E-text prepared by Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen

PUNAKETTU

Kertomus sen seikkailurikkaasta elämästä Ringwaakin saloilla ja kuinka se lopulta voitti heimonsa viholliset

Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS

Englanninkielestä suomentanut

Lyyli Vihervaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Hengen hinta. 2. Erämaan opetuksia. 3. Mustelmia ja raippoja. 4. Yksin maailmassa. 5. Puolison valinta ja voitto. 6. Polttava kannus ja sokaiseva kynsi. 7. Satimien sotkijat. 8. Muutamia lumen pikku asukkaita. 9. Sekarotuisten petkuttaminen. 10. Mustan vesikon julkeus. 11. Kuninkaallinen rosvo. 12. Siivellisten hyökkäys. 13. Keltainen jano. 14. Metsän punainen vitsaus. 15. Punaisen saksanhirven nenäkkyys. 16. Vihollisen käsissä. 17. Vieraan taivaan alla. 18. Heleästi haukkuva koiraparvi. 19. Voitto.

1. luku

HENGEN HINTA

Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät. Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen, näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut. Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka näytti jäljittelevän aamun rusoa.

Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa — jonkinlaista uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.

Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille, harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä, jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata, avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana, jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.

Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita, väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema. Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä, koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle. Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien pidättämään vihollista.

Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi. Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi vanhan.

Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.

Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri, joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen, jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.

Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta. Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.

Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa, koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä. Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja, pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.

Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä, ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja, jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa — eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan ristikäytävään.

Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta, joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa, että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin. Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.

Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.

Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen. Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi, mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi mielenkiinnon tieltä.

Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun. Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.

Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan, nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan, joka tarttui pensaihin ja ilmaan.

Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia. Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden. Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.

Koirista tuntui kuin olisi heidän saaliinsa äkkiä saanut siivet ja liidellyt ilmaan. Ajo olisi siihen loppunutkin, ellei tuuli pahaksi onneksi olisi kääntynyt. Lounaasta puhallellut kevyt tuuli pyörähti yhtäkkiä aavistamatta itään; ja sen mukana saapui lemuava leyhkä, joka ilmaisi koko jutun hämmentyneille koirille. Näiden kiitäessä hilpeinä ja mekastaen aitaa kohti kettu hiipi kallion toista kylkeä alas ja pakeni. Ketun pää on keinoja täynnä, ja harvoin se haluaa käyttää kaikkia tietojaan yhteen menoon. Mutta tämä oli ainoalaatuinen tapaus, ja tämä kettu päätti tehdä työnsä perinpohjin ja nolata täydellisesti takaa-ajajansa. Nyt se keksi sotajuonen, joka voisi mahdollisesti masentaa koirat. Tuntien tarkasti jokaisen tuuman piiristään se muisti purossa erään syvän pohjavesikohdan, jonka yli kulki siltana kaatunut nuori puu. Puu oli nyt vanha ja puoleksi lahonnut. Kettu oli kulkenut usein sen yli käyttäen sitä mukavasti siltanansa. Ja juuri pari päivää sitten se oli huomannut, että silta oli muuttumassa hyvin epäluotettavaksi. Se tahtoi nähdä, oliko se nyt kyllin epäluotettava hänen tarkoituksiaan toteuttamaan.

Enempää kiertelemättä, kaartelematta se suuntasi kulkunsa suoraa päätä pohjavedelle jättäen selvät jäljet. Puu oli vielä siellä. Se näytti melkein huomaamattomasti taipuvan ketun hypätessä sille. Ovela ja harjaantunut käsityskyky sanoi hänelle, että tuo silta olisi parahiksi kestävä kannattamaan häntä itseään, mutta ei enempää. Kevyesti ja nopeasti ja hiukan pelätenkin (sillä se inhosi kastumista) se juoksi puron poikki ja pysähtyi erään puun taa katsomaan, miten kävisi.

Koirat eivät epäröineet saavuttuaan kaatuneen puun luo. Jäljet veivät sen poikki. Ne tahtoivat mennä niiden perässä. Mutta puulla oli jotakin sanottavaa asiassa. Kaksinkertaisen painon alla se taipui pahaenteisesti, mutta kiihtyneet takaa-ajajat eivät olleet sillä päällä, että olisivat huomanneet varoitusta. Seuraavassa hetkessä se taittui keskeltä rasahtaen, ja koirat syöksyivät polskien ja haukkuen keskelle jäistä virtaa.

Nyt kettu oli kyllästynyt kepposiin. Se päätti viedä viholliset suoraan eteenpäin, jättää ne täydellisesti jälkeensä ja kadottaa näkyvistään kallioiseen erämaahan mäen toisella puolella, missä koirain jalat pian aristuisivat terävillä kivillä. Sitten se voisi hetkisen levätä turvassa ja palata myöhemmin päivällä mutkitellen luolan töyräälle ja hennon punaisen puolisonsa luo. Tuuma oli hyvä ja kaikin puolin toteutettavissa. Mutta metsänväen oikukas kohtalo suvaitsi tulla vähin.

Sattui, että kun kettu tassutteli vanhaa, sammaleista metsäpolkua juosten kevyesti ja ollen aseman herrana, nuori maanviljelijä pyssy kädessä lähestyi pitkin valtatietä, joka kulki metsätien poikitse. Hän oli menossa matalille lammikoille ylängön juurelle ja oli ladannut pyssynsä sorsia ampuakseen eikä ollut valmistunut isomman riistan varalle. Koirien äänet — jotka uupumus nyt oli suuresti madaltanut ja heikentänyt vain puuskittaisiksi haukahduksiksi — ilmoittivat hänelle, mitä oli tekeillä. Hänen silmistään säteili mielenkiinto, ja hän pisti kätensä taskuunsa ottaakseen sieltä järeämmin panostetun patruunan. Mutta juuri samalla kettu ilmestyi näkyviin.

Ei ollut aikaa vaihtaa patruunoita. Ampumaväli oli hänen pyssylleen pitkä, mutta nuori maanviljelijä oli hyvä ampuja ja luotti aseeseensa. Kiireimmiten hän siis nosti pyssynsä ja laukaisi. Kun raskas pamahdus kulki paukkuen kukkuloita pitkin ja savu työntäytyi syrjään, näki hän ketun syöksyvän nopeasti pensaihin toiselle puolen tietä nähtävästi vahingoittumattomana. Päästäen kirouksen, joka puolueettomasti kuului hänen aseelleen ja samalla ampumataidolleen, hän juoksi eteenpäin ja tutki huolellisesti jälkiä. Ei näkynyt pienintäkään veren merkkiä.

"Turha vaiva, hitto vie!" huudahti hän ja harppaili eteenpäin vitkastelematta. Hän tiesi, etteivät koirat konsanaan saavuttaisi tuota taitavaa vanhaa kettua. Ne saattoivat tuhlata aikaansa, jos halusivat. Hän ei sitä tekisi. Ne juoksivat tien yli juuri kun hän katosi seuraavan käänteen taa.

Mutta vaikkakin kettu oli kadonnut näkyvistä niin huolettomana ja nopeasti, ei se ollut päässyt leikistä ihan ehein nahoin. Pamahduksen kuuluessa se oli tuntenut äkillistä polttavaa tuskaa, kuin tulikuuman neulan piston aiheuttamaa, kupeessansa. Yksi eksynyt hauli oli osunut maaliin. Ja nyt juostessa tuima tuska kidutti sitä, ja jokainen hengenveto tuntui vihlovan.

Hitaammin ja yhä hitaammin kävi kulku; takajalat ojentuivat perin vastahakoisesti harppaamaan ja kieltäytyivät kokonaan juoksuttamasta kettua entisellä voimallaan. Yhä vain lähemmäs tuli koirain haukunta, kunnes kettu äkkiä totesi, ettei voinut juosta edemmäksi. Suuren graniittikallion juurelle se pysähtyi, kääntyi ja odotteli paljaitten vaarallisten torahampaitten välkkyessä kapeissa leuoissa.

Koirat olivat noin kymmenen metrin päässä siitä, ennen kuin huomasivat sen — niin hiljaa kettu seisoi. Tässä oli nyt saalis, jota ne olivat ajaneet takaa, mutta niin uhmaava oli sen ulkomuoto ja ryhti, että ne paikalla pysähtyivät. Yksi asia oli ottaa pakeneva kiinni paossa. Vallan toista oli pitää puoliaan käsikähmässä epätoivoisen, ovelan vihollisen kanssa. Vanha kettu tiesi tuhonhetken nyt vihdoin koittaneen. Mutta sen notkeassa ruumiissa ei ollut pelkurihermoja, ja käsittämätön tuska, joka hyökkäsi sen elimiin, lisäsi raivoa rohkeuteen. Koirat eivät syyttä pitäneet sitä vaarallisena, vaikka sen paino ja ruumiinkoko oli tuskin puolta siitä, mistä kumpikin heistä saattoi ylpeillä.

Mutta niiden epäröinti kesti vain hetken. Yhdessä ne heittäytyivät ketun kimppuun ja saivat melkein yhtaikaa salamannopeita iskuja niskaansa ja leukapieliinsä. Molemmat haukkuivat äkäisesti ja purivat rajusti, mutta huomasivat mahdottomaksi hallita kiemurtelevaa vihollista, joka tappeli ääneti ja jonka hennossa ruumiissa tuntui olevan teräsjousien voima ja jäntevyys. Yhtäkkiä sen hampaat lävistivät ajokoiran etukäpälän nilkan, ja kiljahtaen koira peräytyi taistelusta.

Mutta mustanvalkoinen sekarotuinen oli vankempaa tekoa. Vaikka toinen silmä oli veren peitossa ja toinen korva juurta myöten halki, ei se ajatellutkaan rankaisemisen jättämistä. Juuri kun haukkuva ajokoira vetäytyi pois kahakasta, tarttuivat sen pitkät, voimakkaat leuat lujasti ketun kurkkuun, juuri leukaluun takaa. Kuului hetken ajan hiljaista, tukahdutettua, villiä murinaa, ja kettua ravistettiin kiivaasti, kostonhimoisesti. Sitten tuo urhea punainen ruumis ojentui pitkin pituuttaan kallion juurelle eikä enää vastustanut voittajien sitä survoessa ja repiessä. Tämä oli pesässä asustavan perheen pelastuksen hinta.

2. luku

ERÄMAAN OPETUKSIA

Ilta illalta kuultiin muutamien viikkojen aikana naarasketun kimeää kiljuntaa taukoamatta yksinäisillä kallionharjanteilla. Kettuemo suri puolisoansa. Kun tätä ei kuulunut luolalle, odotti se, kunnes tuli yö, ja seurasi sitten leveitä, sekavia jälkiä, kunnes sai selville kaikki, mitä oli tapahtunut. Sillä oli kuitenkin kiire — oli niin paljon puuhaa noiden viiden sokean ryömijän tarpeiden tyydyttämisessä lemuavan luolan pohjalla — ettei siltä riittänyt paljon aikaa sureksimiseen. Mutta pehmoisen, viileän kevätyön levätessä hiljaa ympärillä sen metsästäessä pääsi yksinäisyyden tunne silloin tällöin kuuluville.

Se harjoitti saaliinpyyntiä äärimmäisen varovasti. Jonkin aikaa, kun pennut vielä olivat sokeita, se makasi luolassaan kaiken päivää niitä ruokkien eikä liikahtanut minnekään, ennen kuin sammakoiden kurnutus laakson lammikoissa ilmoitti hämärän tulon. Silloin sillä oli tapana nousta mäkeä ylös ja laskeutua lähimpään laaksoon ennen pyydystelyn alkamista. Se ryhtyi kaikenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin peittääkseen jälkensä pesänsä lähettyvillä ollessaan. Milloin vain kävi päinsä, sillä oli tapana pujahtaa kirpeänhajuisten, pistävien kääpiökatajien lomitse, joiden tuoksu kätki sen oman väkevän lemun ja joiden itsepäisen terävät piikit pelottivat nenäkkäitä, uteliaita kuonoja lähestymästä. Vasta kuljettuaan erikoisen rosoisen kivikkovyön läpi lähelle mäen harjaa se salli huomionsa kiintyä metsästyksen suurta tarkkaavaisuutta vaativiin puuhiin.

Ollessaan mielestänsä turvallisella alueella se kuitenkin heitti varovaisuustoimenpiteet syrjään ja metsästi innokkaasti. Kun pennut olivat vielä kokonaan riippuvaiset sen maidosta, oli sen ensi huolena saada itsellensä hyvää ravintoa. Se turvausi ennen muuta metsähiiriin, joiden vienon vikinän se saattoi erottaa hämmästyttävän välimatkan päästä. Lähinnä näitä olivat kaniinit sopivimmat ja niitä olikin eniten, ja niitä sen oli tapa väijyä ja hyökätä niiden kimppuun niiden mennessä ohi.

Joskus jokin varomaton peltokana tuotti sille viehättävää vaihtelua. Ja joskus laskeutuessaan soisille lammikoille se oli kyllin taitava ja vikkelä siepatakseen villihanhen. Mutta kaikista paras ja helpoimmin saatava muona oli se, jota se vähimmin uskalsi itselleen suoda juuri nyt kun parhaiten tarvitsi. Siellä täällä sijaitsevien takalistotilojen kanat ja hanhet ja kalkkunat olivat nyt, kevään suloinen huuma suonissaan, epävakaisia ja huolettomia. Mutta kun ketun piti ajatella pienokaisiansa, ei se rohjennut kiinnittää itseensä ihmisten vaarallista huomiota. Se soi itselleen lihavan hanhen herkkupalaksi viiden mailin päässä olevasta karjapihasta toisessa laaksossa. Ja se antoi itsellensä luvan siepata pari nuorta kanaa toisesta maatalosta puoli mailia kauempana. Mutta sen omassa laaksossa, parin mailin päässä pesältä, kaikenlainen siipikarja oli turvattu sen hampailta. Se saattoi sivuuttaa vaappuvan ankkaparven lähellä kotia alentumatta huomaamaan niiden viehätystä. Tunnetuksi tulo omassa ympäristössä oli viimeinen asia, jota se toivoi. Se ei lainkaan halunnut ilmoitella itseänsä.

Tämän viisaan varovaisuuden palkkioksi punainen emo ei nähnyt minkään vaaran lähestyvän pesäänsä, ja se jatkoi rauhassa pienokaistensa hellimistä. Vähään aikaan se ei kuullut pahaenteistä metsästysmusiikkia alhaalta tasangolta, sillä ajokoiran pahasti purtu nilkka kesti kauan parantua. Se oli niin kipeä, ettei koira kyennyt ajoon; eikä mustavalkoinen sekarotuinen viitsinyt metsästää yksin, tahi puuttui siltä vainuamistaito.

Kun kuorohaukunta vihdoin jälleen kuului selvästi ketun piilopaikkaan, nyt nuoren lehdistön hiukkasen vaimentamana, joka vihreänä, vastapuhjenneena peitti mäenrinteen, ei se sitä suurestikaan häirinnyt. Se tiesi, etteivät ne hänen jälkiään vainunneet.

Kettu tuli kuitenkin pesänsä suulle ja kurkisteli siitä. Sitten se sukeltautui kokonaan esille ja seisoi kuunnellen ankaran vihamielisin ilmein, josta puuttui se maltillinen, puoleksi pilkallinen mielenkiinto, mikä oli ollut ominaista surmatulle puolisolle.

Ketun siinä seistessä paljastetuin torahampain ja vihreävälkkeisin, kapein, tuijottavin silmäterin, ilmestyi pieni ryhmä suippoja kuonoja höristelevin korvin sekä teräviä, ilkeitä, viattoman ovelia silmiä sen taakse pesän suulle. Ääni oli niille outo. Mutta emon asento osoitti selvästi, että se oli myöskin vaarallinen ja vihattava ääni, joten ne pysyivät paikoillaan tulematta ulos tutkisteluille. Näin varhain elämässään ne kuulivat tuota musiikkia, joka hyvin monille ketuille on tuomion ääni.

Kevään kypsyessä kesäksi lämpimillä tasangoilla ja tuulisilla ylämailla ja kaukaisen Ringwaakin ilmavien sinivärien syvetessä kauniiksi purppuranpunaksi lehtien tummetessa pienet ketut viettivät aikaansa yhä enemmän pesänsä oven ulkopuolella ja tarkastelivat päivittäin enenevällä mielenkiinnolla ihmeellistä, säteilevää ulkomaailmaa. Itse siitä tuskin tietämättä ne nyt astuivat elämän kouluun ja ottivat ensimmäisiä oppituntejansa järkähtämättömältä opettajattarelta luonnolta. Terävä-älyisiä ja väsymättömän uteliaita ollen ne piti tietysti lukea luonnon parhaisiin oppilaihin, jotka tunnettiin suuresta opistaan ja vähästä kurista. Mutta niidenkin varalta oli kuria, joka opetti niille, kuinka vakavasti luonto vaatii sääntöjensä ankaraa noudattamista.

Aamuisin, niin pian kuin aurinko paistoi lämpimästi töyrään pintaa vasten, emolla oli tapana tulla esille yöllisestä saaliinhausta vielä velttona ja ojentautua mukavasti pitkäkseen kuivalle turpeelle muutaman askeleen päähän pesän suusta alaspäin. Sitten tulivat tavallisesti poikaset, kurkistellen varovasti ennen kuin astuivat suureen maailmaan.

Emon loikoillessa siinä pitkin pituuttaan kaula ja jalat sojossa ja valkoturkkinen vatsa lämpöä kohti käännettynä poikaset alkoivat telmiä hänen päällään, haukahdellen kuorossa kimakoin äänin. Ne purivat, survoivat ja kiusasivat emoa siksi, kunnes sen kärsivällisyys tyystin loppui; silloin se ravisteli ne pois päältään, hypähti seisomaan muristen hiukan varoitukseksi ja paneutui jälleen maata toiseen paikkaan. Tätä toimenpidettä penikat pitivät tavallisesti merkkinä siitä, ettei emo enää halunnut leikitellä. Sitten syntyi niiden kesken tavallisesti jonkin minuutin kestävä kiihkeä kinastelu ja paini,, jolloin ne muka raivoissaan ollen murisivat lapsellisesti, kunnes yksi niistä kohosi kieriskelevän joukon selkään nähtävästi voittajana. Tämän jälkeen ryhmä kuin yhteisestä sopimuksesta hajaantui; toiset laskeutuivat kieli riipuksissa levolle, toiset taas lähtivät tutkistelemaan tämän huvittavan maailman pulmallisia kysymyksiä.

Nämä eloisat pennut — kaikki viisi — olivat lajinsa hienoja näytteitä; niiden villavassa penikkaturkissa oli kirkas, vaalea, punertava väri, hintelät, pienet jalat olivat hyvin mustat ja puhtaat, kuonot vilkkaan utelevat ottamaan selvää kaikesta, mitä tapahtui, ja vaaleankeltaiset silmät loistivat täynnä rodun ovelaa viisautta.

Mutta niiden joukossa oli yksi, joka aina voitti painiskelussa ja jolla aina painin jälkeen oli niin mielenkiintoista tehtävää, ettei sillä ollut aikaa paneutua lepäämään. Se oli vain hiukkasen suurempi kumppaneitansa; sen turkki oli silmäänpistävämmän punainen ja sen silmissä oli hiukan enemmän sitä katseen älykkyyttä, joka tietää, että aivot sen takana osaavat askarrella.

Se se ensimmäisenä huomasi, kuinka hauskaa oli pyydystää kovakuoriaisia ja sirkkoja itselleen ruohonkorsien seasta, sillä välin kun muut odottivat emon neuvovan miten menetellä. Se se aina parhaiten sai kiinni hiiriä ja päästäisiä, joita emolla oli tapana tuoda pesään elävinä pienokaisilleen, jotta ne harjaantuisivat tuossa taidossa. Ja koko poikueesta se oli ainoa, joka emon opastamatta oppi salaa hiipien vainuamaan hiiren ja erottamaan hiljaisen vikinän hirren alta viidenkymmenen jalan päästä pesältä tai kauempaakin. Sitä kohti se ryömi kärsivällisesti hiipien ja oli väijyksissä pitkät tovit aivan liikkumattomana sekä lopuksi hyppäsi voitokkaasti pienen, pehmoisen, harmaan uhrin kimppuun. Se näytti erikoisen täydellisesti ja voimakkaasti perineen sen esi-isäin taitolahjan, joka kulkee vaiston nimellä. Mutta samalla se oli erikoisen altis ottamaan oppia emoltansa, joka parhaan kykynsä mukaan väsymättä opetti pennuillensa, mitä ikinä pikku kettujen sopi tietää ja uskoa.

Niiden ollessa tällä kehitysasteella emo toi pesään mitä moninaisinta riistaa, suurta ja pientä, tutustuttaen pentuja metsän erilaisiin antimiin. Mutta suurta riistaa — sellaista kuin kaniinit ja murmelit — se toi kuolleena, koska elävä kaniini saattoi paeta yhdellä rajulla loikkauksella, ja viimeiseen hengenvetoon asti rohkea murmeli, joka oli pelottavin hampain varustettu, saattoi tappaa jonkun pienistä kiduttajistaan. Lisäksi se toi pesään peltokanoja ja siipikarjaa ja kaikkia vahvasiipisiä ja täysikasvuisia lintuja kaula taatusti katkaistuna, jotteivät pääsisi lentäen karkaamaan sopivassa tilaisuudessa. Vain nuorille linnuille ja hyvin pienille eläimille suotiin etuoikeus olla edistämässä punaisen ketun poikueen kasvatusta.

Eräänä päivänä emo toi pesään mustan käärmeen, pitäen sen päätä musertamatta suussaan, samalla kun sen ruosteenkarvainen, kiemurteleva ruumis kiertyi ketun pään ja kaulan ympärille. Emon matalaäänisen kutsun kuultuaan poikaset tulivat pesästään telmien innokkaina ja tuumaillen mielessään, mikä uusi otus sillä mahtoi olla heitä varten.

Mutta käärmeen nähdessään ne kavahtaen peräytyivät kaikki, yhtä lukuun ottamatta. Perheen punaisin ja suurin syöksyi muristen emonsa avuksi ja koetti repiä kiemurtelevat renkaat sen kaulasta. Se oli tietysti turha yritys. Mutta kun vanha kettu etukäpäliensä avulla väänsihe vapaaksi ja lyödä läimäytti pitkän suikertelijan maahan, niin pentu hyökkäsi sen kimppuun osoittamatta pelon merkkiäkään ja ehkäisi sen pakoyrityksen.

Hetkessä käärmeen tiukat kiemurat kiertyivät ketunpojan ympärille. Siltä pääsi hätääntynyt haukahdus muun poikueen yhä perääntyessä peloissaan. Mutta seuraavassa hetkessä, muistaen nähtävästi miten oli nähnyt emonsa pitelevän tätä kummallista, hillitöntä vastustajaa, se puraisi osuvasti, tarttuen käärmettä juuri siihen kohtaan, missä kaula ja pää yhtyivät. Yksi ainoa neulanterävien nuorten hampaiden raju, voimakas narskahdus — ja selkäydin oli kokonaan vahingoittunut. Kiinteät kiemurat veltostuivat, putosivat pois. Ja laskien ylpeästi molemmat etukäpälänsä uhrinsa ruumiille nuori voittaja rupesi sitä repimään, kuin se olisi ollut vain hiiri. Se oli oppinut käsittelemään myrkytöntä käärmelajia. Kun Ringwaakin maassa ei ollut kalkkarokäärmeitä eikä "kuparipäitä", olikin siinä todella kaikki, mitä sen tarvitsi tietää käärmeistä.

Sen helposti saadun voiton rohkaisemina ja huomatessaan, ettei uhri näyttänyt elonmerkkiäkään muuten kuin hännän tempoilussa, tulivat nyt neljä muutakin poikasta saaliinjaolle, kunnes käärmeestä ei ollut jäljellä muuta kuin sinne tänne viskeltyjä kappaleita.

Sitä mukaa kuin nuoret ketut voimistuivat ja niiden yritteliäisyys eneni, alkoi elämä niitä enemmän innostuttaa. Emo pyydysteli yhä öisin ja lepäili päivin pidättäen pentunsa vieläkin luolan oven läheisyydessä. Sen poissa ollessa ne pysyttäytyivät varovaisesti näkymättömissä ja olivat aivan hiljaa; mutta kun emo paistatti päivää valmiina karkoittamaan jokaisen tungeskelijan, tunsivat ne voivansa turvallisesti hiukan vaellella töyrään harjalla ja tiheikköjen liepeillä.

Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan, kun taivas oli kirkas ja lehtien varjot näyttivät pieniltä ja teräviltä, outo, suuri varjo purjehti nopeasti töyrään kupeen ylitse ja näytti hetkisen liihoittelevan pesän yllä Vanha kettu hypähti pystyyn antaen nopean varoitusmerkin. Suuri punainen pentu, joka voitti veljensä ja sisarensa niin hyvin varovaisuudessa kuin rohkeudessakin, kiiti nuolena tiheän katajapensaan suojiin. Toiset kyyristyivät siihen, missä sattuivat olemaan, ja katsahtivat ylöspäin pakokauhuisina. Aivan kuin samassa silmänräpäyksessä kuului matala, mutta hirmuisen kohajava ääni ylhäältä, ja tuo suuri varjo näytti putoavan taivaalta.

Yksi pikku ketuista oli juuri töyrään harjalla ryömien litteänä ja tuijottaen ylöspäin kauhistuneena hämmennyksen vallassa. Emo, joka hyvin ymmärsi uhkaavan kohtalon, juoksi sitä kohti, päästäen kimakan ulinan, siten toivoen pelottavansa rosvon pois. Mutta suuri kyyhkyshaukka ei ollut sellainen, jota ääni voi pelottaa.

Kuului kevyt isku, tukahtunut kirkaisu, äkillinen, hiljainen suurten siipien lehaus, ja vihdoin niiden raskas lepattaminen. Ja juuri kun mieletön emo saapui paikalle, kiiti suunnattoman suuri lintu ilmaan kantaen pientä, hentoa, punaista olentoa kynsissään.

Sen mentyä muut pennut juoksivat väristen emonsa luo — kaikki muut paitsi Punakettu itse, joka tuijotti miettiväisenä jonkun hetken katajapensaan peitosta.

Pitkän aikaa tämän kokemuksen jälkeen se ei milloinkaan laiminlyönyt pitää tarkasti silmällä suurta sinistä avaruutta päänsä päällä, joka näytti niin vaarattomalta, mutta jossa oli sellaisia kauhistavia turman tuojia.

Vähän ajan kuluttua tämän tapauksen jälkeen, ennen kuin emo oli alkanut ottaa pentuja mukaansa vakavaan saaliinpyyntihommaan, kolhaisi metsänväen kohtalo jälleen luolan pientä perhettä.

Tämä tapahtui keskipäivän unisimmalla tunnilla. Vanha kettu, jonka vierellä makasi yksi pennuista, uinaili erään pensaan alla jonkin matkan päässä alas töyrästä mennessä. Kaksi muuta kaivoi vimmatusti hiekkaisella paikalla töyrään laella, minne ne kenties kuvittelivat tai vain luulottelivat kuvittelevansa haudatuksi jonkin makean herkkupalan.

Muutaman askeleen päässä Punakettu itse uutterana ja omaa itsenäistä päähänpistoaan seuraten, kuten tavallista, etsi innokkaasti jotakin pientä elävää, hiirtä tai kovakuoriaista tai heinäsirkkaa, joka aivan ilmeisesti oli liikauttanut muutamia ruohonkorsia. Jokin elävä olio, sen hän tiesi, oli noissa korsissa. Se tahtoi siepata sen itselleen keinolla millä hyvänsä. Ja jos se kelpaisi syötäväksi, niin hän kyllä söisi sen.

Yhä likemmäksi se hiipi liikkuen ääneti kuin valoläikkä. Se oli juuri sopivan hyökkäysmatkan päässä, juuri aikeissa hyökätä ja vangita näkymättömän otuksen, kun varoittava väristys kävi sen lävitse. Se käänsi päätään — mutta itsellensä onneksi se ei odottanut nähdäkseen, mikä vaara sieltä uhkasi. Sellaisen neuvokkaan luonteen nojalla, joka osaa toimia yhtä nopeasti kuin ajatella, se päätään kääntäessään teki rajun, salamannopean hyppäyksen suoraan rinnettä alas emoaan kohti. Samalla hetkellä se näki aavemaisen harmaan, ryömivän, varjomaisen olennon suurin, vihrein silmin katsoa tuijottavan pengermältä käsin. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui suuri ilves alas sille paikalle, josta kettu juuri oli lähtenyt.

Säikähtyneenä jättäen kaivamishommansa hiekassa nuo kaksi pentua katsahtivat ihmeissään ylöspäin. Ne näkivät veljensä kieriskelevän rinnettä alas ja emonsa juoksevan heitä kohti kimeästi kirkuen. Ne hypähtivät erilleen sen terveen hajaantumisvaiston kehottamina, minkä luonto antaa heikoille lapsillensa. Silloin suuri, pehmeä, kuin teräskynsin varustettu käpälä laskeutui toisen päälle vastustamattoman voimakkaana, surmaten pienen, pirteän elämän. Vahva leukapari sieppasi sen ylös maasta; ja kevyesti hyppi ilves tiehensä yli pensaiden saaliineensa. Huomatessaan kettuemon ajavan vimmatusti takaa se kiipesi lähimpään puuhun, leveään kuuseen, ja ryömi erään oksan haarukkaan uhri toisen etukäpälänsä alla.

Kun emo kiertämistään kiersi puun juurta hypäten runkoa vasten äänettömän raivon vallassa, niin ilves tuijotti siihen kostonhaluisesti sähisten ja muristen. Se oli todella kettua etevämpi sekä painonsa että aseittensa puolesta, mutta sitä ei haluttanut tapella ketun emoraivoa vastaan. Noin kymmenen minuutin ajan kettu raivoisasti rynnisti järkkymätöntä puunrunkoa vastaan. Mutta huomaten voimattomuutensa se kääntyi päättäväisenä pois palaten kolmen jäljellä olevan poikasensa luo.

Kettuperhe oli nyt muutamia päiviä erikoisen varovainen. Pennut pysyivät aivan emonsa kintereillä kaiken aikaa peläten säihkysilmäisen säikyttäjän palaavan.

Metsän heimo unohtaa kuitenkin tavallaan tämän laatuisen kokemuksen nopeasti. Sen antama opetus tosin säilyy, mutta itse järkytys, silmitön pelko, katoaa. Lyhyen ajan kuluttua mäenrinteen vihreä kesäinen maailma tuntui kettuperheestä niin onnelliselta ja turvaiselta kuin konsanaan, mutta sekä leikissä että työssä käytettiin viisaampaa varovaisuutta, joka nyt oli käynyt vaistomaiseksi ja tavanmukaiseksi.

Todella alkoikin nyt työ astua kolmen pikku ketun elämään, työ, joka niille tuotti aivan samaa nautintoa kuin leikki. Emo alkoi viedä niitä mukanaan metsästysretkille kuutamossa tai hämärissä. Ne oppivat olemaan väijyksissä kimaltelevien kulkuteiden varsilla ja hyökkäämään varmasti ohi hyppivän kaniinin niskaan. Ne oppivat salaa hiipimään hautovan metsäkanan pesälle ja sieppaamaan sen siitä, mikä tehtävä pani taitavimmankin hiipijän taidon koetukselle. Ne oppivat keksimään peltohiirten ruohoiset käytävät ja selvittämään noiden piileskelijäin olinpaikan niiden vikinästä ja heikosta kahinasta. Ja ne oppivat pitämään makeista villihedelmistä ja marjoista, jotka alkoivat kypsyä laaksoissa ja rinteillä.

Poikasten turkista katosi nyt pennuille ominainen villavuusnäkö, ja niissä alkoi ilmetä halu riippumattomuuteen, mikä pani emon uutterasti valvomaan, ettei niille tapahtuisi vahinkoa. Tähän riippumattomuuteen liittyi jonkin verran hillittömyyttä ja liiallista itseluottamusta, mikä on kylläkin luonnollista sekä ihmisille että ketuille, kun ne ensimmäisen kerran tulevat tietoisiksi kyvyistänsä. Mutta Punakettu, joka voitti veljensä ja siskonsa koossa ja älykkyydessä samaten kuin nuoren turkkinsa kirkkaassa värissä, oli näistä kolmesta ehdottomasti pidättyväisin, Ja vähäarvoisinta sen älyssä ei suinkaan ollut tietoisuus siitä, että emo tiesi paljon paremmin asiat kuin se itse. Kun tämä antoi merkin, että vaara oli lähellä tai että piti olla varovainen ja valpas, niin se oli heti valmis tarkkaamaan, mitä siltä vaadittiin, kun taas toiset kaksi olivat joskus oikullisia ja hajamielisiä. Kaiken kaikkiaan oli pieni perhe kuitenkin sopusointuinen ja tyytyväinen ja kykeni, kaikista sen keskuudessa tapahtuneista murhenäytelmistä huolimatta, suuresti iloitsemaan elämästään lämpimässä, kesäisessä maailmassa.

3. luku

MUSTELMIA JA RAIPPOJA

Nyt tuli se ratkaiseva aika, jolloin nuoret ketut osoittivat haluavansa vaeltaa ja pyydystellä omin neuvoin, ja tällä kehitysasteellaan ollen Punakettu, jonka vikkelyys tähän saakka oli pelastanut sen kaikenlaisesta kovasta kurista luonnon koulussa, sai maistaa patukkaa useammin kuin kerran. Vaisto ei voinut sille kaikkea opettaa. Emolla oli hiukan liiaksi puuhaa perheen muista jäsenistä, jotka olivat osoittaneet tarvitsevansa paljon enemmän hänen huolenpitoansa. Ja siitä johtui, että Punaketun piti ottaa muutamia oppitunteja järeältä opettajalta, kokemukselta.

Ensimmäinen niistä opetuksista koski kimalaisia. Eräänä iltapäivänä sen pyydystellessä peltohiiriä pienellä niittykaistaleella mäenrinteen puolivälissä sen innokas kuono haistoi jotakin, jonka tuoksu oli paljon herkullisempi ja houkuttelevampi kuin hiiren. Se oli lämmintä ja makeata tuoksua, jossa oli samalla kirpaiseva sivumaku; ja vaisto vakuutti sille varmasti, että se, millä oli tuommoinen tuoksu, oli ehdottomasti hyvin hyvää syötäväksi. Mutta vaisto unohti huomauttaa, että tuollainen miellyttävä nautittava oli todennäköisesti kallista tai vaikeasti saatavissa. On mahdollista (vaikka jotkut sanovat toisin), että vaistolta vaaditaan liikoja.

Unohtaen kokonaan peltohiiret, suu odotuksesta vettä valuen, nuori kettu kulki turpeen yli nälkäisenä nuuskien, seuraten epämääräistä houkuttelijaa sinne tänne, kunnes se yhtäkkiä höyrysi kuumana ja herkullisena sen kuonon alla. Suuri mustan keltainen kimalainen töytäsi raskaasti ketun korvien ohi, mutta se oli liiaksi puuhassaan huomatakseen sitä. Kettu alkoi kuopia kaikin voimin, riiputtaen innoissaan hoikkaa, vaaleanpunaista kieltään ja välittämättä äkäisestä, vikisevästä surinasta, joka heti alkoi kuulua sen käpälien alta.

Turvetta oli hyvin ohuelti pienen kennokimpun yllä. Silmänräpäyksessä uutterat käpälät tunkeutuivat sen läpi. Punakettu pisti ahnaasti kuononsa mehiläisten ja hunajan joukkoon. Yhden kerran se sai maistaa hurmaavan makeaa hunajaa. Sitten tuntui siltä kuin olisi kuumia piikkejä isketty hänen kuonoonsa. Se hypähti taapäin, päästäen tuskan ja hämmästyksen vingahduksen; ja samassa kimalaiset alkoivat parveilla sen silmien ja korvien ympärillä pistäen raivokkaasti.

Se juoksi henkensä edestä sokeasti ja syöksyi lähimpään katajapensaikkoon. Viisaammin se ei olisi voinut tehdäkään, sillä jäykät oksat lakaisivat pois sen turkkiin tarrautuneet kimalaiset, ja muut, kuten kaikki niiden heimolaisetkaan, eivät mielellään pistäneet hentoja siipiään sotkuisiin oksiin. Hetkisen ne surisivat kiukkuisesti vihollisen pakopaikan ympärillä, mutta kiitivät sitten pois asunnolleen korjaamaan vahinkoa.

Sillä välin nuori kettu oli maannut suojapaikassaan tuimissa tuskissa, kuopien kylmää, tuoretta multaa ja kätkien kuononsa siihen. Mutta huomattuaan tämän parannuskeinon riittämättömäksi se muutaman minuutin perästä ryömi pois ja livahti surkeana alas purolle, missä saattoi hangata kuonoaan ja silmiään, jopa koko kiusattua päätään viileään ja parantavaan liejuun. Ei ollut olemassa parempaa lääkettä sellaiselle kivulle kuin hänen oli, ja pian pistosten aiheuttama kuume oli siinä määrin laskenut, että se muisti mennä kotiin. Mutta sen naama oli niin oudosti rumentunut, että perheen muut jäsenet katselivat sitä paheksuen ja se tunsi olevansa hylkiö.

Lähes kaksi päivää Punakettu oli kotona, kuhnustellen pimeässä luolassa ja paastoten. Sitten sen raikas, nuori veri puhdistui katkerasta myrkystä, ja se lähti liikkeelle kovin nälissään ja huonotuulisena. Tämä huono tuuli ja harvinainen hiukaisu tuotti sille uuden kokemuksen luonnon kurista.

Oli myöhä iltapäivä, eikä muu perhe vielä ollut valmis lähtemään metsälle, joten se hiiviskeli yksinään kaniinia etsien. Sen ruokahalu oli siksi tuima, ettei se voinut ajatellakaan tyytyvänsä hiiriin. Noin sadan metrin päässä pesältä ylöspäin hiipiessään salaa viidakon läpi se näki mustan- ja valkoisenjuovikkaan eläimen astuvan hitaasti alas karjapolkua.

Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, mutta sellainen säikkymätön ilme sillä oli, joka kaikkina muina aikoina tai ketun ollessa toisella tuulella olisi pysähdyttänyt vaanijan tuumimaan, niin terävä nuori kettu kuin se olikin. Mutta juuri nyt se ei ollut sellaisella päällä. Se kyyristyi odotuksen jännittämänä, vartosi, kunnes ei enää enempää malttanut, hyökkäsi sitten esiin piilopaikastaan ja viskautui maltillisen vieraan kimppuun.

