The Project Gutenberg eBook of Helenan pienokaiset, by John Habberton

Helenan pienokaiset ynnä vähäinen katkelma heidän viattomista, ovelista rakastettavista, ilkeistä, lumoavista ja vastenmielisistä teoistaan kymmenen päivän kuluessa.

"Ihmisen tulee olla naulattu ja kytketty kiinni yhteiskuntaan, ennenkuin hän voi hyvin työskennellä sen menestymiseksi; eikä ole mitään sellaisia nauloja ja siteitä kuin lapset."

SISÄLLYS:

I. Willy ja Toddy.
II. Päivällistä syödessä — ja sen jälkeen.
III. Yö ja aamu.
IV. Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
V. Mitä kirkossa tapahtui.
VI. Sunnuntai-iltapäivä.
VII. Vierailumme ja mitä siitä seurasi.
VIII. Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
IX. Sateinen päivä — aamu.
X. Sadepäivä — iltapäivä.
XI. Auringonpaistetta.
XII. Runoni.
XIII. Hirveä lapsi.

I LUKU.

Tämän kirjan syntymisen alkusyynä, mikäli sitä voi määritellä, lienee seuraava kirje, jonka ainoa naimisissa oleva sisareni kirjoitti minulle, Harry Burtonille, kahdenkymmenenkahdeksanvuotiaalle, tukkuliikkeessä palvelevalle vanhallepojalle, ja jonka sain juuri miettiessäni, missä viettäisin pari viikkoa kestävän loma-aikani.

Muistelen sinun usein valittelevan, ettei sinulla ole tilaisuutta lueskelemiseen, ja koska tiedän, ettet saa sitä tänäkään kesänä, jos vietät lomasi ystäviesi ja tuttaviesi parissa, kirjoitan sinulle kutsuakseni sinut tänne luoksemme. Myönnän, etten ole täysin vapaa itsekkäisyydestä sitä tehdessäni. Asia on näet siten, että Tom ja minä olemme kutsutut pariksi viikoksi vanhan koulutoverini Alice Waynen luo, joka, kuten tietänet, on maailman suloisin tyttö, vaikka et totellutkaan minua ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, ennenkuin Frank Wayne ilmestyi. No niin, noudattaisimme hyvin mielellämme kutsua, sillä Alice ja Frank viettävät komeata elämää; mutta koska he eivät kutsuneet lapsiamme eikä heillä itselläänkään ole lapsia, olemme pakoitetut jättämään Willyn ja Toddyn kotiin. Uskon, ettei heille mitään tapahdu, sillä palvelustyttöni on oikea helmi ja hyvin kiintynyt lapsiin, mutta olisin huolettomampi heidän vuokseen, jos tietäisin, että talossa on mieshenkilö. Täällä on sitäpaitsi kaikki hopeatavaramme, ja varkaat eivät murtaudu mielellään taloon, jossa on julmannäköinen mies. (Älä millään muotoa kiitä kohteliaisuudesta.) Jos sinä vain tulet tänne, olen aivan levollinen. Lapsista ei sinulla ole mitään huolta; he ovat maailman kilteimmät lapset — kaikki sen sanovat.

Tomilla on yllin kyllin sikaareja, tiedän sen, sillä rahat, jotka minun piti saada uuteen pukuun, menivätkin sikaareihin. Hän on myöskin vastikään saanut punaviiniä, johon hän on suuresti ihastunut; minun mielestäni sitä ei voi eroittaa mitä inhoittavimmasta musteesta muuten kuin väristä. Hevosemme ovat erinomaisessa kunnossa, samoin puutarha — näet, etten ole unhoittanut miten ihastunut olet kukkiin. Ja loppujen lopuksi, Hillcrestissä ei koskaan ole ollut niin paljon sieviä tyttöjä kuin tänä kesänä; tytöt, joihin aikaisemmin olet täällä tutustunut pitävät kyllä huolen siitä, että tulet esitetyksi uusille kaunottarille.

J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus, ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."

"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä Mulochin säettä:

Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia, puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten muutkin maalaiskaunottaret — sukupuolensa suloisimpia.

Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi puoleeni huomauttaen:

"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa. Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."

Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä, pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.

"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."

Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti hetkisen. Sitten hän vastasi:

"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."

"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän ratsastaa!"

Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva ilme olivat ominaisia Toddylle.

Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina. Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla käsiliinoilla oli.

"Eivät ne ole käsiliinoja — ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani silmänräpäyksessä.

"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."

"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja minun nukellani siniset."

"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten kellonperiäni.

"Oh — oo — ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni. Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.

Viattomat, harmaat silmät katsahtivat ylös ihmeissään, ja likaiset, mutta kauniit huulet liikkuivat tuskin huomattavasti; Toddy kuiskasi:

Suljin muitta mutkitta kelloni ja pistin sen taskuuni. Heti alkoi Toddyn alahuuli venyä, ja venyi venymistään, kunnes rupesin pelkäämään alaleuvan menevän sijoiltaan. Hänen leukansa värähtelivät ja hän huusi:

"Charles", (Charles-nimen hän sai kasteessa) — "Charles", huusin melkeinpä vihaisesti, "lopeta tuo heti paikalla! Kuuletko?"

"Toddy, minulla on matkalaukussani rintasokeria, mutta en anna sinulle palaakaan, jollet lopeta tuota hirveää melua."

"Toddy kulta, älä huuda noin. Tuolla tulee naishenkilöitä ajaen vaunuissa. Ethän tahdo antaa heidän nähdä että itket? Saat nähdä pyörien pyörivän heti kun pääsemme kotiin."

Ajopelit, joissa istui kaksi naista, lähenivät nopeasti. Silloin Toddy taas huutamaan:

Epätoivoissani tempasin kellon taskustani, avasin kuoren ja näytin koneiston. Vaunut olivat juuri sivuuttamaisillaan meidät, ja minä painoin alas pääni, päästäkseni kohtaamasta vieraiden vaunussaolijoiden katseita, sillä muutamien hetkien yhdessäolo sisarenpoikieni kanssa oli tehnyt minut mielestäni sanomattoman epäsiistiksi. Äkkiä vaunut pysähtyivät. Kuulin nimeäni mainittavan. Kohotin päätäni (Willy ja minä löimme päämme yhteen, niin että päähineeni keikahti toiselle korvalle) ja katsahdin toisiin ajopeleihin. Siellä istui neiti Alice Mayton suorana, terveenä, somana, levollisena, silmät loistavina, kasvot kirkkaina, hymyillen ja reippaana, hän, jota noin vuosi sitten olin matkan päästä ihaillut.

"Milloin olette te tullut tänne, herra Burton?" kysyi hän, "ja kuinka kauvan olette ollut lapsenhoitajana. Te muodostatte iloisen näköisen kolmikon, niin epäsovinnaisen. En ensinkään pidä lapsista, jotka ovat turhamaisesti puetut ja kankeat kuin nuket lähtiessään ajelemaan. Ja näyttääpä teillä olevan hauskaa heidän kanssaan!"

"Minä — minä vakuutan, neiti Mayton", sanoin, "että kokemukseni ovat kaikkea muuta kuin hauskat. Jos sattuisin tuntemaan jonkun vivisektionin harrastajan, joka en tietäisi mitään sen hauskempaa tapaa sammuttaa tiedonjanoaan kuin puuhailemalla koe-esineittensä kanssa, niin ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi ruumisvarkaaksi ja sitoutuisin silmänräpäyksessä hänelle toimittamaan kaksi mieltäkiinnittävää ruumista."

"Te hirveä ihminen", huudahti neiti Mayton. "Äiti, sallitko minun esittää sinulle herra Burtonin — Helena Lawrencen veljen. Kuinka sisarenne voi, herra Burton?"

"En tiedä", vastasin, "hän on miehensä kanssa parin viikon vierailulla kapteeni ja rouva Waynen luona, ja minä houkkio lupasin pitää huolta talosta sillä aikaa."

"Miten hauskaa!" ilostui neiti Mayton. "Sellaisia hevosia, sellaisia kukkia, sellainen ruuanlaittaja!"

"Ja sellaiset lapset", sanoin luoden lurjuksiin paljonpuhuvat katseen. Sivumennen sieppasin Toddylta nenäliinan, jonka hän oli vetänyt esille taskustani löyhytellen sitä tuulessa.

"He ovat maailman kilteimmät lapset — Helena ainakin sanoi niin ensimäisen kerran tavatessamme tänä kesänä. Lapsethan ovat lapsia. Meillä oli luonamme viime kesänä kolme pientä serkkua, ja he ovat aivan varmaan syypäät siihen, että näytän vuotta vanhemmalta, kuin mitä oikeastaan olen."

"Kuinka nuori mahdattekaan sitten olla, neiti Mayton", sanoin minä. Arvatenkin olin sen näköinen kuin olisin tarkoittanut täyttä totta sanoillani, sillä vaikka hän taivuttikin päätään sanoen kevyesti: "Paljon kiitoksia", ei hän tuntunut voivan vastata kohteliaisuuteeni yhtä varmasti kuin hänen tapansa oli. Ei mikään voinut keskustelussa saattaa Alice Maytonia hämilleen enempää kuin muutamiksi sekunneiksi, ja niinpä hän nytkin oli saavuttanut tavallisen mielenmalttinsa kuten seuraava huomautuksensa selvästi osoitti:

"Luullakseni te koristitte kukilla huoneuston S:t Zephaniah-myyjäisissä viime talvena, herra Burton? Se oli aistikkaimmin järjestetty tilaisuus koko viime talvikautena. En tahdo antaa teille mitään vihjauksia, mutta rouva Clarksonilla, jonka luona asumme, ei ole ainoatakaan kukkaa puutarhassaan. Rikon hirveästi kymmenettä käskyä vastaan joka kerran kun sivuutan eversti Lawrencen puutarhan. Hyvästi, herra Burton!"

"Tietysti käytte tervehtimässä", sanoi neiti Mayton vaunujen vieriessä eteenpäin — "täällä on kuolettavan ikävää — ainoastaan pyhäisin herroja."

Kumarsin myöntävästi. Mietiskellessäni kaikkia mahdollisuuksia, mitä lyhyt keskusteluni neiti Maytonin kanssa voisi tuoda tullessaan, olin kokonaan unohtanut pölyisen pukuni ja molemmat pikku rikoksentekijät. Puhutellessani neiti Maytonia olivat veitikat olleet aivan vaiti, mutta nyt irtaantuivat heidän kielensä kahleet.

