E-text prepared by Tapio Riikonen

INTIAANIN KIITOLLISUUS

Seikkailuja kaukaisessa lännessä

Kirj.

EDWARD S. ELLIS

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kiriä, 1921.

SISÄLLYS:

I. Simon Kenton.
II. Mul-Keep-Mo.
III. Ottelu.
IV. Laupias samarialainen.
V. Ripley ja shawneet.
VI. Iloinen kohtaus.
VII. Ystävällisiä vihollisia.
VIII. Tuskaa.
IX. Uudistalo.
X. Saarroksissa.
XI. Scipion seikkailut.
XII. Ripley vaarassa.
XIII. Mökin lähellä.
XIV. Miami ja Shawnee.
XV. Piiritys uudistuu.
XVI. Uusia vaaroja.
XVII. Naisen rohkeus.
XVIII. Yllättävä herääminen.
XIX. Pöyhkeä Scipio.
XX. Onnistumaton yritys.
XXI. Pako.
XXII. Takaa-ajo.
XXIII. Pelastus.
XXIV. Piiritettyjen luona.
XXV. Apu.
XXVI. Rohkea Kenton.
XXVII. Scipion pako.
XXVIII. Mul-keep-mo vaarassa.
XXIX. Ovela kepponen.
XXX. Pakosuunnitelmia.
XXXI. Kotoa lähtö.
XXXII. Taistelu.
XXXIII. Uskollinen Mul-keep-mo.
XXXIV. Pettymys.
XXXV. Uhkaava tilanne.
XXXVI. Alice ja hänen äitinsä.
XXXVII. Vankina.
XXXVIII. Pelastus.

I.

SIMON KENTON.

Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa. Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.

Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa, ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.

Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.

Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.

Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.

Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat, lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu, ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi Välimeren kiehtova ulappa.

Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.

Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi. Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti vallata hänen metsästysmaitaan.

Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken. Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat metsässä aivan yhtä äänettömästi.

Kenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna kuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle ja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä edessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella mahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken valppautensa kuulonsa herkkyyteen.

Voidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa kynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla "aina varuillaan", vaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta kohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.

Oli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt liikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon paukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen omaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli ampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä] päässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän päästä.

Noin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti sitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta. Hän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi tarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että hän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen sellaisen kohdan.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään metsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja tutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan tuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut piilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä vihollinen piileskellä.

Hänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen valppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun vivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten. Jos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän olisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita olisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.

"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne", mutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, "ja olisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä täälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei tarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni."

Viivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin tutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton jatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin Hocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut pitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla, mutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on Kentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen, M'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan sielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän vaelteli niin verkalleen metsien läpi.

Tuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen vakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua, kun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Vähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle polulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo epäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä juomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.

Hänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui pienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli kristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta uoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä ponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja heittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä, mautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja ihmiselle.

Hän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen huomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.

Hän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin lähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta ensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton musta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.

Kenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän pysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan lähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet vieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.

Karhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa ilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja lähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.

Kentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin useat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei tehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet vähiin.

"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä tähän", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.

Karhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa. Hän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli rohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen päätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja lähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.

Palattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea kohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän äkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.

II.

MUL-KEEP-MO.

Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi, tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.

Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies. Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.

Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa esineeksi.

Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen tavanomainen olotilansa.

Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen ja liikkeen.

Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon, ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään. Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.

Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin sydäntalvella.

Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä saanut.

Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin: hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut ketään puolueettomia.

Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.

Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen mies nähnyt hänet.

Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on meikein mahdotonta tässä kuvata.

Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.

Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa. Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.

Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa, ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.

Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan, josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.

"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen, M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät olleet milloinkaan erehtyneet siitä.

Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään vihollinen.

Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.

Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.

Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi julma hymy.

"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä", ajatteli Kenton.

Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta lähempää kuin äsken.

"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen; "sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."

Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari eteenpäin.

Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan yht'aikaa.

Mutta odotus loppui — Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo seisoivat vastakkain.

III.

OTTELU.

Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet antautuivat silmittömällä raivolla.

Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.

Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan. Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.

Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen käden.

Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.

Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he tuskin jaksoivat seisoa.

Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.

Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan, että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen, jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei ollut vielä kyllin varma.

He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.

Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran, että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä. Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin elonkipinänsä sammuneen.

Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.

"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."

Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella suunnalla.

"Se oli kova ottelu — oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi sellaisia pakanallisia tapoja."

Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.

Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.

Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset olivat hänelle hyvin turmiolliset.

Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä. Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.

Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan. Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän kyennyt lähtemään mihinkään.

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan, siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.

Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä, niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.

Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut, vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa, niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.

Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää, että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma kuolema.

Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa. Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.

Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman minuutin kuluttua.

Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.

Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle. Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen katseen.

IV.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla metsien halki.

Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä, niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä, joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.

Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja kärsivällisyyttä koettelevaa.

Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.

Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.

Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi, että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.

"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle. Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.

Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa ymmärsi Ripley täysin asian laidan.

Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta.

Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.

Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä, vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.

"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."

"Mikä on hätänä, ukkoseni?"

Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa, että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.

Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi murteellisella englannin kielellä:

"Käynyt huonosti — Mul-keep-mo kipeä."

"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.

"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa tuntiessaan hänet.

"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu kenelle hyvänsä."

Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.

"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."

Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies — se Kenton."

"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen. "Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää, kuinka hän jätti teidät henkiin."

"Suuri soturi luuli — Kalkkarokäärme kuollut."

"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari", sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."

Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen. Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään asiasta parhaimpansa mukaan.

Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana, ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää kohti.

Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle, kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana, että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.

"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa. "Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä, niin minä kannan teitä."

Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tajuissaan.

"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki käy hyvin."

Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien taipeesta tukien häntä siten.

Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.

Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.

V.

RIPLEY JA SHAWNEET.

Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.

Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin nopeasti.

"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia! Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."

Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.

"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä kulkea jonkun penikulman."

Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan, kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.

Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.

Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.

"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole täältä kaukanakaan."

Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä, vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.

Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.

Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.

Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.

Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan. Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta. Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään kohotettu häntä vastaan.

Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.

Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli tehtävä.

Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja, ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.

"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen, että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi, Mul-keep-mo."

Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä kasvoillaan outo ilme.

"Ei mennä — pian pimeä — jäädä tänne — täällä ruokaa."

"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.

"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle. Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."

"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa, koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan, ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja", lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."

"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin. He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."

Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää heidät jäljiltään.

Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.

Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.

Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä, niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen, mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti, ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut tiedusteluretkellä.

Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon, mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle yötä.

Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.

Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään. Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.

Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.

Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman päässä.

VI.

ILOINEN KOHTAUS.

Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen tehtäväni tänä päivänä."

Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.

Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.

Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt
kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.
Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.
Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.

Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle, taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.

Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä, jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla puolelle, jossa hänkin oli.

Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.

Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin vikkelämpi.

"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"

Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään, ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana hänen hartioillaan.

Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.

Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen vieressä.

Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein sotilaallisesti tervehtien:

"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."

Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.

"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."

"Kotisi ei siis ole kaukana?"

"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"

"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"

Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä.

"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"

"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun viimeksi söin."

"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."

Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.

Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi ympäri odottamaan seuralaistaan.

"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti kahlata ylitse."

Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.

Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä varhaisesta hetkestä huolimatta.

Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo esitetty.

Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan, mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?

He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.

Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.

Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.

"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.

Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän paikkaan.

"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland; "hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti näe häntä muutamiin päiviin."

"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton
Ripley.

"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"

"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."

"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen. Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä, Brayton?"

Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia, että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat hävitysretkeä rajaseudulle.

"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland painolla.

Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.

"Mitä näit?"

"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He olivat kaikki sotamaalauksessaan."

"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa pelätä."

"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei kykene mukaan vähään aikaan."

"Kuinka niin?"

Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo tietää.

Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.

"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden, sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."

Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.

VII.

YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.

Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä, Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan lähellä.

Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani, kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme. Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien, pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut, mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään hänelle todellisen vastapalveluksen.

Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.

"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona. Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.

Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen, ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.

Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää tuskaa.

"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi muuttuva hävityksen maaksi."

Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin. Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat ja julmat kasvojen piirteet — roomalainen nenän muoto, ulkonevat poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.

Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset, mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin, käyttääksemme äskeistä vertausta.

Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea, mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua metsissä.

Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli, niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.

Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti meloessa.

Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea alaspäin sujui aivan äänettömästi.

"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin, että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän oli ajoissa huomannut erehdyksensä."

Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin turvapaikkaan.

"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule, ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."

"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet tiedon ajoissa!"

Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja kuiskasi:

"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."

Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.

"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni. Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi toivoa."

Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän turviin.

Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön. Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta. Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen kertaa lujempi kuin hänen omaansa.

Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.

"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on nähnyt jotakin epäilyttävää!"

VIII.

TUSKAA.

Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.

Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin, joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa joesta.

Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio — se on ainoa selitys.

"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton kysyvään äänensävyyn.

"Kyllä; siellä intiaaneja — heillä nuotio", vastasi Miami murteellisella englannin kielellään.

"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"

Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma — siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.

Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut, niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän hiljaisuuden vallitessa ympärillä.

"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton. "Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"

"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo; "akoilla aina kiire! — sotureilla ei milloinkaan."

"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley, joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli kiire."

"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford, kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää päänahan, jollei rientänyt."

Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.

Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman päänsä joka paikassa.

Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.

Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä eteläiseltä rannalta.

Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.

Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.

"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"

"Kyllä, se on pelästynyt — sillä kiire."

Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.

Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.

"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.

Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.

Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.

Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.

Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.

Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa, joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman järjestys oli aivan järkytetty.

Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.

Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla sanomatta:

"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen tapaan."

Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.

Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa, ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.

Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden, Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:

"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"

Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä. Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.

Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?

Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia, että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.

Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän vaikeni.

Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle, jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla, että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.

Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti, jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti, että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei virta voinut viedä sitä mukanaan.

"Ole tässä — odota — Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle. Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin äänettömästi ja nopeasti kuin aave.

"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä muuta kuin odottaa."

Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan yksinäiselle uudistalolle metsään.

"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä maitse."

Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista, mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin. Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten tuhoamisessa.

"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei ole."

Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.

"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.

Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti, niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.

Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt. Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.

Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

IX

UUDISTALO.

Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia, karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat, sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen aarniometsissä.

Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran uskollisuudella.

Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa Greenvillen sopimusta.

Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa. Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia hurjimpiakin iskuja.

Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli vakavinta laatua.

Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä. Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.

Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi uhannut heitä.

Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä, hengessäsi palava ja palvele Herraa."

Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias. Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.

Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia. Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään siellä, kunnes myrsky oli asettunut.

Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi, vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.

Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut, voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin, kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien työ olisi siten mennyt hukkaan?

Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.

Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin, mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi päiväksi.

Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen ilmestyisi.

"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan, oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta, kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."

Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:

"Jotakin on hullusti — tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."

Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin järkyttävällä tavalla.

Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen, jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin huomauttaa.

Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja uutisia.

"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"

"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. — Missä on Scipio?" kysyi hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.

"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."

"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.

Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.

"Olen ollut varuillani koko päivän", sanoi hän, "ja tänään iltapäivällä näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon. Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki olivat sotamaalauksessaan."

"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle; kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"

"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."

"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan, jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."

"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta.
"Paetkaamme heti, vielä on aikaa."

"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti.
Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.

Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"

X.

SAARROKSISSA.

Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti, että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.

Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.

Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon, joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin. Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä, jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat, epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä eriskummallisimpiin kuvioihin.

"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."

Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli. Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.

Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua salamannopeasti.

Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot, joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että sitä on mahdoton kuvata.

Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi näkemällä, kuka hän oli.

Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.

Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]

"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."

Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.

"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet käskemättä luokseni?"

Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta ovesta hän pysähtyi.

"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin kuin muut heikäläiset.

"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.

"Shawnee-soturit väsyneitä — ovat metsästäneet kauan aikaa — tahtovat tulla veljeni majaan lepäämään — menevät sitten tiehensä."

"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"

Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen. Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä "akka".

"Shawnee-soturi ei ole akka — tule antamaan kättä veljellesi."

"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa hänelle kättä."

Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli rohjennut evätä hänen pyyntönsä.

Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt voittanut uudisasukasta valppaudessa.

Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan täyteen vireeseen.

Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä, joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.

Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta. Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen poskelleen ja laukaista.

Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:

"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan — valkonaama pian tapettu — muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" —

Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan nähdessään sovitun merkin.

Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.

Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä, ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven kiinni.

"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä, mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä sillä kertaa ulkopuolelle.

Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.

"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme.
Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."

Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.

"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan, että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua hänet siihen paikkaan."

"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin — joka tapauksessa ei kukaan olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että hillitsit itsesi."

"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään, vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."

"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua. Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on muuta tekemistä."

Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin luukut olivat paikoillaan.

Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä, joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.

Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa sillä kannalla.

"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen. "Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan sitten."

"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."

"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."

"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään — olkaa hiljaa!" lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.

Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi, että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.

"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.

Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa. Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.

XI.

SCIPION SEIKKAILUT.

Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.

Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan majasta Viivyttelemättä.

"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli ympärilleen pimenevässä metsässä.

Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi kokonaan.

Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä. Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä enemmän.

"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä. "Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste tällä tavoin."

Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen ajovitsa.

"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi menetellä näin halpamaisesti. — Ohoh!"

Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.

