E-text prepared by Tuula Temonen

KIHLATUT

Työkansalle kirjoittanut

—r —t [Fredrika Pietilä]

Oulussa, Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa, 1878

Jo päivän koittaessa hypähti iloisena pieni Kaisu vuoteeltaan Lokakuun 29 päivänä 184-. Kiireesti puki sievät vaatteet yllensä ja juoksi sanomaan hyvää huomenta äidilleen.

"Vai niin," pikkuseni; sinäki jo olet täydessä puvussa, lausui äiti tyttärelleen. "Minä melkein arvaan mikä sinua nyt on ajanut hereille näin aikaiseen. Luuletko todella isäsi koteutuvan merimatkaltaan tänään, niinkuin patruuniki vähän toivoi? Voi toki sitä iloa, mikä meillä sitten olisi; ei mailmassa suurempata ainakaan meikäläisillä. Isäsi ei sieltä tule tyhjin käsin ainoan tyttärensä yhdeksäntenä syntymäpäivänä ja olletiki nyt, kun on hän ollut näkemättä sinua viisi pitkää vuotta. Osaatko sirkkuni aavistaa oikein koreiksi niitä monellaisia kirjavia huiveja, joita varmaan saat tuliaisia?"

Näin pakisten Kaisulleen äiti vielä tarkemmin siivellä ja tomurätillä pyyhki ainoanki tomuhiukkasen huonekaluilta, uuninkorvalta, laattialta y.m. sillä isännän kotia tullessa piti olla kaikki puhdasta ja somaa miten pienessä merimiehen kodissa mahdollista.

"Niin äiti, niinhän tuo herra Remusenki pikku mamselli näytteli somia vaatteita ja leikkikaluja, joita oli saanut setältään merituliaisia ja sanoi ulkomaalla olevan kaiken paljo kauniimpaa, kuin meillä täällä. Kerran jutellessamme Herrassetän Maijun kanssa, sanoi hän minulle, että tavalliset merimiehet eivät älyä ostaa oikein loistavia kaluja ja että kaikki työmiehet ja merimiehet tuliaisineen päivineen hänen mielestään ei ole minkään arvoisia; setäki oli niin sanonut Maijulle. Hän sanoi, jotta se on taas aivan toista, kun Herrassetä ostaa kauppapuodista jonku lahjan. Kun minä sitte sanoin, miksi setänsä niin usein lahjoja ostaa hänelle, arveli Maiju, että jos ei setä toisi niitä usein, niin hän sanoisi isälleen sen kaupunkiin tullessa, jotta setä on paha ja antaa minun nähdä kaikellaisia puutteita; silloin isäni ottaisi minun pois setän luota. Ja kuules äiti mitä Maiju vielä sanoi minulle: 'Tiedätkö Kaisu, vaikka Herrassetä on kauppias ja rikas, on hän paljo velkaa isälle jyvistä ja sentähden setä ei tohdi milloinkaan rikkoa isääni vastaan. Isäni sanoi äidilleni muutamesti, että niillä ihmisillä, joilla on saamisia, on valta.'

"Paljon muuta kertoi Maiju minulle esim. kuinka herrasväki ja rikkaat ovat onnelliset; niiden lapsiaki pidetään paljo parempina ihmisinä. Herrassetän rouva oli sanonut heti, kun Maiju tuotiin kaupunkiin, ettei Maiju saa enää seurustella työmiesten lasten kanssa; sillä kun hän on ollut vähän aikaa kaupungissa ja saanut uudet vaatteet ihan toisellaiset kuin talonpojan tytön, niin hän on mamselli ja rouva oli aikonut ottaa kasvatustyttönsä mukaansa ruotsalaisiin seuroihin. Viidentoista vuotisena aiotaan tyttö lähettää Tukholmaan näkemään ja oppimaan miten tulee käydä katua ja olla hienokkaiden seurassa. Ja kuules vielä äiti! vaikka Maijun äiti oli tahtonut, että Maiju saisi käydä suomalaista koulua ainaki sen verran, että oppisi kirjottaan hieman ja lukuja laskeen, niin ei ole annettu hänen mennä kouluun ja nyt jo ei ole hänellä itselläänkään halua. Muudan rouva oli sanonut, etteihän Maijun kuitenkaan ole pakko ruveta elättämään itseään lasten-opettajan viralla. Kun minä kuultelin kaikkia mitä Maiju kertoi paremmista ihmisistä ja kuinka muilla on aivan toisin kuin meillä köyhillä, niin minun tuli niin julman pahamieli ja ajattelin pyytää isältä, kun hän koteutuu, ettenkö minäki saisi mennä johonki herrastaloon kasvatiksi. Mutta sitten kerran, kun kamreerin Lotta palasi koulusta ja minä kysyin miksi hän käypi koulua, vaikka isänsä on rikas; aikooko hänki tulla joksiki lasten-opettajaksi; ja kun Lotta nauroi minun kysymykselleni eikä sanonut käyvänsä koulua muun takia, kun ihmiseksi tullakseen; niin minä rupesin miettimään, jotta Maiju taisi taasenki vaan narrata minua. Muistinpa samassa kuinka sinä äiti kerran vastasit ajuri Matille hänen kysyessään josko jo hänen tuli rahoja hankkia suorittaakseen velkansa sinulle äiti. Niinhän äiti sanoit Matille, että ole hyvä Mattiseni ja pidä vaan laina; saanhan siitä palkinnon. Ja muistinpa monta muuta seikkaa, joita muut olivat selittäneet aivan toisin kuin Maiju."

Hiljaa kuulteli ajatteleva äiti tyttärensä kertomusta, jonka loppupuolella sydämmelliseksi hyvikikseen huomasi lapsukaisen voittaneen kovan kiusauksen. Ne peritotuuden istutukset, joita äiti oli koettanut pystyttää lapsensa sydämeen, olivat saamatta muuta vahinkoa vaan häälyneet — kuin nuori ruoho ankarassa myrskyssä — liukastelian haleahkoista sanoista.

Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota, välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki, ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois, menemään kotiaan.

Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti. He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla. Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi; olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti, joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa, nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan, tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.

Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta, kuten laita rikkaassa perheessä.

Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu "noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.

Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä "emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut, äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki. Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen. Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken tyttären tulevaisuudesta juttelivat, — Saati vaan tavara rupeaisi näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä tytön tulevaa kohtaloa. Johan — niin ainaki miettiät päättivät — tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.

Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.

Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään. Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju, joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä; rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut tietävinäänkään.

Jo kotoa lähteissään oli Kaisu muistellut sievät sanat kutsuakseen Maijua juhlapäivälleen; vaan nyt ne kaikki kiinteytyivät kielen kantaan ja riemu raukesi lopen. Tuskallisen äännettömyyden takaa arveli ynseästi Maiju vieraalle: "Mitähän sinä jo näin aikaisin lennät kylää; ihmiset eivät ole vielä ehtineet murkinoidakaan ja minä en ole vaatehtinut, niin tulet sisälle." Enempätä ei tarvinnut hyväsytämiselle Kaisulle. Hän oli purskahtaa itkuun, vaan koetti kaikin voiminsa sitä estää ja salataki. Pienessä kodossaan ei oltu milloinkaan puhuteltu ei kohdeltu halvintakaan tuliaa niin ylönkatseellisesti eikä ketään loukattu niin tuhmasti. Selitykseksi Maijun äkäiseen kysymykseen änkytti tyttö tulleensa vaan pyytämään talon kasvatus-mamsellia tänään syntymäpäivilleen ja entäpä isän tuliaisilleki samassa. — "Hyvä"! tokasi kutsuttava, "hoh; teilläki pidetään varmaan kalaaseja; ettehän te raukat saisi silakkaakaan ei leipää, jos ei patruunit teille antaisi rahaa joka toinen kuukausi. Ohoh! nytkö se sinun isäsi tulee? Siitähän sinulla on piisannut 'praatia' sisällä ja ulkona; pyh, semmonen isä, paljas laivan renki, niin on setä sanonut; ei minulla ole aikaa tulla luoksesi nyt eikä vasta; rouva on sanonut, ettei sinun tarvitse enää käydä täällä. Meille tullee tänään koulumaisteri, siivo herra Ruotsista, opettamaan minua ruotsia lukemaan ja tästälähtein tulee kaikki olemaan aivan toisin." — Niinkutsuttu papukaija änkkäsi samalla: "kuusikymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta" johon Herrassetä salin ovelta säisti: "milloin sinä peto olet sen saanut kuulla; laula vielä sitä, niin kaulasi poikki hakkaan."

Tuiki kirkkaat vesihelmet pyörähtelivät Kaisun silmissä; hiljaa läksi hän talosta aavistamatta minkälaisessa tilassa ollen Maiju haetti häntä samaan tupaan puolentoistakymmenen vuoden kuluttua.

Kotia palattuaan ei Kaisu voinut enää muuta, kuin heittäytyä itkien äitinsä syliin, jossa oli ennenkin usein löytänyt lohdutuksen lapsellisissa suruissaan. Ensi silmäyksessä miestään odottava vaimo ei löytänyt muuta syytä lapsensa ankaraan suruun, kuin että odotettavaansa on äkkipikaan kohdannut joku onnetoin sattumus ja että siitä on kaupungilla ilmotettu varomattomasti tytölle. Se tahtoo olla niin — ainaki muutamilla — jotta mitä lähempänä alkaa olla odotettavansa, eteenki jos se on rakas olento — sitä useammanlaisia vaaroja ja viivykkiä odottajan mielessä kuvittelee mahdollisina tapahtumaan. Tyttö kun tuosta kuitenki kohta voitti surunsa ja sai vallan mielipahaltaan, muutamalla sanalla kertoi vähemmän onnistuneesta kutsuretkestään ja hänki vuorostaan ylen loukattuna päätti, ettei sen mokomammin asettautua jollaan tapaa korkean vanhan tuttavansa tielle. Päätös tuollainen, jos oli ankara tehtävänsä, oli vielä katkerampi noudattaa; sillä hän todella ylen oli suopunut entiseen leikkikumppaniinsa.

