The Project Gutenberg eBook of Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa, by H. Rider Haggard

I. Veli Johannes.
II. Huutokauppahuone.
III. Sir Alexander ja Stephen.
IV. Mavovo ja Hans.
V. Hassan.
VI. Orjatie.
VII. Orjain rynnäkkö.
VIII. Taikapeili.
IX. Kuningas Bausi.
X. Tuomio.
XI. Dogeetah saapuu.
XII. Veli Johanneksen tarina.
XIII. Rican kaupunki.
X!V. Kalubin vala.
XV. Motombo.
XVI. Jumalat.
XVII. Pyhän kukan koti.
XVIII. Kohtalon isku.
XIX. Oikea pyhä kukka.
XX. Taistelu kaupungin portilla.
Epilogi.

VELI JOHANNES.

En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen täyden vapauden.

Se tapahtui vuonna — oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla. Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope. Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.

Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr. Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan; hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä. Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.

Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin, paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.

No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin tarjoiluhuoneessa.

"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille keinot — metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."

Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.

Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä, vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:

Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.

Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen
Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in
ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles
Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.

Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan. Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen ehdotustaan.

Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti. Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.

Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi, kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä, mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä (se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta, ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen huutavan:

"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli karkoittanut kauriin.

Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama, graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä, taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella, juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää. Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.

Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa hetkessä leopardi — Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi — hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun. Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni, onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.

"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi, niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni. Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin, tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi hyvin selväksi. Muistin — en koko elämääni, mutta pari omituista pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä, nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani. Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti sammaleisesta vuoteestani — muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan tarttumassa Scroopea kurkkuun.

Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi. Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.

Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt olen?"

Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.

Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.

Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin. Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai hampaiden myrkystä.

Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.

Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni, tuli apu.

Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat nimellä umzimbiti , ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi. Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.

Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin, nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä, että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin, ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia ja kukkia kooten.

Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah", hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan" tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin. Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".

Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.

"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi — siihen aikaan hän käytti mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen ja ojensi tuopin täytettäväksi.

Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain vaelluksella."

"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän aikaan illalla; kuljin koko yön."

"En, en ole kuullut mitään. Olin aikeissa matkustaa rannikolle tänä aamuna. Tullessani kotiin illalla tasan klo 8.50 sain sananne ja läksin matkaan. Siinä kaikki."

"Minun sananiko —" aloitin, mutta pysähdyin samassa ja pyysin häntä vertaamaan kelloaan minun kellooni. Omituista kyllä ne osoittivat aivan samaa aikaa parin minuutin erotuksella.

"Se on omituista", sanoin hitaasti, "mutta eilen illalla klo 8.50 koetin todella lähettää sanaa saadakseni apua, sillä pelkäsin seuralaiseni kuolevan", ja viittasin peukalollani telttaan päin. "Mutta en tarkoittanut sitä teille enkä kellekään ihmiselle, Veli Johannes. Ymmärrättekö?"

"Hyvin hyvästi. Sana lähetettiin, siinä kaikki. Lähetettiin ja luultavasti merkittiin kirjoihinkin."

Katsoin Veli Johannekseen ja Veli Johannes katsoi minuun, mutta sillä kertaa emme tehneet enempää huomautuksia. Tapahtuma oli kovin kummallinen, s.o. siinä tapauksessa ettei Veli Johannes valehdellut. Mutta ei kukaan ollut milloinkaan kuullut hänen valehtelevan. Hän oli totuutta rakastava henkilö, vieläpä kiusallisen turhantarkkakin ajoittain. Ja on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät usko rukouksen voimaan.

"Leopardin runtelema. Haavat eivät tahdo parantua, ja hänellä on kuumetta. En usko hänen kestävän pitkälti."

No niin, hän sai nähdä sairaan ja teki ihmeitä. Hänen metallirasiansa oli täynnä lääkkeitä ja kirurgisia instrumentteja, jotka viimemainitut hän ennen käyttöä keitti. Käsiänsäkin hän pesi niin perinpohjaisesti, että ajattelin niistä nahkan lähtevän, käyttäen enemmän saippuaa kuin olisin voinut luovuttaa. Ensin hän antoi Charles-raukalle annoksen jotakin, mikä näytti tappavan hänet; hän sanoi saaneensa lääkkeen kaffereilta. Sitten hän avasi reidessä olevat haavat, puhdisti ne ja sitoi keitetyillä yrteillä. Myöhemmin Scroope'n herättyä hän antoi hänelle juomaa, joka pani hänet hikoamaan ja poisti kuumeen. Kaiken loppu oli se, että kahden päivän kuluttua sairas nousi istualleen ja pyysi vahvempaa ruokaa, ja viikon kuluttua saatoimme lähteä kuljettamaan häntä rannikolle.

"Ajatelkaas, että teidän lähettämänne sana pelasti veli Scroope'n hengen", virkkoi vanha Johannes katsellessaan sairaan lähtöä.

Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän oli järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.

Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään, saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa oman mielipiteensä.

Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa mielenkiintoani.

Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja, joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia Cape Journalin numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen kuuluva varsilehti.

Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut, kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia, ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä. Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät, vihaisen näköinen suu, valtavat leuat — kaikki.

Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.

"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja, sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti £ 20,000 arvoinen."

"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko juuren?"

"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni
Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.

"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle, jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."

"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen
Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."

"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata. Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä muita ihmisiä hulluina."

"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin, jatkakaahan mazitu-kansasta."

"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen. Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan, jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."

"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka siellä asuu."

"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."

"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat, on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."

"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli ollut siellä orjana ja paennut."

"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän, leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä, valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea. Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu, ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.

"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.

"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon mestari?'

"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut! unestani?'

"'Herrani, olen Kaluni, Pongon päämies, mahtava mies omassa maassani järven tuollapuolen.'

"'Oi, Dogeetah, olen vahingoittanut itseni ja tahtoisin parantua', ja hän katsahti sidottuun käteensä.

"'Laske maahan keihääsi ja avaa vaatteesi nähdäkseni, ettei sinulla ole veistä.'

"Hän teki niin. Minä sytytin tulitikun, mikä näky näytti peloittavan häntä suuresti, vaikk'ei hän kysynyt mitään, ja tulitikun valossa tutkin kättä. Etusormen ensimmäinen nivelosa oli poissa. Nähdessäni tyngän, jota oli poltettu ja sidottu tiukkaan taipuisalla ruoholla, saatoin päättää, että sormi oli purtu poikki.

"'Apina', hän vastasi, 'myrkyllinen apina. Leikkaa pois sormi, oi
Dogeetah, tai huomenna minä kuolen.'

"'Miksi et antanut omain Iääkäriesi leikata pois sormea, sinä, joka olet Kalubi, Pongon päämies?'

"'Ei, ei', hän vastasi, pudistaen päätään. 'Sitä he eivät voi. Se ei ole luvallista. Ja minä itse, minä en sitä voi, sillä jos liha on mustunut, on käsikin leikattava, ja jos ranne on musta, on koko käsivarsi leikattava.'

"Istuuduin kenttätuolilleni ja ajattelin. Todellisuudessa odotin auringonnousua, sillä oli hyödytöntä yrittää leikkausta siinä valossa. Mies, Kalubi, arveli minun kieltäneen hänen pyyntönsä ja kävi hirveän kiihtyneeksi.

"'Ole armollinen, valkea herrani', hän rukoili, 'älä jätä minua kuolemaan. Minä pelkään kuolemaa. Elämä on paha, mutta kuolema pahempi. Oi, jos kieltäydyt, tapan itseni tähän sinun eteesi, ja minun haamuni on ahdistava sinua, kunnes itsekin kuolet pelosta ja tulet sinne, missä minä olen. Mitä palkkiota pyydät? Kultaako vai norsunluuta vai orjiako? Sano, niin minä annan sinulle.'

"'Rauhoitu', sanoin, sillä ymmärsin, että jos hän jatkaisi sillä tapaa, hän voisi saada kuumetta ja aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen. Siitä syystä en myöskään kysellyt häneltä paljoa niistä monista asioista, joita olisin halunnut tietää. Sytytin tulen ja keitin instrumentit — hän arveli minun tekevän taikoja. Kun kaikki oli valmiina, oli aurinkokin jo noussut.

"No niin, Allan, minä toimitin leikkauksen, otin pois sormen kämmentä myöten, sillä arvelin, että saattoi olla perää hänen puheessaan myrkystä. Tutkiessani leikattua sormea huomasinkin myöhemmin, ja voin näyttää teillekin, sillä olen säilyttänyt sen spriissä, että niin todella oli asianlaita, sillä mustuminen, josta hän puhui, arvatenkin eräänlainen kuoleutuminen, oli levinnyt jo melkein niveleen asti, vaikka sen toisella puolen liha oli aivan tervettä. Todella tuo Kalubi oli peloton mies. Hän istui vakaana kuin kallio eikä edes vavahtanut. Nähdessään vain terveen lihan hän päästi syvän helpotuksen huokauksen. Kun kaikki oli ohi, näytti hän kuitenkin hiukan heikolta, jonka vuoksi annoin hänelle vähän vedellä sekoitettua väkiviinaa, joka elvytti hänet.

"'Oi, herrani Dogeetah', hän lausui minun sitoessani kättä, 'koko elämäni ajan olen palvelijasi. Mutta tee minulle vielä yksi palvelus. Maassani on hurja peto, sama, joka puraisi poikki sormeni. Se on paholainen; se tappaa meidät, ja me pelkäämme sitä. Olen kuullut, että teillä valkeilla miehillä on taika-aseita, jotka tappavat pamahduksella. Tule maahani ja tapa taika-aseella tuo hurja peto. Tule, minä pyydän, tule, sillä minä pelkään kauheasti', ja siltä hän todella näyttikin.

"'En', vastasin, 'minä en vuodata verta; en tapa muuta kuin perhosia ja niitäkin vain vähän. Mutta jos pelkäät petoa, miksi et sitä myrkytä? Teillä mustilla miehillä on monenlaisia myrkkyjä.'

"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'

"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.

"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'

"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai — odotahan. Maassasi kasvaa ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä kupu. Sen kukan tahtoisin.'

"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä. Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi, tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'

"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen näkemään hänestä."

"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia. Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."

"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta. Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava. Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän. Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon, joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin pian senjälkeen?"

"Niinkö?" vastasin. "Minuako todellakin ajattelitte? Veli Johannes, teistä puhutaan monenmoista, mutta minä olen tullut siihen päätökseen, ettei teidän järjessänne ole mitään vikaa."

II.

HUUTOKAUPPAHUONE.

Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.

Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.

"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari johtopäätöstä."

"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."

"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja leikkaus oli etualalla ajatuksissani."

"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."

"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on soko ja joita tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin gorillan näköisiä."

"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran nähnytkin sokon , vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin pakoon."

"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi Englantiin."

"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan, joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."

"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean ja saada osan noista 20,000 punnasta."

"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette hidas, olette myös varma."

"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta rahakkaita."

Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain levolle.

"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt. Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani! Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla, oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla — hänen omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."

Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.

"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun. Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne. Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon, jos haluatte odottaa täällä."

"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta. Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni, minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes — tiedän."

Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten väkinäisen huolettomasti:

"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa, joiden luona en ole käynyt."

"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta? Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta Pongon rajalle."

"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."

"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."

Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.

"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen, muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."

"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää yötä."

"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla — tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."

Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme jälleen Afrikkaan.)

Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen, että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä (hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr. Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr. Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan pystyssä.)

Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys, sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"

Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä, vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari, jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine, pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen. Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä seurasi yleinen nauru.

Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista, joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?

Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean, turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän, vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa. Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.

"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin? Sanokaa heti."

Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:

"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää miesraukkaa noihin pakanamaihin."

Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."

"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai oli ainakin muutama minuutti sitten."

Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut, puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.

"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr. Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää, että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."

No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni, joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan. Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui saattaa heidät jälleen yhteen.

Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.

Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle, että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja, nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka, jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose — se oli liikkeen maailmankuulu nimi — kykenisi saattamaan minut kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.

Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May & Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka nyt oli litteässä metallirasiassa.

Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin hänen olevan maanarviointimatkalla.

"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija, jolla näytti olevan hyvin kiire.

"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle — siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.

Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä, joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta, ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt; ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.

Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat. Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus, että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä), joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.

Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa — niinkuin edellä olen selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki. Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan, aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan istuessa vaatehattunsa päällä.

"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani olevaa metallilaatikkoa.

"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"

"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi minua — tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."

Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä
Cypripediumiksi."

Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."

"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty. Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän, teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin jalan levyinen."

"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te laskette varmaankin leikkiä, sir?"

"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."

Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin orkideat napinlävessä.

"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä, "mitä teillä siellä on?"

"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei kerrassaan mitään; se on — ainoastaan laatikollinen etelämaisia perhosia."

"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2, teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään. "Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.

"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"

"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.

Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta takertui hänen kurkkuunsa.

"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä, orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat. Mr. Brown — toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä vastaan."

"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas tulemaan noine —", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"

"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen, astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.

"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle — nuo perhoset."

Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.

Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan, että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.

"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan te ole löytänyt sitä, mr. Half — tarkoitan Quatermain?"

"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi", ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.

"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta. Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte ymmärtää!"

"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr. Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä — "tämä ihmeellinen Cypripedium — on kultakaivoksen arvoinen."

"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja, saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."

"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä, arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat", hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas. Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"

"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."

"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"

"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.

Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.

"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle, Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"

"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä, sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."

"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä. "No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."

"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen täällä taas."

"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."

"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja minä lupaan, ettette menetä mitään ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."

Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr.
Somers'in mieleen.

"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin.
Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."

Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä, kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.

"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.

Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen välitse ja sanoi:

"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr. Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."

"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.

"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut nimensä "Pavo" eli riikinkukko.

"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan kukan ympärillä kuin, kuin — mäyräkoirat rotan kololla. Ja" (riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."

"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille: 'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. — S.S.' "Nyt, Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa' käsistänne."

"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"

"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon — monta puntaa."

"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani — hän ei nureksi rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin horkideoja."

"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen epäluuloisesti."

Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi — vanha vaimo; komparatiivi — hänen herransa; superlatiivi — orkideanviljelys. Siinä hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.

Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin, ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi korokkeellaan yleisön puoleen.

"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe, mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat, minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa, hyvät herrat ja neljä — ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan. Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos, sir — kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.) Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos, sir — viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah, kiitos, seitsemäntoista."

"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.

Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa. Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa, mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."

Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa — "Kahdeksantoista sataa."

"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu, ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."

"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain puntien vuoksi."

"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja toimin niiden mukaan."

"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran — eikö lisätä? Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in puolesta."

Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori ystäväni syöksyi huoneeseen.

"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme jotakin."

"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän. Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka on sen arvoinen."

Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen kanssa, nosti päätään.

"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."

Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:

"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."

"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän. Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?" Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin hänen vastaavan:

"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä on sopiva."

III.

SIR ALEXANDER JA STEPHEN.

Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen, komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on joutunut tuntemattomaan paikkaan.

"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."

"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."

"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."

Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän hengitti raskaasti.

"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.

"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi mihin hintaan tahansa."

"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki. Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä, että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet —"

Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari putosi suusta.

"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä. Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"

"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse paljoakaan — tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."

"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä — komea herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."

"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta, josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti sama asia."

"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan, mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."

"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300 puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."

"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir", (sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia, pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).

Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta. Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko; puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.

"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se kuului:

"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."

"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi rakennuksen sisälle — arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.

"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."

Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään heilutellen ikkunalaudalla.

"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja julmalla äänellä.

En aikonut sitä sanoa, mutta olin käynyt hermostuneeksi ja ajatus livahti huuliltani sanoina. Taas mr. Stephenin kasvot alkoivat paisua. Hän käänsi ne akkunaan kuin katsellakseen vastapäistä seinää, mutta minä näin hänen hartiainsa hytkyvän. Himmeä älyn välähdys syttyi Woodden'in kalpeaan silmään. Noin kolmea minuuttia myöhemmin hän oli ymmärtänyt pilan. Hän kulahdutti jotakin käärmeenkesyttäjistä ja kaniineista ja päästi lyhyen, äänekkään naurun.

"En käsittänyt oikein huomautustanne, sir, tahtoisitteko olla ystävällinen ja toistaa sen?"

"Ehkä siinä tapauksessa tahtoisitte toistaa, mitä kerroitte minulle myymälähuoneessa?"

"Minkävuoksi?" kysyin. "Puhuinhan aivan selvästi ja te näytitte ymmärtävän."

"Olette oikeassa", sir Alexander vastasi; "ajan hukkaaminen on tarpeetonta." Hän kierteli Woodden'in ympärillä, joka seisoi lähellä ovea, yhä pidellen edessään paperiin käärittyä kasvia. "No, Pölkkypää", hän kiljui, "sanokaa miksi ostitte tuon roskan?"

Woodden ei vastannut, ainoastaan liikahti vähän. Sir Alexander uudisti kysymyksensä. Tällä kertaa Woodden asetti kukan pöydälle ja vastasi:

"Jos puhutte minulle, sir, niin se ei ole minun nimeni, ja sitäpaitsi, jos nimitätte minua vielä sillä tavalla, niin puhkaisen päänne, vaikka olisitte kuka", ja hyvin harkitusti hän kääri ylös hihansa, paljastaen ruskeat käsivartensa, minkä nähdessäni minäkin olin tukahtua sisälliseen nauruun.

"Kuulkaa nyt, isä", sanoi mr. Stephen, astuen esille. "Mitä tämä kaikki hyödyttää? Asia on aivan selvä. Minä käskin Woodden'in ostaa kukan mihin hintaan tahansa. Sen lisäksi annoin hänelle kirjallisen valtuuden, joka vietiin huutokaupanpitäjälle. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Totta kyllä ei koskaan johtunut mieleeni, että hinta nousisi 2,300 puntaan — typerä 300 puntaa oli ajatukseni, mutta Woodden täytti vain saamansa käskyn, eikä häntä sentakia saa solvata."

"Hyvä on, nuori mies", vastasi sir Alexander, "olet ostanut tavaran.
Tahdotko nyt olla hyvä ja sanoa, miten ehdotat sen maksettavaksi?"

"Minä ehdotan, isä, että sinä maksat sen", vastasi mr. Stephen miellyttävästi. "Kaksituhatta kolmesataa puntaa tai kymmenen kertaa niin paljon ei tee sinua huomattavasti köyhemmäksi. Mutta jos, niinkuin on luultavaa, sinä katsot asiaa eri kannalta, silloin on ehdotukseni, että maksan sen itse. Kuten tiedät, tuli osalleni äitini testamentin mukaan määrätty rahasumma, jota sinä vain elinaikasi saat hallita. Aion nostaa summan tällä takuulla — tai muuten."

Jos sir Alexander oli ennestään vihainen, oli hän nyt kuin hullu härkä kiinalaisen sananparren mukaan. Hän raivosi ympäri huonetta; hän käytti sanoja, joiden ei pitäisi päästä yhdenkään kunniallisen kultakauppiaan huulilta, sanalla sanoen, hän teki kaikkea, mitä hänen asemassaan olevan henkilön ei olisi pitänyt tehdä. Raivottuaan väsyksiin asti hän syöksyi pöydän ääreen, repäisi maksumääräyslipun kirjastaan ja merkitsi siihen £ 2,300.—.—. maksettavaksi haltijalle, kuivasi sen imupaperilla, rypisti kokoon ja kirjaimellisesti heitti pojalleen vasten kasvoja.

"Sinä arvoton nulikka ja tyhjäntoimittaja!" hän jyrisi. "Minä panen sinut tänne toimistoon, jotta oppisit arvokkaita ja kunniallisia tapoja ja vähitellen pääsisit arvossapidettyyn asemaan. Mitä tapahtuu? Sinä et välitä vähääkään kultakaupasta, näytät jäävän koko asiasta aivan tietämättömäksi. Et myöskään hävitä rahojasi, tai oikeammin minun rahojani, millään hienon miehen tavalla, niinkuin esimerkiksi kilpa-ajoissa tai korttipelissä tai edes — no, olkoon sanomatta. Ei, sinä valitset kukat, mitättömät, kurjat kukat, joita lehmä syö ja liikeapulaiset kasvattavat takapihoilla."

"Vanha idyllimäinen maku: Aatamin otaksutaan asuneen puutarhassa", uskalsin pistää väliin.

"Tahtoisitkohan pyytää pörrötukkaista ystävääsi olemaan hiljaa", ärjyi sir Alexander. "Aioin juuri lisätä, vaikkakin oman nimeni vuoksi aion vastata veloistasi, että olen tällaisesta saanut kyllikseni. Teen sinut perinnöttömäksi, jos elän kello neljään, jolloin asianajajain toimistot suljetaan, sillä Jumalan kiitos en omista mitään perittyä, ja minä erotan sinut toiminimestä. Saat lähteä ansaitsemaan elatuksesi millä tavalla haluat, vaikka orkideanviljelyksellä, jos se sinua miellyttää." Hän pysähtyi vetämään henkeä.

"Ei vielä, sinä kylmäverinen kerjäläisnulikka. Twickenham'issä oleva talosi on minun. Saat olla hyvä ja muuttaa pois; aion ottaa sen haltuuni."

"Omasta mielestäni, isä, olen oikeutettu viikon irtisanomisaikaan, niinkuin kuka vuokraaja tahansa", virkkoi mr. Stephen ja sytytti sikarinsa. "Ja jos sinä vastaat kieltävästi, täytynee minun pyytää sinua antamaan häätömääräys. Ymmärrät kai, että minun täytyy järjestellä asioitani, ennenkuin voin niin äkkiä astua ulos elämään."

"Suu kiinni, sinä — sinä — kurkkukasvi!" raivosi hurjistunut kaupparuhtinas. Samassa hän joutui innostuksen valtaan. "Etkö ajattelekin enemmän rumaa kukkaa kuin vanhaa isääsi? Joka tapauksessa aion tehdä lopun tuosta", ja hän huitaisi pöydällä olevaa kukkaa, ilmeisesti aikoen vahingoittaa sitä.

Mutta sen huomasi valpas Woodden. Kuin väijyvä peto hän pujahti suurena ja leveänä sir Alexanderin ja hänen vihansa esineen väliin.

Sir Alexander katsahti 'O'Paving'iin', sitten Woodden'in lampaanreiden levyiseen nyrkkiin ja — muutti mielensä.

"Kirottu 'O'Paving'", hän sanoi, "ja joka-ikinen, joka on sen kanssa tekemisissä", ja syöksyi samassa ulos huoneesta, paukauttaen oven jäljestään kiinni.

"No niin, nyt se on ohi", virkahti mr. Stephen, leyhytellen itseään nenäliinalla. "Hermostuttava kohtaus, vai mitä, mr. Quatermain — mutta olen nähnyt sen ennenkin, niin sanoakseni. Ja mitä sanoisitte nyt aamiaispäivällisistä? Pym on aivan likellä, ja siellä saa hyvin hyviä ostereja. Mutta ehkä on parasta ajaa pankin ohi ja nostaa nämä rahat. Kun isäni on vihainen, hän saattaa tehdä mitä vain. Hän voi vaikka peruuttaa maksumääräyksen. Woodden, lähtekää te Twickenham'iin 'O'Pavo'n' kanssa. Pitäkää sitä lämpimänä, sillä se on hyvin arka kylmälle. Pankaa se lämpöhuoneeseen täksi yöksi ja antakaa sille vähän, hyvin vähän haaleaa vettä, mutta varokaa koskemasta kukkaan. Ottakaa nelipyöräiset rattaat, ne kulkevat hitaasti mutta varmasti, ja muistakaa pitää ikkunat auki ja olla tupakoimatta. Tulen kotiin päivälliseksi."

Woodden pyyhkäisi otsasuortuvaansa, otti ruukun vasempaan käteensä ja lähti oikea nyrkki pystyssä — luultavasti siltä varalta että sir Alexander odottaisi häntä nurkan takana.

Senjälkeen mekin läksimme ja pysähdyttyämme hetkiseksi pankkiin nostamaan rahoja, jotka, kuten huomasin, summasta välittämättä maksettiin ilman muuta, söimme ostereja eräässä ravintolassa, joka oli niin täynnä, että emme voineet keskustella.

"Mr. Quatermain", sanoi toverini, "on harmillista, ettemme voi puhella täällä, vielä vähemmin katsella orkideaanne, jota haluaisin perinpohjin tutkia. Ainakin viikon ajan minulla on vielä katto pääni päällä ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko tulla vieraakseni päiväksi tai pariksi? Minä en tiedä mitään teistä, ja te tiedätte minusta ainoastaan, että olen nuorukainen, jonka isäni on tehnyt perinnöttömäksi, syystä että en ole osannut olla hänelle mieliksi. Saattaa kuitenkin olla mahdollista, että voisimme viettää yhdessä muutamia hauskoja hetkiä, puhellen kukista ja muusta senkaltaisesta; tarkoitan, ellette ole lupautunut mihinkään muuhun."

"En ole lupautunut", vastasin. "Olen vain Etelä-Afrikasta tullut muukalainen ja asun hotellissa. Jos annatte minulle sen verran aikaa, että voin noutaa tavarani, tulen mielelläni yöksi luoksenne."

Mr. Somers'in pienellä koiravaljakolla, joka odotti kaupungin tallissa, saavuimme Twickenham'iin noin puoli tuntia ennen auringonlaskua. Talo, jonka nimi oli Verbena Lodge, oli pieni, neliskulmainen punatiilirakennus, peräisin varhaisemmalta Yrjön-aikakaudelta, mutta puutarhat, jotka peittivät yli neljäkymmentä aaria tiIan pinta-alaa, olivat hyvin kauniit tai olivat ainakin olleet sitä kesällä. Kasvihuoneissa emme käyneet, sillä oli liian myöhäistä nähdä kukkia. Juuri meidän tullessamme Wooddenkin saapui nelipyöräisillä rattaillaan ja lähti isäntänsä kanssa katsomaan paikkaa "O'Pavo'lIe".

Sitten seurasi päivällinen, hyvin hauska ateria. Isäntäni oli sinä päivänä työnnetty ulos maailmaan, mutta tämän seikan hän ei sallinut vaikuttaa iloisuuteensa vähääkään. Nähtävästi hän oli päättänyt nauttia hyvyyksistään niin kauan kuin niitä riitti, sillä hänen samppanjansa ja portviininsä olivat erinomaisia.

"Nähkääs, mr. Quatermain", hän sanoi, "on vain hyvä, että saimme ryöpyn, sillä se on kuohunut jo pitkän aikaa. Arvoisa isäni on ansainnut niin paljon rahaa, että hän tahtoisi minunkin ryhtyvän samaan puuhaan. Mutta minä en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Pidän kukista, etenkin orkideoista, ja vihaan kultakauppaa. Minun mielestäni ainoa säädyllinen paikka Lontoossa on myymälähuone, jossa tapasimme toisemme, ja Kukkaviljelystarha."

"Niin", vastasin hyvin epäröiden, "mutta asia näyttää hiukan vakavalta. Isänne korosti hyvin aikomuksiaan, ja kuinka aiotte tällaisen elämän jälkeen", osoitin kaunista hopeakalustoa ja portviiniä, "tulla toimeen kovassa maailmassa?"

"Älkää luulko, että välitän siitä vähääkään, muutos saattaisi olla hauskakin. Vaikkakaan isäni ei muuttaisi mieltään, minkä hän kylläkin voi tehdä, sillä pohjaltaan hän pitää minusta, koska olen rakkaan äitini kaltainen, eivät asiat olisi kovin huonosti. Minulla on vähän rahaa äitini perintönä, £ 6,000 tai 7,000, ja sitten myyn 'Odontoglossum Pavon' sir Joshua Tredgold'ille siitä hinnasta, minkä hän antaa — hän on juuri se pitkäpartainen herra, jonka kerroitte kilpailleen Woodden'in kanssa yli kahteentuhanteen puntaan — tai ellei hän enää halua, jollekulle muulle. Kirjoitan asiasta tänä iltana. Sanottavia velkoja minulla ei liene, sillä isäukko on antanut minulle vuosittain £ 3,000, tai se on oikeastaan osuuteni liikevoitosta ja palkka työstäni kultavälitysliikkeessä, ja paitsi kukkia minulla ei ole muita kalliita mielitekoja. Siis menneisyys hemmettiin, ja tämä tulevaisuudelle ja mitä se mukanaan tuonee", ja hän tyhjensi portviinilasinsa ja nauroi hilpeätä nauruaan.

Hän oli todella erittäin miellyttävä nuori mies, tosin hiukan liian huoleton, mutta huolettomuus ja nuoruus sopivat yhteen kuin paloviina ja soota.

Vastasin maljaan ja join pohjaan viinini, sillä otan mielelläni hyvän viinilasin, milloin satun saamaan, niinkuin tekisi kuka tahansa, joka on kuukausimääriä saanut vain pilautunutta vettä, vaikka myönnänkin sen sopivan minulle paremmin kuin portviini.

"No, mr. Quatermain", hän jatkoi, "jos olette valmis, niin sytyttäkää piippunne, ja menkäämme toiseen huoneeseen tutkimaan Cypripediumianne. En saa unta yöllä, ellen vielä kerran saa sitä nähdä. Odottakaa kuitenkin hetkinen, jotta saamme käsiimme tuon vanhan aasin, Woodden'in, ennenkuin hän menee sisään."

"Woodden", virkkoi isäntä, kun puutarhuri saapui, "tämä herrasmies, mr. Quatermain, näyttää teille orkidean, joka on kymmentä kertaa kauniimpi kuin 'O'Pavo'."

"Pyydän anteeksi, sir", vastasi Woodden, "mutta jos mr. Quatermain sanoo niin, hän valehtelee. Sitä ei ole luonnossa; sellaista kukkaa ei kasva missään."

Avasin laatikon ja paljastin kultaisen Cypripediumin. Woodden tuijotti siihen ja liikahti. Sitten hän tuijotti taas ja koetteli päätään ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että se oli hänen hartioillaan. Sitten hän hengähti syvään.

"No niin, jos tuo kukka ei ole tehty, niin se on mestarikukka! Jos saisin nähdä tuon kasvin kukkivan, kuolisin onnellisena."

"Woodden, olkaapa vaiti ja istuutukaa", huudahti hänen isäntänsä. "Niin, siihen missä voitte katsella kukkaa. Nyt, mr. Quatermain, tahtoisitteko kertoa meille tarinan orkideasta alusta loppuun. Tietysti mainitsematta paikkaa, jos niin haluatte, siliä ei ole kaunista kysellä salaisuuksia. Woodden on luotettava ja osaa pitää suunsa kiinni, ja samoin minä."

Huomautin olevani vakuutettu heidän vaitiolostaan, ja senjälkeen puhuin puoli tuntia melkein keskeytymättä, salaamatta mitään ja selittäen, että hain innokkaasti sellaista henkilöä, joka kustantaisi retkikunnan etsimään tätä harvinaista kasvia, joka luullakseni oli ainoa laatuansa koko maailmassa.

"Minä arvioin sen noin 2,000 puntaan", vastasin. "Meillä täytyy, nähkääs, olla paljon miehiä, pyssyjä ja ruokavaroja, sitäpaitsi kauppatavaraa ja lahjoja."

"Minusta se on vähän. Mutta, mr. Quatermain, jos otaksutaan, että retki onnistuu ja kasvi löydetään, mitä sitten?"

"Sitten ehdotan, että Veli Johannes, joka on keksinyt sen ja josta kerroin, saa kolmannen osan sen myyntihinnasta, minä retkikunnan johtajana samoin kolmannen osan ja se, joka hankkii tarpeelliset rahat, jäljellä olevan kolmasosan."

"No se, että toimitamme jaon teidän ehdottamassanne suhteessa, mutta vain sillä ehdolla, että minä saan osani luonnossa — tarkoitan kasvia, ja että loput siitä saan ensimmäisenä ostaa sovitusta hinnasta."

"Mutta, mr. Somers, toivotteko siis saavanne hankituksi nuo 2,000 puntaa ja aiotteko todella ottaa mieskohtaisesti osaa retkeen?"

"Tietysti aion. Luulin teidän ymmärtäneen. Tarkoitan, siinä tapauksessa, että huolitte minut. Vanha mielipuoli ystävänne, te ja minä aiomme yhdessä etsiä ja löytää kultaisen kukan. Se on siis päätetty."

Seuraavana päivänä päätös vahvistettiin kirjallisesti, kahtena kappaleena kirjoitetulla, kummankin allekirjoittamalla sopimuksella.

Ennenkuin kaikki lopullisesti saatiin järjestykseen, vaadin kuitenkin, että mr. Somers'in piti puhutella viimeistä kumppaniani Charles Scroope'a kahden kesken, jotta viimemainittu voisi antaa hänelle täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen minusta. Nähtävästi keskustelun tulos oli tyydyttävä, niin ainakin päätin siitä hyvin sydämellisestä ja kunnioittavasta käytöksestä, jolla nuori Somers kohteli minua senjälkeen. Pidin myöskin velvollisuutenani selittää hänelle hyvin selvästi ja Scroope'n ollessa todistajana aikomamme yrityksen suuret vaarat. Sanoin hänelle suoraan, että hänen piti olla valmis kuolemaan nälkään tai kuumeeseen, petojen tai villi-ihmisten käsiin, kun taas menestys oli hyvin epätietoinen ja luultavasti saavuttamaton.

"Niin kyllä", vastasin, "mutta ne kuuluvat siihen kovaan elinkeinoon, jota harjoitan metsästäjänä ja tutkimusretkeilijänä. Sitäpaitsi nuoruuteni on ohi, ja olen läpikäynyt kokemuksia ja tappioita, joista te ette tiedä mitään ja jotka saattavat minut panemaan hyvin vähän arvoa elämälle. En pidä paljon väliä, kuolenko vai saanko elää vielä muutamia vuosia. Sen lisäksi seikkailun kiihoitus on käynyt minulle jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. En usko, että voisin kauan elää Englannissa. Olen sitäpaitsi fatalisti. Uskon, että kun aikani tulee, minun on lähdettävä, ja että tuo hetki on ennakolta määrätty ja etten millään teollani kykene sitä kiirehtimään tai viivyttämään hetkeäkään. Teidän olosuhteenne ovat erilaiset. Olette kovin nuori. Jos jäätte tänne ja lähestytte isäänne oikeassa hengessä, hän epäilemättä unohtaa kaikki kovat sanat, jotka hän äskettäin teille lausui ja joihin todella annoittekin hänelle jonkun verran aihetta. Kannattaako hylätä sellaiset mahdollisuudet ja antautua sellaisiin vaaroihin yhden harvinaisen kukan löytämisen toivossa? Sanon tämän omaksi tappiokseni, sillä mahtanee käydä vaikeaksi löytää toista henkilöä, joka olisi halukas antamaan £ 2,000 tällaiseen tarkoitukseen, mutta sittenkin vaadin teitä punnitsemaan sanojani."

Nuori Somers katsoi minuun hetkisen, puhkesi sitten sydämelliseen nauruun ja huudahti: "Mitä muuta lienettekään, mr. Allan Quatermain, joka tapauksessa olette hieno mies. Ei ainoakaan kultakauppias koko kaupungissa olisi niin kauniisti puhunut omaa etuaan vastaan."

"Sitäpaitsi", hän jatkoi, "minäkin olen kyllästynyt Englantiin ja haluan nähdä maailmaa. En etsi ainoastaan kultaista Cypripediumia, vaikka senkin kyllä mielelläni haluaisin. Se on vain vertauskuva. Etsin seikkailua ja romantiikkaa. Kuten te minäkin olen fatalisti. Jumala on valinnut oman aikansa lähettäessään meidät tänne, ja minä luotan siihen, että hän valitsee oman aikansa myöskin kutsuessaan meidät jälleen pois. Vaarat jätän siis Hänen käteensä."

"Niin, mr. Somers", minä vastasin hyvin juhlallisesti. "Seikkailuja ja romantiikkaa saatatte kyllä löytää, niitä on runsaasti Afrikassa, Tahi löydätte nimettömän haudan jossain kuumeisessa rämeseudussa, Mutta olette itse valinnut ja rohkeutenne miellyttää minua."

Kuitenkin olin niin vähän tyytyväinen tähän asiaan, että noin viikkoa ennen lähtöämme rohkaisin pitkän harkinnan jälkeen mieleni ja kirjoitin sir Alexander Somers'ille kirjeen, jossa selitin koko jutun niin selvästi kuin osasin salaamatta edes yrityksemme vaarallista luonnetta. Lopuksi kysyin, pitikö hän viisaana sallia ainoan poikansa lähteä sellaiselle retkelle vain vähäisen erimielisyyden vuoksi.

Kun ei kirjeeseen tullut vastausta, jatkoin matkavarustuksia. Rahaa oli runsaasti, sillä "O'Pavo'n" jälleenmyynti sir Joshua Tredgold'ille oli onnistunut tyydyttävästi vaikkakin pienellä tappiolla, ja niin saatoin iloisin mielin käyttää varoja kaikkeen tarpeelliseen, Ei milloinkaan ennen minulla ole ollut sellaisia varustuksia kuin ne, jotka lähetettiin edeltämme laivaan.

Vihdoin lähtöpäivä tuli. Seisoimme Paddington'in asemasillalla, odottaen Dartmouth'in junan lähtöä, siihen aikaan nimittäin Afrikan laivat lähtivät tästä satamasta. Minuuttia tai paria ennen junan lähtöä, juuri ollessamme astumassa vaunuun, huomasin tutun näköiset kasvot, joidenka omistaja nähtävästi etsi jotakuta tungoksesta.

"Mr. Briggs", sanoin hänen ohikulkiessaan, "etsittekö mr. Somers'ia?
Hän on tuolla sisällä."

Kirjuri hyppäsi vaununosastoon ja ojensi mr. Somers'ille kirjeen. Sitten hän taas sukelsi esiin ja odotti. Somers luki kirjeen ja repäisi irti puhtaan arkinpuoliskon, jolle hän kiireesti kirjoitti muutaman sanan. Hän antoi sen minulle, jotta ojentaisin sen Briggs'il!e, enkä voinut olla katsomatta, mitä siihen oli kirjoitettu. Sanat kuuluivat: "Liian myöhäistä nyt. Jumala siunatkoon Sinua, rakas isäni. Toivon, että tapaamme toisemme taas. Ellemme, niin koeta ajatella ystävällisesti paljon vaivaa tuottanutta ja typerää poikaasi, Stephen." Hetken kuluttua juna oli lähtenyt.

"Sivumennen sanoen", hän virkkoi, kun puhalsimme asemalta, "sain terveisiä isältäni, joka lähettää tämän teille."

Avasin kirjekuoren, jolle osoite oli kirjoitettu rohkealla, pyöreällä käsialalla, joka mielestäni oli kuvaavaa kirjoittajalle, ja luin seuraavaa:

Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte, retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen, joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään. Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi ajatellakaan.

Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.

Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi. Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi huolellisesti.

"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti. "Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."

"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."

Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen iloisuuteensa.

Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka ei näyttänyt kirjettä.

Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään, siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.

Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.

Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.

IV.

MAVOVO JA HANS.

Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti, minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.

Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla, ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin runsaasti.

Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät häntä.

"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma, mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."

"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät elefantille."

Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme, vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä tomussa oli raha.

"Orkidea — pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."

Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan, päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla, missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla, jota hän ei voinut vastustaa — nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme, että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.

Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.

Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo. Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.

Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen, että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi hänellä oli rumentava keihään haava — oikea sierain oli hakattu pois. Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut, sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole urhoollinen.

Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä. Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä. Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.

"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"

"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin, Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa maun peitoksi."

"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua, Hans."

"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua. Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."

"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä edes vettä."

Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha, mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta. Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."

"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan.
Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."

"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti —"

"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita. Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa, ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi — hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas, ettehän lähetä minua pois?"

"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni, Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä matkalla."

"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn, jonka nimi on Intombi (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti Kaksikasvoiseksi."

"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."

Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä. Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.

"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut. Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."

"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.

"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"

"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"

"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."

"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen matkaamme."

"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."

Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien taikatemppuja.

"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen.
"Mutta joskus nuo inyangat puhuvat ihmeellisiä asioita."

Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat. Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä hopearahaa — arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia maksuja.

Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti kirkkaalla äänellä:

Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana. Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni, sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.

Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta unesta, haukotteli ja venytteli.

"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt? Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja minusta?"

"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."

"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi sano sitä, oi tietäjä?"

"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää, on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai sinä? Kysykää jos tahdotte."

Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.

"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."

Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan. Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen kauhuja.

Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä järjettömältä.

"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta, baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri Inyanga , ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei työskentele palkatta."

Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa kourallista hopeaa.

"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."

Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni nähdessäni pienet tulet.

"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."

"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni, karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin, joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata vaeltamasta?"

Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu — minulla on hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain sellaista — että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin totta. Ja kuitenkin inyangan käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen. Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia kansoja. Sitten" — ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että lamina on oikea sana) irtautuivat — "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs, jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.

"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle murheensa."

"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on, Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."

"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"

"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä. Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan, pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen toisia.

Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne, tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään muun näköinen.

"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä, ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."

"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli kruunua."

"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin minä, Mavovo, osaavat tehdä."

Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni, minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin ihaillut."

Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni ei voi valehdella — varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."

"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt. Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli kirjoittaa lumottuun tuhkaan."

"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää sellaista, mikä on salattu toiselta."

"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista, mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä, zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia, ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä, silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää, taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin, isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä kenellekään, joka syö teidän leipäänne."

Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.

" Inkoosi ", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan; hän lupaa sanoa syyn huomenna."

Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä Marialla .

HASSAN.

Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan puhutella minua.

Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä, että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen, että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.

Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana.
Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.

Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita, joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut "englannin kieli ja kirjallisuus".

Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan matkaani.

Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli siististi puettu.

Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen lyhykäisyydessään oli Sammy.

Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.

"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä. Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme yhtä mieltä."

"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen sanojensa tulvan.

"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi — no niin, sir, en tahdo toistaa, mitä hän sanoi."

"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin, ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja kiiruhdin ilmoittamaan teille."

"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."

Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet paljoa aikaa pukeutumiseen.

"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille —"

"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene — ei, siitä ei ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan. Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."

Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella Maria oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama, vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas" eli isicoco , joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko, mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät, joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli mukanaan makuumattoihin käärittyinä.

Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.

Saavutimme Marian , joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni, tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä Stephen'iin ja portugalilaiseen.

"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."

"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme, siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy, joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa, jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."

No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti, niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme, pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.

Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli, niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta, ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti uhkaavalta.

"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä.
Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."

Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni, niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä, eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".

Matkamme viidentenä iltana, tai mahdollisesti seitsemäntenä, me ankkuroimme Kilwan saaren ulkopuolelle, lähelle entistä portugalilaista linnaketta. Delgado, jonka kanssa olimme matkan kestäessä hyvin vähän tekemisissä, antoi jonkun hullunkurisen merkin. Vastaukseksi rannalta saapui vene, ja sillä niin sanotut satamavirkailijat, joukko roistomaisia, hurjannäköisiä mustia miehiä, ja heidän päällikkönään rokonarpinen, vanhanpuoleinen sekarotuinen mies, joka esitettiin meille nimellä bey Hassan-ben-Mohammed. Tämä mr. Hassan-ben-Mohammed oli hyvin harmistunut meidän tulostamme laivalla ja varsinkin maihinnousuaikeistamme Kilwassa, sen huomasin ensi hetkestä, jolloin loin silmäyksen hänen rumiin kasvoihinsa. Neuvoteltuaan kiireesti Delgadon kanssa hän astui luokseni ja puhutteli minua arabiankielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta onneksi keittäjä Sam, josta muistaakseni mainitsin, että hän oli suuri kielimies, ymmärsi tätä kieltä ihmeen hyvin, sillä hän oli oppinut sitä ollessaan Zanzibarin hotellissa; en siis luottanut Delgadoon, vaan kutsuin Sam'in tulkiksi.

"Sir, hän lausuu teille paljon kohteliaisuuksia. Hän sanoo kuulleensa ystävältään Delgadolta, kuinka suuri mies te olette ja että te ja mr. Somers olette englantilaisia, mitä kansallisuutta hän ihailee."

"Vai ihailee!" minä huudahdin. "Sitä en ikinä olisi arvannut hänen ulkonäöstään. Kiitä häntä ystävällisistä sanoista ja sano, että aiomme nousta maihin täällä ja kulkea sisämaahan metsästämään."

"Kaikkein nöyrimmästi" (se oli Hassan) "en pyydä teitä nousemaa maihin täällä. Tämä ei ole sopiva paikka niin ylhäisille miehille Täällä ei ole mitään syötävää, ja riistaa ei ole nähty vuosikausiini Sisämaalaiset ovat mitä pahimpia villejä, jotka nälkä on tehnyt ihmissyöjiksi. En haluaisi saada teidän vertanne pääni päälle. Pyydän teitä senvuoksi jatkamaan matkaa tällä laivalla Delagoan lähteeni missä löydätte hyvän hotellin, tai minne tahansa muualle."

A.Q.: "Saanko kysyä teiltä, jalo sir, mikä asema teillä on Kilwassa, kun pidätte itseänne vastuunalaisena turvallisuudestamme?"

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen kauppias portugalilaista kansallisuutta, mutta syntynyt korkeasukuisesta arabialaisesta äidistä ja kasvanut sen kansan keskuudessa. Minä omistan mannermaalla puutarhoja, joita hoitavat alkuasukaspalvelijani, jotka ovat minulle kuin lapsia. Siellä minulla on kasvamassa palmuja, cassavaa, maapähkinöitä ja monenlaisia puutarhatuotteita. Kaikki tämän alueen heimokunnat pitävät minua päämiehenään ja kunnioitettuna isänään."

A.Q.: "Sittenhän, jalo Hassan, te voitte saattaa meidät noiden heimojen läpi, sillä olemmehan rauhallisia metsästäjiä, jotka emme tahdo vahingoittaa ketään."

(Seurasi pitkä neuvottelu Hassanin ja Delgadon välillä, jonka kestäessä annoin MavovoIIe määräyksen tuoda zulut pyssyineen kannelle.)

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, en voi sallia, että nousette maihin."

A.Q.: "Profeetan jalo poika, minä aion ystävineni, seuralaisineni, aaseineni ja tavaroineni nousta maihin varhain huomisaamuna. Jos saan tehdä sen teidän luvallanne, niin olen iloinen. Ellen —" ja minä loin katseen takanani seisoviin julmannäköisiin metsästäjiini.

H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen pahoillani, jos minun on käytettävä väkivaltaa, mutta sallikaa minun huomauttaa, että rauhaisassa kylässäni rannikolla minulla on vähintään sata rihlapyssyillä varustettua miestä, kun taasen täällä en näe kahtakymmentäkään."

A.Q., mietittyään hetken ja puhuttuaan pari sanaa Stephen Somers'in kanssa: "Voitteko sanoa minulle, jalo sir, oletteko rauhaisasta kylästänne käsin nähnyt englantilaista sotalaivaa Krokodiilia ; tarkoitan höyryalusta, jonka tehtävänä on pitää silmällä kurjien orjakauppiasten puuhia? Kapteenin kirjeestä ymmärsin, että hänen piti olla näillä vesillä eilispäivän seudussa. Mahdollisesti hän kuitenkin on myöhästynyt päivän tai pari."

Jos olisin heittänyt räjähtävän pommin arvoisan Hassanin jalkoihin, sen vaikutus tuskin olisi ollut valtavampi kuin tämän kysymyksen aiheuttama. Hän kääntyi — ei vain kalpeana vaan keltaisena kauhistuksesta ja huudahti:

"Englantilaista sotalaivaako? Krokodiilia! Minä olen luullut sen menneen Aden'iin korjattavaksi ja palaavan vasta neljän kuukauden kuluttua."

A.Q.; "Teille on annettu vääriä tietoja, jalo Hassan. Se ei mene korjattavaksi ennenkuin lokakuussa. Luenko teille kirjeen?" ja vedin taskustani esille paperin. "Se saattaa olla teille mielenkiintoista, varsinkin kun ystäväni kapteeni, jonka nimen muistanette olevan Flowers, mainitsee teitäkin siinä. Hän sanoo —"

Hassan heilautti kättään. "Riittää. Minä näen, kunnianarvoisa herra, että olette rohkea mies, jota ei helposti käännytetä aikomuksistaan. Armeliaan Jumalan nimessä, nouskaa maihin ja menkää, minne haluatte."

A.Q.: "Luulenpa, että minun on melkein parempi odottaa Krokodiilin saapumista."

H.: "Nouskaa vain maihin! Nouskaa maihin! Kapteeni Delgado, pankaa lasti kuntoon ja miehittäkää venhe. Annan omankin venheeni näitten herrain käytettäväksi. Te, kapteeni, olette kai hyvä ja purjehditte tiehenne tämän yön kuluessa. On vielä valoisa, herra Quatermain, ja minä tarjoan teille kaikkea vieraanvaraisuutta, mitä voin."

A.Q.: "Oi, tiesinhän minä, bey Hassan, että te vain laskitte leikkiä sanoessanne, että toivoitte meidän menevän muuanne. Se oli todellakin hauska kepponen siltä, jonka vieraanvaraisuus on niin kuulu. No niin, tehdäksemme toivomuksenne mukaan me laskemme rantaan tänä iltana, ja jos kapteeni Delgado sattuu näkemään kuningattaren laivaa Krokodiilia ennen lähtöään, ehkä hän tahtoo olla niin hyvä ja ampua raketin meille merkiksi."

"Tietysti, tietysti", keskeytti Delgado, joka siihen saakka ei ollut ollut ymmärtävinään sanaakaan englantia, jota minä käytin puhutellessani tulkkiamme Sammya.

Senjälkeen hän kääntyi ja antoi arabialaisille laivamiehilleen määräyksen kantaa tavaramme ylös ruumasta ja laskea Marian venhe vesille.

En ole ikinä nähnyt tavaroita liikuteltavan nopeammin. Puolessa tunnissa koko omaisuutemme oli ulkona laivasta Stephen Somers'in pitäessä lukua niiden määrästä. Meidän mieskohtainen omaisuutemme pantiin Marian venheeseen, mutta muut tavarat ja aasit, jotka oli pantu päällimmäisiksi, työnnettiin sikin sokin Hassanin lotjamaiseen ruuheen. Sinne sijoitettiin minutkin ja puolet miehistämme ja loput pienempään venheeseen Stephenin valvonnan alaisina.

"Hyvästi, kapteeni", minä huusin Delgadolle. "Jos tulisitte puheisiin Krokodiilin —"

Samassa Delgado alkoi puhua sellaisella ryöpyllä sekaisin portugalin, arabian ja englanninkieliä, että epäilen tokko hän kuuli huomautustani loppuun.

Soutaessamme kohti rantaa minä huomasin Hansin, joka istui lähelläni urosaasin vatsan alla, haistelevan ruuhen sivuja ja pohjaa, niinkuin koira, ja kysyin, mitä hän oli tekemässä.

"Kovin omituinen haju tässä venheessä", hän kuiskasi vastaan hollannin kielellä. "Se haisee kaffereille samoinkuin Marian ruuma, Luulen, että tätä venhettä on käytetty kuljettamaan orjia."

"Ole rauhassa", minä kuiskasin takaisin, "ja lakkaa haistelemasta noita lautoja." Mutta itsekseni ajattelin, että Hans oli oikeassa, että me olimme orjakauppiaspesässä ja että tuo Hassan oli heidän johtajansa.

Me soudimme saaren ohi, jolla huomasin entisten portugalilaisten varustusten raunioita ja muutamia pitkiä, ruohokattoisia majoja, joissa arvelin orjia pidettävän siihen asti, kunnes ne voitiin laivoilla kuljettaa eteenpäin. Huomatessaan katseeni kiintyvän niihin Hassan kiiruhti selittämään Sammyn välityksellä, että ne olivat varastohuoneita, joissa hän kuivasi kalaa ja nahkoja ja säilytti tavaroita.

"Kuinka mielenkiintoista", minä vastasin. "Etelämpänä me kuivaamme vuotia auringossa."

Soudettuamme poikki kapean kanavan laskimme kiinni karkeatekoiseen laivasiltaan ja nousimme veneestä. Sieltä Hassan vei meidät vasemmalla olevan kylän sijasta hauskannäköiseen mutta rappeutuneeseen taloon, joka oli noin sadan kyynärän päässä rannasta. Tämän talon ulkomuodossa oli jotakin, mikä teki minuun sen vaikutuksen, ettei se ollut orjakauppiasten rakentama; koko ympäristö, parveke ja puutarha todistivat makua ja sivistystä. Silminnähtävästi sivistyneet ihmiset olivat sen rakennuttaneet ja siellä asuneet. Silmäilin ympärilleni ja huomasin keskellä hoitamatonta oranssilehtoa, jota ympäröivät vanhanpuoleiset palmupuut, kirkon jätteitä. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä kivisen ristin alla näkyi sadekatto, ja sen suojassa riippui vieläkin kello, joka muinoin oli kutsunut ihmisiä jumalanpalvelukseen ja rukoukseen.

"Sanokaa englantilaiselle herralle", Hassan sanoi Sammylle, "että tämä rakennus oli kristittyjen lähetysasema, jonka omistajat jättivät yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tullessani tänne löysin ne tyhjinä."

"Sitä en ole kuullut", Hassan vastasi; "he olivat menneet paljoa ennen minun tuloani."

Sitten menimme taloon ja jonkun aikaa meillä oli tekemistä tavaroissamme, jotka oli pantu läjään entiseen puutarhaan, ja purkaessamme laatikoita ja pystyttäessämme metsästäjiä varten telttoja, jotka määräsin asetettaviksi aivan niiden huoneiden eteen, jotka oli annettu meille. Nämä huoneet olivat tavallaan merkillisiä. Minun oli nähtävästi ollut seurusteluhuone, minkä päätin muutamista pahoin särkyneistä huonekaluista, jotka näyttivät olevan amerikkalaista tekoa. Stephen'in hallussa oleva oli ennen ollut makuuhuoneena, sillä rautasänky oli vielä jäljellä. Edelleen siellä oli riippuva, seinästä irtautunut kirjahylly ja muutamia repaleisia kirjanjätteitä. Yksi niistä oli omituista kyllä hyvin säilynyt, ehkä siitä syystä, että valkeat muurahaiset ja muut eläimet eivät pitäneet sen sahviaanikansista. Se oli Keble'n "Kristityn vuosi", jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: "Rakkaalle Elisabetilleni syntymäpäiväksi mieheltäsi." Otin vapauden pistää sen taskuuni. Edelleen seinällä vielä riippui pieni vesivärimaalaus, joka kuvasi kaunista, vaaleatukkaista ja sinisilmäistä nuorta naista ja jonka nurkassa oli samalla käsialalla kuin kirjassakin: "Elisabet kaksikymmenvuotiaana." Senkin otin haltuuni, sillä arvelin, että siitä saattaisi olla hyötyä todistuskappaleena.

"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä,
Quatermain", sanoi Stephen.

"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he ovat jääneet tänne."

Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."

Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä, että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma, kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen kumpu.

"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä sinussa mitään ajatusta, Stephen?"

"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito, varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen. Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin, siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme. Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä, jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta, peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.

Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten, ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin pitkälle kuin halusimme.

Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa, joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.

"Montako heistä haudattiin tuon kirkon luona olevan kummun alle?" minä kysyin nopeasti.

"Kuka teille sanoi, että heidät on haudattu sinne?" hän vastasi säpsähtäen, mutta huomasi samassa erehdyksensä ja jatkoi: "En tiedä, mitä tarkoitatte. En ole milloinkaan kuullut heidän hautaamisestaan. Hyvää yötä, kunnianarvoisat herrat, minun on mentävä pitämään silmällä tavaraini lastaamista Marialle ." Sitten hän nousi, tervehti ja lähti astelemaan tai paremminkin vieriskelemään tiehensä.

" Maria siis ei ole lähtenytkään", minä sanoin ja vihelsin määrätyllä äänellä. Samassa Hans ryömi pimeästä huoneeseen, sillä vihellys oli minun merkkini hänelle.

"Hans", sanoin, "minä kuulen ääniä tuolta saarelta. Hiivi rannalle vakoilemaan, mitä siellä tehdään. Ei kukaan näe sinua, jos olet huolellinen."

"Ei, baas", hän vastasi irvistäen, "en usko, että kukaan näkee Hansia, jos hän on huolellinen, varsinkaan yöllä", ja hän pujahti ulos yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Nyt menin puhuttelemaan Mavovoa ja käskin häntä pitämään tarkasti vahtia ja huolehtimaan siitä, että joka miehen pyssy oli valmiina; epäilin nimittäin, että nämä ihmiset olivat orjakauppiaita ja saattoivat yöllä tehdä hyökkäykseen.

Siinä tapauksessa, minä sanoin, heidän oli peräydyttävä majaan, mutta eivät saaneet ampua ennen minun antamaani määräystä.

"Hyvä on, isäni", hän vastasi. "Tämä on onnellinen matka; en ikinä uskonut saavamme taistelua niin pian. Käärmeeni unhotti mainita siitä silloin illalla. Hyvää yötä, Macumazahn. Ei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, niinkauan kuin me elämme."

"Älä ole niin varma", minä vastasin, ja sitten panimme maata makuuhuoneeseen vaatteet yllä ja pyssyt vieressä.

Seuraava, mitä muistan, oli tunne, että joku pudisteli minua hartioistani. Luulin, että se oli Stephen, joka oli luvannut valvoa iltayöstä ja herättää minut kello yhden aikaan yöllä. Hän olikin valveilla, sillä näin hänen piippunsa tulen hehkuvan.

"Baas", kuiskasi Hansin ääni, "olen saanut selville jotakin. He lastaavat Marian täyteen orjia, joita he suurilla venheillä kuljettavat, saarelta."

"Vai niin", minä vastasin. "Mutta kuinka pääsit tänne? Nukkuvatko metsästäjät ulkopuolella?"

Hans nauroi. "Eivät he nuku; he katselevat kaikilla silmillään ja kuuntelevat kaikilla korvillaan, mutta vanha Hans pääsi sittenkin heidän lävitsensä; ei edes baas Somers kuullut hänen tuloaan."

Minä astuin oviaukosta pihalle. Metsästäjäin sytyttämän tulen valossa näin Mavovon istuvan aivan hereillä pyssy polvilla ja hänen takanaan kaksi vartiomiestä. Mainitsin hänen nimensä ja osoitin Hansia.

"Katso", minä sanoin, "kuinka hyviä vartijoita te olette, kun ihminen voi teidän päänne ylitse astua huoneeseeni teidän tietämättänne!"

Mavovo katsahti hottentottiin ja koetteli hänen vaatteitaan ja saappaitaan nähdäkseen, olivatko ne märkinä yökasteesta.

"Ah", hän huudahti vihaisesti, "minähän sanoin, ettei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, Macumazahn, mutta tämä keltainen käärme on vatsallaan ryöminyt meidän valitsemme. Katsokaa tuota märkää mutaa, johon hän on tahrinut takkinsa."

"Mutta käärmeet osaavat purra ja tappaa", Hans vastasi irvistäen. "Oi, te zulut pidätte itseänne hyvin urhoollisina ja huudatte ja heilutatte keihäitä ja taistelukirveitä. Kuitenkin kurja hottentotti-koira vastaa kokonaista joukko-oasatoa zuluja. Ei, älä yritäkään lyödä minua, taistelija Mavovo, sillä me palvelemme molemmat samaa herraa omalla tavallamme. Kun taisteleminen on kysymyksessä, minä jätän asian sinun huostaasi, mutta kun tarvitaan vartioimista tai vakoamista, jätä sinä se Hansin tehtäväksi. Katsos, Mavovo", ja hän avasi kätensä, näyttäen sarvista nuuskarasiaa, jollaisia zulut joskus pitävät korvissaan. "Kenenkä tämä on?"

"Niin", pilkkasi Hans, "sinun se on. Varastin sen korvastasi kulkiessani ohitsesi pimeässä. Etkö muista, että luulit hyttysen siihen pistäneen, ja huitaisit kasvojasi?"

"Se on totta", Mavovo ärjyi, "ja sinä hottentotti-käärme olet suuri omalla alhaisella tavallasi. Mutta ensi kerran, kun jokin minua kutkuttaa, huitaisen keihäällä enkä kädelläni."

Sitten lähetin molemmat ulos ja huomautin Stephen'ille, että tuo oli hyvä esimerkki rohkeuden ja taidon ikuisesta taistelusta. Senjälkeen panimme maata ja nukuimme vanhurskaan unta, sillä minä olin vakuutettu, että Hassanilla ja hänen ystävillään oli tänä yönä liian paljon puuhaa tullakseen häiritsemään meitä.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin Stephen Somers'in jo nousseen ja menneen ulos, eikä hän palannutkaan, ennenkuin minä jo olin päässyt puoliväliin aamiaistani.

"Missä maailmassa olet ollut?" minä kysyin, sillä huomasin, että hänen vaatteensa olivat repaleina ja märässä sammalessa.

"Ylhäällä tuossa korkeimmassa palmussa, Quatermain. Näin erään arabialaisen kiipeevän köyden avulla ja pyysin erästä toista opettamaan minulle tempun. Se ei olekaan ensinkään vaikeaa, vaikka näyttää ihmeelliseltä."

"Oi", hän keskeytti, "se on minun päähuvini. Akkunasta katsellessani luulin näkeväni orkidean aivan likellä latvaa, ja kiipesin siis ylös. Mutta se ei ollutkaan orkidea, ainoastaan röykkiö keltaista siitepölyä. Mutta vaivani palkaksi sain tietää jotakin. Istuessani palmun latvassa näin Marian ponnistelevan merelle saaren suojassa, ja kaukana huomasin savujuovan, ja kun katselin sitä kaukoputkella, olin näkevinäni jotakin, joka äärettömästi muistutti hitaasti rannikkoa pitkin kulkevaa sotalaivaa. Uskon varmasti, että se oli sotalaiva ja sitäpaitsi englantilainen. Sitten nousi sumu ja kadotin sen näkyvistäni."

"Kautta kunniani", minä sanoin, "se on varmaankin Krokodiili . Ei se ollutkaan aivan tuulesta temmattua, mitä sanoin Hassanille. Mr. Cato, Durban'in satamakapteeni, mainitsi minulle, että Krokotiilin piti kahden viikon sisällä tulla sinne noutamaan ruokavaroja palatessaan vakoilemasta orjakauppiaita. Olisipa omituista, jos se sattuisi kohtaamaan Marian ja pitäisi tarkastuksen sen ruumassa."

"Ei ollenkaan, Quatermain, sillä ellei kumpikaan muuta suuntaa, niiden täytyy kohdata noin tunnin kuluessa, ja toivon hirveästi, että niin käy. En ole antanut anteeksi tuolle Delgado lurjukselle sitä kepposta, jonka hän aikoi tehdä meille pujahtamalla tiehensä tavaroinemme, puhumattakaan noista onnettomista orjaraukoista. Olepa hyvä ja anna kahvia."

Seuraavain kymmenen minuutin ajan me söimme vaieten, silli Stephen'illä oli loistava ruokahalu, ja aamullinen kiipeäminen oli! tehnyt hänet nälkäiseksi.

Juuri lopetettuamme ateriamme Hassan ilmestyi eilistäkin roistomaisemman näköisenä. Huomasin sitäpaitsi, että hän oli hurjalla tuulella, joka varmaan johtui juomingin aiheuttamasta päänkivistyksestä. Taikka mahdollisesti se seikka, että hän luuli Marian onnellisesti ja meidän huomaamattamme päässeen merille orjalasteineen oli syynä hänen muuttuneeseen käytökseensä. Kolmas mahdollinen syy saattoi olla se, että hän oli aikonut murhata meidät edellisen yönä, mutta ei ollut saanut sopivaa tilaisuutta tuon miellyttävän tuumansa toteuttamiseen.

Tervehdimme häntä kohteliaasti, mutta hän ei vastannut siihen, vaan kysyi töykeästi Sammyn välityksellä, milloin aioimme lähteä, sillä hän halusi saada jälleen haltuunsa talon, jota "kristityt koirat saastuttivat".

Minä vastasin, että aioimme lähteä niin pian kuin hänen lupaamansa kaksikymmentä kantajaa saapuisivat, mutta ei ennen.

"Te valehtelette", hän sanoi. "En ole koskaan luvannut teille kantajoita; minulla ei ole sellaisia."

"Tarkoitatteko, että lähetitte ne viime yönä kaikki pois Marian orjain mukana?" minä kysyin miellyttävästi.

Lukijani, oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kunnioitettavassa iässä olevan ja äreäluontoisen koiraskissan ulkomuotoon ja käytökseen, kun pieni koira äkkiä häiritsee sitä kesken saaliin pyyntiä? Oletko huomannut, kuinka se vetäytyy kaarimaiseen ja luonnottomaan muotoon, kuinka se silminnähtävästi paisuu miltei kaksinkertaiseen kokoon, kuinka sen karva on pystyssä ja silmät salamoivat, ja oletteko kuullut sitä sanatonta ryöppyä, joka purkautuu esille sen avoimesta suusta? Jos olet, niin sinulla varmaan on hyvä käsitys siitä vaikutuksesta, jonka sanani tekivät Hassaniin. Mies näytti aivan halkeavan raivosta. Hän työntyi eteenpäin, verestävät silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä, hän kiroili hirveästi, tarttui suuren puukkonsa kahvaan, ja lopuksi hän teki samaa mitä kissakin, hän sylki. Stephen seisoi vieressäni tyynenä kuin kurkkukasvi ja hyvin huvitettuna, mutta oli sattumalta vähän lähempänä Hassania kuin minä ja sai siis osalleen koko julmuuden. Kautta kunniani, silloinpa hän heräsi! Hän päästi kiivaan huudon ja hyökkäsi samassa sekarotuista vastaan kuin tiikeri ja antoi hänelle aimo iskun keskelle nenää. Hassan hoipertui taaksepäin, tarttuen puukkoonsa, mutta katsahtaessaan Stephen'iin hän päästi sen ja vaipui maahan. Minä sieppasin puukon, ja kun teko oli tehty ja sitä oli liian myöhäistä keskeyttää, annoin asian kehittyä ja pidätin zuluja, jotka olivat hyökänneet esille kuullessaan melun.

Hassan nousi, ja hänen kunniaksensa minun on sanottava, että hän hyökkäsi kuin mies, niska köyryssä. Hänen suuri kallonsa sattui keveämmän Stephen'in rintaan ja kaatoi hänet kumoon, mutta ennenkuin arabialainen ehti käyttää asemaansa, toinen oli jo jaloillaan. Sitten seurasi todella loistava taistelu. Hassan taisteli päällään, nyrkeillään ja jaloillaan, Stephen ainoastaan nyrkeillään. Väistäen vastustajansa hyökkäyksiä hän antoi iskunsa sivultapäin, ja pian hänen tyyneytensä ja taitonsa alkoivat vaikuttaa. Kerran Hassan nakkasi hänet nurin iskemällä kumartuneesta asennosta altapäin leukaan, mutta seuraavassa hetkessä arabialainen itse kirjaimellisesti lensi nurin. Oi, kuinka zulut iloitsivat ja minäkin aivan hypin ihastuksesta. Mutta jälleen Hassan nousi, sylkäisi suustaan pari hammasta ja ryhtyi uuteen menettelytapaan tarttumalla Stephen'iä vyötäisistä. Ylös ja alas he heilahtelivat, arabialainen potki polvillaan ja koetti purrakin englantilaista, kunnes tuska muistutti häntä lähteneistä etuhampaista. Kerran hän oli vähällä saada Stephen'in maahan — vähällä, mutta ei aivan, sillä kaulus, johon hän oli tarttunut (tarkoitus oli kuristaa) ratkesi, ja Hassanin turbaani valahti kasvoille, joten hän ei hetkiseen nähnyt mitään.

Samassa Stephen tarttui vasemmalla kädellään hänen vyötäisiinsä ja mukiloi uhriansa oikealla kädellään niin armottomasti, että hän vaipui istumaan maahan ja kohotti kätensä alistumisen merkkinä.

"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi:
"Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."

Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.

"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on kantajain laita?"

"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."

"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi, että paikka oli paaluaidan ympäröimä.

Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.

"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa teille aikanaan."

Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin syöksyi esille arabialainen, huutaen:

Arabialainen tuijotti, niin että luulin hänen silmäinsä pullistuvan päästä, sillä bey Hassan oli todellakin näkemisen arvoinen. Sitten hän huusi säikähtyneellä äänellä:

Tykki jylähti toisen kerran. Hassan ei sanonut mitään, mutta hänen päänsä painui, ja minä huomasin hänen menettäneen kolme hammasta.

"Se on Krokodiili ", minä huomautin hitaasti ja pyysin Sammyä kääntämään. Sitä sanoessani vedin taskustani esille Englannin lipun, jonka olin sinne pannut kuultuani, että laiva oli näkyvissä. "Stephen"; minä jatkoin levittäessäni sitä, "jos olet jo ennättänyt hengähtää, niin tahtoisitkohan kiivetä uudelleen tuonne palmupuuhun antamaan merkkiä merelle päin Krokodiilille ?"

"Kuninkaan nimessä, sepä oiva keksintö", sanoi Stephen hilpeät kasvot hymyilevinä, vaikkakin vielä turvoksissa. "Hans, tuo minulle pitkä keppi ja nuoran pätkä."

"Englantilaiset herrat", hän huohotti, "te saatte kantajat. Minä menen niitä noutamaan."

"Et mene", minä sanoin. "Sinä jäät tänne panttivangiksi. Lähetä tuo mies."

Hassan antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja lähetti katosi, tällä kertaa kohti oikealla olevaa paaluaidan ympäröimää kylää.

Hänen mentyään saapui toinen lähetti, joka sekin näytti hämmästyvän päällikkönsä tilaa.

"Bey — jos olet bey", hän lausui epäilevällä äänellä, sillä Hassanin miellyttävät kasvot olivat alkaneet turvota ja saada väriä, "me olemme nähneet kaukoputkella, että englantilainen sotalaiva on lähettänyt venheen ja laskenut Marian kylkeen."

"Jumala on suuri!" mutisi Hassan neuvottomana, "ja Delgado, joka on varas ja petturi aina äitinsä kohdusta, sanoo totuuden. Englantilaiset saatananlapset tulevat maihin. Kaikki on lopussa; ei ole muuta pelastusta kuin pako. Käske miesten paeta pensaikkoon ja ottaa orjat — tarkoitan palvelijansa. Minä lähden heidän kanssaan."

"Ei, sinä et mene", minä keskeytin Sammyn välityksellä; "et ainakaan heti. Sinä seuraat meitä."

"Lordi Quatermain" (muistan tämän puhuttelusanan, syystä että se on lähinnä pääriarvoa kaikista arvonimistä, mitä olen saanut tai luultavasti tulen saamaan), "jos annan teille kaksikymmentä kantajaa ja seuraan mukananne muutamia päiviä matkallanne sisämaahan, lupaatteko olla antamatta merkkiä laivallaoleville maanmiehillenne ja opastamatta heitä maihin?"

"Oi", hän vastasi, "luulenpa, että suostun. Tämä roisto on jo saanut aika hyvän opetuksen, ja jos Krokodiilin väki laskee maihin, se on oleva retkemme loppu. Yhtä varmasti kuin munat ovat munia he vievät meidät Zanzibariin tai muuanne todistajiksi orjaoikeuteen. Emme siis saisi mitään aikaan, sillä ennenkuin laivamiehet ehtisivät tänne, kaikki nämä konnat, lukuunottamatta ystäväämme Hassania, pötkisivät pakoon. Näes, emme ole niinkään varmat, että hän joutuu hirteen. Luultavasti hän lopultakin pelastuu. Kansainvälinen laki, ulkovallan alamainen, ei suoranaisia todisteita — ja sensemmoiset seikat, tiedäthän."

Sillävälin tapahtui monenlaista. Näin meitä kohti kuljetettavan kahtakymmentä alkuasukasta, luultavasti luvatut kantajat; sitten näin suuren joukon muiden alkuasukasten seuraamina pakenevan pensaikkoon. Vihdoin saapui kolmas lähetti, joka ilmoitti Marian purjehtivan eteenpäin nähtävästi anastajain ohjaamana ja sotalaivan ponnistelevan perässä. Ilmeisesti sillä ei ollut aikomustakaan laskea maihin tälle rannalle, joka ainakin nimellisesti oli portugalilaisten aluetta. Senvuoksi, jos jotain oli tehtävä, meidän piti toimia nopeasti.

No niin, lopputulos oli se, että minä hulluudessani hyväksyin Stephen'in neuvon enkä tehnyt mitään. Sellainen on helpoin ja tavallisesti enimmän harmia tuottava ratkaisu. Kymmentä minuuttia myöhemmin minä muutin mieleni, mutta silloin se oli liian myöhäistä, Krokodiili oli jo merkinannon ulottumattomissa. Tämän huomasin keskusteltuani Hansin kanssa.

"Baas", hän sanoi arvokkaalla ja veitikkamaisella tavallaan, "luulen, että olette tehnyt erehdyksen. Te unohdatte, että nuo valkeihin vaatteisiin puetut keltaiset paholaiset, jotka nyt ovat paenneet, tulevat takaisin, ja että teidän palatessanne sisämaasta he voivat odottaa teitä. Jos nyt englantilainen sotalaiva olisi hävittänyt heidän kaupunkinsa ja orjamajansa, he olisivat voineet mennä muuanne. Joka tapauksessa", hän lisäsi myöhemmin, katsahtaen pahoinpideltyyn Hassan'iin, "meillä on heidän päällikkönsä ja tietystihän te hirtätte hänet, baas? Tai ellette itse tee sitä mielellänne, jättäkää se minun toimekseni. Osaan hyvin hyvästi hirttää. Kerran nuorempana autoin pyöveliä Kapkaupungissa."

VI.

ORJATIE.

Kun luvatut kaksikymmentä kantajaa olivat saapuneet viiden tai kuuden pyssyillä varustetun arabialaisen johdolla, me menimme Hassanin ja metsästäjäin kanssa heitä tarkastamaan. Se oli joukko miellyttäviä vaikka laihoja ja arannäköisiä miehiä, jotka päättäen ulkomuodosta ja hiuksista olivat eri heimojen jäseniä. Kun olimme jättäneet heidät, niin arabialaiset tai oikeammin yksi heistä aloitti kiihkeän keskustelun Hassanin kanssa. Kun Sammy ei ollut saapuvilla,, niin en tiedä mitä he sanoivat, vaikka sen verran sain selville, että he neuvottelivat Hassanin pelastuksesta. Joka tapauksessa he hylkäsivät ajatuksen ja juoksivat tiehensä, niinkuin heidän kumppaninsakin olivat tehneet. Yksi kuitenkin, joka oli muita rohkeampi, kääntyi ja ampui kohti minua. Hän ampui muutamia kyynäröitä syrjään, päätin sen kuulan äänestä; arabialaiset ovat näet huonoja pyssymiehiä. Murhayritys ärsytti minua kuitenkin siinä määrin, että päätin vastata laukaukseen. Minulla oli mukanani pieni Intombi-niminen rihlapyssyni, sama, jolla Dingaanin kylässä olin ampunut korppikotkia monta vuotta sitten, kuten Hans minulle muistutti. Olisin tietysti voinut ampua miehen kuoliaaksi, mutta sitä en halunnut. Olisin myöskin voinut ampua häntä sääreen, mutta silloin meidän olisi pitänyt joko hoitaa häntä tai jättää kuolemaan! Valitsin siis hänen oikean kätensä, joka paetessa oli ojennettuna ulospäin, ja noin viidenkymmenen askeleen päästä ammuin sen lävitse juuri kyynärpään yläpuolelta.

"Katsokaa", sanoin zuluille nähdessäni käden hervahtavan, "tuo halpamainen mies ei koskaan enää ammu ketään."

"Hyvä, Macumazahn, erinomaista!" sanoi Mavovo, "mutta kun tähtäätte noin hyvin, miksi ette valinnut päätä? Tuo kuula meni puoliksi hukkaan."

Seuraava työni oli päästä yhteyteen kantajain kanssa, jotka onnettomat luulivat, että heidät oli myyty uudelle isännälle. Huomautettakoon tässä, että he eivät olleet myytäviksi aiottuja orjia, vaan Hassanin puutarhain viljelijöitä. Onneksi sain selville, että kaksi heistä kuului mazitu-kansaan, joka kuten muistettanee, on samaa verta kuin zulut, vaikka se silloin olikin jo monessa sukupolvessa ollut erillään emäkansasta. Nämä miehet puhuivat murretta, jota ymmärsin, vaikkakin alussa hyvin vaikeasti. Pohjakielenä oli zulu, mutta siihen oli sekoittunut paljon muitten heimojen kieliä, joitten naisia mazitut olivat ottaneet vaimoikseen.

Joukossa oli sitäpaitsi eräs, joka osasi puhua jonkinlaista murteellista arabiankieltä, kuitenkin kyllin hyvin voidakseen keskustella Sammyn kanssa.

Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana, kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin, asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa istui Mavovon vartioimana.

Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.

"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."

"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä, englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."

Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin, jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä, mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia, niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa. Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä omallatunnolla.

Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.

Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa. Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui; kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion — se oli vain noin kymmenen jalan korkuinen — sillä kohdalla, missä syvä, noin viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta, jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän. Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.

"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle, ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.

Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun Krokodiili saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.

Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä. Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.

Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti, korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo, missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi Englannin rahalla — silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta. Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.

Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus. Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan saaliista.

Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret tulot.

Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat päiväkausia kintereillämme.

Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi, mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena, että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla varmoja.

Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi seuraavat rivit:

Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne, te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"

Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia, jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen:

"Teimme totisesti synnin, kun emme hirttäneet Sinua silloin, kuin olit vallassamme. Sinä susi, joka lihot viattomain verestä, sitä virhettä emme toiste enää tee. Kuolemasi on lähellä, ja me luotamme käsiimme. Tule roistojesi seurassa minne ikinä haluat. Mitä enemmän heitä on, sitä hauskempi meille, jotka mieluummin vapautamme maailman useista vihollisista kuin vain joistakuista. Näkemiin

"Niin", vastasi Stephen, "mutta ehkä hiukan mahtipontinen sävyltään. Jos tuo herrasmies saapuisi kolmensadan asestetun miehen seuraamana — mitä sitten?"

"Silloin, poikaseni", minä vastasin, "tavalla tai toisella me antaisimme hänelle kyytiä. En usein näe enteitä, mutta nyt minusta tuntuu, että mr. Hassanilla ei ole pitkää aikaa elettävänä ja että me olemme läheisesti tekemisissä hänen kuolemansa kanssa. Odota, kunnes saat nähdä orjakaravaanin, ja silloin ymmärrät tunteeni. Minä tunnen tämän herrasväen. Meidän vähäinen ennustuksemme käy hänen hermoilleen ja antaa hänelle hiukan tulevaisten esimakua. Hans, mene panemaan tämä kirje tuon halaistun kepin päähän. Kirjeenkantaja kulkee ennen pitkää ohitse."