"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun. Saanenkohan sinut hyppyyseen?"

Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli vihansa esinettä.

Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman huolimattomuuden.

Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi hypännyt seisoalleenkin.

Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.

"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä temppua."

Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku sattunut — jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut — vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä välittämättä.

"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.

Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa, ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä, jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.

Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään, tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.

Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei kukaan ajanut häntä takaa.

"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."

Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa: karhua ei näkynyt eikä kuulunut.

Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään. Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.

"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."

Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua. Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa makaavaan lehmään.

"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta, ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta, joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.

Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.

Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä. Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:

"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta missä ovat intiaanit?"

Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet paikalle tulen houkuttelemina.

"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?" sanoi toinen maalauksilla koristettu punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.

Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.

Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan majasta, mutta joilta se evättiin.

"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"

"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin mökki oli.

"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä, mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."

Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.

XII.

RIPLEY VAARASSA.

Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä hiipivä intiaani olikin vihollinen.

Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.

Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija — eräs shawnee-soturi — oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa, että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.

Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.

Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.

Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki. Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa, ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.

Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla, että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.

Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.

Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka antaisivat omistajansa ilmi.

"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen.

Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.

Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.

"Kaksi — kolme — neljä Shawnee-soturia ja kaksi — kolme miamia vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."

"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."

"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."

Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin, että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän palveluksen.

Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä. He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.

Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle. Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä molemmilta rannoilta.

Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja Vastasi amerikkalaiseen tapaan:

"Kuka olet, veljeni?"

"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"

"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi, joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on rannalla vahdissa?"

"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt tuota isoa kanoottia?"

"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."

Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia, ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti. Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan taitonsa.

Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.

Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne, tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan leirinuotion alapuolelle.

Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia, että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.

Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti, että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka he aikoivat hävittää asukkaineen.

Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen tungettelijoille ja maansa anastajille.

Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään epäiltävää.

Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan heti vapautua matkustajastaan.

Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa, jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai sen irroitetuksi.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.

"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä en sitä käsitä."

Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia, että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin ajassa.

Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä, vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.

"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin —" Brayton ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton. Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.

"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän. "Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."

Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.

Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan kaksijalkainen.

XIII.

MÖKIN LÄHELLÄ.

Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.

Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.

"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan näyttäytymistä.

Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.

"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.

Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään, ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.

"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen ilmestyi hänen viereensä.

Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.

Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:

"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni kuulee lehtien kahinan — nostaa pyssyn ampuakseen."

"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit seuraamalla minua tällä lailla?"

"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan — kuulla kaikki."

"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"

"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva — melkein kuin miamilla."

"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."

Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.

"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei
Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."

Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan puhunut sanaakaan.

Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen ystävänsä puolesta.

Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.

Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä pani hänet koetukselle.

Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti. Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka hänkin oli harjaantunut metsämies.

He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen, Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.

Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.

Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi. Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset huolehtimaan illallisen valmistuksesta.

Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden nenään.

Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon ottama vanki.

"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään pelastaa häntä?"

"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa valkonaamaa — ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"

Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.

Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.

Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he pysähtyivät neuvottelemaan.

Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?

Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?

Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä puoliaan vihollista vastaan.

Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli toimittava olosuhteiden mukaan.

Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään toivoa menestyksestä.

Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.

Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin todennäköisesti huomata joka hetki.

Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia punaisia miehiä.

Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla, ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan sietämättömän osan.

XIV.

MIAMI JA SHAWNEE.

On helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli valkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen vihollisen saartamaa perhettä.

Ollen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan vihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut valkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen. Vaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran tehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan. surettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa tapoja kohtaan.

Jos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin hän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli ollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun ainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.

Hän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, — kumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin — jotka eivät uskoneet sellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään, ainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa edustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon innokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli ruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli polttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja pienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut mitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään nuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä vastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena joutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita, jotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja heidän täytyi kuolla.

Tässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi tahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli osoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään intiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme saakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut mahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi hyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo saada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus kehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat ystävyyden piiriin.

Kalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja saamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka hänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet. Hänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan ennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo kohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja myös armottomin.

Viimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt eräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä rauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä oli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon, vaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan, molemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita tiesivät.

Kuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet tehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle länteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta. Intiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot voineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt johtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin verroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa jonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto tahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös etelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden Heimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka yhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja se opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää yhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien yhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät kuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee Tecumseh.

Mul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä sairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi Haw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet epäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut kaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei epäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.

Nyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä ilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin juuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi tavata.

Sivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä ystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan. Ennen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.

"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita", tervehti
Shawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:

"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa Valveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat päänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät milloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan takaisin metsästysmaitamme."

"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään, kuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan soutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit lähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä niin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä."

Lukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen tärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli milloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla, mutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi ilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan olisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut sotureita.

Vaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin hän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin ennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.

Ehkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut Brayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan mahdotonta.

Mul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan
Haw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:

"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten päänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen veljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän kaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja oli."

Kohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon äreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että hän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko toiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän sanoi äkkiä:

"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?"

Kysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut ymmärtää kysymystä väärin.

"Monta kuukautta sitten", sanoi Miami-soturi, "loukkasi Mul-keep-mo jalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille metsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla Nukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei Mul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti hänen miehekästä olemustaan. "Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa hänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo."

Tämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää vihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon Miami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin julkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää ilkeytensä.

Hän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa ja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut soveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit. Mul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes verenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi Mul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin petollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa vaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.

Mul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli uhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa salata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.

"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa", sanoi han matalammalla äänellä kuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. "Hän kuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän olisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama on hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä. Haw-hu-da hyväksyy sen."?

Ja vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka seisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista, joita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää kilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.

Mul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen mielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.

Tilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa, miten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja antoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley käyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen tiedettiin olevan likellä.

Merkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei nytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä seisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä ilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että hän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.

Miami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen taitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi, että Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään keinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua, että nuori mies olisi ollut onnellisempi.

Hiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä huolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä yläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen muualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten varjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä selvästi kuin keskipäivällä.

Tilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan hiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään liike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle olisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli siellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään asukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku vastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut mökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se rakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta hän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus herätti metsän kaiun.

Nyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä Kalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta. Kuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen hänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon saarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.

Kiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut puiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet voitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut vastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.

Voidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut nopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin puiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä uljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla ystäviensäkään maalitauluna.

Päästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle saadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut saapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan eriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman poikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.

Hän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko uudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään pitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta päättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen mahdollisimman vaaralliseksi.

Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri, kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen selittäisi sen hänelle.

Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.

Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät vastanneet tuleen.

Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista. Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan kalloonsa ristitulessa.

Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin muuta. Se oli nyt aivan selvää.

Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan, joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin. Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti ammuttaisiin mökistä häntä kohti.

Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.

XV.

PIIRITYS UUDISTUU.

Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.

Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä. Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.

Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta, jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla näkynyt enää yhtään vihollista.

"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn lataaminen uudelleen."

Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis. Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.

"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"

"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.

"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen roistojoukollensa."

"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."

"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.

"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme voi tehdä kuin — olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme tarvitse, siis sammutan sen!"

Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.

"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne pois", huomautti äiti hymyillen.

"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."

Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen sangen turmiolliseksi.

Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat. Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi toiminnan suurempi turvallisuus.

Perhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.

"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni tikapuista.

"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa, etteivät he sinne pääse."

Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.

"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna luodikko minulle."

"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi tytär merkitsevästi.

Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut vihollisen tarkka-ampujien tulta.

Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan, saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa. Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.

"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."

Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.

"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."

Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli tosiaankin osunut paikalleen.

Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet viedään pois, jos se vain käy päinsä.

Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti joutumasta puolustajien ampumatauluksi.

Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.

Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.

Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.

"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi isä.

"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"

"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun; kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on. Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." —

"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"

Tyttö oli samassa hänen vieressään.

"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hän meistä välittää."

Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli oikein "intiaanipanos".

"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.

"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.

Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.

Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.

"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani", päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman piileskelevän.

Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen toimeenpanoa.

Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi: intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!

XVI.

UUSIA VAAROJA.

"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun ladatessa pyssyäni."

Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä. Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen sytytellä tulta.

Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.

Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.

Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.

Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen puolustajajoukon avuksi.

Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.

Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista vihollista kohti ja tappaa hänet.

Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään ääntä kuuluisi — mitä oli melkein mahdoton välttää — niin Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan. Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.

Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain, jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut sähköllä kyllästetty.

Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä. Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti, mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.

Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.

Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.

Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.

Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa, että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään. Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.

Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet tulen leimauksen luodikosta.

Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja tyhmistynyt kuin toisetkin.

Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä. Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen, kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.

Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla Nukkuja.

"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.

Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet, oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös ystävämme Scipio.

Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän — vaikka hän ei näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.

Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi. Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen, sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan asukkaat tuskin tiesivät mitään.

"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."

"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"

"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti tuikealla äänellä.

"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa", vastasi Huuhkaja.

"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien ja shawneitten läheisyydessä?"

Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että
Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.

"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.

"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä — hän tietää."

"Mistä hän on sen tiedon saanut?"

"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."

"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee säälimättömästi kuulusteluaan.

"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."

"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi koettaa, onko se ladattu."

Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän oli joutunut.

Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.

Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti? Saammehan nähdä.

XVII.

NAISEN ROHKEUS.

Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä, vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä. Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut, ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden täytynyt tulla esiin.

Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta ilmeisiin vihollisuuksiin.

Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen, joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään, uudistalon asukkaita.

Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.

Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.

"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.

"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."

Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.

"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken vaaran ilmestyessä.

"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät hyökätä."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen nurkassa olevasta saavista.

"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan kerkeää estää minua."

"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."

"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."

"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.

"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."

"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme yhdessä."

"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"

"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä tohtinut vastustaa.

Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle. Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.

"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."

"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota ajatelleeksikaan?"

"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"

"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä, että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma, ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."

"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."

"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä, niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa, josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.

Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan säikähtäneet pakanain raivoa.

Näiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä, mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.

Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään. Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja voisiko se olla kukaan muu kuin — Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän punan levitessä hänen kasvoilleen.

On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli hänen äänensä kuuluvilla.

On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen. Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan. Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?

"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin —"

Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja pysähtyessään sen läheisyyteen.

Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille, että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän intiaanin.

"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.

"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.

"Brayton Ripley."

"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"

"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice itsepäisesti.

"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."

"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma, jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.

"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa. Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja olen välistä luullut siinä onnistuneeni."

"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla tavalla.

"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa; mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia verenhimoisemmat surmataksensa meidät."

"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"

"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."

"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.

"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."

"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."

"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland, Arthur, Brady tahi Wells."

Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.

Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.

Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.

Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön onni ja turva.

Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.

Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella, kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista kertaa.

Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään toisen kuolemaksi.

Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.

Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.

Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle —

Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.

Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.

Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.

Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli hetken ja sammui viimein.

Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.

Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.

XVIII.

YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.

Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.

Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen viivyttelemättä.

Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään valvottiin.

Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.

Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä sellainen teko olisi ollut turmiollinen.

Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi häntä.

"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."

"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin", huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä toisensa selvemmin.

"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."

"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla Varuillaan."

"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. Hän juoksee sukkelaan tiehensä ."

Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi keskustelua valppain korvin ja silmin.

Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.

Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä toistaa.

Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa, että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi paikallaan.

Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.

"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän. "Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee ympäristössä kuin mehiläisiä."

Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.

Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.

"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."

Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle. Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan ollenkaan väsymättä.

Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.

"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa. Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."

Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.

Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän valjetessa.

Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli tehnyt.

Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.

Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.

Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.

Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.

Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin. Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.

Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.

Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.

Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.

Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.

XIX.

PÖYHKEÄ SCIPIO.

Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi, osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.

Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.

Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina, eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley, jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi nuorukaisen käytöstä.

"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."

Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon. Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa hävittämään.

Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja. Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä. Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.

Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin, että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja puuskutti kuin höyrykone.

Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin, mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.

"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä ja mielihyvästä.

"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."

"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä hyvänsä muualla maailmassa."

"Miksi sitten tulitte?"

"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa sitä."

"Niinhän se oli — hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena. Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin tarjoukseen."

"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, — mr Sutherlandista perheineen?"

"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita oikein on."

"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:

"Ei vielä."

"Mitä tarkoitat?"

"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."

"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka tilanne olikin hirvittävä.

"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua osaavan aakkoset."

"No kuinka olet itse oppinut?"

"Todellakin hyvin."

"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"

"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti, "mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua huolestuttaa."

"Mikä sitten?"

"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."

"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat neekereiksi."

"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"

Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.

"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun tapaisiani mustia jalokiviä."

"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan tyytyväinen täällä, Scipio?"

"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.

Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen metsästäjään.

"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten palvelukseen?"

Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.

"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi", lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."

"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.

Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:

"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."

"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."

"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan asiat."

"Mitä aiot tehdä?"

"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.
Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"

"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"

"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi
Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin
Braytonia.

"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän —"

"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."

"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen olevan?"

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."

"No sittenhän voin olla rauhallinen."

Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi. Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.

"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."

"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."

Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.

"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian. Tahdonpa koettaa."

XX.

ONNISTUMATON YRITYS.

Toinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat, sattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja sattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki vähitellen läheni kuivia kattomalkoja.

Vaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen rakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti sytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita varovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli tuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri mahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä kokonaan kotiansa suojaavan katon.