Olisiko Kaisulla ollut häälyväinen luonne, niin kyllä kaiketi hän yhden tyhmän ylpeän mamsellin tähden olisi viettänyt juhlansa toisten kumppaneiden parissa; mutta se ei ollut niin ja koko juhlan vietto riemuineen raukesi siihen paikkaan ja suru asui tytön sydämessä koko päivän. Vasta iltamyöhäsellä, kun isänsä meri-arkku nostettiin tupaan, loistit taas Kaisun siniset silmät ilosta ja isän tuomat monet sievät tuliaiset saivat hänen unhottamaan aamupäivän vastukset.

Kaisun kuni Maijunki sekä pienet, että suuret tuttavat eivät vielä tietäneet mitään Maijun uudesta kasvatus-suunnitelmasta. Olkoon vaan että Herrassetä otti kasvatikseen — tietysti maksoa vastaan — talonpojan tytön, niin olipa hän yhtähyvin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt niin ohjata isäntävaltaansa, jotta tytön viime nipukassa olisi täytyminen ruveta palveliattareksi. Vaan sitten, kun edellä sanottu onni rontasi tynnörin tekiää ja Maijun isä — siksi valtioviisas asioissa, jotka mahdollisesti lisäisivät hänen tulojaan eli kohottaisivat mainetta — tuon tuostaki lupasi korottaa kuukausi maksoa Herrassetälle tyttärensä edestä. Koettaen saada vääntymään asioita sille kannalle, että tynnörisepän peritystä tavarasta olisi tulevaisuuden onnen tuki tyttärelleen, lupasi maanviljeliä tyytyväisenä odottaa saamisiaan Herrassetältä, joka taas puolestaan nimensä kirjottamalla "kontrahdin" alle lupasi huolta pitää, jotta tynnörisepän poika tulee kasvatetuksi herrasmieheksi ja vihdoin vävyksi talonpojalle. Hurjimmasta liitosta ei ilmoitettu kuitenkaan kellekään ei tytön äidillekään; Herrassetän rouvan vaan täytyi se tietää, sillä hänen tuli ohjata yhtä ja toista juonta asiassa. Siinäpä oliki kylliksi, kun rouva tiesi ja kuulipa sitä ja tätä vanha papukaija, joka hyppeli huoneesta huoneesen ja tirkistipä kirjoitus-pöydälleki, —

Rouva alkoi kohta tyrkyttää tytölle mointa ajatusta itsestään nuoresta rikkaasta tyttärestä vakuuttaen, että Maijun onni tulee olemaan mahtava tulevaisuudessa, kun vaan nyt jaksetaan lopettaa lapsi-vuodet.

Mistä se mahtava onnellisuus olisi rippuva, sitä ei käsittänyt Maiju. Hän luuli sen riippuvan koreista vaatteista, ruotsinkielen lukemisesta ja suurimmaksi osaksi siitä, kun kerran pääsee muutamaksi viideksi eli kuudeksi kuukaudeksi Ruotsin pääkaupunkiin.

Päivää ennen Kaisun syntymäpäivä-kestiä oli Maijun aavistus mahtavuudestaan jo toteutunut — niin hän itse päätteli. — Hän oli saanut neuleilta, ihan uuden-tyylisen puvun aivan samallaisen, kun kamreerin Lottaki. Neulojan oli täytynyt tehdä semmoisen aivan vasten omaatuntoaan patrunessan lihavan rahakukkaron uhalla, vaikka kamrerska kohdaltaan oli varoittanut raudan kovaan neulojamamsellia tekemästä kauppiaan kasvatille samoilla kaavoilla pukua, kun hänen tyttärelleen, jota varusteltiin ensimäisiin tanssikemuihin iässään.

* * * * *

Monta sekä suurempaa, että pienempää tapausta oli ennättänyt kiertää naapuristossa siihen sunnuntain aamuun saakka, jolloin tuttavamme Kaisu ensi kerran astui Herran alttarille.

Oli kesä ihanimmallaan Pohjanmaalla, Aurinko ei malttanut monta tuntia olla tirkistelemättä rajoilla laihan Lapin; se oli taas kokonaan mieltynyt Kylmälän lasten pariin. Mielihyvällä taivon impi pälyi olla läsnä Pohjolan nuorukaisten puhtaissa Johanneskesän leikeissä. Johannespäivän aaton iltana oli Oulun läänissä muutamassa paikkakunnassa pystytetty mahdottoman korkea Johanneskuusi kruununeen, koristuksineen erään talon pihalle lähellä merikaupunkia. Juhlapuun ympärille oli kokoutunut nuorukaisia sekä maalta, että kaupungista. Ilo miten ennenkin oli tavallinen nuorukais-seurassa. Kaikilla ei kuitenkaan ollut ilo täydellinen; jollakulla joukossa oli joku kaivattava, joka, kumma kyllä, ei ollut saanut tulleeksi nuorukaisten ainoaan yleiseen juhlaan. Mikä on syy, kuka estäjä, kun ei Kaisu ole tullut tänne?

Kaisua ikävöitseväinen nuorukainen ei ollut kukaan muu, kun ajuri Matin Antti. Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan kajuttapojaksi.

Se merimatka, jolta Antti koteutui ennen sanottuna Johannespäivän aattona, oli kolmas hänellä. Tehtävänsä oli Antti suorittanut toimellisesti ja innolla, että kaikki merimiehet kutka hänen tunsivat, kutsuivat häntä reippaaksi pojaksi.

Matkoillaan ei ollut Antilla tapana muistella mitään koti-oloja, ei edes vanhemmistaan jutellut kumppaneillensa; mutta kotorantaan päästyä oli hän laivan väestä ensimäinen mies, joka kiireemmiten riensi kotiinsa ja siitä tuota pikaa Kaisun kotia. Nyt viime mainitulta merimatkalta tultuaan sattui niin, jotta Kaisu oli parhaaltaan kirkossa rippisaarnassa, jonkatähden Antti ei saanut kohdata häntä. Poika ei rohjennut mennä kahdesti yhtenä päivänä samaan taloon, vaan toivoi Kaisun nuorison tavan mukaan saapuvan illalla juhlalle Johanneskuusen luo. Antti ei ensinkään huomannut, ettei ihmiset uskonnollisten pyhäin toimitusten aikana rohkene ottaa osaa kansan viattomimpiin huviloihin ja sentähden hän juhlassa ei osannut muuta, kuin kummastella Kaisun ynseää käytöstä kesän ainoaa ja nuorten omaa juhlaa kohtaan; poika piti tuommoiset kokoukset pyhinä. Muutaman pitkän tunnin kuluttua juhlaleikeissä arveli Antti eräälle tuttavalleen, joka juuri tuli kuusen luota. "Tiedätkö miks' A:n Kaisu ei ole täällä?" Vastaukseksi kuului vaan sanat huolettomasti: "sehän on ollut äsken rippikoulussa." Antti ei siihen muuta, kun virkkoi kylmästi: "niin, se on tosi". — Sen kovemmin ei nähty ajuri Matin poikaa siinä koko juhlassa.

Loistavampi juhla, kuin kansan lasten kansallisjuhla vietettiin samoina päivinä Herrassetälässä.

Tiedämme ennestään Setälän rouvan tuumana olleen lähettää kasvattina Maijun Tukholmaan sivistyspuuhiin. Niinpä oliki tyttö isänsä ja kasvattajansa toimesta ollut koko viime kuluneen talven ja kevätkorvan Ruotsissa. Sieltä hän palasi ensimäisessä ruotsalaisessa höyry-aluksessa Suomeen, sieltä oli perinyt ihan uuden muodin oloissa. Siellä oli päälle päätteeksi ominut toisen käsitteen kodostaan: Kotomaansa oli vaan "yksi kappale", sekin pieni, totisesta emämaasta Ruotsista, ja kaikki suomalaiset sen maakappaleen edestä ovat ikuisessa velassa Skandinavian itärannoille.

Kauppiassivistyksessään jo ennen oli Herrassetä sen tiennyt, mutta nyt kun Maiju omin jaloin oli saanut käydä tepastamassa alkuperäisessä kasvattajansa kotomaassa ja kuulla siellä herttaisimpia liverryksiä entisestä veljellisyydestä ja niistä monista suurista töistä — sekä suomalaisten velvollisuuksista, niin koko ruotsalaisinto virkosi Herrassetän ja tuttavainsa veltostuneissa sydämmissä.

Kohta tytön koteuttua lähetettiin nopea sanansaattaja talonpojan taloon. Isäntä riensi rientämistään emäntäneen tyttärensä tulokestiin, jota vietettiin itsenä Johannespäivänä. Paha vaan, että juhlan ruhtinattaren äidin kieli ei tahtonut oikein taipua ääntämään vieraita kohteliaisuus-lauseita, joksi pahaksi Maijun harmiksi äitinsä näytti enemmän nyt, kun ennen tomppelilta.