"Tilloin olet paha ihminen, ja Jumala ei päättä tinua taivaateen, jot et jakatta toitia ihmitiä."

"Kyllä, Willy", kiiruhdin vastaamaan, "osaan kyllä tehdä pillin; ja varmasti saat sellaisen."

"Jumala ei jakatta ihmitiä, jotka eivät jakatta toitia ihmisiä", toisti
Toddy.

"Hyvä, Toddy, koetapa siinä suhteessa tehdä voitavani. Kiiruhda, kyytimies, niin paljon kuin voit. Tahdon mahdollisimman pian jättää nämä nuorukaiset hoitajattarelleen ja pyytää häntä upottamaan heidät kylpyammeeseen."

Helena oli tehnyt kaikki voitavansa, jotta minulla olisi mukavaa. Hänen huoneestaan oli hurmaava näköala ylös vuorenrinnettä ja alas laaksoon. Sekin tuntui lohdulliselta, että pikku veitikoiden makuuhuone sijaitsi aivan minun huoneeni vieressä, sillä saatoinhan iltasin, kun he jo olivat vaipuneet uneen, katsella heitä. Silloin he eivät ainakaan kiusanneet tuskastunutta enoansa.

II LUKU.

Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään, mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen istumaan huutaen:

Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa. Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut. Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen: "Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot." Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.

"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista ruokalukua."

"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden, amen.' Niin hän sanoo."

"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta rukouksesta."

"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me ihmiset tarkoitamme."

"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut ollenkaan lukea siunaustaan."

Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi ilmeisellä tyytyväisyydellä:

"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät. Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna, ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä — minä, selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa? Liljaa? — ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi, liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen. Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa, joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja uudelleen luokseen täydellisyydellään — muuttumattomalla loistollaan.

"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto — "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut. On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:

"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla Willyn. Varmaankin — —? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista olentoa, joista suurempi huomautti:

"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."

"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä, vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt. Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."

Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:

"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:

"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti, että aivan päähäni koskee."

"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki sen aina."

Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:

"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein hyvä rukous."

Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:

"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme, että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä, eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt meille rintasokeria, Harry eno."

Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti, ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen ponnistus. Vihdoin hän aloitti:

"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"

"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna pyynnön tapansa mukaan.

Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin hyvää yötä.

"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."

Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.

"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä, että olin heihin kerrassaan harmistunut — nauroin. Mutta jos he nyt rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian", menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:

"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään muutakaan."

"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan ylös portaita.

"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."

III LUKU.

Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen, melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset, virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer, kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen, kun kuului:

Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo. Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani, sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.

"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte taivaateen."

"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt vaiti?"

"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota kirottua nukkea etsiessäni."

"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle. Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta, putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:

"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin jakattan."

Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta. Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut, ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä, että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni luota.

"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."

Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme, vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto. Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa, vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:

"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen teen sinulle pillin."

Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni. Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli Willyn yöpaita.

"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi rakastamaan."

"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä soperteli:

"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."

Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma, nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:

"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään?"

Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena, tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni. Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet irtaantuivat.

"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."

"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen aamiaisen asemasta."

"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi sisarenpoikani.

Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin mallin vanhan matkakirstun sisällön. — Tuntuu kuin jos tuosta ajasta jo olisi vuosisata kulunut. — Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa, kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. —

Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin. Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä, nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä, täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan kasvoista kasvoihin."

Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta, olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja. Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit, jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki, revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.

"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani. "Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"

"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä hetkellä.

Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta. Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen. Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti: (Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)

Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa, toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset. (Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)

Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia, heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)

En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus. (Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)

Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen, ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden erittelyssä kuin minä.

Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon, että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini voivat. Sinua alati rakastava

Harvoin on mikään kirje minua niin kuohuttanut kuin tämä, enkä milloinkaan ole odottanut niin todellista iloa vastauksen kirjoittamisesta kuin nyt. Päätin, että siitä tulisi erittelyn ja rauhallisen, joskin pontevan mielipiteen ilmauksen mestarinäyte.

Erään asian olin ainakin vakavasti päättänyt. Kutsuin palvelustytön ja kysyin, missä oli avain, jolla saattoi lukita lasten huoneen ja minun huoneeni välisen oven.

"Tuo se minulle ja sano kuskille, että hän heti paikalla valmistautuu kyyditsemään minua Patersoniin."

Ruuviavain tuotiin; sillä ruuvasin lukon ovesta. Nousin ajoneuvoihin ja käskin kuskin viemään minut Patersoniin vuoritietä, joka on Amerikan kauneimpia.

"Patersoniin", huudahti Willy, "voi siellä on niin suuri namuspuoti.
Tule Toddy!"

"Yrittäkääpäs", ajattelin, sieppasin piiskan ja läimähytin sillä hevosta, "ei, jos se minusta riippuu." Tuollaisen poikaparin räpättely pilaisi koko matkani.

Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan — hän näkyi tuntevan poikien tavat —, ja minä autoin Willyn ja Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin, näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.

"Tarkoitan, kaikki tuo — täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa, joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."

Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.

"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä", jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."

"Jakat, pikku Phillie veikko meni laatikkoon nukkumaan, ja titte Jumala otti hänet taivaateen", jupisi Toddy tehden yhteenvedon kaikesta, mitä hän tiesi kuolemasta. Sitten hän koroitti äänensä:

"Hajji eno, tiedätkö, mikä minutta tulee, kun tulen tuujekti. Minulla pitää olla hevotet ja vaunut ja titte minä ajan kauvakti kaikkien puiden ja talojen ja koko maailman yli ja kaiken yli. Ja paljon pikku lintuja tulee vaunuihin ja ne laulavat minulle ja tinä taat kantta tulla, jot tahdot ja titte meillä on jäätelöä ja mantikoita ja titte me kattelemme, kuinka kalat uivat kaukana alhaalla vedettä, ja meillä on tuuji, tuuji talo, joka on kaunit titältä ja kaunit päältä ja te on kaikki meidän ja me teemme, mitä me tahdomme."

"Toddy on pikku tyhmyri", huomautti Willy hyvin vakavasti. "Luuletko,
Harry eno, että taivaassa on niin kaunista kuin tuolla?"

"Miksi emme sitten kuole ja mene sinne? En minä tahtoisi aina vain elää. En ymmärrä miksi emme kuole heti. Minusta olemme eläneet jo niin monta päivää."

"Jumala tahtoo, että elämme kunnes tulemme suuriksi ja kilteiksi ja teemme paljon hyvää ennenkuin kuolemme. Siksi emme kuole heti, poikaseni."

"Niin, mutta tahtoisin nähdä pikku Phillien, ja jollei Jumala anna hänen tulla alas maan päälle, luulen, että hän antaa minun kuolla ja tulla taivaaseen. Pikku Phillie nauroi aina, kun hyppelin hänen edessään. Eikö enkeleillä ole siivet, Harry eno?"

"Mutta minäpä tiedän, ettei heillä ole, sillä jos Philliellä olisi siivet, tulisi hän varmaan lentäen suoraa päätä tänne alas minua katsomaan. Siksi heillä ei ole."

"Mutta ehkäpä hänen on lennettävä jonnekin muualle, Willy, tai ehkäpä hän käykin täällä, vaikk'et sinä voi häntä nähdä. Emme voi meidän silmillämme nähdä enkeleitä, senhän tietänet!"

"Mutta kuinka saattoivat juutalaislapset sitten nähdä enkelin palavassa uunissa. Heidän silmänsä olivat aivan samanlaiset kuin meidän, eikö niin. En siitä välitä. Tahdon niin, niin mielelläni nähdä pikku Phillie kullan. Tiedätkö Harry eno mitä tekisin taivaaseen tultuani?"

"Kun olisin nähnyt pikku Phillien, menisin suoraa päätä syleilemään
Jumalaa."

"Siksi, että hän antaa meidän olla onnelliset ja hän on antanut minulle äidin ja isän ja Phillien, vaikka hän ottikin hänet takaisin ja Toddyn, vaikka Toddy on joskus kauhean paha poika."

"Aivan niin, Willy", sanoin, muistaessani matkalaukkuni ja ajomatkani tarkoituksen.

"En, Willy. Hän on monta kertaa ollut aivan lähelläni, mutta en ole koskaan Häntä nähnyt."

"Mutta minäpä olen, minä näen hänet joka kerran, kun katselen ylös taivaalle ja kun ei kukaan muu ole mukanani."

Ajaja teki ristinmerkin: "Hän puhuu aina noin ja, toden totta, uskon häntä. Luulisipa melkein, että itse pyhimykset puhuttelevat tuota poikaa."

Se oli ihmeellistä. Willyn kasvot olivat liian loistavat kuuluakseen tähän maailmaan, kun hän edelleen selvitteli käsitystään toisesta paremmasta maasta ja sen asukkaista. — Toddyn kieli leperteli lakkaamatta, joskin melkein kuulumattomasti, mutta kun sattumalta sain muutamista sanoista selvän, olivat ne niin hullunkuriset ja eriskummalliset, että nostin pojan syliini kuullakseni selvemmin. Huomasin, että mielessäni tarkistin Helenalle aikomani kirjeen sisältöä, ja että olin siitä häpeissäni. Mutta eivät Toddyn hullutukset eikä Willyn henkevyys saaneet minua unohtamaan matkani varsinaista tarkoitusta. Löysin sepän ja jätin hänelle lukon avaimen valmistamista varten. Senjälkeen ajoimme putoukselle. Pojat ahdistelivat minua kysymyksillään seisoessamme putouksen partaalla, ja vaikka veden kohina esti minua kuulemasta, eivät he vähintäkään väsyneet kyselemään. Läksin hotelliin saadakseni sieltä itselleni sikaarin ja otin pojat mukaani. En todellakaan käyttänyt muuta kuin kolme minuuttia sikaarin valitsemiseen ja muutamiin kysymyksiin putouksesta, mutta kun käännyin, olivat pojat hävinneet enkä voinut nähdä heitä missään. Äkkiä kaksi kellahtavaa läikkää sukelsi esiin lähimmältä kosken partaalta. Nuo läikät tunsin sisarenpoikieni hatuiksi. Sitten näin noiden läikkien maanpuolella kaksi pikku olentoa pitkin pituuttaan maassa makaamassa. En uskaltanut huutaa pelosta, että säikäyttäisin heidät, jos he kuulisivat ääneni. Hiivin ruohoa pitkin vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen. He lojuivat vatsallaan ja katselivat kalliojyrkänteen yli alas koskeen. Lähestyin varpaillani, heittäydyin maahan ja tartuin kumpaakin jalkaan.

