatpiiat ympäri maatamme. Tämä on totista totta, saattepa nähdä. Vai varas, minä!"

Hän käveli hetken kiihoittuneena huoneessa. Sitten hän taas jatkoi:

"Minulla on, kuten sanottu, tytär, ja koska te olette, mikäli luotettavalta taholta olen saanut tietää, varakas ja hyväluontoinen mies ilman mitään pahoja taipumuksia, olen isällisessä huolenpidossani tehnyt kaikkeni saattaakseni hänet ja teidät tässä joukkovihkimyksessä yhteen."

Niin varmasti kuin Kalle Kankainen olikin vieraansa mielipuolisuudesta jo vakuutettu, ärsytti tämän kylmäkiskoinen puhetapa hänen mieltään samalla kuin häneen suunnattu revolverinpiippu sai hänet hermostuneeksi.

"En ole mikään myytävä tavara", sanoi hän.

"Tehän olette epäjohdonmukainen", vastasi vieras.

"Ottakaa huomioon, sanon minä, että minkäänlainen vapaa valinta ei tule kysymykseenkään. Vihkiminen toimitetaan rivijärjestyksessä ilman muuta."

Kalle Kankaisen ruumis alkoi äkkiä tutista. Kuuma hiki työntyi esiin joka huokosesta, valeli hänet aina nenänpäätä myöten ja kostutti paidan likomäräksi. Häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi pelottaa, eikä hän enää uskaltanut vastata miehelle, sillä hän muisti jostakin kuulleensa, ettei hulluja saa vastustaa. Hänen alkuperäinen vaistonsa sai hänet perääntymään niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta kun hän vain pääsee ulos, niin…

"Mutta pääseeköhän täältä yleensä elävänä", hän kiersi ajatustensa raskasta ratasta. "Todellakin käsittelee hän revolveria varomattomasti… pieni painallus vain hänen pitkällä, keltaisella etusormellaan ja… missä olen minä silloin?"

"Pankinjohtaja" nousi, otti käsiraudat ja lähestyi uhriaan, jonka aivot työskentelivät hiuksia pystyyn nostattavasti. Kankainen sulki silmänsä. Hänen ahdistajansa pani kuitenkin vain lukkoon käsiraudat hänen ranteittensa ympärille ja talutti hänet ovelle pitäen kiinni hänen käsivarrestaan.

"Varoitan teitä vihkimäpaikalla toimeenpanemasta mitään meluisaa kohtausta, sillä silloin saatte lain mukaan joka rikkomuksesta maksaa erinomaisen suuret sakot", sanoi hän. "Ja tyttäreni tulette saamaan, luottakaa siihen."

"Mielipuolen aivojen huippusaavutus", mutisi Kankainen.

Heti kun hän huomasi olevansa kadulla, jonka kivien välissä rehoittavat matalat rikkaruohot, talonmiehen kiusa ja risti, näyttivät hänestä ihmeen kauniilta, lähti hän pinkomaan pakoon suurenmoista vauhtia, jota käsiraudat eivät paljon kyenneet estämään.

"Auttakaa, auttakaa, mielipuoli… takanani!" huusi hän hurjasti.

Mutta takana mylvi hänen vainoojansa epäinhimillisellä äänellä:

"Ottakaa kiinni… se on vanhapoika !"

Eräässä kadunkulmassa seisoi poliisi, hajasäärin, kantapäät 47 1/2 senttimetrin päässä toisistaan, mikä on kaikkien pikkukaupungin ammattitaitoisten ja virkansa vakavasti ottavien järjestyksenvalvojien erityisesti kadunkulmissa käyttämä ja hyväksymä mitta. Kankaisesta näytti myöskin poliisin rumaksi ja säkkimäiseksi parjattu virkapuku hyvin komealta. Hän syöksyi läähättäen suoraan esivallan edustajan syliin.

"Jumalan kiitos… älkää päästäkö tuota miestä tänne… se on pähkähullu… tahtoi pakoittaa minut naimisiin. Onhan teillä revolveri? Ottakaa pamppu vasempaanne lisäksi… se on vaarallinen mies ja varustettu aseilla kiireestä kantapäähän. Jumalan nimessä… revolveri esiin… olenhan turvassa tässä, mitä?"

"Tietysti, täydessä turvassa", sanoi poliisi rauhoittavasti. "Kyllä poliisi aina turvallisuudesta huolen pitää."

Hän tarttui Kankaisen kaulukseen. Pankinjohtaja läheni.

"Pidin paraana itse pysäyttää tämän miehen paon… kuuluu olevan joku niistä vanhoistapojista, niin että herra pankinjohtaja on vain hyvä ja…" sanoi poliisi, kun Kankaisen vainooja saapui luokse.

"Sepä hyvä", vastasi puhuteltu, "kiitos vain, konstaapeli!"

Nyt selvisi sankarillemme välähdyksessä asian kaamea ja ankara totuus. Hän hoiperteli taaksepäin ja huusi äänellä, joka säpsähdytti kaikkia ohikulkijoita:

"Olisiko se mahdollista! Ettekö te sitten olekaan hullu?"

"Minäkö", sanoi pankinjohtaja. "Mikä ajatus! En suinkaan. Eikä tämä untakaan ole, vai mitä konstaapeli?"

"Eipä luulis", vastasi tämä hymyillen houreita ja unennäköjä poistavalla tavalla.

"Nyt Sjöroosin niitylle!"

Ja he taluttivat Kankaisen pois. Loppunäytös meni peloittavalla nopeudella. Kankainen oli kokonaan murtunut. Hän ei jaksanut vastustaa, ei huutaa, ei itkeä, hän oli sielullisesti ja ruumiillisesti särkynyt ja masentunut, maahan lyöty, poikki tallattu, tuskan mykistämä, "pikemmin kuollut kuin elävä". Hän oli lyhyesti sanoen, kaikkea, mikä murheellista ja sydäntäsärkevää on. Hänen elämänsä draaman viimeinen näytös oli menossa järkyttävien tapahtumien ja onnettoman lopun merkeissä. Sillä hänen sydämensä ei kestäisi murtumatta, sen hän tunsi liiankin selvästi.

Sumuisilla, hämärtyneillä silmillään hän erotti ihmisjoukon, kuuli äänten sorinaa, puhetta, vastauksia ja toistoja.

"Nyt on teidän vuoronne", kähisi joku hänen korvaansa.

"Missä olemme?" hän mutisi.

"Sjöroosin niityllä, vihkimäpaikalla. Rohkeutta hetkinen!"

Sitten kuului selvä, kirkas ääni:

"Viivi Sofia Sievä Ahjo ja Kalle Mikko Kankainen!"

Ja hän näki naisen, morsiamensa: hirveän ruman ja kammoittavan kuin painajaisunen utuhahmo. Silloin hän puhkesi vihlovaan huutoon.

"Te olette hulluja kaikki… ja minä en mene naimisiin… ennemmin sitten kuolema ja… ja… ja…"

Hän koetti huutaa tarmonsa takaa, mutta vain heikkoa kähinää enää kuului, aivan kuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta.

Kaikki pimeni hänen silmistään ja jostakin kaukaisuudesta, äärettömyydestä, kaikui kuin kirkonkellojen soittoa… se muuttui yhä kovemmaksi, terävämmäksi… nyt se oli kuin herätyskello… Kalle Kankainen läähätti, tempoili ja — heräsi.