Sanotun Johannespäivän aamu, miten aattoki, oli mitä ihanimpia päiviä olla voipi Pohjolan taivaan alla. Aurinko loisti niin herttaisesti, että olisi luullut sen lumoavan suloisuudellaan koko luonnon lapsukaiset ihko itseensä. Tyyneenä oli koko luonto ikäänkun seki olisi levännyt sabattia, ei kuulunut lehden liikahdusta, ei tuulen hengähdystä. Mutta virta levotoin, ku ei rauhaa saa, sohinallaan muistutti elämän vielä käyvän kaiken luomisen läpitse ja linnut liverryksillään kiittelivät Luojaa.

Ihmisten asunnoissa tavallisissa talouden puuhissa ei eroitettu juhlaa arkipäivistä; sillonpa vasta oikein monessa majassa räiskättiin, paukattiin ja laukattiin, olletiki missä puuhattiin vieraspitoja pahan totutun tavan mukaan juhlapäivänä; eikä sillä hyvä, että juhlansa tuhlasivat arkiopuuhiin ne, jotka kestiä laittoivat, vaan tämä pyhäkestin vietto pakotti kutsututki sabatin rikkomiseen monenlaisia valmistuksia puuhatessa n.k. kauniin seuran jäseniltä vaaditaan.

Toisissa paikoin itse juhlaksi määrätyt pyhätki toimitukset pakottivat ihmisiä puuhaamaan.

Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa hiljaisuudessa.

Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan, jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.

Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe, ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton. Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan: "hm, oletko utelias?"

Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. — Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena, vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin omistajan perheesen. — Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa, kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.

Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren, äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.

Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien keralla kirkkoon mennäkseen.

Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.

Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.

Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan, sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä. Satunnaltaan nosti Kaisu silmänsä Herrassetälän akkunoihin ja näki vilahdukselta avonaisen akkunan edessä Maijun vaaleassa aamunutussa; mutta joka kohta, havaittuansa Kaisun, vetäytyi pois; miksi, emme tiedä. Saman salin toisessa akkunassa seisoi puolinojallaan muutama pienenläntä nuorukainen enemmän katsellen salissa olioita, kuin kadulla käveleviä; näyttipä ikään, kun hän oikeastaan ei olisi mitään katsellut, silmänsä tuijottelivat vaan.

Ohitse astuvassa seuruessa ei moni huomannut kumpaakaan nuorukaista setälän akkunoissa ennenkun juuri sivupääsemäisillään kuulivat huoneista julman naurun; jälimmäiset kolmelmat silmäsivät silloin akkunoihin ja näkivät tynnörisepän Junnan kyynärpäillään muutamassa akkunassa sekä hänen olkansa takana Maijun, jonka kuultiin lausuvan: "musta, kuin nunna, ei nuo työmiehen tytöt häpeä kantaa kohta samallaista pukua, kuin me paremmat ihmiset."

Junna, jonka piti käydä koulua vaan sen verran, kun kauppamiehen tarvitseeki, oli kaksi vuotta käytyään ala-alkeiskoulua, valittanut isälleen ankaraa rasitustaan ja pyytänyt saada jättää sitä sikseen. Tuosta isä ylen hämillään kiirehti neuvoa kysymään Herrassetältä. Herrassetä huomasi nyt oikean ajan olevan käsissä ja tahtoi poikaa asiapojakseen, luvaten tehdä hänestä kelpomiehen ilman mitään koulumaksuja. Asia päätettiin kauppiaan eduksi. Poika meni mielellään uuteen ammattiin — sillä nythän sai juosta. Oli miten oli, niin kauppamiehellä ei ollutkaan ajatuksensa Junnan ajatukset. Poika muutaman vuoden asioita juostuaan, tupakkaa ja siirappia mitattuaan jo taas kyllästyi toimeensa ja alkoi haluta merelle. Isä oli kovin vastaan poikansa merelle lähtöä, vaan mikäs autti. Tässä pulassa ei piisannut Herrassetänkään valtioviisaus; jopa hänestä näytti siltä, kun hyvä saalis menisi kynsistään iäksi päiväksi. Poika meni merelle.

Samaksi Johannekseksi, kun Maijuki palasi Ruotsista, koteusi Junnakin ensimäiseltä merimatkaltaan, ei seuraten laivaa, vaan tuleskellen maitse erään englantilaisen huvittelian kanssa. Tynnörin takoja nähtyään poikansa siten matkalta palautuvan, pudisteli vähän päätänsä ja arveli: "olisit somempi, näen, vannehtiin astioita." Junna ei viipynyt monta hetkeä kotonaan, enimmät aikojaan oleskeli setälässä ja piti hupaisia päiviä, kun vaan joutui vertaistensa poika lonttein joukkoon. Raha ei loppunut häneltä milloinkaan, sillä tohtihan kauppamies lainata isän maksettaa.

Näin kiertyi siis, että puhuttuna Johannesjuhlana meidän vanhat tuttavat lapset, nyt jo nuorukaiset, olivat taas kuki kotiporoillaan. Aika ja ihmisten hyvätkö vai pahat vehkeet olivat niin pyöritelleet, jotta toiset kaksi heistä keikaillen käveli kauppamiessalongeissa, mutta toiset kaksi olivat uskollisina työmiehinä isäinsä säädyssä, senpätähden kuki vietti kesänsä juhlaaki eritavalla.

Kemuihin Herrassetälään oli kutsuttu paljo vieraita mutta tietenki ei yhtään entistä Maijun leikkikumppania paitsi "Tunnbindarin Janne herra;" Maijuki nyt kutsuttiin "Marie". Vieraat ihmettelivät kuinka Maijusta oli tullut erinomaisen naasti, maullisesti puettu, somasti tanssiva ja arvostaan pitävä neiti. — Mitä hän taisi ja osasi sitä ei kukaan tahtonut toki julkisesti kysyä — se olisi ollut sulaa raakamaisuutta, talonpoikaista — mitä rouvat ja ryökkynät tytön selän takana ilvettä pitivät, kas, sehän oli sivistynyttä maltillisuutta. — Maiju osasi puhua niin paljon Tukholmasta ja oloista siellä, että vanhemmatki herrat ja naiset ihmettelivät. — Hän lausuiki oikein julmasti ikävöivänsä takasi Ruotsiin, jossa ihmiset ovat, kuin enkeleitä. Talonpojan isäntä oli niin onnellinen tyttömamsellinsa nojalla, että hän iltaspöydässä esitteli maljan tyttärensä onneksi ja lupasi ensivuoden sadostaan puolet tytölle neularahoiksi. Tuo seikka ei ollut oikein mieleen kauppamiestä, mutta voihan sen niellä sokerin avulla ja parempi kumminki näyttäytyä mieltyvänsä hymysuin. Kauppias kohta kääntyi Maijun puoleen ja tarjousi hänelle kaupparenkiksi myömään syksyllä vuoden tulot; sillä hankalaahan se olisi yhdelle hienokkaalle neidelle, että ruveta kaupusteliaksi ja lupasipa leikillisesti vaivansa alttiiksi, kun saa vielä kerran iässään palvella nuorta neitosta. Maiju kiitteli tarjoajaa, joka heti pyyhkäsi viiksiään nenäliinalla ja käski passarein tuoda sisälle parasta viiniä kellarista.

Myöhään yöhön kesti pitoja setälässä ja vielä seuraavanaki päivänä oli ruokapöydässä puolipäiväsen aikana pari-kolmekymmentä henkeä.

Käsillä olevata kesää koettivat Maiju ja Junna viettää miten hauskimmasti voivat. Maijun vanhemmatki suaitsivat, jotta tyttö ja Junna elivät kuin sisar ja veli.

Tynnörin takojan varat olivat vielä entisellään, kun talo tuli ainaki toimeen työn ansiosta, mutta perheen miestä alkoi kovin huolettaa Junnan kevytmielinen elämä. Hänelle kyllä koettivat sivistyneet selittää herraselämän vaativan uhrauksensa, eikähän poika ollut muka niinkään turmiolla vielä, kuin monet toverinsa. Junna päätti laittaa itsensä pois Suomesta talveksi saadakseen parempata työn ansiota ulkomaalla, ja jopa muutamassa höyrylaivassa matkustiki Pietariin sieltä edemmä mennäkseen. Isä iloitsi poikansa lähdölle, luuli muka pääsevänsä kukkaron suollutuksesta, mutta turhaan. Jo ennenkun lumi katti maan sai isä-vaari Junnalta kirjeen, jossa pyysi rahaa eli vaihtoseteliä; oli muka yhä edemmäs meneminen parempaa hakeen.

* * * * *

Kahdeksantoista vuotinen neiti on jo täysi ihminen ja saapi alkaa katsella mielityistään; lapsen lorut jäävät, niille nauretaan.

Saati ei Herrassetä vilkkaammin olisi alkanut valvoa ennen tehdyn hurjan naimisliittokirjan ehtojen täyttämistä, niin mahtava toivonsa olisi pian tullut pettuusen; sillä, näet, tavaraa haluaa jokainen Adamin lapsi: Maijun ympärillä seuroissa ja jopa kotonaki alkoi hyöriä ja pyöriä nuorukaisia, vieläpä kilpaillaki kuka tuon rikkaan tytön silmäyksiä onnistuisi saamaan. Kiiret rupesi ahdistaan setää toiseltaki puolen. Tytön äiti oli ylen paapattanut siitä miehelleen, kun tyttö niin paljo oli jonnin joutavien nuorukaisten kemuissa ja sen joutilaan Junnan kutsuissa eikä se vielä sillä hyvä, mutta kun yhä matkoiltaan kirjottelee tytölle. Aamuin, illoin soitti hellä äiti samaa säveltään isän korvissa. Mitä isä lienee ajatellutki kaikista keviämielisistä liitoistaan kauppiaan kanssa. Kylläpä mahtoi useinki tuntua työläältä omassatunnossa, jota kumminki vaimonsa vaikeroimiset kolkuttelivat. Isänkään silmissä ei enää näyttänyt tyttärensä tuleva onni kovin lupaavalta. Mutta, mitäs tehdä, ollako niin lapsimainen ja tunnustaa vaimolleen ajattelemattomuudessa kyhätyt liitot ja niistä peräytyä. Ei toki. Semmoinen oli tuskaa ajatellaki miehen, joka piti itsensä virheetöinnä isänä. Turhuus ja ylpeys voittivat ja lapsi sai jäädä isän epä-ihmisellisesti solmimien kauppojen uhriksi, saati ei taivas olisi toisin määrännyt.