Punakettu oli, kuten olemme nähneet, erinomaisen nopsa. Tässä tapauksessa sen hyökkäys oli niin äkillinen, että se melkein yllätti vieraan otuksen. Sen leuat olivat puraisemaisillaan tuon juovikkaan kaulan takaosaa. Mutta juuri ennen kuin ne ehtivät tämän toimittaa, sattui merkillinen tapaus. Vieras otus pyörähti ympäri kuin pakoon aikoen. Sen häntä nousi ilmaan omituisesti nytkähtäen. Ja Punakettu sai päin silmiään ja nenäänsä ja suutansa sellaisen ryöpyn, joka tuntui iskevän, sokaisevan ja tukahduttavan yhtaikaa.

Siitä tuntui kuin silmät olisi poltettu pois päästä. Samalla voimakas, tukahduttava haju iskeytyi sen henkitorveen ja tuntui melkein sulkevan kurkun sieltä takaisin työntyessään. Läähättäen epätoivoisesti, sähisten ja huojuen onneton nuori kettu syöksyi pakoon heittäytyäkseen maahan ja piehtaroidakseen sammalessa ja lehdissä, yskien ja hurjasti käpälillään raadellen suutaan ja silmiään, koettaessaan päästä irti hirveästä, tukahduttavasta, tahmeasta aineesta. Mutta haisunäätä, kääntymättä luomaan edes halveksivaa silmäystä masentuneeseen vastustajaansa, kuljeskeli välinpitämättömänä karjapolkua pitkin, pelkäämättä maailmaa.

Mitä Punakettuun tulee, kului monta minuuttia ennen kuin se saattoi hengittää tyynesti. Pitkän aikaa se kieriskeli lehtien ja sammalen keskellä, kovasti hangaten naamaansa, alinomaa nousten vaihtamaan paikkaa, kunnes maa metrien laajuudelta oli haisunäädän lemun läpitunkema. Sitten se lähti multaiselle penkereelle ja uudisti siellä kuivat kylpynsä, kunnes sen naama oli niin puhdas, että se voi hengittää tukehtumatta ja saattoi taas edes jonkin verran nähdä poltetuilla silmillään.

Tämän tehtyään se palasi arkana kotiin pesälle — ja sai tällä kertaa vastenmielisen ja ehdottomasti paheksuvan vastaanoton. Emo seisoi itsepintaisesti oviaukossa ja murisi sille selvän kiellon. Nöyryytettynä ja ylen surullisena sen täytyi mennä pesän yläpuolella olevaan koloon katajapensaan alle, missä hänen urhea isänsä ennen häntä oli nukkunut. Kolmen surkean päivän aikana sen ei sallittu astua kotiluolaan, eipä edes tulla muuta perhettä lähellekään. Puolueettoman arvostelijan olisi silloinkin ollut pakko myöntää, että se oli kaikkea muuta kuin herttainen. Mutta kyllä onkin kysymyksessä hyvin ilkeä haju, jos se kerran kettua vaivaa.

Niinä päivinä, jolloin haisunäädän kirous lepäsi raskaana sen yllä, se huomasi tästä onnettomuudestansa kuten useimmista muista olevan hyötyä. Pyydystely muodostui ilmeisesti helpommaksi, sillä sen haju petti pienet metsäneläimet. Ne tiesivät, että haisunäätä oli aina hyvin hidas liikkeissään, ja siksi kernaasti antoivat tämän näkymättömän pyydystelijän, joka lemusi haisunäädältä, tulla loikkausmatkan päähän. Täten Punakettu sai korvauksen karsimastaan surullisesta vastoinkäymisestä. Nyt näytti siltä kuin heti olisi kiitänyt sana kautta metsän, että oli liikkeellä muutamia nopeajalkaisia haisunäätiä, jotka harppasivat hurjasti kuin metsäkissat. Ja siitä lähtien kaikki Ringwaakin maan haisunäädät huomasivat, että pyydysteleminen oli heille vaikeampaa kuin ennen.

Sillä välin emoa alkoi suuresti hermostuttaa se, että kahdella hänen poikasistaan oli taipumus kulkea ryöstelemässä laaksoissa maatalon läheisyydessä. Se oli koettanut jollakin tavoin, osaksi esimerkin ja osaksi epäilemättä yksinkertaisen kielen avulla, joka ovelasti välttää ihmisten huomiota, teroittaa niille, miten tuhoa tuottavaa ja mieletöntä oli käydä käsiksi ihmisten omaisuuteen. Helppo pyydystäminen, niin se ilmoitti niille, ei aina ollut hyvää pyydystämistä.

Nämä opetukset tekivät vaikutuksensa Punaketun teräviin aivoihin. Mutta sen veljen ja sisaren mielestä ne olivat typeriä. Mitä varten ankat ja kananpojat olivat olemassa, ellei kettujen ravinnoksi? Ja mitä varten oli maanviljelijöitä, ellei juuri poistamassa kettujen puutteita, hankkimalla niille kananpoikia ja ankkoja? Huomatessaan jälkeläistensä taipumusten suunnan vanha viisas emo päätti luopua luolan vaarallisesta naapuristosta ja viedä pienen perheensä kauemmas metsään pois kiusausten piiristä. Mutta ennen kuin se oli täysin vakuuttunut muuton välttämättömyydestä, ratkaistiin asia hyvin kovakouraisesti — ja Punakettu sai uuden terveellisen opetuksen.

Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä iltana vähäistä ennen auringonlaskua Punakettu istui eräällä kummulla katsellen lähintä karjapihaa ja tarkaten ihmisten ja kotieläinten hommia. Se istui koiran tavoin takakintuillaan, pää kenossa, kieli näkyen puoliavoimien leukojen välistä, ollen mielenkiintoisen tarkkaavaisuuden perikuva. Se näki kaksi miestä työskentelemässä pellolla aivan pienen, harmaan talon takana. Se näki suuren mustankirjavan sekarotuisen leikittelevän hurjana päivänpaisteisella, lastuisella pihalla keltaisen sekasikiön kera, joka oli tullut naapuritalosta tervehtimään. Se näki parven lihavia, laiskoja ankkoja pulikoimassa hevoslammikossa ladon takana. Se näki myös joukon isohkoja kananpoikia, ja se ajatteli kaihomielin, kuinka helposti saatavaa riistaa ne olisivat kömpelöimmillekin ketuille. Se teki epämääräisen päätöksen tutkistella tarkasti ihmisiä, jotta voisi heitä käyttää hyväksensä antautumatta liian suureen vaaraan.

Katsellessaan se huomasi pienen punaisen hahmon hiipivän varkain viidakon läpi lähellä niittyä. Se oli Punaketun varomaton veli, joka silminnähtävästi pyydysteli noita kananpoikia. Punakettu liikahti levottomasti, säikähtäen veljensä rohkeutta, mutta siitä huolimatta mielenkiinto myötätuntoisesti vireillä. Äkkiä tapahtui rynnäkkö ja hyökkäys, ja pieni punainen olento oli parven keskellä. Seuraavassa hetkessä se syöksyi takaisin viidakkoon, siipiään räpyttelevä kananpoika olan yli heitettynä; sillä välin muu parvi kauhusta rajusti kaakattaen pakeni päistikkaa karjapihaa kohti.

Äkillisen pelästyneen kaakatuksen kuultuaan koirat lakkasivat pihalla leikkimästä, ja pellolla olevat miehet katsahtivat työstään.

"Hitto vie, ellei se vain olekin kettu-lurjus!" huudahti yksi miehistä, isäntä — erämies, Jabe Smith nimeltä, jolle metsämaiden tuntemus oli opettanut sen erikoisen hätämerkin, jonka linnut päästävät ketun lähestyessä. "Kyllä se saa kalliisti maksaa tuon kananpojan, jos se sellaisen sai!" Ja nuo kaksi miestä riensivät taloa kohti, viheltäen koiria. Koirat tulivat heitä kohti hypellen innoissaan, tietäen hyvin, mitä hauskaa oli tekeillä. Miehet hakivat pyssynsä keittiöstä ja veivät koirat niityn poikki paikalle, missä kananpojat olivat olleet syömässä. Viidessä minuutissa rosvon jäljet keksittiin, ja haukkuen täyttä kurkkua koirat seurasivat niitä.

Talon takana kummulla vartiota pitävä Punakettu nosti korvansa pystyyn sointuvain, mutta pahaenteisten äänten kohotessa painostavaan ilmaan; mutta se tiesi, etteivät koirat häntä itseään ajaneet, joten se saattoi kuunnella enemmän tai vähemmän yliolkaisesti.

Uhkarohkea nuori kettu, joka oli vienyt kananpojan, pelästyi kuullessaan melun, jonka oli kintereilleen kiihottanut; mutta se oli rohkea, piteli kiinni saaliistaan ja samosi suoraa päätä pesälle kertaakaan pysähtymättä ajattelemaan, että tämä oli yksi hirveimpiä rikoksia koko ketun suvun syntiluettelossa. Vaikka se koetti juosta nopeasti yrittämättäkään salata jälkiään, sattui se kuitenkin onnekseen kulkemaan vähän matkaa kivikkoa, mihin jäljet eivät pystyneet, ja sitten yli puron sellaisella kohdalla, missä se oli leveä ja matala.

Täällä takaa-ajajat huomasivat olevansa täydellisessä pulassa. Jonkin aikaa ne kiertelivät sinne tänne, ja niiden iloinen yhteishaukunta vaimeni vihaiseksi valitteluksi. Sitten ne taas rupesivat haukkumaan ja kiitivät raivoissaan puron vartta alas menemättä sen yli. Ne olivat huomanneet uudet ketunjäljet; ja kuinka ne olisivat voineet tietää, että ne eivät olleet sen ketun jälkiä, joka oli ryöstänyt kananpojan?

Punakettu, joka yksinäisenä istui kummullansa, kuuli äänten yht'äkkiä muuttavan suuntaa ja tulevan meluten häntä kohti. Tämä ei aluksi sitä häirinnyt. Sitten yht'äkkiä tuo terävä kaukonäköisyys, joka muutamilla villieläinyksilöillä näyttää olevan, ilmaisi sille, että koirat olivat uusilla jäljillä. Ja ne olivat juuri hänen omilla jäljillään. Hän itse oli loppujen lopuksi se, jota ajettiin takaa. Punakettu ponnahti ilmaan tämän huomion aiheuttamasta pelästyksestä.

Sitten se juoksi jalat ojossa ja vatsa maata viistäen, eloisana, punertavana viiruna, kiitäen oikopäätä pensasten läpi.

Kotiinpäin ei Punakettu juossut, vaan suoraan siitä poispäin. Hetken aikaa tämän kokemuksen kauhu sai sen sydämen jyskyttämään niin rajusti, että se oli tukehtumaisillaan ja sen piti hidastuttaa kulkuaan aika ajoin. Siksi se huolimatta noista ylen nopeista puuskista ei kyennyt häätämään kimpustaan näitä kovaäänisiä takaa-ajajia. Kaikki tämä oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta kuin kauheassa unessa; ja ketun silmittömään pelkoon liittyi loukkauksen tunne, sillä se ei ollut millään tavoin syypää tähän onnettomuuteen.

Purolle tullessa — joka tähän vuoden aikaan oli matala, muodostaen lammikoita ja polveilevia kanavia — ketun suuri pelko sai sen unohtamaan voimakkaan vastenmielisyytensä kastumista kohtaan, ja se syöksyi päistikkaa puroon. Mutta pysähtyessään keskellä puroa hiekkasärkälle tuli peritty tieto ja oma viisaus ajoissa sen avuksi. Toista rantaa tavoittelematta se kääntyi ja kulki suoraan keskiuomaa ylöspäin, hypellen märältä kiveltä toiselle ja huolellisesti välttäen sellaisia paikkoja, joihin jäljet saattoivat jäädä. Virta oli täynnä polvekkeita, ja kun koirat saapuivat sen äyräille, oli pakolainen poissa näkyvistä. Sen jäljetkin olivat kadonneet tykkänään maan pinnalta. Yltympäri yhä laajenevassa ympyröissä juoksivat koirat virran kumpaakin rantaa, etsien kadonneita jälkiä. Lopuksi ne luopuivat yrityksistään noloina ja kyllästyneinä.

Punakettu kulki edelleen ylös virran uomaa täyden mailin verran kauan sen jälkeen, kun se tyydytyksekseen oli huomannut, että takaa-ajo oli lopussa. Sitten se teki pitkän poikkeuksen harjun kallioiselle harjalle, lepäsi hetken pensaan alla ja laskeutui varhaisessa kuunvalossa taas kotiluolaan. Täällä se tapasi huimapäisen veikkonsa rehennellen siitä, että oli vaikeudetta välttänyt koirat ja tuonut riemuiten herkullisen saaliinsa kotiin. Mutta emon se tapasi niin levottomana ja pelokkaana, ettei se lainkaan tahtonut mennä pesään, vaan mieluummin nukkui taivasalla katajapensaan juurella, ennen kuin lähti öiselle pyydystysmatkalle. Tänne Punakettu kääriytyi sen vierelle, kun taas muut kaksi poikasta huolettomina tietämättömyydessään pysyivät vanhassa kotipesässä.

Sinä yönä Punakettu tyytyi tavoittelemaan hiiriä kotirinteensä pienellä viljelemättömällä niityllä. Sen palatessa kotiin harmaanpunertavassa aamunkoitossa emo ja sisko olivat jo tulleet takaisin ja nukkuivat juuri pesän oven ulkopuolella suojaisan pensaan alla. Mutta voitonriemuinen nuori kananpojanpyydystäjä oli vielä poissa. Pian kohosi tyyneen tuoksuvaan ilmaan koirien äänten tuhoisa sointu, hiljaisena ja kaukaisena, mutta merkitykseltään varmana. Keltainen sekasikiö ja mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen olivat taas jäljillä. Mutta kenen? Se oli kysymys, joka askarteli pikku perheen jäsenten aivoissa, kun ne kaikin istuivat häntäsutiensa päällä, höristelivät korviansa ja kuuntelivat.

Hämmästyttävän nopeasti ääni kovenemistaan koveni tullen suoraan pesää kohti. Vanha viisas emo ei saattanut erehtyä tilanteesta. Sen ajattelematon ja itsepintainen pentu oli jälleen saattanut koirat jäljillensä ja johti ne tänne kotiturvaan. Äkeissään ja pelästyneenä se hypähti seisaalleen, syöksyi pesään ja sieltä ulos jälleen ja ravasi moneen kertaan sisäänkäytävän ympärillä. Punakettu ensiksi ja sitten sen vähemmän neuvokas sisar rupesivat pitämään samaa peliä, jonka merkitystä alkoivat hämärästi käsittää. Sitten kaikki kolme syöksyivät mäenrinnettä ylös ja tulivat tutulle pensaiselle pengermälle, jolta voivat katsella kotiinsa päin.

Vain minuutin tai kaksi ne olivat katselleet, kun näkivät mielettömän pakolaisen juoksevan läähättäen ylös törmää ja sukeltautuvan pesään. Aivan sen kintereillä olivat haukkuvat koirat, joiden yhteishaukunta nyt oli varsin erilaista, kärsimättömyyden ja ilon sekaista melua, kun vihdoin olivat saaneet ahdistetuksi saaliinsa pesään. Mustankirjava sekarotuinen rupesi oikopäätä penkomaan raivokkaasti sisäänkäytävän suulla, toivoen voivansa raivata tien sisälle ja lopettaa koko jutun muitta mutkitta. Mutta sekasikiö piti parempana odottaa miehiä, joiden hän tiesi pian saapuvan ja savulla karkoittavan vangin pesästä. Se tyytyi istumaan oven edessä, katsellen toverinsa turhaa työtä ja aina silloin tällöin korottaen äänensä siten opastaen metsämiehet paikalle.

Sillä välin vanha viisas kettuemo tuolla ylhäällä pengermällä tiesi yhtä hyvin kuin se, mitä pian tapahtuisi. Haluamatta jäädä odottamaan murhenäytelmän välttämätöntä päätöstä se hiipi masentunein mielin pois ja vei kaksi jäljellä olevaa pesyeensä jäsentä harjun yli, seuraavan leveän laakson poikki ja kauas ylös yksinäisen ja jylhän Ringwaakin rinnettä, missä niillä olisi aikaa kehittyä voimakkaiksi ja taitaviksi, ennen kuin ryhtyisivät taisteluun ihmistä vastaan.

4. luku

YKSIN MAAILMASSA

Muutamia päiviä tämän äkillisen maanpaon jälkeen pienentynyt perhe kuljeskeli ilman vakinaista pesää, tuntien olevansa tuuliajolla. Saaden kummallisen uhman tai koston puuskan tai kenties siksi, että kävi tuona hetkenä pitkästä pidättäytymisestä kärsimättömäksi, kettuemo vei kaksi poikastansa sinipunaisen auringonlaskun aikana tuimalle ryöstöretkelle erään etäisimmän maatalon karjapihaan.

Se näytti häikäilemättömän rohkealta; mutta vanha kettu tiesi, ettei tässä talossa ollut koiria, lukuunottamatta pientä mitätöntä rakkia, ja se tiesi myöskin, ettei isäntä ollut mestari pyssyn käytössä.

Kaikki oli rauhallista pienen karjapihan ympärillä. Kultaisessa sinipunervassa valossa näyttivät lastuinen piha ja aitan ja vajan rosoiset, tuulenpieksemät katot ihmeellisiltä. Ankat keikkuivat räkättäen märässä liejussa vesialtaan ympärillä, jonne oli tipahtanut muutamia jyviä. Uniset kananpojat kerääntyivät vajan avoimelle edustalle oikoen kaulojansa tyytyväisinä äännähdellen, ja hyppäsivät yksitellen orrellensa. Viettävältä laitumelta kuului alas laskettujen puomien kolinaa ja lehmänkellojen pehmeää kalkatusta, kun lehmät päästettiin pois lypsyltä.

Tätä turvaisaa rauhaa häiritsivät nyt nuo kolme kettua, jotka hiljaa hyökkäsivät esille tallin takaa. Ennen kuin ahkerat ankat ehtivät säikähtääkään tai uniset kananpojat lentää vaaraa pakoon, oli vihollinen jo niiden joukossa, hyökäten sinne tänne ja katkoen hampain hentoja, höyhenpeittoisia kauloja. Paikalla syntyi hirmuinen melu, kun kaikki kirkuivat ja kaakattivat; sitten kuului rakin kimeää haukuntaa, joka seurasi lehmiä laitumella, ja maanviljelijän vihaista huutoa, kun tämä äärimmäisen nopeasti juoksi alas laiduntietä.

Rosvot eivät välittäneet vähääkään luskuttavasta rakista, mutta niitä ei haluttanut odottaa vihastuneen maanviljelijän tuloa. Lopetettuaan edes joitakin valitusääniä taittamalla kymmenkunnalta kanalta ja ankalta niskat jokainen viskasi lihavan saaliin selkäänsä ja hölkkäsi verkalleen tiehensä perunamaan ruskeiden vakojen poikki metsää kohti. Juuri katoamaisillaan oksien alle kaikki kolme kääntyivät katsomaan maanviljelijään, joka seisoi vesikaukalon luona ravistellen nyrkkiänsä rosvoille voimattoman ja lapsellisen raivon vallassa.

Tämä rohkea urotyö näytti tavallaan hajoittavan pienen perheen. Tähän aikaan nuo kaksi poikasta näyttivät huomaavan kykenevänsä olemaan täysin riippumattomia ja luottamaan vain itseensä; ja ikään kuin samalla hetkellä emo jollakin ovelalla tavalla hellitti vaikutusvaltansa ohjaksia. Kaikki kolme kävivät välinpitämättömiksi toisilleen; ja ilman mitään väärinkäsitystä tai pahansuopuuta kukin lähti kulkemaan omaa tietänsä.

Punakettu rohkeasti luottaen omaan taitoonsa, käänsi kasvonsa mäenrinteen töyrästä, vanhaa katajapensaan takana olevaa pesää ja pientä hiirien asustamaa niittyä kohti ystävällisen puron rannalla.

Lähetessään vanhaa kotia surullisten tapahtumain muisto tuoreena mielessään Punakettu kulki hyvin varovasti, ikään kuin olisi luullut koirain yhä olevan siellä. Mutta se havaitsi tietysti, että siellä oli vain täysi autius. Kuiva rinne lepäili auringon lämmössä, siellä täällä hajallaan olevat katajapensaat seisoivat pistävinä ja tummina kuten ennenkin, ja näkymättömänä lehtiverhonsa takana lähellä oleva puro solisi miellyttävästi kuten ennenkin pienten putoustensa ja särkkiensä yli vyöryen. Mutta siinä, missä ennen oli ollut kodin pyöreä, tumma ovi-aukko, oli nyt ammottava kolo tuoreessa punaisessa mullassa. Pesää oli kaiveltu pohjia myöten.

Ollen jonkin verran mietiskelijäkin nuorella tavallaan, jota ei lainkaan tunne häirinnyt, Punakettu valtasi uudelleen töyrään. Toistaiseksi se asettui pensaan alle töyrään huipulle, missä sen isällä oli ollut tapana nukkua. Se tiesi töyrään hyväksi paikaksi ketun oleskella, se kun oli lämmin, kuiva, eristetty ja helposti kaivettavissa. Hyvin suojaisesta paikasta toisen katajapensaan juurelta, töyrään äärimmäisestä alapäästä ja aivan poissa vanhan pesän näkyviltä se keksi toisen pesän talviasunnokseen.

Kokeileminen ja ruoan hankinta anastivat Punaketun ajan siihen määrin, ettei sillä ollut tilaisuutta tuntea yksinäisyyttä. Jokainen päivän tai yön tunti, jonka se voi säästää nukkumisajastaan, oli täynnä mielenkiintoa.

Suvi oli ollut lempeä, kaikille metsän asujamille suopea, ja nyt vilisi salaista elämää punaisissa ja sahraminkeltaisissa metsissä. Ruskeat oravat hyppelivät kaikkialla näreikössä isojen puiden alla valkoiset, untuvanpehmoiset hännät liepsahdellen pienten puuterihuiskujen tavoin. Somat metsähiiret, kepeinä kuin varjot, kiitivät vikisten ruskeitten puunjuurien lomissa, kun taas jokaisella ruohoisella metsäaukiolla tai ruskealla niittyviilloksella peltohiiret ja villit pienet päästäiset riensivät laumoittain. Peltokanapoikueet ryöpsähtelivät alas kullankeltaisen koivun kylkiä pitkin, ja niiden ruskeat, vahvat siivet pitivät iloista, mutta joskus pelottavaakin hälyä; ja synkkien mäntyjen latvoissa alempien peltojen reunamilla vaakkuivat varikset. Tässä väkirikkaassa maailmassa Punaketun oli niin helppo metsästää, että sillä oli aikaa yhä tutkia ja koota kokemuksia.

Tähän aikaan uteliaisuutta kiihottivat erikoisesti ihmiset ja heidän tapansa, ja suuren osan ajastaan se vietti maatalojen liepeillä katsellen ja tutkistellen. Mutta sen viisaat, nuoret aivot eivät milloinkaan unohtaneet eräitä tiettyjä varokeinoja. Sen jälkiä ei näkynyt lainkaan laakson peltojen ja mäenrinteellä olevan pesän välillä. Ennen kuin se laskeutui tasankomaille, sillä oli aina tapana kiivetä mäki, mennä erään vuorenharjanteella olevan kalliokielekkeen poikki ja kulkea sitten yli suuren kivikon, missä sen jäljet hävisivät ja laskeutuessaan näyttivät aina tulevan toisesta laaksosta Ringwaakin alapuolelta.

Lisäksi kun se saapui maatalolle, niin se päättävästi jätti huomioonottamatta ankat, kalkkunat, kananpojat, — jopa ylenpalttisessa viisaudessaan rotat ja hiiretkin, jotka usein oleskelivat pihalla ja aumoissa. Kuinka se saattoi tietää, että rotat, jotka nauttivat ihmisen heinäsuovan vieraanvaraisuutta, olisivat tälle vähemmän mieluisia kuin kananpojat, jotka asustivat hänen vajassaan? Sillä ei ollut aikomustakaan vetää kokemattomaan niskaansa sen olennon kostoa, jonka valtaa se ei vielä ollut oppinut määrittelemään. Siitä huolimatta, löytäessään puun alta hedelmäpuutarhan takaosasta joukon täyteläisiä madonsyömiä luumuja, se ei lainkaan epäröinyt herkutella noilla mehevillä makeisilla. Sillä sen aivoihin ei ollut vielä tunkeutunut ajatus, että ihminen saattoi välittää sellaisista elottomista esineistä.

Toinen tärkeä varokeino, jonka tämä nuori ihmisen ja hänen tapojensa tutkija hyvin huolellisesti otti huomioon, oli poissa pysytteleminen siitä talosta, missä keltainen sekarotuinen asui. Se oli pääasiallisin vaaran aihe. Suurta mustankirjavaa sekarotuista, jonka vainu ei ollut yhtä tarkka, se ei niin kovasti pelännyt. Mutta kun se näki noiden kahden koiran telmivän yhdessä, silloin se tiesi, että luonnollisin asia maailmassa oli jonkinlainen metsästysretki; ja silloin se lähti kiireen vilkkaa etsimään turvatumpaa ympäristöä. Koiria kohtaan yleensä sillä ei ollut oikein tietoista vastenmielisyyttä, sellaista kuin sen serkulla sudella; mutta näitä kahta koiraa se pelkäsi ja vihasi erikoisesti. Milloin se vain, katsellessaan jostakin noista lukuisista tähystyspaikoistaan tai vahtitorneistaan, näki nuo kaksi kiihkeästi nuuskimassa hänen vanhoja, kuluneita jälkiään — niitä oli hajallaan ympäri laakson — silloin suippo, tumma kuono heti meni kostonhalun ja ivan kurttuihin. Sen pettämättömään muistiin kasvoi kauna, joka jonakin päivänä tilaisuuden tullen oli vaativa ankaran korvauksen.

Niiden eläinten joukossa, jotka nuoren ketun mielessä liittyivät ihmiseen, oli vain yksi, jota se pelkäsi.

Kun se eräänä päivänä hiiviskeli puutarha-aidan varjossa, kuuli se aivan yläpuoleltaan terävän, ilkeän, sähisevän äänen, joka samassa hetkessä muuttui erittäin kostonhimoiseksi murinaksi. Kovasti pelästyen kettu hypähti taapäin ja katsahti ylös. Siellä aidan päällä hiiviskeli pieni, harmahtava, mustajuovainen eläin, jolla oli pyöreät kasvot, ympyriäiset, vihertävät, tuijottavat silmät, pitkä untuvanpehmoinen kaula ja korkeaksi kaartunut selkä.

Tuon ilkeän äänen kuullessaan ja nähdessään noiden raivokkaiden silmien tuijotuksen Punakettu muisti sen kauhean päivän, jolloin ilves oli hyökännyt hänen kimppuunsa tiheiköstä. Tämä sylkevä, uhmaileva eläin tuolla aidalla ei tietenkään ollut läheskään ilveksen kokoinen; ja Punakettu tunsi varmasti olevansa paljoa enemmän kuin tasavertainen vastustaja sille julkitappelussa. Kettua ei kuitenkaan haluttanut ryhtyä sitä koettelemaan. Jonkin sekunnin se seisoi silmäillen vierasta hermostuneesti. Silloin kissa, aavistaen sen tuumat, kulki hitaasti eteenpäin aidalla, sähisten vimmatusti ja naukuen mitä ilkeimmästi. Punakettu pysyi paikallaan, kunnes pelottava olento oli viiden tai kuuden jalan päässä siitä. Sitten se kääntyi ja livisti häpeälliseen pakoon; ja samalla hetkellä kun se oli mennyt, kiiti kissa päistikkaa taloa kohti, kuin olisi vihollislauma sitä ajanut takaa.

Niiden ihmisolentojen joukossa, joita Punakettu tähän aikaan huvikseen katseli, oli kaksi, jotka tekivät siihen erikoisen vaikutuksen ja jotka se tykkänään eristi mielessänsä kaikista muista. Toinen näistä oli isäntä, erämies Jabe Smith, jolla oli mustankirjava sekarotuinen, — hän, jonka harhahauli oli aiheuttanut Punaketun isän kuoleman. Tätä seikkaa Punakettu ei luonnollisesti tietänyt, eikä se todellakaan, se täytyi myöntää, olisi siitä suuresti piitannutkaan, jos olisikin sen tietänyt. Siitä huolimatta nuori kettu oivalsi oveluudessaan, että tämä Jabe Smith oli uutisasutuksen kaiken muun väestön joukossa erikoisen vaarallinen ja leppymätön vihamies — ihminen, jota piti uutterasti tutkistella, voidakseen häntä vältellä.

Juuri Jabe Smithiltä turkkiniekka nuori tutkija sai ensimmäisen käsityksen pyssystä. Se näki miehen tulevan ulos talosta pitkä musta keppi kädessään ja tähtäävän päänsä päällä lentelevää sorsaparvea kohti. Se näki punaisen liekin ja sinivalkoisen savun tuprahtavan mustan kepin päästä. Se kuuli kauhean ukkosenjyrähdyksen, joka pamahteli ja ulvoi kallioitten välissä. Ja se näki yhden sorsista kääntyvän ympäri lennossaan ja syöksyvän päistikkaa alas maahan.

Niin, ihan varmasti tämä mies oli hyvin vaarallinen. Ja kun kettu muutamia iltoja myöhemmin värin häipyessä kolealta syystaivaalta näki miehen sytyttävän tulen lastuista karjapihalla, keittääkseen perunoita sioille, kasvoi sen pelko ja ihmetys kymmenkertaiseksi. Punakeltaiset kielet, jotka hyppelehtivät ilkeästi mustan astian ympärillä — kauheat olennot, jotka ihmiskäden kosketus manasi esiin lastuista — olivat ilmeisesti sukua sille punaiselle, joka oli lennähtänyt kepin päästä ja tappanut matkaavan sorsan. Silloinkin, kun Punakettu oli poissa toisessa laaksossa pyydystämässä tai makasi kiemurassa turvallisena katajapensaansa alla töyräällä, sitä vaivasivat arvelut tuosta tulimiehestä. Se ei tuntenut olevansa turvassa koskaan muulloin paitsi silloin, kun se omin silmin näki, mitä tuo salaperäinen olento puuhasi.

Toinen ihmisolento, jota Punakettu kunnioitti mielenkiinnolla, oli Poika. Poika asui eräällä etäisemmällä maatilalla, joka oli suurimpia ja kukoistavimpia ja varustettu kaikella, mitä takalistotilalla pitääkin olla, mutta koiraa siellä ei sattumoisin ollut. Pojalla oli kerran ollut koira, hyvin viisas mäyräkoira, johon hän oli kiintynyt niin suuresti, että kun se kuoli, sen paikka pidettiin kunnioituksesta täyttämättä. Hän oli rohkea, vakavan reipas poika, joka oleskeli paljon itseksensä, leikki yksin ja piti uimisesta, kanootilla soutamisesta, luistelusta, ratsastuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä pani lihakset voimakkaaseen toimintaan ulkosalla; lisäksi hän tutki ahkerasti yhtä paljon kirjoja kuin lumoavaa erämaaelämää ympärillänsä. Mutta kaikista näistä hommista oli eränkäynti se, joka suurimmassa määrin anasti hänen mielenkiintonsa.

Hän liikkui metsissä yhtä äänettömästi kuin itse metsäeläimetkin, näki yhtä terävästi, kuuli yhtä herkästi kuin ne. Ja koska hän oli hiljainen eikä halunnut tappaa ja kun hänen siniset pojansilmänsä olivat niin luotettavat, niin monet metsänväestäkin rupesivat katselemaan häntä omituisen pelottomin silmin. Ei niin, että lauhkeimmat niistä olisivat hänestä vähääkään piitanneet, paremmin kuin kestään muustakaan ihmisestä; mutta päästessään suuresta pelostansa häntä kohtaan ne kävivät välinpitämättömiksi. Siksipä hänellä oli tilaisuus tarkata monia mielenkiintoisia elämän pikkuseikkoja hiljaisessa, väkirikkaassa, salaisuuksia kätkevässä salomaassa, joka ihmisestä yleensä tuntuu autiolta.

Pojasta tuli Punaketun mielenkiinnon esine lähinnä Jabe Smithiä. Mutta tässä tapauksessa oli tuskin ollenkaan pelkoa ja vihamielisyyttä. Se piti Poikaa silmällä silkasta uteliaisuudesta, melkein kuten Poikakin olisi tarkastellut sitä, jos olisi saanut samantapaisen tilaisuuden. Punakettu ihmetteli nähdessään Pojan kuljeskelevan niin hiljaa läpi metsien, katsellen, kuunnellen, odottaen kuin jokin metsän omista asukkaista. Ja yrittäen ratkaista tätä vaikeaa arvoitusta antautui se noudattelemaan varovasti Pojan jälkiä — mutta niin taitavan varovasti, ettei sen läsnäoloa aavistettukaan.

Viikkomäärin Punakettu tällä tavoin yhä tutki Poikaa, milloin sillä oli vain siihen tilaisuutta. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin Poika sai tilaisuuden tarkastella Punakettua. Se tapahtui kummallisella tavalla.

Eräänä iltapäivänä, jonkin aikaa sen jälkeen kun Punakettu oli keksinyt ja syönyt hyvällä halulla maahan pudonneet luumut hedelmäpuutarhassa, se löysi sattumalta metsäviiniköynnöksen laakson reunalta, ja se oli täynnä kypsiä hedelmiä. Viiniköynnökset olivat harvinaisia Ringwaakin seuduilla; mutta tämä, joka kasvoi suojaisessa ja hedelmällisessä sopessa, oli lajinsa herkullinen näyte. Se oli kutoutunut käärmemäisin kiemuroin parin kuolevan puun ylle, ja sen hedelmärypäleet olivat mitä houkuttelevimman purppuranpunaiset.

Punakettu katseli tätä tuntematonta hedelmää ja oli mielessään varma sen hyvyydestä. Se muisti luumut ja vesi herahti sille suuhun. Yhden pikku tertun, joka riippui matalalla kiertelevässä viiniköynnöksen vesassa, se otti ikään kuin näytteeksi. Se maistui juuri siltä kuin se oli kuvitellutkin. Mutta muut noista halkeavista, purppuraisista rypäleistä riippuivat saavuttamattoman korkealla. Vaikka kettu olisi hypännyt pystysuoraan ylös ilmaan jännitetyin lihaksin ja ahnaasti sieppaavin leuoin, ei se olisi voinut tavoittaa ainoatakaan viinirypälettä. Se kiersi kiertämistään mahtavaa viiniköynnöstä, etsien hyökkäyspaikkaa. Sitten se yritti kiivetä, mutta turhaan. Punaketun yritykset tähän suuntaan olivat yhtä turhat kuin sen hyppäyksetkin; ja viinirypäleet saivat olla rauhassa.

Punakettu oli neuvokas ja sitkeä; mutta on tapauksia, jolloin neuvokkuus ja sitkeys käyvät ansaksi. Kettu istahti takajaloilleen ja pohti perinpohjin tilannetta. Yhdellä kohtaa se oli huomannut voivansa kiivetä puun runkoa pitkin viisi tai kuusi jalkaa niiden kiemuroiden avulla, joita mahtava viiniköynnös teki tukipuunsa ympärille. Tämä näytti kuitenkin hyödyttömältä, kun sillä kohdalla ei ollut viinirypäleitä saatavissa. Mutta se huomasi vihdoin paikan, johon voisi hypätä kiivettyään ensin niin korkealle kuin pääsisi — paikan, missä viiniköynnösrykelmä soisi sille jalansijan ja missä herkulliset marjatertut riippuivat aivan sen pään päällä. Se ei enää hukannut aikaa miettimiseen, vaan kiipesi, asettautui huolellisesti tasapainoasentoon, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.

Punakettu putosi turvallisesti rypäleiden keskelle. Mutta se, mitä kettu ei ollut ottanut lukuun tai edes arvannutkaan, oli viiniköynnösten joustavuus. Ne antoivat myöten joka suunnalle varsin kummallisesti ja oikullisesti. Muutaman sekunnin ajan kettu ponnisteli raivokkaasti pysyäkseen paikallaan, tarttuen kiinni kynsin hampain. Sitten se hyppelehtien ja nolattuna vaipui alaspäin läpi viiniköynnösten.

Mutta onnettomuudekseen se ei pudonnut maahan asti. Varsirykelmät, jotka eivät halunneet sitä kannattaa, näyttivät yhtäkaikki päättäneen, etteivät päästäisi sitä käsistään. Itsepäinen köynnöskiemura kiertyi sen toisen takajalan ympärille nilkan yläpuolelle pidellen kiinni pää alaspäin roikkuvaa kettua.

Kovaonninen seikkailija kiemurtelihe, koettaen hampain vapautua tuosta kovasta otteesta. Mutta joustava viiniköynnös ei päästänyt sitä voitolle, ja jokainen ponnistus veti paulan vain kireämmälle. Kun kettu totesi pulmallisen tilanteensa, valtasi sen pakokauhu. Se rupesi rajusti potkimaan, rimpuilemaan ja keikkumaan. Tämä sai aikaan kovan kahinan lehdistössä. Sitä se teki muutaman minuutin ajan, kunnes lopulta ylen uupuneena jäi riippumaan liikkumatonna, keinuen ruskeanvihreässä varjossa, kieli surkeasti riipuksissa ja silmät puoliummessa.

Juuri tällä hetkellä saapui paikalle sattumalta Poika. Hänen herkkä korvansa oli jo etäältä kuullut lehtien tavatonta kahinaa hetkellä, jolloin kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Hän lähestyi hyvin hiljaa hiipien, jottei menettäisi mitään mahdollista nähtävää, ja saapui paikalle juuri silloin, kun ansaan joutunut näytti olevan kuolemaisillaan. Vielä yksi pelon aiheuttama ponnistus vavahdutti nuoren ketun jäseniä; sitten, huomattuaan tilanteen toivottomuuden, se heittäytyi näennäisesti elottomaksi, silmät suljettuna kapealle raolle kuin kuolleella.

Säälin valtaamana Poika hyppäsi paikalle ja irrotti kierteen, pahoitellen sitä, ettei ollut tullut ajoissa, pelastaakseen kauniin eläimen hengen. Hän tunsi erikoista mielenkiintoa kettuihin ja ihaili niiden viisautta ja mielenmalttia. Harmaissa silmissä säälin ilme hän nyt piteli velttoa olentoa käsivarsillaan ja silitteli sen loistavaa, kirkasta rehevää turkkia. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta tarkastella niin värikästä kettua. Arvellen lopuksi, että hän nyt voisi saada oivallisen ketunnahan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia, hän kääntyi kotio viskaten ketun ruumiin huolettomasti olkapäälleen, takajaloista kiinni pidellen.