Sattui niin, että muutamia päiviä myöhemmin saimme nähdä orjakaravaanin, kunnianarvoisen Hassanin kauppatavaraa.

Olimme kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin läpi ihanan ja terveellisen seudun, suunnaten melkein suoraan länttä kohti tai oikeammin hiukan luoteeseen. Maa oli aaltomaista ja rikasta, runsasvetistä ja ainoastaan virtain vierillä pensaikon peittämää, ylämaan ollessa lakeaa ja puistomaista, koristeena vain siellä täällä yksinäinen puu. Näkyi selvästi, että asutus oli vielä äskettäin ollut tiheä, sillä me sivuutimme raunioiksi hävitettyjä kyliä tai oikeammin kaupunkeja, joissa oli ollut suuret torit. Nämä kaupungit oli poltettu tai jätetty autioiksi, tai niissä asui vain jokunen vanhus, elättäen itseään umpeenkasvaneista puutarhoista. Nuo ihmisraukat, jotka istuivat yksin ja valittaen auringonpaisteessa tai mahdollisesti koettivat heikosti työskennellä muinoin hedelmällisillä pelloilla, juoksivat tavallisesti kirkuen pakoon meidän lähestyessämme, sillä asestettuja miehiä he luonnollisesti pitivät orjakauppiaina.

Väliin onnistuimme kuitenkin saamaan jonkun heistä kiinni, ja joku matkueestamme pääsi aina heidän tarinainsa perille. Oikeastaan se oli vain yksi ja sama tarina. Arabialaiset orjakauppiaat olivat milloin milläkin tekosyyllä yllyttäneet heimon heimoa vastaan. Sitten he asettuivat voimakkaamman puolelle ja kukistivat heikomman kauheilla pyssyillään, surmasivat vanhukset ja veivät nuoret miehet, vaimot ja lapset (lukuunottamatta pikkulapsia, jotka teurastettiin) myytäviksi. Toiminta näytti alkaneen noin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin Hassan-ben-Mohammed tovereineen oli saapunut Kilwaan ja karkoittanut sieltä lähetyssaarnaajan, joka oli perustanut sinne lähetysaseman.

Alussa tämä kauppa oli äärettömän helppoa ja tuottavaa, sillä raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa. Mutta vähitellen lähiseudut oli tyhjennetty. Lukemattomia heimoja oli surmattu ja valitut niistä alistettu orjaikeen alle; ne, jotka näistä jäivät eloon, katosivat laivoilla tuntemattomiin maihin. Niin tapahtui, että orjakauppiaat olivat pakotetut pyrkimään kauemmaksi ja ulottamaan matkansa aina suuren mazitu-kansan, edellämainitsemani zulun-sukuisen sisämaanheimon, alueen rajoille. Saamiemme tietojen mukaan oli ollut liikkeellä sellainenkin huhu, että heillä oli aikomus piakkoin hyökätä suurella voimalla Mazitu-maahan, pyssyjensä avulla voittaa sen kansa ja siten avata itselleen uusi ja miltei tyhjentymätön varasto erittäin hyvää elävää kauppatavaraa. Sitä ennen he vain puhdistivat muutamia pikku heimoja, jotka siihen saakka olivat pelastuneet heidän käsistään sen tautta, että heidän asumapaikkansa olivat pensaikoissa tai vaikeapääsyisten vuorten takana.

Tien, jota kuljimme, tunsimme heti orjatieksi. Sen huomasimme jo lukuisista luurangoista, joita löysimme pitkästä heinikosta sen molemmin puolin, muutamilla kun oli vielä paksu orjanies niskassa ja palmunkuiturenkaat ranteissa. Nämä olivat luultavasti uupuneet matkalla, toiset taas, päättäen, murskatuista kalloista, olivat päässeet vaivoistaan valtaajainsa vapauttamina.

Matkamme kahdeksantena päivänä jouduimme odottamatta orjakaravaanin jäljille. Se oli ollut matkalla rannikkoa kohti, mutta kääntynyt syystä tai toisesta takaisin. Mahdollisesti se oli tapahtunut sen takia, että karavaanin johtajia oli varoitettu joukkomme lähestymisestä. Tai ehkä he olivat kuulleet, että eräs toinen karavaani, joka toimi toisella alueella, oli saaliineen matkalla sinnepäin, ja tahtoivat odottaa sen saapumista kulkeakseen eteenpäin yhtynein voimin.

Heidän jälkiänsä oli helppo seurata. Ensin löysimme noin kymmenvuotisen pojan ruumiin. Sitten korppikotkat ilmiantoivat meille kahden nuoren miehen jäännökset, joista toinen oli ammuttu ja toinen saanut kirveeniskun. Heidän ruumiinsa oli huolimattomasti peitetty heinäin alle, en tiedä missä tarkoituksessa. Mailia tai kahta etempänä kuulimme lapsen valitusta ja löysimme sen seuraamalla itkun ääntä. Se oli noin nelivuotias pikku tyttö, joka ennen oli ollut sievä lapsi mutta nyt oli enää vain elävä luuranko. Meidät nähdessään se ryömi nelinkontin pakoon kuin apina. Stephen seurasi sitä, mutta minä tunsin niin suurta sääliä, että kaivoin varastoistamme esille purkin säilykemaitoa antaakseni lapselle. Samassa kuulin Stephenin kauhistuneen äänen huutavan minua. Arvasin hänen löytäneen jotain kauheaa ja läksin hyvin vastenmielisesti pensaikkoon, sinne missä hän oli. Siinä istui puunrunkoon sidottuna nuori nainen, nähtävästi lapsen äiti, koska se tarttui kiinni hänen jalkaansa.

Jumalan kiitos hän eli vielä, vaikka ennen seuraavan aamun koittoa hän olisi varmasti kuollut. Me irroitimme hänet puusta, ja zulu-metsästäjät, jotka muulloin kuin sodassa ovat lempeäluontoisia, kantoivat hänet leiriin. Loppujen lopuksi me suurella vaivalla saimme pelastetuksi äidin ja lapsen hengen. Minä lähetin noutamaan luokseni mazitut, joidenka kanssa nyt jo osasin aivan hyvin puhua, ja kysyin heiltä, minkä vuoksi orjakauppiaat tekivät tällaisia tekoja.

"Senvuoksi, päällikkö, että nuo mustasydämiset arabialaiset tappavat kaikki, jotka eivät enää jaksa kävellä, tai sitovat heidät puihin kuolemaan. Jos he päästäisivät uupuneet menemään, nämä saattaisivat tointua ja pelastua, ja arabialaiset ovat pahoillaan, jos joku, joka on ollut heidän orjansa, elää ja on vapaa ja onnellinen."

"Niinkö? Niinkö todella?" huudahti Stephen, puhisten raivoa, joka muistutti hänen isäänsä. "Hyvä, jos minä vain saan tilaisuuden, niin kyllä kostan."

Stephen oli helläluonteinen nuori mies, mutta kiihoitettuna hän oli omalla lempeällä ja hitaalla tavallaan kova.

Toivomansa tilaisuuden hän sai kahden vuorokauden kuluttua. Sinä päivänä me leiriydyimme varhain kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että pelastamamme äiti ja lapsi olivat niin heikot, että eivät voineet kulkea lepäämättä, eikä meillä ollut liikoja miehiä heitä kantamaan; toinen oli se, että löysimme ihanteellisen levähdyspaikan. Se oli kuten tavallista autioksi jäänyt kylä, jonka läpi juoksi ihana virta. Otimme haltuumme muutamia ulommaisia majoja, joita ympäröi aita, ja kun Mavovo oli onnistunut ampumaan lihavan antilooppilehmän ja sen puolikasvuisen vasikan, me valmistauduimme viettämään tavanmukaista juhlaa. Sammyn valmistaessa toipuneelle vaimolle lihalientä ja meidän Stephen'in kanssa poltellessa piippujamme häntä katsellen Hans pujahti sisään murtuneen orjantappura-aidan eli boman läpi ja ilmoitti, että arabialaiset olivat tulossa kahdessa ryhmässä suuri orjajoukko mukanaan.

Me juoksimme ulos ja näimme, kuten hän oli sanonut, kaksi lähestyvää karavaania, tai oikeammin ne olivat jo saavuttaneet kylän, vaikkakin jonkun matkan päässä meistä, ja leiriytyivät parasta aikaa entiselle torille. Toinen niistä oli se, jonka jälkiä olimme seuranneet, vaikkakin parin viimeisen tunnin ajan olimme kulkeneet toista tietä etupäässä siitä syystä, että emme jaksaneet nähdä sellaisia näkyjä, joita olen kuvannut. Joukko näytti käsittävän noin kaksisataa viisikymmentä orjaa ja yli neljäkymmentä vartijaa, kaikki pyssyillä varustettuja mustia miehiä ja useimmat puvustaan päättäen arabialaisia tai sekarotuisia arabialaisia. Toisessa karavaanissa, joka lähestyi toiselta suunnalta, ei ollut enempää kuin sata orjaa ja kaksi- tai kolmekymmentä vartijaa.

"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain, ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan; siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."

Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen keskustelun iskuihin.

Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.

"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis tervehdyskäynnille?"

"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa asiain kehitystä."

Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun — en uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme — ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta, urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin. heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä, ja lähti tekemään valmistuksia.

Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla vartijoita.

Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu, la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.

"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku orja."

Senjälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään, kunnes vihdoin Hans tuntui maan sisästä nousevan eteeni ja hänen takanaan mazitu ja hänen toinen seuralaisensa.

"Baas, näin se kuuluu. Me olemme saaneet tietää kaikki. Arabialaiset tietävät kaiken, mikä koskee teitä ja miehiänne. Hassan on lähettänyt heille määräyksen surmata teidät. On hyvä, ettette mennyt heidän luokseen, sillä teidät olisi varmasti tapettu. Me ryömimme lähelle ja kuulimme heidän keskustelunsa. He aikovat aamunkoitteessa tehdä rynnäkön meitä vastaan, ellemme lähde liikkeelle aikaisemmin, mistä he vakoojainsa kautta saavat tiedon."

"Silloin he hyökkäävät meidän järjestäessämme karavaania tai heti lähdettyämme liikkeelle."

"Niin, baas. Nämä kaksi miestä ryömivät orjain joukkoon ja puhuttelivat heitä. Nuo orjat ovat hyvin surullisia, ja moni heistä on kuollut sydämenahdistukseen jouduttuaan pois kodeistaan ja tietämättä, minne heitä viedään. Näin yhden juuri kuolevan; se oli nuori nainen. Hän puheli toisen vaimon kanssa ja näytti aivan terveeltä, ainoastaan väsyneeltä, kunnes hän äkkiä sanoi kuuluvalla äänellä: 'Nyt minä kuolen mutta palaan takaisin henkenä lumoamaan noita paholaisia, kunnes hekin tulevat hengiksi.' Sitten hän kutsui heimonsa päämiestä, pani käden sydämelleen ja kaatui kuolleena maahan. Mutta", Hans lisäsi miettiväisesti ja sylkäisi, "ei hän päässyt kaatumaan aivan maahan, sillä orjamies piti hänen päätään koholla. Arabialaiset olivat hyvin vihoissaan sekä siitä, että hän oli kironnut heitä, että hänen kuolemastaan. Eräs heistä tuli ja potkaisi hänen ruumistaan ja ampui sitten hänen sairaan pikku poikansa, koska äiti oli kironnut heitä. Mutta kaikeksi onneksi hän ei nähnyt meitä, sillä me seisoimme varjossa kaukana tulesta."

"Vielä eräs asia, baas. Nämä miehet lainasivat teidän antamanne veitset kahdelle urhoollisimmalle orjalle, jotta nämä voisivat leikata poikki orjanikeet ja köydet, joilla heidät oli sidottu, ja lähettää ne sitten miehestä mieheen, jotta kaikki voisivat tehdä samoin. Mutta mahdollisesti arabialaiset huomaavat sen, ja silloin nämä miehet jäävät ilman veitsiä. Siinä kaikki. Onko baas'illa vähän tupakkaa?"

"Nyt, Stephen", minä sanoin Hansin mentyä ja selitettyäni tilanteen, "meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko livahdamme noiden herrasmiesten käsistä heti, missä tapauksessa meidän on jätettävä tuo vaimo lapsineen oman onnensa nojaan, tai voimme jäädä tänne odottamaan hyökkäystä."

"Minä en pakenisi", Stephen sanoi synkkänä, "olisi raukkamaista hylätä tuo vaimoraukka. Sitäpaitsi marssiessamme saattaisi tapahtua pahempaakin. Muista, että Hans sanoi meitä vakoiltavan."

"Minun kansallani on tapana mieluummin hyökätä kuin odottaa hyökkäystä, ja kuitenkin, isäni, tässä tapauksessa sydämeni on sitä vastaan. 'Hans' (hän kutsui häntä nimellä Inhlatu , joka on zulukielinen, pilkkukäärmettä merkitsevä sana ja vastaa hottentotin kafferinkielistä. nimeä) sanoo noita keltaisia koiria olevan aina kuuteenkymmeneen, ja niillä on kaikilla pyssyt, kun taas meitä on ainoastaan viisitoista, sillä orjiin emme voi luottaa. Hän sanoo heidän sitäpaitsi olevan lujan aidan suojassa ja valveilla, vakoojain vartioimina, joten emme helposti voi heitä yllättää. Mutta nähkääs, isäni, mekin olemme lujan aidan suojassa, eikä meitäkään voi yllättää. Ja luulen, että miehet, jotka muulloinkin kuin sodassa kiduttavat ja tappavat vaimoja ja lapsia, ovat varmasti pelkureita eivätkä uskalla hyökätä, jos ammumme hyvin, jos he yleensä tulevat ensinkään. Sentähden sanon: 'Odottakaa kunnes puhveli joko hyökkää tai pakenee. Mutta teidän on sananvalta, Macumazahn, Vartija yöllä, ei minun, teidän metsästäjänne. Puhukaa te, joka olette vanhennut sodassa, ja minä tottelen."

"Sinä puhut viisaasti", minä vastasin; "mieleeni johtuu toisiakin syitä. Nuo arabialaiset saattaisivat kätkeytyä orjain selän taa, ja me tappaisimme näistä monta vahingoittamatta ensinkään arabialaisia. Stephen, luulenpa, että meidän on katseltava asiaa tässä valossa."

"Hyvä juttu, Quatermain. Toivon vain Mavovon siinä suhteessa olevan väärässä, että nuo mustat saattaisivat muuttaa mielensä ja paeta."

"Totisesti, nuori mies. Sinähän käyt aivan liian verenhimoiseksi ollaksesi orkideainviljelijä", minä huomautin, katsahtaen häneen. "Minä puolestani toivon hartaasti Mavovon olevan oikeassa, sillä ellei niin ole, niin sanon sinulle, että tämä saattaa olla huono yritys."

"Olen tähän asti aina ollut rauhanmies", Stephen vastasi, "mutta nähdessäni noita onnettomia orjaraukkoja murskattuine paineen ja puihin nääntymään sidottuja vaimoja —"

"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät aamiaisensa valmiina."

VII.

ORJAIN RYNNÄKKÖ.

No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi. Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli bomaa niin paljon kuin mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja. Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen taisteluunsa.

Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.

Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä, jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet, silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä, jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä. Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa vahtitulen valossa.

"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."

Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.

Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan, mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:

"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa, ukkoseni, eikö ole?"

"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin raivoissani tieheni.

Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan. Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.

"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin
Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.

Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi hyödyttänyt?

Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia
Stephen'ille ja minulle.

"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen, vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."

"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme puolesta."

Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden taakseen moittivan katseen.

Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.

"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu jotakin."

Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia, tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä äänillään.

"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät turvaa meidän luotamme."

Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä, jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin. Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa, sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän takaa-ajajainsa kuulille.

"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän jalkoihinsa."

Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.

Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli boman kohti leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".

Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia, toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla, ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja — no niin, tuollaisessa tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota henkilöä olin tähdännytkin.

Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä, ja Stephen huudahti innostuneena:

"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin, "sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa ampumarei'istä."

Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen, huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen, takaaladattavan pyssyni — ensimmäisen mitä olen omistanut — enkä suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.

Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun, juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin, että me voimme ampua heidän ylitseen.

Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet, sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.

Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin, että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä bomaa , mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi suorittaa ilman liian suurta tappiota.

"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä, ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."

"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja hänen lapsensa?"

Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.

Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä, sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä. Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.

"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa velkansakin."

"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he pitävät parempana, niin voimme jättää heidät — arabialaisten hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista ja myrkystä.

Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä jotakin tapahtui.

Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle. Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he olivat päässeet melkein boman lähelle, mistä me hämmästyneinä katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt voidakseni puhua.

"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia) "on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"

Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui. Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet, kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan, pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi, emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme olekaan tietämättömiä villejä.

Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina, sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka voimme mukanamme kuljettaa?

"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella, niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne, mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että viinaryyppy — oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos te annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."

No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn, ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin viinasta.

No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin, sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin ensimmäiseen kirjaan saakka.

Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton, ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa — hän ei ollut milloinkaan pitänyt vedestä — hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää, mitä oli tapahtunut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen, kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" — hädän hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista enää muuta."

"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."

"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."

Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.

Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää ruokaa.

"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."

Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me, vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.

Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten seurasi pitkä indaba eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla huomaisimme heidän menneen tiehensä.

Tämän jälkeen palasimme bomaamme päästäksemme juuri näkemään surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.

Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa haamujen maahan ( hamba kachle , kuten hän sanoi), mikä epäilemättä tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi, ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.

"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta
Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"

"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta. Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä, "hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että hänen mat—" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.

"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta", sanoi Stephen palattuamme bomaan , "mutta minkävuoksi he hautasivat hänen mukanaan astiat ja keihäät?"

"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin. "Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."

VIII.

TAIKAPEILI.

Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi, huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.

Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä. Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee näkyviin.

Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä rautapatoja kivillä tai sauvoilla.

Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin vanhassa kirjassa.

Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.

"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja nukkui uudelleen.

Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. — A.Q.] Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis vihdoin läksimme.

Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun. Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.

Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.

Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640 jalkaa merenpinnan yläpuolella.

"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme saaneet Hassanilta.

"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot asuvat."

Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli sumuista ja kylmä tuuli.

"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain ruohikkoja ja villejä eläimiä."

"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta tai jostakin kuopasta."

"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa saattaa tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta päivästä.

Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä, joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.

"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella — tähysteleminen ei hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.

Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan terveet, en kuullut mitään.

Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään.
Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.

Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti kimmeltävän heidän keihäillään.

"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia. Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.

"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."

"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään saattavat tehdä!"

Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus, ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.

Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat, että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.

"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä, saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut, jotka ovat vahdissa."

Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin — viidakon edessä riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten voinut nähdä mitään — kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme. Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä. Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa. Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni, minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.

Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää, Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas villejä.

Päivän kirkastuessa — tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti — ja sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä, tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.

He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt", sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."

"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."

Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta, tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa olleet kuoleman omat.

Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään. Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa, kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin unta; en ikinä unohda sitä.

Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet), meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin, että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin. Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin hänelle käteen tuopillisen kahvia.

"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.

Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen, sillä kuulin hänen sanovan:

"Oi Babemba, valkoiset herrat Macumazana ja Wazela kysyvät: tahdotko jakaa heidän pyhän juomansa heidän kanssaan."

Ymmärsin sanat täydellisesti, sillä tuon kansan kieli oli niin zulu-murteen tapaista, että se ei tuottanut minulle minkäänlaista vaikeutta.

"Heidän pyhää juomaansa!" huudahti vanha mies, hätkähtäen. "Mies, se on kuumaa punavettä. Tahtovatko nuo valkoiset velhot myrkyttää minut mwavilla ?"

Tässä minun on selitettävä, että mwavi eli mkasa , miksi sitä joskus kutsutaan, on erään mimosalajin sisäkuoresta tai joskus strychnoskasvin juuresta puristettua nestettä, jota tietäjävelhot antavat rikoksesta syytetylle henkilölle. Jos se tekee heidät sairaiksi, heidät julistetaan syyttömiksi. Jos he saavat kouristuksia tai vaipuvat horroksiin, he ovat ilmeisesti syyllisiä ja kuolevat joko myrkyn vaikutuksesta tai myöhemmin muusta syystä.

"Ei tämä ole mwavia , oi Babemba", sanoi Jerry. "Se on jumalallista nestettä, jonka voimalla valkoiset miehet ampuvat tarkasti ihmeellisillä pyssyillään, jotka kaatavat ihmisen tuhannen askeleen päästä. Katso, minä nautin siitä vähän", ja niin hän tekikin, vaikka se lienee polttanut hänen kieltään.

Tämä rohkaisi vanhaa Babembaa ja hän haisteli kahvia, jonka tuoksu miellytti häntä. Sitten hän kutsui luokseen miehen, jonka arvelen omituisesta puvusta päättäen olleen tietäjän, antoi hänelle vähän juomasta ja odotti seurauksia, jotka näyttäytyivät siten, että tietäjä tahtoi tyhjentää koko tuopin. Babemba sieppasi sen vihastuneena hänen kädestään ja joi itse, ja kun olin pannut tuopin puolilleen sokeria, maistui seos hänestä hyvältä.

"Se on totisesti pyhä juoma", hän virkkoi huuliaan maiskutellen. "Onko sinulla sitä vielä?"

"Valkoisilla miehillä on enemmän", Jerry sanoi. "He kutsuvat sinua aterioimaan kanssansa."

Babemba pisti sormensa tuoppiin, pyyhkien sillä pohjalla olevaa sokeria, nuoli sormensa ja mietti.

"Hyvin menee", minä kuiskasin Stephen'ille. "En usko, että hän tappaa meitä saatuaan kahvia, luulenpa hänen vielä tulevan aamiaisellekin."

"Se saattaa olla ansa", sanoi Babemba ja alkoi kielellään lipoa sokeria tuopin pohjalta.

"Ei", Jerry vastasi uskottavalla äänellä, "vaikkakin valkeat herrat voisivat helposti tappaa teidät kaikki, he eivät vahingoita niitä, jotka ovat tulleet osallisiksi heidän pyhästä juomastaan paitsi siinä tapauksessa, että joku yrittää vahingoittaa heitä."

"Etkö voi tuoda pyhää juomaa vielä vähän tänne?" Babemba kysyi, antaen kielellään viimeisen puhdistuksen tuopille.

"En", sanoi Jerry, "jos haluat saada sitä, sinun on mentävä sinne. Älä pelkää. Tahtoisinko minä, oman kansasi mies, pettää sinua?"

"Se on totta!" huudahti Babemba. "Puheestasi ja kasvoistasi päättäen olet mazitu. Kuinka olet joutunut — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Minun on hyvin jano. Minä tulen. Sotilaat, istuutukaa ja olkaa varuillanne, ja jos minulle tapahtuu jotakin, kostakaa ja ilmoittakaa kuninkaalle."

Tämän kaiken kestäessä olin antanut Hansin ja Sammyn avata yhden laatikoista ja ottaa esille melkoisen suuren, puukehyksisen kuvastimen, jonka takana oli tuki, niin että se saattoi seista. Onneksi se oli ehyt; pakkauksemme olikin ollut niin huolellista, ettei yksikään kaukoputkistamme eikä muista särkyvistä esineistä ollut vahingoittunut. Puhdistin kuvastimen nopeasti ja asetin sen sitten melkein pystyyn pöydälle.

Vanha Babemba lähestyi hyvin epäluuloisena, mulkoillen ainoalla silmällään meitä ja kaikkea omaisuuttamme. Ollessaan jo aivan lähellä hän sattui vilkaisemaan kuvastimeen. Hän pysähtyi, hän tuijotti, hän peräytyi, mutta sitten uteliaisuus taas voitti, hän astui eteenpäin ja pysähtyi jälleen.

"Se", hän vastasi, "että täällä on ihmeellinen taikaesine. Näen, kuinka itse kävelen itseäni vastaan. Siinä ei ole erehdystä, sillä toinen silmäni on mennyt toisen sisään."

"Astu eteenpäin, oi Babemba", huusi tietäjä, joka oli koettanut juoda kahvin loppuun, "ja katso mitä tapahtuu. Pidä keihäs valmiina ja jos haamusi koettaa vahingoittaa sinua, niin tapa se."

Rohkaistuneena Babemba kohotti keihästään, mutta laski sen heti kiireesti maahan.

"Se ei auta, hullu tietäjä", hän huusi takaisin. "Haamuni nostaa myöskin keihäänsä, ja sen lisäksi te kaikki, joitten pitäisi olla takanapäin, olette edessäni. Pyhä juoma on juovuttanut minut; olen lumottu. Pelastakaa minut!"

Nyt näin, että pila oli mennyt liian pitkälle, sillä sotilaat olivat hätäännyksissään alkaneet jännittää jousiaan. Kaikeksi onneksi aurinko juuri sillä hetkellä tuli pilvestä aivan meitä vastapäätä.

"Oi Babemba", minä sanoin juhlallisella äänellä, "se on totta, että tämä taikakilpi, jonka olemme tuoneet sinulle lahjaksi, loihtii esille toisen itsesi. Tästälähin vaivasi tulevat puolta pienemmiksi ja ilosi kaksinkertaiseksi, sillä katsoessasi tähän kilpeen et enää ole yksi vaan kaksi henkilöä. Sillä on toisiakin ominaisuuksia — katso", ja minä nostin kuvastinta ja käytin sitä heliograafina, suunnaten heijastuneen auringon silmästä silmään pitkin edessämme olevaa puoliympyrän muotoista miesriviä. Kautta kunniani, kuinka he juoksivat!

"Ihmeellistä!" huudahti vanha Babemba, "ja voinko minäkin oppia sitä tekemään, valkea herra?"

"Voit kyllä", minä vastasin, "tule ja koeta. Pidä sitä nyt noin, kunnes minä luen loitsun", ja minä mutisin jotakin hölynpölyä ja suuntasin sen sitten erääseen mazituista, jotka jälleen kokoontuivat. "Kas noin! Katso! Katso! Olet osunut heitä silmiin. Olet loitsutaidon mestari. He pakenevat, he pakenevat!" ja totisesti he pakenivatkin. "Onko siellä joukossa joku, josta et pidä?"

"Montakin", Babemba vastasi painokkaasti, "etenkin tuo velhotietäjä, joka joi pyhän juoman melkein loppuun."

"Hyvä on; vähitellen minä näytän sinulle, kuinka voit polttaa häneen reiän tällä taikakeinolla. Ei, ei nyt, ei nyt. Hetkiseksi tämä aurinkopeli kuolee. Katso", ja minä pistin kuvastimen pöydän alle ja vedin taas esille takapuoli ylöspäin käännettynä. "Nyt et näe mitään, vai näetkö?"

"En muuta kuin puuta", vastasi Babemba, tuijottaen honkalautaan, joka sitä reunusti.

Sitten peitin sen pöytäliinalla ja muuttaakseni puheenaihetta tarjosin hänelle toisen tuopillisen "pyhää juomaa" ja tuolin, jolla istua. Vanha mies nousi hyvin varovasti istumaan kokoonkäännettävälle tuolille, asetti ison keihäänsä rautaisen kärjen polviensa väliin maahan ja tarttui tuoppiin. Tai oikeammin hän tarttui kyllä tuoppiin mutta ei oikeaan. Hänen olemuksensa oli niin hullunkurinen, että kevytmielinen Stephen, joka unohtaen tilanteen vaarallisuuden oli jo parin minuutin ajan taistellut sisällistä naurua vastaan, paiskasi kahvituoppinsa pöydälle ja vetäytyi telttaan, missä kuulin hänen tukahduttavan sopimatonta iloisuuttaan. Tämän kahvin Sammy hetken hämmennyksessä antoi vanhalle Babemballe. Samassa Stephen tuli takaisin ja tarttui hämmennystään peittääkseen Babemballe tarkoitettuun tuoppiin ja tyhjensi sen tai ainakin suurimmaksi osaksi. Silloin Sammy huomasi hänen erehdyksensä ja sanoi:

"Mr. Somers, olen pahoillani, mutta tässä on tapahtunut erehdys. Te juotte siitä tuopista, jonka tuo haiseva pakana juuri nuoli puhtaaksi."

"Minkätähden valkoinen herra tekee noin?" kysyi Babemba. "Nyt näen, että te varmasti petätte minua, ja se ei ole mitään muuta kuin mwavia , jota te annatte minulle juotavaksi, samaa ainetta, joka viattomille aiheuttaa oksennusta, mutta niille, jotka aikovat pahaa, kuoleman."

"Lopeta tuo hulluttelu, sinä tyhmeliini", minä mutisin ja potkaisin Stepheniä sääreen, "taikka muuten saat aikaan sen, että päämme pannaan poikki." Sain itseni vaivoin hillityksi ja sanoin sitten:

"Oi, ei suinkaan, kenraali. Tämä valkoinen herra on pyhän juoman pappi ja — tämä mitä näette, on uskonnollinen meno."

"Ei ole", minä vastasin, tarjoten hänelle korppua. "Ja nyt, kenraali Babemba, sano minulle, miksi tulet meitä vastaan viidensadan asestetun miehen kanssa?"

"Tappaakseni teidät, valkeat herrat — oh, kuinka kuumaa tämä pyhä juoma on, mutta kuitenkin miellyttävää. Tehän sanoitte, ettei se tartu? Sillä minä tunnen —"

"Syö leivosta", minä vastasin. "Ja minkävuoksi haluat tappaa meidät? Ole hyvä ja sano minulle heti totuus, muuten luen sen taikakilvestä, joka kuvastaa niin hyvin sisä- kuin ulkopuolenkin", ja minä kohotin vaatetta ja tuijotin lasiin.

"Jos osaat lukea ajatukseni, valkea herra, miksi vaivaat minua kysymällä?" kysyi Babemba johdonmukaisesti suu täynnä korppua. "Mutta jottei tuo kirkas kapina valehtelisi, sanon ne sinulle itse. Bausi, kansamme kuningas, lähetti minut tappamaan teidät, sillä hän on kuullut huhuja, että te olette suuria orjakauppiaita, jotka tulette pyssyillänne varustettuina vangitsemaan mazitu-kansaa ja kuljettamaan. heidät mukananne Mustan Veden rantaan myytäviksi ja lähetettäviksi sen toiselle puolelle suurissa, Itsestään liikkuvissa venheissä. Arabialaiset lähettiläät olivat antaneet hänelle tämän varoituksen. Tiedämme sen sitäpaitsi itsekin todeksi, sillä viime yönä teidän luonanne oli suuri joukko orjia, jotka keihäämme nähdessään pakenivat tuskin tunti sitten."

"Tämä taikakilpi kertoo hiukan toisenlaista tarinaa. Se sanoo, että kuninkaasi Bausi, jolle sivumennen sanoen meillä on paljon lahjoja mukanamme, käski sinun tuoda meidät kunnialla hänen luokseen, jotta saisimme neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista."

"Se on totta", hän änkytti, "että — tarkoitan, että kuningas jätti sen minun päätettäväkseni. Tahdon neuvotella velho-tietäjän kanssa."

"Jos hän jätti sen sinun päätettäväksesi, silloin asia on päätetty", minä sanoin, "sillä olet varmasti niin jalo ja ylevä, ettet ikinä koeta murhata niitä, joitten pyhästä juomasta juuri olet tullut osalliseksi. Jos niin tekisit", lisäsin kylmällä äänellä, "et itsekään saisi elää kauan. Yksi salainen sana vain, ja tuo juoma muuttuisi mitä pahimmaksi mwaviksi sisälläsi."

"Oi! Kyllä, valkea herra, se on päätetty", huudahti Babemba, "asia on päätetty. Älä vaivaa tuota salaista sanaa. Minä vien teidät kuninkaani luo, ja saatte puhua hänen kanssaan. Pääni ja isäni hengen kautta olette minun puolestani turvassa. Mutta jos sallitte, niin kutsun suuren tietäjän Imbozwin ja vahvistan päätöksen hänen läsnäollessaan ja näytän hänelle taikakilven."

Jerry sai tehtäväkseen lähteä noutamaan Imbozwia. Tämä saapuikin heti. Hän oli roistonnäköinen henkilö, jonka ikää oli vaikea arvata, kyttyräselkäinen, ryppyinen ja kierosilmäinen. Hänen pukunsa oli tavallinen tietäjänpuku, joka oli tehty käärmeennahasta ja kalansuomuista ja jota koristivat paviaanin hampaat ja pienet lääkepullot. Hänen suloaan lisäsi leveä, luultavasti punamullalla vedetty värijuova, joka kulki yli otsan ja nenän, huulien ja leuan ja loppui pennin kokoiseen punaiseen merkkiin juuri kaulan juuressa. Villainen tukka, johon oli punottu pieni musta kumirengas, oli voideltu talilla ja jauhotettu siniseksi. Se oli pystytetty sarven muotoon, joka noin viiden tuuman päässä pääkallosta kapeni teräväksi huipuksi. Kaiken kaikkiaan hän muistutti hyvin suuressa määrin paholaista, vieläpä pahantuulista paholaista, sillä hänen ensimmäiset sanansa sisälsivät moitteen siitä, ettemme olleet kutsuneet häntä Babemban kanssa nauttimaan pyhää juomaa.

Tarjouduimme valmistamaan hänelle uutta, mutta hän kieltäytyi, sanoen meidän tahtovan myrkyttää hänet.

Senjälkeen Babemba selitti hänelle asian, ilmeisesti hyvin hermostuneena, sillä hän näytti pelkäävän tuota vanhaa velhoa, joka kuunteli aivan hiljaa. Kun Babemba selitti, että olisi hullua ja epäoikeutettua pistää kuoliaiksi sellaisia taikureita kuin me ilman kuninkaan suoranaista käskyä, silloin Imbozwi vasta avasi suunsa, kysyen, minkävuoksi hän kutsui meitä taikureiksi.

"Pyh", sanoi Imbozwi, "eikö tyyni vesi ja kiilloitettu rautakin näytä kuvia!"

"Mutta tämä kilpi sytyttää tulen", sanoi Babemba. "Valkeat herrat sanovat, että se voi polttaa ihmisenkin."

"Sitten anna sen polttaa minut", vastasi Imbozwi sanomattoman halveksivalla äänellä, "niin kyllä uskon, että nämä valkeat miehet ansaitsevat jäädä eloon eivätkä ole tavallisia orjakauppiaita, joista olemme usein kuulleet."

"Polttakaa hänet, valkeat herrat, ja näyttäkää hänelle, että olen oikeassa", huudahti raivostunut Babemba, ja sitten nuo kaksi alkoivat riidellä. He olivat nähtävästi kilpailijoita eivätkä tällä kertaa jaksaneet hillitä itseään.

Aurinko paistoi nyt hyvin kuumasti, joten voimme hyvin antaa mr. Imbozwille taikatemppujemme esimakua, minkä arvelin olevan hänelle tarpeellista. En ollut aivan varma, heijastaisiko tavallinen kuvastin kyllin paljon kuumuutta, ja otin senvuoksi taskustani hyvin voimakkaan polttolasin, jota joskus olin käyttänyt sytyttäjänä säästääkseni tulitikkuja, ja pitäen kuvastinta toisessa kädessäni ja polttolasia toisessa etsin kokeelle sopivan asennon. Babemba ja tietäjävelho olivat niin kiivaassa sanasodassa, ettei kumpikaan näyttänyt huomaavan, mitä oli tekeillä. Asetin polttopisteen oikeaan ja suuntasin yhtyneet säteet suoraan Imbozwin rasvattuun tukan huippuun, aikoen hänen huomaamattaan polttaa siihen reiän. Mutta sattumalta tuo tukkalaite olikin pantu kokoon jostakin hyvin helposti syttyvästä aineesta, luultavasti kaislasta tai kamferttipuusta. Joka tapauksessa se kolmekymmentä sekuntia myöhemmin leimusi kirkkaassa tulessa kuin tuohus.

"Ou!" sanoivat kafferit, jotka sen huomasivat. "Kautta tätini hengen!" huudahti Stephen. "Näetkö, näetkö!" hihkui Babemba ihastuneena. "Nyt näet, sinä täyteen puhallettu rakko, että maailmassa on suurempiakin tietäjiä kuin sinä!"

"Mitä on tapahtunut, sinä koiranpenikka, kun pilkkaat minua?" kirkui hurjistunut Imbozwi, joka yksin ei ollut huomannut mitään tavatonta.

Mutta samassa hänessä heräsi epäilys, hän pisti käden tukkaansa, mutta vetäisi sen heti pois ulvahtaen. Sitten hän hyppäsi ilmaan ja alkoi tanssia, mikä tietysti vain kiihdytti tulta, joka nyt oli päässyt sytyttämään talin ja kumin. Zulut riemuitsivat; Babemba taputti käsiään; Stephen purskahti tyhmään naurunpuuskaan. Minä puolestani säikähdin. Lähelläni oli suuri puuvati, jollaisia kafferit valmistavat ja josta kahvipannu oli täytetty, onneksi vielä puolillaan vettä. Tartuin siihen ja juoksin häntä kohti.

"Auta minua, valkea herra!" hän ulvoi. "Sinä olet maailman suurin; tietäjä ja minä olen orjasi."

Tässä keskeytin puhetulvan kaatamalla vadin ylösalaisin hänen palavaan päähänsä, joka katosi vatiin kuin kynttilä sammuttajan alle. Savua ja pahaa hajua tuprusi vadin alta, ja vesi kasteli yltyleensä Imbozwin, joka seisoi liikkumattomana. Kun olin varma, että tuli oli sammunut, nostin vadin neuvottoman noidan päästä, josta ylväs koristus nyt oli poissa. Pieniä palohaavoja lukuunottamatta hän ei ollut vahingoittunut, sillä olin toiminut oikeaan aikaan; hän oli ainoastaan tullut kaljupäiseksi, sillä hiiltyneet hiukset tippuivat koskettaessa juuriaan myöten päästä.

"Se on poissa", hän sanoi hämmästyneellä äänellä tunnustellessaan päänahkaansa.

Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja asteli sotilasten luo, jotka ottivat hänet nauruhuudoin vastaan. Imbozwi ei nähtävästi ollut suosittu henkilö, ja hänen avuttomuutensa ilahdutti heitä.

Babembakin riemuitsi. Hän ei osannut kyllin kiittää taikatemppuamme ja ryhtyi heti valmistuksiin kuljettaakseen meidät kuninkaansa luokse pääkaupunkiin, jonka nimi oli Beza, vakuuttaen, ettei meidän tarvinnut pelätä mitään vaaraa hänen eikä sotilasten puolelta. Ainoa, joka ei näyttänyt antavan arvoa taidollemme, olikin Imbozwi itse. Kun hän lähti, huomasin hänen silmässään katseen, joka puhui katkeraa vihaa, ja ajattelin jo mielessäni olleeni typerä käyttäessäni polttolasia, vaikkakaan en totisesti ollut aikonutkaan sytyttää hänen tukkaansa.

"Isäni", sanoi Mavovo minulle jälkeenpäin, "olisi ollut parempi antaa tuon käärmeen palaa kuoliaaksi, sillä siten olisitte tappanut hänen myrkkynsä. Olen itsekin jonkinlainen taikuri ja tiedän, ettei veljeskuntamme vihaa mitään muuta niin suuresti kuin naurun alaiseksi joutumista. Olette pilkannut häntä koko kansan edessä, ja sitä hän ei unohda, Macumazahn."