Kaupungissa käydessään oli talonpojan emäntä Herrassetälleki viitannut tuota huolekseen heittäynyttä seikkaa lapsestaan. Tietysti tavallansa koetti kauppias lohduttaa häntä ja kaiketi lupasi vartoa, ettei Maiju aika tiheään vaihtaisi kirjeitä Junnan kanssa. Hän vielä enemmän keventääksensä äidin surua huomautti pojan kokonaan muuttuneen vakaaksi mieheksi, joka parhaaltaan on kirjurina eräässä isossa kauppahuoneessa Saksanmaalla. Samalla kaupunkimatkallaan kävi äiti ajuri Matillaki, jossa sai kuulla Antin olevan taasenki merellä hyvällä palkalla. Isälleen oli poika lähettänyt rahoja uuden hevosen ostamiseksi ja olipa entisen lupansa mukaan kotona ollessaan kesällä korjaellut yhtä ja toista rappio kohtaa vanhentuneessa kotihökkelissään. Tuttavan osanottavaisuudella kertoi Antin äiti naapurin emännän eli Kaisun äidin joutuneen kivuloiseksi, jonka takia tyttö ei voinutkaan etsiä itselleen somaa palveluspaikkaa jossaki sivistyneessä perheessä, niinkuin oli päätetty. Arvola itse oli lakannut merellä kulkemasta viime kesänä, ostanut peltoa koko joukon ja asettunut maamiehenä kotitöihin. Siten oliki Kaisulla kyllin puuhaa isänsä huoneessa.

Aika yhä kuluu edelleen, vuodet vierivät, ihmiset iästyvät. Tapausten juuret alkavat puhjeta; kunkilainen istutus versoo tavallansa.

Viimeksi, kun katselimme tuttavain naapureimme oloja, näyttipä ikään kuin he tuossa paikassa olisivat päättäneet rynnätä toivotuille onnensa kukkuloille. Kyllähän muutamat syrjästä katsojat ja olletiki vanhat unen-näkiät tiesivät muka muutamain nuorukaisten astuvan vaarallisen kuilun reunaa, josta vaan askel enää on ikuiseen häviöön; mutta noille syrjästä saarnaajille naurettiin ylenkatseellisesti. Talonpojan emännän ja jopa isännänki loistava toivon tähti alkoi kumminki himmentyä, vaan sen sammumista ei sopinut pelätä: olihan mahtava kauppamies valon kohentaja. Mitähän, kun nyt lähdemme heitä tervehtimään, niin onpahan äitein pelko, muutamain isien kamalat aavistukset toteutuneet sekä nuorukaisten ilma-linnat rauenneet, kuitenkin osaksi. Todellinen elämä järkähtämättömänä vaatiana on astuskellut kunki luo vankiten ilot ja kemut, joiden siaan on tarjoellut suruja sekä vastuksia. Vuosia on kulunut siihen määrään, jotta Herrassetälän kasvatti on täyttänyt kaksikolmatta vuotta. Siitä voimme aaviloida kuinka iälliset ovat muut tuttavamme. Tässä tulemme näkemään Maijun onnen-pyörän kääntyneen vastahakaiseen liikkeesen. Monilla keinoilla, monilla kirjeillä oli onnistunut setäherralle saada Junnan ja Maijun kihlaamaan toisensa. Se tehtävä ei ollutkaan kauppiaalle niin huokea, kun alussa luuli; sillä joko Junna itse langenneena nuorukaisena sääli vetää Maijua onnettomuuteen kanssansa tahi tyttö löysi ympärillään hyörevissä nuorukaisissa mieluisemman sulhaisen. Sievästi ja varovasti muistutti kauppias sekä tytölle, että pojalle heidän lapsuutensa leikkipäiviä, jolloin jo sydämellisesti suopuivat toisiinsa; muistutti nuorukaisvuosia, jolloin ystävyytensä oli ollut remahtamaisillaan rakkaudeksi; koetti näyttää toteen heidän eroamisensa olevan sulaa sotimista taivaan määräystä ja kaikkein hyvää tarkoittavain ihmisten tahtoa vastaan. Kihlaus-tuumat ja itse kihlauski tapahtui kirjeiden kautta, sillä Junna ei ollut käynyt syntymämaillaan sen kovemmin, kun matkusti Saksanmaalle, ja arvattavasti kauppiaan tahdosta eli toimesta. Jos sulhanen olisi itse tullut näkyviin, niin asia olisi ehkä pahentunut. Hänen elämänsä oli vaikuttanut häneen niin, että jotenki kaunis muotonsa oli pöhlistynyt, siro vartalonsa oli singonnut tynnörin täyteiseksi; silmänsä aina punottivat ja niskansa tukevoi päivä päivältä ruskopunaisena; äänensä usein oli karhea ja kähiä. Tuhlaavaisuutensa olisi ylen pistänyt tulevan appensa silmiin ja kukatiesi lujaki kontrahti olisi murtunut. Varoja suollutti hän suolluttamistaan isältään, Herrassetältä ja milloinki mistä sai.

Maijun elämä oli tullut ykstoikkoiseksi alituisten samallaisten huvitusten keralla. Elämänsä puuttui todellisen elon hengähdystä, todellista tarkoitusta, mutta hän ei sitä huomannut; päivä päivältä, viikko viikolta tuli elämä tukalammaksi, josta hän usein kiukuitsi syyttömille ihmisille. Kaikki tuo vaivaloinen, tukala olo oli tulevana milloin kehnosti järestetyistä kemuista ja vieraskutsuista, milloin pahasti neulotuista vaatteista, jopa aikatavasta kotoväki kehnolla passauksella loukkasivat häntä. Tällaisella käsityskannalla elämästä oli Maiju kihlauspäivänäänki. Kihlajaispidot pidettiin hänen isänsä maatilalla. Siellä oli Maiju jo muutamia päiviä ollut joidenkuiden tuttavainsa kanssa järestämässä yhtä ja toista mielensä mukaan. Niinä päivinä oli äiti monta hyvää sanaa saanut sanotuksi tyttärelleen neuvoksi tulevaisuudessa eikä neuvottava ollutkaan muuta, kun hiljaisuudessa kuunnellut äitiään; sitä läsnä-oliat sormiensa suojassa kummastelivat. Juhlapäivänä oli ilo ylenmääräinen; vieraita ajaa suhutteli reki reen perästä pitokartanolle, jossa hyvin vaatetetut talonpojat toimittavat palveliain virkaa, korjaten hevosia, ajopeliä ja muita vierasten matkavarustuksia suojapaikkoihin sillä aikaa, kun nuoret talonpojan tytöt opastivat vieraita eri suojiin naisia ja miehiä riisumaan matkavaatteistaan. Hyvä keli ja kaunis kuutamon aika oli houkutellut kaikki kutsutut kaupungistaki, josta oli vaan kolmen peninkulman matka juhlataloon. Näihin kemuihin, joita Maijun isä kustanti, oli kutsuttu vanhustenki tuttavia, joiden joukossa emännän lapsuuden tuttavavainajan tytär Kaisuki. Hänen oli äitinsä jo kappale aikaa sitten jättänyt; hän oli hiljaa riutunut rintataudissaan. Kaisun ja Maijun äidein tuttavuus oli uudistunut, kun viime mainitun äiti jostaki syystä muutti kaupunki-kortteerin Herrassetälästä Arvolaan. Mutta heidän tytärtensä, entisten leikkikumppanien tuttavuus ei ollut saanut uutta sytykettä, sillä Maiju lienee odottanut Kaisua aluksi puheilleen ja Kaisu taas tuntein alhaisen säätynsä ei suinkaan tahtonut kajota parempiin ihmisiin. Kihlajaispidoissa oli Kaisu muiden talonpoikaistyttöjen joukossa onnitellut morsianta, joka tiesi Kaisun olevan kihloissa Antin kanssa, ei arvostellut onnitella muinoista toveriaan. Kihlatun onneksi piti pitkän korean puheen eräs koulun-opettaja, joka itse oli hyvin pahaksi ottanut koko kihlajaisuutisen. Samassa, kun nyt vieraat seisoivat juhlallisina maamiehen, somasti kiehkuroilla koristetussa salissa, luettiin useampia onnentoivotus-lippuja, joita oli lauvantaina jo ja yhä sunnuntaina e.p.p. tullut Herrassetälän taloon sananlennättimen kautta. Niiden lähettäjät kaikki olit kovin arvokkaita kauppaseurain jäseniä monista ulkomaan kaupungeista, niin ainaki nimistä kuullen. Herrassetä otti mielellään sen vaivoikseen, että luki sanotut liput, jotka hän itse oli tuonutki tullessaan ja taas luettuaan pyysi saada ne talteensa kätkeä muka kasvatti tyttärensä rakkaana muistona. Morsian ja sukulaisensa eivät muuta voineet tämmöisestä arvon osoituksesta, kuin haaveksia Junnan olevan kelpomiehenä. Päivän ruhtinatar ansaitsi tosiaanki kaiken sen kunnioituksen, mikä hänelle osoitettiin. Kun hän käsi äitinsä kädessä astui juhlapuheitten pidettyä salista siihen kammariin, joka oli naisvieraita varten laitettu mitä sievimpään asuun, ihmettelivät kaikki tuttavansa hänen lempeää, loistavaa kirkkautta silmissään. Nyt vasta parhaat ystävänsäki näkivät hänen kasvoissaan loiston luonnollisesta lapsellisuudesta ja avosydämisestä hyvätahtoisuudesta; hänestä monet kuihkasivat väkitungossa: "Kyllä hän olisi kauneimpia impejä, kun olisi saanut hyvän kasvatuksen, ja noita lahjojaan, joita hänessä varmaan löytyy jaloimpiin hyveisiin, missä piilotteli kaupungin seuroissa." Mutta eräs vanha täti, joka yksinomaisesti kävi ja oli seuroissa tutkiakseen ihmistä, sanoi aikoja havainneensa Maijussa löytyvän hyvien avujen lähteitä, mutta tukahutettuina seura-elämän ulkokullaisuudella.