"Voi, Harry eno", huusi Willy korvaani, painaessani häntä rintaani vastaan vuoroin suudellen ja pudistellen häntä. "Pääsin pitemmälle reunan yli kuin Toddy."

IV LUKU.

Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella. Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja, jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen. Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta; minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä, että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa. En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.

Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus "mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli, ja kaikkihan tiesivät — salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti uutiset leviävät maalla — että minä olin nykyisin ainoa herrasmies eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten hattulaatikon näköinen — sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle — ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa kukkalähetystä — asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja kuiskasi:

"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä ne juorua."

"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä vaatenaulakon päältä."

Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.

"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon polvelle ratsastamaan."

"Mutta minä tahdon nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti lerpallaan.

Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän" ja vapisin.

"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"

Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi:

"Hyvä", sanoin silmäellen nopeasti Helenan raamattuun parantaakseni muistiani — Helena näet, kuten niin moni muukin unohtaa melkein poikkeuksetta panna raamattunsa matkalaukkuun lähtiessään muutaman päivän matkalle — "no niin pojat, kerran satoi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja kaikki hukkuivat maan päältä paitsi Noak, joka oli vanhurskas mies. Hän pelastui, hän ja hänen perheensä, arkkiin, jonka hän rakensi Jumalan käskystä."

"Harry eno", sanoi Willy, joka töllisteli minuun, ainakin pari minuuttia lopetettuani, suu ja silmät selällään. "Onko se sinusta Noak?"

"Niin, mutta minusta se ei ensinkään ole Noak", sanoi hän yhä innokkaammin.

"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma muunnelmasi."

"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.' Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän. Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään muutakaan. Kerro nyt toinen satu."

Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta; kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa sodasta.

"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe, tuolla se riippuu."

Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone, jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia. Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:

"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."

"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."

"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he tahtoivat vain tappaa heidät."

"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa heidät , Willy."

Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.

"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan, kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä ja nosti pikku pojan maasta — hän oli jokseenkin sinun kokoisesi, Willy — ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei heillä ollut ensinkään halua taisteluun."

"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."

"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle olennolle.

Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana, oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan, ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi leperrellä omia sepustuksiaan.

"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."

"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.

"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."

Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen, miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.

"Tahtoisin pitää häntä niin hyvänä, kun hän oli niin kiltti tuolle pienelle poika raukalle sodassa."

"Hajji eno, tahdon nukkeni kehdon, tikti että nukkeni on tiinä, ja minä tahdon nähdä titä", vaati Toddy.

"Etkö luule, eno, että Jumala rakasti isää, kun hän teki tuon kauniin teon", kysyi Willy.

"Jumala pitää paljon itättä ja tikti minä pidän Jumalatta", pisti Toddy väliin. "Ja minä tahdon nukkeni ja nukkeni kehdon."

"Toddy, en tiedä missä kumpainenkaan on — en löydä niitä nyt mistään — odotahan huomiseen, sitten eno kyllä etsii ne sinulle."

"En minä käsitä, kuinka Jumala viitsii olla taivaassa ilman isää!" sanoi Willy.

"Jumala ottaa itän taivaateen ja Willyn ja minut ja me menemme kattomaan Jumalaa ja leikimme enkelien tiivillä ja meillä on niin hautkaa eikä milloinkaan tarvitte mennä maata."

Sitä puhdassydämistä viattomuutta! Kun vertaan noita pienokaisia täysi-ikäisiin ihmisiin, joiden seuraa me siedämme, kuinka onkaan heidän uskonsa luja ja vikansa harvalukuiset. Kuinka onkaan heiden rakkautensa suurta —

Mike astui sisään tärkeänä ja salaperäisenä ja ojensi minulle kirjeen ja samaisen laatikon, jossa olin lähettänyt kukat neiti Maytonille. Mitä ihmettä tämä merkitsi. Repäisin kuoren nopeasti auki ja samassa silmänräpäyksessä Toddy kiljaisi:

"Tiinä on nukkeni kehto." Hän sieppasi laatikon, aukaisi sen ja näkyviin tuli — hänen nukkensa. Sydämeni jähmettyi, eikä sitä ollut omiansa rauhoittamaan seuraava kirje:

"Tämän mukana neiti Mayton palauttaa herra Burtonille lähetyksen, joka juuri saapui hänen korttinsa ohella. Hän tuntee sisällön herra Burtonin jommankumman sisarenpojan omaisuudeksi, mutta hänen on mahdotonta käsittää, miksi se lähetettiin hänelle.

"Toddy", raivosin nuoremmalle sisarenpojalleni, joka hyväili harmillista nukkeansa ja soperteli sille hyväilysanoja, "mistä sait tuon laatikon?"

"Vaatenaulakolta", vastasi nuorukainen lainkaan pelkäämättä. "Täilytän titä kijjahyllyllä ja joku oli ottanut ten tieltä ja pittänyt tiihen ilkeitä, vanhoja kukkia."

"Missä sitten ovat kukkaset?" kysyin. Toddy vilkaisi ylös, ilmeisesti hämmentyneenä, mutta vastasi heti:

"Heitin ne poit, en tahdo nukkeni kehtoon mitään pahoja vanhoja kukkia. Näin titä tuuditan, kattot!" Ja tuo kauhea, pieni inhimillisten toiveiden turmelija heilutti laatikkoa eteenpäin ja taaksepäin mitä suurimmalla huolettomuudella, puhellen hyväillen kauniin kukkakimppuni sijaiselle.

Sanoa, että katselin nuhdellen Toddya olisi tunteitteni kuvaamista liian heikoin sanoin, mutta en myöskään voinut löytää sanoja, joilla ne olisin ilmaissut. Parissa lyhyessä hetkessä oli minulle selvinnyt, kuinka tavattoman tärkeää minulle oli kiinnittää neiti Maytonin huomio itseeni ja kuinka kovin erilaisena minä nyt sen halusin itseeni kiintyvän. Tuntui naurettavan epätodelta, että minä, jolla vuosikausien kuluessa oli ollut tusinoittain loistavia naistuttavuuksia ja aina olin osannut säilyttää kylmän järjen ja mielenmalttini, minä, joka aina olin pitänyt epämiehekkäänä kiintyä yhteen naiseen, ennenkuin oli tuloja tuhat dollaria vuodessa, minä, joka usein ja taidokkaasti olin väitellyt siitä, kuinka koko elämän kestävä kiintymys tai vain sen oireetkin, jotka ilmenivat ilman edelläkäypää toisen osakkaan luonteen huolellista tutkimista, olivat anteeksiantamatonta hullutusta, minä olin kumonnut jokikisen omista olettamuksistani ja aivan kuin pilkaksi luullulle viisaudelleni ja varovaisuudelleni sain tulla tuntemaan puutteellisuuteni kolmen vuotiaan pojan ja kauhean riepunuken kautta.

Armollinen ja jalostava sallimuksen voima, joka auttaa meitä kantamaan omat raskaat kärsimyksemme paremmin sen kautta, että huojennamme toisten huolia, tuli pian avukseni. Ankaran katseeni alla Toddy vähitellen unohti sekä nuken että kehdon, ja alahuuli työntyi surkeasti eteen- ja alaspäin, ja hän alkoi kovasti itkeä.

"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa, olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa, uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.

"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."

"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:

Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja sanoi lopuksi syvään huokaisten:

Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni, sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden sanomalla:

Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen. Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille — senhän kyllä saatoin tehdä, sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle — eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni. Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea! Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö. Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme. Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia, toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin tai taltta ole voinut loihtia esiin.

Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.

V LUKU.

Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus, kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä, mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien huoneiden välinen ovi oli auki.

"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.

"Niin kun — kun — kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."

Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.

Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin oli tehnyt Willy vastasi:

"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."

Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:

"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii meidän kanttamme."

Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta, josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani. Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen, vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet "satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni. "Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut. Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin keskilattialle.

Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni. Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä. Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet, enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana, vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen, että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa, jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi, eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen, jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen, mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi, mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö — neiti Mayton. Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni, sillä minulla ei ollut virsikirjaa — penkissäkään ei sellaista ollut — jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut. Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.

Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan. Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen yli kirkon kuuluvalla äänellä:

Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.

Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti Maytonille:

"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa suhteen, neiti Mayton?"

"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa alkuperäisyydessään."

"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun katumuksen merkiksi."

"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.

"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta, "pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."

"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit oikein, aivan oikein!"

VI LUKU.

Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet, jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.

"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"

"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."

"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."

"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä.
"Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."

"ja ihmettelenpä suuresti, ettei isänne olo opettanut teitä tekemään samoin. Eikö hän koskaan lue teille?"

"Kyllä, kyllä", huusi Willy taputtaen käsiään ikäänkuin onnellinen ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Hän ottaa esille raamatun — suuren, paksun raamatun, tiedäthän — ja me kaikki paneudumme laattialle pitkäksemme, ja hän lukee siitä meille kertomuksia Davidista ja Noakista ja Vapahtajasta, kun hän oli pikku poika ja Joosefista ja Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa."

"Etkö sinä tiedä siitä, kuinka Mooses piti keppiänsä Punaisen meren yläpuolella ja kuinka vesi nousi kumpaistakin rantaa ylös ja Israelin lapset menivät ylitse? Sehän juuri tarkoittaa samaa kuin hukkui muinoin Faraon joukko halleluijaa! Etkö sitä tiedä?"

"Willy", sanoin. "Epäilen, että olet kuullut kuljeksivien laulajien laulavan."

"Isä ja äiti laulavat meille kaikenlaisia lauluja. Sinähän voit laulaa niitä meille."

"Ja itä ottaa meidät kanttanta mettään ja tekee meille keppejä", sanoi
Toddy.

"Ja siellä missä rakennetaan uusia taloja, vie hän meidät mukanansa rakennustelineille."

"En tiedä mitä se merkitsee, mutta hän asettaa kummimaton ruohikolle ja sitten me kaikki käymme siihen pitkäksemme ja kuvittelemme, että olemme nukkuvia sotamiehiä. Väliin vain kun me heräämme, isä jää nukkumaan ja äiti ei anna meidän herättää häntä. Se ei ole mielestäni mikään hauska leikki."

"Minun mielestäni raamatun kertomukset ovat kaikkein hauskimmat, eikö teistäkin?"

Willy näytti hieman epäilevän. "Minun mielestäni on keinuminen hauskempaa", sanoi hän, "tai ei, mennäänpäs etsimään karitsoja. Nytpä tiedänkin, tee meille pillit, ja sitten voimme puhaltaa niitä, kun menemme karitsoja hakemaan. Toddy kulta, etkö sinäkin pidä karitsoista ja pilleistä?"