IX.

KUNINGAS BAUSI.

Puolen päivän aikaan me läksimme Bezan kaupunkia kohti, missä kuningas Bausi asui ja jonne meidän piti ehtiä seuraavana iltana. Muutamia tunteja rykmentti marssi edessämme tai oikeammin ympärillämme, mutta kun valitimme Babemballe melusta ja tomusta, heti hän aivan liikuttavan luottavaisena lähetti sen edemmä. Sitä ennen hän kuitenkin pyysi meitä vannomaan "äitimme kautta", mikä oli monille Afrikan heimoille pyhin vala, ettemme koettaisi karata. Tunnustan, että epäröin antaessani vastausta, sillä en ollut kovin rakastunut noihin mazitu-miehiin ja pelkäsin, ettei meillä olisi suuria mahdollisuuksia heidän maassaan, varsinkin kun olin Jerryn kautta saanut kuulla, että voitettu Imbozwi oli lähtenyt sotilasten joukosta jollekin omalle asialleen. Jos olisi ollut vallassani, olisin mieluummin koettanut livahtaa takaisin pensaikkoon ja rajan toiselle puolen sekä metsästää siellä muutamia kuukausia kuivan vuodenajan kestäessä ja ponnistellessani etelään päin. Se oli zulu-metsästäjäinkin ja Hansin toivomus, puhumattakaan Sammysta. Mutta kun mainitsin siitä Stephen'ille, hän rukoili minua hylkäämään koko ajatuksen.

"Katsos, Quatermain", hän sanoi, "minä olen lähtenyt tähän jumalanhylkäämään maahan saadakseni tuon suuren Cypripediumin, ja sen tahdon saada tahi kuolla. Mutta", hän lisäsi, katsellen meidän kalpeita kasvojamme, "minulla ei ole oikeutta leikitellä teidän hengillänne, niin että jos pidätte yritystä liian vaarallisena, minä jatkan matkaa yksin tämän vanhan Babemban seurassa. Vaikka kaiken muunkin jättäisimme huomioonottamatta, minun mielestäni yhden meistä on joka tapauksessa mentävä Bausin kylään saakka siltä varalta, että tuo herrasmies, jota nimität Veli Johannekseksi, tulisi sinne. Lyhyesti sanoen olen tehnyt päätökseni, joten puhuminen ei enää auta."

Minä sytytin piippuni ja katselin hetkisen tuota itsepäistä nuorta miestä sekä ajattelin asiaa joka näkökannalta. Lopulta tulin siihen päätökseen, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Oli totta, että lahjomalla Babemban tai jollain muulla tavoin olisimme kyllä päässeet vielä kauniisti peräytymään ja välttäneet monta vaaraa. Toiselta puolen emme olleet tulleet tähän kaukaiseen paikkaan peräytyäksemme. Edelleen, kuka oli kustantanut matkamme tänne? Stephen Somers, joka tahtoi jatkaa matkaa. Vihdoin, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme Veli Johanneksen, jota kohtaan en tosin enää tuntenut mitään velvoituksia, sen jälkeen kuin hän Durban'issa oli jättänyt meidät pulaan, en pitänyt siitä ajatuksesta, että joku olisi vienyt minusta voiton. Olimme lähteneet liikkeelle matkustaaksemme salaperäisen villikansan maahan, joka palveli jumalanaan apinaa ja kukkaa, ja yhtä hyvin voimme siis jatkaakin matkaa kunnes olosuhteet kävisivät ylivoimaisiksi. Vaaroja on sitäpaitsi kaikkialla; joka kääntyy takaisin vaaran pelossa, ei milloinkaan elämässä tule menestymään.

"Mavovo", sanoin nyt, osoittaen Stephen'iin piipullani, " inkoosi Wazela ei halua paeta. Hän tahtoo jatkaa matkaa pongo-kansan maahan, jos suinkin vain sinne pääsemme. Ja sinun tulee muistaa, Mavovo, että hän on maksanut kaikki; olemme hänen palkkalaisiaan. Sitäpaitsi hän sanoo, että jos me pakenemme, hän aikoo jatkaa yksin eteenpäin näiden mazitujen seurassa. Mutta jos joku metsästäjistäsi haluaa livahtaa tiehensä, silloin hän ei valitse keinoja, enkä minäkään. Mitä sanot siihen?"

"Sanon, että vaikka Wazela on nuori, hän on päällikkö, jolla on suuri sydän, ja että minne hän menee, sinne minäkin menen, niinkuin toivon muidenkin joukostamme tekevän. Minä en pidä tuosta mazitu-kansasta, sillä jos heidän isänsä ovatkin olleet zuluja, äidit ovat olleet alhaista kansaa. He ovat sekarotuisia, ja pongoista taas en ole kuullut muuta kuin pahaa. Mutta hyvä härkä ei milloinkaan käänny valjaissaan yhden mutakuopan takia. Menkäämme eteenpäin, sillä vaikka vajoisimmekin suohon, mitä, sillä olisi väliä? Sitäpaitsi Käärmeeni sanoo minulle, että me emme vajoa, emme ainakaan kaikki."

Päätimme siis, ettemme koettaisikaan peräytyä. Sammy tosin olisi halunnut, mutta kun tosi tuli eteen ja hänelle tarjottiin toinen jäljellä olevista aaseista ja niin paljon ruokaa ja ampumavaroja kuin hän voi mukanaan kuljettaa, silloin hän muutti mielensä.

"Pidän parempana, mr. Quatermain", hän sanoi, "kohdata loppuni jalosyntyisten, ylevien sielujen seurassa kuin tuntemattomissa olosuhteissa seurata yksinäistä polkua kohti välttämättömyyttä."

"Viisaasti ajateltu, Sammy", minä vastasin; "ja odottaessasi tuota välttämättömyyttä ole hyvä ja mene keittämään päivällistä."

Jätettyämme epäilyksemme me jatkoimme matkaa verraten mukavasti, sillä paenneitten kantajain sijasta meillä oli nyt uusia huolehtimassa ruoastamme. Babemba kulki kanssamme ainoastaan yhden päivystäjän seuraamana, ja häneltä saimme paljon tietoja. Saimme kuulla, että mazitu-kansa oli suuri kansa, joka voi saada kokoon viisi- tai seitsemäntuhatta keihäsmiestä. Heidän perimätietonsa kertoi, että he olivat tulleet etelästä ja olivat samaa heimoa kuin zulut, joista he olivat kuulleet huhuja. Monet heidän tavoistaan, puhumattakaan kielestä, olivat hyvin samallaisia kuin Zulu-maassa. Sotilasjärjestö ei kuitenkaan ollut niin täydellinen, ja muutenkin he tekivät minuun alemman heimon vaikutuksen. Eräässä seikassa kuitenkin, nimittäin talojen rakentamisessa, he näyttivät edistyneemmiltä, sillä monissa kylissä, joiden läpi kuljimme, huomasimme talot paremmiksi. Ovetkin olivat kafferien mehiläisen reikäin sijasta niin korkeat, että niistä voi astua sisään suorana.

Eräässä tällaisessa talossa nukuimme kerran matkamme varrella ja muuten meillä olisi ollut hyvin mukavaa, elleivät lukemattomat kirput ajan pitkään olisi ajaneet meitä pihalle. Muuten mazitut olivat hyvin zulujen kaltaisia He asuivat kylissä ja harjoittivat karjanhoitoa; heitä hallitsivat päämiehet ylipäällikön eli kuninkaan johdolla; he olivat taikauskoisia ja uhrasivat esi-isäinsä hengille sekä uskoivat jonkinlaiseen hämärästi tunnettuun ja mahtavaan jumalaan, joka johti maailman tapahtumia ja ilmaisi tahtonsa tietäjien välityksellä. Lopuksi he olivat ja ovat luultavasti vieläkin soturikansa, joka rakasti taistelua ja teki kaikenlaisilla tekosyillä ryöstöretkiä naapuriheimojen keskuuteen, surmaten miehet ja anastaen vaimot ja karjan. Omat hyveensäkin heillä oli, he olivat nimittäin luonnostaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, joskin vihollisia kohtaan kovin julmia. Sitäpaitsi he inhosivat orjakauppaa ja sen harjoittajia, sillä heidän sanojensa mukaan oli parempi tappaa mies kun riistää häneltä vapaus. Ihmissyöntiäkin, joka on niin yleinen noissa Afrikan pimeissä osissa, he vihasivat ja tunsivat etupäässä juuri sentakia suurta vastenmielisyyttä pongo-kansaa kohtaan, jota pidettiin ihmissyöjärotuna.

Matkamme toisen päivän iltana, kuljettuamme läpi kauniin ja viljavan ylänkömaan, joka oli vesirikasta ja vapaata viidakoista muualla paitsi laaksoissa, me saavuimme Bezaan. Kaupunki sijaitsi avaralla tasangolla, jota ympäröivät matalat vuoret ja vyöhyke viljeltyä maata kauniine maissi- ja muine vainioineen, jotka olivat kypsät leikattaviksi. Jollain tavoin se oli varustettukin, s.o. koko kaupunkia ympäröi korkea, ylitsepääsemätön hirsiaita, jota vahvistivat molemmin puolin istutetut okaiset päärynäpuut ja kaktukset.

Aitauksen sisäpuolella kaupunki oli jaettu kortteleihin, kukin eri ammattikuntia varten. Niinpä yhtä osaa nimitettiin Rautasepän kortteliksi; toista Sotilaan kortteliksi; kolmatta Maanviljelijän kortteliksi; neljättä Nahkaräätälin kortteliksi j.n.e. Kuninkaan, hänen vaimojensa ja palvelijainsa asunnot olivat lähellä pohjoista porttia, ja niiden edustalla oli puoliympyrään rakennettujen majain reunustamana avara piha, johon tarpeen tullen voi ajaa karjan. Meidän siellä ollessamme sitä kuitenkin käytettiin markkinatorina ja harjoituskenttänä.

Astuimme kaupunkiin, jonka asukasluku lienee ollut hyvin suuri, eteläportista. Se oli luja hirsiportti, ja sen sisäpuolella oli metsäinen mäki, jonka läpi kulki tie. Juuri auringon laskiessa marssimme vierasmajoja kohti pitkin jotakin keskuskatua, jonka vierillä seisoi paikkakuntalaisia meitä töllistelemässä. Majamme olivat Sotilaan korttelissa lähellä kuninkaan taloa, ja niitä eristi ympäristöstä aitaus.

Ohikulkiessamme ei kukaan kansasta puhunut mitään, sillä kansa on luonnostaan kohteliasta; minusta näytti sitäpaitsi, että he katselivat minua kauhunsekaisella uteliaisuudella. He vain tuijottivat, silloin tällöin joku sotilas tervehti kohottamalla keihästään. Babemba, jonka kanssa olimme tulleet hyviksi ystäviksi, vei meidät majoihimme, jotka olivat hyvät ja siistit.

Siellä kaikki omaisuutemme, m.m. pyssyt, jotka olimme koonneet juuri ennen orjain pakoa, pantiin yhteen huoneeseen ja sen eteen mazitu-vahti. Aasit sidottiin aitaan vähän matkan päähän. Aitauksen ulkopuolella seisoi toinen asestettu mazitu-vahti.

"Kuningas vartioi vieraitaan", hän vastasi arvoituksellisesti. "Onko valkeilla herroilla mitään asiaa kuninkaalle, jota tänä iltana menen puhuttelemaan?"

"On", minä vastasin. "Sano kuninkaalle, että olemme sen miehen veljiä, joka toista vuotta sitten leikkasi ajoksen kuninkaan ruumiista ja jota kohtaamaan olemme tänne tulleet. Tarkoitan pitkäpartaista valkoista herraa, jota teidän mustain keskuudessa kutsutaan nimellä Dogeetah."

Babemba hätkähti. "Tekö Dogeetah'in veljiä! Minkävuoksi ette sitten koskaan ennen ole maininneet hänen nimeään ettekä aikaa, jolloin hän tulee kohtaamaan teitä tänne? Tietäkää, että Dogeetah on meidän keskuudessamme suuri mies, sillä hän on ainoa mies, jonka kanssa kuningas on solminut veriveljeyden liiton. Mitä kuningas on, samaa on myöskin Dogeetah mazitu-kansan keskuudessa."

"Emme ole maininneet hänen nimeään senvuoksi, että emme heti halua puhua kaikesta, Babemba. Mitä siihen tulee, koska Dogeetah tulee meitä kohtaamaan, siitä en ole varma; olen varma vain siitä, että hän tulee."

"Niin, herrani Macumazahn, mutta koska, koska? Sen kuningas varmasti tahtoo tietää, ja se teidän on sanottava hänelle. Herra", hän lisäsi ääntään alentaen, "te olette suuressa vaarassa täällä, missä teillä on paljon vihollisia, sillä valkoihoisten ei ole lupa astua tähän maahan. Jos haluatte pelastaa henkenne, ottakaa varteen neuvoni ja valmistukaa huomenna sanomaan kuninkaalle, milloin Dogeetah, jota hän rakastaa, ilmestyy tänne puhumaan puolestanne, ja pitäkää huolta, että hän ilmestyy hyvin pian ja teidän mainitsemananne päivänä. Sillä muuten hän tullessaan, jos hän nimittäin tulee, saattaa löytää teidät puhumattomassa tilassa. Nyt minä, ystävänne, olen puhunut, ja loppu on teidän vallassanne."

Muuta sanomatta hän nousi, hiipi ulos majasta ja läpi aitauksen portin, missä vartija väistyi syrjään, antaen hänelle tietä. Samassa minäkin nousin tuoliltani ja hypin raivoissani ympäri huonetta.

"Ymmärrätkö, mitä tuo hemmetin" (pelkään, että käytin vahvempaa sanaa) "vanha narri sanoi?" huudahdin Stephen'ille. "Hän sanoo, että! meidän on valmistuttava määräämään tarkalleen päivä, jona tuo toinen hemmetin vanha narri, Veli Johannes, ilmestyy Bezan kaupunkiin, ja ellemme sitä voi, hakataan päämme poikki, kuten luultavasti jo kaikki on järjestettykin."

"Hyvin tukalaa", Stephen vastasi. "Bezaan ei kulje pikajuna ja vaikka kulkisikin, emme voi olla varmat, että Veli Johannes matkustaisi sillä. Kai Veli Johannes on olemassa ?" hän lisäsi miettiväisenä. "Minun mielestäni hänellä on paljon yhtäläisyyttä — mr. Harris'in kanssa."

"Oi, kyllä hän on olemassa, tai oli ainakin", minä selitin. "Minkä tähden tuo sekapäinen aasi ei voinut levollisesti odottaa meitä Durban'issa, sen sijaan että lähti Zulu-maan pohjoisosiin ajamaan perhosia ja taittamaan säärensä tai niskansa, jos nimittäin niin on käynyt?"

"Enpä totisesti tiedä. On vaikea ymmärtää omiakaan vaikuttimiaan, saati sitten Veli Johanneksen."

Samassa Hans hiipi sisälle ja kyyristyi jalkoihimme. Hän olisi kyllä voinut kävelläkin sisälle, kun kerran oviaukko oli olemassa, mutta hän ryömi mieluummin nelin kontin, en tiedä miksi.

"Mikä hätänä, sinä ruma sammakko?" kysyin ilkeästi, sillä hän muistutti suuresti sammakkoa; leuan alla oleva nahkakin liikkui kuin sammakon.

"Luulenpa olevani", vastasin, "ja niin olet sinäkin sinä hetkenä, jolloin kiemurtelet mazitu-sotilaan keihään päässä."

"Heillä on leveät keihäät, jotka tekevät suuren reiän", huomautti Hans jälleen, mutta silloin minä nousin aikoen potkaista hänet ulos huoneesta, sillä hänen keksintönsä olivat epämiellyttäviä kuten tavallisestikin.

"Baas", hän jatkoi, "minä olen kuunnellut — tämän majan seinässä on erittäin hyvä kuuntelureikä, jos makaa seinää vasten ja on nukkuvinaan. Minä kuulin kaikki ja ymmärsin suurimman osan säitä, mitä puhuitte tuon toissilmäisen pakanan ja baas Stephen'in kanssa."

"Sitä vain, baas, että ellemme halua kuolla tässä paikassa, mistä ei ole olemassa pelastumisen mahdollisuutta, on hyvin tarpeellista, että hankitte tarkasti tietoonne, minä päivänä ja hetkenä Dogeetah aikoo tulla."

"Kuule, sinä keltainen höpäkkö", minä huudahdin, "jos sinäkin alat tuota leikkiä, niin —" mutta samassa pysähdyin, kun huomasin, että olin antamaisillani kiivaudelleni vallan, ja ajattelin, että minun oli parempi kuunnella mitä Hansilla oli sanottavaa, ennenkuin annoin vihani purkautua.

"Baas, Mavovo on suuri tietäjä; sanotaan, että Mavovon Käärme on rehellisin ja mahtavin koko Zulu-maassa, lukuunottamatta hänen opettajaansa, vanhaa Zikalia yksin. Hän on sanonut sinulle, että Dogeetah makaa jossakin jalka vioittuneena, mutta tulee tänne meitä kohtaamaan; epäilemättä hän voi sanoa senkin, milloinka hän tulee. Minä kysyin häneltä, mutta ei hän pane Käärmettään toimimaan minun vuokseni. Senvuoksi teidän, baas, on kysyttävä, ehkä hän unohtaa, että nauroitte hänen taialleen ja että hän valalla lupasi olla näyttämättä sitä teille toiste."

"Sinä sokea", minä vastasin, "mistä tiedän, ettei Mavovon juttu ollut kokonaan hölynpölyä?"

"Mavovon juttuko hölynpölyä! Mavovon Käärmekö valehtelija! Oi, baas, se johtuu siitä, että olette liian kristitty. Minäkin olen kyllä isänne, Saarnaajan, ansiosta kristitty, mutta en niin suuressa määrässä, etten osaisi erottaa hyvää taikaa huonosta. Mavovon Käärme valehtelija — ja sen sanotte sen jälkeen kuin olemme jo haudanneet hänet, joka oli ensimmäinen metsästäjistä, jonka höyhenet mainitsivat hänelle Durban'issa!" ja hän koetti tukahduttaa sisällistä naurua sekä lisäsi: "No niin, baas, siinä se on. Teidän on joko kiltisti kysyttävä Mavovolta, tai muuten saamme kaikki surmamme. Minä en siitä paljoakaan välitä, sillä aloittaisin mielelläni vähän nuorempana jossakin muualla, mutta ajatelkaapa, minkä melun Sammy tulee päästämään!" ja hän kääntyi ja ryömi ulos ovesta, niinkuin oli ryöminyt sisäänkin.

"Olemmepa somassa asemassa", minä ähkyin Stephen'ille Hansin poistuttua. "Minun, valkoihoisen miehen, joka lukuunottamatta muutamia satunnaisia tositapauksia tiedän, että kaikki kafferien taikatemput ovat pötyä, minun on pyydettävä pakananoitaa sanomaan sellaista, mitä hän ei voi tietää. Tarkoitan tietysti, ellemme me sivistyneet olekin kokonaan tarttuneet tikun väärään päähän. Se on nöyryyttävää; se ei ole kristillistä, ja menen hirteen, jos sen teen!"

"Minäpä luulen, että sinä menet — hirteen tarkoitan — joko teet sen tai et", Stephen vastasi suloisesti hymyillen. "Mutta kuulepa, ukkoseni, mistä tiedät, että se on kaikki pötyä? Meille kerrotaan monista ihmeistä, jotka eivät ole pötyä, ja jos ihmeitä on tapahtunut, miksei niitä voi tapahtua nyt? Mutta, olkoon, tiedän kyllä, mitä tarkoitat, eikä maksa vaivaa puhua siitä enempää. Ja jos sinä olet ylpeä, niin minä en ole. Koetan pehmittää Mavovon kivisen sydämen — tiedäthän, että olemme hyvin hyvissä väleissä — ja saada hänet avaamaan salaisen viisautensa kirjan", ja niin sanoen hän meni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin minut kutsuttiin ulos ottamaan vastaan lampaanlihaa, maitoa, kotiolutta, sekä vähän viljaa ja vihreä rehua aaseille, minkä kaiken Bausi oli lähettänyt syötäväksemme. Sivumennen mainiten me Mazitu-maassa ollessamme elimme kuin taistelukukot. Siellä ei tunnettukaan sitä puutetta, joka on tai oli niin yleinen Itä-Afrikassa, missä matkustaja usein ei saa ruokaa ei hyvällä eikä pahalla — tavallisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään ole olemassa.

Kun tämä asia oli saatu selväksi minun lähetettyäni kiitoksemme kuninkaalle ja ilmoitettuani, että halusimme huomenna tulla häntä puhuttelemaan ja tuoda muutamia lahjoja, minä menin etsimään Sammya antaakseni hänelle määräyksen teurastaa ja keittää lammas. Jonkun aikaa etsittyäni löysin tai oikeammin kuulin hänen äänensä ruokoaitauksen takaa, joka erotti kaksi majaa toisistaan. Hän toimi tulkkina Stephen Somers'in ja Mavovon välillä.

"Tämä zulu vakuuttaa, mr. Somers", hän sanoi, "että hän ymmärtää hyvin kaikki, mitä olette hänelle selittänyt, ja että on luultavaa, että tuo Bausi raakalainen surmaa meidät kaikki, ellemme voi sanoa hänelle, milloin tuo valkoinen mies Dogeetah, jota hän rakastaa, palaa takaisin. Hän sanoo myöskin uskovansa, että hän taitojensa avulla voisi saada selville, milloin se tapahtuu — jos se yleensä tapahtuu — (mikä tietystikin, sanon sen vain teille, mr. Somers, on tuon tietämättömän pakanan hävytön valhe). Hän ei kuitenkaan sano välittävänsä kuparirovonkaan vertaa — hänen oikea sanansa, mr. Somers, on maissijyvä — omastaan tai kenenkään muunkaan elämästä, minkä hyvin uskon todeksi, päättäen kaikesta, mitä olen kuullut hänen menettelytavoistaan. Hän sanoo raa'alla kielellään, ettei ole olemassa mitään eroa Mazitu-maan hyeenan tai jonkun muun maan hyeenan vatsan välillä ja että Mazitu-maan multa on yhtä tervetullut hänen luilleen kuin mikä muu maa tahansa, sillä maa on muka pahempi kuin kaikki hyeenat, ja hän on tehnyt sen huomion, että ennemmin tai myöhemmin se nielee ikiajoiksi kaikki, mitä se joskus on päällään kantanut. Teidän tulee antaa minulle anteeksi, että toistan hänen tyhjänpäiväiset ja lapselliset lorunsa, mr. Somers, mutta te pyysitte minua kääntämään tuon raakalaisen sanat täsmällisesti. Senlisäksi, mr. Somers, tuo häikäilemätön henkilö ilmoittaa, lyhyesti sanoen, että jokin hänelle tuntematon voima — hän nimittää sitä 'Voimaksi, joka antaa auringon paistaa ja koristaa yön vaipan tähdillä (pyydän anteeksi, että toistan hänen typerät sanansa) — että tuo voima on antanut hänen syntyä tähän maailmaan ja on jonakin määrättynä hetkenä taas kutsuva hänet takaisin tummaan, iäiseen kohtuunsa tuudittaakseen hänet uneen tai herättääkseen eloon jälleen tuntemattoman tahtonsa mukaisesti — käännän sananmukaisesti, mr. Somers, vaikka en tiedä, mitä tuo kaikki merkitseekään — ja ettei hän välitä vähääkään siitä, milloin tämä tapahtuu. Hän sanoo kuitenkin, että vaikka hän on käynyt vanhaksi ja kokenut paljon suruja — ymmärrän hänen tarkoittavan tällä erästä neekerivaimoaan, jolta joku toinen villi-ihminen löi pään poikki, ja erästä lastaan, johon hän näyttää olleen hyvin kiintynyt — te kuitenkin olette nuori, ja teillä on monta päivää edessänne, ja hän toivoo ja iloitsee teidän puolestanne. Sentähden hän ilolla tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen henkenne, sillä vaikka olettekin valkoihoinen ja hän musta, hän on kuitenkin kiintynyt teihin ja pitää teitä aivan kuin lapsenaan. Vieläpä hän lisää, että jos se on tarpeellista, hän ilolla antaa henkensäkin teidän edestänne ja että hänen sydäntänsä viiltää ollessaan pakotettu kieltämään teiltä jotakin. Kuitenkin hänen täytyy evätä tämä pyyntönne, että hän kysyisi tuolta oliolta, jota hän kutsuu Käärmeekseen — mitä hän sillä tarkoittaa, mr. Somers, sitä en tiedä — milloinka tuo valkoihoinen mies nimeltä Dogeetah saapuu tälle paikkakunnalle. Ja syy on lupaus, jonka hän antoi mr. Quatermain'ille, kun tämä nauroi hänen taikuudelleen, ettei hän koskaan enää tekisi taikoja hänelle eikä kellekään teistä ja että hän ennemmin kuolisi kuin rikkoisi lupauksensa. Siinä kaikki, mr. Somers, ja kuten luulen, teidänkin mielestänne tarpeeksi."

"Ymmärrän", vastasi Stephen. "Sano päämies Mavovolle" (huomasin hänen korostavan sanaa päämies ), "että ymmärrän täydellisesti ja että kiitän häntä perinpohjaisesta selityksestä. Kysy häneltä sitten, kun asia kuitenkin on niin tärkeä, eikö ole mitään keinoa päästä tästä pulasta."

Sammy käänsi sanat zulunkielelle, jota hän puhui täydellisesti, kuten huomasin, ilman selityksiä tai lisäyksiä.

"Vain yksi keino", Mavovo vastasi nuuskaamisensa välillä. "Keinä on se, että Macumazahn itse pyytää sitä minulta. Macumazahn on vanha päällikköni ja ystäväni, ja hänen tähtensä tahdon unohtaa senkin, minkä muiden suhteen aina muistaisin. Jos hän ilman piikkaa pyytää minua harjoittamaan taitoani kaikkien meidän hyväksemme, niin koetan sen tehdä, vaikkakin tiedän hyvin, että hän luulee tuhkan hajoavan vain tuulen vaikutuksesta, joka puhaltaa sen ilmaan ja antaa sen jälleen pudota takaisin ilman tarkoitusta tai merkitystä, unohtaen, niinkuin viisaat valkoiset miehet unohtavat, että tuhkaa hajoittava tuuli on sama kuin se, joka huokuu sieraimissamme ja että me olemme sen edessä samaa kuin tuhka."

Minä, kuuntelija, mietin hetken tai pari. Tuon villin soturin Mavovon sanat, nekin, joista olin kuullut vain tuon mahdottoman Sammyn typeräin huomautusten tärvelemän käännöksen, liikuttivat mielikuvitustani. Mikä minä olin arvostelemaan häntä ja hänen tuntemattomia lahjojaan? Mikä minä olin pilkkaamaan häntä ja pilkallani osoittamaan, että pidin häntä petturina?

"Mavovo", minä sanoin, "olen kuullut sanasi. Olen pahoillani, että nauroin sinulle Durban'issa. En ymmärrä sinun taikojasi. Se on minulle vierasta ja saattaa olla totta ja saattaa olla petosta. Olisin sinulle kuitenkin kiitollinen, jos koettaisit käyttää voimaasi ottamaan selvää siitä, tuleeko Dogeetah, ja jos tulee, milloin. Nyt tee miten haluat; olen puhunut."

"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."

No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti, että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme hänet — toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen asian suhteen — maanantai-iltana illallisen aikaan.

"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta, jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."

Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille, kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.

Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita, kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen heidän johtajansa lausui juhlallisesti:

"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä ei hänelle toista kertaa tarjota."

Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.

"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."

"Oi, se johtuu siitä, että Imbozwi on kertonut taikakilvestä. Hän ei sano haluavansa sellaisia lahjoja, jotka polttavat hänen hiuksensa. Mutta tulkaa, tulkaa. Hän selittää sen kyllä itse. Jos Elefantti saa odottaa, niin hän käy vihaiseksi ja alkaa toitottaa."

"Minua luultavasti ei", sanoi Sammy, joka seisoi aivan lähellä. "Minun täytyy jäädä ruokaa valmistamaan."

"Sinut myöskin", vastasi Babemba. "Kuningas haluaa nähdä pyhän juoman valmistajan."

No niin, ei löytynyt pakotietä, ja niin marssimme matkaan, tarpeetonta sanoa, hyvin asestettuina, ja jouduimme heti sotilasten piirittämiksi. Tehdäkseni kulkueemme tavallisuudesta poikkeavaksi annoin Hansin astua etumaisena kantaen päänsä päällä hylättyä soittopelilaatikkoa, josta tulvi liikuttavana sävel: "Koti, armas koti." Sitten seurasi Stephen, kantaen tangossa Englannin lippua, sitten minä metsästäjäin keskellä ja jäljessäni Babemba, sitten vastahakoinen Sammy, ja kaikkein viimeisinä mazitujen taluttamina molemmat aasit, näytti nimittäin siltä kuin kuningas olisi antanut niidenkin tuomisesta erityisen määräyksen.

Se oli todellakin hämmästyttävä joukkue, joka missä muussa olosuhteissa tahansa olisi saanut minut nauramaan. Eikä vaikutusta puuttunutkaan, siliä yksinpä vaitelias mazitu-kansakin, jonka lävitse tiemme kulki, näytti jonkunlaisia innostuksen merkkejä. "Koti, armas koti" oli heistä varmaan taivaallinen, vaikka enimmän heidän huomiotaan ehkä kuitenkin kiinnittivät aasimme, etenkin siiloin, kun ne kiljuivat.

"En tiedä", hän vastasi; "luultavasti he ovat saaneet luvan käydä tervehtimässä ystäviään."

"Imbozwi näyttää ahdistelevan meitä", ajattelin mielessäni enkä puhunut enempää.

Samassa saavuimme kuninkaallisen aitauksen portille. Siinä sotilaat suureksi harmikseni riisuivat meidät väkisin aseista, ottivat rihlapyssymme, revolverimme, vieläpä puukkommekin. Turhaan koetin vastustaa sanoen, ettemme olleet tottuneet luopumaan näistä aseista. Vastaus kuului, ettei lain mukaan kukaan saanut astua kuninkaan eteen asestettuna, ei edes tanssipalikalla. Mavovo ja zulut osoittivat vastustelun merkkejä, ja luulin jo syntyvän kahakan, joka tietysti olisi päättynyt meidän surmaamiseemme, sillä vaikkakin mazitut suuresti pelkäsivät pyssyjä, mitä me olisimme voineet satoja miehiä vastaan? Annoin Mavovolle käskyn alistua, mutta hän oli vähällä olla tottelematta. Yht'äkkiä johtui mieleeni onnellinen ajatus, ja muistutin hänelle, että hänen Käärmeensä ennustuksen mukaan Dogeetah oli saapuva ja kaikki siis kääntyvä hyväksi. Silloin hän myöntyi ilkeämielisen kohteliaasti, ja pian näimme kallisarvoiset pyssymme vietävän pois, minne, sitä emme tienneet.

Sitten mazitu-sotilaat asettivat keihäänsä ja kaaripyssynsä kylän portille, ja me astuimme eteenpäin mukanamme vain lippu ja pelilaatikko, joka nyt soitti laulua "Britannia, aaltojen valtias".

Kuljimme pihan yli muutamia leveälehtisiä puita kohti, jotka kasvoivat suuren alkuasukasmallisen talon edessä. Lähellä talon ovea istui tuolilla lihava, keski-ikäinen ja vihaisennäköinen mies, jonka ainoana pukuna oli kupeilla riippuva kissannahkaverho ja ketju suuria sinisiä helmiä kaulassa.

Kuninkaan vierellä kyyrötti pieni kyttyräselkäinen olento, jonka helposti tunsin Imbozwiksi, vaikkakin hän oli maalannut kärventyneen päänahkansa valkoiseksi ja koristanut sen vaaleanpunaisilla pilkuilla, kun taas tylppää nenää kaunisti purppuranpunainen läiskä — arvatenkin hänen juhla-asunsa. Ympärillä ja takana oli useita vaiteliaita neuvonantajia. Saatuaan jonkunlaisen merkin tai astuttuaan määrätylle paikalle kaikki sotilaat, myöskin vanha Babemba, heittäytyivät polvilleen ja ryömivät nelin kontin. He vaativat meitäkin tekemään samoin, mutta siihen minä vedin rajan, sillä arvelin, että jos ryömisimme kerran, saisimme ryömiä aina.

Komentoni mukaan astuimme siis pystysuorina mutta hitain askelin keskellä noita ryömiviä olentoja ja saavuimme ennen pitkää kunnioitettavan Bausin, "kauniin mustan", mazitu-kuninkaan, eteen.

TUOMIO.

"Olen Musta elefantti Bausi", hän huudahti viimein tuskastuneena kiinteään äänettömyyteemme, "ja minä toitotan, toitotan, toitotan!" (Nähtävästi tuo oli vanha, pyhä puheenkaava, joll mazitu-kuninkaan oli tapa avata keskustelu muukalaisten kanssa.)

"Me olemme valkeat jalopeurat Macumazana ja Wazela, ja me kiljumme, kiljumme, kiljumme!"

"Ja me osaamme purra", minä sanoin ylväästi, vaikka en vähääkään tiennyt mitenkä olisimme purreet tai tehneet muutakaan vaikuttavaa ainoana aseenamme Englannin lippu.

"Se on se joka varjostaa koko maailmaa", vastasin ylpeästi ja näin, että vastaukseni vaikutti, vaikkakaan hän ei kokonaan sitä ymmärtänyt, sillä hän käski erästä sotilasta pitämään hänen päänsä päällä palmunlehtivarjostinta, jottei lippumme varjostaisi häntä. "Entä tuo", hän taasen kysyi, osoittaen peililaatikkoa, "joka ei elä ja kuitenkin ääntelee?"

"Se laulaa kansamme sotalaulua", sanoin. "Me lähetimme sen sinulle lahjaksi ja sinä palautit sen. Minkävuoksi et ota vastaan lahjojamme, oi Bausi?"

"Mitä varten tulette tänne, valkoiset miehet", hän kysyi, "kutsumattomina ja vastoin maani lakeja, jonne ainoastaan yksi valkoihoinen on tervetullut, veljeni Dogeetah, joka paransi veitsellä sairauteni? Tiedän ketä te olette. Olette ihmiskauppiaita. Tulette tänne ryöstämään kansaani ja myymään sen orjuuteen. Teillä oli maani rajoilla paljon orjia mukananne, mutta ne te lähetitte pois. Teidän on kuoltava, teidän on kuoltava, teidän, jotka nimitätte itseänne jalopeuroiksi, ja värjätty rääsynne, jonka sanotte varjostavan maailmaa, mätänee teidän luittenne kanssa. Mitä tulee laatikkoon, joka laulaa sotalaulua, sen minä muserran; se ei ole lumoava minua, niinkuin taikakilpenne lumosi suuren tietäjäni Imbozwin, polttaen hänen tukkansa."

Sitten hän hyppäsi pystyyn lihavuuteensa nähden ihmeteltävän reippaasti, tyrkkäsi Hansin päästä pelilaatikon, niin että se putosi maahan, surisi vähän aikaa ja sitten vaikeni.

"Se on oikein", kirkui Imbozwi. "Tallaa heidän taikuutensa, oi Elefantti. Surmaa heidät, oi Musta kuningas; polta heidät, niinkuin he polttivat tukkani."

Nyt tunsin, että asia oli vakava, sillä Bausi silmäili jo ympärilleen kuin antaakseen sotilailleen murhakäskyn. Sanoin epätoivoissani:

"Oi kuningas, sinä mainitsit muuatta valkoista miestä, tietäjäin tietäjää, jonka nimi on Dogeetah ja joka paransi veitsellä sairautesi, ja nimitit häntä veljeksesi. Hyvä, hän on meidänkin veljemme, ja hänen kutsustaan tulimme sinua tervehtimään, sillä hänkin saapuu piakkoin tänne kohtaamaan meitä."

"Jos Dogeetah on ystävänne, silloin olette minunkin ystäviäni", Bausi vastasi, "sillä tässä massa hän hallitsee aivan niinkuin minäkin, sillä hänen verensä virtaa suonissani, samoinkuin minun vereni hänen suonissaan. Mutta te valehtelette. Dogeetah ei ole orjakauppiasten veli, hänen sydämensä on hyvä ja teidän paha. Sanotte, että hän tulee tänne teitä tapaamaan. Koska hän tulee? Sanokaa, ja jos se tapahtuu pian, niin minä pidätän käteni ja odotan hänen lausuntoaan teistä, ennenkuin pistän teidät kuoliaiksi, sillä jos hän puhuu teistä hyvää, niin teidän ei tarvitse kuolla."

Nyt minä epäröin, niinkuin oli luonnollistakin, siliä katsottuna Bausin kannalta, joka piti meitä orjakauppiaina, hän ei ollut vihainen syyttä. Etsiessäni aivoistani vastausta, jonka kuningas voisi hyväksyä ja joka ei paljastaisi meitä, näin hämmästyksekseni Mavovon astuvan kuninkaan eteen.

"Olen soturi, oi kuningas, kuten naarmuni osoittavat", ja hän osoitti haavoja rinnassaan ja nenässään. "Olen sen kansan päämiehiä, josta sinun kansasi on saanut alkunsa, ja nimeni on Mavovo, Mavovo, joka olen valmis taistelemaan sinun tai kenen muun kanssa tahansa, jonka mainitset, ja tappamaan hänet tai sinut, jos niin haluat. Onko täällä joku, joka haluaa saada surmansa?"

Ei kukaan vastannut, sillä tuo leveärintainen zulu oli kauhistuttavan näköinen.

"Olen myöskin tietäjä", Mavovo jatkoi, "yksi suurimpia tietäjiä, jotka osaavat avata 'Etäisyyden portit' ja lukea, mitä on kätkettynä tulevaisuuden kohtuun. Sentähden tahdon vastata kysymyksiin, jotka teit herralleni Macumazanalle, tuolle suurelle ja viisaalle valkoiselle miehelle, jota palvelen siitä syystä, että olemme sotineet yhdessä monessa taistelussa. Niin, minä olen hänen suunsa, minä vastaan. Valkoinen mies Dogeetah, joka on veriveljesi ja jonka sana on mazitu-kansan keskuudessa kuin sinun sanasi, saapuu tänne auringonlaskun aikaan toisena päivänä tästä lukien. Olen puhunut."

"Niin", minä huudahdin, sillä tunsin, että minun piti sanoa jotakin, mitä tahansa, vain sanoakseni, "Dogeetah saapuu tänne toisena päivänä tästä lukien viimeistään puolen tunnin kuluttua auringonlaskun jälkeen."

En tiedä, mikä minut pakotti lisäämään tuon ylimääräisen puoli tuntia, joka tässä tapauksessa pelasti kaikkein meidän henkemme.

Nyt Bausi neuvotteli hetken inhoittavan Imbozwin ja vanhan, toissilmäisen kenraali Babemban kanssa, ja me odotimme tietäen, että kohtalomme riippui neuvottelun tuloksesta. Vihdoin hän puhui.