Antaahan olla, kun lapsi löytää kutsumuksensa päämäärän ja voipi irroittaa itsensä teeskennellyn ruosteisen etiketin kahleista, niin onpas nähty, henkensä virkistyy ja se tunne mitä varten ihminen todella on, herää, jalostuttaa ja kaunistaa ihmisen. Tädin mielestä ei ihminen milloinkaan mailman keviämielisiä seura-elämän tapoja noudattaessaan saata näyttäytyä luonnulliselta; joko hän käärii kehnon sydämen kauniisen ulkoloistoon tahi hyvän sydämensä kätkee tahratuilla muotitavoilla; onpa useastiki niin kaukana todellisesta luonnollisuudestaan, kun hovinarri, joka kaikellaisilla ilveellisillä pukimillaan ja tempuillaan koettaa saada ihmisiä nauraviksi.

Kestissä kävi huhu, että Herra Junna tulee kotomaille vuoden takaa, yhtyy kauppakumppanuuteen Herrassetän kanssa ja sitte pidetään häät. Luonto oli kuitenki erimielestä päättäväin ihmisten kanssa. Ennenkun Maijun häät tulit vietettäviksi, rustattiin hänen kotonaan toiset pidot surullisinta laatua.

Isäntä oli jollakulla matkallaan kohta jälkeen kihlajaiskemujen saanut vilustustaudin, joka muutamassa kuukaudessa muuttui kuolettavaiseksi. Kaupungin juoru-ämmät tiesivät kertoa talonpojan vilustuneen sillä matkallaan, kun hän kipa kapaa ohuesti vaatetettuna riensi kaupunkiin sen johdosta, kun Herrassetän piti muka tekemään konkurssin. Koko konkurssin teko oli tyhjää lorua; — eihän nuo kielevät ihmiset häpeä lasketella juttuja paremmistaki ihmisistä. Samaan aikaan oli vanha täti kutsuttu sedän rouvan luo, joka yht'äkkiä oli saanut julman pään-kivistyksen, jotta pelättiin mitä pahinta. Sanottu täti tiesi yksin, minkä verran oli perää konkurssi-jutussa, mutta hänpä ei tuota laulanut muille. Puotipoika vaan kertoi olleen itsellä talon patruunilla ankaran hammastaudin yhtenä päivänä juuri kahta päivää ennen talonpojan mainittua kaupunkimatkaa ja hänen luonaan oli käynyt hupina tynnörin-seppä ja monta muuta rikasta herraa, jotka taas kaikin kutsuttiin iltaruoalle sinä iltana, kun talonpojan oli kotiaan lähteminen. Kohta koteuttuaan valitti isäntä itseään huonon voipaiseksi ja kaikin tavoin koetettiin ehkästä tautia, mutta turhaan. Sairaan vuoteen vieressä istui emäntä liikahtamatta, vaan peläten itsensäki ylellisestä valvomisesta ja heikkoudesta nääkistyvän tautiin, noudatti hän kaupungista taaski Kaisun avukseen sairaan hoidossa. Maijuki oli useasti kotona ja hellästi kajosi lieventään sairaan isänsä vaivoja ja äitinsä sydän-surua; hän olisi ehkä hyvinki taipunut koto-oloihin, saati ei setäherra monellaisilla houkutuksilla häntä tuo tuostaki noudattanut kaupunkiin. Toisin ei käynyt, kun että muutamana päivänä isäntä levollisena nukkui iäisyyteen Maijun ollessa kaupungissa. Kyllähän kyläläiset osasivat löytää syitä, miksi ei tytär saanut olla kotonaan häiritsemättä; mutta olihan kauppamies rehti ukko kirjoissaan.

Maahanpaniaiset toimitti emäntä pulskat jos pulskatki; vieraita tuli monesta pitäjästä ja naapuri kaupungista.

Jopa melkein vuosi oli kulunut ennen sanotuista kihlajaisista. Sentähdenpä yksi ja toinen utelias alkoi luoda silmiään usein sinne käsin, mistä sulhas Junnan oli tuleminen. Jos setäherra ei olisi tietänyt lesken taloudellisia asioita tarkemmin, kuin leski itse, niin arvatenki olisi Junna pianki tullut korjaamaan perintötä; mutta nyt oli, onnettomasti kyllä, seikat sortuneet sille kannalle, ettei talonpojan mahtavalle tavaralle tarvittu muita tasaajia, kun setäherra.

Lakia ei saata olla hämmästymättä, kun kuulee, että talonpojan leski muutamain kuukausien takaa maahanpaniaisista on joutunut elatusmuoriksi omassa talossaan vieraan luona.

Talonpojalla oli ollut järin vahva luottamus setäherran rehellisyyteen eikä pitänyt kiirettä tilin teon kanssa. Hän todella aristeli mennä tiliin, kun oli monellaisiin turhiin liittoihin sitoutunut kauppiaan kanssa. Hän omissa tilikirjoissaan piti itsensä saavana; mutta hänen tililaskujaan ei muu kukaan ymmärtänyt, sillä ne puuttuivat kaikkea järestystä. Ja kun oli puhe vasta sitte tehdä täydellinen suoritus, kun Maiju tulee naimiseen, niin eipäs toki se herra kiirehtinyt. Mutta sairasvuoteella älysi isäntä tautinsa kallistuvan huolestuttavalle kannalle ja lähetti kohta sanoja kauppalangolleen, että se tulisi tilin tekoon ja tarkastaisi kirjat selville emännän läsnä-ollessa. Saihan niitä sanoja lähettää: useasti sattui Herrassetä olemaan matkalla tahi kipeänä. Jopa vihdoin, kun emäntä alkoi pahoin aavistaa leskeksi jäävänsä, pyysi sairaalta, jotta saisi asian tehden lähettää noutamaan kauppamiestä selitykseen, kun sairaski vielä täydellä taidolla käsitti asiat. Isäntä myöntyi ja talon vanhin palvelia lähetettiin kaupunkiin.

Kun Herrassetä sai kutsuja maalle kutsuinki perästä, rupesipa hänelle tuskaksi käymään talonpojan kärkkyys ja viimesen edellisen käskiän mentyä päätti hän takitilaan kirjansa ja paperinsa niin reilata, että saati vielä kutsu tulee, niin saavat selvät taminat nuo "talonpojan pölläkkeet". Ensi otteeksi, kun rupesi kirjojaan reilaamaan, tahtoi päätään huimata ja lu'ut, joita piti sovitella uudestaan, tanssivat äijän silmissä, mutta mitäs, lapsellista kuvitusta eikä auta peräytyä päätöksestään. Kasvatti, kas sehän oli vetänyt markkoja, kauppiaan kukkaro oli saanut monestiki, milloin ei isä tiennytkään, avata suunsa ja valuttaa kultaa. Tyttö ei olisi koskaan isänsä kasvatusälyllä saavuttanut sitä määrää arvoa ja hienokkaisuutta, jos en minä, setä olisi niin nerokkaasti valvonut hänen eduksi ja sielunsa ominaisuuksien kehittämiseksi. Tuomitkoon nyt mailma, onko se paljo yli kohtuullisuuden, jos vähä vaivoistani lasken hyväkseni kitsaalta maan moukalta. Näin pakisi kauppias itsekseen kirjotuspöytänsä ääressä ja hiljaisuudessa vastusti omantuntonsa muistutuksia. Tilikirja talonpojan ja hänen eli kuten hän nimitti "kauppahuoneensa" välillä lepäsi avoinna pöydällä. Saatuaan paperit selväksi, huoahdettuaan ja lukittuaan ne salalaatikkoon, ajaa suhautti sairaan talonpojan lähettiläs pihalle. Se tuli vähän liian aikaiseen. Ensin luuliki setä rengin olevan matkalla lääkärin luo eikä piitannut varustuksista; mutta kuultuaan asioitsian juttelevan kaupparengille tulleensa pyytämään patruunia maalle kanssaan, tarttui hän apukeinoihinsa ja tuota pikaa makasi hengen hieverinä sohvalla. Parkumalla valitti rouva asiamiehelle, että herra oli yht'äkkiä joutunut vuoteen hyväksi: "se vanha kolotus."