Mutta tällä hetkellä, juuri kun hän oli lähtemäisillään, hänen sielunsa silmiin välähti kuva suurista purppuranpunaisista viinirypäletertuista, jotka hän oli nähnyt silloin, kun hänen mielensä oli ollut liiaksi muuhun kiintynyt niitä huomatakseen. Voisiko hän jättää nuo kypsät rypäleet poimimatta? Ei, totisesti! Hän kääntyi takaisin innokkaasti, viskasi kuolleen ketun maahan ja rupesi herkuttelemaan, kunnes suu ja sormet olivat aivan punaiset. Kun hänen ruokahalunsa oli tyydytetty, jopa kyllästymiin saakka, hän täytti hattunsa ja tyytyväisyydestä huoaten katsahti lopuksi ympärilleen ottaakseen ketun selkäänsä. Hetkisen hän tuijotti hämillään hieroen silmiään. Kettu, jonka hän huolettomasti oli viskannut maahan, oli näyttänyt niin kuolleelta kuin näyttää voi. Mutta nyt siinä ei ollut mitään kettua. Koska hän ymmärsi metsän eläimiä, selvisi hänelle salamannopeasti, kuinka ovelasti häntä oli puijattu. Itsekseen tälle hiljaa naurahdellen hän meni kotiin ilman muuta voitonmerkkiä kuin hatuntäysi metsäviinirypäleitä.

5. luku

PUOLISON VALINTA JA VOITTO

Rajattoman pöyhistyneenä onnistuttuaan voittamaan Pojan viekkaudella
Punakettu pani nyt itsensä hieman vaaralle alttiiksi, käyden
uhkarohkeaksikin ja arvostellen ihmisen ylemmyyttä liian vähäiseksi.
Onneksi itselleen se kuitenkin sai pian oivan opetuksen.

Salaa se hiipi eräänä raikkaana aamuna Jabe Smithin jäljissä, kun tämä oli ulkona pyssyineen peltokanoja etsimässä. Näkymättömien siipien suhinan saadessa Jaben muuttamaan yhtäkkiä suuntaa hän näki kirkkaanpunaisen ketun katoavan viidakkoon. Jabe oli nopea pyssymies. Hän nosti pyssynsä ja laukaisi paikalla. Hänen panoksensa oli kuitenkin peltokanoille aiottu, ja ampumamatka oli pitkä. Muutamat pikku lyijyhaulit sipaisivat Punakettua kylkeen. Ne eivät tunkeutuneet syvemmäs kuin nahan alle; mutta isku säikäytti ja haulit pistivät perin ilkeästi.

Hämmentyneenä ja peloissaan kettu hypähti ilmaan. Oikosenaan, vatsa maata viistäen, se sitten pakeni punaisena viiruna nuorten, valkoisten koivunrunkojen lomitse. Päiväkausia sitä kiusasi kyljessä kipu ja syyhy, jota mikään ei voinut lieventää. Ja viikkomäärin se pysyttelihe visusti poissa ihmisten ilmoilta.

Tähän aikaan nuori kettu sai muutamia yllätyksiä. Eräänä aamuna, kun se sukeltautui esiin katajapensaansa alta varhaisimpina kalpeanpunaisen aamunkoiton hetkinä, se huomasi ihmeellisen, ohuen, kimaltelevan kuoren kuolleilla lehdillä, ja ruskeat ruohot tuntuivat jäykiltä ja haurailta sen askelten alla. Suuresti hämillään se nuuski huurretta ja maisteli sitä, mutta huomasi, ettei sillä ollut antaa kielelle tai nenälle mitään muuta kuin kylmän tuntua.

Ilmakin oli käynyt tavattoman kylmäksi, joten sen ajatukset palasivat sen kaivamalle pesälle. Sekä pakkanen että kimmeltävä huurre haihtui auringon noustessa korkealle; mutta Punakettu ryhtyi siinä paikassa valmistamaan pesäänsä. Sen jälkeen se asusti siinä ja unohti tykkänään katajapensaan alla olevan asuntonsa.

Vähän aikaa tämän jälkeen se tutustui ensi kertaa jääihmeeseen. Eräänä raikkaana, puolihämyisenä aamuna, kun ylempi taivas paraikaa puki ylleen aamunkoiton ensimmäisiä ruusutäpliä, kettu pysähtyi pienelle lammikolle juomaan. Se hämmästyi, kun turpa joutui kosketuksiin jonkin kovan, mutta näkymättömän aineen kanssa, joka asettui kuonon ja veden väliin. Ensiksi se peräytyi varovaisen epäilyn vallassa ja vilkuili joka taholle ympärilleen, nähdäkseen oliko jokin muukin hullusti maailmassa. Sitten se nuuski jäätä ja nuoli sitä tunnustellen; ja lopuksi, käyden rohkeammaksi, se sysäsi sitä niin kovasti kuonollaan, että jää murtui.

Tämä näytti selittävän arvoituksen sen tyydytykseksi, joten se sammutti janonsa ja lähti pyydystelemään. Mutta myöhemmin päivällä sattuessaan juomaan jälleen samalla lammikolla se hämmästyksekseen huomasi, että tuo outo, kova, näkymätön, murtuva aine oli tyystin hävinnyt. Se etsi sitä kiihkeästi ja oli kuin umpikujassa, kunnes löysi muutamia vielä sulamattomia jäännöksiä. Sen jälkeen se oli taas tyytyväinen, näyttäen ajattelevan, että ilmiö oli saanut varsin riittävän selityksen.

Tämä huurteen ja jään ihmetteleminen ei kuitenkaan ollut mitään sen vaivaavan hämmästyksen rinnalla, minkä aiheutti ensi lumen tulo. Vaivaloisen metsästysretken jälkeen, joka oli vienyt alkupuolen yöstä, kettu eräänä aamuna nukkui ohi päivännousun. Sen nukkuessa oli tullut lumi, peittäen maan noin tuuman paksuudelta. Kun kettu pisti kuononsa pesästä, oli pyry jo melkein lakannut, siellä täällä vain jokunen kevyt, myöhästynyt lumihiutale vielä laskeutui hiljaa alas.

Nähdessään ensimmäisen kerran maailman, josta kaikki väri oli äkkiä pyyhkäisty pois, Punakettu peräytyi hätkähtäen — se katosi todella aivan pesänsä pohjille saakka. Häikäisevä ja selittämätön valkeus kauhistutti sitä. Parissa minuutissa kuitenkin uteliaisuus palautti sen rohkeuden, ja se tuli takaisin ovelleen. Mutta edemmäksi se ei uskaltanut. Pistäen varovasti päänsä ulos se katseli joka suunnalle. Mitä tuo valkoinen aines oli, joka peitti kaikki paitsi alastomat, ryhmyiset oksat? Ketusta se näytti höyheniltä. Jos niin oli, oli täällä varmasti ollut suuri metsästys. Mutta ei; ketun kuono ilmoitti sille pian, ettei ollut kysymys höyhenistä.

Nyt se otti sitä vähän suuhunsa ja hämmästyi huomatessaan, että se katosi melkein hetkessä. Viimein se astui ulos tehdäkseen tarkempia tutkimuksia. Mutta harmikseen Punakettu huomasi jalkojensa tulevan märiksi ja kylmiksi. Se kammosi jalkojen kastumista, joten se nopeasti pujahti takaisin pesään ja nuoli ne kuiviksi.

Tunnin tai runsaamminkin Punakettu jurotti ja kummasteli kuivassa pakopaikassaan. Kun sitten ilma leutoni, niin lumi suli paikotellen; kettu tuli ulos ja asteli arkaillen. Mutta aamukauden se oli niin ihmetyksissään, ettei voinut pyydystelläkään. Vasta myöhään iltapäivällä nälkä sai sen unohtamaan sen selittämättömän seikan, joka oli muuttanut maailman muodon, ja pakotti sen taas vakavaan toimintaan. Mutta kun noin kymmenen päivää myöhemmin lumi todella tuli jäisen huurteen kintereillä, oli kettu täysin sopeutunut siihen ja kohteli myrskyä ja pakkasta kumpaakin verrattoman välinpitämättömästi.

Koko tänä aikana Punakettu ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt emoansa tai siskoansa, vaikka se silloin tällöin oli kulkenut niiden jälkien yli, tuntien ne erehtymättä hajusta. Niitä jälkiä se nuuski aina mielihyvällä. Heimolaistensa tavoin silläkin oli halu välttää seuraa, joka helposti aiheutti eripuraisuutta. Sitä paitsi sitä ei lainkaan haluttanut houkutella asiaankuulumattomia alueelle, jota se nyt piti omana erikoisena piirinään. Niin nuori kuin olikin, se oli kuitenkin siksi voimakas ja kaunismuotoinen, että se hyvin kävi oivasta vuoden vanhasta eläimestä. Ja se oli varsin valmis taistelemaan luuloteltujen oikeuksiensa puolesta.

Mutta tämän rauhaisan vapauden saattoi tuskin olettaa kestävän niin, ettei siitä vaadittaisi maksua. Punakettu omisti jotakin, jota monet metsän eläimet kadehtivat — nimittäin pesän, joka oli turvaisa, kuiva ja lämmin. Ketun poissa ollessa olivat sitä tutkineet erilaiset hiipivät kulkijaeläimet — kärppä, murmeli, vesikko ja musta käärme — mutta ne olivat kaikki pitäneet huolta siitä, että olivat sieltä poissa ennen omistajan paluuta. Eräs vanha, äreä murmeli, taistelussa arvettunut veteraani, joka oli yhtä urhea kuin huonotuulinenkin, meni niin pitkälle, että asettui pesän suulle, aikoen taistella sen omistamisesta. Mutta Punakettu sattui olemaan poissa pitkällä metsästysretkellä toisessa laaksossa. Ja kun vanha murmeli oli odottanut parisen tuntia turhaan, niin sen rohkeus häipyi. Se muisti olevan toisiakin pesiä, ellei varastettavissa, niin ainakin kaivettavissa. Ja muisti lisäksi, että sodan seuraukset olivat epäillyttäviä. Se vaelsi alas lähimmälle naurismaalle, missä mustankirjava sekarotuinen sen ryöstöretkellänsä saavutti ja tappoi suurenmoisen tappelun jälkeen. Eikä Punakettu aavistanutkaan, miltä vakavalta taistelulta se oli säästynyt. Voimakas ja viisas kun oli, se epäilemättä olisi voittanut; mutta arpia se siitä olisi kantanut ruumiissaan.

Kun Punakettu eräänä päivänä juosta hölkytti kotiin tyytyväisenä peltokana hampaissaan, huomasi se toisen ketun veresten jälkien vievän ihan edellänsä suoraan pesälle. Nuuskien niitä se älysi, että vieras oli outo. Ja heti epämääräinen vastenmielisyys sai karvat nousemaan pystyyn ketun selässä. Sen mielestä jokainen vierailu oli ainakin tunkeilemista, ellei suoranainen hyökkäys. Se kiiruhti ylös katajapensaalle ja huomasi tungettelijan seisovan puoleksi pesän suusta ulkona, korvat humussa, hampaat näkyvissä, julkeata uhmaa kapeiksi siristettyjen silmien välkkeessä.

Punaketun sydäntä paisutti tähän asti tuntematon intohimo, jossa oli sekaisin loukkausta ja villiä raivoa. Pudottaen peltokanan suustaan se hyökkäsi hiljaa tunkeilijan kimppuun, joka kohtasi toisen kylläkin kernaasti juuri katajapensaan alapuolella. Ei siinä kinasteltu asemasta, vaan molemmat kävivät heti toisiinsa käsiksi, kumpikin hampain ja käpälin; ja punaisena, karvaisena pallona ne kierivät kolmen metrin verran rinnettä alas. Täällä ne iskeytyivät tuimasti kiveä vasten, Punaketun päällimmäisenä raadellessa pahasti vihollisensa kaulaa sivulta.

Kiveä vasten puristettuna oli kutsumaton vieras tappelussa aivan alakynnessä. Sen oma niin kuin vastustajankin veri vuoti silmiin, puoleksi sokaisten ne. Äkkiä se päätteli olleensa väärässä — ja katui nopeasti. Ankarasti läähättäen ja kiemurrellen se vääntelihe ylös, luikahti Punaketun takajalkojen lomitse ja puikki tiehensä. Punakettu kääntyi, katseli sitä hetkisen ja ryntäsi sitä kohti jälleen. Vieras ei pysähtynyt puolustamaan tai antamaan selitystä, vaan loikkasi suoraa päätä lähimmän pensaan yli ja laukkasi viidakon läpi vauhdilla, joka osoitti sen päätöksen vilpittömyyttä. Punakettu seurasi lähes sadan metrin matkan ja sitten, ylen ylpeänä voitostaan, palasi pesälle nuolemaan haavojansa.

Lähemmäs viikon perästä tämän yhteentörmäyksen jälkeen ilmestyi toinen vieras kettu. Punakettu oli juuri lähdössä iltapäiväpyydystelylleen, kun se näki vieraan pysähtyvän epäröiden viidakon laitaan noin kahdenkymmenen metrin päähän pesän alapuolelle. Sen karvat nousivat nopeasti pystyyn, ja sievästi se sipsutteli varpaillaan julman epäkohteliaana ja valmiina uuteen tappeluun. Mutta vieraan ryhdissä ei näkynyt minkäänlaista vihamielisyyttä. Se ilmaisi pikemminkin epävarmuutta ja paon aikeita.

Niinpä tapahtui, että kun Punakettu läheni sitä, hänen vihamielisyytensä alkoi lauhtua, kunnes hänen lähenemisensä johtui melkein yksinomaan halusta saada selville, mitä vieras tahtoi. Äkäisen pystyt harjakset niskassa ja harteilla painuivat alas ja vaarallinen välke hävisi sen vilkkaista silmistä. Varpaisillaan odotteleva vieras näytti koko ajan olevan aikeissa paeta, mutta se ei sitä tehnyt, vaan katseli yhä olkansa yli Punaketun lähenemistä.

Kun Punakettu huomasi olevansa kuuden metrin päässä arasta vieraasta, niin se pysähtyi ja istahti maahan, pää kenossa, suu puoliavoinna, kieli suusta riippuen, naama suopean, mutta innokkaan mielenkiinnon perikuvana. Vieras, naaraskettu, nähtävästi taas jonkin verran tyyntyneenä, uskalsi nyt itsekin istahtaa maahan, kääntyen niin, että oli Punakettuun päin. Tässä asennossa ollen ne silmäilivät toisiansa hiljaa minuutin tai pari hyväntahtoisina molemmin puolin. Sitten Punakettu hypähti reippaasti pystyyn, hölkytti vieraan luo ja nuuski sitä sydämellisesti. Molemmat näyttivät ylen tyytyväisiltä tapaamisen johdosta. Hypeltyään yhdessä muutaman minuutin ajan ja ajettuaan toisiaan ne kulkivat rinnatusten viidakon halki, nähtävästi haluten ruveta pyydystelykumppaneiksi.

Täynnä ylpeyttä ja riemua, joka oli aivan uutta Punaketun sydämelle, se juosta hölkytti eteenpäin katse kiinnitettynä vierellä kulkevaan hentoon toveriin, silmäkulmat rypyssä ja suu auki, typerää tyytyväisyyttä ilmaisten. Mutta nuori naaraskettu piti silmänsä ja ajatuksensa vireillä halukkaana pyydystelyyn ja silminnähtävästi välinpitämättömänä voitostaan. Milloin se hyökkäsi varomattoman, ruokaa etsivän hiiren kimppuun, milloin anasti vioittuneen pulmusen, kun lintu pakokauhun valtaamana hyppeli katajapensastiheikön suojaa kohti. Ja vihdoin, hiipien kuvaamattoman taitavasti suunnattoman suuren pyökkipuun ympärillä, se nappasi unisen kaniinin, jonka sen taitava kuono oli keksinyt.

Sen taito ja urhoollisuus ilahduttivat Punakettua ylen määrin. Ja kun nuo kaksi herkuttelivat yhdessä veren tahraamalla lumella, vahvisti niiden toveruuden pitkäkorvaisen saaliin veri.

Tämän saaliin saatuaan kettupari kääntyi takaisin kotiinpäin, tehden pitkän kierroksen, joka vei ne lähelle asutuksen liepeitä. Täällä kohtalon sallimasta sekasikiö metsäkoira keksi niiden verekset jäljet Tavatessaan laiskasti tietä myöten, mennen vierailulle toverinsa, mustankirjavan sekarotuisen taloon. Niin veres ja niin houkutteleva oli haju, ettei se malttanut odottaa seuraa, vaan päästi iloisen haukunnan ja ryntäsi metsään yksinänsä.

Punakettu tovereineen oli vähemmän kuin puolen mailin päässä tieltä, kun tuo pahaenteinen ääni kohosi kuulakkaaseen, kylmään ilmaan. Ne pysähtyivät heti, seisoivat kumpikin jalka koholla liikkumattomina kuin kuvapatsaat ja kuuntelivat arvostellen. Haukunnassa erottui vain yksi ääni. Ilmeisesti oli vain yksi vihollinen niitä takaa-ajamassa. Ne katsoivat toisiinsa kysyvästi ja näyttivät keskustelutta ymmärtävän toisensa. Sitten ne taas jatkoivat matkaansa juosta hölkyttäen kenties hiukan nopeammin kuin ennen, mutta ei suinkaan paeten. Punaketun hento toveri näytti kadottaneen luontaisen arkuuden, jota se oli osoittanut muutamaa tuntia aikaisemmin.

Kun ketut eivät pitäneet kiirettä, niin takaa-ajavan vihollisen ääni läheni nopeasti. Lopulta se kuului juuri nuoren kuusipuurivin toiselta puolen, noin neljäkymmentä askelta ketuista. Punaketun sydän jyskytti, mutta se ei ajatellutkaan pakoa. Se pysähtyi ja käännähti ympäri katsoakseen vaaraa silmiin. Sen näin tehdessä naaraskettukin kääntyi yhtä pelottomana. Sitten syöksyi äänekäs vihollinen esille, pannen kuusenoksat hiljaa rasahtelemaan.

Koira oli tullut puolitiehen, ennen kuin näytti huomaavan, että nuo kaksi kettua eivät paenneet, vaan odottivat sitä. Se hämmästyi ja pysähtyi paikalla, samalla kun sen korkealla liepsahteleva höyhenpehmeä häntä painui epävarmana alas. Tätä kesti kuitenkin vain sekunnin, pari, sillä mitä merkitsivät nämä kaksi heikkoa vastustajaa sen rinnalla? Jälleen haukahtaen se syöksyi eteenpäin. Ja ketut juoksivat vastaan, kimeästi, uhmaavasti äännähdellen.

Sekasikiön erikoisala ei nähtävästi ollutkaan tappeleminen, vaan vainuaminen; ja se hämmästyi noiden kahden ketun varsin odottamatonta ja säännöistä poikkeavaa käytöstä. Epäröidessään se yhtäkkiä huomasi olevansa pahassa pulassa. Raivokkaasti se tarttui suurine leukoineen petollisiin hätyyttäjiinsä, mutta onnistui saamaan vain muutaman suuntäyden pehmeitä karvoja — niin ketteriä ne olivat.

Sillä välin sitä purtiin kipeästi molempiin takajalkoihin, ja se sai viiltäviä haavoja niskaan ja kaulanahkaan, niin että veri vuoti virtanaan. Hyökkäykset takajalkoihin pelottivat sitä erikoisesti. Se pelkäsi reisijänteittensä rampautumista. Tämä pelko kasvoi hetkessä pakokauhuksi. Koko voimansa käyttäen koira ravistelihe vapaaksi. Häpeämättä pistäen ylpeän häntänsä koipien väliin se kääntyi pakenemaan kotiinpäin. Nuo kaksi kettua juoksivat jonkin matkaa sen jäljessä teeskennellen takaa-ajoa; sitten, määrättömän ylpeinä helpon voittonsa johdosta, ne lähtivät taas kulkemaan pesää kohti mäenrinteelle.

6. luku

POLTTAVA KANNUS JA SOKAISEVA KYNSI

Uusi tulokas suhtautui kuivaan, lämpöiseen pesään hyvin suopeasti ja ryhtyi heti suurentamaan sitä enemmänkin kuin Punaketun oma suoranainen tarve vaati. Mukavasti asetuttuaan asumaan nuo kaksi omistivat itselleen eri metsästysalueet. Punakettu pyydysteli alhaalla laaksossa ja itään päin alemmilla rinteillä, mikä tietysti oli vaarallisempaa seutua; puoliso taas otti turvallisemman piirin pesästä länteen, missä ei ollut asutuksia eikä koiria ja missä oli vain varottava vaarattomia, tilapäisesti leiriytyviä metsänhakkaajia. Ilveksiä ja karhuja oli tietysti lukuisammin sen alueella, mutta se tiesi hyvin, miten niitä oli vältettävä, eikä sillä vaivannut mieltänsä. Ihminen, ihmisen tavat, ihmisen liittolaiset ja seuralaiset, ne pitivät ketun ovelaa mieltä jännityksessä.

Alussa jatkui se runsaus, mikä edelliselle syksylle oli ollut ominaista. Mutta heti joulun jälkeen monet sankat lumipyryt ja sitten kauheat, hellittämättömät pakkaset tekivät metsänriistan hyvin niukaksi. Monet heikommat linnut ja eläimet kuolivat kylmään tai nälkään. Toiset pakenivat taatuimpiin suojapaikkoihinsa. Muutamat talvehtijat lintujen joukossa ajautuivat vastahakoisesti etelään vieraanvaraisemmille ilmoille, kun taas pohjoisesta päin tuli nälkäisiä käpylintuparvia ja suuria, tyhmiä, punapäisiä nokkavarpusia, seurassaan julmat ja tyydyttämättömät rosvot, napapiirin valkoinen haukka ja suuri valkoinen pöllö.

Nämä vaaralliset tungettelijat saivat alueella aikaan tuhoa kaniinien ja oravien, hiirien ja teerien sekä varisten keskuudessa, jotka kaikki olivat tottumattomia niiden hyökkäämistapaan ja helposti pettyivät niiden väristä. Niin niukka kuin saalis olikin kylmän tähden, ne tekivät sen nopeasti vielä niukemmaksi; ja ketut vihasivat niitä katkerasti.

Tänä laihana vuodenaikana Punaketun ajatukset kääntyivät kaiholla vaarallisten ihmisolentojen suojattuihin ja hyvin syötettyihin alamaisiin. Ei se kuitenkaan olisi suonut itselleen vierailua naapurilaakson kanaorsille. Se oli liian viisas houkutellakseen turmaa luokseen. Mutta se muisti, että Ringwaakissa päin, harjun toisella puolen, kilpailijaketun alueella, oli toisia kanaorsia ja ankankoppeja. Ja eräänä yönä kuun laskiessa se lähti myöhään kulkemaan harjun poikki, kun taas naaraskettu meni kaniineja pyydystelemään kuusitiheikköön luoteeseen päin piilossa olevasta hiljaisesta purosta.

Eräässä maatalossa, joka uinui sinivalkoisessa, kylmässä kuutamossa, Punakettu huomasi kanakopin pienen oven jätetyksi auki, huolimatta kovasta pakkasesta. Siinä talossa ei ollut koiraa ensinkään. Matalakattoinen, tilava suojus oli hiljainen, eikä valoa vilkkunut sen ikkunoista. Tallissakin oli äänetöntä, lukuunottamatta lehmien hiljaista märehtimistä kytkyessään ja levottomien hevosten silloin tällöin kuuluvaa töminää seimiensä äärellä. Suuri harmaja kissa, joka laiskasti asteli lumisen pihan poikki, huomasi hiiviskelevän, tuuheahäntäisen vieraan, ja pelästyneesti sähähtäen hyppäsi puuvajan katolle naukuen äkäisesti.

Punakettu silmäili kissaa hetkisen, päätellen, että se oli mitätön tekijä tässä asiassa, ja pisti terävän kuononsa varovasti sisään kanakopin pienestä ovesta. Sisältä tuleva lämpöisten, lihavien, hyvin syötettyjen ja tyytyväisten kanojen haju oli erittäin houkutteleva. Kettu ei voinut vastustaa herkullista houkutusta, vaan pujahti sisään.

Kuutamo virtaili leveänä, valkoisena juovana suuren, aivan orsia vastapäätä olevan ikkunan läpi. Punakettu huomasi hetkessä, että talonisäntä oli asettanut orret ottaen tarkoin huomioon ketun kiipeämistaidon puutteen. Kanat olivat lihavia ja painavia — enimmäkseen sekoitettua Brahma-, Cochin- ja Plymouth Rock-alkuperää — jonka tähden niiden omistaja oli asettanut ortta vasten pitkän, kaltevan poikkipuilla varustetun laudan, jotta ne voisivat hypätä orsilleen tarvitsematta lentää. Lisäksi itse orret olivat järjestetyt noin puolisen metriä leveän hyllyn yläpuolelle, joka oli suojaamassa alla olevia pesiä. Kaiken kaikkiaan se oli mitä uudenaikaisin vehje, siipikarjakirjojen hyväksytyn mallin mukainen. Mutta jos Punakettu itse olisi sen saanut suunnitella, ei se olisi voinut saada sitä täydellisemmin sopimaan omiin tarkoituksiinsa.

Pysähtyen heti oven sisäpuolelle pimeään varjopaikkaan se tarkasteli orsia huolellisesti ja arvioiden. Kanat nukkuivat kaikki, mutta kukko, varovainen nukkuja, oli hereillä. Se ei ollut kuullut hiiskaustakaan Punaketun salaisesta tulosta, mutta jonkinlainen tarkka vaaran tajunta oli sen herättänyt. Sen terävät, rohkeat silmät keksivät jotakin tavatonta tuolla varjossa. Kurkottaen kaulaansa ja hienoa, käärmemäistä päätään se päästi pitkän, varoittavan kysyvän kiekaisun.

Punakettu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota tähän hiljaiseen ääneen, joka ei pelottanut. Tehtyään päätöksen se hyökkäsi pelottomana ylös kaltevaa lankkua, juoksi korotettua lavaa myöten ja sieppasi neljännen kanan orren päästä, lihavan, houkuttelevan, taajahöyhenisen Brahman. Yksi nopea leukojen narskahdus uhrin kaulassa — eikä räpyttelevä höyhenkasa enää tehnyt vastarintaa.

Punakettu heitti saaliin hartioilleen, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti varsin tyynenä lankkua alas. Mutta puolitiehen päästyä sille tapahtui erittäin hämmästyttävä seikka. Sen verhosi yhtäkkiä, kuten näytti, pilvi lepattavia siipiä, jokin terävä ja ilmeisesti polttavan kuuma tunkeutui syvälle sen kaulaan, ja raskas, pehmoinen ruumis iski sitä niin tuimasti, että se heitti täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti lattialle, samalla kun saaliin retkottava ruumis vierähti ketun kasvojen yli sokaisten ja hämmentäen.

Kukko, joka oli valvonut valppaasti epäillen, ei ollut samaa rotua kuin kanat. Se ei ollut mikään kömpelö Cochin tai Brahma, vaan pitkäkannuksinen, lujahöyheninen, sileäpäinen ja puhdasrotuinen, mustanpunainen tappelukukko. Tämä oli Punaketun onnettomuus.

Kun hämmentynyt Punakettu tointui, lennähti kukko jälleen sen kimppuun, iskien sen päähän vahvoine nopeine siipineen ja työntäen toisen noista tikarimaisista kannuksistaan uudestaan ketun niskaan. Haava aiheutti polttavaa tuskaa; ja tällä kertaa se oli vaarallisen lähellä korvan juurta, mikä aiheutti Punaketulle pelontuskan. Mitä, jos tuo petollinen ase tapaisi silmän?

Raivoissaan kettu teki rynnäkön urhean hyökkääjänsä kimppuun. Mutta kukko oli valpas, tyyni ja älykäs. Kevyesti ilmaan hypäten se väisti ketun ryntäyksen, purjehti taitavasti sen pään yli ja antoi ohi mennessäänkin vielä tuollaisen pelottavan kannusiskun. Kärki vajosi syvälle vihollisen kuonon yläosaan tuuman verran alapuolelle silmää. Tuska oli ankara, mutta noiden iskujen pelko merkitsi Punaketulle enemmän kuin kipu. Se saattoi verrattoman rohkeana ryhtyä kukkoa rankaisemaan, mutta silmien menettämisen vaara täytti sen pakokauhulla. Se ei tahtonut olla enempää tekemisissä tämän kummallisen ja kauhean vastustajan kanssa.

Pää matalalla iskun uudistumista välttääkseen kettu syöksyi ulos pienestä ovesta. Poistuessakin pelottavat siivet läiskivät taas sitä selkään, ja molemmat kannukset vajosivat sen takapuoleen. Läpikotaisin pelotettuna se pakeni häpeällisesti pellon poikki metsään. Ja voittajan kimeä kiekuminen herjasi kettua kaikuen sen kintereillä satelevan lumikentän poikki.

Syviin varjoihin se pakeni, yli lumenpeittämän puron, pienten, loistavien metsäaukioiden poikitse, läpi sankkojen kuusikoiden, sotkuisen, lehdettömän alusmetsän, hiljaisten lehtojen eikä pysähtynyt kertaakaan, ennen kuin saattoi nähdä tutun pengermän mäenrinteellä ja katajapensaan, jonka takana pesä sijaitsi. Siinä se pysähtyi sekunniksi. Mutta samalla se näki töyrään harjalla pesän yläpuolella näyn, joka karkotti kaiken pakokauhun sen sydämestä. Unohtaen kipunsa ja vertavuotavat haavansa se päästi kimeän raivonkiljahduksen ja syöksyi eteenpäin vauhdilla, jota mikään pelko ei ollut kyennyt sen jaloille antamaan.

Sillä välin kun Punakettu kärsi urhoollisen tappelukukon siipien ja kannusten antamaa kuritusta, juosta hölkytti sen toveri kotiinpäin jokseenkin onnistuneelta metsästelyltä ylemmän harjun vierinkivien joukossa. Tassutellessaan hiljaa töyrään harjaa pitkin selkä kuutamon loistetta kohti se huomasi kärpän lähestyvän jonkin matkan päässä puunrunkojen keskitse. Kärpän eleistä älytessään, ettei se ollut häntä huomannut, se pujahti harvan pensaan peittoon, kyyristyi ja odotti kärpän käyvän turmaansa kohti. Lähemmäs, yhä lähemmäs se tuli, ja tiukemmaksi, yhä tiukemmaksi kävi väijyksissä olevan pyydystelijän ryhti, kun se pysyttelihe jännittyneenä loppuhyppyä ja hyökkäystä varten.

Sattuipa, että sillä välin yksi isoja, hiljaisia, valkoisia Pohjolan rosvoja lentää löyhytteli melua pitämättä avarain metsien halki, tuijottaen pyörein, kirkkain silmin, jotka olivat lasinkovat, joka pensaaseen ja piilopaikkaan. Se oli hirmuisesti nälissään. Kärppää, joka lähestyi puiden taittuneiden varjojen lomitse, se ei nähnyt, mutta se ei voinut olla huomaamatta pienen pensaan takana kyyristelevää kettua. Sen suurten, untuvahöyhenisten siipien suunta muuttui paikalla, ja se laskeutui pahaa-aavistamattoman ketun taakse leijailevan, valkoisen usma-aaveen lailla. Kärppä näytti juuri silloin olevan sopivan hyökkäysmatkan päässä, joten kettu loikkasi suoraan pensaan läpi. Juuri sen ollessa taivaan ja maan välillä pöllö iski siihen, niin että sen hirmuiset kynnet upposivat syvälle ketun kupeisiin ja selkään. Siipien voimakkaasti lepattaessa, hämmästyksen ja tuskan kiljahdusten kaikuessa molemmat painuivat yhdessä alas lumihangelle.

Monta kertaa ennen oli suuri valkoinen pöllö pyydystänyt kettuja ja voittanut ne ja ahmaissut suuhunsa. Mutta ne olivat olleet pieniä napapiirin kettuja, jotka eivät olleet niin voimakkaita, viisaita ja kesyttämättömiä kuin niiden punertava eteläinen suku. Nyt se huomasi joutuneensa vaikeaan seikkailuun. Huolimatta siitä hirveästä tuskasta, jota puristavat kynnet tuottivat, peloton pieni naaraskettu kiemurtelihe taapäin ja ylöspäin ja puri nopeasti näykkivin, viiltävin leuoin.

Kolmasti se koetti saada otetta, pelkäämättä suurten siipien iskuja, jotka pyrkivät, joskaan eivät siinä aivan onnistuneet, nostamaan sitä lumesta. Kolmasti se sai vain suuntäyden untuvaisia, kiinnitarrautuvia, tukahduttavia höyheniä. Kun kettu sitten tunsi kohoavansa maasta, tuli sen nopea äly sille avuksi; se kurotti ylemmäksi ja tarttui vihollisen siiven tyveen. Epätoivon vimmalla se jauhoi leukojansa yhteen, ja pian vahvat luut katkesivat narskuen. Heti se tunsi olevansa vakavasti lumihangella jälleen. Nousun jännitys lakkasi. Suuri siipi riippui hervottomana.

Raajarikkonakin Pohjolan rosvo oli uskalias. Tämä ei enää ollut pyydystelyä; se huomasi joutuneensa tappeluun ja kokeneensa lisäksi tavattoman, aivan odottamattoman tappion. Nyt se otti leikkiin voimakkaan nokkansakin, repien sillä raivokkaasti vastustajansa kylkeä. Mutta toimelias ja ovela kettu piti kiinni katkenneesta siivestä ja koetti pakottaa pöllöä selälleen. Tämän täytyi hellittää kynnet otteestaan ja räpytellä raivoisasti toisella toimivalla siivellään, estääkseen tämän turmiota tuottavan onnettomuuden. Mutta samalla linnun veitsireunainen, voimakas nokka, joka oli kaareva kuin sirppi sitkeiden nahkojen repimisen varalle, teki veristä työtä hennon naarasketun selässä ja kyljissä. Juuri tällä hetkellä — jolloin taistelun tulos vielä oli epävarma, ja olisi ollut vaikea päättää, kummalleko voitto kallistui — Punakettu syöksyi näyttämölle.

Se saapui taisteluun tappeluvimmoin, jota lisäsi häpeä äskeisestä tappiosta sekä rakkaus puolisoon. Hiirenhiljaa se syöksyi törmää ylös hypellen. Iso lintu näki sen ja tervehti sitä sokaisevin siiveniskuin. Mutta seuraavassa hetkessä Punakettu kantoi sitä poispäin, linnun kynsiessä rajusti turhaan ja räpytellessä. Tuhoisa nokka raateli yhä uudestaan Punaketun kylkiä. Sitten jälkimmäisen hampaat tapasivat vihollisen kurkun, ja yhden sydämenlyönnin aikana taistelu päättyi. Iso lintu makasi liikkumatonna, retkottaen selällään veren tahraamalla lumella.

Nuo kaksi kettua koskettivat toistensa kuonoja osaaottavasti ja rupesivat sitten nuolemaan toistensa haavoja. Hyvän puolituntisen ne tätä tekivät, osoittaen sitkeää kärsivällisyyttä, jota metsän heimolla on niin erinomaisen runsaasti. Lasikirkas kuutamo valeli kahta ystävähahmoa niiden seistessä siinä uutterasti toisiaan hyväillen törmän avonaisella yläreunalla. Lähellä olevasta turvallisesta piilopaikasta kärppä katseli niitä pitkän aikaa ihmeissään, vihaten niitä, mutta samalla iloiten ison pöllön kuolemasta, joka oli sille paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksikään kettu.

Kun haavat näyttivät olevan sopivasti lääkityt, hiipi Punakettu vihdoin alas rinnettä pesään, tunnollisesti välttäen pöllön ruumista. Tämä oli hänen puolisonsa saalis, eikä se tahtonut näyttää vaativansa mitään oikeuksia siihen. Mitä naaraskettuun tulee, käsitti se täydelleen oikeutensa. Iso, irtain, höllä höyhenkasa oli liian raskas sille tavalliseen ketun tapaan kannettavaksi, joten se laahasi sen ripeästi rinnettä alas pesän suulle. Vetäisten toisen siiven sisäpuolelle, jottei joku ohikulkeva metsävaras joutuisi kiusaukseen koettaa kähveltää sitä, se asettui makaamaan ihan pesän suulle ja lepäsi etukäpälät saaliin päällä, odottaen, kunnes he molemmat olisivat kyllin levänneet, ruvetakseen syömään sitä aamiaisekseen.

Vaeltava vesikko hiipi pesän ohi ja pysähtyi vihamielisen ihmetyksen vallassa katsomaan suurta, valkoista Pohjolan rosvoa, kuolleenakin kauheata. Mutta se tiesi terävien silmien vartioitsevan pesästä käsin, eikä sillä ollut halua likempään tarkasteluun. Se kiiti pois käärmemäisesti puroa kohti, missä sillä oli muutamia salaisia kulkuteitä jään reunojen alla, ja pakkasen kirkas kuulakkuus laskeutui vielä kerran metsän ylle.

7. luku

SATIMIEN SOTKIJAT

Eräänä yönä heti näiden tuskallisten välinäytösten jälkeen, kun kuutamo vielä valaisi kimmeltävää erämaata, nuo kaksi kettua leikkivät yhdessä loistavalla polulla, jonka puron lumipeitteinen uoma muodosti läpi metsän. Haavat olivat vain vähän vaivanneet niiden karaistuneita, terveitä lihaksia. Ketut olivat saaneet runsaasti saalista alkupuolella yötä. Ne olivat nuoria, erittäin tyytyväisiä itseensä ja toinen toiseensa. Ainoa homma, joka niitä miellytti, oli ajella toisiansa yltympäri pienissä ympyröissä, hypätä toistensa selkään ja joskus painiskella takakäpälille nousten ja purra toisiaan kurkkuun, kaikin tavoin julmuutta teeskennellen.

Päinvastoin kuin koirat ne eivät melunneet leikkiessään, lukuunottamatta kiirehtivien ja töykkivien jalkojen aikaansaamaa hiljaista kahinaa ja tassutusta sekä aika-ajoittaista rapinaa pensaissa, joita ne telmiessään koskettivat.

Yhtäkkiä törmätessään toisiinsa kierroksellaan ne pysähtyivät, aikoessaan juuri ruveta painiskelemaan ja seisoivat hiiskahtamatta, tuijottaen outoon jälkeen. Se oli lumikengillä kulkeneen ihmisen jälki. Kettujen ahnaasti vainuavat kuonot vakuuttivat niille heti, että jälki oli monta tuntia vanha. Sitten ne ottivat sen erittäin ihmettelevän ja tutkivan tarkastelunsa alaiseksi. Varmastikaan ei heidän erämaassaan voinut asustaa olento, jolla oli noin suunnattomat jalat. Mutta jos sellainen siellä olisikin, olisi heidän saatava selville kaikki, mikä sitä koski, varmemmin välttääkseen törmäämästä yhteen sellaisen hirviön kanssa.