"Kyllä — ja keinumitetta ja tuohetta ja tahdon mennä Haukanpetän kalliolle", vastasi Toddy.

"Lukekaamme ensin raamattua", sanoin minä. "Jumala ei pidä siitä, ettette opi mitään hyvää tänäpäivänä."

"Hyvä", sanoi Willy ottaen hurskaasti tekopyhän ilmeen. "Luetaan vain.
Mielestäni on hauskin lukea Joosefista."

"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti, että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy — tuo henkiolento, jota äidin sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa — Toddy katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua lammasta ja huomautti:

"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen, aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."

Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.

"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti. Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin. Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."

"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"

"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä — yksitoista kauheata veljeä. Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan, mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne — he tappoivat kauriin ja kastoivat viitan — ajatelkaa, että se tehtiin uudelle kauniille viitalle — ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se tuli aivan veriseksi."

"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja, siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat veljensä. Ja hän säikytti heitä — minä olisin antanut heille kaikille selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä, ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan, ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki iloisina."

"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus — tai minäpäs tiedän — lue meille —."

"No", sanoi Toddy. "Goljat oli pitkä, tuuji miet, ja David oli hyvin pieni miet, ja Goljat tanoi 'Tule tänne niin minä työn tinut' ja David tanoi 'En minä tinua pelkää.' Titte David pitti viiti pientä kiveä linkoon ja pyyti Jumalalta apua, ja antoi lingon paitkata kivet Goljatin tiimiin ja tappaa hänet aivan kokonaan, ja David otti Goljatin miekan ja löi Goljatin pään poikki ja te tuli aivan vejitekti, ja Goljat juokti tiehentä." Tätä lyhyttä kertomusta säesti suurempi määrä vilkkaita ja yllättäviä eleitä, kuin mitä hillitty kaunopuhuja Gough milloinkaan tuhlaa pitkään puheeseen.

"Minusta ei ole ollenkaan hauskaa kuulla Goljatista", sanoi Willy.
"Minä tahtoisin kuulla Feruksesta."

"Kyllä, mutta hän ei koskaan kertonut kenestäkään Ferus-nimisestä, eikä sen nimistä ole Tietosanakirjassakaan. Mikä mies hän oli?"

"Oli kerran mies, jonka nimi oli Ferus-Offerus ja hän taisteli kuninkaiden puolesta, mutta kun joku kuningas rupesi jotakin toista pelkäämään, hän ei enää tahtonut taistella hänen puolestaan. Ja eräänä päivänä ei hän löytänyt yhtään ainoata kuningasta, joka ei olisi ketään peljännyt. Ja ihmiset sanoivat hänelle, että Jumala on maailman mahtavin kuningas ja hän ei peljännyt mitään eikä ketään. Ja hän kysyi heiltä, missä hän voisi löytää Jumalan, ja he sanoivat, että hän on ylhäällä taivaassa, niin etteivät muut kuin enkelit voineet häntä nähdä, mutta hän tahtoi, etteivät ihmiset taistelisi hänen puolestaan, vaan tekisivät työtä hänen hyväkseen. Niin Ferus tahtoi tietää, minkälaista työtä hänen pitäisi tehdä, ja ihmiset sanoivat, että siellä lähellä oli joki, jossa ei ollut lauttaa, siksi, että siinä oli niin kova virta, ja he luulivat, että Jumala pitäisi siitä, että hän kantaisi ihmisiä joen ylitse. Niin Ferus meni sinne, ja hän valmisti itselleen hyvän, vahvan kepin, ja kun joku tahtoi päästä joen yli, kantoi hän hänet selässään.

"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen. Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika, tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää! Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä poikaa, vaan suuri mies — Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus, kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin, että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat kuolleet."

Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää, saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:

Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain nyyhkytti:

"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."

"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:

"Ken tietää, mihin joutunut
korini pieni ois",
näin Kalle kysyy, "joku lie
sen vienyt multa pois.

Ja entäs pikku kissasein?
Se myöskin poissa on.
No ihmettä, yht'aikaa ne
on päässeet piilohon!

Käyn äidin luo, ma aavistan
sen sinne mennehen
se sohvalla lie ottanut
taas pikku unosen.

Käy äiti, äiti, katsohan
näkyä hupaisaa:
kas, kissa unta ottelee
korissa makeaa!"

En voinut käsittää, missä tämän laulun vaikutus sisarenpoikani vaivoihin piili, mutta lopetettuani sen muuttuivat nyyhkytykset tyytyväisyyden huokaukseksi.

"Eikö tuntuisi yhtä hyvältä, jos laulaisin 'Syöstynä kuiluun synkän epätoivon?'"

"Ei, minä en pidä tynkättä epätoivotta ja jot tynkkä epätoivo tekiti minulle jotain pahaa, löitin ten heti aivan kuoliaakti."

Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta, mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy, joka rohkeasti huomautti:

"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin — neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat, ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat. Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä — alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin, jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen, kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot. Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän. Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä — sillä housunlahkeena rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä. Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.

"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."

"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään. "Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."

"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä. Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja vielä päälle päätteeksi — mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli — oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut, että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin sodassa käydessäni hyökkäykseen.

"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla luokseni huomenna."

Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti kuin hänen silmänsä — kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä nainen ansaitsee — tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet parhaaseen pukuuni — ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani, mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen. Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.

VII LUKU.

Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä, kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi, ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset huolellisesti.

"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu, etteivät he tuota teille häpeää."

Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita syötiin syviltä lautasilta.

"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset — oi, kuinka hauskaa!"

"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja katso ylös, silloin näät kilpikonnan."

Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin sitä ja tarkastin sen pohjaa.

"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"

"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin muut kilpikonnat."

Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni. Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta. Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia, että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.

"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."

"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"

"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät eilen niin savisina", sanoin minä.

"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma — aivan kuin leivos — aivan kuin hän maistuisi hyvälle — oi, minä rakastan häntä niin, etkö sinäkin ?"

"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen — hyvin miellyttävä nainen — maailman kaunein nainen — juuri sellainen henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään muun."

"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö tarkoitakin, Harry eno?"

"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta nyörinkappaletta — nopeasti!"

Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:

"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun. Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan päässä.

"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton," sanoin minä.

"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska nähdä lasten huvittelevan."

"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset, jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen, niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."

Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä, aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti, miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat, tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt —

Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen rinnallaan lohdutellen:

"Toddy parka ! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy kulta !"

Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn selitellessä:

"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."

Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa, hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.

"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."

"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."

Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun säveltä.

Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen korvassaan, mutta hän tokasi:

Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle hänen edessään täytyi minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä. Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya, ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut — olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:

" Katso , kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! — hän on äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"

Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.

"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."

"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen varma siitä, että he viihtyvät kanssani."

"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin teidän sitä koettaa", vastasin minä.

Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin, että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa. Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:

"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun lautatettani on kilpikonna."

Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään — mikäli minä tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn. Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui, että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.

Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata, miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon. Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään. Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa, mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.

Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn ääni sanoi:

"Tunteeko minua? — kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen sisarenpoikani poskea.

"Willy!" sanoin minä — huomasin melkein huutavani — "Willy, sinä et saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."

"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei tuntisi minua, Willy?"

"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja —"

"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun mies tuntee respektiä naista kohtaan."

"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon rakastamiseksi ."

Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden. Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden. En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin oli tehtävä — voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy olla suora.

"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa, "Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla, että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä —"

"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."

Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa hämmästyttävällä nopeudella. Hän ei kääntänyt keskustelua toisaalle — oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä voinut . Hän ei ollut vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista, että —

Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen, sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi. Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä anteeksi annostaan — en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat kiitollisuudesta.

"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"

VIII LUKU.

"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"

"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."

"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se voi minua vetää."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan tapainen, etkö olekin?"

"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö pikku Toddy saakaan mitään?"

"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin paljon vaivaa."

Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni — tunto siitä, kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu — nöyryyden tunne, joka seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut — onnellisten ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu — kukapa mies ei tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään. Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja kirjoitin sisarelleni seuraavasti:

Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin. Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi, että sisarenpoikani ovat enkeleitä — todellisia enkeleitä. Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää tulko ensinkään kotiin — kaikki on täällä niinkuin olla pitää — ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen, että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.

Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli. Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati rakastava veljesi

Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan. Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin — jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin sisartani — äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua. Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee — siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa! — hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin rattaineen tulla perässä.

Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia. Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.

Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä, voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista naisista oli kuistilla — naisten muisti on toisinaan erinomainen. Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista säteilevämpänä.

"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi jätin heidät kotiin."

"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on vuoteessa."

"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice, joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.

Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista, silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.

Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen, joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi kauvan olin toivonut joskus tulevani.

Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.

"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi kaikille onnellisille lapsellisuuksille."

Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen; hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa — silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice — siunattu olkoon kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! — painautui minua vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina, joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni — en tiedä mistä — tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan. Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.

"Hän — uhuu — meni — uhuu — pistämään piippuunsa — uhuu — ja minä annoin piiskan vain vähän koskea pukkia — uhuu — ja sitten se läksi nelistämään — uhuu —."

"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa teille vaatteet", sanoin minä.

"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy kulta — ja sinäkin Toddy. — Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin — älä itke, annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne paranevat."

"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla tavalla kiivetä ylitsesi."

"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta, "kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."

Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme. Huomattuaan meidät hän heti huudahti:

"Voi teitä, pikku paholaiset — pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä, he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin käsiksi."

Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana. Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei, näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta, joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle, käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."

Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä taaksepäin ja rukoili:

"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun minä enti kejjan loukkaan itteni."

Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä, epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia ikävyyksiä — ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan kestämistä läpi elämän.

IX LUKU.

Seuraava aamu olisi voinut tuntua kauhealta kenestä muusta hyvänsä, mutta ei rakastuneesta nuoresta miehestä. Sade valui virtanaan tuohon tasaiseen, hartaaseen tapaansa, joka ikäänkuin takaa, että se tulee jatkumaan koko pitkän päivän. Taivas oli läpitunkemattomien, lyijynkarvaisten pilvien peitossa, vesilätäköitä muodostui teille, jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat pölystä pehmeinä; kukilla oli päät nuokuksissa kuten pahantekijöillä, jotka ovat valvoneet koko yön ja häpeävät katsoa päivänvaloa silmiin. Kanatkin olivat nolostuneen näköisiä ja muutamat toisista kanaloista karkuteillä olevat kukot etsivät suojaa Tomin kanatarhassa tarvitsematta silti ensin joutua alttiiksi Tomin kukon voimalle ja taidolle.