No, eipäs ollakaan: loppuun asti tahtoi vanha ystävä näyttäytyä liittokumppanilleen rehelliseltä ja osanottavaiselta mieheltä: "Uskaltaja voittaa, tapata aina ennättää." Jos nyt niin, että virheet huomattaisin ei ainakaan muut, kun sairas itse, niin ei siitä vaaraa, olletiki jos isäntä on menevä pois ja jos paranee jälleen eloon, niin onhan taas aikaa selityksiin. Siitä mietteistään kavahti kauppias sohvaltaan, otti paperit jälleen komerosta ja päätti antaa ne lähettiläälle vietäviksi tarkastuksille. Lähettiläs vietiin omin silmin näkemään, kuinka kykenemätöin talon herra oli lähtemään matkalle ja rengin lauseesen: "herra niin usein tätä nykyä on kipeä" vastattiin, "näet patruuni päivä päivältä vanhenee ja välipäässä vaan koettaa olla väkisin ylähällä". Mikäs tässä muu neuvo lähettiläälle, hänen täytyi jättää noudettavansa. Patruuni nyt paapatti rengille, että isäntä oli turhaan saanut ajattaa kaupungissa ja nyt jollakaan tavalla asiaa auttaakseen käski hän rengin viivähtää ja odottaa muutaman tunnin, niin saa viedä tilikirjat mennessään. Asiamies, joka oli uskollinen isäntänsä palvelia, tuosta hyvillä mielin kävi väen-tupaan odottamaan. Jo ennen tunnin kuluttua käskettiin renki herran kammariin. Herra otti paperit, pisti ne sievään laukkuun, lukitse sen, antoi avaimen rengille ja varmuudeksi vahvisti lukon sinetillään. Lähettiläs valjasti hevosensa ja lähti ajaa rellittään tyytyväisenä kotiaan.

Sairas veti suutaan hymyyn, kun renki selitti juurta jaksain kaupungissa käynnistään. Mutta emäntä tahtoi lähettää noutamaan jonkun kirjotus-miehen tarkastamaan kauppamiehen papereita, vaan isäntä vakuutti kyllin huomaavansa suoran asian, olletiki, kun itselläänki sitä paitse oli tilipaperit. Laukku avattiin siis sairaan vuoteen vieressä kahden vieraan läsnä ollen. Isäntä oli jotenki viileä sinä päivänä, jotta omin varoinsa istuiki. Paperi paperilta tutki hän kaikki läpi ja ihmetteli itsekseen miten selvät olivat. Olisiko isäntä paremmin taitanut lukea kauppamiestilit ja arvannut kunki numeron aseman arvon, niin varmaan olis huomannut "erehdyksiä", kun sanotaan. Luottamuksensa setän rehellisyyteen ja taitamattomuutensa tekivät tässä rikkaasta talonpojasta kerjäläisen. Sairas luettuaan tarkoin, kuin sanoi, laski paperit luotaan laukkuun, kahden vieraan kuullen vakuutti tilin oikeaksi ja sinetillään suletutti laukun siinä paikassa. Kummallinen enne kuitenkin emännässä. Maijukaan ei taas ollut kotona. Miksikähän emäntä epäili? Sentähden, kun hän ei saanut olla milloinkaan kuulemassa ei näkemässä, jos mies mitä kauppoja teki. Vaan mitäpäs naisten enteistä! Palveliarenki lähti seuraavana päivänä viemään kirjalaukkua takasi kaupunkiin. Arvatkaat Herrassetän iloa nähdessään talonpojan nimen tilipapereissa aivan sillä paikalla, johon hän oli lyijykynällä piirtänyt alle juuri ennenkun laukun sulki. Patruuni tuli kohta semmoiseen ilohumalaan, että kutsutti rouvansa ja kasvattityttönsä luokseen sekä lahjoitti viime mainitulle portran läninki-kankaan sulasta ilosta, kun kauppalankonsa on paranemaan käsin. Hänki mielestään oli taas parempi, jonkatähden pyysi, että rouvansa Maijun kanssa nyt sopisi käydä tervehtimässä sairasta sekä samassa itseäänki virkistelemässä. Mutta kun rouva ei tahtonut hentoa jättää kivuloista äijää yksin kotia, lupasi herra kutsuttaa vanhan tädin kotimieheksi. Matkalle lähtö oli ylen mielehistä Maijulle, joka taas ei ollut viikkokauteen nähnyt isäänsä eikä siis muuta, kun rouvasväki lähti vieraisille ja tällä kertaa hyvin evästettynä viemisillä.

Kohta naisten lähdettyä kutsutti Herrassetä luokseen muutamia virkakunnan jäseniä, laitatti mahtavat iltaspidot ja vielä hetken iltasenki jälkeen keskusteltuaan vieraiden kanssa, istuivat he kirjoituspöydän ääreen, jossa oli paljo kirjotetuita papereita huiskin haiskin. Passaripoika, joka kestin lopuksi kantoi kammarin pöydälle mokkalikööriä, oli havainnut ennen mainitun laukunki pöydällä. Muutamat vieraat olit nauraessaan maininneet talonpojan nimeä ja sanoneet: on se hyvä niin kauan, kun meidän kansa pysyy pimeydessä ja vihaa opetusta.

Miten edellä viitattu, ei Maiju ollut läsnä isänsä kuolinvuoteella.
Rouvan kanssa kotonaan käydessään tapasi hän isäänsä viime kerran.

Kului muutama kuukausi ennen sanotuista maahanpaniaisista. Leski järesti taloaan, kuin ainaki, aikoi itse isännöidä ja emännöidä ja Maijuki lupasi tulla kotia asumaan sulhasensa koteutumiseen asti. Hän sai itsepäälleen sievät huoneet ja kaikin päin koetti äiti laittaa mukavasti tyttärelleen, jonka hän toivoi saavansa toistamiseen lapsekseen. Tytär itseki, kohta kihlajaistensa jälkeen alkoi vakaantua ja huomata turhuuden pahennukset; hän ei enää tullut kutsutuksi alinomaisiin nuorten kemuihin eikä enää usein imarteliat käyneet hänen kotonaankaan. Ylen tyyneenä toivoen rauhaa heittäysi hän muutamana päivänä, kun jo oli omassa kodissaan, äitinsä helmaan ja pyysi anteeksi ne monet nyreät kohtelut, joilla oli äitinsä mielen pahoittanut. Hän pyysi varoittamaan muita äitejä ja isiä, ettei he turhan kiillon ja kunnian tähden luovuttaisi lapsiaan kotoaan, miten hänen on ollut laita. Äiti itki katkerasti ajattelemattomuuttaan. Muutaman viikon olivat ennättäneet viettää kaikkein autuaallisinta eloa mailmassa, kun eräänä päivänä setäherra teki lopun kaikelle koittavalle onnelle.

Herrassetä valjastutti uljaan hevosensa, kokoili papereitaan laukkuunsa, reippaasti hyppäsi ajopeliinsä ja kiireemmiten ajoi talonpojan lesken kartanoon. Talon emäntä hyvillä mielin kohteliaana syöttelee, juottelee vierasta mitään pahaa aavistamatta. Lieneepä hän vielä ollut siksi turhamainen äiti, että luuli kauppiaalla olevan sanomia tyttönsä sulhaselta.

Rikasten elämä on tavallansa leikki; toisinaan leikki lakkaa ja alkaa todellinen elo, joka on taistelu luonnon vaatimusten kanssa, ylenkatseen ja vaivojen alainen tila. Päivällisen jälkeen pyysi kauppias emännän puheellen ja käski hänen ottaa, jos niin tahtoo, vaikkapa vallesmannin puolestaan papereita tarkkaamaan, "sillä tarkoitukseni", sanoi hän "on nyt saada asiat välillämme selville." Mutta emäntä, joka vaan hyvää toivoi paperilaukusta, selitti ei tarvitsevansa ketään edestään eikä puolestaan ja olihan Maijuki läsnä. "No olkoon tahtonne", sanoi herra. Sitten hän otti esille paperin, jossa isäntä vakuutti tilit oikeoiksi ja sitä likin rätinkipapereita, joiden kaikkein mukaan saamisensa oli niin iso, kun talonpojan omaisuus. — Se oli teko se.

Maiju otti askelen, kaks taaksepäin; mutta emäntä pusersi kätensä rintaansa vasten ylen tyyneesti lausuen: "noin isoksi väliämme en ole aavistanut; vaan levätköön mennyt rauhassaan." Mitähän leski olisikaan voinut lainkaan nojalla täydellisiä liitto- ja sovinto-kirjoja vastaan. Ketä oli syyttäminen? Keneltä apua saatava? Herran arkistossa oli vielä yksi paperi, jota ei toki näyttänyt emännälle. Se oli se huima liittokirja, jonka ehdot oli puoleksi täytettynä Maijun kihlauksessa eikä kauppamies nyt enää piitannut, jos sen lopullinen täyttäminen jäiki sikseen.

Kohta tämän tapauksen jälkeen myötiin lesken maa karjoneen kaikkineen ja kuten on ennen sanottu joutui emäntä elatukselle. Herrassetä oli muka vanhan kauppalankonsa leskeä puoltanut niin, että hän tuli saamaan pienen eläkkeen.

Leskelä oli enää se toivo jälellä, että nähdä ainoan tyttärensä onnellisena joskus.

* * * * *

Tuli taas kesä ja monta kaivattua koteusi kesän kanssa. Maijun toivo
Junnan koteutumisesta oli muuttunut peloksi.

Kuudentoista kuukauden jälkeen Maijun kihlajaisista vietettiin Kaisun ja Antin häät morsiamen kotona, johon sulhanen muutti asumaan. Pidot olivat sievimmällään: sukulaiset ja entiset leikkikumppanit.