Näiden isojen jälkien ympärillä ja varsinkin jokaisen jäljen keskikohdan paikkeilla, missä suurin syvennys oli, ilmeni voimakas ihmisen haju, joka hämmästytti kettuja sitä enemmän, kun ne tiesivät, etteivät ihmisen jalat tehneet sellaisia jälkiä. Punakettu tunsi hajun vielä tarkemmin, todeten sen erikoisen vastenmielisen henkilön hajuksi, pelätyn tulen, melun ja kuoleman aiheuttajan, Jabe Smithin. Tämän jälkeen se totesi, että jättiläismäiset jäljet oli tehnyt jokin, joka oli kiinnitetty Jabe Smithin jalkaan. Sitä Punakettu ei voinut käsittää, mitä tarkoitusta tai tarvetta varten ihminen noin suurensi jalkansa. Mutta se tiesi, että ihmiset olivat aina salaperäisiä, ja se tyytyi selittämään asian vain siten. Kysymys, joka nyt kiinnitti molempien kettujen mieltä, oh: minne jäljet veivät? Mitä asiaa ihmisellä oli tänne heidän metsiinsä?

Jätettyään nyt leikin ajatuksetkin syrjään ne ottivat jäljen päästä kiinni ja seurasivat sitä varovasti joka aisti herkkänä. Jälki vei ketun alueen etäisimpään ja jylhimpään osaan. Vihdoin se päättyi paikkaan, missä kohtasi naarasketun oman, selvästi merkityn kulkutien. Lumi oli sotkettua ja pöyhittyä tällä kohdalla, ja juuri tässä, missä ketun kulkutietä kavensi tiheä pensas kummaltakin puolen, makasi kananpojan jäätynyt pää ja kaula. Punakettu, luontaisesta varovaisuudestaan huolimatta, lähestyi tutkistelemaan saalista; mutta sen puoliso, joka jollakin tavoin oli jonkun verran oppinut tuntemaan satimia, työnsi sen syrjään niin töykeästi, että toinen oivalsi oudon vaaran läheisyyden. Silloin ja vasta silloin se huomasi, että sillä paikalla, kananpojan pään ympärillä ja alla, ei näkynyt ollenkaan ketunjälkiä. Ne ilmeisesti oli peitetty lumella. Sillaikaa kun kettu aprikoi tätä pahaenteistä seikkaa, sen kumppani liikkui eteenpäin äärimmäisen varovasti, askel askeleelta nuuskien lunta. Suurella mielenkiinnolla uros tarkasteli naarasta, todeten, että se tiesi jotakin, josta hän itse, kaikesta oveluudestaan huolimatta, oli tietämätön.

Tuokion tai parin perästä naaraskettu pysähtyi ja alkoi haistella joka puolelta sitä paikkaa, mihin oli pysähtynyt. Sen osoittama huolekkuus kasvoi arkuudeksi ja vakuutti Punaketulle sitä, että jotakin hirmuisen vaarallista oli kätkettynä lumen alle. Jonkin hetken perästä varovainen tutkija alkoi kaivaa, kuopien tassullaan lunta kevyin, siroin, pinnallisin vedoin; ja pian se sai esille pienen, tumman, uhkaavan näköisen esineen, joka oli tehty samasta kovasta, kylmästä aineesta, josta Punakettu oli huomannut monen ihmiselle kuuluvan työkalun tehdyksi. Satimen keskellä olevaa lunta pieni viisas naaras ei uskaltanut koskettaa, ja pontevasti se ehkäisi läheisen tutkimuksen Punaketunkin puolelta. Mutta se antoi hänen ymmärtää, että tämä oli yksi ovelimpia ja vaarallisimpia kaikista keksinnöistä, joita tuolla käsittämättömällä olennolla, ihmisellä, oli tapana käyttää metsän heimoa vastaan. Ja se sai puolisonsa myöskin oivaltamaan, että odottamattomat antimet kuten kananpojan pää tai muut harvinaiset herkut, joita oli ripoteltu metsätielle, jalomielisesti muka, jokseenkin varmasti antoivat ilmi ainakin yhden satimen läheisyydessä. Jättäen tuon petollisen esineen paljaaksi, jottei se narraisi ketään muuta metsän asujainta, ketut palasivat jälleen paulanpanijan jäljille, saadakseen selville, mitä muita salajuonia hän oli punonut metsän väkeä vastaan.

Ne olivat kulkeneet vain vähän matkaa eteenpäin, kun kiistelyn ja tappelun mekastus aivan vastapäätä sai ne äkisti pysähtymään. Ääni oli salaperäinen ja pelottava, kuin jotkut voimakkaat olennot äänetönnä olisivat taistelleet henkensä puolesta. Ketut hiipivät eteenpäin äärimmäisen varovasti lumikengänjälkiä pitkin ja joutuivat yhtäkkiä katselemaan kauhistuttavaa näytelmää.

Tänne oli ansojen virittäjä pannut lujan kuparilankapaulan ja asettanut siihen syötiksi kuolleen kaniinin, joka kyyristeli luonnollisessa asennossa juuri sen takana pensaan alla. Suuri ilves hiipi nälän ajamana ohi ja näki kaniinin. Suoraan läpi ansan se huomasi tuon ilmeisesti tuhmanrohkean saaliin, mutta se ei nähnyt ohutta, kirkasta kuparilankaa, joka heikosti kimmelsi viheriäisten kuusenoksain lomasta. Hiipien varkain, äänetönnä kuin varjo, litistyen maata myöten, isot, pyöreät silmät kylmästi liekehtien, se ryömi eteenpäin hyppäysmatkan päähän. Sitten mahtava, paikalleen osuva loikkaus! Sen suunnattomat käpälät, kaikki kynnet ojossa, tarttuivat kuolleeseen kaniiniin. Mutta samalla hetkellä se tukahduttavana tunsi kurkussaan kauhean otteen.

Saaliinsa unohtaen iso kissaeläin hypähti rajusti syrjään, päästäen sähisevän kauhun kirkaisun. Ensi hyppäyksellä se ei nähnyt merkkiäkään vihollisestaan, vaikka ote yhä pusersi sen kurkkua. Sen luontainen rohkeus masentui hyökkäyksen salaperäisyydestä. Mutta toistamiseen loikatessaan se tunsi kaulassaan rajun nykäisyn, ja ote kiristyi niin, ettei se enää voinut kurkusta päästää ääntä, ja vihollinen tuli näkyviin hypäten sen kimppuun. Otuksen kauhuksi se olikin vain viattoman näköinen valkoisesta koivusta tehty keppi, jollaisten se oli monen monta kertaa nähnyt viruvan metsänhakkaajien leirien ympärillä. Se ei voinut tajuta pelottavaa ja kiukkuista vihamielisyyttä, jota keppi nyt osoitti häntä kohtaan.

Se koetti aluksi paeta, mutta hyppien seurasi sitä keppi, puristaen sitä kovemmin, mitä hartaammin ilves pyrki pakoon. Pelkonsa vimmassa peto pyörsi ympäri ja hyökkäsi kepin kimppuun kynsin hampain sitä raastaen. Keppi oli kylläkin hiljaa tämän hyökkäyksen aikana, tekemättä mitään huomattavaa vastarintaa, mutta onnistuen kaiken aikaa jollakin kauhealla tavalla pidättämään puristusta otuksen kurkussa. Ilves istahti maahan, tuijottaen silmät pullollaan päässä, punaiset leuat ammollaan, koettaen saada vedetyksi henkeä.

Juuri tähän aikaan ilmaantuivat ketut, kyyristellen pensaan takana, kirkkain silmin vahtien ja ihmetellen. Ne vihasivat ilvestä; mutta tämä selittämätön hyökkäys sen kimppuun pelotti ja kammotti niitä sellaisen vihamielisen voiman ilmaisuna, jota ne eivät voineet käsittää.

Hento juoksupaula kiristyi nyt syvälle ilveksen turkin sisään sen leukojen taa, ja puristus voitti pedon villin viekkauden. Ilvestä viisaampikin eläin olisi tuntenut viisautensa loppuvan moisessa pulmassa. Siitä huolimatta se epätoivoissaan ajatteli ryhtyä johonkin muuhun, tehden innokkaasti suunnitelmia. Ehkäpä keppi oli koiran kaltainen eikä osaisi kiivetä puuhun. Se juoksi lähimpään puuhun. Mutta keppi seurasi mukana tiukentaen, yhä vain tiukentaen tuota tukehduttavaa puserrusta sen kaulassa. Se ryömi isolle oksalle ja näki kepin heiluvan alapuolellansa.

Talvinen maailma, kuutamo ja lumi sekä puiden mustat rungot pyörivät nyt ilveksen silmien edessä, ja sen pöhöttynyt kieli työntyi esiin leukojen takaa. Rajattoman kauhun vallassa se katsoi vielä kerran alaspäin tanssivaan keppiin ja hyppäsi sitten ulospäin toiselle puolen oksaa.

Ilveksen hypätessä keppi ponnahti rajusti ylöspäin. Se tarttui oksan alle ja piteli kiinni hetkisen, ehkäisten saaliin hypyn kiristäen juoksupaulan äärimmilleen. Potkien ja kiemurrellen onneton eläin viskautui kauas oksan toiselle puolelle ja taas takaisin. Tuon paluuheilahduksen huippukohdalla keppi pujahti oksan yli ja molemmat putosivat lumelle yhdessä. Keppi putosi ilveksen ruumiille. Ja muutamien suonenvedontapaisten nykäysten jälkeen ilves makasi siinä aivan hiljaa.

Vasta sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkän aikaa ja kuu alkoi painua puiden latvain taa, ketut rohkenivat tulla esiin tutkiskeluille. Paikalla ne huomasivat tyydytyksekseen, että ilves oli kuollut. Nuuskien sitten viisaasti juoksupaulaa ja köyttä ja keppiä, joissa kaikissa oli vahva ihmisen haju, ne saivat aika selvän käsityksen asiasta. Tämä oli ilmeisesti toinen ansalaji, toinen ihmisen väsymättömän ja väistämättömän vihamielisyyden ilmenemismuoto. Se oli molemmille ja varsinkin kaikkea tutkistelevalle Punaketulle verraton opetus väsymättömään valppauteen.

Pari kolme tuntia ketut vielä pysyttelivät ansojen virittäjän jäljillä. Vastenmielisyys Jabe Smithiin sai Punaketun vieläkin enemmän suutuksiin, ja se oli innokas vastustamaan häntä niin usein kuin mahdollista. Milloin ne vain tulivat paikalle, mihin lumikengän jälki oli pysähtynyt, siinä ne varovasti vainusivat ansaa, olipa syöttiä näkyvissä tai ei. Neljä sadinta ne vielä löysivät ja jättivät ne paljaiksi kuten ensimmäisenkin, niiden petoeläinten ivattavaksi, jotka mahdollisesti kulkisivat siitä ohi. Ja erään ansan ne vielä löysivät, mutta eivät tietäneet, mitä tehdä sille. Ne pelkäsivät lähestyä sitä; niinpä ne tyytyivätkin vain sotkemaan ja tuhrimaan lumen sen ympärillä niin pahasti, että se oli voimakas varoitus jokaiselle eläimelle, joka ei ollut toivottoman tylsä.

Nyt ne olivat taas nälissään, ja naaraskettu oli valmis lähtemään pyydystelylle. Mutta lumikenkäjälki vei yhä eteenpäin syvemmälle erämaihin. Ja Punakettu oli haluton luopumaan siitä. Sen tahto voitti, ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa.

Mutta seuraavalla satimella koirasketun sitkeys sai palkkansa. Sadin oli asetettu avonaisen lähteen viereen, jonka loriseva vesi uhmaili pakkasta. Satimeen oli tarttunut vesikko molemmista etujaloistaan. Vanki oli vielä hengissä ja paljasti ketuille hampaansa katsellen pelotonna surmaansa silmiin. Mutta eivätpä ketut olleet suopeita toisia eläimiä kohtaan; niiden vihamielisyys paulainpanijaa sekä yleinen myötätunto petoeläimiä kohtaan niiden taistelussa paulainpanijaa vastaan ei suinkaan saanut niitä hempeämielisiksi, kun ne tapasivat vankan aterian noin valmiina. Aidon mielihyvän tuntein ne hyökkäsivät onnettoman vesikon kimppuun, joka ei kyennyt ryhtymään taisteluun. Ja muutaman minuutin kuluttua ei ansainvirittäjällä ollut siitä jäljellä muuta kuin häntä ja koivet.

Petoeläimet — niinkin viisas kuin kettu — ovat säännöllisesti taipuvaiset oikullisuuteen eivätkä kauan jaksa pitää kiinni samasta asiasta. Nyt oli Punakettu melkein kadottanut halunsa lumikenkäin jälkien seuraamiseen. Illastettuaan kunnollisesti se kyllästyi tutkisteluihin ja sen mieli rupesi tekemään kotiin töyräällä olevaa pesää kohti. Se ei huolinut neuvotella puolisonsa kanssa. Mutta tämä seurasi sen päähänpistoa paikalla ajattelemattakaan vastustella tai oikkuilla.

Tähän aikaan kuutamo vaihtui kylmäksi keskitalven päivänkoitoksi. Ja tuona kylmimpänä vuorokauden tuntina puitten oksat katkeilivat herkästi kovan pakkasen kourissa. Ketut palasivat entisiä jälkiänsä nopeammin ja vähemmän varovaisina kuin olivat tulleet, ottaen tarkoin huomioonsa jokaisen paljastamansa satimen ja niitä huolellisesti vältellen. Mutta kun ne saapuivat kuolleen ilveksen luo, pysähtyivät ne äkkiä, peräytyivät syyllisen näköisinä ja poikkesivat pois jäljiltä. Siellä tuon kokoon lyyhistyneen, onnettoman ruumiin vieressä seisoi toinen suuri, harmaa, synkeän näköinen kissaeläin, joka tuijotti kettuihin sähisten äkäisesti. Ne eivät lainkaan halunneet uhmailla vierasta, vaan tekivät laajan, kunnioittavan kaarroksen ja osuivat jälleen jäljille satasen metriä päässä siitä.

Ja nyt ne lähestyivät ensimmäistä sadinta. Ne tahtoivat katsella sitä jälleen tuolla puoleksi halveksivalla, puoleksi pelokkaalla mielenkiinnolla, jonka öiset kokemukset niille olivat opettaneet, ja sitten kapaista kotiin lyhintä tietä nukkuakseen aamun valkenevat tunnit. Mutta ne huomasivat, että eräs toinen metsäneläin oli mieltynyt tuohon satimeen. Iso piikkisika seisoi aivan niiden edessä.

Piikkisika vilkaisi kettuihin pilkallisesti tanakoiden puolustusvehkeittensä alta, nosti piikkinsä pystyyn merkiksi siitä, että kettujen oli paras hoitaa omia asioitaan, ja ryhtyi jälleen sadinta tarkastelemaan. Ketut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat sekaantuneet piikkisian asioihin, vaikkakin ne hiukan halveksien pitivät sitä tuhmana narrina, joka varsin todennäköisesti pani itsensä paulaan. Ne istahtivat häntäinsä päälle kymmenkunnan askeleen päähän ja katselivat tyynin mielin mitä tapahtuisi.

Paheksuvana ja uteliaana ja äkäisesti muristen piikkisika nuuski sadinta yltyleensä, jo oli onnen kauppaa, ettei se sitä laukaissut. Vehkeen tärkein osa oli tietysti sen keskellä, minne ketut olivat jättäneet lumipeitteen. Lumi ei herättänyt piikkisiassa mielenkiintoa, joten se, omaksi onnekseen, ei sitä tutkistellut. Jos se olisi sen tehnyt, olisi se tarttunut kuonostaan noihin voimakkaisiin teräsleukoihin ja saanut surkean lopun. Nyt se vain nuuski esillä olevia osia. Ne eivät olleet hyviä syödä, joten ne olivat sille hyödyttömät. Se pyörsi pois halveksivan näköisenä ja ivasi hyödytöntä kapinetta sitä hännällänsä huiskaten.

Nyt sattui niin, että tuo liian voimakas häntä, joka oli mitä tepsivin puolustusase, iski aivan satimen keskustaan, joka laukesi paikalla. Teräsleuat kävivät kiinni juuri hännän keskikohdalta puraisten läpi karvojen ja piikkien aivan luuhun asti.

Päästäen kauhun kiljahduksen piikkisika hyppäsi ilmaan, mutta sitkeä häntä piti kiinni. Kauhu sai hetkeksi sen piikit laskeutumaan latteilleen, kunnes eläin tuntui kutistuneen puoleen kokoonsa, ja näytti siltä, kuin se olisi ollut liotettu ja vedetty solmun reiän läpi. Sitten se nosti taas piikkinsä pystyyn yhä kirkuen tuskasta ja vihasta ja rupesi puremaan vimmatusti tuota julkeaa vehjettä. Mutta mitä puremiseen ja purtaviin esineihin tulee, niin siinä suhteessa piikkisika oli asiantuntija, paras koko metsässä. Niinpä se huomasikin pian, ettei ollenkaan hyödyttänyt purra esinettä, joka piteli sitä hännästä. Sen jälkeen se alkoi haalata sitä pois. Sadin antoi perään ja liikahti muutaman askeleen verran; sitten se päättävästi pysähtyi. Se oli kiinnitetty erään pensaan juureen.

Mutta piikkisika on itsepintaisin eläin, ja kun se kerran oli lähtenyt liikkeelle, ei sitä helposti voinut pysähdyttää. Jos sen häntä koetti sitä siihen taivuttaa, sen pahempi hännälle. Piikkisika kaivoi voimakkaat kyntensä lumeen ja kiskoi ja nyki ja ponnisteli, kunnes häntä lopuksi heitti taistelun ja lähti irti. Piikkisika ponnisti eteenpäin kuono maata kyntäen ja kiljahti tuskasta, jättäen ison tupsun karvoja ja piikkejä törröttämään satimen leukoihin. Pahoin pelästyksissään, masentuneena ja nöyryytettynä se kiiti kiireimmiten lähemmän kuusen luo kipeä hännän tynkä pystyssä perässään. Kiireesti se kapusi ylös puuhun kynsien pahasti rapistessa kovaa, suomuista kuorta vasten, ja koetti peittää häpeätänsä korkeimmassa puun haarukassa.

Hyvin uteliaina ja samalla myös kiihtyneinä nuo kaksi kettua olivat hypänneet esiin, kun piikkisika nykäisihe irti, ja seuranneet sen kintereillä, kunnes se kiipesi kuuseen. Ne eivät kumminkaan uskaltaneet koskea siihen, eivätpä edes tulla parin kolmen askeleen päähän siitä: niin kovasti ne pelkäsivät sen piikkejä. Kun ne seisoivat katsellen piikkisian verta vuotavaa, mutta hullunkurista ruumista sen kiivetessä, kuulivat ne kulkusten heleää kilinää puitten lomitse ja livistivät muutamien tiheiden pensaiden taakse katsomaan, mitä oli tulossa.

Tapahtui, että tuona aamuna, varhaisimmassa hämärässä, Jabe Smith oli lähtenyt reellä ja valjakolla viemään vähän ruokavaroja — ruisjauhoja ja vehnäjauhoja ja suolaista sianlihaa ja kuivattuja omenia — eräälle metsänhakkaajain leirille laakson pohjukkaan. Hän oli ottanut matkaansa Pojan, koska tämä oli hauska seuralainen. Pojalla ja Jabe Smithillä oli suuresti eroavat mielipiteet siitä, mitä tulee petoeläinten oikeuksiin ja tunteisiin. Mutta he harrastivat molemmat suuresti eränkäyntiä, ja heitä huvitti huomioittensa vertaileminen.

Poika sanoi Jabe Smithiä "julmaksi" ja Jabe Smith nimitti poikaa "pelkuriksi". Mutta siitä huolimatta he olivat sangen hyvät ystävät. Itse asiassa ei kumpainenkaan syytös ollut tosi. Sillä Jabe ei ollut julma, olihan vain innokas ja taipumaton metsästämisessä, kun hänen verensä oli kuohuksissa. Hänen metsästyshimonsa oli alkuperäistä, häikäilemätöntä. Ja eläimiä kohtaan, joita hän ei pitänyt riistana, hän oli kylläkin suopea ja sääliväinen. Mitä toiselta puolen Poikaan tulee, niin hän oli myötätuntoinen eikä mitenkään tahtonut tuottaa kellekään tuskaa; mutta arka hän ei ollut, eikä koko hänen käytöksessään ollut pelkuruuden hiventäkään.

Yhtäkkiä kulkusten kilinä taukosi, ja kuuntelevat ketut kurkistivat piilopaikastaan kaksin verroin huolestuneina. Hypätessään reestä ja kiinnittäessään parihevosia puuhun Jabe Smith virkkoi: "Minulla on yksi satimistani aivan täällä lähellä! Mennäänpä katsomaan sitä!"

Mutta Poikapa ei pitänytkään satimista; uteliaisuus kuitenkin voitti vastenmielisyyden. Ripeästi hän hyppäsi reestä ja Jaben esimerkkiä noudattaen pujahti lumikenkiinsä. Höristelevät ketut kuulivat heti lumilakeuksien erikoisen, pehmeän, tasaisen narinan lähestyvän puiden lomitse. Kun ne näkivät kahden ihmisolennon tulevan kohti, kasvoi niiden levottomuus ja ne pujahtivat takaisin vielä varmempaan piilopaikkaan. Mutta koska uteliaisuus ei ollut vähempi kuin kaikkien noiden uusien lumikenkien, ansojen ja satimien aiheuttama pelko, niin ne pitivät huolta siitä, etteivät menneet pitemmälle kuin että voivat selvästi nähdä, mitä hyvänsä tulokkaat tekisivätkin. Mitä Punakettuun tulee, niin sen vaistomainen pelko tuota pitkää metsämiestä kohtaan lieveni, kun se näki hänet Pojan kanssa.

Niin pian kuin metsämies näki satimen ja huomasi siinä törröttävän typerän karva- ja piikkitupsun, kirosi hän harmistuneena.

"Senkin tuhoeläin!" murahti hän. "Pistää nenänsä sinne, missä sitä ei tarvita! Siitä se saa luodin pöllön päänsä läpi! Tarvitsenpa joka tapauksessa muutamia piikkejä!" Ja hän lähti eteenpäin, etsien pakolaisraukan jälkiä.

Mutta Pojan vilkas mielikuvitus kuvasi hänelle heti eläinraukan kärsimyksen punaisine, katkottuine, kipeine hännäntynkineen.

"Seis, Jabe!" huusi hän. "Ettekö luule sen saaneen kyllin kovan rangaistuksen tuolla tavoin menettäessään häntänsä? Ja mitä muuten hyödyttää ajan hukkaaminen vanhan piikkisian tähden?"

Samassa hänen tarkat silmänsä, jotka olivat paljon taitavammat havaitsemaan kuin Jaben, olivat nähneet piikkisian kyyristyneenä kuusen korkeassa haarukassa. Puhuessaan hän riensi eteenpäin ja sotki pakolaisen jäljet, jotka veivät puun luo, ja pysähtyi siihen.

"Kyllä minä sen opetan sotkemaan satimiani!" huusi Jabe, metsästäjäkiihkon kuumana kohistessa hänen suonissaan, niin että hän oli kipeä tappamishalusta. Hän syöksyi innokkaasti eteenpäin piikkisian ja noiden kahden ketun sotkuisia jälkiä pitkin, sivuutti tuon selittämättömän sekamelskan kuusen juurella ja seurasi sen takana näkyviä kaksin kerroin sotketuita ketunjälkiä. Poika seisoi tarkaten häntä suurin, viattomin silmin ja mieli tyytyväisenä. Hän tunsi kyllä ystävällisyyttä kettujakin kohtaan, mutta hänen mielestänsä ne voivat varsin hyvin olla itse varuillaan ja käyttää hyväksensä erämaata hänen puuttumatta asiaan.

Mutta ketuilla ei nykyisessä mielentilassaan ollut lainkaan halua seikkailuihin. Kun ne näkivät Jaben todella olevan heidän jäljillään, oli uteliaisuus tipotiessään. Vatsa lunta vasten litistettynä, punainen häntäsuti vaakasuorana takana viistäen ne kiitivät tiehensä epätoivon vimmalla — eivät tietenkään kotiin päin, vaan ylöspäin kallioisia harjuja kohti, missä ne tiesivät parhaiten voivansa välttää takaa-ajoa. Ne pitivät huolellisesti pensaat takanaan yhtä linjaa vihollisen kanssa; mutta Jabe näki ketut niiden syöstessä pakoon ja ampui kiireisen laukauksen niiden jälkeen. Kuula viuhui herhiläisen tavoin aivan Punaketun korvien juuressa ja vuoli valkoisen laikan ruskearunkoisen vaahteran kylkeen niiden edessä, ja pakolaiset riensivät entistä hurjemmin.

"Tämä päivä ei näytä olevan teille onneksi, Jabe!" sanoi Poika vakavan ivallisesti.

Ja Jabe, unohtaen kaunansa kovaonnista piikkisikaa kohtaan, latasi hiljaa pyssynsä uudelleen ja viritti satimen jälleen kuntoon.

"Minä tahdon vielä saada toisen noista lurjuksista!" mutisi hän, tietämättä lainkaan, mitä osaa ne olivat näytelleet hänen suunnitelmiensa paljastamisessa.

8. luku

MUUTAMIA LUMEN PIKKU ASUKKAITA

Tämän ansakokemuksen jälkeen sekä Punakettu että sen puoliso harrastivat suuresti ansain virittäjäin puuhia, missä hyvänsä huomasivatkin niistä jälkiä. Jos ne löysivät tyhjiä satimia, niin ne panivat parhaansa saadakseen ne laukeamaan tai tehdäkseen ne jollakin tavoin niin silmäänpistäviksi, ettei mikään metsänasujain niihin takertuisi. Jos ne löysivät saalista satimista, niin ne paikalla kävivät työhön ja vapauttivat otuksen surkeudestaan, tehden samalla itselleen mieluisan palveluksen ja luultavasti saaden osakseen uhrien kuolemanjälkeisen kiitollisuuden. Mutta jos saaliina sattui olemaan ilves, niin ne siinä tapauksessa noudattivat varovaisuutta ja pidättyivät sekaantumasta asiaan. Mutta pauloja tavatessaan ne joutuivat ymmälle ja tunsivat pelkoa. Ne eivät käsittäneet noita melkein näkymättömiä kuolemankojeita ja pelkäsivät mennä liian lähelle niitä tutkiskelemaan.

Lopuksi kuitenkin Punakettu itse pudisti yltään tämän käsittämättömän pelon lumouksen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä kuuttomana yönä, kun se juosta hölkytteli kotiinpäin ääneti metsän kimeltäviä käytäviä pitkin, se kuuli heikkoa taistelun ääntä ja pysähtyi paikalla. Hiipien syrjään paksujen kuusenoksien alle se näki edessään matalain pensaitten välisen polun keskellä valkoisen kaniinin riippuvan ilmassa hiljaa sätky telien. Taisteleva hahmo liikkui hiljaa ylös ja alas, milloin hipaisten lunta, milloin runsaasti neljä jalkaa sen yläpuolella, sitä mukaa kuin se nuori puu, johon ansa oli ripustettu, kevyesti keinui ja heilahteli. Paikalla Punakettu käsitti tilanteen, ja sen ensimmäinen halu oli hiipiä varkain tiehensä. Mutta kurkisteltuaan ja nuuskittuaan yltyleensä se tuli siihen uskoon, ettei tässä lähistöllä ollut mitään muuta sadinta tai paulaa, ja päästi silloin mielenkiintonsa täysin valloille. Hiipien lähemmäksi yhä pienenevissä ympyröissä se vahti uhria, kunnes tämän ponnistelut päättyivät. Kun se oli aivan hiljaa, tuo pehmoinen pieni olento, joka liikuttavasti oli vastustanut tuhoansa, riippui se juuri noin kolmen jalan päässä lumihangelta. Punakettu nousi kevyesti takakäpälilleen, tarttui hampaillaan sen jalkoihin ja veti sen alas. Kun kettu hetkeksi hellitti otteensa, hyppäsi kaniini ilmaan jälleen kuin olisi ollut elävä. Ja kettu, suuresti säikähtäen, hypähti taaksepäin viitisen metriä. Lähes minuutin ajan tuo kuollut kaniini keikkui ylös ja alas, sillä välin kun Punakettu istui takakintuillaan, tarkaten sitä levottomana. Kun se taas oli hiljaa, meni kettu nykäisemään sen alas jälleen. Sitten taas se päästi sen irti, jolloin se jälleen hypähti keikkuen ja pyörien ilmaan. Ja uudelleen kettu hyppäsi säikähtyneenä taaksepäin.

Tämän se toisti neljä tai viisi kertaa kärsivällisesti, kunnes näytti ratkaisseen tuon kummallisen arvoituksen omaksi tyydytyksekseen. Sitten se vielä kerran harkitsevasti veti alas ruumiin ja piteli sitä lujasti etutassuillaan, samalla, kun koetti pureskella poikki sen kaulassa olevaa kuparilankaa. Huomatessaan tämän tehtävän hampailleen liian vaikeaksi se ratkaisi pulman jyrsien kaniinilta pään poikki ja antaen sen lentää ilmaan takaisin ponnahtavan metallilangan mukana. Sangen tyytyväisenä hommaansa se sitten viskasi päättömän ruumiin selkäänsä ja tassutteli kotipesälle.

Ei tarvittu montaakaan tämänlaatuista tapausta herättämään suurta hälyä kaikissa uutisasutuksissa. Ja vaikka Punaketun puoliso ei suinkaan näytellyt mitätöntä osaa hävityksissä, joutui kuitenkin Punakettu itse silmiinpistävän kokonsa ja värinsä puolesta saamaan osakseen vaarallista huomiota. Monet sukkelat satimet asetettiin erikoisesti sen pään menoksi, ja uutterin tässä hommassa oli Jabe Smith. Mutta Punakettu väisti viekkaasti ne kaikki ja halveksi niitä ilkkuvan varmana. Ja kaikki, jotka koettivat voittaa sen viekkaudella, saivat palkaksi vaivoistaan, ei vain epäonnistumistaan, vaan myöskin Pojan vakavan ja hiukan ylimielisen ivan, hän kun viinipensaan luona sattuneen kohtauksen jälkeen oli pitänyt viisasta eläintä ikään kuin omanaan.

Vaikka talvi oli ankara, puutteen ja kärsimyksen talvi kaikille metsän asujamille, niin Punakettu puolisoineen tuli toimeen sangen hyvin. Mitä suurempi puute, sitä taipuvaisempi oli metsän väki nälän ajamana menemään satimiin, ja sitä paremmin voivat sen nojalla nuo kaksi viisasta kettua. Siitä huolimatta nekin tilapäisesti tunsivat nälän ahdinkoa niin suuressa määrin, että se terästi niiden älyä. Mutta sellaisissa tapauksissa Punakettu aina oman viisautensa avulla toimeenpani uusia sotajuonia ja ratkaisi uusia pulmallisia kysymyksiä. Kun tämä kerran oli tehty, oli sen puoliso altis ja taipuvainen seuraamaan sen johtoa.

Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä, julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia, vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa. Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan, varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.

Kettu tiesi — kenties emonsa varoituksista — jo pentuna ollessaan, että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan — aivot tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet — silloin hyvästi lumiset metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!

Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan, että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys. Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.

Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa, vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa, Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä, ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.

Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän. Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran, antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen. Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.

Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.

Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi eivät hiiretkin?

Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin. Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä, oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä, joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys, salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa, mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.

Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut. Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti yrityksen sikseen.

Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.

Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.

Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen. Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn, toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut suoda sille toista enää samana yönä.

Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.

Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi — ja sen leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa, tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.

Pitkän talven lähetessä loppuaan tuli eräänä yönä sade, joka vähitellen kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.

Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää, kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-, ruusun- ja helmenvärinen hohto.

Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.

Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa. Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana, jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa. Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.

Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi, mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä. Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä lähemmäs toisiansa.

Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat. Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi, että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.

Kuljettuaan kymmenkunnan jalkaa se ällistyi, kun ei nähnyt, kuullut eikä haistanut riistaa, jota ajoi takaa. Se jatkoi matkaansa hiukan edemmäksi varmana siitä, ettei ollut voinut erehtyä. Sitten se alkoi epäillä ja muutti suuntaa. Se muutteli sitä yhä uudelleen kiertäen sinne ja tänne päin, mutta ei hajun hiventä tai untuvaistakaan ollut tavattavissa. Vastenmielistä oli nyt huomata, että tuossa oudossa ympäristössä hänen aistinsa ja vaistonsa pettivät kumpikin. Sillä ei ollut aavistustakaan, minne päin kulki.

Tämän tosiasian selvetessä se teki äkillisen liikkeen ylöspäin aikoen murtaa jään ja päästä taas vapaaseen ulkoilmaan, missä aistit eivät sitä enää petkuttaisi. Mutta sen hämmästykseksi jää ei antanutkaan myöten. Pikemminkin väistyi pehmoinen lumi se alla. Uudelleen ja yhä uudelleen se syöksähti ylöspäin kaikin voimin; mutta ponnistukset olivat turhia, se oli joutunut outoon vankilaan, kun hauraannäköinen maidonvalkea jäälautta oli teräksenkova. Tuntien äkillisen pelon aiheuttamaa pahoinvointia se totesi, että ensi kertaa eläissään oli eksyksissä — vieläpä omissa metsissään. Lisäksi se oli todenperään vankina, käynyt sellaiseen satimeen, josta ei milloinkaan ollut uneksinutkaan.

Sen valoisassa sopessa oli tietysti runsaasti ilmaa, sillä lumi oli täynnä sitä. Jään läpi päänsä päällä se saattoi nähdä epämääräisiä, tummia varjoja välkkeen keskellä ja tiesi niiden olevan lähimpien puiden hahmoja. Seisten hetken aivan hiljaa se arvioi huolellisesti tilannetta. No, tietysti piti ulospääsytien olla tuolla, missä varjot olivat tiheimmät ja mustimmat. Tämä johtopäätös karkotti pelon tykkänään.

Huolellisesti tarkaten merkkejä, jotka tosin vain hämärästi näki, se päätteli, että varjot näyttivät lupaavimmilta aivan suoraan edessäpäin. Suoraan eteenpäin se siis raivasi tietään, pitäen selkäänsä aivan jääkuoren alapintaa vasten.

Ystävälliset varjot häämöttivät pitempinä ja selvempinä. Kettu oli jo niiden äärellä, kun huomasi, että hän ei ollut ainoa terävä-älyinen otus metsän heimon joukossa. Se vainusi äkkiä peltokanan hajun, joka ilmeisesti etsi samaa ulospääsypaikkaa kuin hänkin. Pakenevan linnun jäljissä lumi oli tallaantunutta, joten kettu kykeni syöksymään eteenpäin nopeasti, kuten se tekikin, toivoen saavansa tappionsa korvatuksi viime hetkessä. Haju tuntui voimakkaana ja tuoreena. Kettu kuuli räpyttelyä aivan edessään. Rajusti loikaten se sai yhden ainoan pyrstöhöyhenen hampaisiinsa. Sitten kuului kovaa siipien suhinaa, ja kettu ryntäsi ilmoille nähdäkseen voitokkaan, mutta pahasti pelästyneen linnun lentää löyhyttelevän pois tiheiden oksien alitse.

Pahasti suutuksissaan kettu tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia kieli suusta riippuen ja naama lumilaikkojen tuhrimana. Sitten se pyörsi pois kohtaloonsa alistuen ja ryhtyi varkain hiipien vainoamaan kaniinia kautta kristallimaan.

9. luku

SEKAROTUISTEN PETKUTTAMINEN

Varhaiskevään suojasäinä Punaketulla oli melkein pelkkää kiusaa ja levottomuutta. Se inhosi märkyyttä ja yhteen kasautuvaa lunta, ja pyydystely oli pikemminkin vaivaloista työtä kuin iloa. Lisäksi pian poikiva puoliso ei ollut halukas leikkimään, painimaan ja juoksentelemaan kilpaa kuten ennen. Se pyydysteli lähellä kotia, mutta kallioiden keskellä tietysti eikä milloinkaan alhaalla laaksossa päin. Ja Punakettu toi sille kotiin suurimman osan omasta saaliistaan. Omasta puolestaan se kävi nyt erikoisen varovaiseksi eikä mennyt koskaan alas uutisasutukselle. Mutta sille tuli tavaksi tehdä pitkiä, vaivaloisia matkoja harjun yli alas lähimpään laaksoon ja korvata ylimääräiset vaikeudet ottamalla pientä tullia karjapihoilta Ringwaakin juurella. Se arvioi mielessään, ettei näitä ryöstöjä milloinkaan pantaisi ketun laskuun, joka asui näin kaukana kuin hän.

Mutta kävi ilmi, että se tässä asiassa teki arvioita ottamatta huomioon maineikkuuttansa. Se loukkasi omaa mainettaan. Kun Ringwaakin juurella väestö alkoi tuntea erikoisen uskaliaan ja ovelan vihollisen hyökkäyksiä, niin he heti ajattelivat naapurilaakson isoa kettua, jonka urotöistä olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja. Tiedusteltaessa naapurilaaksosta saatiin kuulla se tosiasia, ettei siellä viime aikoina ollut lainkaan nähty tai kuultu tuota etevää rosvoa. Tästä oltiin valmiit päättelemään, että se oli vaihtanut piiriä.

Sen jälkeen tehtiin monta yritystä kulkea rohkean ryöstäjän jälkiä sen pesälle. Mutta jäljet katosivat aina kallioiden, kuilujen ja sotkuisten viidakkojen joukkoon, ennen kuin päästiin harjun huipulle.

Satimia ja ansoja viritettiin tietysti kymmenittäin, mutta ne saivat aina osakseen ivallisen halveksivaa kohtelua tai kettu pysyttelihe niistä loitolla. Niinpä loppujen lopuksi viereiseen laaksoon lähetettiin sana, että maanviljelijät pyydystäisivät tuon vaivaloisen, turkkiniekan henkipattonsa tai ainakin pidättäisivät sitä kotosalla.

Uutisasutus otti hiukan ylpeänä vastaan tämän kunnianosoituksen, joka näin tuli Punaketun urheuden osaksi. Mutta samalla sovittiin siitä, että jotakin oli tehtävä. Poika hymyili viekkaasti ja sanoi, että mitä hyvänsä tehtäisiinkin, niin ei Punakettu olisi niitä miehiä, jotka surevat. Mutta Jabe Smith otti mennäkseen metsälle kaksi koiraa apunansa, ja tämän retken piti koitua Punaketulle lopulliseksi tappioksi, tahi kettu saisi ainakin aimo läksytyksen.