"Valkoiset miehet", hän sanoi, "Imbozwi, täkäläisten tietäjien päämies, jonka tukan poltitte pahalla taiallanne, sanoo, että olisi parasta surmata teidät heti, koska sydämenne ovat pahat ja te suunnittelette onnettomuutta kansalleni. Niin minäkin ajattelen. Mutta kenraalini Babemba, jolle olen suutuksissani siitä, ettei hän totellut määräystäni ja surmannut teitä maani rajoilla, jossa hän tapasi teidät orjakaravaaneinenne, hän ajattelee toisin. Hän rukoilee minua hillitsemään kättäni, ensiksikin siitä syystä, että olette lumonneet hänet kiintymään itseenne, ja toiseksi siitä syystä, että te mahdollisesti satutte puhumaan totta — mitä me emme usko — siinä nimittäin, että olette tulleet tänne Dogeetah-veljeni kutsusta ja hän, Dogeetah, surisi, jos hän saapuessaan tapaisi teidät kuolleina eikä kykenisi enää herättämään teitä henkiin jälleen. Näin ollen, koska ei ole suurta väliä sillä, kuoletteko nyt tai myöhemmin, minun määräykseni on, että teitä pidetään vankeina aina auringonlaskuun saakka toisen päivän iltana tästä lukien ja sidotaan sitten paaluihin kauppatorille, jossa saatte odottaa pimeyden lähestymistä, jolloin sanotte Dogeetah'in olevan täällä. Jos hän saapuu ja omistaa teidät veljikseen, silloin kaikki on hyvin; ellei hän saavu tahi tunnusta teitä omikseen — niin vielä parempi, sillä silloin teidät ammutaan kuoliaiksi nuolilla varoittavana esimerkkinä kaikille ihmisvarkaille, jotka aikovat Mazitu-maan rajojen yli."

"Me emme ole ihmisvarkaita, oi kuningas, olemme ihmisten vapauttajia, kuten oman kansasi miehet Tom ja Jerry voivat kertoa."

"Keitä Tom ja Jerry ovat?" hän kysyi välinpitämättömänä. "Tai olkoon, ei sillä ole väliä, sillä epäilemättä he ovat valehtelijoita niinkuin te kaikki muutkin. Olen puhunut. Viekää heidät pois, ruokkikaa hyvin ja säilyttäkää turvassa aina auringonlaskun edelliseen tuntiin saakka toisena päivänä tästä lukien."

Antamatta meille enää tilaisuutta puhua Bausi nousi ja asteli imbozwin ja neuvonantajainsa seuraamana isoon majaansa. Senjälkeen meidätkin vietiin pois, tällä kertaa kaksinkertaisen vartiojoukon saattamina, jonka komentajaa en ennen ollut nähnyt. Kylän portilla pysähdyimme ja kysyimme aseitamme, jotka meiltä oli otettu. Vastausta emme saaneet; sotilaat vain laskivat kätensä meidän olkapäillemme ja työnsivät meitä eteenpäin.

"Oi, ei se mitään", hän vastasi. "Meillähän on vielä paljon pyssyjä majassamme. Olen kuullut, että tämä mazitu-kansa pelkää kauheasti kuulia. Emme voi muuta kuin hyökätä ulos ja murtaa itsellemme tien heidän lävitseen, sillä kun alamme ampua, he tietysti juoksevat pakoon."

Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut, sillä totta puhuakseni en ollut väittelytuulella.

Saavuimme majapaikkaamme, missä sotilaat jättivät meidät ja leiriytyivät ulkopuolelle. Täynnä sotasuunnitelmia Stephen riensi heti siihen huoneeseen, jonne oli pantu säilöön orjain pyssyt ja omat vara-aseemme sekä ampumatarpeet. Näin hänen palaavan aivan kalpeana ja kysyin, mitä oli tapahtunut.

"Tapahtunut!" hän vastasi äänellä, joka oli aivan täynnä kauhua. "Sitä, että nuo mazitut ovat varastaneet kaikki pyssymme ja ampumavaramme. Eivät ole jättäneet ruutia edes hemmetin vertaa."

"Hyvä on", vastasin laskien leikkiä, joka tällaisissa olosuhteissa on tavallista, "sensijaan pääsemme itse varmasti hemmettiin."

Asemamme oli todellakin kauhea. Lukija voi itse kuvitella sitä mielessään. Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua joutuisimme nuolilla ammuttaviksi, ellei muuan oikullinen herrasmies, jonka uskoin varmasti kuolleeksi, ilmestyisi yht'äkkiä erääseen Keski-Afrikan etäisimpään ja vaikeapääsyisimpään paikkaan. Ainoa toivomme sen tapahtumisesta, jos sitä yleensä voi toivoksi nimittääkään, perustui sen lisäksi vain kafferi-tietäjän ennustukseen.

Siihen luottaminen oli joka suhteessa niin typerää, että hylkäsin koko ajatuksen ja aloin miettiä pakenemisen mahdollisuuksia. Mietittyäni tuntikausia en ollut keksinyt ainoatakaan keinoa. Eipä edes Hans kaikkine kokemuksineen ja lähes yli-inhimillisine taitoineen kyennyt ehdottamaan mitään. Olimme aseettomina keskellä tuhatlukuista villikansaa, joka Babembaa mahdollisesti lukuunottamatta piti meitä orjakauppiaina, jotka olivat tulleet maahan ryöstämään heidän vaimojaan ja lapsiaan. Ennakkoluuloinen kuningas Bausi oli kuuro meitä kohtaan. Tyhmyydessämme, jota nyt katkerasti kaduin, niinkuin kaduin koko retkeäkin tai ainakin sitä, että olimme lähteneet sille ilman Veli Johannesta, olimme sitäpaitsi hankkineet leppymättömäksi viholliseksemme heidän päätaikurinsa, joka noille kansoille on tavallisesti jonkunlainen Canterburyn arkkipiispa. Meillä ei ollut mitään toivoa, ellei tapahtuisi jokin ihme. Voimme ainoastaan rukoilla ja valmistautua kuolemaan.

Mavovo tosin pysyi hilpeänä. Hänen uskonsa "Käärmeeseen" oli todella liikuttava. Hän tarjoutui tekemään taikatemppunsa uudelleen meidän läsnäollessamme osoittaakseen, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä kieltäydyin, sillä en uskonut taikoihin, ja Stephenkin kieltäytyi, vaikkakin toisesta syystä, nimittäin siitä, että tulos mahdollisesti voisi olla erilainen, mikä hänestä olisi ollut masentavaa. Zulut horjuivat uskon ja epäuskon välillä niinkuin epäilevä ihminen, joka on ryhtynyt tutkimaan kristinuskon totuutta. Sammy sitävastoin ei horjunut, hän sananmukaisesti ulvoi ja valmisti ruoan niin huonosti, että minun piti kääntyä Hansin puoleen, pyytäen häntä keittämään, sillä niin huono kuin ruokahalumme olikin, meidän piti koettaa ylläpitää voimiamme syömällä.

"Mikä, mr. Quatermain", Sammy kysyi kyyneltensä lomassa, "olla sellainen ravinnonkäyttötapa, joka säilyttäisi elimistömme aina vastaanottokykyisenä?"

Ensimmäinen yö kului jotenkuten, ja samoin seuraava päiväkin ja sitä seuraava yö, jonka jälkeen valkeni viimeinen aamumme. Minä nousin hyvin varhain ja katselin auringon nousua. En luullakseni ole koskaan ennen huomannut, kuinka ihana auringonnousu on, en ainakaan niin selvästi kuin sinä aamuna, jolloin otin siltä ikuisia jäähyväisiä. Vaikka saattoihan kuoleman pimeyden takana tosin olla kauniimpiakin auringonnousuja! Sitten menin majaamme, ja kun Stephen, jolla näytti olevan sarvikuonon hermot, nukkui sikeätä unta kuin kilpikonna talvella, luin vakavasti rukouksiani, kaduin syntejäni, joita näytti olevan niin paljon, että lopulta jätin epätoivoisen yrityksen sikseen ja koetin sitten kuluttaa aikaani lukemalla Vanhaa Testamenttia, johon olen aina ollut kovasti kiintynyt.

Lukiessani erästä sivua, jolla kerrottiin, kuinka profeetta Samuel, jonka sijasta ehdottomasti luin "Imbozwi", hakkasi kappaleiksi Agag'in, sen jälkeen kuin Bausi — tarkoitan Saul — oli armahtanut häntä ja säästänyt hänen henkensä, en tuntenut itseäni juuri lohdutetuksi, Epäilemättä nämä ihmiset uskoivat minun Agag'in tavoin riistävän miekallani vaimoilta heidän lapsensa eivätkä siis voineet muuta kuin tuon onnettoman kuninkaan esimerkkiä seuraten ryhtyä "hienotunteisesti" tuomioon.

Stephen'in yhä nukkuessa — en ymmärtänyt kuinka hän voi nukkua — ryhdyin sitten laskemaan retkemme tähänastisia kuluja. Se oli maksanut jo £ 1,423. Ajatella, että olimme uhranneet £ 1,423 joutuaksemme paaluun sidottaviksi ja nuolilla ammuttaviksi! Yhden harvinaisen orkidean vuoksi! "Oi", arvelin mielessäni, "jos jonkun ihmeen kautta pelastuisin tai jos tulevassa elämässäni joutuisin sellaiseen maahan, jossa nuo harvinaiset kasvit kukkivat, en ikinä edes katsoisikaan niihin." Todellisuudessa en sitä ole tehnytkään.

Ennen pitkää Stephenkin heräsi ja söi vahvan aamiaisen, niinkuin sanomalehdissä kerrotaan rikoksellisten tekevän ennen teloitusta.

"Mitä sureminen hyödyttää?" hän sanoi. "Muuten en surisi ollenkaan paitsi vanhan isäraukkani vuoksi. Jonakin päivänä olisimme kuitenkin tulleet tähän asemaan, ja mitä pikemmin se on ohi, sitä pikemmin saamme nukkua, kuten laulussa lauletaan. Kun ajattelee asiaa, niin unella on äärettömän suuria etuja, sillä ainoastaan unessa olemme täydellisesti onnellisia. Sitä ennen olisin kuitenkin mielelläni nähnyt tuon Cypripeudimin."

"Kirottu Cypripedium!" minä huudahdin ja kolistelin ulos huoneesta sanomaan Sammylle, että ellei hän lakkaisi ulvomasta, iskisin häneltä pään puhki.

"Aika loikkaus! Kuka olisi uskonut tuota Quatermain'ista!" kuulin
Stephen'in mutisevan piippuansa sytytellen.

Aamu valkeni "kuin voideltu salama", kuten Sammy huomautti. Kello tuli kolme, ja Mavovo ja hänen seurueensa uhrasivat vohlan esi-isäinsä hengille, mikä, kuten Sammy taaskin huomautti, oli "kauhea pakanallinen meno, joka oli luonnostaan sopiva pahentamaan asiaamme Ylhäisten Voimain edessä."

Sen tehtyä ilmestyi Babemba luoksemme suureksi ilokseni. Hän näytti niin iloiselta, että päätin heti hänen tuovan mitä parhaita uutisia tullessaan. Ehkä kuningas oli armahtanut meidät, tai ehkä — suloinen ajatus — Veli Johannes oli saapunut jo ennen aikaansa.

Mutta ei sinnepäinkään! Hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin että hän oli lähettänyt tiedustelijoita pitkin rannikolle vievää tietä ja ettei sadan mailin laajuudella näkynyt jälkeäkään Veli Johanneksesta. Kun Musta elefantti senvuoksi oli Imbozwin kiihoituksesta käynyt yhä raivoisammaksi, näytti hyvin luultavalta, että illan juhlamenot pantaisiin toimeen. Kun sen lisäksi hänen velvollisuuteensa kuului valvoa paalujen pystyttämistä, joihin meidät piti sidottaman, ja hautojen kaivamista niitten juurelle, niin hän oli tullut laskemaan meidät uudelleen ollakseen varma, ettei luvun suhteen ollut tapahtunut erehdystä. Jos tahdoimme joitakin esineitä mukaamme hautaan, meidän piti vain nimittää ne hänelle, ja hän pitäisi niistä varmasti huolen. Kuolema olisi nopea ja tuskaton, hän lisäsi, sillä hän oli valinnut Bezan kaupungin parhaat jousimiehet, jotka harvoin ampuivat harhaan ja useimmat olisivat osuneet vaikka puhvelihärän töyhtöön.

Sitten hän lörpötteli vähän muista asioista, kysyen muun muassa, mistä hän löytäisi taikakilven, jonka olin antanut hänelle ja jota hän aikoi aina pitää kunniakkaana muistona j.n.e., nuuskasi Mavovon kanssa ja lähti, luvaten varmasti palata oikeaan aikaan.

Kello oli nyt neljä, ja kun Sammy oli aivan kykenemätön, niin Stephen laittoi itselleen teetä. Tee oli hyvin hyvää, varsinkin kun meillä oli maitoa sekaan, vaikka en muistanut ennenkuin myöhemmin, mille se maistui.

Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut uusia suruja ja eronhetkiä.

Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin, niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä, minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina olen kaivannut — hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä — ja löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.

Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli, kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät tähän tilaan.

Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan. Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen hihaansa.

"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi, pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen teen , vaikka minun olisi haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme ikuisesti jossain muualla —"

"— ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista. Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."

"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.

Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.

"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin noutaisi hän meitä häihin.

"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen mailin alueelta."

"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä. Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."

"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti. Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä, että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia, joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana, äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."

"Toivoisin itse saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia kohtaan.

Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.

Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen: "Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin, ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.

"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin kahdellakymmenellä eri kielellä.

Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran hän vain virkkoi:

"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun. Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.

Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille, luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.

Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman. Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa, muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.

"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä meillä on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."

"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin hänen on kuoltava."

"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte ampua nuolilla minut ."

"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo kovalla, syvällä äänellä.

"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen kautta, että koko kansan avulla ne täytetään — jos Dogeetah tulee."

Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.

Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut (lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu). Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun kerran oli tilaisuus.

Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta. Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.

"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan, ja tavarasi kuuluvat minulle."

Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti vielä luonnollinen ihminen, huudahti:

"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.

"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä, kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät, kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin näytti huvitetulta.

Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.

DOGEETAH SAAPUU.

Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis, vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania ilmiöitä taivaalle.

Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.

"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin mielessäni.

Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.

"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"

"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."

"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole tavallista."

Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa. Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja valmistavan meille mahtavaa vaippaa.

"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa, jos he näkevät nuolien tulevan."

Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää valoa kuin kissan silmissä.

Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä, tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki hetkeltä punaisemmaksi.

Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän, ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut. Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä. Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä jousipyssyt koholla — ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja sen selässä istumassa uljas olento.

Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa. Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää. Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa, ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta, ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:

Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan muistanut kysyä sitä häneltä.

"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."

"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi seisoisi hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna; minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun pidämme niitä todellisuutena."

"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"

Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen — huomasin inholla, että kukat olivat orkideoja — köynnöksineen, jotka bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin häntä . Mitä itse sanoin, en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:

"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille, jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja —"

"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."

"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."

Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät löytäneet.

Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon, kun samassa kuulin rivin toisesta päästä — me olimme yhä pääluihimme sidottuina — Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen huutavan:

"Mr. Quatermain, oikeuden nimessä pyydän teitä saattamaan hänen majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii, itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan syliinsä minun kuolleet jäännökseni."

Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja laahasivat vihastuneen Bausin eteen.

"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."

Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä läjänä heidän edessään.

"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"

Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi
Bausi jatkoi:

"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme — eikö se ollut niin, että olit valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos Dogeetah tulisi?"

Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin Bausi huusi:

"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu, mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"

"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt juoda ja kuumana saakin."

"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä, sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten nuolille maaliksi.

Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:

Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti — se ennätti jo raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä luultavasti se oli myrkytetty — juuri samassa hetkessä hän rautaisella kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin lapsen.

"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä paikka ei ole meitä varten."

Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin kun Veli Johannes sanoi:

"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä, nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"

"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja kelpo mies.

Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin Stephen Somers'in Veli Johannekselle.

"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät tähän helvetin koloon?"

"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti palattuanne."

"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli, niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."

"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."

"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun päähäni — katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään kuutamossa.

"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta, sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan, jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.

"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.

"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä. Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää sisämaassa jossakin orjatieasiassa.

"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän lähestyessään varmaankin piiloutunut.

"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan, olette yksi niitä.

"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja. Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."

"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät — heimon nimeä hän ei tiennyt — olivat luultavasti löytäneet hänet harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni käydä Kilwassa."

"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"

"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin, ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin. Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja saavuin ajoissa — Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä; yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä. Mitä melua tuo on?"

Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon' koristeita.

"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.

Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta. Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.

"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."

Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:

"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."

"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole. Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja minä luulen, että Imbozwi —"

Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo nousi ja meni hymyillen asioilleen.

Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän selittää sen. Hän pudisteli päätään.

"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille erilaisia lahjoja."

Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea. Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.

Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.

"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas, minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja, lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"

"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui, niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."

"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen ja nielin tuon kurjan aineen — jos tietäisitte, baas, mistä se oli tehty, niin ymmärtäisitte — vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon, että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.

Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella oli tehnytkin — samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.

Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle, että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan leikin.

XII.

VELI JOHANNEKSEN TARINA.

Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän kuin hän.

Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän valossa hän asetteli kukkia puristimeen.

"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta Kilwassa.

Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos — auringonnousua katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:

Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja lausui lopetettuani:

"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."

"Niin, Allan. Sanon kuuluu senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."

"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"

"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen olosuhteisiin, joissa erosimme — hän odotti lasta, Allan — mutta minä en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen villikansan keskuudessa."

"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään", minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja joutuneet kafferien vaimoiksi.

"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt", hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan — jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"

"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta, jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta (myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan, mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.

Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita, ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!

Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme laskemaan.

Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos tahtoisin olla aivan rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan — jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.

Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan — samanlaisen kuin se, jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten zulu-hallitsijain vertaiseksi — Veli Johannes oli seurueemme todella huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.

"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja lähettää muutamia lahjoja."

"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan tavoin vatsallaan."

Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen, norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode, ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.

Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan, mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.

"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."

"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."

Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla, ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.

Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin, että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan äänellä".

Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui, että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie oli helppo löytää — esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.

Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille, että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.

"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat paholaisille, joita he palvelevat jumalina."

"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle. Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."

On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."

"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi nuo paholaiset maailmasta."

"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja heidän loppunsa on käsissä."

"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä kuolee", minä sanoin.

"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta. Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"

Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta taaskaan en jatkanut kysymystä.

"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven, eikä puita niiden veistämiseksi?"

Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna aikomuksemme täytäntöön.

Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.

Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen. Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja ojensin sen hänelle sanoen:

"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä jälleen teidän."

Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä. Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui, ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.

"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he palvelevat", minä sanoin.

"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.

"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä, jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän, niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne, ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin, mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina, joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle, ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua, kunnes toivuin. Siinä kaikki."

"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"

"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."

"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden toisella puolen?"

"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin — sillä aika ajoin on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta — että se on saari, jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."

"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on varmastikin kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."

Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia, muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa Veli Johannes kysyi terävästi:

"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi syöty."

"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."

"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan", Babemba lisäsi julmasti.

"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin, miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni. Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.

"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."

"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.

"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."

Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.

"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan — pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla esikuntananne."

Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä, vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa kulta- ja kuparirenkaita.

Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja tekemällä arvokkaan kumarruksen.

"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori, välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin —"

"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien kuningas ja jumalten suu."

Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:

"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut, jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."

"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen hiukan hätkähtävän.

"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"

"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti levottomana.

"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas, turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."

"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten, että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi, tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa, kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."

"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu; päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä mustimmalla epäluulolla.

"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi. "Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä. Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana, ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa, ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."

En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi tätä kehoitusta. Kukin induna katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan sanonut ainoatakaan sanaa.

"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri kenraalimme Babemba sanoo?"

"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa, minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne, ja omin jaloin en sinne halua enää palata."

"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella keskinäisestä rauhasta."

"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja palaa omaan maahasi."

"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi. Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba, tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"

"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:

"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa, elleivät loukkaa jumalaa.'"

Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni. Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa päätökseni.

"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."

"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."

"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta vasten seisovaa hyönteishaavia.

"Hyvä, olet tervetullut", sanoi Komba, ja minä olin näkevinäni hänen silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.

"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen, kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada —" hän oli juuri lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa. "Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia. Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."

"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?" kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.

"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.

"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"

Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa" itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.

Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei aikonut palata tyhjin käsin.

"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää sinut väkisin täällä."

"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus sen näyttää."

Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.

"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään silmällä metsästäjiä ja varastoja."

"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No niin, kuolla voimme vain kerran — tarkoitan nykyisten tietojemme mukaan."

Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle, minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta, joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he tietävät itsekään.

Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita, neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen rannoilta lähdettyämme.

Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin, ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.

Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen jälkeen hajaannuimme.

XIII.

RICAN KAUPUNKI.

Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.

Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet meidän luoksemme Bezaan.

Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät sanattomiksi hämmästyksestä.

"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu", huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua riistaa. Niin, niin se on varmasti."

Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.

"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."

"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."

"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen, jonka kuningas sinulle lähetti?"

"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa valveilla ollessasi."

Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen kiertomatkoillaan, ollut sopiva — toinen oli nimittäin sairas ja toinen pelkuri — niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että hän osasi keittää.

"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."

Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan, sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.

"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on runsaasti sauvoja."

"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."

"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.

"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."

Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.

"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin epäjohdonmukaisesti.

"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä, kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."

"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle, sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.

"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus, että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."

"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen, oli "sääli, kovin sääli".

Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia, jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu, näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain koti.

"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.

Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti, miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi kulkiessaan kumarsi lipulle.

Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen, koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja, leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa, joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.

Kysyin Kombalta, koska ja kuinka aioimme pyrkiä yli järven. Hän vastasi, että meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä aamunkoitteessa, jolloin tuuli tähän vuodenaikaan tavallisesti puhalsi rannikolta, ja että suotuisan ilman vallitessa saatoimme päästä pongojen kaupunkiin Ricaan ennen yön tuloa. Kuinka tämä oli tapahtuva, sen hän oli valmis näyttämään minulle,jos viitsin tulla hänen mukaansa. Minä nyökkäsin ja hän vei minut neljän- tai viidensadan kyynärän päähän pitkin kaislikon reunaa etelään päin.

Tällä matkalla sattui kaksi odottamatonta tapausta. Ensinnäkin i suuri, musta sarvikuono, joka oli nukkumassa jonkin pensaan suojassa ja sai vainuunsa ihmisten lähestyvän, hyökkäsi niinkuin tavallista suoraan meitä kohti noin kuudenkymmenen kyynärän päästä. Minulla sattui olemaan mukanani suuri yksipiippuinen rihlapyssy, sillä emme olleet vielä luovuttaneet aseitamme. Sarvikuono läheni vinhaa vauhtia, ja Komba alkoi pötkiä pakoon, mikä ei ollutkaan ihme, sillä hänellä ei ollut muuta asetta kuin keihäs. Minä vedin pyssyni vireeseen ja odotin kohtaloani.

Noin viidentoista askeleen päässä sarvikuono kohotti päätään, johon sarvien takia olisi tietysti ollut hyödytöntä tähdätä, ja nyt laskin luodin suoraan kurkkuun. Se osui hyvin ja tunkeutui luullakseni sydämeen saakka. Joka tapauksessa se alkoi kieriskellä maassa kuin ammuttu kaniini, ojensi kerran vain jalkansa ja heitti henkensä miltei aivan edessäni.

Tämä vaikutti Kombaan. Hän kääntyi; hän tuijotti kuolleeseen sarvikuonoon ja sen kurkussa olevaan reikään; hän tuijotti minuun; hän tuijotti yhä savuavaan rihlapyssyyn.

"Suuri aavikon peto kuollut pamauksesta!" hän mutisi. "Tuollainen valkea apina (minä kiitin kohteliaisuudesta ja panin sen muistiin) tappanut sen taiallaan yhdessä hetkessä. Oi! Motombo oli viisas määrätessään —" siihen hän vaivoin pysähtyi.

"No, ystäväni, mikä hätänä?" minä kysyin. "Näet, ettei sinun olisi tarvinnut paeta. Jos olisit astunut selkäni taakse, olisit ollut yhtä hyvässä turvassa kuin nytkin — pakosi jälkeen."

"Niin on, herrani Macumazana, mutta tapahtuma on minulle outo. Anna anteeksi, jos en sitä ymmärrä."

"Oi! Tietysti annan sinulle anteeksi, herrani, tuleva kalubi. On selvää, että teillä Pongo-maassa on vielä paljon opittavaa."

"Niin kyllä, herrani Macumazana, ja samoin ehkä teilläkin", hän vastasi kuivasti, sillä hän oli jo toipunut järkytyksestä ja saanut takaisin purevan puhekykynsä.

Sitten annoin Mavovolle, joka salaperäisellä tavalla ilmestyi paikalle kuultuaan laukauksen — luultavasti hän oli kaiken varalta lähtenyt seuraamaan meitä — määräyksen hakea miehiä paloittelemaan sarvikuonoa, ja senjälkeen jatkoimme Komban kanssa matkaa.

Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa, ruosteista metallia.

"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin, mikä sen täytyi olla.

"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut, "siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."

"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä." (Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"

"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."

Komba lupasi tehdä sen mielellään — kun sattuisi aikaa. Sitten hän ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä suuria.

Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä, kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin aivan oikeaksi.

Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen, rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille uskonnollisessa tarkoituksessa.

Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.

"Minä jään tänne odottamaan teitä, herrani Macumazana", hän vastasi, "mutta jos joudutte ansaan, voinko minä uida veden poikki kuin kala tai lentää ilman kautta kuin lintu vapauttamaan teitä?"

Hänen mentyään saapui eräs zulu-metsästäjistä nimeltä Ganza, jonkinlainen Mavovon johdon alainen luutnantti, laulamaan samaa laulua. Hän sanoi, ettei ollut oikein lähteä ilman pyssyjä kuolemaan paholaisten maahan ja jättää hänet ja hänen toverinsa harhailemaan yksin vieraassa maassa.

Vastasin, että olin aivan samaa mieltä, mutta että Dogeetah halusi välttämättä lähteä, joten minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.

"Siinä tapauksessa surmatkaamme Dogeetah tai ainakin sitokaamme hänet kiinni, jotta hän ei voisi saada aikaan vielä suurempaa onnettomuutta mielettömyydessään", ehdotti Ganza lempeästi, minkä johdosta minä ajoin hänet ulos teltasta.

"Mr. Quatermain, ennenkuin syöksytte tuohon syvään hulluuden kaivoon, pyydän teitä ottamaan huomioon vastuunalaisuutenne Jumalaa ja ihmisiä ja ennen kaikkea meitä, talonväkeänne kohtaan, jotka nyt olemme kadonneita lampaita kaukana kodista, ja edelleen muistamaan, että jos jokin ikävyys kohtaa teitä, niin jäätte minulle velkaa kahden kuukauden palkan, mitä on mahdoton korvata."

Vedin esille metallilaatikosta pienen nahkakukkaron ja maksoin Sammylle hänen saatavansa ja kolmen kuukauden palkan eteenpäin.

"Sir", hän sanoi, "en puhu tätä likaisesta omanvoitonpyynnistä. Tarkoitan vain sitä, että pelkään noiden pongojen surmaavan teidät, ja vaikka rakastan teitä, sir, olen liian raukkamainen lähteäkseni surmattavaksi teidän kanssanne, sillä Jumala on luonut minut sellaiseksi. Rukoilen teitä, älkää menkö, mr. Quatermain, sillä sanon vielä kerran, että rakastan teitä, sir."

"Sen uskon, poikaparka", minä vastasin, "ja pelkään itsekin, että minut surmataan; näytän urhoolliselta vain senvuoksi, että minun täytyy. Kuitenkin toivon, että suoriudumme hengissä. Siksi aikaa, Sammy, annan sinun haltuusi tämän rasian ja kaiken kullan, mitä se sisältää, luottaen sinuun, että teet voitavasi saattaaksesi sen takaisin Durban'iin siinä tapauksessa että meille tapahtuisi jotakin."

"Oi, mr. Quatermain", hän huudahti, "rehellinen osaan olla, etenkin kun tiedätte minun kerran olleen vankilassa — kavalluksesta — lieventäväin asianhaarain vallitessa, mr. Quatermain. Sen sanon, vaikka olenkin raukkamainen, että kuolen mieluummin kuin annan kenenkään koskea rasiaan."

"Sen uskon, Sammy-poikaseni", minä sanoin. "Mutta niin hullusti kuin asiat näyttävät olevankin, uskon kuitenkin, ettei kenenkään meistä nyt vielä tarvitse kuolla."

Vihdoinkin aamu valkeni, ja me kuusi marssimme alas venheelle, joka oli tuotu kaislikon ympäri avonaiseen väylään. Täällä meidän piti antautua jonkinlaiseen tullitarkastukseen, jonka panivat toimeen Komba ja hänen toverinsa, jotka näyttivät hirveästi pelkäävän, että koettaisimme salaa viedä ampuma-aseita heidän maahansa.

"Tiedättehän, minkä näköisiä rihlapyssyt ovat", sanoin vihastuneena. "Näettekö sellaisia käsissämme? Annan sen lisäksi kunniasanani, ettei meillä ole mitään."

Komba kumarsi kohteliaasti, mutta arveli, että mahdollisesti — sattumalta — jokin "pieni pyssy", jolla hän tarkoitti pistoolia, oli jäänyt matkalaukkuihimme. Komba oli kovin epäluuloinen henkilö.

"Avaa kaikki kollit", sanoin Hansille, ja tämä totteli sellaisella innolla, että myönnän sen herättäneen minussa epäilyksiä.

Minä tunsin hänen salaperäisen ja kiemurtelevan luonteensa, joten tuo äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta. Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan, puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään seoffiaan , pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja, paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä, samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin viljelevät.

"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."

"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä puolista.

"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti. Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..

Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi, mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin kukkia maasta.

"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen herra kaivaa jumalamme maasta?"

Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää sikseen koko matka.

"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi Komba."

Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.

Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt. Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli, ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun. Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.

Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?

Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä. Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään, mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin uskoisin siihen varmasti.

Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen metsänvartijan ruumista.

"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain kolme jäljellä."

"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä. Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis —"

"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja pongot tarttuivat airoihinsa.

Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan. Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä. Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon. Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.

Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme — oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville — olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia. Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä, luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä viljellyn maan vähenemiseen.

Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.

"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko on ihminen."

Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on elämän sauva'."

Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä keskustella.

Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki. Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.

Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.

Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma.

Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan, oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.

Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta, oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme. Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä päällikkö.

"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää) saat pitää minua kumpanakin" — synkkä ennustus, jota silloin emme ymmärtäneet.

Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.

Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus, joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti, mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.

Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja, sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin, pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.

Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä, pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.

Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen, joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.

Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä, yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja selkä meihin päin.

Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti sitten kauhistuneella äänellä:

Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää nähneet muuta, ja laulu lakkasi.

XIV.

KALUBIN VALA.

"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti hyvin hämmentynyt — sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä — sillä hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.

"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."

Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme. Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:

"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."

Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi. Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.

"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat, ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja hän poistui kohteliaasti kumartaen.

Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset — ruokaa hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää olimme yksin.

"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi, kautta tätini hengen!"

"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi — vaikka sinulla olisikin sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.

"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"

"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua varoitti, et saa murista."

"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi vastaan — en ainakaan teoriassa — jos olisi kysymyksessä marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten tapojensa uhriksi."

Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun
Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:

Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta — kuka tiesi? Muu oli ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.

"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti, "siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.

Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista, kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.

Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme — kun on hyvin nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät näyttävät lakkaamatta syövän — ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä, jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.

"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä, oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa, mistä leikkasin pois sormen."

"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä", vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään etemmäksi kuin tuohon — vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu tänne syötäviksi."

Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille varaamamme lahjat.

Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä, täynnä kauhua.

Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan, tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.

Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi" (huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan maalle tuottama kunnia.

Komba totteli. Puhuteltuaan kalubia kaikilla mahdollisilla kunnianimillä, sellaisilla kuin "Ainoa yksinvaltias", "Herra, jonka jalkoja suutelen", "Hän, jonka silmät ovat tulta ja kieli kuin miekka", "Hän, jonka viittauksesta ihmiset kuolevat", "Uhrijuhlan herra", "Pyhän aterian ensimmäinen maistaja", "Jumalain rakastettu" (tämän kuullessaan kalubi hätkähti aivankuin olisi tuntenut keihään piston), "Toinen maan päällä paitsi Motomboa, kaikkein pyhintä, kaikkein vanhinta, jonka alku on taivaassa ja joka puhuu taivaan äänellä" j.n.e., j.n.e., hän teki tarkasti mutta lyhyesti selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen matkallaan Bezan kaupungissa.

Erittäin perinpohjaisesti hän kertoi siitä, kuinka hän Motombolta saamansa tehtävän mukaisesti oli kutsunut valkeat herrat Pongo-maahan ja hyväksynyt heidät samalla mazitu-kansan lähettiläiksi, kun ei kukaan ollut vastannut kuningas Bausin tarjoukseen tämän tehtävän suhteen. Sen hän vain oli Motombon määräyksestä vaatinut, etteivät vieraat saaneet tuoda mukanaan noita taika-aseita, jotka purkavat sisästään savua ja kuolemaa. Tämän ilmoituksen kuullessaan kalubi taaskin hämmentyi, minkä Komba luultavasti huomasi yhtä hyvin kuin mekin hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hetken vaiettuaan Komba jatkoi selitystään, ettei sellaisia aseita oltu tuotu, sillä hän ei ollut tyytynyt meidän vakuutukseemme, vaan oli tovereineen tarkastanut matkatavaramme ennen lähtöämme Mazitu-maasta.

Senvuoksi, hän lisäsi, ei ollut syytä pelätä, että me aiheuttaisimme tuon vanhan ennustuksen täyttymyksen, joka sanoo, että heti kun pyssyn laukaus kuuluu pongo-kansan keskuudessa, jumalat tuhoavat maan ja kansa lakkaa olemasta kansa.

Puheensa lopetettuaan hän istuutui vaatimattomalle paikalle taaksemme. Senjälkeen kalubi tervehti meitä muodollisesti mazitu-kuninkaan Bausin lähettiläinä ja alkoi vihdoin puhua niistä eduista, joita pysyväinen rauha tuottaisi molemmille kansoille. Lopuksi hän esitti rauhan ehdot. Oli selvää, että ne oli huolellisesti valmistettu, mutta niiden toistaminen on tarpeetonta, sillä ne eivät koskaan vieneet tulokseen, ja epäilen, tokko se lie ollut tarkoituskaan. Riittää, kun sanon, että niissä puhuttiin ristiavioliitoista, vapaasta kaupasta, veriveljeydestä ja muusta sellaisesta, minkä suurimmaksi osaksi olen unohtanut, ja että rauha oli valmistettava siten, että Bausi ottaisi kalubin tyttären ja kalubi Bausin tyttären vaimokseen.

Me kuuntelimme vaieten ja hänen lopetettuaan olimme pitävinämme neuvottelua, jonka jälkeen minä otin puheenvuoron Veli Johanneksen puolesta, joka muka oli liian ylhäinen henkilö puhuakseen itse, ja sanoin, että ehdot olivat meistä hyvät ja järkevät ja että aiomme mielihyvällä esittää ne Bausille ja hänen neuvonantajilleen kotiin palattuamme.

Kalubi ilmaisi suurta tyytyväisyyttään tämän sanani johdosta, mutta huomautti sivumennen, että ennen kaikkea asia oli esitettävä Motombolle hänen lausuntoaan varten, jota ilman millään valtiollisella päätöksellä ei ollut laillista pätevyyttä pongo-kansan keskuudessa. Lisäksi hän ehdotti, että jos meillä ei olisi mitään sitä vastaan, niin kävisimme huomenna tervehtimässä hänen pyhyyttään, lähtien aamulla auringon ollessa kolmen tunnin ikäinen, sillä Motombo asui päivän matkan päässä Ricasta. Pidettyämme jälleen neuvottelua me vastasimme, että vaikka meillä, valkoisilla herroilla olikin vähän aikaa, aioimme kuitenkin koettaa käydä Motombon luona, koska hän kuulemamme mukaan oli liian vanha voidakseen tulla meitä tervehtimään. Mutta nyt olimme väsyksissä ja halusimme panna maata. Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka otettiin armollisesti vastaan selittäen, että vastalahjat annettaisiin meille Pongo-maasta lähtiessämme.

Tämän jälkeen kalubi otti pienen kepin ja taittoi sen merkiksi, että kokous oli lopussa, ja me toivotimme hänelle ja hänen neuvonantajilleen hyvää yötä ja vetäydyimme majoihimme.

Tässä minun on vielä lisättävä, koska asialla on merkitystä seuraaviin tapahtumiin nähden, että meitä ei tällä kertaa saattanut Komba, vaan kaksi neuvonantajaa. Komba oli poistunut neuvottelusta, vaikka huomasin sen vasta noustessani toivottamaan hyvää yötä. Milloin hän oli lähtenyt, sitä en tiedä, sillä muistettakoon, että hänen paikkansa oli varjossa takanamme, eikä kukaan meistä nähnyt hänen lähtöään.

Veli Johannes pudisti vain päätään sanomatta mitään; hän näytti niihin aikoihin elävän jonkinlaisessa unimaailmassa.

Stephen vastasi: "Pyh! Kaikenlaista pötyä! Kautta silmäni ja kyynärpääni noilla ihmissyöjä-roistoilla on paha mielessä, ja mitä tahansa he aikonevatkaan, rauhaa mazitu-kansan kanssa he eivät ainakaan aio."

"Olen samaa mieltä", minä vastasin. "Jos rauhan aikomus olisi ollut vilpitön, he olisivat tinkineet enemmän, vaatineet parempia maksuehtoja tai panttivankeja tai jotain sentapaista. Motombon suostumuksen he myöskin olisivat hankkineet jo edeltäpäin. Ilmeisesti hän kuitenkin on aseman herra eikä kalubi, joka on vain hänen välikappaleensa; jos tosi olisi kysymyksessä, hän olisi puhunut asian selväksi, jos tuo Motombo kerran on olemassa eikä ole vain tarina. Mutta sittenpähän saamme nähdä, jos elämme, ja vaikka emme eläisikään, ei sillä ole suurta väliä, vaikka minä puolestani pitäisin kyllä viisaampana jättää rauhaan koko Motombo ja livistää Mazitu-maahan ensimmäisellä venheellä huomisaamuna."

"Minä myös, minä myös", huudahti Stephen, "mutta väittelemisestä ei ole mitään hyötyä."

"Ei", minä vastasin suutuksissani. "Aivan niinkuin huomautat, ei hyödytä väitellä hullujen kanssa. Menkäämme siis vuoteeseen, ja kun yömme luultavasti on viimeinen, koettakaamme nukkua hyvin."

"No, no!" sanoi Stephen riisuessaan takkiaan ja kääntäessään sitä kaksinkerroin päänaluseksi. "Kuulkaa", hän lisäsi, "seisokaapa kauempana hetkinen, kunnes saan puistelluksi tätä peitettä. Sillä on joitakin murusia", ja hän pudisteli huopapeittoaan.

"Joitakin murusia?" minä virkoin epäluuloisena. "Miksi et odottanut vähän, niin että olisin saanut nähdä? Aikaisemmin en huomannut siinä mitään muruja."

Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan aloin lampun heikossa valossa tutkia kattoa ja saviseiniä, joille oli maalattu jonkinlaisia kukkaseppeleitä, vaikka unohdin siitä mainita. Samassa naputettiin ovelle. Unohdin muruset ja avasin oven, jolloin Hans ilmestyi huoneeseen.

"Eräs noita ihmissyöjä-paholaisia haluaa puhutella teitä, baas.' Mavovo ei laske häntä sisälle."

"Antaa hänen tulla", minä vastasin, sillä tässä paikassa pelottomuus mielestäni oli paras aseemme, "mutta vartioi tarkoin hänen ollessaan täällä."

Hans kuiskasi sanan yli olkansa ja seuraavassa hetkessä pitkä, kiireestä kantapäähän valkoiseen vaatteeseen verhottu mies, joka näytti melkein aaveelta, astui tai oikeammin syöksyi huoneeseen ja sulki oven.

Vastaukseksi hän kohotti kasvoillaan olevaa vaatetta, ja minä näin itsensä kalubin seisovan edessämme.

"Haluan puhutella yksin valkoista herraa Dogeetahia", hän sanoi käheällä äänellä, "ja sen pitää tapahtua nyt, sillä myöhemmin se on mahdotonta."

"Kuinka voit, kalubi ystäväni?" hän kysyi. "Näen, että haava on parantunut hyvin."

"Ei niin", Veli Johannes vastasi. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, sinun on sanottava se meille kaikille tai jätettävä sanomatta, sillä nämä herrat ja minä olemme yksi, ja mitä minä kuulen, sen hekin kuulevat."

"Yhtä varmasti kuin minuunkin. Senvuoksi puhu tai mene. Mutta, sitä ennen, voiko kukaan kuunnella puhettamme tässä majassa?"

"Ei, Dogeetah. Seinät ovat paksut. Katolla ei ole ketään, sillä minä katselin tarkkaan ympärilleni, ja jos joku yrittää sinne kiivetä, niin kuulemme sen. Ovea vartioivat miehesikin näkisivät hänet. Kukaan ei kuule puhettamme, paitsi mahdollisesti jumalat."

"Siinä tapauksessa luotamme jumaliin, kalubi. Jatka, veljeni tuntevat tarinasi."

"Herrani", hän alkoi, pyöritellen silmiään kuin uhattu eläin, "olen kauheassa ahdingossa. Kerran sen jälkeen kuin kohtasin sinut, Dogeetah, minun olisi pitänyt mennä Valkoisen jumalan luokse, joka asuu metsässä tuolla vuoren laella, kylvämään pyhää siementä. Mutta olin olevinani sairas, ja silloin Komba, tuleva kalubi, jumalain valittu, teki sen minun puolestani ja palasi vahingoittumattomana. Ensi yönä, kun on täysi kuu, minun en kalubina vielä kerran mentävä jumalan luokse taaskin pyhää siementä kylvämään, ja — Dogeetah, kun hän kerran on purrut minua, niin nyt hän minut tappaa. Hän tappaa minut varmasti, ellen minä tapa häntä. Sitten Komba hallitsee kalubina minun sijastani, ja hän surmaa teidätkin, arvaatte kyllä miten — 'kuumalla kuolemalla', uhrina jumalille, jotta pongo-vaimot vielä kerran tulisivat paljojen lasten äideiksi. Niin, niin, ellemme me tapa jumalaa, joka asuu metsässä, meidän kaikkien on kuoltava", ja hän pysähtyi vapisten, ja hiki tippui lattialle hänen otsaltaan.

"Tämä on mielenkiintoista", sanoi Veli Johannes, "mutta jos otaksutaan, että saamme tapetuksi jumalan, kuinka se voi auttaa meitä tai sinua pelastumaan Motombon tai murhahaluisen kansasi käsistä? He varmasti surmaisivat meidät pyhyydenloukkauksesta."

"Ei niin, Dogeetah, jos jumala kuolee, niin Motombokin kuolee. Se on vanhastaan tunnettua, ja senvuoksi Motombo vartioi jumalaa niinkuin äiti lastaan. Senjälkeen aina siihen asti kunnes uusi jumala löydetään, hallitsee Pyhän kukan äiti, hän joka on armollinen eikä halua vahingoittaa ketään, ja minä hallitsen hänen johdollaan ja kukistan varmasti viholliseni, ennen kaikkea tuon Komba-roiston."

Olin kuulevinani ilmassa hienon äänen, joka muistutti käärmeen vihellystä, mutta kun se ei uudistunut eikä mitään näkynyt, arvelin erehtyneeni.

"Senlisäksi", hän jatkoi, "kuormitan teidät kultahiekalla ja muilla lahjoilla, mitä vain haluatte, ja saatan teidät turvassa järven yli ystäväinne mazitujen luo."

"Kuule nyt", minä keskeytin, "puhukaamme asioista selvästi, ja te, John, kääntäkää Stephen'ille. Ensinnäkin, ystäväni kalubi, sano meille ennen kaikkea kuka ja mikä tuo jumala on, josta puhut."

"Herrani Macumazana, hän on suunnattoman suuri apina, iästäkö valkoinen vai valkeaksi syntynyt, sitä en tiedä. Hän on ihmistä kahta vertaa suurempi ja voimakkaampi kuin kaksikymmentä miestä, jotka hän voi murskata käsissään, niinkuin minä murran kaislan, tai joiden pään hän voi purra poikki, niinkuin hän varoitukseksi puri poikki minunkin sormeni. Sillä tavoin hän aina kohtelee kalubeja, kun hän kyllästyy heihin. Ensin hän puree poikki sormen ja antaa heidän mennä ja seuraavalla kerralla hän murhaa heidät kuin kaislan ja samoin nekin, jotka on tuomittu uhrattaviksi tulella."

"Vai niin!" minä sanoin. "Suuri apina! Sitä jo ajattelinkin. No hyvä, ja kuinka kauan tuo peto on ollut jumalananne?"

"En tiedä kuinka kauan. Alusta asti. Hän on ollut aina, niinkuin
Motombokin on ollut aina, sillä he ovat yksi."

"Se ainakin on valhe", sanoin englanninkielellä ja jatkoin sitten: "Ja kuka on Pyhän kukan äiti? Onko hänkin ollut aina, ja asuuko hän samassa paikassa kuin apina-jumala?"

"Ei niin, herrani Macumazana. Hän kuolee, niinkuin muutkin kuolevaiset, ja hänellä on seuraaja, joka astuu hänen paikalleen. Nykyinen äiti on valkoinen nainen teidän rotuanne, ja on nykyjään keski-ikäinen. Kun hän kuolee, hänen seuraajakseen tulee hänen tyttärensä, joka on myöskin valkoinen nainen ja hyvin kaunis. Hänen kuoltuaan löydetään taas uusi valkoinen, mahdollisesti sellainen, joka on mustista vanhemmista mutta syntynyt valkeana."

"Kuinka vanha tuo tytär on?" keskeytti Veli Johannes omituisen tiukalla äänellä, "ja kuka hänen isänsä on?"

"Tytär syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, Dogeetah, sen jälkeen kuin Kukan äiti oli löydetty ja tuotu tänne. Hän sanoo, että isä oli valkoihoinen mies, jonka kanssa hän oli naimisissa, mutta joka nyt on kuollut."

Veli Johanneksen pää painui rinnalle ja silmät sulkeutuivat kuin olisi hän vaipunut uneen.

"Mitä äidin asumapaikkaan tulee", kalubi jatkoi, "se on järvessä olevalla saarella, vuoren huipulla, jota ympäröi vesi. Hänellä ei ole Valkoisen jumalan kanssa mitään tekemistä, mutta vaimot, jotka häntä palvelevat, soutavat silloin tällöin järven yli hoitamaan peltoja, joilla kasvaa kalubin kylvämä vilja, jonka siemenet ovat Valkean jumalan ravintoa."

"Hyvä", minä sanoin; "nyt me ymmärrämme — emme paljoa, mutta vähän. Sano sitten suunnitelmasi. Kuinka pääsemme siihen paikkaan, jossa suuri apina asuu? Ja jos pääsemme sinne, kuinka meidän on surmattava eläin, kun seuraajasi Komba oli kyllin huolellinen estääkseen meitä tuomasta ampuma-aseitamme maahasi?"

"Ah, herrani Macumazana, tuosta kepposesta saakoon hän itse tuntea jumalan hampaat aivoissaan, niin, saakoon hän sen kuoleman, jonka hänelle aion. Ennustus, jonka hän sanoi, ei ole mikään vanha ennustus. Se ilmestyi maahan vasta viime kuussa, vaikka en tiedä, onko se lähtöisin Kombasta vai Motombosta. Lukuunottamatta minua ei kukaan tai ainakin hyvin harvat maassa olivat kuulleet rautaputkista, jotka purkavat sisältään kuolemaa, kuinka siis olisi voinut syntyä ennustus, joka puhuu niistä?"

"Mitä tulee pääsemiseenne metsään — Valkea jumala nimittäin asuu metsässä vuoren rinteellä — se on oleva helppoa, sillä Motombo ja kansa luulevat, että tuon teidät uhrattaviksi, mitä he monesta syystä toivovatkin", ja hän vilkaisi hyvin merkitsevästi pulleaan Stephen'iin. "Mitä taasen tulee siihen, kuinka teidän on tapettava jumala ilman rautaputkianne, sitä en tiedä. Mutta te olette hyvin urhoollisia ja suuria taikureita. Te keksitte varmasti keinon."

Taaskin Veli Johannes näytti heräävän. "Niin", hän sanoi, "kyllä me keksimme keinon. Älä huolehdi siitä, oi kalubi. Me emme pelkää tuota suurta apinaa, jota nimität jumalaksi. Mutta sen teemme vain yhdellä hinnalla. Emme tapa petoa emmekä koeta pelastaa henkeäsi muuta kuin yhdellä hinnalla."

"Millä hinnalla?" kalubi kysyi hermostuneesti. "Meillä on vaimoja ja karjaa — ei, te ette halua vaimoja, ja karjaa ei voida kuljettaa järven yli. Meillä on kultahiekkaa ja norsunluuta. Sitä olen jo luvannut, ja muuta en voi teille antaa."

"Hinta on se, oi kalubi, että luovutat meille mukanamme vietäviksi tuon valkoihoisen naisen, jota nimitetään Pyhän kukan äidiksi, ja hänen tyttärensä —"

"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."

Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei mielettömäksi kauhusta.

"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani jumalia?"

"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei enempää eikä vähempää."

Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä käsipuoleen ja sanoin:

"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"

"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."

"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin, murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"

"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."

"Kuinka aiotte päästä palaamaan turvallisesta, oi herrani Macumazana, te, jotka on tuomittu 'kuumaan kuolemaan', jos pääsette ehyinä jumalan kynsistä?"

"Hyvin helposti, oi kalubi, kertomalla Komballe, tulevalle kalubille, juonesi jumalaa vastaan ja kieltäytymisemme noudattamasta kurjaa pyyntöäsi. Sehän voikin todella tapahtua nyt heti, ollessasi täällä meidän luonamme, oi kalubi, jossa sinun luultavasti ei epäillä olevan. Menen vain ja lyön saviastiaan oven ulkopuolella; epäilemättä sen joku kuulee, vaikka onkin myöhä. Ei, mies, pysy paikoillasi; meillä on puukkoja ja palvelijoillamme on keihäitä", ja niin sanoen olin lähtevinäni.

"Herrani", hän sanoi, "annan teille Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä; ah, ja itsensä Pyhän kukankin juurineen kaikkineen maasta kaivettuna, ja vannon, että jos suinkin voin, koetan saattaa teidät ja heidät turvallisesti järven yli, kuitenkin sillä ehdolla, että saan tulla mukaanne, sillä tänne en tohdi jäädä. Tietysti kirouskin tulee, mutta on kuitenkin parempi kuolla kirottuna jonakin tulevana päivänä kuin jumalan käsiin huomenna. Oi! Miksi olenkaan syntynyt! Miksi olenkaan syntynyt!" ja hän ratkesi itkuun.

"Se on kysymys, jonka moni on tehnyt, mutta johon ei kukaan ole kyennyt vastaamaan, oi ystäväni kalubi, vaikka mahdollisesti vastaus on löydettävissä", minä vastasin lempeällä äänellä.

Sydämeni sääli tuota kurjaa olentoa, joka oli niin syvään sotkeutunut ja vajonnut taikauskonsa helvettiin, tuota itsevaltiasta, joka ei voinut pelastua vihamielisen voiman käsistä muuten kuin kammottavan kuoleman kautta, tuota pappia, joka oli tuomittu saamaan kuolemansa jumalansa kädestä, niinkuin hänen edeltäjänsä olivat saaneet ja niinkuin hänen seuraajansa hänen jälkeensä olivat saavat kuolemansa.

"Kuitenkin", minä jatkoin, "uskon, että olet valinnut viisaasti, ja me pidämme kiinni sanastasi. Jos olet uskollinen meitä kohtaan, mekään emme sano mitään. Mutta siitä ole varma, että jos koetat pettää meitä, mekin, jotka emme ole niin avuttomia kuin miltä näytämme, petämme sinut, ja sinä olet itse kuoleva emmekä me. Suostutko sopimukseen?"

"Suostun, valkea herra, mutta älä moiti minua, jos käy huonosti, sillä jumalat tietävät kaikki, ja he ovat paholaisia, jotka iloitsevat ihmisten tuskasta ja pilkkaavat sopimuksia ja kiduttavat niitä, jotka koettavat heitä loukata. Mutta tulkoon mitä tulee, tällä tavalla minä vannon uskollisuutta, valalla, jota ei voida rikkoa", ja hän vetäisi vyöstään puukon, pisti ulos kielensä pään ja lävisti sen. Haavasta tipahti veripisara lattialle.

"Jos rikon valani", hän sanoi, "saa lihani jäähtyä, niinkuin tuo veri hyytyy, ja mädätä, niinkuin se mätänee! Ah, ja henkeni joutukoon turmioon ja hukkukoon haamujen maailmaan, niinkuin tämä veri haihtuu ilmaan ja sekoittuu maailman tomuun!"

Näky oli kaamea ja vaikutti minuun syvästi, varsinkin kun olin vakuutettu, että tuo onneton sittenkin oli tuomittu, että hän ei voinut välttää uhkaavaa kohtaloansa.

Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.

"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.

"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen tyttärensä."

"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin, sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."

"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle", minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."

Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.

Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine. Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja luonteenominaisuuksia.

Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka, jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.

Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä, jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi. Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi. Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se sitten olikin.

Veli Johannes eli, antaaksemme hänelle hänen oikean nimensä, pastori John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin. Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.

"On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas,
Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo.
Työ, uskollisuus — siinä tunnussana,
Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",

niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin, nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo "lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu). "Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani niiden pahaenteistä jyminää.

Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät juhlaa — heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen. Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä, polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat, kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.

Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja kirkkaiksi.

Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten — ja minä heräsin ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.

Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin hyvä mies — nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa — ja pyysin, että hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:

"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta, joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."

Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten Afrikassa.

Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen — hyvin sopiva sana — on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä, erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys — onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan samanlainen pieni väkä?

Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja käsiä, jotka unessani näin?

Mutta kas niin! Mikä oikeus on vanhalla metsästäjäraukalla pohtia asioita, jotka ovat hänelle liian korkeita?

XV.

MOTOMBO.

Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.

"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat ikkunattomia.

Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle, ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi, ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia kertoja käynyt takanakin katsomassa.

Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka tapauksessa sitä varattiin meille.

Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina, syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui. Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.

Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme, jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.

Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen, keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa — suuresti jerseyläisen näköistä — oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille, joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle, sotkevan puutarhaa.

Alkoi kiireinen etsintä — ja pian löydettiinkin miesraukka — hän oli oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja rukoilla armoa.

"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan, tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen, että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.

Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi saanut pidätetyksi häntä.

"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."

"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen
vihaisen katseen. "Jos —" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun
Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä.
Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:

"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole elämän ja kuoleman herra?"

"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme noiden miesten vallassa."

Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.

Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun, joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä, nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.

Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua. Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt. Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon asunnon ovi.

Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.

Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi. En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä, ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä, jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli veden peitossa.

Siihen pysähdyimme ja tuijotimme epäluuloisina tuohon tummaan aukkoon, joka epäilemättä oli sama, jota Babemba nuorena oli saanut tutkia. Sitten kalubi antoi määräyksen, ja pari sotilasta meni majoihin, jotka oli rakennettu lähelle luolan suuta ja joissa luultavasti asui vartijoita, vaikka sellaisia emme nähneet. Pian he palasivat, tuoden muutamia palavia soihtuja, jotka jaettiin meille. Kun se oli tehty, asetuimme vapisten (minä ainakin vapisin) tuon suuren luolan pimeisiin syvyyksiin, edellämme kalubi ja puolet saattojoukkoa ja jäljessämme Komba ja loput sotilaista.

Luolan lattia oli aivan sileä luultavasti veden vaikutuksesta ja samoin seinät ja katto, niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, sillä se oli hyvin avara ja korkea. Se ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne tänne paksussa kalliossa. Ensimmäisessä käänteessä pongo-sotilaat virittivät hiljaisen, kaamean laulun ja jatkoivat sitä koko matkan läpi luolan, joka minun askelmääräni mukaan oli noin kolmensadan kyynärän pituinen. Eteenpäin vain mentiin, ja soihduista säihkyi valotähtiä syvään pimeyteen, kunnes vihdoin käännyimme viimeisestä mutkasta, jossa luolan poikki riippui suuri kudottu ruohomatto, ja sen syrjään vedettyä näimme omituisen näyn.

Seinäin vieressä paloi molemmin puolin nuotio, joka valaisi koko paikkaa. Mutta vielä enemmän valoa virtasi sisälle luolan suusta, joka ei ollut kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä nuotiosta. Aukon takana oli vesi, joka näytti olevan noin kahdensadan kyynärän levyinen, ja veden toisella rannalla kohosi vuorenrinne, jota peittivät jättiläismäiset puut. Pieni lahti pisti vedestä luolan sisälle aina nuotioiden väliin asti. Vesi oli sillä kohdalla vain noin kuuden tai kahdeksan jalan levyinen ja matala ja muodosti hyvän ankkuripaikan suurelle ruuhelle, joka oli vedetty sen sopukkaan. Luolan seinissä mutkan ja lahden kärjen välillä oli neljä ovea, kaksi kummallakin puolen, ja arvelen niiden vieneen kallioon hakattuihin huoneisiin. Kullakin ovella seisoi pitkä, valkoisiin puettu nainen, pidellen kädessään palavaa soihtua. Tein sen johtopäätöksen, että nämä olivat palvelijattaria, jotka oli asetettu siihen oppaiksi ja toivottamaan meidät tervetulleiksi, sillä meidän ohimentyämme he katosivat huoneisiin.

Mutta ei siinä kaikki. Yli kapean lahden juuri sille kohdalle, jossa venhe oli, oli rakennettu noin kahdeksan neliöjalan suuruinen puinen silta, jonka kullakin sivulla seisoi suunnattoman suuri iästä mustunut norsunhammas, suurempi kuin mitä milloinkaan olen nähnyt. Norsunhampaiden välissä oli nahkamatoille kyyristyneenä olio, joka muodoltaan aluksi muistutti jättiläismäistä sammakkoa. Totisesti se oli hyvin pöyhistyneen sammakon näköinen. Siinä oli paksu, ryppyinen nahka, siinä ulkoneva selkäranka (sen selkä oli nimittäin meihin päin) ja siinä ohuet, retkahtaneet raajat.

Tuijotimme kauan tuohon outoon olioon pääsemättä selville sen laadusta tuossa epävarmassa valaistuksessa, niin että lopulta kävin aivan hermostuneeksi ja olin kysymäisilläni kalubilta, mikä se oli. Juuri kun huuleni aukenivat, se kuitenkin liikahti ja kääntyi meitä kohti hitaasti, hyvin hitaasti ja hapuillen. Lopultakin se oli kääntynyt ympäri, ja kun pää tuli näkyviin, kaikki pongot ja kalubi lopettivat matalan, surumielisen laulunsa ja heittäytyivät kasvoilleen, mutta ne, jotka kantoivat soihtuja, pitivät niitä yhä edelleenkin oikeassa kädessään.

Oi, mitä saimmekaan nähdä! Olento ei ollut sammakko vaan mies, joka liikkui nelin kontin. Suuri paljas pää oli vaipunut syvään hartioiden väliin joko vaivaisuudesta tai korkeasta iästä, sillä epäilemättä olento oli hyvin vanha. Katsellessani koetin arvata hänen ikäänsä, mutta en keksinyt vastausta mielessäni. Suuret kasvot olivat painuneet sisään ja kuivettuneet niinkuin nahka auringossa, alahuuli riippui lepattaen esiinpistävän, luisevan leuan yli. Kaksi keltaista torahampaan muotoista hammasta näkyi leveän suun kummastakin suupielestä; kaikki muut hampaat olivat poissa. Aika ajoin se nuolaisi valkoista vaahtoa punakärkisellä kielellään niinkuin käärme. Mutta kaikkein ihmeellisintä koko olennossa olivat sen suuret, pyöreät silmät, jotka luultavasti näyttivät niin suurilta senvuoksi, että liha oli paennut pois niiden ympäriltä, niin että ne näyttivät miltei olevan pääkallon ontoissa silmäkuopissa. Ne loistivat sananmukaisesti kuin tuli; aika ajoin ne näyttivät miltei häikäisevän niinkuin jalopeuran silmät pimeässä. Tunnustan, että näky kauhistutti, jopa hetkeksi aivan herpaisi minut: ajatus, että olento oli ihminen, tuntui kaamealta.

Vilkaisin toisiin ja näin heidänkin olevan kauhuissaan. Stephen oli hyvin kalpea. Pelkäsin, että hän tulisi sairaaksi taas, niinkuin silloin kerran juotuaan kahvia väärästä tuopista samana päivänä, jona saavuimme Mazitu-maahan. Veli Johannes siveli valkoista partaansa ja rukoili puoliääneen taivaan apua. Hans huudahti inhoittavalla hollanninkielellään:

"Oh! keek, baas, da is je lelieher oud deel!" ("Kas vain, baas, siinäpä on itse ruma vanha paholainen!")

Jerry käveli pongo-sotilasten keskellä nolon näköisenä ja mutisi näkevänsä kuoleman edessään. Mavovo yksin pysyi lujana; ehkä hän kuuluisana tietäjänä tunsi, ettei hänen sopinut osoittaa arkuutta paholaisen läsnäollessa.

Lavalla istuva sammakkomainen olio käänteli suurta päätään hitaasti kuin etana ja tarkasteli meitä leimuavilla silmillään. Ennen pitkää hän alkoi puhua epäselvällä kurkkuäänellä, käyttäen murretta, joka näytti olevan yleinen tässä osassa Afrikkaa ja sillä haaralla bantukansaa, johon zulut kuuluvat, mutta mielestäni vieraalla äänenpainolla.

"Te siis olette ne valkoiset miehet, jotka ovat tulleet takaisin", se sanoi hitaasti. "Antakaas kun lasken!" ja hän nosti toisen laihan kätensä maasta, ojensi etusormensa ja laski. "Yksi. Pitkä ja valkopartainen. Aivan oikein. Kaksi. Lyhyt, ketterä kuin apina, tukka sellainen, joka ei kaipaa kampaa; ja älykäs niinkuin apinain isä. Aivan oikein. Kolme. Pehmeäposkinen, nuori ja tyhmä, niinkuin kylläinen lapsi, joka nauraa vasten taivasta hyvillä mielin siitä, että on saanut vatsansa täyteen maitoa ja luulee taivaan hymyilevän hänelle. Niin, aivan oikein. Kaikki kolme olette juuri samat kuin pitääkin. Muistatko, Valkoparta, kun tapoimme sinut, kuinka rukoilit olentoa, joka asuu maailman yläpuolella, ja pidit kädessäsi puista ristiä, johon oli sidottu orjantappuraseppelettä kantava mies? Muistatko, kuinka keihään lävistäessä rintasi suutelit tuota orjantappuraseppelettä kantavaa miestä? Sinä pudistat päätäsi — oi, olet älykäs valehtelija, mutta minäpä näytän sinulle, että olet valehtelija, sillä minulla on se vielä tallella", ja hän sieppasi nahkamatolta torven ja puhalsi.

Heti kun torven antama omituisen valittava ääni oli hukkunut, syöksyi yhdestä seinässä olevista ovista esille nainen ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Olento kuiskasi hänelle jotakin, ja hän katosi jälleen, mutta ilmestyi samassa takaisin kädessään keltainen, norsunluinen ristiinnaulitun kuva.

"Kas tässä, kas tässä", olento sanoi. "Ota se, Valkoparta, ja suutele sitä vielä ehkä viimeisen kerran", ja hän heitti ristiinnaulitunkuvan Veli Johannesta kohti, joka sieppasi sen käteensä ja tuijotti siihen hämmästyneenä. "Ja sinä, lihava pienokainen, muistatko, kuinka saimme käsiimme sinut? Sinä taistelit hyvin, oikein hyvin, mutta lopulta saimme sinut tapetuksi, ja sinä olit hyvä, hyvin hyvä; me saimme sinusta paljon voimaa.

"Ja muistatko sinä, Apinain isä, kuinka älysi avulla pääsit käsistämme? En tiedä, minne menit ja millä tavoin kuolit. Sinua en unohda, sillä sinulta sain tämän", ja hän osoitti suurta, valkoista arpea olkapäässään. "Olisit tappanut minut, mutta tuo aine rautaputkessasi paloi hitaasti, kun koetit sytyttää, joten minulla oli aikaa hypätä syrjään ja rautapallo ei sattunut sydämeeni, niinkuin olit aikonut. Mutta täällä se on vielä; olen kantanut sitä ruumiissani tähän päivään asti, ja nyt, kun olen käynyt laihaksi, saatan tuntea sen sormellani."

Kuuntelin ihmeissäni tuota puhetta, joka, jos se yleensä merkitsi. mitään, tahtoi sanoa, että olimme kaikki kohdanneet toisemme ennen — Afrikassa ja siihen aikaan, jolloin käytettiin piilukkopyssyjä, jotka sytytetään sytytysputkella, siis noin vuonna 1700 tai aikaisemmin. Järkevä ajattelu osoitti tuollaisen tulkinnan kuitenkin mahdottomaksi. Ilmeisesti tämän vanhan papin esi-isä, tai — jos otaksuttiin hänen iäkseen satakaksikymmentä vuotta, mikä varmasti ei ollut hiukkastakaan liian paljon — hänen isänsä nuorena miehenä oli kohdannut muutamia niistä ensimmäisistä eurooppalaisista, jotka olivat tunkeutuneet Sisä-Afrikkaan. Luultavasti ne olivat olleet portugalilaisia, joista yksi oli pappi ja kaksi muuta nähtävästi vanhempi mies poikansa tai nuoremman veljen tai muun toverin seuraamana. Näitten kuoleman tapa ja kohtalo oli luonnollisesti, säilynyt perimätietona heimon päällikön tai päätietäjän jälkeläisille.

"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla, jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten, Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia — se riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia, muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta vähempää."

"Hyvä, sinä siis olet suuri vanha valehtelija", minä ajattelin mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.

"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."

Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.

Me katsahdimme siihen. Se oli nähtävästi iästä mustunut kupari- tai pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä kaikki, mitä piirroksesta erotimme.

"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.

"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi, vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti — joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."

"Sinun veljesikö — Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina, niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"

"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi, joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi pilkallisesti.

"Näin siis kaikki on käynyt toteen, mitä ennustin", jatkoi tuo sammakkomainen olento. "Te tulitte takaisin, niinkuin tiesin teidän tulevan, ja nyt saamme nähdä, puhuiko tuo Valkoparta totta sanoessaan, että hänen jumalansa oli kostava meidän jumalallemme. Saatte mennä kostamaan hänelle, jos siihen kykenette; sitten saamme nähdä. Mutta tällä kertaa teillä ei olekaan mukananne rautaputkianne, joita yksin pelkäämme. Sillä eikö jumala ole minun suuni kautta julistanut meille, että kun valkoiset miehet palaavat rautaputkineen, silloin jumala kuolee, ja minä, Motombo, jumalan suu, kuolen myös, ja Pyhä kukka revitään maasta, ja Kukan äiti menee pois, ja pongo-kansa hajoitetaan ja joutuu kulkureiksi ja orjiksi? Ja eikö hän julistanut, että kun valkoiset miehet palaavat ilman rautaputkiaan, silloin tapahtuu jotakin salattua, — ah, älkää kysykö mitä, aikanansa sen kyllä saatte tietää, ja pongo-kansa, joka on ollut kuihtumaisillaan, tulee jälleen hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi? Ja senvuoksi me tervehdimme teitä, valkoiset miehet, jotka palaatte aaveiden maasta senvuoksi, että teidän kauttanne me, pongo-kansa, tulemme hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi."

Yht'äkkiä hänen römisevä puheensa taukosi, pää vaipui takaisin hartioiden väliin, ja hän istui kauan aikaa hiljaa, raivoisasti säihkyvät silmät vain tähdättyinä meihin, kuin olisi hän tahtonut lukea sisimmät ajatuksemme. Jos se hänelle onnistui, niin minun ajatukseni varmaankin miellyttivät häntä. Totta puhuakseni olin täynnä pelkoa, raivoa ja inhoa. Vaikka en tietysti uskonut sanaakaan kaikesta tuosta lorusta, jota hän oli lasketellut ja joka on niin tavallista noiden mustasydämisten afrikkalaisten velhojen keskuudessa, tunsin vihaavani tuota olentoa, joka mielestäni oli vain puoleksi ihminen. Hänen ulkomuotonsa ja puheensa teki minut aivan sairaaksi.. Ja samalla pelkäsin häntä aivan kauheasti. Minusta tuntui kuin olisin unesta herättyäni huomannut olevani kahden kesken jonkin inhoittavan haamun kanssa. Sitäpaitsi olin vakuutettu, että hänellä oli kauhean pahat aikomukset meitä vastaan. Yht'äkkiä hän alkoi uudelleen puhua.

"Kuka tuo pieni keltainen mies on", hän sanoi, "tuo vanhus, jonka pää on kuin kallo", ja hän osoitti Hansia, joka oli pysytellyt mahdollisimman syrjässä Mavovon takana, "tuo ryppynaamainen tylppänenä, joka voisi olla jumala-veljeni poika, jos hänellä yleensä olisi lapsia? Ja mitä noin pieni mies tekee noin suurella sauvalla?" Taaskin hän osoitti Hansin suurta bambusauvaa. "Uskon, että hän on yhtä täynnä viekkautta kuin vasta täytetty vesiastia vettä. Tuota suurta mustaa", hän katsahti Mavovoon, "en pelkää, sillä hänen taikataitonsa on pienempi kuin minun" (hän näytti tuntevan Mavovossa virkaveljen), "mutta tuota pientä keltaista, jolla on tuo iso sauva ja tukku selässä, häntä minä pelkään. Arvelen, että hänet pitäisi tappaa."

Hän pysähtyi, ja me vapisimme, sillä jos hänen todellakin olisi pistänyt päähänsä surmata hottentottiraukka, kuinka olisimme voineet sitä estää? Mutta suuren vaaran nähdessään Hans kutsui taitonsa avukseen.

"Oi, Motombo", hän vikisi, "sinun ei pidä tappaa minua, sillä olen lähettilään palvelija. Tiedät hyvin, että kaikkien maiden jumalat vihaavat ja kostavat niille, jotka satuttavat kätensä lähettiläihin tai heidän palvelijoihinsa, joita vain he, jumalat yksin, saavat vahingoittaa. Jos tapat minut, tulen henkenä vainoomaan sinua. Tulen istumaan olkapäällesi yöllä ja loruilen korvaasi, niin ettet saa nukkua, kunnes vihdoin kuolet. Sillä vaikka oletkin vanha, sinun on kuoltava lopulta, Motombo."

"Se on totta", Motombo virkkoi. "Enkö sanonut äsken, että hän on täynnä viisautta? Kaikki jumalat kostavat niille, jotka tappavat lähettiläitä tai heidän palvelijoitaan. Se" — hän nauroi taaskin kaameata nauruaan — "on jumalain erikoisoikeus. Pongo-jumalat vahvistakoot sen."

Päästin helpotuksenhuokauksen, ja hän jatkoi aivan toisenlaisella, kumealla ja, jos niin saan sanoa, virallisella äänellä:

"Sano, oi kalubi, missä asiassa olet tuonut nämä valkoiset miehet puhuttelemaan minua, Jumalan suuta? Olenko uneksinut, että asia koski sopimusta Mazitu-kuninkaan kanssa? Nouse ja puhu."

Kalubi nousi ja esitti nöyrän näköisenä lyhyesti mutta selvästi syyn tuloomme Pongo-maahan Bausin lähettiläinä ja sopimuksen pääehdot, jotka oli alistettu Motombon ja Bausin hyväksyttäviksi. Panimme merkille, että kysymys ei herättänyt Motombossa minkäänlaista mielenkiintoa. Puheen kestäessä hän näytti vaipuvan uneen, luultavasti hän oli uupunut keksimistään suunnattomista valheista tai jostain muusta syystä. Kun se oli päättynyt, hän avasi silmänsä, osoitti Kombaa ja sanoi:

Komba nousi ja kertoi kylmällä, täsmällisellä äänellään osansa asiassa, käyntinsä Bausin luona ja kaiken, mitä hänen lähettilästoimensa yhteydessä oli tapahtunut. Jälleen Motombo näytti vaipuvan uneen ja raotti silmiään vain kerran Komban kertoessa aseittemme etsinnästä, jolloin hän nyökäytti hyväksyvästi suurta päätään ja nuolaisi huuliaan ohuella, punaisella kielellään. Komban lopetettua hän sanoi:

"Jumala sanoo minulle, että suunnitelma on hyvä ja viisas, sillä ilman uutta verta pongo-kansa kuolee, mutta kuinka asia on päättyvä, sen tietää jumala yksin, jos muuten hänkään kykenee katsomaan tulevaisuuteen."

"Onko sinulla muuta sanottavaa, oi tuleva kalubi? Aivan yhtäkkiä jumala vaatii minua kysymään, onko sinulla mitään muuta sanottavaa."

"On jotakin, oi Motombo. Monta kuukautta sitten jumala puraisi sormen korkealta herraltamme kalubilta. Kuultuaan erään valkoihoisen miehen, joka on taitava lääkitsijä ja osaa leikata jäsenet irti veitsellä, oleskelevan Mazitu-maassa ja leiriytyneen suuren järven toiselle rannalle, kalubi otti ruuhen ja souti sinne, missä tuon valkoisen miehen teltta oli, tuon saman parrakkaan miehen, joka seisoo edessäsi ja jonka nimi on Dogeetah. Minä seurasin häntä toisella ruuhella, sillä halusin nähdä, mitä hän aikoi tehdä, ja tahdoin samalla nähdä valkoisen miehen. Kätkin ruuheni ja mukanani olleet miehet kaislikkoon, kauas kalubin ruuhesta. Itse kahlasin matalan veden läpi ja kätkeydyin tiheään kaislikkoon aivan lähelle valkoisen miehen kangasmajaa. Näin, kuinka valkoinen mies leikkasi poikki kalubin sormen ja kuulin kalubin kutsuvan valkoista miestä tulemaan maahamme ja tuomaan mukanaan rautaputkensa, joka savuaa, ja surmaamaan jumalan, jota hän pelkäsi."

Koko kuulijakunta huohotti hämmästyksestä ja kalubi lankesi uudelleen kasvoilleen ja makasi aivan hiljaa. Motombo yksin ei osoittanut vähääkään ihmetystä, luultavasti hän tunsi tarinan jo ennestään.

"Ei vielä, oi Jumalan suu. Viime yönä sen neuvottelun loputtua, josta olet kuullut, kalubi verhosi itsensä valkoiseen vaatteeseen, niinkuin kuollut verhotaan, ja meni valkoisten miesten majaan. Arvasin hänen niin tekevän ja olin valmistautunut siihen. Terävällä keihäällä olin kaivertanut reiän majan seinään aitauksen ulkopuolelta käsin. Sitten pujotin kaislan aitauksen ja sen sekä seinän välissä olevan käytävän yli reikään, painoin korvani kaislan päähän ja kuuntelin."

"Kuinka kekseliästä, kuinka kekseliästä!" mutisi Hans täynnä ehdotonta ihailua. "Ajatella, että minä olin katsovinani ja katsoin liian alas, kaislan alitse. Voi, Hans, vaikka oletkin vanha, sinulla on vielä paljon opittavaa."

"Muun muassa kuulin tämän", Komba jatkoi niin selvin ja kylmin lausein, että ääni muistutti putoilevia rakeita, "mikä mielestäni onkin kylliksi, vaikka voin kertoa kaikkikin, jos haluat, oi Suu. Kuulin", hän puhui keskellä hiljaisuutta, joka oli sananmukaisesti kaamea, "herramme kalubin, jonka nimi on Jumalan lapsi, sopivan valkoisten miesten kanssa, että nämä tappaisivat jumalan — kuinka, sitä en tiedä, sillä siitä ei ollut puhetta — ja saisivat siitä palkaksi Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä, Kukan tulevan äidin, ja saisivat kaivaa Pyhän kukan itsensä juurineen maasta ja kuljettaa sen pois järven toiselle puolen yhdessä äidin ja tulevan äidin kanssa. Siinä kaikki, oi Motombo."

Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä. Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.

Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.

Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden, jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.

Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi. Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan, ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä, jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.

"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin voimme. Onhan meillä keihäät."

"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka olit ", hän karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan nähdä, kuka kuolee — tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"

XVI.

JUMALAT.

Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän. Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui, vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon, joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.

Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo, joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.

"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."

Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi miestä — enempää ei tarvittu — tarttui airoihin, soutaen meidät hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille — sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä — että sen rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni, että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.

"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan toisiamme — hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain jumaliin. Hyvästi vielä kerran."

Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.

Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:

"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina hän kyllästyy pappeihinsa."

"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin, kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."

Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx. Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta. Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman nuorukaisen Stephen'in sanoneen?

"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"

Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan sanan:

Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin kalubilta, missä jumala oli.

"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."

"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa olemme turvassa tuolta jumalalta."

"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"

Katsahdin puihin ja näin, että se oli totta. Ne olivat jättiläismäisen suuria ja viiden-, kuudenkymmenen jalan korkeuteen oksattomia. Sitäpaitsi oli luultavaa, että jumala osasi kiivetä paremmin kuin me. Kalubi alkoi epätietoisena suunnata kulkunsa sisämaahan, ja minä kysyin, minne hän aikoi mennä.

Minä höristin korviani — sillä kun miehillä ei ole muuta asetta kuin muutamia kääntöpääveitsiä,. heidän ei sovi halveksia keihäitä — ja käskin hänen opastaa meidät sinne. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo nousemassa vuoren rinnettä läpi kammottavan metsän, jossa valo tänä lähestyvän yön hetkenä oli yhtä himmeä kuin englantilainen sumu.

Kolme- tai neljäsataa askelta kuljettuamme saavuimme jonkinlaiselle aukeamalle, jonne menneinä vuosina luultavasti oli kaatunut joku noita hirviömäisiä puita, joitten ei enää ollut sallittu kasvaa. Maassa oli joukko turmeltumattomasta rautapuusta tehtyjä arkkuja, ja joka arkulla seisoi tai oikeammin oli kumollaan lahomistilassa oleva murskattu pääkallo.

"Entisiä kalubeja!" oppaamme mutisi selitykseksi. "Katsokaa, Komba on jo varannut minulle arkun", ja hän osoitti uutta arkkua, jonka kansi oli auki.