Maijuki äitineen oli kutsuttu, vaan jostaki syystä eivät tulleet pitoihin. Kuluu yhä vuosi, mutta eipä kuulu Maijun sulhasta eikä kirjeitäkään ala enää tulla, kun pitkien aikojen takaa. Muutamana kesän ihanimpana päivänä työskenteli äiti tyttäreneen pienessä kyökkikasvitarhassa; he olivat ja tottuneet oloonsa, he tunsivat suloisen rauhan sieluissaan, kaikki myrskyt olivat tasautuneet, kaikki turhat haaveksimiset oli Maijuki heittänyt mielestään. "Miksi äitini tänään on kaikki niin suloista? ah, jos ihminen aina voisi tuntea niin onnelliseksi itsensä, kun minä tässä nyt armas äiti sinun rinnallasi, niin pieninki asemamme olisi silloin paratiisi. Niin tyttäreni, johan me olemme ennättäneet kokea monta kohtausta enkä minäkään koskaan ole saattanut niin täydellä sydämellä iloita Luojan lahjoista, kun näinä aikona; onhan meillä kaikki elämän tarpeet eikähän ihmisetkään näy meitä ylenkatsovan, kun tietävät ettemme ole tahallamme köyhyttäneet itseämme. Mutta nyt tuossa paikassa menen naapurin eukon luo, koska hän varotti minun tulemaan." Näin keskustelunsa lopetettua nousi äiti työstään, jonka ikään sai päätetyksi. Tytärki puisteli helmansa ruohoista, nouti kammaristaan käsityön istui sen kanssa pyörtänölle.

Tarhan sivutse kävi kaitainen polku kartanoon maantieltä, mutta pihalle kävi polku toiseltaki puolen vanhan kuusiston kautta. Useammat vieraat, jotka jalkasin astuivat taloon, tulivat kuusikkotietä. Tuokion kuluttua nosti Maiju silmänsä ja katseli viime mainitulle tielle, kuni olisi joku tulia ollut odotettavanaan. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Vähän ajan takaa tuli maantien puolelta äitinsä kantaen pientä koppaa käsivarrellaan. Nähtyään tyttärensä yhä istumassa pyörtänöllä, poikkeusi hän hänen luo, istui tytön viereen, avasi kopan kantta ja näytteli vahvaa kulijauho-limppua, jonka oli saanut lämmintä-leipää naapurista. Maiju mietti äidilleen, jotta mahtaa naapurin eukko nyt vuorollaan muistaa teitä äiti; monta limppua sai hän ennen tästä talosta. Äiti arveli: "niin kyllä, mutta en minä ole antojani milloinkaan muistellut jälestä käsin enkä suinkaan ole niistä keneltäkään mitään velkova; vaan mitä hyvät ihmiset hyvällä sydämellä tahtovat minulle antaa, sen kiitollisuudella otan vastaan." Äidin puhellessa yhtä ja toista tyttö tuo tuostaki silmäsi kuusikkokujalle. Oli juuri äiti lähtemäisillään tupaan päivällistä laittamaan, kun pappilan musti laukata loukutti kieli ulkona suusta kuusikosta ja töytäsi mennä pihalle. "Kas, eikös tule vieras, jota tässä olen odottanut", lausui tytär äidilleen hymylllen. Äiti pyörähti tyttöönsä päin sanoen: varmaan tulee pappilasta joku, ei musti yksin kule täällä saakka milloinkaan. "Se on tosi," myönsi Maiju, "vaan kukapa sieltä nyt tulisi; tyttärilläki on kiiret uusien läninkiensä kanssa. Mutta eihän liene tulleet ne nuoret herrat, joita on odotettu Helsingistä, sittepä saavat jättää kiireensä ja käydä kylää näyttelemässä vieraille," muistutti äiti. "Kyllähän kohteliaisuus sen vaatii, mutta ei he tule meille ensimäisenä," väitti tytär. "Tulevat kuitenki", sanoi äiti, ja viittasi kuusikon polulle, josta näkyi useampia ihmisiä tuleviksi. Maiju hypähti istultaan, otti neularasiansa ja kiiruhti äidin keralla kartanoon joutuakseen vähän vaatehtimaan itseään vieraiden kunniaksi, koska olivat vielä muutaman sadan askeleen takana talosta. Mustilla ei ollut aikaa odottaa kutsua tupaan, hän mennä lönkötteli vanhan tuttavuutensa nojalla emännän edellä sisälle ja nakkausi pitkäkseen Maijun sohvalle. Emäntä oli kohta kyökissään täydessä puuhassa, kuni jo vieraat olisivat olleet tulleet kattonsa alle. Takan raudat romisivat, tuli räiski kahvepannun alla, pian oli kirkas kattilaki istumassa leimuilevalla liekillä ja emäntä kiireemmiten mennä mättäsi, lihava kun oli, ruoka-aittaan vääntämään jonku lampaan paistin eli sian kinkun viedäkseen kiehumaan; näet, vieras-vara löytyi hänellä elatusmuorinaki elellessään ja tapansa ei ollut tarjota vieraalle ja ei antaa, vaan kun tarjosiki, silloin antoiki sekä sihistelemättä pani pöydälle pötyä. Sillä aikaa olivat tuliat saapuneet pihalle, jossa Maiju jo oli ottamassa vastaan ja vei heidät kohteliaasti huoneesen. Emäntä saatuaan keitoksensa kattiloihin, pisti puhtaan sileän hihasimen päälleen, leveän esiliinan sitoi vyölleen, suorasi hiuksiaan ja sitte kaiketta kolinatta meni vieraita tervehtiin. Vieraiden etunenässä astui kylän pastori kättelemään talon vanhinta. Saati pastori olisi tullut yksin taloon, niin varmaan olisi emäntä aaviloinut vieraan tuovan jotaki ikävää sanomaa; mutta nyt kun hänellä oli muassa muutama neiti ja muutamia ylioppilaisia, niin olihan se varma, että hän oli vaan saattomiehenä. — Viimeksi sanottu pastori ensi vuosia ollessaan seurakunnassa ei ollut paljo milloinkaan tervetullut vieras sanankuuliainsa luona, sillä hän lopen kajosi yksityisten pienempiinkin asioihin.

Muutamat rohkeat veitikat arvelivat, jotta pappinsa oli kasvatettu paremmin la'in laatiaksi, kuin papiksi. Ylenmääräinen uuteliaisuutensa tasautui aikaa voittaen, kun äkäset seurakuntalaiset manasivat hänen pysymään pappina, eikä tukkeutumaan kaikellaisiin sivuseikkoihin, joita koetti onkia juttu-ämmäin kautta ja joiden nojalla tuomitsi yksityisiä. Paljas nimitys "pastori", loi hänelle sen kunnian, mikä hänelle annettiin. — Enemmän, kuin ennen, näytti nyt pastori yksitoikkoiselta. Syytä siihen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hän hyvin juhlallisen näköisenä ja jumalisilla sanoilla ilmoitti odottamattoman surusanoman: Herrassetää oli äkkiä kohdannut halvaus ja pikemmin kuin ihmisen ajatus, muutti hän majansa tästä taistelun alhosta ijankaikkisuuteen. Ilmoitus pois menneestä ei näyttänyt kuulioissa herättävän syvällisempää kaipausta. Leski-emäntä laski kätensä ristiin, siunasi syvään, kyyneleet herahtivat silmistään rypistyneille poskilleen ja lausui enemmän itsekseen, kun muiden kuultavaksi: "niin, nyt on setäherraki tehnyt sen, joka meillä vielä on tekemättä".

Mutta tytär vaan katsoa tuijotti pappiin ja näytti ajattelevan, ettei tämä ikävä sanoma tähän lopu; tuo mustiin puettu mies ei ole käynyt meillä milloinkaan hyväin enteiden edellä. "Oi! ettei tätirouva laittanut kuolon sanomaa oitis minulle". Vieraat, joita emäntä oli aikonut kestitä ruoalla, lähtivät tunnin kuluttua matkoihinsa nähtyään Maijun uudesta sanomasta lopen huolestuvan. Kohta siinä paikassa otti viime mainittuki hevosen ajopelineen isännältä sekä ajaa karitti kiireesti kaupunkiin käsin. Mutta kestikievarissa, missä muutti hevosta, puhuttiin miestuvassa: "tuo on se mamselli, jonka tavaran se äsken kuollut patruuni on hävittänyt eikä kuulu löytyvän pankkikirjojakaan".

Maiju pyörähti puhujiin käsin ja loi säkenöivän silmäyksen viimeiseen puhujaan, joka kohta veti itsensä toisten taka. Siitä lähtien tuli tytölle yhä kiireempi, jotta sekä hevonen, että kyyditsiä mieli tuskautua. Surutaloon tultuaan hän kyllä pian tapasi tätirouvan, mutta joka ei syvissä huolissaan jaksanut paljo piitata tytöstä. — Wiime aikana oli Maiju oppinut lähimäisistään, että kaikkein itsekäisimmällä tavalla valvoa ensin omia etu-oikeuksiaan ja viimeksi muiden. Hän kiiruhti pesänhoitajain luo kuulemaan yhtä ja toista, vaan ne eivät luvanneet mitään selkoa antaa ennenkun hautajaisten jälkeen. Pidoissa tapasi Maiju monen muun tuttavan keralla tynnörisepän, joka viime vuosina sai arvonimekseen: "tehtailia". Hän tervehti tytärtä enemmän iloisena, kuin surullisena pitovieraana ja puhuteltu pilkallisesti luuli ukon ilomieliseksi siitä, kun tapasi muka tulevan miniänsä, joka ei tietänyt ollenkaan siitä, että setäherran äkkikuolema oli tehtailian onneksi.

Pidoissa huhuili yksi ja toinen syrjäkareessa, ettei Maijun sulhanen enää tulekaan; se on kihlannut Ruotsissa erään ravintolamamsellin ja laittaa oman ravintolan siellä. Tiettynä oli syrjäisillä seki, ettei, isä-ukko anna yhtään penniä perintöä pojalleen saati se ei tule kotomaalleen.