Mutta yksikään ihminen minun mielentilassani ei olisi helposti voinut tuntea olevansa masennuksissaan huonon sään takia. Olisinhan kyllä mieluummin ajellut ulkosalla pilvettömän taivaan alla tai lojunut puiden varjossa tai mennyt iltapäivällä postitoimistoon, jonne tie kulki aivan rouva Clarksonin täysihoitolan ohitse — mutta eihän saanut elää vain itseään varten. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi ihmistainta, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja jotka olisivat hyvin pahoillaan, kun näkisivät, minkälaiset taivas ja maa olivat — ja minä panisin parhaani heitä huvittaakseni niin, että he unohtaisivat, ettei ulkosalla ollut auringon paistetta — minä istuisin heidän vuoteensa vieressä valmiina kertomaan satuja, heti kun he heräisivät ja minä saisin heidät niin hyvälle tuulelle, että he nauraisivat kanssani sekä pilville että sateelle.

Aloin heti heille sommitella satua; tapahtumapaikka tulisi olemaan maatalo sateisena päivänä ja henkilöt kaksi pikku poikaa, jotka voisivat olla niin huimaavan iloisia ilmasta huolimatta. Edistyin hyvin hitaasti kuten ainakin ihmiset, jotka ovat tottumattomia satuja laatimaan; totta puhuen olin ehtinyt vain edellä mainittuun suunnitelmaan, kun lasten huoneesta kuului vihaista murinaa.

Vastaukseksi kuului vain kovaa vuodevaatteiden kahinaa poikien huoneesta, ja kesken kaikkea läiskähdys, joka pelottavasti muistutti korvapuustia; sitten kuului pitkällistä uikutusta, joka muistutti voitelemattomien kärrynpyörien kitinää.

"Minä — minä vain — vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle — siinä kaikki."

Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.

"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein. Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette toisillenne?"

"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi nähdä noin mustien pilvien läpi?"

"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."

"Minä olen myöskin pahoillani — minä toivon, ettei koskaan sataisi, eikä mitään muutakaan."

"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet, joilla voitte käydä soutelemassa?"

"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika,
Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.

"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."

"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista, jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. Teidän kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta. Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko päivän."

Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa
Toddyn taas ruvetessa itkemään.

"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi sinä huudat?"

Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä", sanoi Toddy.

"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva nauru keskeytti minut.

"Kuinka eno aikoo saada paidan noitten sisään?" uteli vanhin sisarenpojistani.

"Willy", kysyin minä puolestani, "kuinka luulet saavasi aamiaista, jos et saa enempää päällesi kuin tuon sukan?"

Nuoren miehen kasvoille levisi alakuloinen ilme, ja juuri silloin soi aamiaiskello. Nolona Willy kiiruhti rappujen luo ja huusi:

"Me pidämme sitä meidän kellonamme. Voit soittaa uudestaan aamiaiselle niin pian kuin minä olen valmis." Sitten tämä taloustoimien vapaehtoinen valvoja tuli rauhallisesti takaisin ja alkoi hyvin tärkeän näköisenä pukeutua, sillä välin kun minä puuhailin Toddyn vaatteiden kanssa.

"Minä tuota — minä pistin sen — sano, Toddy, mihin sinä panit nappikoukun eilen?"

"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne panit?"

"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.

"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle. Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin huudahtaen:

"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."

Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: —

"Harry eno, sinä et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt sinä et saa aamiaista."

Se oli totta — minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas:

"Ei tarvitse — kiiruhda nyt — tule alas, äläkä tee enää mitään, jos ei sinua haluta, mutta tule — tulee päivällisaika ennenkuin saamme aamiaista."

Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:

Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan, jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä kuului säestystä, — jonkunlaista viheltävää ääntä — ja kun katsoin taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja kysyin:

"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."

Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi, lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.

"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos sinä olet tuollainen pikku vauva."

"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.

"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa kirjassa — etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.

Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä tehdessään:

"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."

"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo kauvan aikaa sitten — heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno, keinutappas nyt meitä."

Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti, että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa. Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.

"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän valatkaloitta voi-voo-i-i!"

Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.

Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi. Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan ei voinut saada minua niitä avaamaan — sen sijaan tunsin vetovoimaa Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan — rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän, mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike rengin huutavan:

"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt, onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö matkoihinne tai minä kerron enollenne."

Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja huusi:

Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.

"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.

"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle, minä pyydän."

"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."

"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja —"

Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä, joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.

"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki — tinä olet paha miet — lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani", huusi sisarenpoikani.

"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin niellä."

Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi. "Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"

Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan vaarattomaksi läksin tieheni.

Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.

"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin.
"Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."

"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista tunnetta, että se herättää kunnioitusta.

"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä kertoisi minulle satuja?"

"Ei hänestä ole hätää — hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku satu!"

"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli lähemmäksi — se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta, ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:

Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.

"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan sinulle namusia."

Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen, päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen. Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa, ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.

"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi hampaiden välissä — siinä kaikki."

Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen, kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.

Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi:

"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."

"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"

"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä — muutamilla on vain yksi."

Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin, ja katsoin ulos. Mitä näinkään — ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.

Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli ohi kulkemassa.

"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."

"Mitäs siitä", sanoi hän, "he olivat niin iloiset, kun kuolijaisen toinen puoli oli päässyt taivaaseen, etteivät he ollenkaan välittäneet siitä, mitä minä sanoin. Kaikki ovat niin iloisia, kun kuolijaisten toiset puolet pääsevät taivaaseen. Isä käski minun iloitse maan siitä, että rakas, pikku Phillie on taivaassa, ja tietysti minä iloitsinkin, mutta kyllä minä kauhean kernaasti tahtoisin häntä taasen nähdä."

"Minäkin tahtoitin kauhean kejnaatti nähdä Phillien", sanoi Toddy. Minä suutelin Willyä ja riensin kirjastoon. Minun oli mahdotonta juuri silloin neuvoa tai torua heitä. Yhdestä asiasta olin selvillä — siitä, että toivoisin sateen lakkaavan, niin että pojat voisivat mennä ulos, ja minä hiukan voisin levätä ja hetkiseksi saada vapautta vastuunalaisesta tehtävästäni. Mutta taivas näytti yhtä toivottomalta, pojat olivat jo rappusilla ja minua rupesi tuskastuttamaan.

X LUKU.

En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni — kuvien leikkaaminen ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni "Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti "työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään, missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja, kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:

En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun ovat joutilaina.

Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi. Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja. Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen, ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla, pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:

"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin. No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle? Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy — tinä olet tievä, tuloinen pikku hejja'."

Tirkistelin varovasti — sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy oli luonteeltaan edistystä harrastava — ja jos kerran oli kaunista kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja pudotti liimapullon alassuin matolle.

Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:

Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.

Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet, kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:

"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko iltapäivän."

"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"

"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin kauheasti pahoillani", sanoi Willy.

"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua ollenkaan nähdä — mitähän te tiitä tuumaa."

Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse.

Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä, kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä, mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni. Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut; päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä kivahdin:

Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.

"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun luoksesi. Kuuletko?"

"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."

"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.

"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä", selitti Toddy.

Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä, mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi. Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui — ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään, viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen ylimielinen, ja huudahti:

"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat. Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala ole minulle niin paha kuin Mike — ja muutamat muut ihmiset. Minä toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin — minut ja pukki — ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."

Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta, pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta. Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:

"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te juokti tiehentä."

Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste, niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä, lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla, ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja, lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin, että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.

"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti niin kovatti."

Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli tipotiessään.

"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."

Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen, ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua, opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin, jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen, sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."

Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan — ihmettelyni, jonka vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää — ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä. Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot, kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne, heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima. Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri, salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan, lainlaatijan ja papin yläpuolelle.

XI LUKU.

Edellä oleva yksinpuhelu askarteli mielessäni maatessani vuoteellani, jonne olin heittäytynyt palattuani lasten huoneesta. Senjälkeen olin aivan mahdoton kaikkiin henkisiin ponnistuksiin seuraavaan aamuun asti, jolloin herättyäni huomasin nukkuneeni vuoteellani, jonne olin viskautunut, lähes kaksitoista tuntia poikkipäin epämukavassa asennossa ja riisuutumatta. Seuraava vaikutus, jonka sain, oli, että paksu kirje oli pistetty oven alitse huoneeseen. Olikohan mahdollista, että rakkaani? — nopeasti sieppasin kirjeen laattialta ja näin että se oli sisareni käsialaa ja että se oli paljoa paksumpi kuin niillä kukaan naishenkilö oli minua ennen onnellistuttanut. Avasin sen. Silloin siitä putosi joku toinen paperi, joka tietystikin oli luettelo siitä, mitä minun hyväntahtoisesti tulisi heille lähettää. Kirje kuului seuraavasti:

Nytpä haluaisin sinua oikein sisarellisen sydämellisesti syleillä. Minä en voi uskoa sitä ja kuitenkin minä olen aivan haltioissani. On liian ihmeellistä ajatella, että sinä, maltillinen, käytännöllinen, epärunollinen veikkoni olet saanut tuon tytöistä parhaimman, joka on hyljännyt niin monta edullista naimatarjousta. Mutta kun oikein ajattelen, olette te kerrassaan sopivat toisillenne. Haluaisin sanoa, että sitä olen aina niin tahtonutkin ja että kutsuin sinut Hillcrestiin saadakseni sen aikaan; mutta tuollaisen väitteen paha puoli on se, ettei sitä kukaan usko. Sinulla oli aina tapana tehdä kaikki, mikä sinua miellytti, ja mitä ei kukaan koskaan olisi tahtonut sinun tekevän, mutta nyt olet itsesikin voittanut.

Ja ajatteles, että pikku lemmikkini ovat näytelleet tärkeää osaa tässä asiassa! Tästä otan minä kiitoksen ja kunnian, sillä jos ei minua olisi ollut olemassa, kuka olisi auttanut sinua, herraseni? Toivon, että muistat heitä molempia kauniilla lahjoilla ensi jouluna.