"En anna tulen sytyttää kattoa", sanoi hän asettaen tuolin luukun alapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun päänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän ulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä se vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.

Mutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka näyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu paikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren ympäriinsä.

"Onnistuin pudottamaan sen", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja katsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran liedessä palavan tulen kajastuksessa, "mutta ne eivät tyydy yhteen yritykseen."

"Kuulkaa!" sanoi Alice, "nyt tuli toinen."

Tuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen sattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.

"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!" huudahti hän.

"Nousevatko ne samasta paikasta?" kysyi hänen miehensä.

"Kyllä."

"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää", sanoi hän astuen vaimonsa viereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.

Tähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat ilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko kehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien rohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta, joka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne luodikolla.

Sillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin kattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset. Nousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän saattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille, jotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja, lepattavia tulia.

Näky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että hän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli katon harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä ylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat iskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.

Sutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän aikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme sanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin helposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa rohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja tuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että tulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.

Räystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta juuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi maahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta oli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.

Samoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja palava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli sammunut jo aikaisemmin.

Mutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä sytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet sinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren putosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen lävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa korkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten maaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat vinhan vauhdin takia.

Ensimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla, että se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä korventaa kuivaa tammea.

Muutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin tarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut kattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi Sutherlandia.

Mutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään aivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli oli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään oli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja näytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota, vaan tarkkasi toisia. Muutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen ja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.

Mutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä verikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän vahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu enemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin muut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava, sillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu, joutui talo tuhon omaksi.

Ojentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen luodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.

"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun", sanoi hän vaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.

Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen yrityksensä turhaksi.

"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi Alicekin äitinsä takana.

"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen kysymykseensä.

Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.

Uudisasukas oli suuressa vaarassa — hän kuuli luotien napsahtelevan kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.

"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään liikutustaan.

"En saanut naarmuakaan."

"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.

"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän varjeli minua."

"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme", lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.

Luukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä hyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka hän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut poikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa sellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei tulisadetta kestäisi liian kauan.

Aina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen verran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla niin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt vaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat intiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä ajan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.

Nuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä, kunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että täytyi keksiä muita keinoja.

Puoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin uutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa, josta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä ampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle ottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.

Työssään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten kukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen vastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin tärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin varjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.

Uudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille olevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista vahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti näkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen intiaania.

He kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta puunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin eteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden kumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu ja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä jättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän piti kulkea.

Samalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin ilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.

Heidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat tulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he päinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin ympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän hiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi luullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää puolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta mitään ei kuulunut.

Tässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet eräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät tarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti silmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden toivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa. Sitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin soturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.

"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa", sanoi uudisasukas tyttärelleen. "Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi peitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat — halloo!"

Ennenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista johtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui pitkälleen nousematta enää milloinkaan.

Isä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan.
Kuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.

Vanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika eikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten keskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä uudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat käyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen. Kääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät sitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.

Hirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko rakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun saakka.

"Sukkelaan!" huusi isä; "nyt ne ovat juuri parhaalla pyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme tuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan."

Menestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja valmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa ovea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin he olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä vapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä huomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.

Kolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin alkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät kiidättivät "muurinsärkijänsä" eteenpäin niin sokeasti, että hirren tyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja kantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi ollut heidän kintereillään.

Jos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa, niin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon rientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä, jotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä perässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin, että hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän reunaan.

Puolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he näkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui aivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa heidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen ystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli jälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.

Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.

XXI.

PAKO.

Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.

Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan pääjoukon luo.

Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa, melkoinen taakka.

Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.

Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti huomaisivat heti vangin liikkeet.

"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä, tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa kidutettavaksi."

Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun pyssyn suu on silmäin edessä.

"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan", lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."

Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.

"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei miellytä minua."

"Kuinka niin?"

"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."

Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten, mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.

Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista tehtävää.

Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea, ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ymmärsivät täydellisesti.

Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä, sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.

Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan, että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat. Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä tullut ja etten tahdo palkkaakaan."

"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee tarpeetonta sanoa.

"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai hänet vangiksi."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."

"Nuo haluavat polttaa sinut."

"Minkälainen on päätös?"

"He antavat minun lausua tuomion."

"Ja tuomio kuuluu?"

Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta. Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.

Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.

"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman kuolemaa?"

"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"

"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä — intiaanien kielellä — niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin jaksat."

"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut ammutaan."

"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin — tahi kuolet."

"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aikonut iskeä sen vangin rintaan.

"Tee kuten sanoin — juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa välistä.

"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi
Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.

Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli otsaansa mutisten:

"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä milloinkaan on nähty ja kuultu."

Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.

Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.

Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.

"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat minua."

"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"

"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen mennyt."

"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt kaikenlaista."

"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."

Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka odottaa lähtömerkkiä.

Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian loppui itsestään.

Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät, mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.

Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta vaarasta.

Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.

"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan", kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti, jonka luona hänen pyssynsä oli.

Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen, ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.

Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi yrityksessä tahi menettäisi henkensä!

Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa, vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.

Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille. Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa uskaliaan pakoyrityksen.

XXII.

TAKAA-AJO.

Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä kiitollisuutta.

Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.

Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.

Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.

Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.

Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi vartioimaan Scipibta.

Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä paikallaan, ja hän totteli.

Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen näköisenä.

"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä peloissaan kuin hänkin.

"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa. Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin valkonaamoja."

"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.

Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken käyttäytynyt niin uhkaavasti.

"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan, toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän silmänsä olivat kiinni."

Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän puukkoaan ja sanoi:

"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä on vain yksi intiaani: iske hänet maahan — sieppaa pyssy — juokse, jos elää tahdot."

Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio jäi istumaan käsi poskella.

"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on tuoretta mäntyä sitkeämpi."

Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi. Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.

Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti, kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.

Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.

Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään jokitörmälle.

Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä, niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.

Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat sivu.

Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri joutuisammin.

Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana, että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.

Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.

Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.

Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.

"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne, ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.

Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa, jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän koettaisikaan suojella itseään.

Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa, josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen. Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.

Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä, joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.

Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan, kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.

Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta. Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.

Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.

Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä. Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille. Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.

Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.

Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.

XXIII.

PELASTUS

Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui, oli Mul-keep-mo.

Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei Brayton tuhlannut sekuntiakaan.

Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti, jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin valkoinen mieskin.

Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään, kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.

"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi kätensä, "se oli miehen työ — henkeni pelastitte."

"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli kuolemaisillaan."

"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."

"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä milloinkaan korvata."

"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"

"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut muihin varusteisiin.

"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän, että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä, kämmen Braytoniin päin.

Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen salamannopeasti ja sanoi:

"Juokse — riennä — kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"

Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten muistettaneen.

"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.

Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan, joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on elänyt.

Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja
Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.

"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan. Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen, saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään kuohuvaa vihaansa.

"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla
Nukkujakin — sillä se miellyttää häntä."

Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva, mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään. Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän välillään tapahtui.

"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat kuolleet?"

Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.

"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."

"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!" vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta — "hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."

"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."

Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.

Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta, ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa, mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.

"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"

Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun kuin kaksi suokukkoa.

Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun salamannopealla iskulla.

On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt, jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua Kainin merkki otsallaan.

Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain, kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty. Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan silmästä silmään.

Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri, mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle polvelleen.

Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.

Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin hänen päällänsä.

"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes kuolinlauluaan."

"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin. "Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on joutunut hänen armoillensa?"

Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan raivoon.

Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.

"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."

"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."

"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa tappaakseen heidät!"

Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.

"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."

"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi. "Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen." Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas katselija, vaan hän tahtoi toimia.

Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.

"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"

Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn. Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu. Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.

"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn", ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.

Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle ystävälleen.

"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."

"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."

"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli viivyttelemättä.

"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan päässä. "Missä muut pyssyt?"

"Kätkin ne jokirantaan."

"Pane tämä samaan paikkaan."

"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen asevarasto, oikea arsenaali."

Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen merkitystä, vaan sanoi:

"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."

"En varmastikaan."

Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin; mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.

Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.

XXIV.

PIIRITETTYJEN LUONA.

Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen, etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.

Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.

Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön. Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon. Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean tuhoutumisen.

Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.

Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi yläkertaankin näkymättä silti ulos.

Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä, johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla keskeytynyt.

Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.

Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja äidin tulevan alas.

"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen, ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."

"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.

"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.

"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta. Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan notkistettu."

Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala saattoi sen tehdä.

Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.

"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."

"Kuinka ajattelet niin, isä?"

"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen nimensä."

Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.

"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten lieneekin."

"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä", lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä vaikka pari viikkoa."

"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota saamme varoa."

"Mihin luulet Scipion joutuneen?"

"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."

"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.

"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme voi auttaa häntä."

Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.

"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu, että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten voitte te vuorostanne mennä levolle."

Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.

Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon määrää.

Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin pian.

Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois, todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.

"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen saakka ennenkuin herätän heidät."

Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.

"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä värähti ilosta.

XXV.

APU.

Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä tarvitsivat.

"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä, olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni — halloo!"

Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin, sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.

Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin, kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla voimakkaasti melottiin rantaa kohti.

Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan tulon. Hän näki neljä miestä — jokaista airoa hoiti yksi — melovan lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.

Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja, ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli tavallista lukuisampi miehistö.

Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.

Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti pensaat sivulle ja huusi:

"Halloo siellä!"

Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona, sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.

"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden takaa.

"Olen Brayton Ripley. Mutta — Simon Kentonhan se on!"

"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata", huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka vieressäsi?"

"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."

"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"

"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli
Kalkkarokäärme —"

"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."

"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.

"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"

"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."

"Hänen veljensä on mukanani — selitän kaikki aivan heti", sanoi metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.

Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien intiaaniheimojen taholta.

Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-, Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.

Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.

Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan. Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja Miami-soturin kättä.

Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.

"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen. Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.

"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.

"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti tapahdu vielä tovin aikaan.

"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin, olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon asioista.

"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua, olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla, etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."

"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania piiritti mökkiä viime yönä."

"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.

"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti", selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."

"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."

Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta. Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan, olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia, joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.

Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.

Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.

Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten puolesta.

XXVI.

ROHKEA KENTON.

Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu, osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.

Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."

Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.

Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa kohtaan tuntemaa kunnioitusta.

"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen, "päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut viimeinen otteluni."

"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.

"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.

"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi silloin mennyt poikki. — Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän työn, Miami."

Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:

"Mul-keep-mo rakastaa veljeään — Mul-keep-mo antaa henkensä hänen puolestaan."

"Tiesin sen — tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn, niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."

"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen, että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin tulipunaisena kasvoiltaan.

"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.

"Tahdon."

"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,
Miami."

Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.

"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni, että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."

Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä. Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän suuresta erotuksesta huolimatta.

Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot. Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.

Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan selville.

Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.

Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.

Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley, kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.

Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja kuolemasta ratkaista onnellisesti.

Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?

"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän vaikeus oli kaikille selvä.

"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs retkikunnan hartaimpia jäseniä.

"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn kantamalle hänet ammutaan."

"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."

"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."

Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu, että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta. Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.

Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.

Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä vain ajatella saattoi.

Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.

Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin, jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.

"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä punanahat voisivat huomata minut."

Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä tarkkaavaisesti.

"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta; "mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää, kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."

Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin. Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.

"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."

Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.

"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä. "Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä näyttää."

Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.

Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli seurannut Kentonin merkkikieltä.

Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän puheen".

"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.

"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun huudan, niin käske hänen tulla."

Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa vaarassa.

"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.

Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä kuuli sen hyvin:

"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."

Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle. Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.

Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun, mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.

XXVII.

SCIPION PAKO.

Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.

Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan kuin toisetkin.

"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa, jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani vielä kaksi."

Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut
Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia
Vartijoitaan salavihkaa.

"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista", suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen, niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä menemään."

Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.

"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."

Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli tapahtunut.

Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.

"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta kohentaakseen.

Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia, sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin, jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.

Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.

Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä; mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui ilmoille äänekäs voihkaus.

Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua neekerin rautaisesta otteesta.

Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.

Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.

"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään. Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."

Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän joutuisi vielä heidän kynsiinsä.

"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja kätkeä siten jälkeni."

Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.

Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin, mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta tietä joelle.

Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut yhtään vihollista.

"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."

Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.

"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko hommaan ja lähtevät kotiin."

Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin, huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla vaanivan vihollisen katseilta.

Miehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut rannan pensaisiin.

"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."

Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.

Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut, jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.

Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.

"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli juuri äsken poistunut.

"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."

Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi huutaa: "halloo!"

Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.

"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.

Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.

"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."

Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja nukkui pian sikeästi.

XXVIII.

MUL-KEEP-MO VAARASSA.

Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään intiaanijoukkoon.

Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian todellisen laidan tulematta ilmi.

Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.

Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei voitu enää kuulla.

Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.

Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.

Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri.

Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan, lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä hänet vaarattomaksi.

Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania vaikenivat synkästi.

Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja haudattaisiin juhlallisesti.

Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.

Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä, kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti joutuisi heidän kynsiinsä.

Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.

"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön keskustelu näytti keskittyvän häneen.

Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.

"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät metsässä?"

Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä kylmästi silmiin.

"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja, jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida surmata soturimme."

"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.

"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi lähellä suuren joen rantaa."

Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin, mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.

"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta toiset valkonaamat tulivat ja —"

Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?

Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat tappaneet hänet.

Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan maineensa vihollistensa keskuudessa.

Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin tehnyt.

Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.

Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei antanut hänelle rauhaa.

Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen. Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa. Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.

Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.

Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia, joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut valkonaamojen eduksi.

Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin loppu olisi onneton.

Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.

XXIX.

OVELA KEPPONEN.

Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.

Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.

"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja sopivampi päälliköksi kuin hän?"

Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan
Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi
isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi
Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.

Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:

"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille saakka.

"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja. Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat uudisasukkaat majoissaan."

Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet, mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi ollut täysin paikallaan.

Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.

Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.

Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.

"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan. "Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä, niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"

Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa, että hän oli osunut oikeaan.

"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."

Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:

"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi paremmin päälliköksenne —"

"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."

Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä eikä päätöstä voitu enää purkaa.

Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme tiesi hyvin.

"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas Mul-keep-mo?"

Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä täydellisesti.

Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.

"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni siitä sanovat?"

Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.

"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."

Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen. Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.

Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta, niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.

Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.

Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen, että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa? Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua taisteluun.

Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.

Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen, että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.

Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty. Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen, olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti, ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.

Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan. He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari kolme soturia sortuisi vielä.

Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän. Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.

Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä, käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.

Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.

Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.

Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan mukaista.

"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että 'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."

Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?

Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet lukumäärästä oli vielä siellä.

Nämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki uhmaili vieläkin piirittäjiä.

Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.

Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.

Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä. Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman äkillisen syömisen olla turmiollista.

On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.

Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla on oma sananlennättimensä.

Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.

Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä, joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.

Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle, jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.

Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.

Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä apujoukko saapuisi.

Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää yrittääkään.

Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan, kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi huomannut savumerkit.

Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!

XXX.

PAKOSUUNNITELMIA.

Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes suvaittiin laskea sisään.

Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi ryhmään.

"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja Polly?"

"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani sinut metsän reunassa."

"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."

"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"

"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."

"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.

Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.

"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan, mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."

Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa. Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli vihollisten saartama.

"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi
Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.
Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."

"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.

"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla tuulella."

Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen perheensä pelastukseksi.

Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.

Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet kuoliaaksi viime yönä.

"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten helpotuksesta toisten nauraessa.

"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."

"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.

"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän, minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."

"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.

"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"

"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.

"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."

Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä, rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät äänettöminä.

Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä (jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä, jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa, joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan alkupuolella.

Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.

"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui paikalleen pöydän ääreen.

"En mitään mainittavampaa."

"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa, mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."

"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi emäntä.

"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin ja otamme osaa konserttiin."

"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin mitäs sitten?"

"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä. "He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan, lähtevät meitä takaa-ajamaan."

"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä, niin takaisin emme voi tulla."

"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.

"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa palata tänne seinien suojaan."

"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."

"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."

"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.

"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli. Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."

"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.

"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa olemme teidän ja punanahkojen välissä."

Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.

"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti mrs Sutherland.

"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."

Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan naiset pääsisivät venheelle.

"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa ulos."

"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.

"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."

Hän oli oikeassa.

XXXI.

KOTOA LÄHTÖ.

Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli ratkaistava.

Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.

Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran, että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan varma.

Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä, mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan epäluuloa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta, josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."

Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.

"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton — "Alice ja Polly, tulkaa tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."

Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.

Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.

Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten, vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta. Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä milloinkaan on nähty.

Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.

Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää mikään voinut hillitä.

"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan suuren suolaisen meren rannoille!"

Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.

Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.

"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä. "Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"

Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot säestivät.

"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.

"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten voimallisesti kiihkoaan.

"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta äärimmäisessä hädässä."

Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:

"Aukaise ovi, Silas."

Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty, tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.

Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon edessä tapahtui.

Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.

"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle, jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset; tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle pysyäksenne loitolla intiaaneista."

Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi Kenton oven ja naiset astuivat ulos.

Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.

He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa, jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.

Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi. Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.

"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun suurelle venheelleni."

Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan, etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa määrätystä suunnasta.

Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset, niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.

Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä liian aikaista erota toisistaan.

Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin että joku punanahka ampuisi heitäkin.

Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.

"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on juostava minkä jaloista pääsette."

Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina, pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.

Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä, vaikka hänkään ei juossut hitaasti.

Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.

"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."

Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat metsään.

XXXII.

TAISTELU.

Simon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua, kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.

Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.

"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?" huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.

"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat metsän yhtä hyvin kuin me — ja luultavasti paremmin kuin minä. Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin. Rientäkäämme!"

Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.

Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton huomauttikin.

Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat taistelupaikalle.

Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan seisoi aivan näkyvissä.

Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.

"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain käy laatuun!"

Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa jälkeä.

Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.

"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.

"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa, joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.

Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.

Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat, että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.

Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.

"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"

Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.

Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.

Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä oli sopivan hetken tullessa selvä.

Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi hän ollut paraatissa.

Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.

Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan. Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.

Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta, mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.

Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.

Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi. Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.

Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja huudahti ystävilleen:

"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"

Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.

"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan. "Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi —"

Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi. Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli kuin salaman iskusta.

Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.

"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on taistonsa taistellut."

Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.

Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä, joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.

Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:

"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice ampui häntä."

Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.

Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö, sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä hyvänsä toisia kohtaan.

Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi osunut maaliinsa.

Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.

"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta. Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?

Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen metsästäjä — Luff Johnson nimeltään — kaatui kahden kuulan lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.

Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.

Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei ollut mitään syytä jatkaa taistelua.

Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.

"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi kiinteästi taistelun kulkua.

Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa. Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.

Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.

"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen puoleensa.

"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä viivyttele, kiiruhda joelle!"

"En jätä sinua. Mihin se kävi?"

"Reiteen. En voi seisoa."

"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että voit kävellä sinne, kun autan sinua."

Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.

Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.

"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan; sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."

Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.

Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat vihollisen hiukan takaisin.

"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton, "sillä nyt on meidän pakko lähteä."

Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka käänne oli toisille aivan selittämätön.

Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.

Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.

"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."

Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään. Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään riensi hän jokea kohti.

Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon törmän alle.

Venhe oli samassa paikassa.

XXXIII.

USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.

Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli Miami-soturi Mul-keep-mo.

Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen, jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.

Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia, joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman ystävänpalveluksen koko joukollekin.

Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.

Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.

"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo. "Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt, niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."

Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.

Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi selvittelemistä entisissäkin.

Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan peräytymään.

Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan, mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä vartioimaan.

Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.

Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.

"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten, että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas ja tarkkaan."

Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.

Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin, että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.

Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän niinmuodoin sitä ajatellutkaan.

Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.

Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.

Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse. Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.

Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä pihamaalle mökin eteen.

"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei viekastele.

"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.

"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.

"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui Haw-hu-dan kuoliaaksi.

"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös taistelussa omia soturiveljiään.