Jostakin selittämättömästä syystä juuri tällä ratkaisevalla hetkellä Punaketun levottomuus ja pelko eneni hämmästyttävästi, Oli kuin jokin terävä kaukonäköinen voima olisi ilmaissut ketulle vihamielisyydestä alhaalla laaksossa tai kuin jokin utelias sininärhi, joka oli kuullut Jabe Smithin suunnitelmista, olisi tuonut salaperäisellä tavalla Punaketulle viestin tuhosta, jota sille suunniteltiin. Olkoon edellinen selitys tieteilijälle, jos hän sitä haluaa, ja jälkimmäinen satujen ja tarujen suosijalle. Tai ehkäpä lähestyvän isyyden vastuunalaisuus teroitti ketun muistia, niin että sen mieleen johtuivat ne surulliset tapaukset, jotka olivat pakottaneet hänen emonsa pakenemaan pesästään päivänpaisteiselta töyryltä.

Miten sen asian laita nyt olikaan — eräänä iltana se tarkoituksettoman levottomuudenpuuskan jälkeen juoksi ja nuuski tutkistellen vanhan pesän sisäänkäytävän ympäristöä katajapensaan alla. Jokin siellä näkemänsä sai sen tekemään päätöksen. Palattuaan sitten omaan pesäänsä se puoleksi pakottamalla, osittain hyväilyillään sai ajetuksi sieltä pois puolisonsa, jonka aika oli nyt hyvin lähellä ja joka oli sangen vastahakoinen luopumaan siististä asunnostaan. Kun tämä temppu onnistui, vei se naaraansa päättävästi pois vuorenharjanteen yläreunalle, jonkinlaiseen pieneen, vaatimattomaan luolaan, jonka oli löytänyt kallioisen kuilun kyljestä. Kun tämä oli tehty ja Punaketun puoliso — se kun ei heikkoudentilassaan voinut vastustaa toisen ylivaltaa — nähtävästi leppynyt, hävisi levoton pelko, ja Punakettu tassutteli yksin takaisin töyräällä olevalle pesälle ja odotti nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Se oli nyt huolettomampi metsästysmaittensa puolesta ja antautui rohkeudessaan vielä kerran kuljeskelemaan alemmilla rinteillä ja asutuksen liepeillä.

Kun Jabe Smith oli valmis lähtemään suurajoonsa, muisti hän vanhan pesän mäenrinteellä, mistä kettuperhe edellisenä vuonna oli "kaivettu" ja ajettu pois kodistaan ja konnustaan. Hän ei ollut ajatellut tätä paikkaa ennemmin, koska tiesi, että sellainen surullisen tappion ja tuhon paikka olisi vihoviimeinen, missä tavallinen kettu haluaisi asua. Mutta nyt pälkähti hänen päähänsä, ettei Punakettu ollutkaan mikään tavallinen kettu, vaan voisi olla kyllin ovela pitämään sellaista asuntoa kaikista turvallisimpana pakopaikkana. Mukanaan Poika arvostelevana ja epäuskoisena, mutta hyvin huvittuneena katselijana ja kaksi nuorta maanviljelijää apulaismetsästäjinä sekä entiset kaksi koiraa varsinaisen työn suorittajina Jabe Smith kulki oppaana yksinäiselle pesälle, joka oli töyräällä kaukana ylhäällä mäen rinteellä.

"Ette te sitä ikinä sieltä löydä, Jabe", ilkamoi Poika kiusoittavasti silloin tällöin.

Ja Jabe, jolla oli asiasta omat epäilyksensä, piti yllä sotataidollista hiljaisuutta.

Mutta sadan metrin päässä töyräältä koirat, jotka olivat penkoneet pehmeätä, vajonnutta lunta joka taholta, päästivät äkkiä yhdessä kiihtyneen ärinän ja haukunnan. Ne olivat löytäneet ristiin rastiin käypiä ketunjälkiä. Jabe Smithin laihat kasvot venyivät iloiseen irvistykseen, ja kääntyen Poikaan päin hän huusi voitonriemuisesti:

"Katsos nyt, mitäs minä sinulle sanoin?"

Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.

Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut. Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:

"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on Punakettu!"

"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.

Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.

"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut, koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran. Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain pahanhajuisia savupilviä.

Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."

Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan karkulaisen jälkiä.

Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa. Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä ponnistuksia.

Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä, ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.

Juoksu oli raskasta — syvää, kosteata lunta metsässä ja likaista, tahmeaa turvetta avoimilla paikoilla. Mutta Punakettu tiesi, että nämä seikat tuntuivat vaikeimmilta raskaista ahdistajista kuin hänestä itsestään. Jonkin aikaa se juoksi suoraan eteenpäin juonittelematta ja koukuttelematta, saadakseen koirat hyvän matkaa hitaasti kulkevista miehistä edelle. Kun se mieltänsä myöten oli saanut tämän aikaan, huvittelihe se minuutin tai pari tehden rajuja, kummallisia hyppyjä puunrungolta toiselle, kun siellä oli kaadettuja puita, ja kulki sitten mutkitellen takaisin nähdäkseen, mitä Jabe Smith hommasi.

Se tiesi olevan ehdottoman tarpeellista tuntea Jaben menettelytapa taistelussa, ennen kuin lopullisesti ratkaisi omansa. Tässä tiedustelussaan, joka johti sitä takaisinpäin, se juoksi täyttä laukkaa ja ehti palata noin puolen mailin päähän lähtökohdastaan, kun ällistyneet koirat yhä vielä vinkuivat kaadettujen puiden ympärillä. Mutta vaikka se juoksikin nopeasti, oli se silti sangen tarkkaavainen, rientäen tiheän alusmetsän halki, antautumatta kertaakaan alttiiksi Jaben pelätyn ampuma-aseen mahdollisille laukauksille. Ja yhtäkkiä vajaan viidenkymmenen metrin päässä se näki itse Jaben, joka kärsivällisesti vartioi erästä ketun kulkutietä.

Tämä näky tuotti Punaketulle viiltävän pelon tuskaa, niin kauhealta tuntui se oveluus, joka sai erämiehen pitämään vartiota tuolla erikoisella paikalla. Siinä hänen vieressään kannolla istuen, liikkumatonna kuin kanto itse, oli Poika. Se oli juuri se kohta, mistä Punakettu olisi juossut tavallisissa oloissa, tai jos se olisi ollut tavallinen kettu. Todellakin oli vain valpas varovaisuus hänet nyt pelastanut. Pysyttelemättä tavallisella tiellään se oli varovasti tehnyt toisen samansuuntaisen ladun noin viidenkymmenen metrin päähän. Ja siinä sen oveluus oli sievästi voittanut erämiehen taitavuuden.

Melkein hieman halveksivasti vahtien vihollisiaan turvallisesta piilopaikastaan Punakettu paneutui pitkäkseen levätäksensä muutaman minuutin verran. Kuullessaan sitten koirain lopultakin olevan paluujäljillä kovasti haukkuen se nousi, venyttelihe, haukotteli niin, että leuat näyttivät melkein menevän sijoiltaan, ja hiipi varkain ympäri Jaben ja Pojan takaa, joiden silmät olivat nyt kerrassaan liimautuneet kulkutiehen, kun ne joka hetki odottivat ketun tuloa. Taas se haukotteli pilkallisesti, juoksi nopeasti takaisin luolansa suulle, tassutteli ristiin rastiin parin minuutin ajan jälkiverkossa juuri pesän alapuolella, ja riensi sitten alas joen vartta pitkin, jonka uoma oli jäistä vapaa siellä, missä virta oli kova.

Ketun juostessa sen suunnitelmat saivat määrätyn muodon. Kun sen määränä oli johtaa ajo kauas pois harjulta, ei sillä ollut minkäänlaista syytä hämmentää takaa-ajajiaan enempää kuin estääkseen heitä tunkeutumasta liian lähelle. Virta oli liian paisunut ja äkäinen helposti kahlattavaksi, paitsi siinä kohden, missä vielä oli jäätä matalimmassa vedessä. Mutta yhdessä kohden kettu meni sen poikki taitavasti loikkien kiveltä kivelle vaahdon keskellä, kun tiesi, etteivät koirat olleet niin varmoja jaloiltaan kuin hän itse ja niiden oli ehkä hieman vaivaloista päästä yli.

Puoli mailia alempana, missä jää oli lujaa, se tuli takaisin joen yli huomatessaan takaa-ajajiensa äänistä, ettei ylimeno niille ollutkaan niin hankala kuin hän oli toivonut. Sitten se otti nopean vauhdin ja juoksi etäistä, pientä maataloa kohti asutuksen ulkoliepeille, missä se arveli voivansa antaa koirille jotakin ihmettelemistä, sillä välin kun se itse lepäilisi uuden pitkän juoksun varalle. Tarkastettuaan perinpohjin jokaisen karjapihan kymmenisen kilometrin laajuudelta se tiesi tarkoin, missä niistä oli hänelle tarjottavana joitakin nyt tarvittavia etuja.

Nyt puheena olevassa maatalossa oli kanahuoneena lehmänavetan sivustaa vasten nojaava pikku vaja. Katon alempi reuna oli noin neljä jalkaa maasta. Ja sen alapuolella oli pieni aukko, joka johti suureen onkaloon lattian alle. Aivan karjapihan ulkopuolella kasvavasta tiheiköstä Punakettu tarkasteli huolellisesti, ollakseen varma, ettei talon ympärillä liikkunut ketään. Vankkurit olivat kulkeneet vajasta kaivon toisella puolen, josta se päätteli, että maanviljelijä oli poissa. Keittiön ikkunassakaan ei näkynyt kasvoja. Iso harmaa kissa torkkui kynnyksellä.

Kettu ryntäsi kanahuoneen alla olevalle reiälle ja tunkeutui hiukan vaivaloisesti sisään. Kun tämä urotyö oli tehty, niin se heti tunkihe ulos jälleen ja sitten jäljillään seisten teki loistavan hypyn suoraan ilmaan ja laskeutui vajan kaltevalle katolle. Täältä se juoksi ketterästi ylös navetan katolle ja toista puolta alas ja sieltä maantien yli kentälle, jossa kasvoi tiheässä nuorta ikivihreää. Täällä se paneutui pitkäkseen hyvässä turvassa ja nautti hyvin ansaittua lepoa.

Viiden minuutin perästä koirat saapuivat paikalle kieli riipallaan. Ne juoksivat suoraa päätä reiälle kanahuoneen alle, ja siellä uupumuksestaan huolimatta päästivät rajun voittohaukunnan. Ne olivat ajaneet otuksen "maahan". Mutta reikä oli niin pieni, etteivät ne voineet tunkeutua siitä sisään. Ja maa ympärillä oli vielä jäässä, joten ne eivät kynsineen voineet kaivaa sisäänkäytävää. Mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen jatkoi kuitenkin urheasti raaputtamistaan, kun taas sekasikiöajokoira hipoen kuonollansa kivijalkaa teki nopean, mutta huolellisen kierroksen navetan ympäri, päästäkseen selville, ettei ollut muuta ulospääsypaikkaa. Jos se olisi astunut syrjään rakennuksen luota, olisi se tietysti löytänyt ovelan pakolaisen jäljet siinä, missä tämä oli ottanut pitkän harppauksen katolta heinäsuovaan ja siitä kauas pellolle. Mutta ajokoira oli säännönmukainen ja sitkeä työssään. Se tuli sen tähden takaisin toverinsa luo aivan varmana siitä, että saalis oli siellä piilossa.

Kun metsästäjät noin kymmentä minuuttia myöhemmin saapuivat paikalle läähättäen ja palavissaan, pettyivät he yhtä perinpohjaisesti kuin koirat. Poikakin nähdessään siinä olevan vain yhden ulospääsypaikan, jota yhä vartioivat nuo omahyväiset koirat, oli taipuisa myöntämään, että Punakettu-raukan viisaus oli viimeinkin erehtynyt. Kun pakolainen nyt vihdoin varmasti oli ajettu umpikujaan, ei enää nähtävästi ollut syytä kiireenpitoon, ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen sotaneuvotteluun kanahuoneen takana, Pojan seistessä surullisena syrjässä. Vihdoin päätettiin, että ainoa mitä voitiin tehdä oli tukkia reikä ja sitten pyytää lupa kiskoa irti muutamia lautoja kanahuoneen lattiasta.

Tätä äärimmäistä toimenpidettä ei kuitenkaan saatu panna täytäntöön. Jabe Smith sattui näet puhuessaan nojaamaan kanakopin kattoon juuri sillä kohdalla, johon Punakettu oli tehnyt taitavan hyppynsä. Sattui niin, että Jaben nenä, vaikkei ollutkaan niin tarkka kuin Pojan, kykeni siitä huolimatta vainuamaan ketun vereksen hajun niin kiitollisella pinnalla kuin kuivista päreistä tehty katto oli. Hän nuuski epäluuloisesti, haisteli kattoa huolellisesti niin kauas ylös kuin ulottui ja kääntyi Pojan puoleen, jolloin hänen ilmeensä osoitti nöyrää tappion tunnustamista.

"Se juutas petkutti meitä taas!" sanoi hän.

"Kuinka? Mitä tarkoitatte?" huusi Poika iloisesti epäillen, kun taas toiset kaksi seisoivat ällistyneinä.

"Se ei olekaan tuolla sisällä!" sanoi Jabe hämmästyksestään tointuen. "Se on mennyt tuonne ylös katon poikki. Kyllä me sen jäljet löydämme yhtä kaikki jostakin navetan takaa. Pitäkää varanne!"

Komentaen vastahakoiset koirat seuraamaan hän kiersi edellä navetan taakse ja sitten tarkoin tähystellen heinäsuovan ympäri. Täällä koirat löysivät yhtäkkiä jäljet ja lähtivät laukkaamaan hurjasti, haukkuen raivoissaan siitä tavasta, millä niitä oli petkutettu. Mutta mitä Jabeen tulee, niin hän oli täynnä voitonriemun tuntua tappion kiusallakin. Poika oli vaatimattomasti sanonut: "Tuo nolaa minut, Jabe. Te tunnette ketut paremmin kuin minä loppujen lopuksi. Millä ihmeen tavalla te saitte selon siitä, minne se oli mennyt?"

"No", sanoi Jabe, häpeämättä valehdellen, "minä vain ajattelin, mikä olisi kaikista hienoin kepponen — ja minä tiesin, että siihen tuo punainen veitikka pystyisi!"

Sillä välin Punakettu levätessään piilopaikassa tiheäin nuorten ikivihreäin keskellä oli täynnä suuttunutta hämmästystä kuullessaan koirien äänet niin pian taas jäljillään. Mikä vika sen ihailtavassa sotajuonessa saattoi olla? Paikalla ja varsin oikein se pani syyn pelätyn Jaben niskoille. Ja sen älykkäät silmät kapenivat ikään kuin pelosta. Hetkeksi se pysähtyi levottomasti miettien. Tehden sitten lyhyen kierroksen se mutkitteli takaisin ja juoksi eteenpäin tien suuntaan pysyttäytyen huolellisesti poissa näkyvistä, jottei olisi saanut laukausta niskaansa. Se matkasi myllylammelle päin asutuksen uloimmalle reunalle, missä pieni puro, hänen oman virtansa syrjäjoki, oli suljettu, padottu ja pakotettu jauhamaan ja karstaamaan villoja koko Ringwaakin seudulle.

Vaikka puro tavallisina aikoina oli pieni, niin sen kasvattama lammikko oli suuri, ja juuri nyt, sulavien kevätlumien painon alla, valui raskas vesipaljous kohisten padon avonaisten sulkujen läpi. Punaketun mieli oli kiukkuinen. Ei se milloinkaan ollut näyttänyt taipumusta ihmisystävyyteen, mutta nyt se tunsi olevansa hiukan väsynyt ja ahdistettu. Jos kaikilla hänen takaa-ajajillaan — koirilla, miehillä ja vaarattomalla Pojalla — olisi ollut vain yksi kaula, pitkä, hoikka kaula kuin villihanhella — kuinka suurta iloa olisikaan sille tuottanut upottaa hienot hampaansa narskahtaen sen läpi! Se oli valmis antautumaan alttiiksi suurille vaaroille, toivoen siten saavansa jotenkin vahingoittaa vainoojiansa.

Seuraten selvää jälkeä, hajun ollessa niin väkevä, että se ihan väreili ilmassa, koirat olivat nyt lähellä, metsästäjät kaukana takanaan, etäämpänä kuin ampumamatkan päässä. Punaketun saavuttua myllylammen reunalle, joka oli vielä osaksi jään peitossa, se astui jäälle koetellen sitä varovasti. Palaten rannalle se sitten juoksi edelleen alas patoa kohti.

Noin kolmenkymmenen jalan laajuudelta ulvovain sulkuporttien yläpuolella lampi oli jäästä vapaa. Jään reunat lahosivat nopeasti veden huuhdellessa niitä altapäin. Rantaäyräällä Punakettu epäröi, vitkastellen uupuneen tavoin, ja kääntyi kuin olisi lopultakin joutunut umpikujaan. Sen nähdessään koirat puhkesivat yhä rajummin kiljumaan ja ryntäsivät vimmatusti eteenpäin. Lopulta — siltä näytti — riista oli heidän käsissään, ja moni vanha velka kuitattaisiin.

Vasta sitten kun koirat olivat kymmenkunnan askeleen päässä, Punakettu liikahti. Livahtaen ympäri, kuin uhma olisi väistynyt hillittömän pelon tieltä, se sitten syöksyi suoraa päätä vaaralliselle jäälle. Joko vaisto tai erikoisen terävä ja erehtymätön arvostelukyky sanoi sille, että jäänreuna padon yläpuolella oli kyllin vahva kestämään hänen painonsa, jos hän kulkisi nopeasti ja tasaisesti. Koirat kintereillään muutaman metrin päässä se riensi turvassa yli. Seuraavassa hetkessä kuului rusahtava ääni, ja mustankirjavan sekarotuisen pelästynyt haukunta kaikui yli sulkuporttien kohinan. Katsahtaen olkansa yli voitonriemun siristämin silmin Punakettu näki molemmat vihollisensa vedessä tarttumassa käpälillään hurjasti jään hauraisiin reunoihin, joka niiden rynnistyksestä yhä enemmän murtui.

Ohi vedenhätään joutuneiden soluivat murtuneen jään palaset, kadotakseen putouksen kovaan kuohuun. Punakettu juoksi ylös rantaa pitkin erään pensaan suojiin ja kääntyi sitten kostostaan nauttimaan. Koirat yhä tavoittelivat hurjasti jäätä, ja petollinen jää murtui niiden otteiden alla. Ketun katsellessa irtaantui suurempi pala, noin kolmen tai neljän neliöjalan kokoinen, mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen painosta, juuri kun sen onnistui kavuta sen pinnalle. Seuraavassa hetkessä se purjehti nopeasti pois uupuneen matkustajansa kera, piehtaroi kiljuville sulkuporteille, syöksyi putouksen yli ja katosi alas kallioiden ja usvan joukkoon. Syvimmän tyytyväisyyden vallassa Punakettu katseli tätä toisen vihollisensa surullista loppua. Sitten tulivat miehet näkyviin vielä kerran, joten Punakettu hiipi varkain pois ampumamatkaa edemmäksi ja jatkoi juoksuansa Ottanoonsis-laakson yli kohoavia kukkuloita kohti. Mutta ei sen todella enää tarvinnut juosta. Metsästäjien saapuessa lammen äyräälle sekasikiö retuutti itseään juuri ylös vedestä tuiki pelästyneenä. Sekarotuista ei näkynyt missään, mutta oli helppo arvata, kuinka sen oli käynyt. Seurue pysähtyi ja miehet katsoivat toisiinsa tuumivaisina. Jabe vihelsi masentuneen koiran jalkoihinsa ja taputti myötätuntoisesti sen märkää päätä.

"Minä näin Punaketun", sanoi Poika vakavasti, pahoillaan mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen kohtalosta, "juuri livahtavan metsään tuolla ylhäällä!"

"Viis siitä, kunhan pääsemme kotiin takaisin!" huomautti Jabe, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

10. luku

MUSTAN VESIKON JULKEUS

Tuntikausia myöhemmin Punakettu, väsyksissä mutta ylpeänä, tuli takaisin pesälle viivyteltyään töyräällä ja ajaen tiellä kaniinia takaa, virkistääkseen voimiansa. Nyt oli suuri rauhan uhka tulevan kevään varalle poistettu. Kun tarmokas, innokas ja uupumaton sekarotuinen lopulta oli poissa tieltä, tiesi se, ettei ajokoiran olisi kovinkaan hauska seurata jälkiä yksin. Töyräällä olevaa pesää se nuuski suuresti harmissaan, sillä palaneen ruudin haju tuntui siellä yhä pistävänä. Helposti se laahasi ulos sinne jätetyn oksan, jossa oli vielä "sähisevän paholaisen" hiiltyneet jäännökset, mutta raskas, tukahduttava haju oli sellaista, jota se ei voinut sietää eikä poistaa. Jättäen asian ajan autettavaksi se juosta hölkytteli vuorenharjanteen huipulle — ja tapasi siellä pienen puolisonsa pesässä makaamassa, tyytyväinen ilme naamallaan ja pesye sokeita punaisia pentuja sen nisiä nykimässä.

Näitä uusia tulokkaita Punakettu kohteli välinpitämättömän suvaitsevaisesti. Se piti niitä enemmän vaivana kuin minään muuna, vaikka tiesikin niiden olevan äärettömän tärkeitä, koskapa puoliso ei muuten olisi uhrautunut niille kuten nyt. Punakettu asettui kuivalle ja suojaiselle pengermälle juuri pesän yläpuolelle, mistä saattoi pitää silmällä pesän asukkaita. Ja jos jokin vaara olisi niitä uhannut, olisi se taistellut viime hengenvetoonsa saakka noiden avuttomien ja hyödyttömiltä näyttävien ryömijöiden puolustukseksi.

Muutamien päivien aikana oli sillä kuitenkin vain vähän tilaisuutta levätä kotona ja tuumiskella tilannetta, kun puoliso antautui velvollisuuksillensa niin kokonaan, että Punaketun piti pyydystellä molempien puolesta. Oli pitkä matka alas naapurilaaksoon ja kanapihoille, joita se oli ruvennut pitämään turvallisina hyökkäyksen esineinä. Ja tähän vuoden aikaan sattui olemaan puute kaniineista harjulla. Siitä johtui, että Punakettu joutui nyt puuhaamaan uutterammin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä kuluessa. Tänä uutteran toiminnan aikana erämaan kohtalo viskasi ketulle yhden sen epämieluisimmista seikkailuista. Kun se eräänä päivänä pyydysteli jokseenkin huonolla menestyksellä alhaalla yhäkin puoleksi jäätyneen rantaveden luona, sattui, että vähän matkan päässä virran vartta ylöspäin suuri vesikko lähti seuraamaan kaniinin jälkiä. Vesikko oli jonkun aikaa syönyt pelkästään sammakoita ja kaloja ja juuri nyt ruvennut himoitsemaan punaista verta. Se oli ensi ryntäämällä epäonnistunut kaniinia tavoittaessaan, ja sitten, epäonnistumisensa aiheuttaman itsepäisen raivon vallassa, lähtenyt ajamaan takaa nopeajalkaista saalista.

Jonkin aikaa kaniinin suuret, kimmoavat loikkaukset saivat täyden voiton. Mutta pian se alkoi väsyä. Se juoksi ympäri kehässä, ja niin pian kuin sen jäljet alkoivat kiertää, silloin ovela vainooja, tietäen tarkoin sen aikeet, livisti mutkan poikki, melkein katkaisten siltä tien. Kaniinin pelastuttua hädin tuskin sen pieni sydänparka melkein lakkasi sykkimästä, ja samoin se hämmästyksestä haukkoi henkeä nähdessään tuon tumman, käärmemäisen vihollisen tällä odottamattomalla alueella. Se juoksi alas puron äyrästä, vesikko vähemmän kuin kymmenen metrin päässä takanaan. Sen kauhistuneet silmät, jotka tähysivät uhkaavaa turmaa, eivät huomanneet Punaketun hahmoa, joka kiiti tien poikki aivan edessä. Tavallisissa oloissa tavallinen kettu olisi varovaisesti jättänyt huomioonottamatta sekä takaa-ajetun että takaa-ajajan, välttäen vaarallisen riidan, sillä petoeläimet eivät tavallisesti pidä tarpeettomasta taistelemisesta. Mutta Punakettu halveksi äärettömästi vesikkoa vastustajana, ja sillä oli kiire. Se ei pyydystellyt huvin, vaan tarpeen vuoksi. Vähät se välitti toisten etuoikeuksista. Ollen kyyrysillään kuihtuneessa, ruskeassa sananjalastossa se odotti kaniinin tuloa. Sitten suora, kiitävä hyökkäys — ja pakolainen otettiin kiinni ihan ilmassa, keskellä hurjaa hyppyänsä. Yksi epätoivon kiljahdus, ja sen kaula oli puraistu poikki. Heittäen sen olallensa Punakettu lähti sitten kotiinpäin helposti saatuine saaliineen suvaitsematta luoda silmäystäkään nolattuun takaa-ajajaan.

Mutta tällä kertaa se erehtyi ollessaan noin pelottoman luottavainen. Iso, musta vesikko ei ollut pelkuri. Sen terävät pikku silmät kävivät raivosta punaisiksi tämän pilkan ja vääryyden johdosta. Oli tietysti julkeata sen ajatella vetävänsä vertoja tuolle suurelle mestariketulle, jota koko Ringwaakin seuduilla pelättiin sen voiman ja viisauden takia. Mutta vesikon silmät muistuttivat nyt kahta hehkuvaa granaatin kärkeä, ja sen aivoista oli varovaisuus kuin pois poltettu. Puolen sekunnin pysähdyksen jälkeen se kiiti käärmeen tavoin Punaketun taakse ja puraisi sitä nasevasti takakinttuun.

Raivon ja hämmästyksen vallassa Punakettu pudotti kuormansa ja kääntyi tätä julkeaa hyökkääjäänsä kohti. Mutta vesikko, tehden salamannopean hypyn, oli jo kahdeksan tai kymmenen jalan päässä kyyrysillään odottamassa. Punakettu loikkasi välimatkan yhdellä hypyllä — mutta sen pudotessa maahan vesikko ei ollutkaan siellä. Tuo käärmemäinen musta olento ryömi vatsa maata vasten jälleen kahdeksan tai kymmenen jalan päässä, silmäillen kettua jäykän ilkeästi. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu loikkasi sitä kohti, mutta yhtä nopeasti hyökkäys aina vältettiin. Lopuksi kettukin kyyristyi litteäksi, silmäillen vihollistansa tuimasti hetken aikaa. Sitten se nousi varovasti, nosti maasta kuolleen kaniinin ja lähti taas kotiinpäin saaliineensa.

Mutta se ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun vesikko taas nopean, turmiota tuottavan varjon lailla tunkeutui sen taakse ja rankaisi sitä kauheasti puraisten toiseen takajalkaan, nilkan yläpuolelle. Ellei ketulla olisi ollut niin vahvat lihakset, olisi tämä hyökkäys voinut tehdä sen rammaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli varuillansa. Se kiepahti vimmatusti ikään kuin kaniinin ruumiin alla, niin että näytti heittävän sen päänsä yli. Mutta taas se myöhästyi. Musta hyökkääjä oli poissa ketun leukojen ulottuvilta; kyyristyen jälleen se odotti ja uhmaili.

Tällä erää Punakettu tunsi vihaansa liittyvän loukkauksen tunteen. Tuo viimeinen puraisu teki kovin kipeätä. Se rynnisti vesikkoa kohti kauan ja vakavasti, mutta vesikko oli liian nopea ketun tavoittaa, liian nopea syrjähyppäyksissä, ja ajettuaan sitä takaa sadan metrin verran kettu luopui turhaan yrittämästäkään. Nopeasti pois pyörähtäen se juoksi takaisin riitakapulan luo, joka makasi levällään verisenä ruskealla maalla. Ja vesikko seurasi kettua tuskin viiden jalan päässä sen kantapäistä.

Nytpä Punakettu joutui pahemmin ymmälle kuin koskaan ennen koko elämässään. Se ei kyennyt tavoittamaan liian vilkasta vihollistansa eikä voinut kantaa pois saalistansa ja panna niin ollen itseään alttiiksi noille vaarallisille hyökkäyksille takaapäin. Eikä se voinut myöntää joutuneensa tappiolle luopumalla saaliistaan. Pannen toisen itsepintaisen etukäpälänsä kaniinin ruumiille se kääntyi ja tuijotti vesikkoa raolleen siristetyin silmin ja muristen tuimasti eri kertoja. Kettu uhmaili ennen kuin tiesi, mitä uhmaili, mutta se tiesi nyt ryhtyvänsä johonkin. Mitään pelkäämätön vesikko kyyristyi jälleen, valmiina kaikkeen, olipa tulossa mitä hyvänsä.

Viimein Punaketun terävät aivot päättivät teeskennellä tappiota, toivoen siten houkuttelevansa vihollisen lähemmäksi. Viha häipyi sen silmistä, häntä ja niskakarvat laskeutuivat alakuloisesti ja se muuttui pelästyneen ja masentuneen perikuvaksi, kun se hitaasti kääntyi saaliista poispäin ja hiipi tiehensä. Paikalla vesikko, voitostaan tyytyväisenä, syöksähti esille ja alkoi herkutella kaniinin verellä. Salamana Punakettu pyörsi ympäri ja oli parissa silmänräpäyksessä paikalla. Mutta vesikkoa ei ollut lainkaan puijattu. Siinä se taas oli, kymmenen jalan päässä, punaisena tuijottaen, mutta nuollen kapeita leukojansa täydessä tajussaan. Vielä kerran oli Punaketulla saalis käpäliensä alla, mutta se ei tiennyt nytkään, mitä sillä tekisi. Äkillisen raivon puuskan valtaamana se hyökkäsi vesikon kimppuun, uuvuttamalla ajaaksensa sen kuoliaaksi.

Hyvän viiden minuutin ajan kesti tuota mieletöntä ajoa, ylös töyrästä, läpi pensaiden, yli kivien ja kantojen, syvien metsien halki — mutta ei milloinkaan enemmän kuin neljänkymmenen tai viidenkymmenen metrin päässä kuolleesta kaniinista. Vesikko pysyttelihe aina jonkin kymmenen tai viisitoista jalkaa raivokkaasta takaa-ajajastaan edellä ja oli aivan levollinen tulokseen nähden, kun tiesi, että hänellä oli puro turvallisena pakopaikkana hädän tullen. Jos se huomaisi joutuvansa saarroksiin, niin se pulskahtaisi avoveteen tai sukeltaisi jään jäännösten alle, minne Punaketun olisi aivan mahdotonta sitä seurata. Millainen loppu olisi ollut, sitä emme koskaan saa tietää, sillä kun kumpikaan ei näyttänyt väsymyksen tai myöntymisen merkkiäkään, tuli kummallinen keskeytys. Musta karhu tulla tassutteli reippaasti lähimmästä tiheiköstä ja lausumatta edes anteeksipyyntöä Punaketulle paremmin kuin vesikollekaan, tarttui kaniiniin, jonka repi kappaleiksi ja alkoi ahmia kaikesta päättäen hyvällä ruokahalulla.

Ajo loppui paikalla, vesikon ja Punaketun tuijottaessa kiukkuisesti jättiläistungettelijaan. Sitten Punakettu viisaasti päätellen, että taistelu oli lopussa, koska ei ollut mitään, mistä taistella, hölkytti hiljalleen pois alusmetsän halki toista saalista etsimään. Aika oli sille liian kallista hukattavaksi hyödyttömään riitaan.

Mutta sattui, että iso musta vesikko ajatteli toisella tapaa. Se oli tahtonut tuota kaniinia, jonka oli ansainnut viisaasti sen jälkiä seuraamalla ja sitkeästi sitä ajamalla. Se olisi sen saanut, ellei Punakettu julkeasti olisi asiaan sekaantunut. Nyt oli kaniini siltä ainaiseksi mennyt, kun karhun valtavat leuat tekivät siitä nopean lopun. Sen raivo Punakettua kohtaan leimahti uuteen liekkiin, eikä se enää ajatellut muuta kuin kostoa.

Varovasti seuraten jonkin matkan päässä se odotteli, kunnes Punakettu ilmeisesti olisi unohtanut hänet mielestään. Silloin se livahti vielä kerran ketun taakse ja uudisti vanhan hyökkäyksensä, juosten kuitenkin takaisin entistä nopeammin, koska kuorma ei enää kahlehtinut hänen vastustajaansa. Tällä kertaa Punakettu hämmentyi perinpohjin. Se pyörsi salamana ympäri ja loikkasi. Mutta, kuten se saattoi aavistaakin, se jälleen myöhästyi. Sen kostonhaluinen ja leppymätön pikku vihollinen kyyristeli siinä kuten ennenkin juuri ulottuman ulkopuolella, vahva häntä tempoen, silmät hurjasti liekehtien. Punakettu oli kiusaantunut. Se istahti kintuilleen ja katseli vesikkoa miettiväisenä. Sitä halutti pyydystää, mutta ei tapella. Ja tuo viimeinen puraisu koski kipeimmin.

Pian se päätti, mitä tekisi. Nöyrästi ja pelästynein ilmein se nousi ja tassutteli vielä kerran pois. Mutta tällä kertaa se ontui tuskallisesti, kuin olisi toinen takajalka ollut niin loukkaantunut, että oli melkein käyttökelvoton. Ja armoa pyytäen se yhä katseli taaksensa olkansa yli. Kostonhaluisen voitonriemun paisuttamana vesikko kävi varomattomaksi ja seurasi lähempää vastustajaansa, odottaen tilaisuutta uuteen hyökkäykseen.

Tämän jälkeen Punakettu lähti hiljalleen juoksemaan, ontuen tuntuvasti. Yhä lähemmäksi tuli vesikko tuntien, että kosto oli nyt lähellä. Kulkiessaan viimein läpi rosoisten ja sotkuisten pikku pensasten ja kuivien rikkaruohojen Punakettu kompasteli ja kaatui. Väläyksessä vesikko oli sen kimpussa ja tapaili ketun kurkkua.

Mutta tällä hetkellä Punaketun heikkous ja voimattomuus olivat tipotiessään, eivätkä vesikon hampaat milloinkaan päässeet sen kurkkuun. Ne iskivät kuitenkin tuimasti ja rankaisevasti lähelle ketun olkaniveltä. Mutta seuraavassa hetkessä Punaketun pitkät leuat sulkivat sisäänsä vastustajansa hennot kupeet — sulkivat ja ruhjoivat armottomasti. Sekunnin tai pari vesikko kiemurteli ja nyki käärmeen lailla, kunnes pitkät, valkoiset hampaat narskahtivat yhteen uhrin selkärangan läpi, jolloin se ojentautui nytkähdellen ja lyyhistyi kokoon kuin märkä räsy.

Punakettu ravisteli sitä rajusti hetken aikaa, kunnes oli varma siitä, että se todella oli kuollut. Sitten se heitti sen olkansa yli, kuten oli kaniinillekin tehnyt, ja lähti pesälleen. Sitkeä, jänteinen, kovakuituinen vesikonliha ei tietenkään ollut kaniininlihan veroista, mutta sitä oli aika paljon, eikä Punaketun puolisoa nyt haluttanut olla liian nirso.

11. luku

KUNINKAALLINEN ROSVO

Vuoren harjanteella sijaitseva uusi pesä, joka oli tuskin mukavampi kuin kallion halkeama, oli otettu käytäntöön vain tilapäisesti. Mutta lähellä oli syvä ja hyvin kuiva hietakuoppa, johon oli vaikea päästä. Sitä ympäröivät laajalti kallioröykkiöt, joihin haju ei pystynyt. Tällaista paikkaa ketut tarvitsivat turvakseen. Ja tänne, niin pian kuin pakkaset olivat tyystin lakanneet ja emo valmis ottamaan täyden osansa saaliinhaussa, nuo kaksi kaivoivat itselleen uuden pesän, joka ulottui kauas esiin työntyvän kallion alle.

Sangen tyytyväisinä ne siirsivät tänne kirkassilmäiset, villavat poikasensa. Niin turvaisa oli tuo pakopaikka, että ne olivat verrattain huolettomia oviaukon kätkemisestä ja korjaamasta pois sellaista, joka olisi todistanut niiden siellä oloa. Vähän ajan kuluttua oli maassa reiän ympärillä hujan hajan kaniininnahkoja, murmeleita, oravia, höyheniä ja piisamin häntiä, kun taas vanhan pesän ympärille ei ollut sallittu kertyä sellaisia jäännöksiä.

Tässä vaikeapääsyisessä pakopaikassa Punaketulla perheineen oli vain harvoja naapureita, jotka tunkeutuivat heidän yksinäisyyttään häiritsemään. Paljaan kallionharjanteen yli tuulet puhalsivat alinomaa, joskus yltyen vihuriksi; mutta ne eivät milloinkaan häirinneet hiljaisuutta tuossa syvässä, valkohiekkaisessa kuopassa, missä ketunpoikaset leikittelivät ja paistattivat päivää. Tuulipa miltä suunnalta hyvänsä, tulipa sadekuuro vinosti mistä tahansa, reikä oli täysin suojattu.

Sen alastoman kallion huipulla, joka pohjoisesta päin puoleksi työntyi pesän yli, Punakettu toisinaan makasi tarkastellen, silmät puoliummessa ja suu puolittain avoinna, vihreän, ruskean, purppurankarvaisen ja sinisen kirjavaa maailmaa, joka levisi hänen allaan ja ympärillään. Kaukana alhaalla, harjun molemmin puolin, se näki molempien laaksojen maanviljelijäin menevän pelloilleen ja kärsivällisten vetojuhtien loppumattoman, yksitoikkoisen raadannan. Ja täällä idässä päin se näki vanhan Ringwaakin jyrkät kukkulat ja rinteellä varisrikkaat havumetsät, ja Punakettu päätteli jonakin päivänä mennä sinne pyydystelemään vain levottoman uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Mutta vaikka täällä ylhäällä oli naapureita harvassa, oli siellä muuan pari, jota Punakettu puolisoineen katseli sangen vastenmielisesti, jopa puolittain levottomastikin. Eräällä luoksepääsemättömällä pengermällä solassa, vähän matkaa alas toista harjanteen sivustaa Ringwaakiin päin, oli valkopäisen kotkan pesä. Se oli iso, siivoton, muodoton kasa, ikään kuin kuormallinen risuja, kuin pilvistä pudonnut tälle alastomalle kallionkielekkeelle, mutta todellisuudessa se oli niin punoutunut joka kohtaan kalliossa ja niin sidottu sen halkeamiin, ettei mikään myrsky voinut sen vahvoja perustuksia järkyttää.