En usko, että teen itseni syypääksi luottamuksen väärinkäyttämiseen, jos lähetän sinulle myötäseuraavan kirjeen, jonka juuri sain tulevalta kälyltäni. Se kertoo sinulle, mikä on ollut syynä menestykseesi, jota et sinä miehisellä mielikuvituksellasi voi ensinkään aavistaa ja se kertoo sinulle myöskin nuoren naisen luonnollisesta ensi pelosta tällaisessa tapauksessa, pelosta, jonka tiedän sinun vilpittömin, rehellisin mielin kiiruhtavan karkottamaan. Koska olet mies ja kaikesta päättäen liian tyhmä lukeaksesi, mitä on kirjoitettu rivien väliin, katson parhaaksi sanoa sinulle suoraan Alicen pelkäävän jonkun voivan luulla, että häneltä puuttuu tarpeellista malttia ja itsekunnioitusta, kun hän antautui niin helposti. En tarvinne sinulle sanoa, ettei kenelläkään naisella maailmassa ole sitä suuremmassa määrin kuin Alicella.

Jumala siunatkoon sinua, vanha, rakas Harryni — oletpa toden totta onnellisin mies maailmassa. Minun täytyy kiiruhtaa kotiin nähdäkseni teidät molemmat omin silmin ja oppiakseni uskomaan, että kaikki tämä ihmeellinen, tämä ihana, todellakin on tapahtunut. Anna Alicelle puolestani sisaren suutelo (jos osaat antaa muuta kuin yhdenlaatuisia) ja anna enkeleilleni sata kummallekin äidin puolesta, joka niin halajaa heitä nähdä.

Toinen kirje, jonka avasin jonkunlaisella kunnioituksella ja vielä suuremmalla riemulla, kuului:

Jotakin on tapahtunut, ja minä olen niin onnellinen, mutta samalla aika lailla huolissani, ja koska sinä olet yksi niitä, joita asia lähinnä koskee, avaan sinulle mahdollisimman pian sydämen. Harry-veljesi tarkotan — kertoo sinulle asiasta aivan pian, jollei hän ole sitä jo tehnytkin, ja minä kiiruhdan juhlallisesti vakuuttamaan sinulle, ettei minulla ollut vähäisintäkään aavistusta siitä, että näin tulisi käymään ja etten minä ole millään tavalla osallinen asioiden menoon.

Olen aina pitänyt veljeäsi erinomaisena miehenä, enkä ole koskaan peljännyt lausua mielipidettäni hänestä, jos vain ei ollut muita kuin tyttöjä läsnä. Mutta täällä maalla olen oppinut häntä ihailemaan entistä enemmän. Myönnän, ettei hän koskaan tahallaan tehnyt mitään esiintyäkseen edukseen: ja päättäen siitä, minkälaisena minä hänet saatoin nähdä on hän varmasti merkillisin olento, mistä milloinkaan olen kuullut. Sinun lapsesi ovat enkeleitä — olethan sen itse minulle sanonut, ja onhan se minulle itsellenikin jo selvinnyt, mutta eivät he ensinkään yritä sääliä enonsa ulkonäköä. En tahdo koettaa paperilla kuvata, minkä näköinen tuo onneton mies toisinaan on ollut, pelosta, että hän jonakin kauniina päivänä näkee sen ja loukkaantuu. Mutta hän näyttää olevan aina kärsivällinen ja pitävän heistä paljon, ja minä olen ollut sitä mieltä, että mies, joka saattaa olla niin hyvä noille ajattelemattomille ja järjettömille lapsille, mahtanee olla erinomaisen hellä rakastamallensa naiselle. Mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että minä olisin tuo onnellinen nainen. Viimein se päivä koitti, mutta minä elin autuaassa tietämättömyydessä siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Sinun pieni Charleysi satutti itsensä ja pyysi pyytämällä, että Harry-veljesi laulaisi hänelle erään lystikkään laulun, ja ajatteles, vielä lisäksi, juuri kun tuo nuori mies mitä rakastettavimmalla tavalla seurusteli suuren naisjoukon kanssa! Jospa olisit nähnyt hänen kasvonsa! — se oli todellakin aivan lystikästä siksi kunnes hän oli voittanut suuttumuksensa ja alkoi todellakin sääliä pikku poikaa — silloin hänessä näytti yht'äkkiä olevan vain pelkkää sydäntä ja hellyyttä, ja minä toivoin toden teolla, että tulisi hetki, jolloin ei sovinnaisuussääntöjä tarvitsisi noudattaa ja minä voisin sanoa hänelle, että hän on suorastaan miehen esikuva. Sitten nuorempasi leikitellessään kaatoi liemilautasen puvulleni (älä ole huolissasi — se oli vain pesukelpoista muslimia). Tietysti minun täytyi vaihtaa puku. ja mennessäni huoneeseeni onnellinen ajatus pälkähti päähäni: pukeudun niin perinpohjin, etten ehdi valmiiksi ajoissa yhtyäkseni toisiin naisiin, jotka lähtevät tavalliselle iltakävelylleen. Täten olisi minulla mahdollisuus yksin anastaa mies puoleksi tunniksi, ehkä enemmäksikin — mahdollisuus, joka, kiitos olkoon miesten, jotka eivät tule Hillcrestiin, ei ole tänä kesänä tullut yhdenkään naisen osaksi. Joka kerran, kun tirkistelin kierrekaihtimien raosta nähdäkseni, olivatko toiset tytöt jo lähteneet, voin nähdä hänet väsymättä huolehtivan noista kahdesta lapsesta ikäänkuin hän olisi ollut heidän äitinsä — ja hän oli niin hyvän näköinen. Hän näkyi ihastuvan minut nähdessään ja sellaisen miehen salainen tunnustus tuntui minusta hyvin suuriarvoiselta; kaikki mitä hän sanoi tuntui minusta arvokkaammalta, kuin jos joku toinen mies, joka ei ole niin hyvä, olisi sen sanonut. Yht'äkkiä vanhempi poikasi halusi kiihkeästi kertoa mihin johtopäätökseen hän ja hänen enonsa olivat tulleet eräässä keskustelussa, ja seuraus oli, että Harry kosi; hän ei ollut ensinkään haaveellinen, mutta tosi miehekäs ja suorasukainen. Minä olin niin hämmennyksissäni, etten tiennyt, mitä sanoa. Sitten tuo rohkea poika suuteli minua ja minä kävin yhä enemmän hämilleni. Jos olisin tiennyt hänen tunteistaan etukäteen, olisin voinut valmistautua käyttäytymään maltillisemmin; mutta voi Helena! Olen niin iloinen, etten tiennyt. Olisin maailman onnellisin ihminen, jollen pelkäisi, että sinä ja miehesi mahdollisesti ajattelette, että olen antautunut liian nopeasti. Mitä toisiin ihmisiin tulee, pidämme huolta siitä, etteivät he vielä kuukausiin saa vihiä asiasta. Kirjoita, etten ansaitse moitteita ja anna minun uskoa, että otat minut sisareksesi, sillä minä en voi luopua Harryst jonkun toisen hyväksi, jonka sinä mahdollisesti olet hänelle valinnut.

Voiko löytyä ihanampaa aamutervehdystä? Kaikki poikamaisuus, mikä minussa vielä oli, tuntui äkkiä pulpahtavan esiin ja sen sijaan, että olisin puhunut ja käyttäytynyt siivosti, kuten romaanisankarit tällaisissa tapauksissa, huusin: "Eläköön!" ja riensin hyppien lasten huoneeseen sellaisella kyydillä, että Willy hypähti istualleen vuoteessaan ja katseli minua nuhtelevin silmin. Toddy taas purskahti iloiseen nauruun ja yhtyi vapaaehtoisesti tanssiini. Silloin huomasin, että sade oli tauvonnut ja aurinko paistoi. Voisinhan hakea Alicea jälleen ajelemaan, lapset saattaisivat sen aikaa pitää huolta itsestään. Yht'äkkiä selvisi minulle suureksi surukseni, että lomani oli loppumaisillaan, ja halusin kiihkeästi tietää kuinka pitkäksi aikaa Alice vielä jäisi Hillcrestiin. Olisihan kauheata toivoa, että hän tulisi kaupunkiin ennen elokuun loppua, mutta kyllä minä kuitenkin —

"Harry eno", sanoi Willy, "isä sanoo, ettei ole kaunista istuutua mietiskelemään aamuisin, ennenkuin tukka on harjattu — niin hän sanoo minulle ."

"Anteeksi Willy," sanoin hypähtäen ylös hämmennyksissäni; "ajattelin erästä hyvin tärkeää asiaa."

"Mutta minä ajattelen sitä hyvin usein, eikä se minusta ole ollenkaan hullua. Minä toivon, että se pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko enkeleillä pukin vetämiä rattaita, Harry eno?"

"Kun minä menen taivaateen", sanoi Toddy kohottautuen vuoteessaan, "niin minulla on paljon pukin-jattaita ja minä vien kaikki enkelit ulot ajelemaan."

Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen, joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.

Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten hän huudahti:

"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita — pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"

Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut, näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä. Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.

"Niin loistava kuin ruusu kaunoisin
Haaveissa runoniekan helottava.
Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin,
Kuin kaino orvokki
Tai sulo kaunokki
Kuin aamun kastehelmi kimaltava,
Mi kätköön suudelmaa käy auringon
Ah, niin on hänkin, Alice, verraton
Tuo oma, armas tyttö suloisin".

Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia, joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!

Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani. Kuusi — kahdeksan — kymmenen — kaksitoista — kaksikymmentä kertaa kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:

Kääntyessäni näin sisarenpoikani Toddyn — minulla ei ollut aavistustakaan, miten kauvan hän oli ollut takanani. Hän katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

"Menkäämme aamiaiselle, Toddy", sanoin ääneen hiljaa itsekseni ihmetellen kuinka kehittynyt huomiokyky Tomin pojilla näytti olevan.

Heti aamiaisen jälkeen lähetin Miken viemään Alicelle kirjelipun, jossa ilmoitin, että minulle tuottaisi suurta iloa, jos hän läksisi kanssani iltapäivällä ajelemaan koskille, ja että tulisin hakemaan häntä kello kahdelta. Sitten antauduin poikien käytettäväksi koko aamupäiväksi, mutta samalla annoin poikien ymmärtää, ettei heidän tarvinnut toivoakaan näkevänsä minua aamiaisesta päivällisiin. Ensiksi minut määrättiin valjastamaan pukki, jota käskyä tottelinkin, ja sen jälkeen katselin, kuinka tuo vakavan näköinen eläin veti sisarenpoikiani ajotietä edes takaisin. Se oli niin siivon näköinen, kuin jos sillä ei olisi aikomustakaan lähteä juosta nelistämään, jos vain kääntäisin sille selkäni. Kärryn pyörät pitivät niin hirvittävää ääntä, etten semmoista ole koskaan kuullut minkään pyöränakselin synnyttävän. Siksi pyysinkin poikia astumaan maahan rattailta ja sain heidät suostumaan siihen, että vähäksi aikaa riisuisin pukin valjaista, että saisin voidella pyörien akselit. Puolen tunnin likainen työ, nuorten neuvoillaan minua avustaessa, riitti työn kunnolliseen suorittamiseen; sitten pistin sarvipään aisoihin. Willy heilautti piiskaa ja kärryt läksivät kitisemättä vierimään. Silloin Toddy alkoi katkerasti itkeä.