"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja
Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."

Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli taistellut viimeisen taistelunsa.

Mutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.

XXXIV.

PETTYMYS.

Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.

"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."

"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"

"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala, että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin sanoin henkensä pelastajaa.

Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella, jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.

irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin", ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli sauvointa heti ja irtautui rannasta.

Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri, jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta nuorukainen ei sallinut sitä.

Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki olivat saapuneet.

Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.

Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin, erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.

"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen säikähtyneenä ympärilleen.

"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.

Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"

"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.

"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.

"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.

"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin, jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin, mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää olemassakaan."

"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin päin, joka oli melkein yhtä levoton.

"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun nousseen karvaan palan.

"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole voineet mennä harhaan."

"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.

"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.

"Muuta ei ole voinut sattua kuin että — intiaanit ovat yllättäneet heidät", vastasi Kenton.

"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"

Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.

"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin olisi toista."

"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."

"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät niinmuodoin toisaalle."

Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain vaarasta toiseen.

Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.

Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun, jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa heille apua.

Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä toivoa heidän voivan hyvin.

"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."

"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit olivat ympärillämme?"

"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme, vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota hän kyllä osaa käyttää."

"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"

"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi paljoakaan."

"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."

"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä. Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille, että siirrymme pois tästä paikasta."

Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa heidän tiedettiin olevan.

Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa ennen pimeän tuloa.

Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista, mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.

Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta pitkän matkan päässä.

Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin uhatessa.

Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.

XXXV.

UHKAAVA TILANNE.

Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa — vaikka lukija lienee saanut toisenlaisen käsityksen — että taistelu metsässä kesti vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.

Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän pahinta jälkeä.

Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat oikeaa kuulasadetta.

"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."

"Niin kai —"

"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden heiluvan hyvin tutulla tavalla.

Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri lähteneet.

Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.

"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta ampua jonkun vihollisen.

"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula pyyhkäisi hyvin läheltä."

"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."

"Sinuunko? Mihin?"

"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt niin ollen vahingoittamaan enää toisia."

Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen taitavimpia miehiä suuressa lännessä.

Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä rannasta.

"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua", huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.

Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen uranuurtajat.

Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa, sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren venheen rinnalle.

Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät peräytymään.

Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin, että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö. On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten lukumäärä todellakin oli.

"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla lastattua kanoottia.

"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua", sanoi Sutherland.

"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."

Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.

Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään, tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.

Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan, paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.

Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle — eli valkoisia kohti.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat yrittää."

Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja vakavasti kuin ennenkin.

Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei ollut halua aloittaa ottelua.

Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.

Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun, saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle taistelun aikana.

Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin, mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät, missä sen piti olla.

"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."

"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."

"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland merkitsevästi.

"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."

Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt raskaasti ja kauan.

"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."

"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."

"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen olisinkaan!"

"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi, kun taas näet molemmat."

Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies leikittelemään toisen tunteilla.

"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland, "vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella soturilla täytyy aina olla joku varma syy."

"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin: Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."

"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."

"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta — siinä kaikki. Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este. Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.

"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."

"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."

"Mitä ajattelet heidän tehneen?"

"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."

"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"

"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä rinnallamme."

Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.

"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää huomiomme."

Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru, kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten piileskelevän.

Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun. Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten käydä päinsä.

"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa — mitä minä en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme tiehemme heidät hyläten."

Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.

"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät mietteensä.

"Olen pahoillani tähtenne."

"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."

"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan, ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."

"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.

"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt. Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."

Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen seikka aikaansaa mielenmuutoksen.

Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.

Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa, tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.

Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut, ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.

Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin pysähtyi.

"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä naisten hyväksi."

XXXVI.

ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.

Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.

Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan harkintaansa.

Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien suurta venhettä.

Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti joka taholle.

"Ei näy", kuiskasi hän.

"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.

"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä vai alhaalta päin."

"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."

Mutta Alice ravisti päätään.

"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."

"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."

Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota toisistaan.

"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."

"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."

Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää, millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.

"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."

Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.

Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.

"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme tuhlanneet kallista aikaa."

"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."

"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin takaisin."

Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja jokainen minuutti oli tärkeä.

He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen, että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.

Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.

Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.

Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he juuri olivat paenneet.

Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.

Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt noita lähellä olevia sotureita.

Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.

He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä. Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen heidän kimppuunsa.

Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään. Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.

Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt, suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.

Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.

Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.

"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."

"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."

"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"

"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä, niin sinullahan on ladattu pyssy."

"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"

"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."

"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.

Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja — samat intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen heidän vieressään.

XXXVII.

VANKINA.

Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.

Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat jälleen sattuneet naisten tielle.

"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö vastarintaa."

"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.

Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet leveään irvistykseen.

Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.

Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen hänen kädestään.

"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.

Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti häntä kuitenkin katkerasti.

Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän päässä siitä.

Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he tahtoivat välttää.

Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.

Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen. Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.

Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin.

Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät voineet enää nähdä ystäviään.

"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."

"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat vapauttaa meidät."

"Miksi he ovat hylänneet meidät?"

"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"

"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei ole mitään toivoa."

"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon."

Pimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue jatkoi vaieten matkaansa.

Edellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin kumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne erään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty ja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.

Naiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa ja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi etelään päin, Ohio-virtaa kohti.

Puro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä saattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.

Sytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille tupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti kuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen aamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä. Äiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja nojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta läpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään kiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja samassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen pää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin saakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti kiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.

Mutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa kuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.

Tämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen mielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että tuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt puoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin koettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.

Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.

XXXVIII.

PELASTUS.

Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja Ripley olivat menettää tasapainonsa.

"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja miten."

Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.

"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on tämä: — Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin olinpaikastaan."

"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"

"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! —."

Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä myrkkyhampaillaan.

Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein suunniltaan.

"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"

Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen ja tarttunut hänen käsivarteensa.

"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko homman."

"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti nuorukainen kiihkeästi.

"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"

Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.

"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan puiden välistä."

Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin. Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.

Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.

Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.

Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.

"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen veroiset. Erittäinkin tytär — vai mitä, Brayton?"

"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.

"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin tarpeetonta."

"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.

"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän kimpussaan. Älähän hätäile!"

Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä. Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.

"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan näitä ilkiöitä."

Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten kielellä:

"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa; valkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän aseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa."

Ja Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien luokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei myöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin hallussa.

Kun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he olivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein jäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä paikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.

Uudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin poskin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen oli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin kaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin tilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui sopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan pahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet auttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.

Mutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä metsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen perässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä kulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati uhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja vaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi, eivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.

Kun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin venhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja niinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi retkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli idässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.

Kentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko perille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.

Rauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen palauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen turvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti täyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon. Ohio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn ja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin jälkeläiset.