"Kuinka ajattelevaisesti tehty!" minä sanoin. "Mutta näytä meille keihäät, ennenkuin tulee aivan pimeä." Hän astui lähemmä uudempia arkkuja ja ilmoitti, että meidän piti itsemme avata kansi, koska hän ei sitä uskaltanut tehdä.

Työnsin kannen syrjään. Sisällä olivat luut, kukin erikseen käärittynä, lukuunottamatta tietysti kalloa. Luiden joukossa oli muutamia saviastioita, jotka nähtävästi sisälsivät kultahiekkaa, ja niitten vieressä pitkinpuolin kaksi hyvää keihästä, jotka olivat kuparia ja senvuoksi eivät paljoa ruostuneet. Jatkoimme arkulta arkulle ja otimme aseita, jotka oli pantu sinne vainajain käytettäviksi heidän matkallaan Varjojen maassa, niin paljon, että meillä oli kylliksi. Useimpien varret olivat jo jonkunverran ruostuneet kosteudesta, mutta niihin kuului onneksi kahden ja puolen tai kolmen jalan pituiset kuparihuotrat, joihin varren puuosa sopi, niin että ne olivat vielä käyttökelpoiset.

"Niin, baas", virkkoi Hans iloisella äänellä, "kovin vähäpätöisiä. Onni on, että minulla on parempi."

"Mitä tarkoitat, sinä tulimmaisen tyhmeliini? Onko nyt leikinlaskun aika? Eikö yksi pilkkakirves riitä meille?" minä kysyin ja katsahdin Stephen'iin.

"Mitäkö tarkoitan, baas? Ettekö tiedä, että minulla on mukanani se pieni rihlapyssy, jonka mini on Intombi , sama jolla ammuitte korppikotkat Dingaan'in kylässä? En ole tullut maininneeksi sitä, kun luulin teidän sen tietävän; enkä toiseksi siitä syystä, että oli parempi teidän tietää se myöhemmin kuin aikaisemmin, sillä jos olisitte sen tiennyt, niin nuo pongo-roistot olisivat myöskin saaneet sen tietää. Ja jos he olisivat sen tienneet —"

"Hullu", keskeytti Veli Johannes, naputtaen otsaansa, "aivan hullu, miesparka! No niin, tällaisissa vaikeissa olosuhteissa se ei olekaan ihmeellistä."

Tarkastin jälleen Hansia, sillä olin yhtä mieltä John'in kanssa. Mutta hullulta hän ei näyttänyt, ainoastaan tavallistakin paljoa ovelammalta.

"Hans", virkoin, "sano meille, missä tuo rihlapyssy on, taikka isken sinut maahan, ja Mavovo kurittaa sinua."

"Olette oikeassa, John", minä sanoin, "järki on mennyt", mutta Stephen kävi Hansiin käsiksi ja alkoi ravistella häntä.

Stephen totteli aivan ällistyneenä. Sitten — sitten Hans pisti jotakin suuren bambusauvansa päähän, käänsi sen varovaisesti ylösalaisin, ja samassa siitä luisui alas rihlapyssyn piippu, joka oli sievästi kääritty rasvattuun vaatteeseen ja suljettu suustaan köydenpätkällä.

Olisin saattanut suudella häntä! Niin, sellainen oli iloni, että olisin saattanut suudella tuota rumaa, haisevaa, vanhaa hottentottia.

"Entä perä?" minä huohotin. "Ei piipulla ole mitään virkaa ilman perää,
Hans."

"Oi, baas", hän vastasi irvistäen, "luuletteko, että olen metsästänyt teidän kansanne niin monta vuotta tietämättä, että rihlapyssyyn kuuluu perä, jossa se on kiinni?"

Sitten hän laski maahan selässään olevan mytyn, avasi nuorat ja otti esille suuren keltaisen tupakanlehtitukun, joka oli herättänyt sekä minussa että Kombassa mielenkiintoa silloin tarkastuksessa järven rannalla. Hän purki tukun ja veti esille kauniisti puhdistetun pyssynperän, jossa oli nalli valmiina sytyttimessä ja hana alhaalla, välissä vain vähän vanua estämässä nallia syttymästä äkillisen tärähdyksen sattuessa.

"Niin, baas, vaikka sitä ette ole ennen sanonut. Oi, sen olin päättänyt, etten enää rupeisi nukkumaan Vanhan miehen (kuoleman) edessä. Kenenkähän teistä pitäisi nyt saada vuode, jonka Bausi lähetti minulle?" hän kysyi pannessaan pyssyä kokoon. " Sinun , ajattelen, sinun, suuri pöllö Mavovo. Sinä et tuonut pyssyä. Jos olisit nimesi arvoinen taikuri, niin olisit lähettänyt pyssyt tänne valmiiksi odottamaan meitä. Nyt nauratko minulle vielä, sinä paksupää zulu?"

"En naura", Mavovo vastasi vilpittömästi. "Annan sinulle sibongan .
Niin, tahdon keksiä sinulle kunnianimiä, oi älykäs Pilkkukäärme."

"Ja kuitenkaan", Hans jatkoi, "en ole kokonainen sankari; en ansaitse kuin puolen painoni kultaa. Sillä, baas, minulla on kyllä runsaasti ruutia ja haulia taskussani, mutta nallit ovat pudonneet liivissäni olevasta reiästä. Muistattehan, baas, kun sanoin kadottaneeni taikakaluja. Vain kolme on jäljellä; ei, neljä, sillä yksi on jo sytyttimessä. Kas niin, baas, tässä on Intombi kunnossa ja ladattuna. Kun nyt valkoinen paholainen tulee, voitte ampua sitä silmään, minkä osaatte vaikka sadan kyynärän päästä, ja lähettää sen helvettiin toisten paholaisten luo. Oi, kyllä pyhä isänne, Saarnaaja, tulisi iloiseksi tavatessaan sen siellä."

Sitten hän itsetyytyväisesti hymyillen kohotti vähän pyssyä ja ojensi sen käteeni valmiiseen ampuma-asentoon.

"Kiitän Jumalaa", Veli Johannes sanoi juhlallisesti, "joka on neuvonut tuolle hottentottiraukalle keinon pelastukseksemme."

"Ei, baas John, ei Jumala minua ole neuvonut, olen sen itse keksinyt. Mutta katsokaa, ilma pimenee. Eikö olisi parempi sytyttää nuotio?" ja hän unhotti pyssyn ja alkoi etsiä puita.

"Hans", huusi Stephen hänen jälkeensä, "jos vain tästä selviämme, annan sinulle 500 puntaa, taikka isäni antaa, mikä on sama asia."

"Kiitos, baas, kiitos, vaikka nyt juuri ottaisin mieluummin tipan viinaa ja — en löydä yhtään puuta."

Hän oli oikeassa. Hauta-aukeaman ulkopuolella oli tosin muutamia jättiläismäisiä pudonneita oksia, mutta ne olivat meille liian raskaita liikutella tai paloitella. Sitäpaitsi ne olivat niinkuin kaikki muutkin tässä metsässä niin lionneita kosteudesta, että olisi ollut mahdotonta saada niitä syttymään.

Pimeys yhä synkkeni. Se ei ollut vielä aivan musta, sillä kuu oli juuri nousemassa, mutta taivas oli sateinen ja himmensi kuun valon; sen lisäksi jättiläismäiset puut ylt'ympärillä näyttivät imevän itseensä kaiken valon. Me ryömimme vieri vieressä maata pitkin niin lähelle aukeaman keskustaa kuin mahdollista, avasimme kääryistään muutamia huopapeittoja suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan ja nautimme vähän kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, joita Jerry-pojalla kaikeksi onneksi oli mukanaan säkillinen, joka oli jäänyt hänen selkäänsä silloin kun hänet heitettiin venheeseen. Oli onnellinen ajatus, että olimme ottaneet mukaamme sekä tuota ravintoa että pullollisen viinaa.

Silloin tapahtui jotakin. Kaukana metsässä kajahti kaamea ulvonta, jota seurasi mörinä, jollaista kukaan meistä ei ollut ennen kuullut, sillä se oli aivan erilaista kuin jalopeuran tai muun tuntemani eläimen ääni.

"Jumala", ähkyi kalubi, "jumala rukoilee kuuta, jonka kanssa se aina yht'aikaa nousee."

En vastannut mitään, sillä ajattelin, että ainoat neljä ammustamme olivat hyvin vähän eikä mikään saisi minua hukkaamaan ainoatakaan niistä. Voi, minkävuoksi Hans olikin ottanut ylleen tuon lahon, vanhan nutun sen uuden sijasta, jonka olin antanut hänelle Durban'issa?

Kun ei ulvontaa enää kuulunut, niin Veli Johannes alkoi tiedustella kalubilta Kukan äidin asuntoa.

"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla — tuolla idässä päin. Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."

Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.

"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento vapisten.

Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää. Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksia.

Veli Johannes, joka — se muistettakoon — oli kutsumukseltaan hyvin vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta, kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.

Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan, niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu (en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren varjon lähestyvän — muuten en voi sitä kuvata — vielä mustempana kuin pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.

Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan, josta se oli tullutkin.

"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on tapahtunut."

Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot — kuinka aavemaiset ne olivatkaan! — ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta käsi oli poissa .

Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja, Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten istuuduimme jälleen odottamaan.

Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni, moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.

Jälleen näin tai olin näkevinäni — se saattoi tapahtua puolta tuntia myöhemmin — tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani — Hans istui minun ja kalubin välillä — kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa pitkä valittava ääni.

"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."

Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä — voi, mitä näinkään! Näin paholaisen tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen, tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet kappaleiksi.

Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla maasta, liikkuivat vielä heikosti.

Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen — se on sattuvin nimi, mitä voin sille antaa — huomasi minut, tai ehkä se näki vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti, ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä mahtavalla oikealla käsivarrellaan — muistan kuinka hirveän pitkältä raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.

Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka oli kuin koiran ääni.

"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei pidä siitä. Mutta se elää vielä."

"Kaikki yhteen", minä vastasin, "ja keihäät ojoon siksi aikaa kunnes olen saanut ladatuksi uudelleen."

Pelkäsin, että peto syöksyisi meitä kohti. Mutta sitä se ei tehnyt.
Koko tuona kauheana yönä emme kuulleet emmekä nähneet siitä jälkeäkään.
Aloin jo toivoa, että kuula oli sittenkin sattunut johonkin
kuolettavaan kohtaan ja suuri apina oli kuollut.

Vihdoinkin — meistä tuntui kuin monen viikon kuluttua — aamu koitti meidän istuessamme kalpeina ja vapisten harmaan sumun keskellä; ainoastaan Stephen oli mukavasti vaipunut uneen, pää painuneena Mavovon olkapäälle. Hän on niin tyyni ja tervehermoinen mies, että uskon hänen varmasti olevan viimeisen, joka hätääntyy arkkienkelin pasuunasta. Niin ainakin sanoin hänelle suutukssissani, kun lopultakin herätimme hänet hänen sopimattomasta uinailustaan.

"Sinun pitää arvostella kaikkea seurausten mukaan, Allan", hän virkkoi haukotellen. "Minä olen raitis kuin omena, kun taas te muut näytätte siltä kuin olisitte olleet tanssiaisissa, joissa on tarjottu runsaasti ylimääräistä. Joko olette saaneet kalubin takaisin?"

Vähän myöhemmin sumun hiukan hälvettyä lähdimme ketjussa hakemaan kalubia ja löysimme — no niin, en halua kuvata, mitä löysimme. Hän oli tosin julma roisto, niinkuin paimenpojan murha oli osoittanut, mutta minun tuli kuitenkin häntä sääli. Nyt hänen pelkonsa kuitenkin oli ohi, tai niin ainakin toivon.

Me panimme hänet arkkuun, jonka Komba oli ystävällisesti varannut tätä välttämätöntä tapahtumaa varten, ja Veli Johannes luki rukouksen hänen jäännöstensä ääressä. Neuvoteltuamme hetken ja hyvin pahalla tuulella päätimme lähteä etsimään tietä Kukan äidin kotiin. Alku oli helppo, sillä selvä vaikkakin hyvin kapea polku johti aukeamalta ylös vuoren rinnettä. Vähitellen kulku kävi vaikeammaksi sitä mukaa kuin metsä tiheni. Onneksi kuitenkin köynnöskasveja oli vähän, mutta jättiläispuiden litteät, yhteen kasvaneet latvat peittivät kokonaan taivaan, niin että pimeys oli synkkä, paikoittain miltei kuin yöllä.

Oi, se oli surullinen matka! Kalpeina ja pelokkaina hiivimme puulta puulle, etsien niistä merkkejä, jotka olivat tienviittanamme ja puhuen vain kuiskaamalla, jottei äänemme kaiku herättäisi kauhean jumalan huomiota. Kuljettuamme mailin tai pari saimme nähdä, että sen huomio oli jo hereillä vastoin luuloamme, sillä aika ajoin näimme vilahduksen suuresta, harmaasta olennosta, joka hiiviskeli eteenpäin samaan suuntaan kuin me puunrunkojen takana. Hans kehoitti, että koettaisin ampua, mutta minä en halunnut, sillä tiesin, että osumisen mahdollisuudet olivat todella pienet. Kun oli vain kolme panosta tai oikeammin kolme nallia jäljellä, oli säästäväisyys tarpeen.

Pysähdyimme pitämään neuvottelua, jonka tuloksena oli päätös, että ei ollut yhtään vaarallisempaa jatkaa matkaa kuin pysähtyä siihen tahi yrittää palata. Jatkoimme siis eteenpäin, astuen vieri vieressä. Minulle ainoana pyssymiehenä annettiin kunnia kulkea etumaisena, mille kunnialle en osannut antaa sille kuuluvaa arvoa. Kuljettuamme puoli mailia kuulimme taaskin tuon omituisen, jyrisevän äänen, jonka arvelen pedon synnyttäneen rummuttamalla suurta rintaansa, mutta joka tällä kertaa ei ollut yhtä keskeytymätön kuin edellisenä yönä.

"Ähä!" sanoi Hans, "nyt hän ei enää voi rummuttaa kuin yhdellä palikalla. Teidän kuulanne, baas, katkaisi toisen."

Vähän kauempana jumala ulvoi jo aivan vieressämme ja niin kovasti, että ilma tuntui tärisevän.

"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut palikoille", minä sanoin.

Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää, jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää, jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.

Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella, näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies, vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.

Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli, vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja se olisi kaatunut nurin.

Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen. Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.

Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti, tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen tavoin.

Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena maahan.

Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.

"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi. Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin — paljon kiitoksia."

"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin kuoleva kala, ja pyysi lisää.

Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.

Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.

Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.

Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen, niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.

Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa. Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi, ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat. Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa ravintoa.

Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin. Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai — hampaisiin.

Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla tulevat hirveän julmiksi.

Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.

Vähän matkan päässä kaatuneesta puusta jouduimme äkkiä suurelle aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään "pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää. Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä. Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä. Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän käsiään.

Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä, harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14 hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.

"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi — hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa. "Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."

"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."

"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti, vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin juoksujalkaa rinnettä alas.

Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut. Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.

"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa. Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja. Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.

Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen. Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin, oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja syrjäisten näkemättä.

Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.

"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.

Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä ja sillä ruokaa.

Parvekkeella oli polvillaan matoilla — kaksi valkoihoista naista — puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.

"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."

Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."

Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.

"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn sisällä puhuttelemassa naisia."

Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.

Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun kuin näkisivät he aaveen.

"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti sanoen kuulun — retkikuntaan — valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja — ja — sallitteko meidän tulla luoksenne?"

"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka olette päässyt luoksemme elävänä?"

"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi — amerikkalainen."

"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän on, mikä hänen nimensä on?"

"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen, muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on — o-on John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni", lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen pystyssä — mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan, elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.

"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin paljon surua olisi hullua kuolla — ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan, mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."

Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa, ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.

Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!" ja heittäytyi hänen rinnalleen.

"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan päähän, "huomasitko häntä?"

"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten kauneudesta?"

Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta. Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan maailmassa niin kuin pitäisi!

Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat suuret vaarat.

XVII.

PYHÄN KUKAN KOTI.

Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.

"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä — niin, isä — kysyvät, tahdotteko ravintoa?"

Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui edellämme taloon puhellen:

"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa anteeksi meidän happamaton leipämme."

Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin ulkopuolelle vartioimaan.

Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone. Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä — onnesta luultavasti.

"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan
Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen
yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen
Somers."

Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me pudistimme.

"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan
Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"

"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän lörpöttelyään.

Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope [Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.

Hän oli pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä, niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti, eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.

Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella, sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja. Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan, niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä tapauksessa oli osoittautunut.

Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin kuoleman kautta.

"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John", kuulin hänen sanovan miehelleen.

Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä. Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään, lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista useimmat olivat mykkiä.

Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss Hope'n sanovan:

"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän pelastajamme."

"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.

"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope, voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"

"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin kuolette."

"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että hän jo oli kurkistanut aidan yli.

No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen, että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino, ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata, nousi sitten ja juoksi rantaan.

"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä soutaakseen järven yli."

"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."

Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen palveltu yhteenkuuluvina.

Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä, niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:

"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä — minä — kuolisin saadakseni sen!"

"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka. Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti. Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten palvelevan tuota ruohoa — hän nimitti kukkaa ruohoksi — senvuoksi, että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa. Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä, mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.

"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."

Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.

"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."

"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen aivan varma", sanoin.

Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.

Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan Cypripedium'ia — tai toinen toistaan — aitaukseen, ja palasimme sisälle neuvottelemaan.

"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan. Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen ihmissyöjäheimonsa —"

"Ihmissyöjä —!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota tuskin olen nähnyt."

"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun, ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"

He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista.
John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi:

"Mitä olette suunnitellut, Allan? Rakas vaimoni ja minä olemme valmiit jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."

"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa olosuhteissa tahansa —" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen lattialle.

"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä te olette suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta vastuunalaisuudesta.

"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun. Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."

"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas viisaaksi keksiessäni pistää Intombin bambusauvaan. Mutta nyt pääni on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on — kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi, sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.

Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa, kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi hämmästyksekseni hän vastasi heti.

"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"

"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.

"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"

"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."

"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."

"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen ihastuksissaan.

"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja minä olen pieni."

Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.

"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme tapella."

"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat surmattaviksi."

"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis haluatte, niin minä rupean jumalaksi."

Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.

Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa viljelysten hoitamista.

Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja "tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he kuolisivat suruun.

Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä, valittivat ääneensä.

Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.

"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille onnettomuutta."

Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.

Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha, karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.

Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo, joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta, jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.

"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä, että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."

Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin järven rantaan.

Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä tarkemmin.

Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat tulematta enää takaisin.

Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.

Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään. Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset, joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla, että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen, sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan rannalle.

Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä, ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.

Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.

Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa, hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön jälkeen , joten se aikanaan sai kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.

Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet, tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui. Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta, etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.

Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset. Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa esiintyvä paholainen.

Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.

"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."

Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet, ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain tällaiset jäljet.

Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa. Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.

Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon. Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans, jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.

Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.

Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla, että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä? Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa lauttaa.

Kutsuin Hansin mukaani, ja jättäen muut hautuumaalle, jossa tiesimme heidän olevan turvassa, laskeuduimme alas rantaan tutkimaan tilannetta, pysytellen kuitenkin huolellisesti rantaa reunustavan kaislikon ja mangrove-pensaiden suojassa. Ei ollut tosin paljon pelkoa, että meidät nähtäisiin, sillä päivä oli ollut hyvin kuuma, ja nyt illan tullen taivaalle kokoontui myrskyä ennustavia paksuja, mustia pilviä, jotka varmasti tekivät meidät matkan päähän aivan näkymättömiksi.

Katsahdimme tummaan, mutaiseen veteen ja krokodiileihin, joita istui tusinoittain sen partailla odottaen, iankaikkisesti odottaen, emme tienneet mitä. Katsahdimme jyrkkänä kohoavaan kallioon, mutta lukuunottamatta paikkaa, missä luolan suu ammotti, ei silmän kantamattomiin näkynyt vuoriseinämän alla muuta kuin vettä, joka suojasi sitä kuin vallihauta linnaa. Ainoa pakotie näytti siis kulkevan luolan läpi, sillä kanava, jota myöten Babemba luultavasti oli päässyt avoimelle järvelle, oli nähtävästi tukittu. Vihdoin viimein koetimme etsiä pudonnutta hirttä, jolla mahdollisesti olisimme voineet meloskella toiselle rannalle, mutta emme löytäneet mitään käyttökelpoista, emme edes, kuten jo mainitsin, kuivia kaislojakaan tai risuja, joista olisimme voineet laatia lautan.

"Ellemme saa venhettä, meidän on jäätävä tänne", huomautin Hansille istuessamme pensaan takana rannalla.

Kun en saanut vastausta, syvennyin nähtävästi huomaamattani tarkkaamaan pientä murhenäytelmää hyönteismaailmassa. Kahden uljaan kaislan väliin oli mahtava metsähämähäkki kutonut verkkonsa, suuren kuin naisen avonainen päivänvarjo. Itse se istui keskellä verkkoaan, jonka alareuna miltei kosketti vettä, saalistaan odottaen niinkuin krokodiilit rantaäyräillä, niinkuin suuri apina oli odottanut kalubeja, niinkuin kuolema odottaa elämää, niinkuin Motombokin odotti Jumala tiesi mitä.

Tuo musta jättiläishämähäkki, jolla oli päässä pieni valkoinen laikka, muistutti mielestäni suuresti luolassaan istuvaa Motomboa. Tätä ajatellessani murhenäytelmä tapahtui. Suuri valkoinen koiperhonen alkoi tanssia ylös ja alas kaislikossa, mutta tarttui pian verkkoon pari tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Salaman nopeudella hämähäkki oli sen kimpussa. Pitkillä raajoillaan se sulki uhrin syliinsä hiljentääkseen sen kovat ponnistelut. Sen tehtyään se alkoi kietoa uhriaan kiinni, kun taas tapahtui jotakin odottamatonta. Tyynen vedenpinnan alta pisti esille hyvin suuren kalan suu, joka aivan rauhallisesti sieppasi hämähäkin verkostaan ja sukelsi takaisin veteen, vieden mukanaan osan verkkoa ja vapauttaen samalla perhosen. Pienellä ponnistuksella se irtautui, putosi puupalaselle ja purjehti pois, ilmeisesti saamatta taistelusta suurempaa vahinkoa!

"Näettekö, baas?" sanoi Hans ja osoitti rikkonaista, tyhjää verkkoa. "Sillä aikaa kuin te istuitte mietteissänne, minä rukoilin kunnianarvoisaa isäänne, Saarnaajaa, joka opetti minut sitä tekemään, ja hän on lähettänyt meille merkin Tulisesta paikasta."

En edes tässä tilaisuudessa voinut olla naurahtamatta, kun kuvittelin mielessäni, minkä näköiset rakkaan isäni kasvot olisivat, jos hän voisi kuulla käännyttämänsä huomautuksia. Hansin uskonnollisen kannan tutkiminen olisi ollut todella mielenkiintoista, ja olen pahoillani, etten koskaan tullut sitä tehneeksi. Pysyin vain asiassa ja kysyin:

"Tämän merkin, baas: Tuo verkko on Motombon luola. Suuri hämähäkki on Motombo. Valkoinen perhonen olemme me, baas, jotka olemme joutuneet verkkoon ja jotka on aiottu syötäviksi."

"Sepä somaa, Hans", minä sanoin, "mutta mikä on sitten kala, joka nousi vedestä ja nielaisi hämähäkin, niin että perhonen pääsi putoamaan lastulle ja purjehti tiehensä?"

"Baas, te olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut, jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"

"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."

Nyt minäkin muistin usein kuulleeni, vieläpä jossain määrin itsekin panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä tein päätökseni.

Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni Intombia toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton, mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.

"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä. Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi, kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"

XVIII.

KOHTALON ISKU.

Palasimme toisten luo, jotka löysimme masentuneen näköisinä kyyhöttämästä arkkujen seassa. Eikä ihmekään, yö pimeni pimenemistään, ukkosen kaiku alkoi kiiriä läpi metsän ja sade putoilla suurina pisaroina. Lyhyesti sanoen toiveet eivät missään suhteessa näyttäneet valoisilta, vaikkakin Stephen huomautti, että joka pilvellä on hopeareunansa, minkä sananlaskun, kuten hänelle sanoin, muistelin kuulleeni jo ennenkin.

"No niin, Allan, mitä olette suunnitellut?" kysyi Veli Johannes, koettaen näyttää hilpeältä ja päästäen irti vaimonsa käden. Niinä aikoina hän näytti lakkaamatta pitelevän kiinni vaimonsa kädestä.

"Oh!" vastasin, "aion noutaa venheen, jolla pääsemme mukavasti soutamaan toiselle puolelle."

He tuijottivat minuun, ja miss Hope, joka istui Stephen'in vieressä, kysyi tavallisella raamatullisella kielellään:

"Ei", vastasin, "mutta minulla on kalan evät tai jotain sentapaista, ja osaan uida."

"Sitä et saa tehdä", sanoi Stephen, "minä osaan uida yhtä hyvin ja olen nuorempi. Minä lähden, tahdon saada kylvyn."

"Sen kyllä saatte, oi Stephen", keskeytti miss Hope mielestäni hiukan hätääntyneenä. "Sade taivaasta puhdistaa teidät." (Satoi jo.)

"Kyllä, Stephen, uida kyllä osaat", vastasin, "mutta suonet anteeksi jos sanon, ettet ole erittäin tottunut rihlapyssyyn, ja oikeaan osuminen lienee tämän tehtävän tärkein puoli. Kuulkaa nyt kaikki. Minä lähden. Toivon, että onnistun, mutta jos en, ei sillä ole suurta väliä, sillä asemanne ei ole tullut entistä huonommaksi. Teitä on tässä kolme paria. John ja hänen vaimonsa; Stephen ja miss Hope; Mavovo ja Hans. Jos minä, viides pyörä vaunussa, joudun hukkaan, niin saatte valita uuden kapteenin, siinä kaikki. Mutta niin kauan kuin olen johtajana, minua on toteltava."

"Isäni Macumazahn on uljas mies. Jos hän elää, hän tahtoo tehdä velvollisuutensa. Jos hänen on kuoltava, hän tahtoo tehdä velvollisuutensa vielä paremmin, ja maan päällä niinkuin tuonelassa isäimme henkien luona hänen nimensä on oleva suuri ikuisesti; niin, hänen nimensä on oleva laulu."

Veli Johanneksen käännettyä nuo mielestäni kauniit sanat seurasi hiljaisuus.

"Nyt" sanoin, "tulkaa kaikki saattamaan minua rannalle asti. Salaman vaara on pienempi siellä, missä ei ole suuria puita ja minun lähdettyäni pukekaa te, naiset, Hans gorillannahkaan niin hyvin kuin osaatte ja kiinnittäkää se hänen ylleen tuolla palmunkuitukoydellä, jota toimme mukanamme, ja täyttäkää pää ja muut ontot paikat lehdillä Toivon, että hän on valmiina, kun palaan venheineni."

Hans huokasi nöyrästi, mutta ei pannut vastaan, ja niin läksimme kaikkine tavaroinamme lahden rantaan ja kätkeydyimme mangrovepensaikkoon ja tuuheiden puiden suojaan. Sitten riisuin osan vaatteistäni aina flanellisiin ja pumpulisiin alusvaatteisiin asti, jotka olivat väriltään harmaat ja senvuoksi miltei näkymättömät yöllä.

"Se on täydessä vireessä, baas, varalukko edessä", hän sanoi, "ja huolellisesti ladattuna. Sitten olen käärinyt hattuni reunuksen, joka on hyvin rasvainen, hiuksista nimittäin lähtee rasvaa etenkin kuumassa ilmassa, baas, lukon ympärille estämään nallia ja ruutia kastumasta. Se ei ole sidottu, baas, ainoastaan kierretty. Kun pudistatte hiukan pyssyä, niin se irtautuu itsestään."

"Ymmärrän", minä vastasin ja tartuin vasemmalla kädelläni pyssyn piippuun aivan läheltä perää, pitäen tuota Hansin hatusta otettua rasvaista räsyä tanakasti lukon ja nallin suojana. Annoin kättä toisille ja voin ylpeydellä lisätä, että tullessani miss Hope'n luo hän aivan vaistomaisesti ja omasta aloitteestaan painoi suudelman minun keski-ikäiselle otsalleni. Tunsin halua vastata suudelmaan, mutta en tehnyt sitä.

"Kiitos", minä vastasin, "mutta alkakaapas pukea Hansia hänen uusiin vaatteihinsa."

Stephen mutisi häpeävänsä itseään. Veli Johannes rukoili voimakkaan ja syvän rukouksen. Mavovo teki kunniaa kuparikeihäällään ja alkoi hiljaisella äänellä antaa minulle sibongan eli zulun-klelisiä kunnianimiä, ja mrs. Eversley sanoi:

"Oi kiitän Jumalaa, että olen saanut elää nähdäkseni vielä kerran urhoollisen englantilaisen miehen, mikä mielestäni on suuri kohteliaisuus kansalleni ja itselleni, vaikka osa sen loistoa haihtuikin myöhemmin, kun sain kuulla hänen itsensä olevan englantilaista sukuperää."

Jälleen salama leimahti kirkkaana, sillä myrsky oli nyt todenteolla puhjennut, ja samassa minäkin jo riensin rantaan, jäljessäni Hans, joka oli päättänyt nähdä viimeisen vilahduksen minusta.

"Mene takaisin, Hans, ennenkuin salama sinut antaa ilmi", sanoin laskeutuessani hiljaa mangrove-puun juurelta likaiseen veteen, "ja sano, että koettavat, jos mahdollista, pitää nuttuani ja housujani kuivina."

"Hyvästi, baas", hän mutisi, ja ääni kuului nyyhkytykseltä. "Säilyttäkää uljas mieli, baas. Ei tämä kuitenkaan ole mitään verrattuna korppikotkiin Verilöylyvuorella. Intombi auttoi meidät suoriutumaan silloin, ja niin se tekee nytkin, sillä se tietää, kuka osaa pidellä sitä oikein!"

Nämä olivat Hansin viimeiset sanat, jotka kuulin, sillä jos hän muuta sanoikin, rankkasateen kolina vaimensi äänen.

Oi! Toisten edessä olin koettanut säilyttää uljaan mielen, mutta voimani eivät riitä kuvaamaan sitä kuoleman kauhua, jota tunsin ja joka ehkä oli suurin, mitä olen elämässäni kokenut; ja se merkitsee paljon. Olin lähdössä mielettömimpään seikkailuun, mitä ihminen koskaan on yrittänyt. En huoli toistaa yksityiskohtia, mutta enimmän vaikuttivat mieleeni sillä hetkellä krokodiilit. Siitä pitäen olen aina vihannut krokodiileja — mutta mitäpä siitä — ja paikka oli niitä niin täynnä kuin Taivaaseenastumissaaren lammikot ovat täynnä merikilpikonnia.

Mutta jatkoin uintiani. Lahti oli ehkä tuskin kahdensadan kyynärän levyinen, matka siis ei suinkaan ollut pitkä niin hyvälle uimarille kuin siihen aikaan olin. Mutta hinnalla millä hyvänsä minun oli samalla pideltävä pyssyä vasemmalla kädellä pääni päällä, sillä jos se olisi kerrankin painunut veden alle, se olisi ollut käyttökelvoton. Sitäpaitsi pelkäsin epätoivoisesti, että minut nähtäisiin salaman valossa, vaikkakin tuota vaaraa vähentääkseni olin jättänyt tumman vaatehatun päähäni. Loppujen lopuksi piti pelätä itse salamaakin, sillä ukkonen oli kauhean kova ja yhtämittainen ja näytti iskevän pitkin veden pintaa. Tulipallo tai jokin sen näköinen osui veteen vain muutaman kyynärän päähän minusta, aivan kuin se olisi tähdännyt pyssyni piippuun ja mennyt vain vähän väärään. Siltä se minusta ainakin näytti, vaikka yhtä hyvin se saattoi olla veden alta kohottautuva krokodiilikin.

Yhdessä suhteessa, tai oikeastaan kahdessakin, minulla kuitenkin oli onni. Ensinnäkään ei ollut tuulta nostattamassa laineita, jotka olisivat saattaneet peittää minut tai ainakin kastella pyssyn. Toiseksi ei ollut eksymisen pelkoa, sillä luolan suulla näin tulet, jotka paloivat Motombon istuimen molemmilla puolin. Ne tekivät minulle saman palveluksen kuin Hero-nimisen naisen lamppu hänen rakastajalleen Leanderille tämän uidessa Hellesponton yli luvattomille yöllisille vierailuille rakastettunsa luokse. Mutta häntä odotti edessäpäin jokin ilo, kun taas minua —! Mutta meillä oli vielä muutakin yhteistä. Hero oli, jos oikein muistan, kreikkalaisen rakkaudenjumalan papitar, ja minua odottava olento oli myöskin jonkinlainen uskonnollinen merkkihenkilö. Ero oli vain siinä, että hän kuten varmasti uskon, oli paholaisen pappi.

Uintiin meni luullakseni noin neljännestunti, sillä säästääkseni voimiani uin hitaasti, vaikkakin krokodiilien takia teki mieleni kiirehtiä. Jumalan kiitos ne kuitenkaan eivät saapuneet asiaa pahentamaan. Nyt olin jo lähellä luolaa ja seuraavassa tuokiossa katoksen alla tuossa matalassa lahdessa, jonne venhe oli vedetty. Seisoin jaloillani kalliopohjalla rintaa myöten vedessä ja tähystelin ympärilleni, leväten ja taivutellen pyssyn pitelemisestä jäykistynyttä vasenta käsivarttani edestakaisin. Tulet olivat palaneet jotenkin pieniksi, enkä nähnyt oikein selvästi, ennenkuin silmäni olivat vapautuneet sadepisaroista ja tottuneet valoon.

Avasin rätin pyssyni lukon ympäriltä, pyyhkäisin sillä tukkia ja heitin sen maahan. Sitten avasin varalukon ja herkistin pyssyn erityisellä laitteella erittäin herkäksi. Taasen tähystelin ympärilleni ja koetin ottaa selvää tilanteesta. Siinä oli koroke ja siinä — ah — siinä istui tuo sammakkomainen Motombokin. Mutta hänen selkänsä oli minuun päin; hän ei katsonut lahdelle vaan alas luolaan. Epäröin lyhyen, ratkaisevan hetken. Ehkä pappi oli unessa, ehkä onnistuisin irroittamaan venheen tarvitsematta ampua. Sitä en mielelläni olisi tehnyt; hänen päänsä oli sitäpaitsi etukumarassa ja näkymättömissä, eikä siis olisi ollut varmaa, että laukaus selkään olisi hänet surmannut. Loppujen lopuksi tahdoin välttää laukaisemista, jotta asia ei liian aikaisin tulisi ilmi.

Samassa Motombo käännähti. Jokin vaisto lienee varoittanut häntä, sillä kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus lukuunottamatta sateen hiljaista rapinaa ulkona. Hänen kääntyessään salama leimahti, ja hän näki minut.

"Se on se valkoinen mies", hän mutisi itsekseen hiljaisella, sähisevällä äänellä, minun odottaessani välähdystä seuraavassa pimeydessä pyssy valmiina, "sama valkoinen mies, joka ampui minua kauan, kauan sitten, ja taaskin hänellä on pyssy! Oi, kohtalon isku! Epäilemättä jumala on kuollut, ja minunkin pitää kuolla!"

Taaskin salama leimahti ja sitä seurasi hirveä ukkosenjyrähdys. Apua rukoillen tähtäsin hänen päähänsä salaman valossa, juuri kun torvi kosketti hänen huuliaan. Torvi putosi kädestä. Hän näytti lysähtävän kokoon eikä liikahtanut enää.

Jumalan kiitos, jumalan kiitos! Tänä äärimmäisenä koettelemuksen hetkenä taitoni, jossa olen mestari, ei ollut pettänyt minua. Jos käteni olisi vähääkään vavahtanut, jos äärimmilleen jännitetyt hermoni olisivat hiukankin antaneet perään tai jos Hansin hatusta otettu riekale ei olisi riittänyt suojaamaan nallia ja ruutia kosteudelta, kuinka silloin olisi käynyt? No niin, tätä tarinaa ei ainakaan olisi koskaan kirjoitettu, ja kalubien hautuumaa kätkisi muutamia luita enemmän, siinä kaikki.

Odotin hetkisen nähdäkseni palvelijattarien syöksyvän esille luolan sivuseinissä olevista ovista ja kuullakseni heidän päästävän kimeän hätähuudon. Mutta ei näkynyt ketään, ja siitä arvasin, että ukkosen jyrinä oli estänyt pyssynpamahduksen kuulumasta, on näet muistettava, että kukaan noista ihmisistä ei ollut pyssyn ääntä koskaan kuullut. Tuo vanha olento oli varmaan lukemattomia vuosia kyyröttänyt päivää ja yötä lavitsallaan, mistä hänen varmasti oli vaikea päästä liikkumaan. Kun naiset siis auringonlaskun aikaan olivat käärineet hänet vuotiin ja sytyttäneet nuotiot häntä lämmittämään, miksi he olisivat tulleet häntä häiritsemään, ellei hän kutsunut torvellaan? Luultavasti laki sen kielsikin.

Jonkun verran varmempana kahlasin pari askelta eteenpäin ja päästin irti köydellä kiinnitetyn ruuhen. Sitten kömmin itse ruuheen, laskin pyssyn kädestäni, tartuin airoon ja aloin meloa ulos lahdesta. Samassa salama jälleen välähti, ja sen valossa näin Motombon kasvot, jotka nyt olivat vain muutaman jalan päässä minusta. Pää näytti lepäävän melkein polvia vasten ja oli kaamean näköinen. Keskellä otsaa oli sininen merkki, siinä mistä kuula oli mennyt sisään, sillä siinä asiassa en ollut erehtynyt. Pyöreät syvälle painuneet silmät olivat auki, mutta niitten tuli oli sammunut, ja ne näyttivät tuijottavan minuun pitkien kulmakarvain alta. Suuri leuka oli loksahtanut auki, ja pitkältä alahuulelta riippui ulos punainen kieli. Turvonneiden poskien parkittua nahkaa muistuttava iho oli käynyt tuhkanharmaaksi ja surkean kirjavaksi.

Oi! Näky oli kaamea, ja joskus pahalla tuulella ollessani se vieläkin vaivaa minua. Hänen verensä ei kuitenkaan ole raskaana sydämelläni, sitä omatuntoni ei pelkää. Hänen loppunsa oli välttämätön viattomain pelastamiseksi, ja olen vakuutettu, että se oli hyvin ansaittu. Sillä hän oli paholainen ja sukua tuolle suurelle apinajumalalle, jonka metsässä olin surmannut ja jota hän sivumennen sanoen kuolleena mitä suurimmassa määrässä muistutti. Jos heidän päänsä olisi pantu vierekkäin vähän matkan päähän toinen toisestaan, ei olisi ollut kovin helppoa erottaa niitä ulkonevine kulmineen, parrattomine, sisäänpainuneine leukoineen ja suupielistä törröttävine keltaisine torahampaineen.

Nyt olin päässyt jo ulos luolasta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi syrjään jyrkän kallioseinämän alle sekä kuunnellakseni, olisiko tekoni huomattu, että peläten salaman, joka yhä vielä leimahteli, vaikkakin myrskykeskus eteni nopeasti, ilmiantavan minut jollekin vartijalle.