Muutamana päivänä hautajaisten jälkeen kokoutui pesän-selitysmiehet herrassetälään; Maiju itse tuli omasta puolestaan. Tytön isä oli jo lapsensa ensi ikävuodella pannut rahoja sen nimeen muutamaan elinkorkolaitokseen setäherran kautta ja paitse sitä oli setä muka toimittanut kasvattinsa jäseneksi Turun "elinkautiseen henkivakuutuslaitokseen" ja vielä kolmanneksi oli patruunin hoidettavana rahat niistä viljavaroista, jotka talonpoika tyttönsä tuliaispidoissa pyhitti lapselleen. Niitä yhtä eikä toista asiakirjaa ei ollut Maiju nähnyt milloinkaan; setähän ne hoiti. Mutta se oli kaikkein kamalinta, kun niitä ei nytkään näköön saatu. Sellaisia papereita, joissa olisi ollut vähäkään tytön osaa, ei löytynyt mistään. Edellä viitatuiden laitosten asiamiehiltä kysyttiin, papereita yhä tutkittiin, mutta turhaan ja niin kaiken lopuksi Maijulla ei ollut penniäkään mistään perittävänä. Tätirouva ei tiennyt mistään asioista mitään. Ja mitäs hänelle jäi? Niin, se eläkeraha, jonka sai vuosittain kantaa kauppamiesten eläkelaitoksesta. Muutama rahaseikka kuudenkymmenen-tuhannen markan arvosta valvottiin eräästä ulkomaan kauppahuoneesta, joka jo ennen oli koettanut hakea ulos saamistaan, mutta onnistumatta. Vainajan tavarat tasautuivat siis myssyttömiksi. Tehtailiaki oli ääneti, kun häneltä ei mitään kaivattu. — Maijulla oli enää jälellä se toivo, että sulhasensa koteutuisi mieltyneenä ja vakautuneena miehenä.

Eräänä päivänä, kun setäherran talossa oli myöty viimeisiä rihkamia huutokaupalla, istuivat puutarhasohvalla tyhjässä salissa tätirouva, vanha täti, tehtailian rouva sekä Maiju. Pitkän ja tuskallisen äänettömyyden oli katkaisemaisillaan vanha täti, kun huoneesen astui posteljuoni laukkuneen. Hän hämmästyi entisen mahtavan kauppamiehen talon nykyistä näköä niin, ettei tahtonut löytää kirjettä laukustaan. Maiju, joka piti velvollisuutenaan nousta ottamaan vastaan asioitsiaa, ylen vennosti ojensi kätensä ottamaan kirjettä. Pian huomasi hän kirjeen olevan Junnalta Ruotsista. Levottomana alkoi lyödä sydämensä rinnassaan juuri, kuin olisi pakoon pyrkinyt. "Kirje on tärkeä näin pitkän ja kummallisen ajan takaa; tämä on joko kruunu kaikille suruille taikka ylen sanomattoman ilon ilmoitus; minä pelkään avata tätä, sillä olenhan tottunut nykyisin hellittämättömästi saamaan surusanomia", arveli Maiju ja samalla putosi kirje hänen vapisevasta kädestään lattialle vanhan tädin helmoihin. Vanha mainen tirkisti lopen osanottavasti tytisevää tyttöä silmiin, joissa kierteli vesipyörteet, otti kirjeen ja koettaen lohduttaa neitiä riuhtasi kirjelehden kuoresta ulos ojentaen omistajalle. Muutamassa silmäräpäyksessä luki Maiju luettavansa, puristi lipun suonenvedon tapaisesti kouraansa ja vaaleampana, kuin liinainen nenäliinansa valahti hän vanhain naisten syliin. Täti juoksi minkä jaksoi noutamaan raitista vettä, jolla koetettiin holvata pyörtyneen päätä ja käsiä; mutta ämmät ollen vanhuuttaan heikot virvoittajiksi, viittasi tätirouva palvelustytön menemään kutsumaan Antin emäntää. Se tuliki kovin kiireesti, koppoi sairaan syliinsä, voiteli otsaa ja päälakea lemuvedellä jota hän pyyhki sieramiinki. Tuosta alkoi pyörtynyt virvota, mutta ei jaksanut vielä avata silmiään.

Kaisu veti hänet yhä lähemmäs rintaansa vastaan ja sen mukaan, kun tunsi virvoitettavansa rupeavan tointumaan, kuihkasi hän aina jonku lohduttavan sanan potilaan korvaan. Hetkisen kuluttua remahutti Maiju auki suuret siniset silmänsä, veti suunsa vienoon hymyyn ja taputteli Kaista oikealle poskelle. — "Nainen vaan tuntee, mitä nainen kärsii", huokasi vanha täti. — Kauan aikaa istuivat muinoiset leikkikumppanit nuorempi syleillen vanhempaa, kuin lasta eikä kukaan rohjennut eikä tahtonut häiritä heitä. Seuraavana päivänä, kun sairas oli jotensaki toipunut, otti Kaisu hänen erinänsä luokseen yhteen kammariin. Hän pyysi Maijun myötätuntoisuudella ja kärsivällisyydellä kuultelemaan pienen salaisuuden. Kuulia kallisti päänsä ystävänsä olkapäätä vasten ja asettui kuultelemaan.

Oikein kohteliaasti lausui Kaisu. "Seikka, josta tässä nyt kerron sinulle ei ole suurellista laatua eikä suuresta arvostakaan, onhan vaan lähtöään aivan matalalta; eläkä Maijuseni tuskau sentähden minulle, jos kerron typerästi. Maiju, mahtanet muistaa äitisi kertomuksista, jotta äitini oli sinun kummisi ja oli kantanut sinut kasteelle. Hän oli kummein tavan mukaan pyhittänyt ristitytölleen pienen kumminlahjan. Näet, oli moniaita kopekoita pannut säästöpankkiin sinun nimeesi, vaikka pankissa ja pankkikirjassa hoidettiin rahojasi äitini nimellä. Isäsi oli tuon tuostaki lisännyt säästökassaasi kipeneen aina voirahoistaan; vielä äitini kuoltuaki tahtoi isäsi, että rahasi yhä hoidettaisin samalla kirjalla nimeä muuttamatta. Isäsi sairastaessa oli puhe säästökassastasi, mutta vainaja pyysi minun olemaan ääneti koko panoksesta siihen asti, kun Herrassetä ihan täsmälleen on tehnyt selityksen sinulle. Siitä päättäen katson nyt olevan ajan parhaallaan käsissä, että Maiju itse otat tämän pienen pankkikirjan. Nykyisin olen laskenut saatavasi tämän kirjan mukaan, se on noin puoliväliin neljättätuhatta markkaa. Katsos, ensimäisestä panoksesta on nyt kulunut seitsemänkolmatta vuotta."

Ihan ääneti oli Maiju kuunnellut Kaisua, ainoastaan huokaamallaan hälväsi äänettömyyttään silloin, kun puhuja mainitsi poismenneitä. Kertomuksen päätyttyä otti Maiju kirjaisen Kaisulta, katseli, käänteli sitä ja arveli: "neljättätuhatta markkaa tässä lahjoitat ystäväni minulle; äitisi oli oiva kummi, joka osasi pyhittää ristitytölleen pahan päivän varan". — Koeta kultaa tulessa, ystävätäs hädässäis. — Siitä otti hän Kaisun kädet kättensä väliin, puristi niitä kauan ja silmistään, joista nopahteli kirkkaita vesihelmiä ystävysten käsille, voi lukea täydellisimmän kiitollisuuden. Pankkikirjan hän vieläki jätti Kaisun talteen ja riensi odottamatonta saalistaan ilmoittamaan äidilleen, joka oli äsken saapunut kaupunkiin. Sen erän takaa ei muistettu kaipauksella kunnotonta sulhasta, joka niin voi jättää kaikki, mitä hänellä oli rakkaimpaa mailmassa.

"Ihminen, jonka on Luoja luotuinsa kruunuksi, olentonsa kuvaksi maailmassa asettanut, ihminen yksin elävistä kaikista saattaa muistonsa heittää, tunteensa tukehduttaa, kivenä luopua ja hekumasta hurmettuneena unohtaa kodin, josta olentonsa sai, unohtaa Isänmaan".

* * * * *

Kun noin neljän vuoden paikoille oli kulunut viime mainituista tapauksista, matkustin minä kauniina kesäpäivänä halki R:n pitäjän kirkon kylän. Vähän matkaa tuttavamme Maijun lapsuuden kodosta soman kartanon rappusilla istui keski-ikäinen nainen ja mies puettuina talonpoikaisiin vaatteisin. Pihalla ruohostossa pallerehti tuiki punaposkinen tyttö, nähdä vuoden vanha ja matalalla lavitsalla istui harmaapäinen kaunis vanha nainen, joka ei pikku tyttöä laskenut monen kyynärän matkalle luotaan. Lapsi, kun koetti puhua sopertaa mummalle, sille nauroivat rappusilla istujat oikein sydämellisesti. Minä en malttanut olla kysymättä kyytipojalta talon asukkaista, joiden puku, koti ja koko ympäristö näytti mahdottoman siistiltä. Poika änkytti vastaukseksi, että talon emäntä oli niinkutsuttu talonpojan mamselli, joka yhtäkkiä sai jostaki paljo rahoja ja otti miehekseen erään ajurin Matin Jaakko nimisen pojan, joka oli ollut moniaita vuosia Amerikassa. Tuo mumma on emännän äiti ja pikku tyttö on isäntäväen lapsi ja he kaikki elävät nyt hyvin onnellisina.