Eräässä kolossa tämän kasan yläpäässä muutamilla kuivista ruohonkorsista, höyhenistä ja karvoista kokoonpannuilla kimpuilla ryömi kaksi puolialastonta, teräväkatseista poikasta, joiden kömpelöihin, sätkytteleviin ja punertaviin ruumiisiin alkoi muodostua täpliä lyhyistä, mustista untuvista. Yltympäri tämän suunnattoman suuren pesän ulkoreunoja ja kallioilla sen alapuolella oli kaniinien, karitsojen, vesikkojen ja murmelien luita, samoin kuin kynsiä, pieniä kavioita ja nokkia sekä höyheniä kammottava määrä, joka todisti sekä poikasten ruokahalua että laajasiipisten, teräväsilmäisten vanhempien metsästysurheutta.

Isommalla kotkaparista, naaraalla, oli ilma-alueensa Ringwaakin ja
toisella puolen Ringwaakia sijaitsevan yksinäisen järvireitin yllä.
Mutta koiras haki kaikki saaliinsa asutusseudun yläpuolelta ja
Ottanoonsis-laaksosta päin.

Joka aamu heti auringonnousun jälkeen sen suuret siivet lyödä lepattivat mahtavasti juuri vuorenharjanteen yläpuolella, aivan sen korkealla sijaitsevan onkalon kohdalla, missä Punaketulla oli pesänsä. Ja kun tuo pelätty hahmo, jäykkien siipien kahistessa tuhoa ennustavasti, kiiti ohi, peräytyivät pikku ketut pesäänsä, seuraten isän ja äidin tarkkaa opastusta.

Kun ilma oli kaunis ja kuiva, oli Punaketulla tapana mennä öiseltä pyydystelyltä palatessaan turvalliseen tähystyspaikkaansa kallion harjulle pesän yläpuolelle ja levätä siellä kuono etukäpälillä, katsellen miten avartuva aamunkoitto levisi yli näköpiirin. Joskus kettu toi saaliinsa — kun se oli jonkin arvoinen, kuten kärppä, murmeli, ankka tai kaniini — ylös tähän yksinäiseen paikkaan, syödäkseen sen jouten, ollenkaan näkemättä puolisonsa levottomuutta ja kuulematta poikasten vastustamatonta vikinää. Sillä oli tapana maata siinä päivänkoiton harmaiden hämykuvien salaperäisesti levitessä, kunnes kultaiset päivänsäteitten ensimmäiset pitkät sormet koskettivat sen kasvoja ja ohut, keltainen ja ruusunkarvainen valovuo huuhteli kallion kaljua huippua.

Punakettu katseli hyvin hartaasti emokotkaa, kun se laskeutui suljetuin siivin laakson usvaisten varjojen keskelle ja sitten kohosi hitaasti, etsien Ringwaakin rinteitä pitkin, ja lopuksi leijaili korkealla huipun yllä, hitaasti kiertävänä pallona, hento taivaan sini taustanaan. Se näki koiraan kohoavan ilmaan päättävästi, lentävän ensin läheiselle jyrkänteelle, liitelevän matalalla pesänsä yllä ja purjehtivan majesteettisesti alas laakson maatilojen yläpuolelle.

Myöhemmin se näki niiden palaavan pesällensä miltä ilmansuunnalta milloinkin, mukanaan joskus iso, ahkerilta kalasääskiltä siepattu järvitaimen, toisen kerran kovaonninen koirassorsa etelässä päin sijaitsevista kaislikoista, joskus taas pitkäkoipinen, säälittävä valkoinen karitsa rosoisilta ylämaan laitumilta. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja melkoista kunnioitusta tuntien se katseli, kuinka nuo isot linnut puoleksi ylös kohotetuin siivin vaappuivat pesän reunalla ja hirmuisen nokkansa ja kynsiensä avulla repivät uhrinsa verisiin kappaleihin. Se ihmetteli noiden kahden ruman poikasen tyydyttämätöntä ruokahalua ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen neljä leikkisää pentuansa olivat näppärämmät ja vähemmän ahnaat.

Kun Punakettu eräänä aamuna varhaisimman päivänkoiton hämärässä kiipesi piilopaikalleen, pullea murmeli leukojensa välissä, ei se sattumalta lainkaan rientänyt aterioimaan. Pudottaen pehmeän ruumiin maahan, kunnes siitä enemmän välittäisi, se paneutui pitkäkseen lepäämään ja tarkastelemaan heräävää maailmaa. Sen siinä maatessa aurinko nousi. Naaraskotka liiteli Ringwaakiin päin. Koiras lensi ylös, yhä ylemmäs, korkealle vuorenharjanteen ylle, eikä Punakettu kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan oli kokonaan syventynyt katselemaan erään piikkisian kujeita, kun se kaukana alhaalla keikkui puun latvassa.

Yhtäkkiä se kuuli isojen siipien terävän, viuhuvan suhinan ilmassa aivan päänsä päällä ja katsahti hämmästyneenä ylöspäin. Seuraavassa tuokiossa se tunsi tuulenpuuskan töytäyksen, suunnattomat siivet melkein löivät sitä kuonoon, ja tavoittelevat kynnet sieppasivat noin kolmen jalan päässä loikovan kuolleen murmelin sekä kantoivat sen yläilmoihin. Raivokkaasti muristen kettu hypähti ylös, mutta kotka, jonka kynsissä saalis riippui, oli jo kaukana ulottuvilta, laskeutuen ylväänä vinosti alas pesäänsä kohti.

Tämän ryöstön julkeus ja uhkarohkeus herätti Punaketun sydämessä rajun kostonhalun. Se hiipi varkain alas rotkolle, missä kotkanpesä oli, ja kuljeskeli hiljaa ympäri tuntikausia, etsien paikkaa, mistä voisi kavuta kallionkielekkeelle. Mutta se oli aivan saavuttamattomissa, ja tämän tietäen kotkat katselivat tuota hiiviskelyä pilkallisen rauhallisina.

Sitten Punakettu kiipesi läheiselle jyrkälle kalliolle ja kurkisteli alas suoraan pesään. Mutta huomatessaan yhä olevansa yhtä kaukana kuin ennenkin ja kotkien yhä olevan kaikessa rauhassa, se luopui pikaisen koston tuumista ja väijyi salon suomia tilaisuuksia. Rohkeasti se kuitenkin julisti sodan, sillä milloin tahansa kotka kulki matalalla, liidellen kallioisen tähystyspaikan yli, se nousi halveksivasti murisemaan. Silloin iso lintu madalsi lentoansa ikään kuin ottaen tämän taisteluvaatimuksen vastaan. Mutta älykkäästi kunnioittaen noita pitkiä leukoja ja valkoisia torahampaita, joita kettu niin auliisti näytteli, ei se välittänyt tulla niiden ulottuville.

Muutamaa päivää myöhemmin Punaketun ollessa saaliinhaussa alhaalla laaksossa ketunpoikaset leikittelivät paraikaa luolan suulla, kun ne äkkiä näkivät hennon emonsa kallioiden keskellä. Pentumaisen leikkisästi kirmaten tervetuliaisiksi ne ryntäsivät sitä vastaan, tuntien olevansa turvassa sen läheisyydessä. Kun ne olivat pesän edessä olevan aukeaman puolivälissä, lehahti äkkiä varjo niiden yläpuolelle. Ne hajaantuivat väläyksen tavoin — kaikki paitsi yhtä, joka kyyristyi maata vasten ja tuijotti epävarman näköisenä. Kuului pelottava, viheltävä ääni ilmasta, isojen lepattavien siipien ja pitkälle ulottuvien kynsien iskennän kohaus sekä tukahdutettu kauhun kiljaisu. Ja ennen kuin kettuemo loikaten ennätti paikalle, oli punainen poikanen siepattu ylös ja kannettu pois kotkanpoikien nokkien raadeltavaksi.

Saadessaan tiedon tästä Punakettu tunsi sellaista raivoa, jota sen tuumiskeleva sielu ei ennen milloinkaan ollut tuntenut. Se teki toisen turhan käynnin kotkan kallion juurelle, ja jälkeenpäin se päiväkaudet hukkasi paljon pyydystelemisaikaansa, koettaessaan keksiä joitakin keinoja vihollisensa tavoittamiseksi. Itsepintaisesti se seurasi kotkan lentoa ja saaliinpyyntiä, koettaen olla paikalla, kun rosvo tappoi saaliinsa. Mutta tuon ison linnun piiri oli niin laaja, että tämä yritys oli turha. Kun Punakettu väijyi jollakin seudulla, niin kotka säännöllisesti tappoi saaliinsa jossakin muualla. Omaten paljon suuremman näkövoiman kuin Punakettu kuninkaallisen rosvon oli helppo välttää vihollisensa polkuja, joten Punakettu oli valvonnan alaisena silloin, kun sitä vähimmin epäili.

Eräänä päivänä, jolloin Punakettu ei ajatellutkaan kotkia tai kostoa, tuli tilaisuus. Ilta läheni ja kettu oli ollut runsaan puolituntisen poissa näkyvistä, vahtien, uskaltaisiko vanha, varovainen murmeli lähteä kolostansa. Maatessaan siinä kärsivällisenä ja liikahtamatta se huomasi suuren, mustan käärmeen luikertelevan hitaasti metsäaukion poikki. Se epäröi tuumien hyökätäkö käärmeen kimppuun vai yhäkö odottaa murmelia. Juuri silloin kuului ilmasta viheltävä ääni, jonka kettu hyvin tunsi. Käärmekin kuuli sen ja syöksyi lähintä puuta kohti, joka sattui olemaan alaston nuori koivunvesa. Mutta tuskin se oli ennättänyt puun juurelle, kun jo höyhenpeittoinen ukonvaaja iski pilvistä siihen, tarttuen siihen lujasti kynsineen noin jalan päähän pään taakse.

Kotka oli suorittanut ryöstönsä helposti ja tehokkaasti, mutta kun se yritti nousta saaliineen, niin sen leveät siivet löivät ilmaa turhaan. Hyökkäyksen hetkellä käärme oli kietonut häntänsä pariin kertaan koivun ympärille, ja tuota epätoivoista otetta kotka ei kyennyt irroittamaan. Vimmatusti se nokki kiemuroita ja sitten matelijan päätä, valmistuen ottamaan saaliinsa palasissa, jos niin tarvittiin.

Punaketun kauan odotettu ja suunniteltu hetki oli tullut. Se hyökkäsi piilostaan oikopäätä matalana ja nopeana kuin nuoli. Sen leuat tarttuivat kotkaan, antaen viiltävän iskun jalan yläosaan. Tapansa mukaan se puri ja päästi irti. Ja tuo iso lintu, päästäen hämmästyksen ja tuskan kirkunan kiepsahti ympäri ja iski kettua vimmatusti nokallaan ja siivillään. Kettu sai noilta siiviltä töytäyksen, joka kaatoi sen kumoon. Ja haluten väistää taistelua kotka irroitti kyntensä käärmeestä ja yritti lentoon. Mutta hetkessä oli Punakettu taas sen kimpussa tavoitellen kotkan kaulaa salamannopeasti ja julmana, mikä hämmensi linnun puolustuskykyä. Näin käsikähmässä linnun siivet olivat voimattomat, mutta sen raateleva nokka ja teräsmäiset kynnet iskivät Punaketun kauniiseen punertavaan turkkiin, joka samassa värjäytyi verenpunaiseksi.

Ilmojen kuningas olisi ollut etevämpi tavallista kettua, mutta Punaketun väkevyys ja viisaus sai taisteluonnen tuntuvasti kallistumaan puolelleen. Muutamassa sekunnissa se olisi voittanut ja tehnyt avuttomaksi kotkan ja vielä yltänyt sen kurkkuun, huolimatta kotkan nokasta ja kynsistä. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä lintu sai odottamattoman ja ansaitsemattoman liittolaisen. Vaikeasti haavoittunut käärme, jonka kimppuun se oli hyökännyt, ponnistelihe pääsemään pois johonkin piiloon. Punakettu sattui polkemaan sitä taistelussa jalallaan, ja paikalla, vaikka sokeasti se kietaisi nytkivän kiemuran ketun takajalkojen ympärille. Kettu kääntyi kiukkuisesti ja puraisi tuota kiristävää kiemuraa.

Sillä välin kun kettu repi sitä, koettaen vapautua, tointui kotka, kohottausi vaivaloisesti ja onnistui räpyttelemään ylös ilmaan. Ryvettyneenä, verisenä ja ylen nöyryytettynä se lentää lepatteli yli metsän kotia kohti.

Voittonsa epätäydellisyydestä huolimatta Punakettu jokseenkin tyytyväisenä ryhtyi virkistämään itseänsä makealla käärmeaterialla. Se tunsi olevansa varma siitä, että iso kotka vastaisuudessa pysyttäytyisi etäällä sekä hänestä itsestään että hänen perheestänsä.

12. luku

SIIVELLISTEN HYÖKKÄYS

Tämän nöyryyttävän kurituksen jälkeen iso kotka ei enää lentänyt Punaketun tähystyspaikan ylitse, vaan purjehti kuiluansa alas puoli peninkulmaa, ennen kuin nousi lentääkseen vuorenharjanteen poikki. Nuoret ketut, turvassa siltä ainoalta vaaralta, mikä niitä milloinkaan oli vakavasti uhannut, leikkivät nyt täysin vapaina korkean, eristetyn asuntonsa ympärillä ja kasvoivat silminnähtävästi päivä päivältä sitä mukaa kuin kuuma Ringwaakin kevät muuttui kesäksi. Kesäkuun tullessa ja tähystyspaikan alapuolella leviävän maailman muututtua kirkkaaksi vihreysmereksi, jonka vihreä väri häipyi varjoisaksi purppuranpunaksi taivaanrannalla, pennut melkein jo kykenivät pitämään huolta itsestänsä ja edistyivät nopeasti pyydystämistaidossaan emonsa huolellisen johdon alaisina.

Ne olivat vilkkaita nenäkkäitä poikasia, levottomia, uteliaita ja taipuvaisia ottamaan häikäilemättä vapauksia tasapuolista pikku emoansa vastaan. Vain yhtä olentoa ne pelkäsivät, ja se oli Punakettu, joka tuskin näytti huomaavankaan niiden olemassaoloa, mikäli mikään vaara ei niitä uhannut.

Mutta eräänä päivänä kesäkuun puolivälissä tuli vaara, jota vastaan koko Punaketun voima ja viisaus oli tehoton. Oli kello yhdentoista aika eräänä helteisenä, herttaisena päivänä; ainoana tuulenvirinä oli nyt väreilevä, hyväntuoksuinen ilma, joka hyväili vuorenharjanteen alastonta huippua. Oli kuin pellot, metsät ja puutarhat, jotka uinuivat heleässä päivänpaisteessa, olisivat kiitollisina hengittäneet taivaalle kaikki palsamimännyn, tattarin ja apilan tuoksut. Luolan suulla varjossa venyivät emo ja pennut velttoina ja turvattuina yksinäisyydessään. Sillä aikaa Punakettu makasi pari askelta tähystyspaikkansa huippua alempana pienessä varjopaikassa, kooten itsellensä kaiken tällä puolen Ringwaakia olevan viileyden.

Tähän aikaan vallitsi alhaalla laaksossa Jabe Smithin puutarhassa kiihkeä odotus mehiläisten keskuudessa. Jabe omisti kolme mehiläiskekoa — vanhanaikaisia koppeja, yksi valkoinen, toinen vaaleansininen ja kolmas keltainen; ne olivat näin maalatut, jotta auttaisivat mehiläisiä tuntemaan omat asuntonsa. Sinisen ja valkoisen mehiläiskeon kynnyksillä riippui muutamia hentoja mehiläisköynnöksiä kuumuuden ulosajamina, kun taas oviaukossa seisoi kaksinkertainen jono työmiehiä, pää alhaalla ja nopeasti surisevin siivin, tuulettaen vaha-aarteita ja kallisarvoisia sikiökennoja sisällä. Kummastakin oviaukosta lähti vinoon ylöspäin kaksoisvirta, kun hunajan ja siitepölyn uutterat kerääjät menivät ja tulivat, puuhaten tuoksuvassa työssään.

Mutta keltaisen mehiläiskeon oviaukosta ei virrannutkaan ulos uutteria työntekijöitä. Sen sijaan melkein koko siirtokunta, niitä uskollisia jäseniä lukuunottamatta, jotka puuhasivat toukkien syöttämisessä tai kennojen tuulettamisessa ja puhdistamisessa, oli keräytynyt välkkyviksi, tummiksi rypäleiksi pesänedustalle. Etuseinä oli niiden peitossa tuumaa paksulti tai enemmänkin, kolmeneljättäosaa ylöspäin, ja sisäänkäytävän edustalla riippui reunakkeelta suunnaton, ylösalaisin käännetty mehiläiskartio lujasti yhteen tarrautuneena.

Pesä alkoi parveilla. Se oli menestynyt, lisääntynyt ja tullut liian suureksi. Siellä oli lisäksi laumoittain nuoria työmehiläisiä, jotka juuri olivat valmiita sukeltautumaan täysikasvuisina kennoistaan ja ottamaan harteilleen pesän työn ja velvollisuudet. Nyt oli muuton aika. Voimakkaan siirtokunnan määränä oli mennä pois, antaa tilaa juuri ilmaantuville tulokkaille ja viedä makeuden, järjestyksen ja uutteruuden perimätiedot uusiin seutuihin. Sillä välin vain välttämättömin pesätyö saattoi jatkua, sillä jokainen oli odotuksen valtaama. Jabe Smith, joka vahti puutarha-aidan toisella puolen, odotti jännittyneenä. Kelpo parvea hän odotti tuosta väkirikkaasta yhteiskunnasta, ja hänellä oli sievä uusi pesä, vaaleanpunainen ulkoa ja sisältä, vasta pesty hunajavedellä, tarjottavana siirtolaisten uudeksi kodiksi.

Pian kuului kovempaa surinaa keltaisen pesän sisältä ja sähköinen väristys kävi läpi ulkopuolella odottavien rypäleitten. Kennojen keskeltä voi kuulla tavan takaa heikkoa, äkäistä vikinää, kun mehiläiskuningatar koetti pistää kuoliaiksi nuoret, vahakennoihinsa vielä vangitut kilpailijansa ja häntä siitä estivät kunnioittavasti, mutta päättävästi hänen palvelijansa. Onnistumatta näissä ystävällisissä aikeissaan pitkä, hento ja tumma kuningatar vihdoin syöksyi kiihkeästi ovelle, ryntäsi ulos rypäleitten läpi ja kiiti ilmaan. Hetkessä, kuten savu suuren tuulen edellä, mustat rypäleet haihtuivat, ja ilma papumaan ja viinimarjapensaitten yläpuolella oli äkkiä sakeana kieppuvia, rajusti pöriseviä mehiläisiä, muuttava kuningatar niiden keskellä.

Ohentuen melkein pilven tavoin läpikuultavaksi, mutta omituisen kiinnevoiman koossa pysyttämänä kuin sumu, joka nopeasti tiivistyy kiinteäksi joukkioksi, parvi pyöri oman salaperäisen keskuksensa ympäri, kulki hitaasti puutarhan poikki, yli sinikukkaisen pellavapellon ja pysähtyi, laskeutuen verhona laajaoksaisen omenapuun ylle. Jabe Smith, joka oli seurannut tarpeellisen välimatkan päässä, oli tästä mielissään, koska ulottuvissa oleva, matalakasvuinen puu, jollainen omenapuu on, teki parven kokoamisen pesään helpoksi.

Parvi laskeutui omenapuuhun. Lähelle erään pääoksan tyveä alkoi muodostua tumma rypäle. Nopeasti se kasvoi, ympäröivän pilven yhtä nopeasti pienentyessä. Pian se oli vesisangon suuruinen. Suriseva, pyörivä sumu oli tiivistynyt ja riippui uutena maailmana omenanvihreässä siimeksessä.

Samalla hetkellä, jolloin parvi oli täydelleen laskeutunut, Jabe Smith tuli kiirehtien pellon poikki, mukanaan uusi pesä, lyhyet tikapuut ja vähän nuoraa.

143

Asetettuaan tikapuut huolellisesti runkoa vasten hän kiipesi puuhun pesä mukanaan, laski sen aivan mehiläisrypäleen päälle ja sitoi sen lujasti nuoralla tuohon asentoon. Kaikki hänen liikkeensä olivat vakaat, hitaat, sulavat ja varmat — sellaisia liikkeitä mehiläiset näyttivät ymmärtävän ja niihin luottavan. Kiinnitettyään pesän mieltänsä myöten, niin ettei parvi voinut olla huomaamatta, miten mukava ja viehättävä koti se olisi, hän laskeutui maahan. Muutamia mehiläisiä oli surissut hänen päänsä ympärillä tutkistellen. Muutamat olivat laskeutuneet hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen. Mutta yksikään ei ollut ruvennut pistämään. Laiha takalistoerämies oli mehiläisten suosikki.

Ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Jabe Smithin tarkat odotukset olisivat toteutuneet. Mehiläiset olisivat pian siirtyneet omenapuun oksalta tuohon viileään, makeaan, tummaan onteloon ja ottaneet sen haltuunsa. Sitten Jabe oli peittänyt pesän lakanalla, jotta se olisi edelleen ollut eristettynä, ja jättänyt parven yksikseen iltaan asti. Pimeän tultua hän olisi irroittanut köyden, ottanut hiljaa pesän alas, sovittanut siihen lattian — sileän, neliskulmaisen laudan, hakaset sivuilla — ja kantanut parven odottavalle telineelle toisten pesien viereen, missä mehiläiset olisivat ryhtyneet toimeensa: hunajaa valmistamaan ja lisäämään väkilukuansa.

Mutta tämä parvi sattui olemaan sellainen, jolla oli ennakolta valmistettu suunnitelma; sen toteuttamisessa se ei antanut itseään estää. Aina silloin tällöin mehiläisten hoitaja tapaa sellaisen parven - itsepäisiä tutkimusmatkailijoita ja uranuurtajia, jotka ovat päättäneet heittää yltään ihmisen vanhan vallan. Vain harvat mehiläiset ryömivät tyhjään pesään maistelemaan niitä herkkuja, joilla se oli tehty makeaksi.

Sitten aivan äkkiä parvi nousi. Rypäle hajosi — ja parvi kieppui taas ilmassa. Katkerasti pettyneenä, mutta tuntien olevansa avuton niitä estämään, Jabe nojasi riukuaitaan ja katseli kuinka kieppuva pilvi ajautui pois, ylemmäs ja yhä ylemmäs, metsiä ja rosoista rinnettä kohti. Kauan ennen kuin se oli mäenrinteen puolivälissäkään, hän oli kadottanut sen näkyvistään, ja näin ollen oli palattava pahoilla mielin maata kuokkimaan. Hän tiesi varsin hyvin, että oli turha ajaa takaa tuota korkealla lentävää parvea, joka ilmeisesti oli lähettänyt vakoojat muutamaa päivää ennemmin ja valinnut itselleen uuden asuinpaikan salojen katveessa.

Kun päivä oli niin tyyni ja kirkas ilman myrskyn uhkaakaan, saattoivat muuttavat mehiläiset suunnitella pitkääkin matkaa.

Vähän ajan perästä Punakettu edullisesta paikastaan näki tuon kummallisen pilven liikkuvan hitaasti rinnettä ylös puunlatvojen yläpuolella. Se tiesi sen mehiläisparveksi, sillä useammin kuin kerran se oli varmasta piilopaikastaan vahtinut sellaista parvea mielenkiintoisen uteliaana. Mutta se ei lainkaan pelännyt katsellessaan ylhäältä tuota kummallista lentoa. Se ei ollut koskaan nähnyt mehiläisiä näillä vuorenharjanteen korkeilla tienoilla ja oli mielestään varma siitä, että parvi aikoi asettua johonkin onteloon puuhun tai halkeamaan hänen alapuolellansa.

Mutta jos se olisi tietänyt, että muutamien viime päivien kuluessa oli vuorenharjanteen huipulla käynyt joitakin harhailevia mehiläisiä, jotka tutkivat kuivia syvennyksiä, olisi se silmäillyt läheneviä lentäjiä jonkin verran levottomalla mielellä. Ja jos se olisi tietänyt, että nämä pikkaraiset, yksinäiset ja mitättömät vakoilijat olivat käyneet hänen omalla pesällänsäkin ja havainneet sen erinomaiseksi turvapaikaksi sekä märkyyttä ja pakkasta että vihollisia vastaan, olisi sen maltillinen luottavaisuus hävinnyt. Yhä lähemmäs tuli kieppuva pilvi, suuremmaksi ja mustemmaksi se muuttui, kunnes surina jo kuului Punaketun korviin.

Ennen kuin se tajusi, kuinka nopea niiden lento oli, surisivat etujoukon kahakoitsijat jo sen korvien juuressa. Se päätteli mielessään niiden aikovan vuorenharjanteen yli. Sekunnin tai kaksi se kyyristelihe litteänä. Sitten kettu tunsi kuuman piston korvassaan. Liian viisaana kostaakseen se ravisti päätänsä, livahti hermostuneena alas kalliolta ja syöksyi pesään. Pieni onkalo sisäänkäytävän edessä surisi jo parven ulkoreunoilla olevia mehiläisiä, joten kettuemo ja poikaset heti käsittivät vaaran olevan lähellä, niin että oli aika juosta pesään. Mutta emoaan seuratessaan poikaset tottelivat luontaista haluaan ja sieppasivat suuhunsa noita julkeita kärpäsiä, jotka hörisivät niiden korvissa. Paikalla ne saivat tietysti piston ja syöksyivät sisään kiljuen kuorossa, soma häntä hämmästyksestä alas painettuna.

Päästyään vaivaloisesti sisälle koko perhe kyyristyi Punaketun taakse pelokkaana, odottaen mitä tapahtuisi. Kauan ei niiden tarvinnutkaan olla epätietoisina. Punakettu näki sisäänkäytävän pimenevän mehiläisten kerääntyessä siihen sankoin parvin. Se tunsi ensimmäisten tunkeilijani ryömivän turkissaan. Se sai pari kolme pistoa. Pennut alkoivat taas vinkua. Terävästi haukahtaen, mikä oli merkki puolisolle seurata poikasten kanssa, Punakettu ryntäsi ulos päivänvaloon, punainen turkki kirjaimellisesti mustana hyökkääjistä. Se oli kuitenkin liian viisas ryhtyäkseen vastarintaan. Ja kun mehiläiset olivat enimmäkseen täynnä hunajaa eivätkä olleet erikoisen sotaisalla päällä, sai kettu vain kaksi tai kolme pistoa lisää.

Pennut juoksivat ketun kintereillä, ja se piti huolta siitä, ettei juossut liian kovaa eikä jättänyt niitä jälkeen. Kulkueen perässä tuli hento emo, niin täynnä ryömiviä mustia hyökkääjiä, että sitä tuskin ketuksi tunsikaan. Nopeaoppisena se jäljitteli puolisonsa itsehillintää eikä tapellut. Ja siksipä vain harvat mehiläisistä hyökkäsivät sen kimppuun. Muutamia pistoja se kyllä sai, mutta useimmat sen päällä ryömivistä mehiläisistä olivat aivan hyvänahkaisia ja pitivät sitä vain jonakin mukavana paikkana, jolle sopi laskeutua. Mutta poikaset eivät voineet yhtä hyvin. Luontaisille taipumuksilleen uskollisina ne näykkivät ja purivat hyökkääjiään juostessaan, kiljahdellen tuskasta ja hämmästyksestä, mutta pelottomina tällä onnettoman paonkin hetkellä.

Muutaman askeleen päässä luolan suulta suurin osa mehiläisiä, jotka mustasivat Punaketun ja sen puolison turkin, kohosi ilmaan ja lensi suristen pois, yhtyäkseen kuningattareensa pesässä. Mutta tuhmanrohkeiden poikasten kimpussa olevat tarrautuivat taistelemaan perinpohjin ärsytettyinä. Punakettu käsitti tilanteen ja poikasten onneksi tiesi tarkoin, mitä piti tehdä. Kiitäen kallioiden keskelle se vei onnettoman kulkueen lähimpään katajapensaikkoon ja viskautui oikopäätä sen sekaan. Perheen sukeltaessa esiin tiheikön toiselle puolelle kaikkien turkki oli saanut entisen värinsä takaisin, sillä vähän todella oli niitä mehiläisiä, jotka onnistuivat vastustamaan katajan lujia ja tylyjä piikkejä. Monet niistä kuolivat ja vielä useammat vioittuivat, samalla kun muutaman minuutin ajan pensaikko surisi niitä, jotka olivat välttäneet vahingon tuossa kursailemattomassa harjauksessa.

Katajapensaikosta Punakettu kulki alas tiheän mustikkavarvikon halki ja sieltä kaikenlaisten takkuisten pensasten läpi, joita se vain näki, kunnes ei ollut yhtään mehiläistä jäljellä yhdenkään perheen jäsenen turkissa. Kaiken aikaa se suuntasi kulkunsa pienelle, mäenrinteellä olevalle niitylle puron luo, missä se oli tottunut pyytämään hiiriä. Puron äyrästä pitkin, ruohon ja veden välillä oli paikka, missä oli kosteata ja paljasta maata. Täällä se opetti onnettomia poikasia nuuskimaan, piehtaroimaan ja kieriskelemään, kunnes ne yltyleensä olivat tuon vilvoittavan ja parantavan mudan peitossa, joka oli syöpynyt syvälle aina niiden karvojen juuriin saakka. Lieventäen tuimaa tuskaa ja imien karvaan myrkyn jokaisesta pikku haavasta kostea muta teki tehtävänsä, ja jonkin ajan perästä potilaat voivat jo paremmin.

Sitten ne kuluttivat tuntikausia kieriskellen suloisessa ruohikossa, puhdistaen ja kuivaten turkkiansa. Ja kun tämä oli suoritettu, oli siinä niitty kaikkine hiirineen, tarjoten hyvän aterian. Juuri niityn yläpuolelta, missä maa viersi ylöspäin, käyden kuivaksi ja hiekkaiseksi, ne löysivät vanhan murmelinpesän. Ja tänne ne asettuivat tilapäisesti asumaan, kunnes löytyisi tyydyttävämpi olinsija.

13. luku

KELTAINEN JANO

Vanha murmelinpesä — sen omistajan oli Punakettu itse tappanut aikaisemmin kesällä — kelpasi laajennettuna sangen hyvin kettuperheelle loppukesäksi. Punakettu itse ei oleskellut siinä, syyttäen pentujen levottomuutta ja pitäen parempana tuoksuvaa ulkoilmaa jonkin lähellä olevan tuuhean kuusen tai männyn alla. Pennut, joiden koko suureni ja mieli kävi riippumattomaksi, muuttuivat tähän aikaan vaivaloisiksi emollensa, jolla oli täysi työ suojella niitä vaaroihin joutumasta. Isän maine oli varjellut niitä monista vaaroista, jotka nuoria kettuja uhkaavat. Ja lukuun ottamatta tuota yhtä pientä uhria, jonka kotka oli kaapannut, ei pentujen lukumäärä ollut vähentynyt.

Puuttumatta milloinkaan asioihin, koskaan opettamatta, koskaan rankaisematta, toisinaan niiden olemassaoloa huomaamattakaan, Punakettu seisoi pienen perheensä takana ja vartioitsi, ettei sille tapahtunut mitään pahaa. Miksi se näin toimi — sen kysymyksen ratkaisu olisi tuottanut sille päänvaivaa, jos se jotenkin olisi sen päähän pälkähtänyt. Se olisi todennäköisesti päätellyt, että tämä tapahtui yksinomaan hennon punaisen puolison takia, vaikka tämän syyn takana epäilemättä vaikutti isyyden syvempi vaisto.

Pikku ketut olivat nyt kärkkäitä hiipimään varkain ulos hämärissä tai kuutamossa, tutkistellen itse jälkien salaisuuksia. Ja joskus, vaikka ei aina, Punakettu nuorten seikkailijoiden tietämättä asetti myös oman pyydystelynsä aivan heidän läheisyyteensä. Useammin kuin kerran todisti lopputulos Punaketun viisautta. Eräänä päivänä, kun se rikkaruohistossa väijyi kaniinia, jota se jostakin syystä odotteli edessään olevalle kulkutielle, se näki ison pesukarhun juoksevan ohi varpaisillaan, ja sen suuret, tummat, uteliaat silmät kurkistivat jokaiseen varjoisaan paikkaan. Ne äkkäsivät paikalla Punaketun, vaikka tämä luuli olevansa piilossa. Ja Punakettu tiesi tulleensa huomatuksi nähdessään pesukarhun ilmeen muuttuvan; noiden kummallisten, levottomien silmäterien äkkiä supistuessa. Pesukarhu juoksi kuitenkin eteenpäin niin kuin ei mitään olisi huomannut, eikä Punakettu liikahtanutkaan. Kumpikin tunsi toisensa sangen hyvin ja kumpikin kunnioitti mitä syvimmin toisen urheutta taistelussa. Kummallakaan puolella ei ollut halua sekaantua toisten asioihin. Jos niiden olisi pitänyt tapella, olisi Punakettu epäilemättä suoriutunut voittajana, mutta ei ilman tuntuvia arpia. Sillä koko sen nopea äly olisi tarvittu voiman ja rohkeuden lisäksi takaamaan sille voiton niin pelottavasta vastustajasta kuin iso pesukarhu on.

Kymmenkunta askelta emonsa jäljessä juoksi kolme pikku pesukarhua, jotka nähtävästi kiirehtivät tavoittamaan sitä. Ne eivät nähneet Punakettua, ja Punakettu puolestaan silmäili niitä aivan sivumennen. Se ei suonut itsellensä ajatustakaan siitä, kuinka maittava herkkupala yksi noista lihavista pikku poikasista olisi. Toisesta silmäkulmastaan se kuitenkin heitti terävän katseen kulkutielle huomatessaan, että pesukarhuemo oli kääntynyt ja katseli taaksensa, varmistuakseen siitä, että iso kettu kunnioittaisi sitä äänetöntä aselepoa, joka heidän välillään vallitsi.

Niin pian kuin nuorten pesukarhujen parvi oli mennyt ja kadonnut emoineen alas kulkutietä, tulla tallusteli taas uusi kirkassilmäinen, juovikasnaamainen, kiverähäntäinen pienokainen. Se ei pitänyt mitään kiirettä eikä näyttänyt välittävän rahtuakaan siitä, kuinka kauaksi muu perhe pääsisi edelle. Se maleksi eteenpäin nuuskien siellä täällä eikä nähtävästi lainkaan ajatellut erämaan monia vaaroja. Se saattoi olla vain tuhmanrohkeata mielettömyyttä poikasen puolelta tai myöskin vahvaa luottamusta emon kykyyn suojella pitkänkin matkan päästä. Mutta siltä näytti tosiaankin puuttuvan sitä terveellistä varovaisuutta, joka niin suuresti auttaa metsän nuorta asukasta pääsemään täysikasvuiseksi. Punakettu rypisti mustaa kuonoansa sellaista uhkarohkeutta nähdessään, mutta ei ajatellutkaan ahdistaa varomatonta taivaltajaa.

Mutta tuskin oli pieni pesukarhu päässyt ohi, kun Punakettu huomasi yhden omasta, masentumattomasta poikueestaan hiipivän nopeasti sen jäljissä. Se oli suurin pennuista, erikoisen luja ja kaunisrakenteinen poikanen, joka jonakin päivänä kai kilpailisi isänsä kanssa koossa ja voimassa. Mutta sillä ei ollut lainkaan isänsä viisautta, muutenhan se ei olisi seurannut kokonaisen pesukarhuperheen jälkiä. Punakettu oli raivoissaan nähdessään tällaista sokeata, päätöntä uhkarohkeutta. Se tiesi seuraavassa hetkessä saavansa käydä veristä ja tuiki hyödytöntä taistelua ison pesukarhun kanssa — ehkäpä sen puolisonkin kanssa. Tätä se ei voinut sallia.

Syöksyen piilopaikastaan se seisahtui poikittain tielle ja loi moittivan katseen mielettömään pentuun. Katse ja asento, johon liittyi hiljainen murina, ilmaisi kyllin selvästi poikaselle kaikki, mitä sen tarvitsikin tietää. Nyrpeissään ja empivänä poikanen peräytyi, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti vastahakoisesti kotiinpäin, luultavasti vakuutellen itselleen, että isällä oli jokin salainen syy sekaantumiseensa. Kun se oli kadonnut näkyvistä, käänsi Punakettu päänsä ja huomasi ison pesukarhun juuri häviävän toiseen suuntaan. Se oli tullut takaisin etsimään vitkastelevaa jälkeläistänsä.

Joitakin päiviä myöhemmin toinen noista kärkkäistä pennuista, joka lähti ulos auringonlaskun aikaan yksin kulkeaksensa jäljillä, sekaantui uhkayritykseen, joka oli sille ylivoimainen. Kallion alta, pienen, ruohoisen, jyrkkärinteisen metsäaukion reunalta, minne punakeltainen valo vuoti runsaana harvojen puunlatvojen lomitse, ketunpoikanen oli löytänyt murmelin kolon. Hyvin ylpeänä ja kunnianhimoisena se kyyristelihe sen vierellä kuin kissa ja odotteli, että pesän asukas tulisi ulos.

Muutaman minuutin päästä tulikin juro murmeli, jolla oli kiihkeä ruokahalu ja joka lähti ulos haeskelemaan veretöntä yrtti- ja juuri-illallistaan. Samalla hetkellä, jolloin murmeli tuli esille, tuo tuhmanrohkea nuori kettu hyökkäsi sen kimppuun, toivoen saavansa helposti ja nopeasti voiton. Mutta murmeli ei joutunut hituistakaan ymmälle. Sen vanttera, ruskea ruumis, aika lihava ja velton näköinen, olikin itse asiassa kasa voimakkaita lihaksia. Sen pitkät, jyrsivät hampaat, teräväreunaiset kuin meisseli, olivat hyvin mahtavia aseita. Ja sen lujassa pikku sydämessä ei ollut pisaraakaan arkaa verta. Päästäen vihaisen, viheltävän vikinän se kääntyi tuimasti hyökkääjäänsä päin ja tarttui rankaisevin ottein sen kaulaan.