"Käjjyt ovat aivan jikki; jattaat eivät enää ollenkaan laula." Willy huomautti:

"Minusta kärryjen äänessä on jotain niin surullista, eikö sinustakin,
Harry eno?"

"Harry eno", kysyi Willy vähän myöhemmin aamupäivällä, "tiedätkö kuinka ukkonen syntyy?"

"Kyllä, Willy — kun kaksi pilveä törmää yhteen syntyy siitä kova jyrinä, jota kutsutaan ukkoseksi?"

"Ei se ole ollenkaan sitä", sanoi Willy. "Kun ukkonen eilen jyrisi, oli se siksi että Jumala ajoi pilvissä ja Hänen vaununsa pitivät hirveää melua, ja se oli ukkonen se."

"En minä ollenkaan pidä pahatta ukkotetta", sanoi Toddy. "Te menee meidän kellajiin ja tekee kaiken maidon happamekti — Maggie sanoo niin. Ja tilloin minä en taa kaunitta, valkeaa teetä aamiaitekti."

"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."

"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet hirveän kirkkaan paikan taivaalla? — siellä Jumalan vaunut jysähtävät kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia, josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."

"En usko, poikaseni — en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka niin kirkkaasti loistavat — se on eräänlainen tuli, jonka Jumala sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."

"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta.
Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa:

"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin kaunis, eikö sinustakin?"

Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.

"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki hevosta; minä ratsastan selässäsi."

Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua matkimalla sen ääntä.

"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa, Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."

"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika — mene kotiin, älä enää kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"

XII LUKU.

Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni — meidän ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja sanoi:

"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin kovin kauvan?"

"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä tule ikävä."

"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja äitiä niin hirveästi — niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti saa nähdä."

Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini, suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä. Viimein hän sanoi:

"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja — niin, ja uusi koira."

Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia. Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni oli saarnata uutta evankeliumia.

Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet. Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia, jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste, on näky hurmaava — etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini, jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä, olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa ja syyn siihen sain pian tietää.

"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua, "pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää tähteni?"

Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:

"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut — olenhan maailman onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia naimiskauppoja vastaan — hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."

"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion saavuttamiseen."

Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni, kun hän sanoi:

"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei. Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden, ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen ainoa lapsensa."

"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä. Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."

"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä olisit tällaiseen purkaukseen syynä."

"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian, joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."

"Ja sinä olet niin hyvä, ja —" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja eloisasti ilmaisivat.

Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.

Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset kantapäissäni ja miekka sivullani.

Tuskin huomattava vavahdus vierelläni — hetken hiljaisuus, joka tuntui tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi askelta, ja Alice vastasi:

"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi rakasta silmää täyttyi kyynelillä.

"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti häntä syleillen.

"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.

Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa, minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.

"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin", sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme salavihkaa katseita.

"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."

Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:

"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa, luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja —"

Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun ja suuteli meitä molempia.

Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton virkkoi:

"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti tunnetuksi."

"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi: "Palvelijat, lapset —" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui — "ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte —"

"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.

Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina saattoivat.

Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:

"Niin loittava kuin juutu kaunoitin,
Haaveitta junoniekan helottava,
Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin,
Kuin kaino ojvokki
Tai tulo kaunokki,
Kuin aamun kattehelmi kimaltava,
Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon,
Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton,
Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."

"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."

Naiset vaihtoivat katseita — naislukijani ymmärtävät millaisia — ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton parka vaipui nojatuoliin valittaen:

XIII LUKU.

Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa; minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.

"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet: 'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana, kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."

"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki, jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:

"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella, minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä. Nyt olemme valmiit, Harry eno."

"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni, mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta näkökannalta.

"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä enää."

"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä häneen koske."

Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:

Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen, tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä rinnalle ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa, jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että minä olen älykäs poika, amen."

Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän sulki silmänsä ja rukoili:

"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa täysi-ikäistä henkilöä.

Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen jälestäpäin kertonut seuraavaa:

Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa, samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli "Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan, huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän takana, kysyvä ilme silmissä.

"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"

"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."

"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta — tai minusta", sanoi vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista. Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."

"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."

"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden. "Mene nyt matkoihisi."

"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."

"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin selvitä syy Willyn levottomuuteen.

"Niin, se on hänen nimensä — vaikka en sitä muistanut heti", vastasi Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole hirveän kaunis? — Minä tiedän, että hän on."

"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton, jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen miesihailijansa ovat."

"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja hän tietää kaikki ."

"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan —"

"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja —"

" Vai niin !" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:

"— ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä kohtaan."

"— sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten syleilee ja suutelee häntä?"

Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan.
Viimein hän sanoi:

"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle seuraavana aamuna pukinrattaat — näytän ne sinulle, jos tulet meidän talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti —"

Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan katseen.

"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi, kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"

"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin huolellinen ja tarkka."

"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."

"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."

"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja", sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti. Ja sitten hän on hyvin kiltti."

"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme", jatkoi Willy.

"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."

Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.

"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli kauhean sairaaksi."

Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen mielessään askarteli. Willy jatkoi:

"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa, kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen minua."

Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.

"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni ajelemaan enosi kanssa?"

"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."

"Silloin annan sinulle oikein monta suukkoa, kun olet niin hyvä enolle", sanoi Willy. Ja otaksuen, että rouva Mayton tulisi noudattamaan jälkimäistä menettelytapaa Willy kiipesi hänen syliinsä ja alkoi äkkiä täyttää lupaustaan.

"Siunatkoon sinun hellää pikku sydäntäsi!" sanoi rouva Mayton; "olet samaa verta ja se on hyvää verta, joskin jonkun verran tulista."

Herätessäni seuraavana aamuna löysin kirjeen oveni alla. Petyin nähdessäni, ettei kuoressa ollut Alicen käsialaa, mutta olin kaikesta huolimatta iloinen saadessani sisareltani muutaman sivun, etenkin kun kirje kuului seuraavasti:

Olen muistellut meidän kokemuksiamme, kun me vastakihlautuneina oleilimme parin viikon ajan eräässä täysihoitolassa — ja siksi olen päättänyt lopettaa täällä-olomme lyhyeen, kiiruhtaa kotiin ja valmistaa Alicelle ja sinulle tilaisuuden silloin tällöin tavata "perheessä". Silloin olette turvassa kaikilta mahdollisilta häiriöiltä, joiden alaisina nyt varmaankin olette joka ilta.

Tom, tuo tottelevainen, vanha poika on kanssani samaa mieltä. Pyydän sinun huolehtimaan siitä, että vaunut ovat meitä vastassa Hillcrestin asemalla perjantaiaamuna 11,40 junalla. Kutsu puolestani Alicea ja hänen äitiään sunnuntaina syömään päivällistä meidän kanssamme — tulemme yhtä matkaa kirkosta meille.

J.J.K. Olisitko pahoillasi jos muuttaisin sinut parhaaseen vierashuoneeseen? — en voi nukkua, jolleivät he ole aivan vieressäni."

Perjantai-aamuna he aikoivat saapua — siunattu olkoon heidän huolenpitonsa! — ja tänäänhän oli perjantai. Kiiruhdin poikien huoneeseen ja huudahdin:

Willyn ilme muuttui heti enkelimäiseksi, mutta Toddy rävähytteli kerran pari silmiään ja mumisi surullisesti:

"Oi, Harry eno!" sanoi Willy karaten ylös vuoteesta hurjana ilosta. "Jos isä ja äiti olisivat viipyneet kauvemmin, luulen, että olisin kuollut . Minä olen niin ikävöinyt heitä, etten ole tiennyt mitä tehdä — olen sen tähden itkenyt monta päänalustaa täyteen, täällä aivan pimeässä."

"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon koettaa sinua lohduttaa?"

"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä." Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.

"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."

"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."

Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin järjestelmät ovat kannattajilleen — ei mikään erikoisen ylevä vaikutin toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen, jotakin aivan erikoista.

"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"

Olin aina ollut sitä mieltä, että Helena siskossani oli tarpeettoman paljon turhamaisuutta, ja tässä se nyt ilmeni toisessa polvessa.

"Minä tahdon, että kenkäni tehdään aivan neekejimäitikti pullohajjalla", selitti Toduy.

"Hän tahtoo saada kenkänsä kiillotetuiksi pullovoiteella, jota hangataan nahkaan harjalla."

"Ja titte panen päähäni tuptulakkini", sanoi Toddy, "ja punaitet hantikkaat."

Loin kysyvän katseen Toddyyn, jonka kasvoissa näin hänelle ominaiset pettämättömät itkun alkuvalmistukset; ja kun en halunnut, että hänen silmänsä olisivat sameat, kun hänen äitinsä katsoisi niihin, sanoin nopeasti:

"Pistä ne käteesi ja — heitä yllesi vaikka turkit, jos haluat, mutta älä rupea itkemään."

"No, anna minun sitten ajaa asemalle, niin että isä ja äiti näkevät, että minulla on pukki rattaineen. Äiti olisi varmaankin pahoillaan, jos hän saisi tietää, että minulla on pukki, eikä olisi sitä heti saanut nähdä."

"No, voithan tulla mukanani asemalle, Willy, mutta sinun täytyy ajaa hyvin varovasti."

"Kyllä, en ollenkaan tahtoisi, että satuttaisimme itsemme, nyt juuri kun äiti tulee."

"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos menette ulos, tulette likaisiksi."

"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.

"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen olla kärsivällinen."

Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää. Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.

"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti muttatta lääkkeettä."

"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli olevinaan lääkettä.

Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon —; noin sadan gramman suuruiseen — minä kysyin:

Samassa kiintyi katseeni nimilappuun — siinä oli tuskaa lievittävää . Silmänräpäyksessä olin temmannut huivin, kietonut Toddyn siihen, pistänyt hänet kainalooni ja olin matkalla talliin. Seuraavassa hetkessä istuin hevosen selässä ja ratsastin täyttä laukkaa kylään, sylissäni Toddy, jonka vaaleat kiharat liehuivat tuulessa. Ihmiset riensivät ulos ja töllistelivät meitä. Eräs vanha talonpoika joka ajoi vastaani, käänsi hevosensa ympäri, läimähytti vimmatusti piiskallaan ja läksi minua ajamaan takaa huutaen: "Ottakaa varas kiinni?" Jälkeenpäin sain kuulla, että hän luuli minun olevan jonkun Charley Rossin ryöstäjistä, varastettu lapsi kainalossa, ja 20,000 dollarin palkinto kajasti hänen silmiensä edessä. Apteekin edessä minä pysäytin hevosen niin äkkiä, että se lysähti takajaloilleen, syöksyin sisälle ja huudahdin:

"Antakaa tälle lapselle jotakin, joka saa hänet antamaan ylen — nopeasti? Hän on niellyt myrkkyä?"

Myyjä kiiruhti pulpettinsa luo sillä välin kun äidillisen näköinen nainen, jota hän juuri oli palvellut, puhkesi: "Pyhä Äiti! Menen hakemaan isä O'Kelleytä", ja hävisi. Tällä välin oli Toddy, johon lääke ei vielä ollut ruvennut vaikuttamaan, vetänyt apteekkarin kissaa hännästä ja tämän toimenpiteen seurauksena oli äänekäs vastalause kissan puolelta.

Seuraavien hetkien tapahtumat olivat laadultaan niin mullistavat ja äänekkäät, ettei niiden yksityiskohtainen kuvaaminen liene miellyttävää. Riittänee mainita, että Toddyn paino väheni huomattavasti ja että hän ajoittain oli kalman kalpea. Isä O'Kelley saapui juoksujalkaa ja oli sydämestään iloinen, ettei hänen palvelustaan tarvittu. Minä selitin kuitenkin, että jos roomalaiskatolilainen kaste ja pyhän veden priiskoittaminen voisi vaikuttaa edullisesti Toddyn luonteeseen, niin saattaisi koe olla paikallaan. Ratsastimme rauhallisesti kotiin ja kun pyysin, että Maggie koettaisi saada Toddyn vähän nukkumaan, kuulin sairaan sanovan veljelleen:

"Willy, kun minä olin kylättä, olin minä valatkala. En minä tylkenyt tuuttani Joonatta, mutta minä tyljin koko laattian täyteen muuta tavajaa."

Sinä aikana, joka vielä oli jäljellä, ennenkuin oli lähdettävä asemalle, omistin kaikki voimani pitääkseni lapset puhtaina; mutta menestykseni oli niin vähäinen, että lopulta kadotin kärsivällisyyteni. Ensiksikin tahtoivat he leikkiä sillä osalla pihanurmea, johon aurinko ei vielä paistanut. Sitten, sillävälin kun minä menin sisälle hakemaan tulitikkuja sytyttääkseni savukkeeni, oli Toddy tallustellut, kosteissa kengissään keskelle tietä, jossa pölyä oli nilkkaa myöten. Sitten he ryömivät nelinkontin kuistilla ja leikkivät karhua. Kumpainenkin halusi poimia kimpun kukkia äidille, ja Toddy haisteli varovaisuuden vuoksi jokaista kukkaa, jota hän lähestyi. Tämä aiheutti, että hänen nenänsä ennen pitkää oli liljan siitepölyn peitossa, niin että se loisti kirjavana kuin pahoinpidellyn nyrkkitaistelijan. Kun he hetkiseksi pysähtyivät työssään, kysyi Willy:

"Minkätähden toisilla miehillä kirkossa ei ole ollenkaan hiuksia päälaellaan, Harry eno?"

"Siksi", sanoin minä, mutta keskeytin äkkiä ravistellakseni Toddya, joka koetti saada kelloani povitaskusta, "siksi, että heillä on pahoja pikku poikia, jotka aina heitä vaivaavat, niin että hiuksetkin lopulta lähtevät."

"Titten minä luulen, että minunkin tukkani lähtee hyvin pian", huomautti Toddy loukkaantuneen näköisenä.

Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat — vie nopeasti hänelle sana."

"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla, "alappas astua."

"Odotappas hetkinen, Willy — pane pois tuo piiska, äläkä koske pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä on yllin kyllin aikaa — sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä ohjaksistasi."

"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen ajaessani."

Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä. Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin, että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:

Minä katsoin ja näin, että miehen puheessa oli perää. Jätän luonnontutkijan selitettäväksi, kuinka pukin pää ja hartiat voivat ajeluni viimeisen minuutin aikana säilyttää luonnollisen yhteytensä. En voinut juuri silloin asiaa enemmän ajatella, sillä juna oli pysähtynyt. Onneksi olivat lapset pudonneet päälleen ja Lawrence-Burtonilainen pääkallo on kerrassaan ihmeteltävän luja. Nostin heidät jaloilleen, harjasin heitä käsilläni, lupasin heille niin paljon rintasokeria, kuin he kokonaisen viikon aikana jaksoivat syödä, kuivasin heidän silmänsä ja kiirehdin heitä menemään aseman toiselle puolen. Willy syöksyi Tomin luo huutaen:

En ollut saattanut kuvitellakaan, kuinka onnettomaksi voi tuntea itsensä rakastetun sisaren ja verrattoman langon seurassa, ennenkuin tämän lyhyen ajomatkan aikana. Helena oli jonkun verran huolissaan lasten tähden, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa katsella minua niin suurella myötätunnolla, hellyydellä, rakkaudella ja samalla niin huvitettuna, että minusta todellakin oli suuri helpotus, kun pääsimme kotiin. Vetäydyin nopeasti huoneeseeni, mutta ennenkuin ehdin sulkea oveani, oli Helena jo luonani, kädet kaulallani; ja ennenkuin tuo rakas, vanha tyttö otti ne pois, olimme tulleet toisiamme lähemmäksi kuin koskaan sitä ennen.

Ja kuinka herttaisesti ja hauskasti loppupäivä kuluikaan. Meillä oli pieni hieno aamiainen, ja Tom avasi Roederer pullon, eikä Helena vastustellut, kun hän ehdotti, että otettaisiin esille Helenan hienoimmat lasit. Siellä juotiin sitten "hänen", "hänen äitinsä" ja tulevan nuoren aviomiehen malja. Helena ehdotti "puhemiesten — Willyn ja Toddyn" maljan, joka juotiin pohjaan. Nuo nuoret herrat eivät vastanneet, töllistelivät vain niin uteliaina ja ihmeissään, että hypähdin tuoliltani ja suutelin heitä oikein kuuluvasti, jonka johdosta Tom ja Helena katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten Helena läksi Clarksonin täysihoitolaan yksinomaan vain siksi, että hän halusi näyttää eräälle siellä asuvista naisista, joka aikoi kääntää erään puvun, miten hän sen parhaiten voisi tehdä, Helena kun oli juuri sattunut näkemään samantapaisen puvun erinomaisen hauskasti uudelleen laitettuna. Ja Alice seurasi häntä portille sanoakseen hyvästi; mutta heillä olikin niin paljon puhumista, että Alice saattoi Helenan melkein kotiin asti. Helena pyysi häntä sisälle lepäämään; hänethän voitaisiin sitten kyyditä kotiin.

Sitten Mike lähetettiin viemään rouva Maytonille kirjettä, jossa ilmoitettiin, että hänen tyttärensä oli suostunut jäämään päivällisille, ja että hänet täydessä turvassa saatetaan kotiin. Kun päivällinen oli syöty ja lapset olivat levolla, valitti Tom, että hänen täytyi lähteä sikäläisen valtuuston kokoukseen, ja Helena pyysi anteeksi, että hän poistui hetkiseksi pistäytyäkseen lääkärin luona tiedustelemassa, kuinka rouva Brown parka jaksoi, ja sillä matkalla hän viipyi kolme tuntia ja kaksikymmentä viisi minuuttia; kunnia hänen hienotunteisuudelleen!

Lomani peljätty loppuminen ei tuottanut minulle niin suurta tuskaa kuin olin luullut. Eräänä iltana Helena kysyi, eikö hänen iso, laiska veljensä voisi täältä käsin käydä päivittäin kaupungissa tointansa hoitamassa, kun kerran hänen rakas Tominsakin sen voi tehdä; ja jos se käy päinsä, niin hän pyytää häntä viettämään heidän luonaan kesän lopun. Vaikka minä olinkin vuosikausia jyrkästi tuominnut tuota sivistyneiden ihmisten mielettömyyttä, että he jättävät kaupungin etsiäkseen asuntoja muualta, niin en voinut vastustaa Helenan kutsua, vaan suostuin. Meninpä pitemmällekin: ostin sievän maa-alueen (vaikkakin se tapahtui Tomin nimissä), ja Tom on hankkinut tänne joukon huvilapiirustuksia, ja joka ilta ne levitetään ruokasalin pöydälle, jonka ääreen kokoontuu neljä henkeä, niiden joukossa eteenpäin-pyrkivä liikemies ja nuori loistavasilmäinen nainen, jonka poskilla näyttävät ruusut ja liljat kukkivan. Tällä viimemainitulla henkilöllä on oma käsityksensä kaikkien piirustusten ansioista, ja hän on jyrkästi sitä mieltä, että mitkä piirustukset sitten valittaneenkin, niin Helenan poikia varten niissä täytyy olla varattuna erityinen huone. Kun nämä herrasmiehet ovat nuoria, on minulla usein syytä olla heille hirveän mustasukkainen, mutta he eivät vähääkään välitä vihastani eivätkä pyynnöistäni — kekseliäisyydelläni vain voin estää heitä kokonaan anastamasta erään suloisen henkilön ajan, jonka seurasta en koskaan saa kyllikseni. Hän toivoo, että kun meidät joulukuussa vihitään, he tulevat olemaan sulhaspoikina, eikä minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, ettei käy hänen tahtonsa mukaan. Ja tunnustanpa itsekin kiintyneeni heihin yhä enemmän ja jos joskus vetäydyn huoneeseeni ensin pistäytymättä heidän luonaan painamassa kiitollisuuden suudelmaa heidän viattomille huulilleen, niin omatuntoni soimaa minua halpamaisesta kiittämättömyydestä. Ja ajatellessani, että ilman heitä olisin nyt toivoton vanhapoika, valtaa minut ylenpalttinen kiitollisuus Häntä kohtaan, joka on lahjoittanut minulle Helenan pienokaiset.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HELENAN PIENOKAISET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.