Noin kymmenen minuuttia pysyin piilossani, mutta sitten päätin rohkaista mieleni ja läksin hiljalleen soutamaan vastakkaista rantaa kohti, suunnaten kuitenkin vähän länteen päin luolasta erästä muita pitempää puuta kohti, joka niinkuin olin pannut merkille, kohosi taivaalle juuri hautuumaan takana.

Sattumalta olin laskenut aivan oikein, ja loppujen lopuksi ruuheni keula sujahti samaan risukkoon, jonka taakse olin toverini jättänyt. Samassa kuukin alkoi pilkistellä ohenevien sadepilvien takaa, ja sen valossa he näkivät minut, ja minä näin olennon, joka ensi silmäyksellä oli aivan gorilla-jumalan itsensä näköinen, laahustavan eteenpäin ja tarttuvan keulaan. Kauhea peto oli siinä aivan ilmielävänä, sellaisena kuin sen metsässä olimme nähneet, ainoastaan hiukan pienempänä.

Sitten muistin asian ja purskahdin nauruun, ja tuo nauru teki minulle äärettömän hyvää.

"Tekö se olette, baas?" sanoi tukahtunut ääni, joka tuntui lähtevän gorillan keskeltä. "Oletteko elossa, baas?"

"Tietysti", minä vastasin, "kuinka muuten olisin täällä?" ja lisäsin hilpeästi: "Entä onko sinun mukava olla tuon soman, lämpöisen turkin sisässä tänä sateisena yönä?"

"Oh, baas", ääni vastasi, "kertokaa, mitä on tapahtunut. Tässä hajussakin palan kuulemisen halusta."

"Motombo on saanut surmansa, Hans. Kas niin, Stephen, ojenna minulle kätesi ja anna vaatteeni, ja pitele sinä, Mavovo, pyssyä ja venhettä, sillä aikaa kuin pukeudun."

Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen. Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan, pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.

Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin, ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä. Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen Motombon kauheita kasvoja.

Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä.

Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin, ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn: maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta hautuumaalla.

Eteenpäin kävi kulkumme Rican kaupunkia kohti, seuraten kapeata polkua, jota olimme tulleetkin. Kuten jo sanoin, seutu oli hyvin autiota, ja sivuuttamaimme majain asukkaat olivat nähtävästi syvässä unessa. Maassa ei sitäpaitsi ollut koiria herättämässä heitä haukunnallaan. Luolan ja Rican kaupungin välillä meitä ei luullakseni nähnyt ainoakaan sielu.

Koko pitkän yön kuljimme niin nopeasti kuin jaksoimme, pysähtyen vain silloin tällöin muutamaksi minuutiksi lepuuttamaan Pyhän kukan kantajia. Väliin mrs. Eversleykin auttoi miestään tässä tehtävässä, mutta Stephen, joka oli hyvin vahva, kantoi paarin toista päätä koko matkan.

Hansia tietysti rasitti kovasti gorillan nahan paino, joka kutistuneenakin oli pysynyt yhtä raskaana kuin ennenkin. Mutta hän oli sitkeä vanhus ja jaksoi lopultakin paremmin kuin olimme odottaneet, vaikka kaupunkiin päästessämme hän joskus oli pakotettu seuraamaan itsensä jumalan esimerkkiä ja auttamaan itseään käsillään nelinkontin ryömien, niinkuin gorilla tavallisesti liikkuukin.

Saavutimme Rican kaupungin leveän pääkadun noin puoli tuntia ennen aamunkoittoa ja jatkoimme eteenpäin kenenkään huomaamatta vielä ohi juhlatalonkin, sillä tänä sateisena aamuna ei ketään vielä ollut liikkeellä. Olimme päässeet jo niin kauas, ettei ollut enää kuin sata kyynärää satamaan, kun eräs nainen, joka ahkeruudesta — tai ilkeydestä — oli noussut varhain ja tullut puutarhaansa työhön, huomasi meidät ja päästi hirveän, korviasärkevän huudon.

"Jumalat!" hän huusi. "Jumalat lähtevät maasta ja vievät valkoiset miehet mennessään."

Siinä silmänräpäyksessä syntyi hälinää taloissa. Päitä ilmestyi oviin ja ihmiset juoksivat puutarhoihinsa ja kaikki alkoivat kirkua, niin että olisi voinut luulla verilöylyn olevan tekeillä. Mutta vielä ei kukaan lähestynyt meitä, sillä he olivat pelon vallassa.

He vastasivat suurenmoisesti. Hans ponnisteli eteenpäin nelinkontin, vaikka oli melkein näännyksissä tukahduttavan pukunsa painon alla, ja Veli Johannes ja Stephen väsyneinä raskaasta taakastaan yrittivät vielä hiljaista ravia. Pääsimme satamaan, ja telakkaan sidottuna oli siellä sama venhe, jolla olimme tulleetkin Pongo-maahan. Hyppäsimme venheeseen, minä leikkasin köyden poikki puukollani, sillä solmujen avaamiseen ei ollut aikaa, ja työnsin irti rannasta.

Samassa satalukuinen kansanjoukko, m.m. suuri luku sotilaita, oli aivan kintereillämme ja melkein ympärillämme, mutta yhä vielä he näyttivät liian säikähtyneiltä voidakseen ryhtyä mihinkään. Niin pitkälle Hansin valepuvun vaikutus oli meidät pelastanut. Kansanjoukon keskellä tunsin nousevan auringon valossa Komban, joka saapui juosten paikalle kädessään suuri keihäs, ja pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä.

Hans, joka istui perässä, oli menehtymäisillään ja koettaessaan kuumuudessa ja pahassa hajussa saada ilmaa keuhkoihinsa pisti päänsä ulos nahkassa olevasta raosta kaislalla täytetyn gorillanpään alapuolelta, jolloin pää veltosti kaatui hänen hartioilleen. Komba näki hänen pienet, rumat kasvonsa ja tunsi ne.

"Petos!" hän kiljahti. "Nuo valkeat paholaiset ovat tappaneet jumalan ja ryöstäneet Pyhän kukan ja sen papittaren. Tuo keltainen mies on puettu jumalan nahkaan. Venheisiin! Venheisiin!"

"Soutakaa!" minä huusin Veli Johannekselle ja Stephen'ille, "soutakaa henkenne edestä! Mavovo, auta minua saamaan purje pystyyn."

Työskentelimme maston kimpussa ja saimmekin sen pystyyn sekä purjeen nostetuksi, mutta hitaasti se kävi, sillä olimme tottumattomia. Kun purje alkoi auttaa, airot olivat jo meloneet meidät noin neljänsadan kyynärän päähän telakasta, josta samassa monta venhettä, purjeet valmiina pystyssä, oli lähdössä meitä takaa-ajamaan. Etumaisen venheen keulassa seisoi Komba, uusi kalubi, huutaen kirouksia ja kostoa ja heiluttaen suurta keihästä päänsä päällä.

Tiesin, että ellemme mihinkään ryhtyisi, niin nuo taitavat purjehtijat piankin saavuttaisivat ja surmaisivat meidät. Tätä ajatellessani mieleeni juolahti jotakin. Jätin Mavovon hoitamaan purjetta, ryömin perään ja polvistuin pohjalle, työntäen väsyneen Hansin syrjään. Yksi panos, tai oikeammin nalli, oli vielä tallella, ja sitä aioin käyttää. Asetin pisimmän tähtäimen, kohotin pyssyni ja tähtäsin Komban leukaan. Intombi ei ollut tarkistettu eikä aiottu käytettäväksi näin pitkän välimatkan päästä, ja vain ottaen lukuun kuulan painumisen voin toivoa osuvani hänen ruumiiseensa.

Purje veti hyvin ja piti venhettä tasapainossa. Olimme sitäpaitsi vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta. Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.

Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs, jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä, oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina. Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä ei voisi korvata neljällä nallilla.

Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni, vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja raavitussa tilassaan.

Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin
John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki
Komban kaatumisen.

"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.

Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä kätensä ja päänsä.

Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat, että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.

Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä; voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.

Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta, kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan viimeisen koettelemuksen varalle.

Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle. Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna, jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen j.n.e.

Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan, jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen. Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä. Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis, harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä, jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä, liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.

Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa ajassa kuin me kolme.

Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.

Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen taistelu alkoi.

Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä kyynärää.

Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:

Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan. Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.

Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan syvyydeltä, huusin:

"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin, ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä. Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja raahasi rannalle.

Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi, jonka penikat ovat vaarassa.

Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään, jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon. Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.

Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää, minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua, ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä, mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille asuinpaikoilleen.

Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja Mavovon hyväksi.

Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot, joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema — otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa — ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat mutaan ja veteen ja hukkuivat.

Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston vartijain avulla.

Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.

Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin käsistään ja vietiin vangeiksi.

Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."

Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut poissaollessamme.

XIX.

OIKEA PYHÄ KUKKA.

Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia, sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.

Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman ja rauhallisen vaikutuksen.

Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä, joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."

Sitten peseytyessäni — en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa — ja vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa, kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa jälkeen.

"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä, lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi, ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin, lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä viinaakin parempi."

"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut paljon, Hans."

"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi, kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi jumala, yksi paholainen ja yksi mies."

Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.

Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan häntä.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"

"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka tavallisesti ei mahdu taskuun."

Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut ulos teltasta.

Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme siellä vaaranalaiseksi.

Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten, kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan, vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".

Kuinka iloinen tuo vanha soturi olikaan kuullessaan taaskin pyhästä luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi levollisesti:

"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi tehnyt noita tekoja."

Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.

"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."

Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta viisasta.

Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.

Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.

On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.

Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja, mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan, vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.

"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme, "Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava, mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava. Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.

Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin, mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.

Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?

Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.

Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista — satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa — tyttö tarttui häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla:

"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet kaikki kukat paitsi yhtä."

Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla, missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja tuijotti häneen — minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella — ja sanoi sitten heikolla äänellä:

"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte, ja että kaunein kukista oli jäljellä?"

Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei joutunut ymmälle.

"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se on, sillä enkö minä ole sen tytär?" — alkuasukkaat näet, kuten muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa, että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."

"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä kukka, minkä olen nähnyt."

Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.

Pujahdin ulos majasta ja jätin heidät keskustelemaan kadotetusta ja jälleen löydetystä kukasta. Kohtaus oli soma ja antoi mielestäni henkistä sisältöä muuten niin mielettömälle retkellemme. Hän oli etsinyt kaunista kukkaa ja löytänyt — elämänsä rakkauden.

Tämän jälkeen Stephen toipui nopeasti, sillä tuollainen rakkaus on paras lääke — jos siihen liittyy vastarakkaus.

En tiedä, mitä nuorten, Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa välillä tapahtui, sillä sitä en ole koskaan kysynyt. Mutta panin merkille, että Hope'n vanhemmat siitä päivästä alkaen rupesivat kohtelemaan Stephen'iä kuin omaa poikaansa. Nuorten väliseen suhteeseen ei paljoa kajottu. Yksin alkuasukkaatkin suhtautuivat siihen ymmärtämyksellä, sillä vanha Mavovo kysyi minulta, milloin he aikoivat mennä naimisiin ja kuinka monta lehmää Stephen oli luvannut Veli Johannekselle maksuksi niin kauniista vaimosta. "Niitä pitäisi olla suuri lauma", hän sanoi, "ja suurikasvuista rotua."

Sammykin viittasi keskustellessaan kanssani "mr. Somers'in kihlattuun". Hans yksin ei sanonut mitään. Niin jokapäiväinen asia kuin naiminen ja naittaminen ei näyttänyt herättävän hänessä mielenkiintoa. Tahi mahdollisesti hän piti asiaa jo ennakolta päätettynä ja katsoi senvuoksi tarpeettomaksi puhua siitä.

Bausin kylässä viivyimme kokonaisen kuukauden, jona aikana Stephen'in voimat palasivat. Minä tutustuin täydellisesti seutuun, ja samoin Mavovo ja zulut, mutta Veli Johannes ja hänen vaimonsa eivät välittäneet mistään. Mrs. Eversley oli myöntyväinen olento, joka tyytyi ottamaan vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne tulivat ja pitkän erakkoelämänsä jälkeen odottamaan vielä jonkun aikaa villien maassa. Sitäpaitsi hänen luonaan oli nyt rakastettu John, johon hän saattoi tuntikausia tuijottaa niinkuin kissa joskus henkilöön, johon se on kiintynyt. Hänen puheensakin miehelleen kuului minusta onnelliselta hyrinältä. Ja ukkorukka näytti väliin oikein hermostuneelta, sillä tunnin ja parin kuluttua hän aina nousi ja lähti pyydystämään perhosia.

Totta puhuen tilanne ennen pitkää alkoi hermostuttaa minua, sillä minne tahansa katsoinkin, näin Stephen'in ja Hope'n rakastelemassa tai Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa ihailemassa toinen toistaan, joten minulla ei ollut heistä paljonkaan seuraa. Nähtävästi he ajattelivat, että Mavovo, Hans, Sammy, Bausi, Babemba ja Kumpp. olivat minulle kyllin — jos nimittäin asiaa ensinkään ajattelivat. Ja kyllin nuo eräässä merkityksessä olivatkin, sillä zulu-metsästäjät alkoivat käydä sietämättömiksi tuossa joutilaisuudessa ja yltäkylläisyydessä, syödä liian paljon, juoda liian paljon olutta, polttaa liiaksi päihdyttävää dakkaa , eräänlaista epäterveellistä hamppua, ja rakastella liiaksi mazitu-vaimoja, aiheuttaen riitoja, jotka minun oli sovitettava.

Viimein tein tuosta kaikesta lopun ja sanoin, että meidän oli lähdettävä liikkeelle, kun Stephenkin jo kykeni kävelemään.

"Aivan niin", sanoi Veli Johannes lempeästi; "mitä olette suunnitellut,
Allan?"

Vihasin tuota Veli Johanneksen lausetta ja vastasin hiukan närkästyneenä, etten ollut suunnitellut mitään, mutta aioin, kun ei kellään muullakaan ollut ehdotuksia, mennä ulos neuvottelemaan Hansin ja Mavovon kanssa, minkä myöskin tein.

Neuvottelumme tulosta en huoli kertoa, sillä meidän varaltamme oli jo tehty muita suunnitelmia, joita en ollut aavistanut.

Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin nyt olivat saaneet opetuksensa.

Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.

He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan, tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille, että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat, noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.

Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan Afrikkaa.

Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.

Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä, mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.

Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan. Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä, kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla ammuttaviksi.

Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.

Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja. Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.

"Hassan-ben-Mohammed ja orjakauppiaat!" minä sanoin, kun Babemba ilmestyi sotilasjoukon etunenässä ja huusi hänkin:

"Arabialaiset orjakauppiaat ovat täällä, herrani Macumazana. Sumussa he ovat hiipineet kintereillemme. Heidän lähettiläänsä on tullut pohjoisportille vaatimaan, että luovuttaisimme heille teidät valkoihoiset ja palvelijanne ja sitäpaitsi sata nuorta miestä ja sata nuorta naista orjuuteen myytäviksi. Ellemme sitä tee, he uhkaavat tappaa meidät kaikki lukuunottamatta nuoria poikia ja tyttöjä, ja teidät valkoiset he uhkaavat surmata polttamalla ja jättää eloon vain molemmat naiset, joku Hassan lähettää tuon sanan."

"Vai niin", vastasin levollisesti, sillä tässä pälkähässä tyynnyin kuten tavallisesti. "Ja aikooko Bausi luovuttaa meidät?"

"Kuinka Bausi voisi sen tehdä, kun Dogeetah on hänen veriveljensä ja te hänen ystäviään?" huudahti vanha kenraali närkästyneenä.

"Bausi lähettää minut veljensä luokse saadakseen häneltä valkoisten miesten viisaan neuvon puhuttuna sinun suusi kautta, herrani Macumazana."

"Siinä tapauksessa Bausissa on hyvä henki", vastasin, "ja näin sanoo Dogeetah minun suuni kautta. Mene Hassanin lähetin luo ja kysy häneltä, muistaako hän erästä kirjettä, jonka kaksi valkoista miestä jätti hänelle kerran halaistun kepin päähän heidän leirinsä ulkopuolelle. Sano hänelle, että aika on tullut, jolloin nuo valkoiset miehet täyttävät kirjeessä antamansa lupaukset, ja että hän itse ennen aamunkoittoa on riippuva puussa. Sitten, Babemba, kokoa sotilaasi ja puolusta kaupungin pohjoista porttia niin kauan kuin voit nuolilla ja jousilla. Senjälkeen peräydy kaupungin läpi ja yhdy meihin metsikössä, kallioisella rinteellä, vastapäätä eteläporttia. Lähetä muutamia miehiä tyhjentämään kaupunkia vanhuksista, naisista ja lapsista ja päästä heidät ulos eteläportista etsimään suojaa rinteen takana olevasta metsästä. Älä anna heidän vitkastella. Käske heidän lähteä heti. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa vahtia!"

Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä mennessään.

Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä, ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.

"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja vapistuksella."

Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta, että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa. Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.

Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.

Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän, sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten uudistanut kehoitusta.

Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja ladatun pistoolin.

XX.

TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.

Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia. Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin, tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi, etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun rinteellä.

Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa. "Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."

"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."

"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun, ennenkuin on maistanut sitä?"

Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa, ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen seurassa — siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.

Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.

Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:

"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät saa mitään aikaan."

"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut tilaisuutta lähettää etsimään häntä.

Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa, joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa, ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi. Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä, koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä, joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.

Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat ampuma-aseiden käyttöön.

Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta. Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät, jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka miehen.

Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara tuuli ajoi meitä kohti.

Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi. Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin, että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt tuhota arabialaiset tulella.

Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi pelastaakseen ystävänsä!

"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"

"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"

"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän kaikkien henkiämme!"

Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.

Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä varustettua mazitu-sotilasta.

Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.

Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli, mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit, hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.

Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin, käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa. Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.

Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.

Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt ensimmäinen läheni eteläistä porttia.

"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. Meidän on oltava veräjänä."

Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.

Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän puristetaan ulos kuoresta.

Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään, ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.

Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön. Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta. Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui, ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.

Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa, raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius, kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat sotahuutoaan: Laba! Laba! joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.

Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon, Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain jatkoivat taistelua tuliholvin alla.

Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan haavan.

Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi, huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?

Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin. Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.

Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.

Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti haavoittuneena — ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna. Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten puhua.

"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni. Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään, vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille, isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä — kunnes tekin sodassa kaadutte!"

Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua äänekkäällä huudolla: Baba! Inkoosi! joita hänen antamiaan arvonimiä en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.

Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.

"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan uneen."

"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."

Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.

Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset jäähyväiset kuolevalta.

"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli, että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."

"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia katseita.

Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä, herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.

"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen, lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"

Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun. Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"

Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon, jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.

"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin lampaat kuolemaansa odottaen minä hiivin pensaikon läpi tieheni ja kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin, ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan, ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.

"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille. "Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen. Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin, isänsä, punaisen viljan kylväjän!"

Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:

"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle, joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte, oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani, jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle, Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.

"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus pimeydessä', se on 'Tulen herra'."

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.

Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni. Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä, jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa, josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän loppunsa oli kaamea.

Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.

"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota jokainen ymmärtää."

Epäsikiö — sellainen hän o!i — heittäytyi kasvoilleen maahan, rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti, tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen puolestaan.

"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne, Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah, en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"

"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi vaimoaan ja tytärtään.

Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:

"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet sinulle, mitä pyysit — nimittäin anteeksiantamuksensa — sillä se teko on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset. Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso! Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"

Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.

EPILOGI.

Tähän kertomukseeni, jonka pelkään jo paisuneen paksuksi kirjaksi, minulla on vähän lisättävää. Tahi, vaikkakin muistelmaini paperille paneminen on tuottanut minulle paljon iloa Englannin loppumattomina, pitkinä talvi-iltoina, olen nyt kevään tullessa väsynyt kirjoittamiseen. Sentähden jätän loput sanomatta näitten sivujen lukijain oman mielikuvituksen varaan.

Olimme voittaneet, ja meillä, jotka vielä elimme ja näimme auringon, oli todellakin syytä kiitollisuuteen. Veräjän taistelun jälkeinen yö oli kuitenkin surullinen ainakin minulle, joka surin syvemmin kuin sanoin voi lausua ystäväni, kaukonäköisen sankarin Mavovon ja mahtipontisen mutta uskollisen Sammyn sekä uljaiden metsästäjäini kuolemaa. Vanhan zulun ennustus, että minäkin kuolisin taistelussa, painoi sitäpaitsi mieltäni, sillä minusta tuntui, että olin menneinä päivinä jo nähnyt kylliksi monen saavan sellaisen lopun ja toivoin itselleni rauhallisempaa.

Täällä rauhallisessa Englannissa, missä nyt asun ja aion edelleenkin asua, ei näytäkään luultavalta, että tuo ennustus täyttyy. Mutta kun muistelen kertomuksiani Mavovon "Käärmeen" ennustajakyvystä, niin nuo sanat saattavat minut levottomaksi. Sillä kuka lopultakaan tietää mitään tulevaisuudestaan? Sitäpaitsi mahdottomimmalta näyttävä tavallisesti tapahtuu.

[Kuten Allan Quatermain'in kertomusten lukijat tietänevät, tämä kuolevan zulun ennustus täyttyi. Mr. Quatermain kuoli Zuvendis'issa kilpailevain kuningatarten armeijain välisessä taistelussa saamiinsa haavoihin. — Julkaisija.]

Senlisäksi ilmasuhteetkaan eivät ilahduttaneet mieltä, sillä heti auringonlaskun jälkeen alkoi sataa ja satoi melkein läpi yön, mikä sateensuojan puutteessa oli harmillista sekä meille että noille sadoille kodittomille mazituille.

Aikanaan sade kuitenkin asettui, ja seuraavana aamuna tervetullut aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuivateltuamme ja lämmiteltyämme hiukan sen säteissä joku ehdotti, että menisimme käymään palaneessa kaupungissa, jossa rankkasade, muutamia savuavia tuhkaläjiä, entisiä asuinmajoja, lukuunottamatta, oli tukahduttanut tulen. Enemmän uteliaisuudesta kuin muussa tarkoituksessa suostuin, ja niin kiipesimme kaikki, lukuunottamatta Veli Johannesta, joka jäi haavoittuneita hoitamaan, Bausin, Babemban ja useampien mazitujen seurassa eteläportin jäännösten yli ja astelimme majojen mustuneiden raunioiden välitse läpi kauppatorin, joka oli täynnä kuolleita, entisiä asuntojamme kohti.

Näky oli surullinen, vain läjä nokista ja vielä savuavaa tuhkaa. Sen nähdessäni olisin saattanut itkeä, kun ajattelin runsaita kauppatavaroita ja varastoja, jotka olivat tuhoutuneet ja jotka enimmäkseen olivat välttämättömän tarpeellisia ja joiden menettäminen varmasti oli tekevä paluumatkamme vaikeaksi.

Meillä ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista eikä tekemistä, ja läksimme siis hetken mietittyämme jatkamaan kulkuamme entisen Kuninkaankaupunginosan läpi pohjoisportille päin. Viimeisinä läksimme minä ja Hans, joka näytti salaperäisellä tavallaan vainuavan tai etsivän jotakin. Äkkiä hän laski kätensä käsivarrelleni ja sanoi:

"Baas, kuunnelkaa! Kuulen haamun äänen. Varmaankin se on Sammyn henki, joka vaatii meitä hautaamaan hänet."

Nyt minäkin olin kuulevinani, vaikka en tiennyt miltä suunnalta, sanoja, jotka sanottiin useampaan kertaan ja kuuluivat korvissani seuraavasti:

"Oi mr. Quatermain, minä pyydän, olkaa niin hyvä ja avatkaa tämän uunin ovi."

Hetkisen luulin menettäneeni järkeni. Kutsuin kuitenkin toisia, ja me kuuntelimme kaikki. Äkkiä Hans raapaisi maata niinkuin mäyräkoira myyrän kololla kuullessaan liikettä maan alta ja alkoi penkoa tai oikeammin lapioida edessämme olevaa tuhkaläjää puupalasella, sillä tuhka oli vielä liian kuumaa paljaille käsille. Sitten kuuntelimme taas, ja tällä kertaa kuulimme äänen aivan selvänä maan alta.

Nyt muistin, että majojen edessä todella oli ollut sellainen kuoppa, vaikkakin tällä kertaa tyhjä, jota, niinkuin on tavallista bantu-neekerien keskuudessa, käytettiin sellaisen viljan säilytyspaikkana, jota ei lähitulevaisuudessa tarvittu. Minulla on itsellänikin kerran ollut hyvin surullinen kokemus tuollaisista jyväkuopista, niinkuin jokainen, joka lukee ensimmäisen vaimoni tarinan, jolle olen antanut nimen " Marie ", itse voi nähdä.

Nopeasti tyhjensimme paikan ja nostimme pois ilmanvaihtorei'illä varustetun kiven — nuo ilmanvaihtoreiät olivat Sammyn pelastus, samoinkuin se, ettei kivi sopinut suulle aivan tiiviisti. Kiven alla oli pullon muotoinen, sementillä sisustettu onkalo, noin kymmenen jalkaa syvä ja kahdeksan leveä. Samassa hetkessä reiästä ilmestyi esille Sammyn pää, suu auki kuin ilmaa haukkovalla kalalla. Vedimme miehen ulos, mikä toimitus pani hänet ulvomaan, kun iho oli käynyt kuumuudesta helläksi, ja annoimme hänelle vettä, jota joku mazituista nouti lähteestä. Sitten kysyin häneltä harmistuneena, mitä hän oli ollut tekemässä tuolla kuopassa sillä aikaa kuin me olimme vuodattaneet kyyneleitä, pitäen häntä kuolleena.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "olen uskollisen palveluksen uhri. Kaiken arvokkaan omaisuutemme jättäminen saaliinhimoisen vihollisen käsiin oli enemmän kuin mitä jaksoin kantaa. Sulloin senvuoksi kaikki tyyni tänne kuoppaan, ja kun olin kuulevinani jonkun tulevan, pistäydyin itse päällimmäiseksi ja vedin kiven suulle. Mutta, mr. Quatermain, pian senjälkeen vihollinen pani murhan ja ryöstön lisäksi toimeen murhapolton, ja koko paikka joutui liekkien valtaan. Kuulin liekkien ulvovan pääni päältä, ja vähän myöhemmin tuhka oli peittänyt piilopaikkani suun, niin etten enää jaksanut nostaa kiveä, kun se sitäpaitsi oli liian kuuma koskettaa. Istuin siis täällä koko yön mitä tukahduttavimmassa kuumuudessa ja pelkäsin kovasti, mr. Quatermain, että nuo kaksi ruutinassakkaa, jotka olivat mukanani, räjähtäisivät, kunnes vihdoin, juuri kun olin hylännyt kaiken toivon ja valmistautunut kuolemaan kuin buschmannin elävältä paistama kilpikonna, kuulin tervetulleen äänen. Ja, mr. Quatermain, jos teillä sattuisi olemaan jotakin lauhduttavaa voidetta, niin olisin hyvin kiitollinen, sillä olen ylt'yleensä korventunut."

"Oi, Sammy, Sammy", minä sanoin, "nyt näet, mihin raukkamaisuus johtaa.
Harjanteella meidän luonamme et olisi korventunut, ja vain sattumalta
Hansin herkkä kuulo pelasti sinut jäämästä surkean tuhon omaksi tuohon
loukkoon."

"Se on totta, mr. Quatermain. Tunnustan ansainneeni tuon kuuman rangaistuksen. Mutta harjanteella olisin saattanut joutua ammutuksi, mikä olisi vielä pahempi kuin että ihoni on palanut. Annoitte sitäpaitsi omaisuutenne haltuuni, ja minä päätin pelastaa sen oman mukavuutenakin uhalla. Vihdoin viimein suojelusenkelini toi teidät tänne ajoissa, ennenkuin olin aivan läpi keitetty. Kaikki on siis hyvin, kun loppu on hyvä, mr. Quatermain, vaikka totta on, että minä puolestani olen saanut kyllikseni verisestä sodasta, ja jos elän niin kauan että pääsen takaisin sivistyneisiin seutuihin, niin lupaan seurata ruoan valmistajantaipumuksiani turvallisessa hotellinkeittiössä, tarkoitan siinä tapauksessa, etten satu saamaan tointa englanninkielen opettajana!"

"Niin", vastasin, "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, Sammy poikaseni, ja olethan sinä joka tapauksessa pelastanut varastomme, mistä meidän pitäisi olla sinulle kiitollisia. Mene siis mr. Stephen'in mukana saamaan hoitoa, sillä aikaa kuin me hinaamme tavarat ylös jyväonkalosta!"

Kolmea päivää myöhemmin otimme jäähyväiset vanhalta Bausilta, joka miltei itki meistä erotessaan, ja mazituilta, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan uudelleen kaupunkiansa. Mavovon ja muut Veräjän taistelussa kaatuneet zulut me hautasimme kaupungin vastapäätä olevalle rinteelle, kohottaen kummun heidän muistokseen tulevia sukupolvia varten ja haudaten taistelussa kaatuneet mazitut heidän ympärilleen. Kun kotimatkallamme kuljimme kummun ohi, niin eloon jääneet zulut ja kaksi haavoittunutta, joita kannettiin paareilla, pysähtyivät ja tervehtivät juhlallisesti, ylistäen vainajia äänekkäillä lauluilla. Me valkoihoisetkin tervehdimme, mutta vaieten, paljastaen päämme.

Sivumennen voin lisätä, että Mavovon "Käärme" ei tässäkään asiassa ollut valehdellut. Hän oli sanonut, että retkellämme kaatuisi kuusi joukostamme, ja kuusi oli kaatunut, ei enempää eikä vähempää.

Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme valita maatien takaisin Natal'iin, ensiksi siitä syystä, että orjakauppiasten ystävät olisivat kauheasta tappiosta kuultuaan saattaneet tehdä rannikolle uuden hyökkäyksen, ja toiseksi siitä syystä, että joskaan hyökkäystä ei olisi tapahtunut, olisi saattanut kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennenkuin tuossa huonossa huudossa olevassa Kilwan satamassa olisimme saaneet laivan kuljettamaan meidät johonkin sivistyneeseen seutuun. Sitäpaitsi Veli Johannes, joka oli ennenkin kulkenut sitä kautta, tunsi hyvästi tuon sisämaan tien ja oli ystävällisissä suhteissa niihin heimoihin, joidenka maiden kautta meidän oli kuljettava, kunnes pääsisimme Zulu-maan rajoille, minne minä aina olin tervetullut. Kun siis mazitut varustivat meidät saattojoukolla ja kantajilla alkumatkaa varten ja kun meillä Sammyn huolellisuuden tautta oli runsaasti kauppatavaraa uusien kantajain palkkaamiseksi, niin päätimme rohkeasti valita tuon pitemmän tien.

Päätös osoittautuikin viisaaksi, sillä vaikka matka kesti neljä raskasta kuukautta, suoritimme sen lopulta ilman suurempia vahinkoja lukuunottamatta lievää kuumetta, jota miss Hope ja minä jonkun aikaa sairastimme. Sitäpaitsi meillä oli matkalla hyvä metsäonni. Suurin suruni oli, että tämä muutos suunnitelmissamme oli pakottanut meidät jättämään orjakauppiailta anastamamme norsuluun piilopaikkaan, jonka vain itse olisimme löytäneet.

Minulle aika kuitenkin kävi ikäväksi, sillä erinäisistä ymmärrettävistä syistä, joista jo olen puhunut, olin sananmukaisesti viides pyörä vaunussa. Hans oli erinomainen mies ja, kuten lukijakin tietää, tavallaan nero, mutta yö toisensa jälkeen hänen seurassaan alkoi ennen pitkää kyllästyttää minua, vieläpä hänen keskustelunsa "kunnianarvoisasta isästäni", jonka henki suorastaan tuntui vainoovan häntä, kävi yksitoikkoiseksi. Luonnollisesti meillä oli muitakin yhteisiä muistoja, esim. Retiefin verilöylystä, jossa mukanaolleista olimme ainoat eloon jääneet, mutta niistä asioista en viitsinyt usein puhua. Ne olivat ja ovat vieläkin liian tuskallisia muistoja.

Minä puolestani olin senvuoksi hyvin iloinen, kun Zulu-maahan tultuamme vihdoin tapasimme muutamia tuttuja kauppiaita, jotka vuokrasivat meille yhdet vaunut. Hyläten uupuneet aasit ja valkean härkänsä, jonka annoin lahjaksi eräälle tuntemalleni päällikölle, Veli Johannes ja naiset nyt jatkoivat uudella ajopelillä matkaansa Durban'iin Stephen'in seuratessa ratsain ostamallaan hevosella ja minun Hansin kanssa liittyessäni kauppiaisiin.

Durban'issa meitä odotti yllätys, sillä kaupunkiin ajaessamme, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, kenenkä tapasimmekaan ellei sir Alexander Somers'in, joka kuultuaan vaunujen tulevan Zulu-maasta päin oli ratsastanut tulijoita vastaan saadakseen uutisia meistä. Näytti siltä, että tuon kiivaan vanhan herran levottomuus poikansa puolesta oli niin raskaana painanut hänen mieltään, että hän lopulta oli päättänyt matkustaa itse Afrikkaan etsimään Stephen'iä. Siinä hän nyt oli. Isän ja pojan kohtaaminen oli hellä mutta omituinen.

"Hei, isä!" sanoi Stephen. "Kukapa olisi uskonut, että tapaisin sinut täällä!"

"Hei hei, Stephen", sanoi hänen isänsä. "Kukapa olisi uskonut, että löytäisin sinut elossa ja terveen näköisenä — niin, aivan hyvinvoipana! Se on enemmän kuin olisit ansainnut, sinä aasin penikka, ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta."

Purettuaan tällä tavalla sydämensä ukko tarttui Stephen'in tukkaan ja suuteli häntä juhlallisesti otsalle.

"Kyllä, isä", vastasi poika, "kyllä se saa olla viimeinen kerta. Allanin ansio on, että onnellisesti selvisimme kaikesta. Mutta kesken kaiken, salli minun esittää sinut morsiamelleni sekä hänen isälleen ja äidilleen."

No niin, lopun voi kukin arvata. Heidät vihittiin kahta viikkoa myöhemmin Durban'issa, ja juhla oli hyvin hauska, sillä sir Alexander, joka sivumennen sanoen rahalliselta kannalta suhtautui minuunkin hyvin anteliaasti, kutsui sananmukaisesti koko kaupungin vieraikseen. Pian senjälkeen Stephen mr. ja mrs. Eversleyn ja isänsä seurassa vei nuoren vaimonsa kotiin "kasvatettavaksi", vaikka en ole koskaan kuullut, mitä tuohon toimitukseen sisältyi. Hans ja minä saatoimme heidät satamaan, ja ero oli hyvin surullinen, vaikka Hans olikin rikastunut 500 punnalla, jotka Stephen oli hänelle luvannut. Hän osti rahalla farmin ja kohosi urotöittensä perusteella jonkinlaiseksi pikku päälliköksi. Josta myöhemmin — niinkuin sukutauluissa sanotaan.

Sammysta tuli pienen hotellin omistaja ja hän vietti suurimman osan aikaansa tarjoiluhuoneessa, kestiten vieraitaan mahtipontisilla lauseilla, joittenka tyyli muistutti mielestäni erästä "Tutkielma ihmisestä" nimistä runoelmaa (jota kerran koetin lukea mutta en voinut), ja kertoen urotöistään soturina mazitu-raakalaisten ja ihmissyöjäin, paholaisenpalvelijain pongojen maassa.

Paria vuotta myöhemmin sain Stephen'iltä kirjeen, jossa hän ilmoitti pojan ja perillisen syntymästä. Kirjeestä minun täytyy lainata muutama sivu:

"Kuten mainitsin, isäni on antanut mr. Eversley'lle pienen pitäjän, soman pikku alueen, missä papilla ei ole paljoa tehtävää. Se pitää parahiksi yllä kunnioitettavat appivanhempani. Joka tapauksessa 'Dogeetah' viettää suuren osan aikaansa kuljeskellen hyönteishaaveineen lähellä olevassa New Forestissa ja koetellen kuvitella olevansa jälleen Afrikassa. 'Kukan äidillä' (joka tottuneena jalkoja suuteleviin mykkiinsä ei tule toimeen englantilaisten palvelijain kanssa) on muunlaista ajanvietettä. Pappilan maalla on pieni järvi ja siinä pieni saari. Saarelle hän on pystyttänyt kaisla-aidan laakerinmuotoisen lumimarjapensaan ympärille, joka kukkii samaan aikaan kuin Pyhä kukka, ja milloin vain ilma sallii, hän istuu aitauksessa luullakseni suorittaen 'Kukan pyhiä menoja'. Ainakin eräänä päivänä, kun kävin venheellä hänen luonaan, tapasin hänet valkea puku yllä ja laulaen jotain salaperäistä alkuasukaslaulua."

Siitä on kulunut monta vuotta. Sekä Veli Johannes että hänen vaimonsa ovat menneet lepoonsa, ja heidän omituinen tarinansa, miltei omituisin maailmassa, on kirjaimellisesti joutunut unhotuksiin. Stephen, jonka isä myöskin on kuollut, on varakas baronetti ja tärkeä jäsen parlamentissa ja valtuustossa sekä monen kauniin lapsen isä, sillä entinen miss Hope on osoittautunut yhtä hedelmälliseksi kuin Hedelmällisyyden jumalattaren tyttären — sehän oli äidin todellinen asema — pitääkin olla.

"Joskus", hän sanoi minulle kerran naurahtaen silmäillessään lukuisaa (ja meluavaa) lapsilaumaansa, "joskus, oi Allan" — tuon puhetavan hän on yhä säilyttänyt — "toivoisin olevani Kukan kodin hiljaisuudessa. Ah!" hän lisäsi ääni värähtäen, "en koskaan voi unohtaa pyhän järven sineä enkä pilviä aamun koitteessa. Uskotteko, että kuoltuani saan ne nähdä, oi Allan?"

Pidin hänen sanojaan sillä kertaa aivan kiittämättöminä, mutta ihmisluonto on omituinen, ja me olemme kaikki kiintyneet lapsuutemme näkyihin ja ikävöimme aika-ajoin hengittämään synnyinseutumme ilmaa.

Äskettäin kävin sir Stephen'in luona, ja hänen loistavissa kasvihuoneissaan hänen ylipuutarhurinsa Woodden, jo iäkäs mies, näytti minulle kolme kaunista, pitkälehtistä kasvia, jotka olivat nousseet minun taskuuni pelastamista Pyhän kukan siemenistä.

Tunnen omituista pelkoa ajatellessani, mitä silloin tapahtuu, kun ne kukkivat. Minusta tuntuu kuin silloin, kun ihmiselämä taaskin saa nähdä tuon kultaisen kukan ihanuuden, sitä kunnioittamaan ilmestyisi tuon kauhean metsänjumalan sekä helvetillisen ja salaperäisen Motombon, ehkäpä itsensä Kukan äidinkin haamu. Ja jos he tulevat, mitä he tuovatkaan tullessaan niille, jotka anastivat ja kasvattivat pyhän siemenen?

J.K. — Sen saan ennen pitkää kuulla, sillä juuri laskiessani kynän kädestäni minulle ojennettiin Stephen'iltä saapunut voitonriemuinen kirje, jossa hän kiihtyneenä kertoo, että noista kolmesta kasvista kaksi alkaa kukkia .

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄ KUKKA: ALLAN QUATERMAININ JÄNNITTÄVÄ SEIKKAILU AFRIKASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.