Nuori kettu hämmästyi ja päästi otteensa irti, kiljahtaen kerran oudon tuskan vallassa. Mutta se oli urhea ja tarttui uudestaan ja paljon tehokkaammin kiinni. Se puri puremistaan, vaikeasti haavoittaen vastustajaansa, samalla kun tämä tyytyväisenä saamaansa otteeseen verikoiran lailla yhä raateli. Jonkin aikaa nuo kaksi suomivat toisiaan ruusuhohteisessa ruohossa pesän edessä — kokemattoman pennun epätoivoisesti ponnistellessa ja nopeasti uuvuttaessa itsensä loppuun, kun taas vanha viisas murmeli taisteli rauhallisesti, hengästymättä. Minuutti tai pari vielä, ja pikku kettu olisi ollut murmelin armoilla hämmentyneenä ja uupuneena. Mutta juuri tällä ratkaisevalla taistelun hetkellä, kun voitto jo oli murmelin ulottuvilla, se hellittikin otteensa, tempautui vapaaksi ja kiiti ruskeana viiruna koloonsa.

Vanhan tappelijan kylmät ja valppaat silmät olivat huomanneet Punaketun hiipivän nopeasti ja salaa ylös metsäaukion ruohoista reunaa pitkin jälkeläisensä avuksi. Sangen hyvin Punakettu tunsi murmelin urhoollisuuden eikä ollut tyytymätön siihen tappeluun, johon poikanen oli ryhtynyt. Hyväksyvästi se nuoli haavaa ja istahti sitten maahan reiän viereen vahtiakseen, kunnes murmeli jälleen tulisi ulos. Punakettua halutti kyllä kostaa poikasensa saaman tappion puolesta ja samalla saada päivällinen lihavasta murmelista.

Mutta se odotti turhaan. Tämä murmeli oli kokenut ja taitava. Noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä tiheän rikkaruohomättään takana, joka kasvoi erästä kantoa vasten, sillä oli toinen sisäänkäytävä asuntoonsa. Täällä, kuono vain ulos pistettynä, se itse vahti Punakettua liikkumatta ja kärsivällisenä. Hyvän puolituntisen Punakettu vartioi edellistä reikää, murmelin kurkistellessa ulos toisesta. Ja värikäs auringonlasku häipyi kasteisen metsänhämyn harmauteen. Kyllästyneenä toimettomuuteen Punakettu lähti pois uuteen ja vähemmän yksitoikkoiseen etsintään. Murmeli pysyi sisällä vielä vähän aikaa, tuli sitten turvallisesti esille ja lähti vaarattomaan puuhaansa, olematta kenenkään muun vihamies kuin ruohon ja lehtien.

Kesän sivuuttaessa parhaat päivänsä hiipi yli koko Ringwaakin maan ankara ja varsin tavaton kuivuus. Viikkokausiin ei satanut lainkaan, ja kaiken päivää hellittämättä paahtava aurinko imi kosteuden puoleensa. Virrat kuivuivat ja asutuksen kaivot kävivät niukka- ja sameavetisiksi; metsälammet kuivuivat, jättäen sijalleen siivottomia, maassa matavia rikkaruohosotkuja ja rumia, vaahdon peittämiä liejupaikkoja. Tämän liejun alle ennen sen kuivumista vesihyönteiset, toukat ja pienet nilviäiset hautautuivat epätoivon vallassa. Monet sammakot seurasivat tätä olosuhteisiin viisaasti mukautuvaa esimerkkiä, kun taas toiset uskaliaammat ja kärsimättömämmät lähtivät vaivaloisille retkille, etsien lähteitä, joita kuivuus ei voinut ehdyttää.

Alhaalla laaksossa pellot, jotka vielä äsken olivat olleet kirkkaan vihreät viljoineen, saivat kalpean harmahtavia keltaisia laikkuja ja viiruja. Vaahterat, poppelit ja koivut metsäisillä ylänkömailla alkoivat pukeutua syksyn väreihin paljon ennen aikojaan — mutta niissä oli himmeätä tummuutta läpitunkevan ja läpikuultavan syysloiston sijasta. Vain isot palsamipoppelit, jalavat ja vesisaarnet, jotka kasvoivat pienen järvijonon rannoilla kaukana alhaalla laaksossa ja tunkivat juurensa syvälle kosteuteen, säilyttivät vihreytensä ja uhmailivat paahtavaa taivasta.

Tämän elottoman luonnon tuskasta kärsi yksimielisenä metsän koko turkillinen ja höyhenpeitteinen asujaimisto. Tukahduttava ja elämää kuihduttava ilma ikään kuin tylsytti niiden hermot. Niitä rasitti ainainen epämääräinen huoli, eivätkä ne voineet sanoa, mikä niitä oikein vaivasi. Niiden vanhat toimet ja askareet menettivät viehätyksensä. Ne kävivät ärtyisiksi, kostonhaluisiksi ja toraileviksi. Sen sijaan että kukin olisi pitänyt huolta omista asioistaan ja hiljaa siirtynyt pois toisen tieltä, ne mieluummin poikkesivat pois omalta tieltänsä puolustamaan oikeuksiansa. Ja niin käytiin useita tarpeettomia taisteluita, ja verisiä kahakoita syntyi siellä, missä ennen oli vallinnut viisas suvaitsevaisuus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen.

Eräiden eläinten suhteen tämä liiaksi kiihtynyt hermostuneisuus todella kehittyi jonkinlaiseen hulluuteen saakka, kunnes ne juoksivat silmittömästi ja hyökkäsivät sokeasti olentojen kimppuun, joiden vihaa ne eivät voineet toivoakaan kykenevänsä vastustamaan. Niinpä karhu, joka kulkea löntysteli äreänä etsimään rypemispaikkaa jossakin vähiin kuivuneessa puron lätäkössä, kohtasi punasilmäisen, avokitaisen vesikon, joka nuolena syöksyi sen kuonoa vastaan mielettömän raivon puuskassa. Tuo pieni raivohullu pysyi tarrautuneena ison eläimen pehmeään turpaan, kunnes joutui ruhjotuksi ja revittiin palasiksi. Sitten karhu loukkaantuneena ja raivoissaan kiiruhti eteenpäin purolle kaivaakseen verta vuotavan kuononsa märkään liejuun, jotta myrkky imeytyisi pois ja tuska helpottaisi. Kun karhun veri ei ole kovin herkkä tuollaisille myrkyille, oli se pian aivan toipunut tuon kummallisen hyökkäyksen vaikutuksesta. Mutta jotkut muut eläimet olisivat vastaavassa tapauksessa luultavasti saaneet hyökkääjästä raivotartunnan.

Toinen esimerkki noista onnettomista, kaikkialla saloilla näkyvistä vaikutuksista sattui tähän aikaan Pojalle. Tapansa mukaan hän kulki hiljaa, vanhaa sammaleista metsätietä pitkin, kirkkaitten silmien tähyillessä jokaista pikku seikkaa tuossa siimeksisessä maailmassa, kun näki pienen keltaisen näädän juoksevan suoraan itseään kohti. Poika pysähtyi silmänräpäyksessä ja jäykistyi liikkumattomaksi kuin kanto ja odotti sangen uteliaana, nähdäkseen mitä näätä aikoi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan olla epätietoinen. Ennen kuin hän ehti todeta, mitä tapahtui, se pieni, käärmemäinen eläin tavoitti hänen jalkansa, ja hampaitaan kiristellen, hehkuvin silmin syöksyi suoraa päätä ylös hänen säärtänsä pitkin. Se oli jo melkein päässyt Pojan kurkun kohdalle, joka ilmeisesti oli sen päämäärä, ennen kuin Poika tointui siihen määrin, että saattoi lyödä kätensä iskulla sen maahan. Salamannopeasti se oli kuitenkin jälleen hänen kimpussaan niin myrkyllisen ilkeänä, että Pojan tavallisesti lempeä sydän täyttyi raivolla. Kun hän uudelleen heitti sen maahan — tällä kertaa kaikin voimin — hypähti hän samalla eteenpäin ja polki näädän jalkojensa alle sen maassa ollessa. Tuntien julmaa tyydytystä, joka ihmetytti häntä itseänsäkin, hän survoi mielettömän elukan hengiltä korkonsa alla. Tuossa tapauksessa oli kuitenkin jotakin pelottavaa ja kamalaa, niin että se pilasi muutamiksi päiviksi Pojan mielenkiinnon erämaahan. Kuivuuden ilkeän lumouksen aikana metsä kadotti häneen nähden herttaisen tuttavallisuutensa.

Eräänä paahtavan kuumana aamuna, jonkin verran myöhemmin, kun "keltaisen janon" kirous oli levännyt mailla viikkokausia, Punakettu katsellessaan katajapensaan varjosta näki ison piisamin kiipeävän kuivuvan puron rannalle ja kulkevan suoraan niityn poikki syvää metsää kohti, missä ketun mielestä millään piisamilla ei ollut mitään tekemistä.

Punakettu silmäili sen harhailevaa kulkua epäluuloisena. Se ei pitänyt sellaisista eläimistä, jotka menettivät arvostelukykynsä ja toimivat vastoin luonnon tarkoitusta. Sitten se suuttui ja hämmästyi nähdessään poikueensa ison, yltiöpäisen, tuhmanrohkean jäsenen ryömivän ulos pesästään ja hiipivän varkain ja varovasti alas, pidättääkseen lähenevän piisamin. Nuori kettu käytti tietysti nytkin kaikkia varokeinoja visusti pysyäkseen salassa, piileskellen ruohomättäiden takana ja ryömien maha maata myöten. Mutta piisami keksi sen. Ja sen sijaan, että olisi pakokauhuisena syöksynyt takaisin purolle se tuli oikopäätä tuimana kettua kohti.

Punakettu huomasi piisamin tulleen hulluksi ja oivalsi, että yksikin ainoa myrkyllinen puraisu voisi koitua tietämättömän nuoren vastustajan tuhoksi. Punaisena viivana se jätti sijansa ja kiiti niityn poikki, lähestyen piisamia takaa sivultapäin. Niin kiihkeitä olivat nuo kaksi lähestyessään toisiansa, etteivät edes huomanneet Punaketun tuloa. Tuokio vielä, niin ne olisivat olleet kiinni toistensa kurkussa, eikä mikään muu kuin ihme olisi voinut pelastaa ketunpoikaa, vaikka se epäilemättä olisi tappanut piisamin puolessa minuutissa.

Mutta tällä hetkellä saapui Punakettu, tehden nuolennopean suoran loikkauksen uhriansa kohti, voittamattomien leukojen iskeytyessä piisamin kaulaan, aivan korvain taakse. Rohkealla pikku elävällä ei ollut tilaisuutta purra tai vinkaistakaan. Nykäys vain, niin sen niska oli poikki. Punakettu jätti värähtelevän uhrin maahan ja juosta hölkytteli takaisin sijalleen pensaan alle, jättäen saaliinsa poikaselle, joka oli lähtenyt sitä tavoittelemaan. Mutta tämä, nyreänä ja äkeissään siitä, että isä oli muka häikäilemättä sekaantunut asiaan, ei tahtonut olla saaliin kanssa enää missään tekemisissä. Se pyörsi pois metsään jurottaen ja raato jäi hylkynä päivänpaisteeseen, missä se oli muurahaisten ja kärpästen mitä suurimman mielenkiinnon esineenä.

14. luku

METSÄN PUNAINEN VITSAUS

Kun kuivuus oli käynyt melkein sietämättömäksi ja ihmiset ja eläimet, ruohot ja puut näyttivät kaikki yhdessä kohottavan kätensä, rukoillen helteistä taivasta ja huutaen: "Kuinka kauan? Kuinka kauan?" levisi ilmaan lopulta hieno, katkeran kirpeä haju, joka sai kuivat metsät pelosta värisemään. Aivan tämän tuiman, uhmaavan lemun kintereillä seurasi hyvin ohut sumuverho, väriltään sinipunerva, hieno, aavemainen ja kuvaamattoman pahaenteinen. Taivas ja puut, kukkulat ja pellot saivat uuden kauneuden tämän kevyen, kaikki muuttavan kosketuksen johdosta. Mutta se kosketus oli sellainen, että se pani koko metsän heimon samoin kuin asutuksen väestönkin tutkistelemaan huolestuneina taivaanrantaa ja arvioimaan tuulen suuntaa.

Mailien päässä, kaukana metsäisillä harjanteilla ja etäisimmän, etelässä päin sijaitsevan pienen järven takana oli joku edesvastuuton ilkiö lähtenyt pois, jättäen leiritulensa palamaan. Raivaten tiensä salaa läpi taulankuivan turpeen, sammalen ja kuolleista lehdistä muodostuneiden kasojen tuli oli levinnyt huomaamatta melko laajalle alalle ja viimein alkanut käydä käsiksi puihinkin. Heikon tuulenhengen mukana uhkaava kirpeä haju eräänä aamuna hiipi varkain yli asutuksen ja harjanteen. Myöhemmin päivällä saapui mitä hienoin savuharso. Ja jos joku sinä yönä olisi vartioinut sen harjanteen huipulla, missä Punaketulla kahta kuukautta aiemmin oli ollut tähystyspaikkansa, olisi hän voinut erottaa etäisellä taivaalla punaisen valojuovan, josta siellä täällä tuikki teräviä tulikieliä.

Mutta vain kotkat näkivät tämän kauniin, pahaenteisen näyn. Myöhäisimpänä hämyhetkenä ne nousivat ja veivät pois kaksi poikastaan — joilla nyt oli pukuna liehuvat mustat höyhenet ja jotka näyttivät melkein yhtä suurilta kuin vanhempansa — alastoman kallion huipulle, kauas korkealle vanhan Ringwaakin kupeelle. Täällä ne kaikki neljä istahtivat yhteen sulloutuneina turvalliselle kallionkielekkeelle ja katselivat lumottuina tuota kamalaa punaista valoa.

Punakettu oli toistaiseksi yhä pesässään, liian huolestuneena ja arkana metsästääkseen. Sillä ei ollut mitään kokemusta tuosta janon uuvuttamien metsien vitsauksesta, metsäpalosta. Vaisto ei antanut sille riittävää tietoa asiasta, ainakaan tällä odottamattoman tapauksen aikaisemmalla asteella. Ja tällä kertaa ketun terävä viisaus petti. Se ei voinut muuta kuin odottaa,

Yön synketessä nousi tuuli, ja punainen viiru eteläisellä taivaanrannalla muuttui hirvittäväksi hehkuksi, joka kohosi taivaalle, ja pitkin sen alareunaa näkyi hyppeleviä liekkikiemuroita. Tuuli kasvoi nopeasti vihuriksi, ajaen edellänsä paksua savua ja liekkejä. Pian naaraspeura ja kaksi saksanhirvenvasikkaa kulkivat hyppien, silmät suurina kauhusta, ohi Punaketun. Ei se vielä sittenkään hievahtanut, sillä se halusi tietää enemmän uhkaavasta vaarasta, ennen kuin päätti, mitä tietä pakenisi vaaraa välttääksensä.

Ketun siinä aprikoidessa — se ei enää levännyt pensaan alla, vaan seisoi koholla luolansa suun takana puolison ja pentujen kyyristellessä lähellä ja vavistessa — vilisti kömpelö piikkisika ohitse sellaisella vauhdilla, johon Punakettu ei olisi koskaan uskonut sen pystyvän. Sitten näätä — ja neljä tai viisi kaniinia aivan sen kintereillä, ajattelematta Punaketun sammumatonta julmuutta. Liekkien humina ja julma rätinä kuului jo selvästi tuulen kantamana, ja niiden mukana tuli tukahduttavia savupilviä. Oli ilmeisesti aika ryhtyä toimeen.

Punakettu päätteli, että oli toivotonta paeta suoraan liekkien edellä, jotka varmasti lyhyessä ajassa voittaisivat hänen perheensä nopeudessa ja hengästyttäisivät sen pilalle. Se arveli parhaaksi juosta vinosuuntaan palopolun poikki ja sitten, mikäli mahdollista päästä sen ulkoreunojen taakse. Se ajatteli avoimia asutukseen liittyviä peltoja ja päätteli siellä olevan parhaan mahdollisuuden turvallisuuteen. Annettuaan puolisolleen terävän merkin se lähti juoksemaan pitkää lävistäjää myöten niityn poikki, yli puron ja mäkeä alas, koko perheen pysytellessä aivan sen kintereillä.

Juuri kun ne olivat päässeet niityn poikki, näkyi siellä yhtäkkiä vilisemällä pakenevia eläimiä — hirviä ja karhu, murmeleita, oravia, kaniineja, kaksi metsäkissaa, hiiriä, näätiä ja piikkisikoja. Siellä ei ollut piisameja eikä vesikkoja, koska nämä pysyttelivät lähellä vesiteitä, niin kuivuneita kuin ne olivatkin, ja luottivat niihin lopullista pakoa ajatellessaan.

Punaketun juostessa ovelaa poikkijuovaansa se yhtäkkiä näki punaisten kielten puikahtelevan puiden lomissa edessään, samalla kun loistavia kekäleitä ja suunnaton kipinäsade alkoi sen ympärillä. Ilma oli täynnä vihlovia ääniä ja huokauksia. Nähdessään tulen katkaisevan tien Punakettu pyörsi ympäri ja juoksi toista juovaa pitkin, toivoen pääsevänsä pakoon vuorenharjanteen yli. Jonkin aikaa se riensi, kulkien hurjakatseisten pakolaisten muodostaman virran poikki, mutta huomasi pian tälläkin suunnalla liekkien ennättäneen edelle. Pitkälle ulottuvan tiheikön ehkäisemänä, aivan hänen pesänsä takana liekit olivat kiirehtineet kauas edelle kumpaakin sivustaa pitkin, tunkeutuen läpi kuivain palsamimäntyjä ja kuusia kasvavien viidakkojen. Ymmärtämättä tuon kauhistavan alkuaineen, tulen, ominaisuuksia ja arvaamatta, että se piti muutamanlajisista puista enemmän kuin toisista, Punakettu oli laskelmissaan johtunut harhaan. Se ei voinut nyt tehdä mitään muuta kuin liittyä muuhun pakokauhun valtaamaan pakolaisjoukkoon ja rientää vinhasti eteenpäin.

Tässä pelottavassa ja käsittämättömässä tilanteessa Punakettu kuitenkin säilytti verrattoman mielenmalttinsa. Se muisti, että noin mailin päässä vähän alempana oli suo eräällä mäkisellä ylätasangolla ja kohtalaisen kokoinen majavalammikko sen ulommassa reunassa. Poiketen hiukan vasemmalle se johti joukkoansa tätä pakopaikkaa kohti nopeimmalla vauhdilla, mihin kettuperhe kykeni. Tämän nopeuden säännösteli tietysti heikoimpien jäsenten vauhti. Ja sille isolle, uhkarohkealle pennulle, joka isän oli pitänyt pelastaa vanhalta pesukarhulta ja mielettömän piisamin kynsistä, se ei suinkaan ollut kyllin nopeata. Pelästyneenä, mutta samalla kertaa itsetietoisena se kiiti edellä, rinnan kaniiniparven ja näädän kanssa, joista yhdelläkään ei tuntunut olevan mitään hänen seuraansa vastaan.

Emonsa hartaisiin kutsuihin se ei kiinnittänyt mitään huomiota, ja tuossa tuokiossa se oli jo kadonnut. Punakettu ei koskaan saanut tietää, veikö pennun voima ja sokea onni läpi vai hukkuiko se surkeasti liekkien kitaan.

Pysytellen hyvin lähellä toisiansa pienentynyt perhe riensi eteenpäin maha maata viistäen, kummallisen, pakenevien petoeläinten aiheuttaman hiljaisen kohinan läpi. Niiden takana tulen rätinä kasvoi nopeasti, samalla kun taivaan pelottava hehku näytti kallistuvan eteenpäin, ikään kuin syöksyäkseen niiden niskaan. Aika ajoin tuntui kuin tuprahteleva, sankka savu olisi pakenijat tukahduttanut ja niellyt. Eläinten pään päällä lensi sadoittain pakokauhun sokaisemia lintuja, teeriä, tikkoja, pienempiä varpus- ja laululintulajeja. Mutta viisaammat varikset sekä haukat ja pöllöt olivat kyllin älykkäitä lentääkseen korkealle ilmaan liekkien saavuttamattomiin.

Vertaillessaan oman pakonsa nopeutta takanaan tulevain liekkien nopeuteen Punakettu tunsi saavuttavansa majavalammikon ajoissa, vaikka ei ajasta tosin jäämäänkään olisi. Sen kiinteä, pieni seurue oli nyt liittynyt kahteen pesukarhuun, joiden vauhti näytti olevan aivan sama kuin nuorten kettujen. Jostakin syystä ne tunnustivat Punaketun luotettavaksi johtajaksi ja olivat turvallisempia seuratessaan sitä, kuin luottaessaan omiin neuvoihinsa. Kuitenkin näytti siltä kuin ne — päinvastoin kuin useimmat pakolaiset — eivät olisi missään mielessä olleet pakokauhun valtaamia. Niiden suuret, terävät, levottomat silmät huomasivat kaikki ja niissä oli urhean mielenmaltin ilme. Ne eivät aikoneet minkään laiminlyönnin kautta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen tässä elämän ja kuoleman kilpajuoksussa. Jos Punakettu olisi menettänyt malttinsa ja tehnyt jotakin johtaja-arvoaan alentavaa, niin ne olisivat paikalla eronneet sen seurasta.

Punakettua ja sen perhettä ympäröivä nopea, pelokas kulkue vaihtui alinomaa, vaikka se oli yhä sama mielettömässä, hämmentävässä sekasorrossaan. Muutamat eläimet, kuten hirvet ja kaniinit, olivat nopeampia kuin kettuperhe ja jättivät sen pian jälkeensä. Kerran kuitenkin rajusti hyppivä naaraspeura, joka oli jotenkin myöhästynyt ja kulki läpi tiheikköjen kolmenkymmenen jalan pituisin hyppäyksin, kavionjäljestä toiseen, laski terävät kavionsa maahan hiuksen leveyden päässä Punaketun kuonosta, niin että kettu oli onnellinen päästessään siitä ehjin nahoin.

Toiselta puolen muut eläimet olivat kettuperhettä hitaampia ja jäivät pian jälkeen, vaipuakseen nelistävän pyörteen helmaan, jonka kuumuus jo vyöryi nälkäisenä tiheikköjen alitse tuolla kaukana edessäpäin. Piikkisiat, vesikot ja haisunäädät — toivottomina, mutta tyyninä kohtalonsa edessä — eivät kauan voineet jatkaa tuota hirmuista ravia, vaan sortuivat pian. Tästä murhenäytelmästä ei kuitenkaan välittänyt Punakettu, joka ei vähintäkään huolehtinut kenenkään toisten asioista paitsi oman perheensä; siitä sen mielenkiinto tämäntapaisena hetkenä alkoi ja siihen se loppui.

Kerran se suureksi hämmästyksekseen töytäisi suoraa päätä isoon, mustaan karhuun, joka liikkumatonna seisoi onkalossa tiheälehtisen pyökkipuun alla. Punakettu ei voinut käsittää, miksi se ei paennut muun maailman tavoin. Mutta poikettuaan sivullepäin se näki karhun takana ylen uupuneina maassa pitkällään sen kaksi pentua. Silloin Punakettu ymmärsi. Se oli ilmeisesti kuljettanut pentujansa pitkän matkaa, noiden pikku eläväin juostessa, kunnes ne enää eivät jaksaneet juosta askeltakaan edemmäksi. Ja nyt lakattuaan yrittämästäkin saada niitä pystyyn ja vaatimasta niitä kulkemaan se odotteli tyynenä tuomiotansa, isolla mustalla ruumiillansa suojaten niitä niin kauan kuin suinkin liekkien rynnäköltä. Pakolaiset vyöryivät sen ohi molemmin puolin, mutta se ei nähnyt niistä ketään, epätoivon jännittämät silmät vain vilkuilivat edes takaisin kohisevan liekin ja pentujen maassa makaavien ruhojen välillä.

Levottomana Punakettu huomasi, että hänen omat poikasensa alkoivat hidastuttaa vauhtiansa ja kompuroida juostessaan, tarviten valppaan emonsa kaiken yllytyksen, pysyäkseen vauhdissa. Hetkistä myöhemmin se näki punaisen vilkkeen heijastuvan vedestä aivan edessään. Se haistoikin vettä, ja haistettuaan sitä uupuneet pennutkin saivat rohkeutta uuteen nopeaan vauhtiin. Vielä muutama sekunti, niin ne olivat kaulaa myöten tuossa virkistävän viileässä vedessä, kaksi pesukarhua aivan vierellään ja kaikenlaisia metsänasujamia huohottaen ja loiskutellen ympärillä.

Niin suuresti kuin kettuperhe inhosikin vettä, se kuitenkin osasi uida tällaisessa hätätilassa, ja Punakettu opasti sitä suurimmalle majavanpesälle, rosoiselle risu- ja mutakuvulle, joka oli lähellä lammikon keskustaa. Useimmat isoimmista eläimistä, karhut ja hirvet, polkivat, loiskuttivat ja uivat kaikkialla, kokoontuen lammen etäisimmälle rannalle. Muutamia lammikon yli riippuvia puunoksia myöten ryömi metsäkissoja ja pari ilvestä, jotka pelkäsivät koskettaa vettä, jota ne kammosivat. Kaiken sekasorron ja pelottavien äänten keskellä majavat, jotka yleensä ovat arimmat villieläimistä, puuhasivat kylmäverisinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota ympärillään rientäviin kirjaviin laumoihin. Ne tiesivät, että pitkäaikainen kuivuus oli paahtanut niiden asumusten katot taulaksi ja nyt ne kiireen vilkkaa, mutta hyvässä järjestyksessä peittivät niitä lammikon pohjaliejulla. Ne ainakin aikoivat olla suojattuina.

Nyt oli kuumuus äärimmillään, ja liekkien rätinä oli melkein saavuttanut eläimet. Punakettu kuljetti perheensä ison majavanpesän ympäri kauimpana olevalle puolelle, mutta vartioi itse paikassa, mistä saattoi nähdä kaikki. Savu hulmahti nyt lammen pinnalle sakein tuprahduksin, punaiset kipunat sähisten putoilivat siellä täällä veteen, ja tulikielekkeet, jotka nuoleskelivat korkeita mäntyjen ja kuusien runkoja, näyttivät kerrassaan hypähtävän ilmaan sytyttääkseen palamaan puut yläpuolellaan. Koko kaakkoinen taivas muistutti nyt valettua, hehkuvaa kuparimuuria, joka ulottui keskitaivaalle ja oli syöksymäisillään maan päälle. Sitä vastassa viimeisenä toivottomana varustuksena, joka jo alkoi horjua, seisoi mustana ja uhmaillen puiden vedenrajassa oleva reunus.

Vihdoin tuo hauras varusmuuri sortui ja reuhtova tulimyrsky raivosi valtoimenaan lammikon yllä. Tuskan ja pelon vallassa monet eläimet polkivat toisensa veden alle. Toiset, jotka pelkäsivät uppoamista, tappoi hellittämätön kuumuus. Kettuperheen jäsenet, jotka olivat hyvän matkan päässä taajimmasta ja mielettömimmästä joukosta, upottivat ruumiinsa vallan veden alle, nostaen hetken päästä kuonojansa, voidakseen hengittää.

Punakettu itse päättäväisen uteliaana, olipa hätä millainen tahansa, piti päätänsä vedenpinnan yläpuolella niin kauan kuin suinkin ja sujahutti sen veden alle niin vähäksi aikaa kuin mahdollista, kärsien kuumuutta, kunnes silmät tuntuivat kärventyneen ja sieraimet olivat melkein rakoilla, jotta huomaisi kaikki mitä tapahtui. Se näki suuren ilveksen, jonka turkki oli siinä määrin korventunut, että se näytti tuskin puoleksikaan niin suurelta kuin tavallisesti, kiljahtaen harppaavan kauas veteen, josta ei enää noussut. Toisten isojen kissaeläinten se myöskin näki uivan vimmatusti ja kapuavan ylös tuosta oudosta olopaikasta hirvien ja karhujen selkään, näiden kiinnittämättä lainkaan huomiota oudon ystävällisiksi käyneihin taakkoihin. Eräs suurenpuoleinen metsäkissa, joka oli pahasti kärventynyt, pääsi lopulta majavan pesän huipulle, missä se kyyristeli muristen ja sylkien liekkeihin, sillä välin kun tavalliset ja juovikkaat oravat parveilivat sen ympärillä estelemättä. Sukelluksesta läpimärkänä sen tuuhea turkki näytti vastustavan kuumuutta jonkin aikaa. Sitten tuli järki sille avuksi, ja se hiipi jälleen veteen, silmät tuijottaen suurina mielettömästä kauhusta.

Minuutissa tai parissa olivat liekit kiitäneet ympäri lammikon molemmin puolin ja yhtyneet jälleen, ympäröiden veden kuohahtelevalla ja kohisevalla tulimuurilla. Etäisemmälle rannalle kokoontunut eläinten alhaiso hyökkäsi nyt ulvoen ja raivoissaan takaisin lammikon keskustaa kohti, ja Punakettu valmistui huolekkaana viemään perhettään pois riehuvan joukon tieltä. Mutta onnettomat olennot, jotka olivat liiaksi yhteen sulloutuneet voidakseen uida, polkivat vain toisensa alas ja useimmat niistä hukkuivat, ennen kuin pääsivät lammen keskelle. Isommat ja vahvemmat selvisivät tietysti hengissä taistelusta, mutta monet näistäkin sortuivat pian liekkeihin ja savuun. Niin oli Punaketun pelkäämä hyökkäys täysin ehkäisty. Vain muutamat harhailijat pääsivät keskustassa oleville majavan pesille, missä märästä liejusta kohosi höyrypilviä.

Lammikko ei enää ollut täyteen ahdettu, vaan näytti melkein autiolta hirveässä verenpunaisessa hehkussaan, sillä kaikki eloonjääneet joko uivat keskuksen ympärillä, sukeltaen vähän päästä, estääkseen päänsä palamasta, tai kyyristelivät muuten Punaketun tavoin tuon suojaavan aineen alla. Viisaat majavat vain olivat täysin tyytyväisiä vesimajojensa sisäpuolella, samoin kuin piisamitkin syvissä koloissaan ja vesikko, joka piileskeli rämeisten, esiin työntyvien äyräiden alla.

Jonkin ajan kuluttua kuumuus tuntuvasti väheni, kun alusmetsä, oksat ja pienemmät puut lammikon tuulenpuolisella rannalla paloivat loppuun tuimassa tuulessa, joka jätti vain korkeammat puunrungot loimuamaan ja lepattamaan puoleksi kuluneiden soihtujen lailla. Tuuli vei tietysti osittain mukanaan kuumuuden suojanpuolisesta hehkuvasta alusmetsästä. Vähitellen palokeskus siirtyi edemmäs ja hyppivät tulikiemurat liikkuivat eteenpäin, jättäen jälkeensä sakeaa savua ja punaisena hehkuvia hiilipuikkoja ja pylväitä pimeyttä valaisemaan.

Pensaitten jäännökset pitkin rantaa, joita vielä eloisan ilkeät kipinät näykkivät, paksu sammal ja maatuneet lehdet, jotka mattoina verhosivat metsän lattiata, kytivät hehkuvan turpeen lailla. Kuumuuden vähitellen lientyessä monet eloonjääneet eläimet pyrkivät rantaan, mutta epäonnistuivat, kun rantaäyräs poltti jalkoja. Liian viisaana tuollaisia turhia yrittelemään Punakettu vei perheensä majavanpesän katolle ja odotteli maltillisesti kamalan yön loppumista. Kuukausilta tuntuvien tuntien jälkeen vihdoinkin tuo kamala hehku luoteisella taivaalla alkoi hälvetä aamunkoiton lähetessä, ja puhtaita, keltaisia ja vaaleanpunaisia viirejä pujahteli varkain tuon kauhean hävityksen poikitse. Keskipäivällä, vaikka tuli yhä kulki kytien sammalessa ja pistävä savu tuprusi sakeana joka puolella ja siellä täällä mustuneet oinaanpeitset yhä kytivät oikullisina, olivat tuhotut puut kyllin viileitä Punaketun viedä perheensä niiden lomitse, kun se huolellisesti harkitsi kulkunsa. Ponnistellen oikealle käsin se tuli viimein, jalat arkoina, kärventyneenä ja janon tukahduttamana ensimmäiselle alemmista laitumista, joka nähtävästi oli ollut liian laaja liekkien mennä yli. Laitumen toisella puolen oli puita, vielä vihreitä, varjokkaita, vahingoittumattomia. Kuin hurmion vallassa riensivät ketut tuon mäkisen ahon poikki ja syöksyivät suinpäin siunattuun vilpoiseen varjoon.

15. luku

PUNAISEN SAKSANHIRVEN NENÄKKYYS

Metsäpalon jälkeen saapuivat pitkät, liottavat sateet, jotka sammuttivat kytevän sammalen ja puunkannot, täyttivät purot ja lammet, palauttaen toivon ja elämänilon Ringwaakin maahan. Mutta se jätti jälkeensä hirmuisen mustan arven yli maiseman, kallionharjanteen ylemmille rinteille, ulottuen alempana sijaitsevien järvien tienoolta kaiken matkaa, aina viljelemättömään Ottanoonsis-laaksoon asti. Se oli arpi, jota vasta toisiaan seuraavat keväät parantaisivat pensaiden, ruohojen ja lehtien palsamilla, vaikka kahden sukupolven työ tuskin kykenisi sitä poistamaan. Punakettua asia suututti, koska laaja ja rikasantiminen pyydystysalue nyt oli turmeltu. Pieni niitty ei kumminkaan ollut kärsinyt korvaamatonta vauriota, sillä siellä ei kasvanut pensaita tulenruoaksi ja siten eivät ruohojen juuret olleet kokonaan palaneet. Heti sateiden jälkeen nousi niitylle yltyleensä nuori, veres ruohopeite puron rannalta metsään saakka, ja se loisteli jalokiven kaltaisena, ainoana nuoren, vihreän elämän merkkinä mustuneella, hävitetyllä, avaralla alueella.

Punakettu perheineen palasi niityn yläpuolella olevalle pesälle ja löysi sen turmeltumattomana. Sitä ympäröivä hävitys teki sen todella vain huomiolta ja hyökkäykseltä turvatummaksi. Muutamien lähiviikkojen aikana poikaset, jotka nyt olivat emonsa kokoisia ja mieleltään hyvin tuntuvasti isänsä lailla itsenäisiä, hajaantuivat, tullakseen toimeen omin neuvoin, ja helpotuksen tuntein Punakettu lyöttäytyi takaisin niihin elämänsä mieluisiin tottumuksiin, joita sillä ennen poikasten tuloa oli ollut. Se vieraili nyt maataloissa useammin kuin ennen, koska tiesi sekasikiökoiran kadottaneen kaiken mielenkiintonsa ajoon toverinsa, mustanvalkoisen sekarotuisen, kuoleman jälkeen. Se tähysteli varovaisesti ympärilleen, välttääkseen joutumasta yhteen Jabe Smithin kanssa. Mutta muun väestön ja heidän omaisuutensa suhteen se empimättä käyttäytyi liian vapaasti. Kerran tosin sekasikiö keksi hänen tuoreen jälkensä ja seurasi sitä jonkinlaisella entisajan innolla. Mutta kun Punakettu leikkiin kyllästyneenä pyörsi ympäri, näyttäen hampaansa ryhtyäkseen vastarintaan, niin koira muisti jonkin tärkeän, talossa toimitettavan asian ja riensi huolehtimaan siitä.

Ison ketun jokapäiväinen elämä oli nyt jonkin aikaa vailla seikkailuja, vaikkakin se hänestä itsestään oli täynnä loputonta mielenkiintoa. Sen herruus, missä se tuli kysymykseen, oli niin varma ja tunnustettu, ja se tunsi niin hyvästi vanhat vihollisensa, että tavallinen varovaisuus riitti sitä turvaamaan. Tosin se tällä elämänuransa asteella tarvitsi kaiken sen ymmärryksen terävyyden, mitä luonto ja Punaketun oivalliset esi-isät olivat sille niin auliisti antaneet, sillä sen varmat voitot kaikenlaisissa tiloissa olivat täyttäneet sen mielen itsetietoisella ylpeydellä, joka usein osoittautuu ansaksi omistajalleen.

Syyskuun viimeisellä viikolla eräänä iltana auringonlaskun aikaan Punakettu juuri oikoi jäseniään mielihyvin, torkuttuaan katajapensaan alla, kun näki suuren, korkeasarvisen punaisen saksanhirven seisovan noin kymmenen jalan päässä ja tuijottavan ilmeestä päättäen vihamielisen uteliaasti. Nyt oli kiima-aika, jolloin — sen Punakettu tiesi — saksanhirvet aina haastoivat riitaa. Mutta se tiesi myös, että tuolla kauniilla, ylpeännäköisellä eläimellä ei voinut olla mitään syytä riitaan hänen kanssansa. Huolettomasti se sen tähden lakkasi venyttelemästä, istahti sitten takakintuilleen ja töllisteli vierasta varsin hyväntahtoisesti. Kettu varsin hämmästyikin, kun saksanhirvi, nähtävästi vihoissaan siitä, että tuo pieni punainen eläin katajapensaan luona ei näyttänyt pelkäävän, yhtäkkiä hypähti Punakettua kohti kauniin ja ylevän hurjana ja suuntasi terävät etukavionsa kettua kohti.

Ei olisi Punakettu pahemmin hämmästynyt, jos joku noista isoista, mustista mäenrinteen puunkannoista olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hämmästys ei saanut sitä ymmälle. Salamana se livahti syrjään, ennen kuin murhaava kavio laskeutui. Suuttunut saksanhirvi ajoi sitä takaa, ponnahdellen suuren pallon tavoin ja yhä uudelleen hyökäten pientä sutihäntäistä elukkaa kohti, joka niin notkeasti sen edessä väisteli. Joka kerta epäonnistuessaan se kävi yhä vihaisemmaksi, mutta vihdoin, rajujen ponnistustensa hengästyttämäna se pysähtyi ja suuret, punaiset kyljet kohoilivat taajaan. Epävarmana se tuijotti Punakettuun hetken, sillä välin kun kettu istahti kintuilleen kymmenen metrin päähän ja tuijotti vastaan tyynin, välinpitämättömin ilmein. Sitten — huomaten nähtävästi erehtyneensä — tuittupäinen eläin pyörsi sirosti ympäri ja asteli pois niityn poikki.

Mutta eipä se vain niin helposti päässyt tiehensä. Veri kiehui Punaketun suonissa. Hyökkäys oli ollut aiheeton ja aivan mieletön. Kettujen ja hirvien kesken oli aina vallinnut jonkinlainen tavallisuudesta poikkeava rauha, niiden harrastukset kun eivät millään tavalla olleet ristiriidassa keskenään. Punakettua halutti saada tuo ylpeä eläin kärsimään tuhmanrohkeudestaan. Poiketen heimonsa tavoista se nyt hiipi nopeasti eteenpäin — kuten koira tekisi tai susi ollessaan tekemisissä hirven kanssa — ja näykkäsi kipeästi saksanhirveä takajalkaan.

Syvästi loukkaantuneena saksanhirvi pyörsi ympäri ja ponnahutti kavionsa julkeata hyökkääjäänsä kohti. Mutta Punakettu oli jo poissa sen ulottuvilta. Parin turhan hyökkäyksen perästä se luopui yrityksestään ja asteli taas ylevänä pois puuhiinsa sellaisin ilmein, kuin olisi tuuminut, että ketut, jos sellaisia oli olemassa, olivat aivan hänen huomionsa ulkopuolella. Mutta tuskin se oli kääntynyt, kun jälleen tunsi Punaketun pitkät, kostavat hampaat takajalassaan.

Silloin tuskasta raivostunut saksanhirvi kääntyi vielä kerran. Mutta tällä erää se teki vain yhden yrityksen tavoittaakseen ketterän vastustajansa. Sitten se seisoi ja silmäili Punakettua ravistellen komeita sarviansa ja polkien maata teräväsärmäisillä etukavioillaan. Sen jälkeen Punakettu juoksi sen ympäri puolisenkymmentä kertaa eri puolilta tietä sokaisevan nopeissa ympyröissä, joka sai tuon korkean eläimen alinomaa käännähtämään hermostuneesti, ollakseen päin kettua. Vihdoin kettu syöksyi sen luo niin ovelasti, että sai taas näykätyksi sen takajalkaa. Nöyryytettynä saksanhirvi teki nyt hurjan hyppäyksen ja lähti tiehensä pitkin loikkauksin, poikki niityn, yli puron ja toisella puolella kasvavien korventuneiden puiden lomitse.

Tämä oli voitto, joka saattoi paisuttaa Punaketunkin sydäntä ylpeydellä — ja sen puoliso oli kaikkea tätä katsellut pesänsä suulta. Ainoa tehtävä, mikä voittajalle nyt luonnollisesti ja ketun tapojen mukaan kuului, oli olla tyytyväinen sellaiseen voittoon. Mutta Punakettu halusi kostaa. Se oli lisäksi oppinut aika paljon koirien sitkeästä jälkien seuraamisesta noina päivinä, jolloin ajokoira ja sekarotuinen olivat sitä ahdistaneet. Ajokoiran tapaan se sen tähden lähti ajamaan takaa pakenevaa saksanhirveä, seuraten sitä metsän alastomien raunioiden lävitse.

Hyvin pian saksanhirvi aikaisempien ponnisteluittensa hengästyttämänä pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Tuokiossa se huomasi matalan, punaisen olennon, maha maata hipoen ja raajat ojossa tulevan hyvin nopeasti kohti mustuneitten kantojen lomitse. Kauhun valtaamana se juoksi eteenpäin taas, kunnes takaa-ajaja oli poissa näkyvistä. Sitten se jälleen pysähtyi hengähtämään juosten takaisin vähän matkaa heimonsa tavan mukaan, painuen maahan, kasvot vaaraan päin. Mutta niin pian kuin se näin oli asettunut kylkien kohoillessa ja hienojen sieraimien laajetessa, tuli punainen ahdistaja jälleen näkyviin, seuraten sitä leppymättömästi. Sydän halkeamaisillaan kiusattu saksanhirvi hypähti jaloilleen ja lähti taas pakenemaan puunrunkojen lomitse.

Kun tämä oli uudistunut kaksi tai kolme kertaa lyhenevin väliajoin pakolaisen tuskan lisääntyessä, poikkesi ajo palaneiden puiden keskeltä vahingoittumattomaan metsään. Punaketun verrattain huonon jäljillä kulkemiskyvyn takia olisi saksanhirvi täällä ollut voitonpuolella, jos olisi ollut virkku. Mutta sen sijaan se nyt oli äärimmäisen uupumuksen vallassa. Kun se kerran oli kunnialla päässyt lehtiverhon suojaan, pysähtyi se, kykenemättä juoksemaan askeltakaan edemmäksi. Sen jalat vapisivat niin, että ne töin tuskin kannattivat sitä, mutta se kääntyi ja ryhtyi vastarintaan, valmiina taistelemaan viimeistä kertaa tuota salakähmäistä vihamiestä vastaan, jonka niin päättömästi oli haastanut tappeluun.

Hetkinen vielä, ja Punakettu saapui paikalle. Saksanhirvi hyökkäsi raivoisasti sitä kohti, mutta kettu pysytteli ulottuman ulkopuolella, kaarrellen ja arvioiden tilannetta. Sitten se istahti noin parinkymmenen jalan päähän ja silmäili tyynesti onnetonta saksanhirveä. Se huomasi pullistuneet silmät, kiihtyneet sieraimet, kohoilevat kyljet ja vapisevat polvet. Voitto oli todella täydellinen, kosto varmasti taattu. Se ei oikein ymmärtänyt, mitä muuta piti tehdä. Eläin ei ollut tapettu, vaikkakin oli voitettu, eikä Punakettu lainkaan halunnut antautua loppukahakkaan noita epätoivoisia kavioita vastaan. Tässä uudenlaisessa ajossa ei ollut ajatustakaan saaliinhausta, vaan loukkauksen sovittamisesta.

Vihdoin, joskin hiukan epäröivästi, Punakettu nousi, nuoli huuliaan, heitti viimeisen voitokkaan silmäyksen masennettuun viholliseensa ja juosta hölkytteli pois alusmetsän läpi pyydystämään hiiren tai kaniinin. Saksanhirvi tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia ja laskeutui sitten maahan vihdoinkin tointuakseen.

16. luku

VIHOLLISEN KÄSISSÄ

Sillä välin, aina metsästäjien nolaamisesta ja mustanvalkoisen sekarotuisen kuolemasta saakka, Punaketun maine oli kasvanut uutisasukkaiden keskuudessa. Harvat tietysti olivat sen nähneet, mutta kaikki olivat kuulleet siitä ja olivat valmiit kertomaan enemmän tai vähemmän todenperäisiä juttuja sen taitavista ja rohkeista urotöistä, samoin kuin sen tavattomasta koosta ja huomattavan kauniista väristä. Lukemattomia tarinoita oli liikkeellä siitä, kuinka sitä turhaan oli yritetty ampua tai saada ansaan. Ja vähitellen oli käynyt niin, että jokainen onnistunut haukan tai pöllön, näädän tai metsäkissan ryöstö pantiin tuon pelätyn punaisen seikkailijan laskuun. Hyvä juttu sai kymmenkertaisen mielenkiinnon, jos Punakettu tehtiin sen sankariksi. Niin toimelias ja uupumaton kuin se olikin, olisi sen pitänyt kyetä olemaan yhtaikaa kymmenessä paikassa, voidakseen suorittaa puoletkaan siitä, mitä sen ansioksi luettiin.

Miten olikaan, ei asutuksella ollut ehkä puoltakymmentä henkeä, jotka olisivat voineet kerskailla todella nähneensä tuon kuuluisan ketun, ja oli vain kaksi, jotka tosiaan tiesivät siitä paljon. Nämä kaksi, tuon kohtalon oikun tai yhteenkuuluvaisuuden takia, joka huvikseen vetää määrätyt olennot usein toinen toisensa tielle, olivat tietysti Jabe Smith ja Poika. Mielenkiinto veti Punakettua Pojan luo. Pelko veti häntä Jabe Smithin puoleen.

Kun se sattui Jabe Smithin jäljille, pakotti kiihkeä levottomuus sitä tavallisesti seuraamaan niitä, jotta saisi varmuuden siitä, ettei tuo salaperäinen mies sitä seurannut. Kolme tai neljä kertaa oli takaliston erämies kääntynyt äkisti ympäri, tuntiessaan terävät silmät itseensä kiinnitetyksi, ja ennättänyt vain vilaukselta nähdä punaisen olennon katoavan tiheikköön. Hän alkoi lopulta tuntea, että tässä välttelevässä silmälläpidossa oli jotakin kamalaa, jotakin selittämätöntä vihamielisyyttä, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta. Pelko Punaketun sydämessä näytti herättävän vastaavan, melkein sukulaistunteen sen ihmisvihollisen rinnassa.

Poikaa seuratessaan Punakettu sai aivan toisenlaisen kokemuksen, sellaisen, joka säännöllisesti sai sen hämmästymään ja kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen. Ovelasti seurattuaan Pojan jälkiä puolisen tuntia hiljaisten, auringon täplittämien puiden lomitse se saattoi yhtäkkiä tavata harmaan, liikkumattoman olennon, — joka ketun silmissä ei suuresti eronnut kannosta — istuvan kannon luona tai puunrunkoa vasten nojaten.

Jäykistyen paikalla yhtä liikkumattomaksi se silmäili tätä salaperäistä olentoa levottoman epäluuloisena ja tarkasteli häntä erittäin tutkivasti. Kun se sai katseensa tuohon hahmoon kiinni ja erotti yksityiskohdatkin (tapaus, joka eläimistä näyttää tuntuvan vaikealta, kun on kysymyksessä liikkumattomat esineet), niin se kävi yhä enemmän Poikaa muistuttavaksi. Mutta sehän tunsi niin hyvin Pojan liikkeellä ollessa, ja tässä aivan hievahtamattomassa olennossa, joka oli liikkumaton kuin kivi, oli sen mielestä aina jotakin salaperäistä ja pelottavaa. Sen järkkymättömyys kesti aina lopuksi kauemmin kuin ketun. Silloin Punakettu liikahti muutaman askeleen, silmäillen edelleen tuota harmaata hahmoa ja yrittäen ymmärtää sitä paremmin, tarkastellessaan sitä toiselta taholta. Kiertäen ympäri hiljalleen ja vetäytyen yhä lähemmäksi se pian joutui tuulta vasten ja vainusi oudon, liikkumattoman olennon hajun. Tämä oli lyhyen näytöksen loppu. Ketun kuonon todistus näytti hänestä aina selvemmältä ja ratkaisevammalta kuin silmien. Se alkoi verkalleen poistua, arvokkaasti ja täysin tyynesti, kunnes eteen sattui joku sopiva kanto tai pensas, joka peitti harmaan olennon näkyvistä.

Silloin se pyyhälsi tiehensä ja katosi silmänräpäyksessä, jättäen kaiken arvokkaisuuden sille paikalle. Ja viikkoon tai kahteen ei Pojan latu lainkaan vetänyt sitä puoleensa. Mutta epämääräisesti se tajusi, että Poika oli pitänyt käsissään hänen henkeänsä monta kertaa eikä sen tähden ilmeisesti voinut olla hänen vihamiehensä, kuten Jabe Smith. Kaukana siitä, että ketun ovelat, tuumivat aivot silti olisivat luottaneet yhteenkään ihmisolentoon, olipa tämä näköjään kuinka vaaraton tahansa.

Syksyn kuluessa Jabe Smithin päähän pälkähti, että hänen erämiesmaineellensa oli sopimatonta antaa kavalan ja rohkean ketun kauemmin voitonriemuisena uhmailla pyssyä, koiraa ja satimia. Saatuaan kaikki viljansa latoihin ja samalla hiukan joutoaikaakin hän päätti vakavasti asettaa järkensä tuon eläimen kavaluutta vastaan, ennen lepäämättä, kuin voitto oli hänen.

Tämän julman aikomuksensa tuo takalistoerämies eräänä sini- ja kullanvärisenä aamuna puolittain pilkallisesti uskoi Pojalle, tietäen tämän sitä jyrkästi paheksuvan. Mutta Jabe oli tehnyt mielessään päätöksen, eivätkä häntä Pojan syyt ja väitteet lainkaan liikuttaneet. He olivat useasti perinpohjin pohtineet asiaa yleispiirteissään ja molemmat pysyneet lujina omassa vakaumuksessaan, mutta tuossa erikoisessa Punaketun asiassa takalistoerämies tunsi asemansa harvinaisen varmaksi. Hän selitti, että mitä voimakkaampi ja viisaampi iso kettu oli, sitä enemmän se kykeni tekemään vahinkoa ja sitä suurempi oli tarve ottaa se kiinni. Tällä erää Poika myönsi olevansa voitettu. Mutta kuva, joka muodostui hänen mieleensä kauniista, viisaasta, satimen tai ansan ruhjomasta tai kuulan haavoittamasta ketusta, oli sellainen, jota hän ei sietänyt. Vaikkakin hän keskustelussaan oli joutunut tappiolle, ei hänen päätöksensä pelastaa ainakin eläimen henki horjunut. Hän tahtoi taistella saadakseen sopimuksen aikaan. Ja Jabe oli todella niin ylpeä saatuaan voiton taitavasta ja tavallisesti voittamattomasta nuoresta vastustajastaan, että hän oli tekemäisillään myönnytyksiä.

Myönnettyään tuon pääasian, että Punakettu piti vangita, Poika kosti takaliston siveysopin kannalta kylläkin kohtuullisesti, alkamalla epäillä erämiehen kykyä yrityksen toimeenpanoon.

"Luulette olevanne varsin viisas, Jabe!" sanoi hän vakavan ivallisena. "Mutta te ette voi tuota kettua puijata, vaikka koko talven koettaisitte."

Juuri tässä suhteessa Jabella oli omat epäilyksensä. Ja hän oli liian rehellinen sitä kieltääkseen.

"Varmasti minä osaan ampua sen", vastasi hän tyynesti, "jos otan tarpeeksi aikaa, odottelen ja pidän päälle! Kuka hupsu hyvänsä voisi sen tehdä loppujen lopuksi, ellei hänellä olisi mitään muuta tehtävänä kuin vain pitää päälle. Se, mitä minä aion tehdä, on saada se hirtehinen satimeen , jos osaan. Jos minä en osaa, et osaa sinäkään !"

"Ahaa, te annatte myöten, Jabe!" ivaili Poika. "Te ette sitä osaa.
Mutta minä osaisin, jos tahtoisin!"

Jabe Smithin pitkät kasvot kävivät ivallisiin kurttuihin ja hän puraisi annoksen pikanellia, ennen kuin vastasi.

"Jos olet niin turkasen taitava", sanoi hän viimein, "annapa nähdä, että teet sen. Puhua kyllä kelpaa."

Tätä kehotusta Poika oli juuri odottanutkin ja paikalla hän heitti pilkallisen ilmeensä.

"Minä tahdon sen tehdä", sanoi hän vakavasti.

Erämies herkesi pureksimasta, sylkäisi sahapukin yli — molemmat istuivat puupinolla Jaben pihalla — ja silmäsi nuorukaista epäilevästi. Hän ei voinut uskoa kaunopuheisuutensa saaneen niin valtavaa voittoa kuin nyt Pojan sanat näyttivät ilmaisevan.

"Näin se on, Jabe!" jatkoi Poika oltuaan muutaman minuutin ääneti. "Minä tunnen tuon ketun vähän paremmin kuin te! Olenhan katsellut ja tarkastellut sitä, ja niin olen ruvennut siitä pitämään. Olisin kymmenestikin voinut sen ampua. Tunnen kaikki sen elkeet. Olen roikottanut sitä takajaloista hartioillani…"

"Hitto vieköön!" huudahti erämies, katsellen Poikaa hämmästyneenä ja kunnioittavammin. Nuo kaksi tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät voineet olla uskomatta toistensa sanoja.

"Niin, ja silloinkin se puijasi minut! Mutta nyt minä tiedän, kuinka voittaisin sen, jos haluaisin. Mutta minä en halua. Mutta jos te nyt olette pannut päähänne mennä sitä tavoittamaan, niin minä pujahdan mukaan ja näytän teille, miten se on saatavissa, sillä ehdolla, että säästätte sen hengen. Te saatte kunnian, Jabe, ja minä saan ketun."

Erämies sylkäisi tuumivaisena ja pyöritteli kysymystä mielessään. Se, mitä hän sanoi Pojan "hullutteluksi" eläinten luonnollisen tappamisen asiassa, sai hänet ajoittain kärsimättömäksi, eikä hän kernaasti näyttänyt haluavan myöntyä hänen mielipiteeseensä. Mutta tällä kertaa Poika todella mukautui puolittain, ja tahtoi tehdä hänelle mieliksi.

"Mitä sinä tahtoisit tehdä sille lurjukselle, kun olemme sen saaneet?" tiedusteli hän vihdoin epäillen jotakin sotajuonta.

Poika hymyili ymmärtävästi.

"No, en minä sitä ainakaan päästäisi irti ja hankkisi teille samaa vaivaa uudelleen, Jabe! Älkää sitä pelätkö!"

"Enhän minä sitä pelkääkään!" vastusteli Jabe häpeissään siitä, että
Poika oli päässyt selville hänen epäluuloistaan.

"No, hyvä", jatkoi Poika, "luulenpa, että tahtoisin pitää kettua jonkin aikaa luonani, jos isä sen sallii, ja nähdä, voisinko sen kesyttää. Se on niin viisas. Ehkäpä sitä ei olisikaan niin vaikea kesyttää kuin muita kettuja. Mutta enpä luule, että hyötyisin siitä suurestikaan sillä tapaa. Kaikki ketut ajattelevat itsestään liian suuria, salliakseen kenenkään kerskua voineensa kesyttää niitä. Mutta tämä on niin kaunis, että mikä näyttely tai eläintarha hyvänsä olisi peräti ylpeä saadessaan sen ja huolehtisi siitä, että sitä kohdeltaisiin hyvin. Minä myyn sen ja saan siitä kelpo hinnan, Jabe. Ja sen me panemme tasan. Parempihan se on näyttelyssä, Jabe, kuin kuolleena — mitä hyvänsä jotkut ihmiset sanonevatkaan."

"Enpä tiedä!" sanoi erämies katsoen ympärilleen pitkin tuttuja peltoja ja vanhoja, päivänpaisteessa hohtavia puita. "Mieluummin olisin kuollut kuin vangittu — jolloin en enää koskaan näkisi tätä kaikkea!" Ja hän pyyhkäisi kädellään kuin hyväillen tuota herttaista yksinäistä maisemaa.

"Pyh, Jabe!" sanoi Poika suorasukaisesti. "Sittenpä ei teillä ole rahtuakaan mielikuvitusta. Panenpa veikkaa siitä, että Punaketulla on sitä runsain määrin. Tiedän, mitä se varmasti valitsisi, jos sille valintavapaus annettaisiin. Niinpä minä valitsen sen puolesta, jos te siihen suostutte. Kuolema on ainoa asia, jota ei voi harkita uudelleen. No, olettakaamme, että olisitte vangittu elinajaksi ja jonakin päivänä tulisi maanjäristys ja särkisi rikki nuo kivimuurit ja päästäisi teidät menemään suoraa päätä ulos! Puhuessani Punaketun puolesta valitsen sirkuksen. Mitäs siitä sanotte?"

"Olkoon menneeksi", myöntyi siihen erämies verkalleen. "Mutta vangitaan se nopeasti! Se on petkuttanut meitä jo liian kauan."

"Tiedättekö", sanoi Poika, "että se on vasta kumma otus! Olen tavannut sen jälkiä talonne ympärillä — vaarallisin paikka sille koko asutuksella — useammin kuin missään muualla. Ettekö te ole?"

"Olenpa tietenkin!" vastasi erämies. "Ja metsissäkin se on ottanut ilvehtiäkseen kanssani. Näyttää siltä kuin sillä olisi jotakin kaunaa minua vastaan. Mitäs luulet sen aikovan?"

"Ehkäpä se erikoisesti pelkää teitä ja tahtoo siitä syystä pitää teitä silmällä. Tai kenties tietäessään teidän jo olevan paha vihamiehensä se pitää varmempana varastella teidän kananpoikianne kuin antautua uusia vihollisia hankkimaan, varastamalla jonkun muun kananpoikia!"

" Vielä se ei ole saanut minulta ainuttakaan!" ilmoitti erämies painokkaasti.

"Sittenpä lyön vetoa, että siihen ei ole muuta syytä kuin ettei se ole tahtonut sitä", sanoi Poika. "Olen nähnyt sen katselevan tilanne ympärillä ja makaavan pensaissa vartioiden, kun kanat pyydystivät heinäsirkkoja pellonsängessä kymmenkunnan askeleen päässä, mistä se saattoi kahmaista ne suuhunsa ilman vähintäkään vaivaa. Olen myös nähnyt sen istuvan takakintuillaan kanakopin takana, tirkistelemässä sisään rakosesta — luultavasti jotakin kanaa pesässä. Jos se on säästänyt teitä, Jabe, on se tapahtunut vain siksi, että se tahtoi tehdä niin. Olkaa varma siitä. Sillä on ollut jokin erityinen syy viisaassa, punaisessa kallossaan."

"Sen olisi paras kiiruhtaa sitten!" murisi Jabe. "Sillä ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Mitäs nyt luulisit, että olisi paras tehdä, pettääksemme tuon tuholaisen?"

"Tulkaa pois, niin minä näytän!" sanoi Poika, astellen Jaben kanahuoneelle päin.

Sattui niin, että kookas, pitkä erämies erikoisesti piti hyvästä siipikarjasta. Hän oli useita kertoja hankkinut itselleen puhdasrotuisten kanojen munia. Ja kun hänellä oli ollut hyvä onni niiden hoidossa, omisti hän nyt hyvin kauniin ja harvinaisen kanaparven, josta saattoi ylpeillä. Epäilemättä siellä juoksenteli sekaisin keltaisia Cochin-, Plymouth Rock-, valkeita Leghorn ja mustia Minorca-rotuisia, ja rotujen vapaa sekaannus sai aikaan ihmeellisen moninaisia tuloksia. Mutta kaikesta sekaantumisestaan huolimatta niitä oli iso parvi ja ne saivat aikaan ihmeitä munimisessa. Ja Jabe Smith ylpeili parven hyvästä asunnosta. Kanahuone oli yksinkertainen, mutta varsin uudenaikainen muodoltaan, sillä se oli huolellisesti jäljitelty Colonial Farmerissa olleiden mallien mukaan. Pitkän, aurinkoisen etusivun kummassakin päässä oli pieni sisäänkäytävä "tipuja" varten, ja yöksi ne suljettiin liukuvalla laskuovella.

"Tässä, Jabe", sanoi Poika, potkaisten varpaallaan toista näistä pikkuovista, "on teidän satimenne!"

Pikaisen käsittämisen loiste välähti erämiehen silmiin, mutta hän vaikeni viisaasti.

"Ja tuolla", jatkoi puhuja, heilauttaen kättään hajallaan olevaa kanaparvea kohti, joka söi, kuopi tai pölytti siipiään päiväsessä, "on teidän syöttinne". "Mitähän syötti siitä pitänee?" kysyi Jabe. "Voi, syötti ei siitä välitä!" vastasi Poika hilpeästi. "Odottakaahan vain ja katselkaa!"

Asia oli nyt hyvin yksinkertainen. Poika tiesi, että Punakettu oli yöllä tarkastellut taloa perinpohjin ulkopuolelta ja olisi epäilemättä yhtä hyvin tutkistellut sitä sisältäkin päin, ellei yön tullen kaikkia ovia olisi suljettu. Hän väitti, että tuo ovela eläin odotti joskus löytävänsä erehdyksestä auki jätetyn oven. Nyt oli aika tuon erehdyksen tapahtua. Pojan suunnitelman yksinkertaisuus ja tehokkuus pakottivat erämiehen heti sen hyväksymään.

Poika lyödä naputteli kokoon pienen, noin kolmen neliöjalan suuruisen lavan kevyistä laudoista ja asetti sen lattialle juuri toisen pienen oven sisäpuolelle. Siitä hän juoksutti ylös narun kummaltakin puolen ovea kahden ylhäällä olevan naulan yli ja yhdisti ne keskeltä. Tähän hän varusti herkän liipaisinlaitteen saman renkaan yhteyteen, joka piti liukuovea ylhäällä. Lavan reunan hän nosti tuuman verran lattiasta ja yhdisti sen liipasimen sillä tavoin, että kevyinkin lisäpaino laukaisisi pyydyksen ja saisi oven putoamaan alas. Kun Poika oli tämän suorittanut Jabe Smithin ja hänen työkalujensa taidokkaalla avulla, hän sovitti muutamia pieniä palikoita lavan alle tukemaan sitä ja estämään sen liian aikaisin laukeamasta, kun kanat kulkivat siitä ulos ja sisään.

"No, Jabe", sanoi ylpeä sotajuonten punoja, kun he kahden seisoivat katselemassa kättensä työtä, "nyt teillä ei ole muuta tehtävää kuin odottaa, kunnes kaikki kanat ovat menneet orrelle. Sulkekaa sitten toinen ovi ja ottakaa pois tuet lavan alta. Kun Punakettu tulee, niin kuin se todennäköisesti tekee juuri kuunnousun aikaan, on se hyvin mielissään huomatessaan, että kerrankin vihollinen on unohtanut oven auki. Se pujahtaa suoraa päätä sisälle katsomaan, miltä kanakoppi näyttää. Ovi putoaa alas — ja siinä sen saatte!"

"Mutta kuinka kanojen käy?" kyseli niiden omistaja epäröiden.

"Kun se huomaa joutuneensa vangiksi, ei se enää välitä kanoista!" nauroi Poika. Nyt, kun hän oli urheasti ryhtynyt tuohon uhkayritykseen, alkoi luonnollinen, alkuperäinen Poika, jossa aina on jonkin verran petoeläintä, hänessä herätä ja pitää puoliaan. Häntä rupesi asia innostuttamaan.

Sinä iltana Poika jäi Jabe Smithin taloon illalliselle. Auringon mentyä mailleen, kun kaikki kanat olivat orsillansa ja korkealla vaaleanvihertävällä taivaalla viimeiset varikset lensivät kotiinsa kuusimetsiin, viritettiin ansa, ja toinen kanakopin ovi lukittiin lujasti. Sitten Poika ja Jabe kätkeytyivät mukavasti vastapäätä sijaitsevaan heinäparveen, ison, avonaisen ikkunan taa, jonka kautta heinät heitettiin sisään, ja sieltä he saattoivat täydellisesti nähdä kaikki, mitä tapahtuisi.

Hitaasti hiipi hämärä yli karjapihan, kattojen ja kallionharjanteilla kasvavien huippukärkisten puiden latvain. Viileätuoksuisen hämärän mukana saapui jonkinlainen odottava hiljaisuus, äänettömyys, joka tuntui kuin kuuntelevan. Ja heinäparveen piiloutuneet miehet puhelivat vain kuiskaten. Parven alla olevista kytkyeistä erottui pelottavan kovana rouskutus, karjan pureskellessa kuivaa heinää, ja silloin tällöin kuuluivat syvät, puhisevat huokailut. Kun hiiri rapisteli hiljaa heiniä parven toisessa päässä, kuului sekin ääni äkkinäisenä ja kovin selvänä.

Vihdoin sitten varjojen laatu alhaalla pihalla muuttui. Ne kävivät pehmeämmiksi ja läpikuultavammiksi. Hopeanhohto laskeutui puiden latvoille vastapäätä olevalla harjanteella, hiipi alaspäin ja valoi ihmeloistoa metsien lukuisiin mäntypuihin. Silloin kanahuoneen kattokin kävi hopeankarvaiseksi, ja salaperäinen, kirkastava valaistus näytti laskeutuvan alas pihaan, tehden sahapukista, kaivonvivusta ja rattaista kauniita, aavemaisia esineitä. Sekä Jabe että Poika katselivat tuota muutosta sanattoman ihastuksen vallassa. Ladon takaa purjehti esiin kuu.

Tuskin oli sädeloisto vallannut karjapihan, kun varjonkaltainen hahmo äänettömästi liukuen tuli kanahuoneen nurkan takaa. Laudoituksessa olleesta raosta kanakopin takaseinässä Punakettu oli nähnyt, että toinen noista pienistä ovista oli auki. Tilaisuus — ei välttämättä tappaa kananpoikasia, vaan tutkistella kanakoppia sisältä — oli lopulta tullut. Se kurkisti varovasti sisään. Siellä istuivat kaikki kanat orsillaan ja nukkuivat sikeästi. Niiden joukossa ei ollut yhtään tappelukukkoa. Se tunsi nämä hoikat, kauniit Cochin- ja Minorca-rotuiset, jotka olivat ylpeitä, mutta vaarattomia. Se riensi luottavasti aukosta sisään. Seuraavassa hetkessä ovi putosi alas sen takana kovasti kolisten ja puristi ja nipisti kipeästi kauniin häntäsudin päätä.

Salamana kettu pyörähti ympäri, kiskaisten häntänsä vapaaksi. Mutta ovi sopeutui varmana kouruihinsa, niin etteivät raivoisasti raapivat kynnet eivätkä epätoivoisesti repivät hampaat voineet saada sitä paikaltaan hievahtamaan. Hiljaisen raivon vallassa se kiiti toiselle ovelle. Sekin kieltäytyi liikahtamasta. Sitten se hyppäsi ikkunaa kohti, litistäen kuononsa lasia ja ikkunakehyksiä vasten. Mutta ei ollut mitään ulospääsytietä. Se pysähtyi, kyyristyi maahan tuon petollisen oven viereen ja pani ovelan älynsä epätoivoisesti ponnistelemaan.

Sillä välin olivat kanat heränneet oven putoamisen johdosta, ja vangin ilveilystä suuresti kiihtyneinä ne alkoivat vimmatusti metelöidä, kirkua ja kaakattaa. Kukot olivat erikoisesti äänessä, mutta päinvastoin kuin urhea tappelukukko ne eivät liikahtaneetkaan tullakseen alas ja taistellakseen tungettelijan kanssa. Tehoton ei niiden aikaansaama melu kuitenkaan millään muotoa ollut. Ensi äänen siitä kuultuaan molemmat parvessa piiloilijat viskautuivat alas ja syöksyivät kiireesti kanakopille.

Kanakopin pääovi sijaitsi toisessa päässä. Poika avasi sen varovasti, pitäen jalkansa ja säärensä aukossa, sillä välin kun Jabe Smith kurkisteli hänen päänsä yli. Se, mitä he nyt näkivät, sai Jaben päästämään hämmästyksen huudahduksen ja Pojan nauramaan viekkaasti. Siinä lattialla, puolittain kuunvalossa, puolittain varjossa, makasi iso kettu, elottomaksi ojentuneena orsien edessä, joilla kaakattavat kanat ojentelivat pitkää kaulaansa sitä katsellakseen. Salaliittolaiset astuivat sisäpuolelle ja sulkivat oven jälkeensä. Kanat hiljensivät hälinäänsä tyytyväisinä siitä, että apu oli tullut.

Poika odotteli viisaasti hymyillen. Mutta Jabe, koskettuaan pitkää, pehmoista ruumista varpaallaan nosti sen ylös hännästä ja tutki sitä arvostelevasti.

"Hitto vie!" huudahti hän viimein äänellä, joka ilmaisi hämmästystä.
"Eikös se vain olekin pudonnut päistikkaa ja taittanut niskansa!"

"No", sanoi Poika, ottaen taskustaan koiran pienen kaulahihnan ja vitjat, jotka Jabe oli hänelle lainannut, "luulenpa, etten pane itseäni vaaralle alttiiksi". Ja hän rupesi kiinnittämään vitjoja ja kaulanauhaa. Sitten hän sitoi elukan veltot, hervottomat jalat yhteen lujalla köydellä.

Jabe virnisteli hänelle kuivasti, mutta Poika piti päänsä.

"Ei sitä koskaan voi tietää, Jabe", sanoi hän salaperäisesti. "Punakettu on kuolleena viisaampi kuin useimmat muut eläimet elävinä, ja jotakin voisi tapahtua kotimatkalla. Se voisi äkkiä parantaa tämän taittuneen niskansa, nähkääs — ja sitten — hui-ii! — ja Punakettu olisi tiessään!"

"Jos ei tuo elukka tuossa ole kuollut", vastusti erämies, "syön vanhat lapikkaani".

"Älkää lupailko liikoja, Jabe", pilkkaili Poika.

"Voitte tarvita niitä lapikkaita talven tullen! Jos annatte minulle vain vanhan kaurasäkin, johon kietoisin tämän kovanonnen uhrin, lähden kotiin, ennen kuin tulee myöhempi. Ja kukaties, jos tulette meille huomisaamuna, tapaatte Punaketun temppuilemassa takapihallamme!"

"Luulenpa, että lähden nyt kanssasi", sanoi Jabe. "Elukka on liian omituinen antaakseni sinun mennä yksin sen kanssa."

17. luku

VIERAAN TAIVAAN ALLA

Turvallisesti kaurasäkkiin kiedottuna, josta vain kuonon musta kärki pisti esiin, Punakettu ei näyttänyt elonmerkkiäkään loputtoman pitkän matkan aikana Pojan kotiin. Pojan jäntevän, nuoren käsivarren alle puristettuna se kesti tuskallisen otteen horjumattoman sankarillisesti eikä kertaakaan jäykistänyt tai nykäissyt lihastakaan. Mutta jos noiden ylpeiden voittajien mieleen olisi pälkähtänyt yhtäkkiä kurkistaa säkkikangaskäärön päähän mustan nenänipukan ohi, olisivat he huomanneet ovelan ja valppaan silmän selkoselällään.

Vanki ei aikonut menettää tarpeettomasti yhtäkään tilaisuutta. Kurkistellessaan ulos tulvivaan kuutamoon se hyvin huomasi, mihin vangitsijat sitä veivät. Katkeruutta oli sen sydämessä, kun se näki hopeisten puiden, peltojen ja aitojen menevän ohi — katkeruutta ja nöyryytystä, raivoa ja pelkoa, mutta ei millään muotoa epätoivoa. Sillä hetkellä avuttomana ollen se tiesi, ettei häntä ikuisesti voitaisi tuolla tavoin kuljettaa. Täytyi tapahtua jokin muutos. Sen pää oli täynnä suunnitelmia. Eikä se ajatellutkaan hävinneensä tässä uhkapelissä.

Kun Poika oli kierittänyt ketun ulos säkistä ja kiinnittänyt sen ketjuilla renkaaseen tilavan aitauksen nurkkaan tallissa ja päästänyt irti sen jalkoja kahlehtivat siteet, makasi Punakettu yhä velttona, jokainen jänne niin äärettömän hervottomana, että pitkä erämies entistä varmemmin uskoi elukan jo aikoja kuolleen. Mutta kaikkiin pistosanoihin Poika vastasi vain: "Tulkaa aamulla takaisin katsomaan!" Ja pian, väsymykseen asti ihailtuaan tuota tuuheaa turkkia ja onniteltuaan itseänsä nopean voittonsa johdosta, voittajat lähtivät pois, sulkien ladon oven jälkeensä.

Pienestä ikkunasta tuli kuunvalo tulvehtien sisään, valaisten kirkkaasti tallin keskuksen ja jättäen nurkat syvään pimentoon. Samalla hetkellä, jolloin tiesi olevansa yksin, veltto hahmo lattialla heräsi virkeään elämään, tehden aimo hypyn, jolla tunnusteli ketjujen kestävyyttä. Mutta se tunsi voimakkaan tempaisun taaksepäin ja tuupertui lattialle. Se riitti vakuuttamaan sille ketjujen kestävän. Saatuaan varmuuden tästä asianhaarasta ja lisäksi vielä ketjujen pituudesta, mikä oli lähes pari metriä, se alkoi nyt tunnustella niitä tarkasti kuonoin ja hampain, pitäen niitä maassa etukäpäliensä välissä ja tutkistellen jokaista silmukkaa seinässä olevaan renkaaseen saakka.

Löytämättä virheen vikaa tai heikkoa kohtaa missään osassa tuota kylmää terästä, joka teki pahaa ketun hampaille, se ryhtyi lähinnä kiskomaan kaulanauhaa päänsä yli. Vetäytyen taaksepäin se ponnisteli ja kiskoi kaikin voimin, mutta onnistui vain siten kuristamaan itseänsä, kunnes silmät ja kieli olivat ulkona päästä. Tämän jälkeen juolahti sen mieleen muisto isosta ilveksestä, joka ansassa tukehtui, ja se pysähtyi paikalla läähättäen ja haukkoen ilmaa.

Niin pian kuin kettu oli tointunut tästä pakokauhun puuskasta ja taas hengitti ihan rauhallisesti, iski uusi ajatus sen aivoihin. Pilttuun nurkassa oli kasa akanoita ja hienoja olkia sekä pari heinätukkoa. Näihin se huolellisesti peitti löysän osan ketjuja, ja työn tehtyään hiipi hiljaa pois, uskoen jättäneensä itsepintaisen kiduttajansa sinne. Mutta nähtyään tuon käärmemäisen esineen hellittämättä sukeltavan piilostaan esille ja tuntien sen vieläkin kerran lujasti kiskaisevan kaulasta se näytti huomaavan yrityksensä järjettömyyden. Muutamiksi minuuteiksi se istahti takakintuilleen pohtimaan. Huomatessaan, ettei tällä kertaa mitään muuta voinut tehdä, se sitten kiertyi kerälle nurkkaan ja paneutui päättävästi nukkumaan.

Kun Poika tavallista varhaisemmin aamusella tuli talliin mukanaan vesiastia ja houkuttelevan näköinen palanen punertavaa, tuoretta lihaa, loi Punakettu häneen pitkän, sanomatonta halveksumista ilmaisevan katseen, vetäytyi arvokkaasti soppeensa ja jätti käynnin päättäväisesti huomioonottamatta. Se oli nälissään ja kovin janoissaan, mutta vihatun vieraan läsnä ollessa se pilkallisesti jätti näyttämättä kumpaakaan niistä tarpeista. Pojan tullessa liian lähelle se näytti hänelle valkoisia hampaitaan, ja tumma, leimuavan vihreä väri tuli sen silmiin, jotka olivat melkein hämärät, ja näytti kuin koko silmäterää olisi verhonnut kalvo. Tämä oli merkki, joka sanoi: "Pysy poissa!" Ja ymmärtäen sen varsin hyvin Poika totteli. Heti hänen poistuttuaan Punakettu latki ahnaasti veden ja kävi raa'an lihan kimppuun. Ei se suinkaan aikonut tappaa itseään nälkään, mutta ei myöskään suostunut antamaan Pojalle tyydytystä nähdä syöntiään.

Ja nyt alkoi onnettomalle vangille neljän viikon yksitoikkoinen, turha odotus. Kahdesti päivässä, varhain aamulla ja heti hämärän tultua sillä oli tapana käydä läpi pakoyrityksensä, tunnustella ketjuja rengas renkaalta ja kätkeä ne toivehikkaasti akanoihin. Mutta yritystä kiskoa kaulanauhaa päänsä yli se ei milloinkaan uudistanut, niin suuresti se pelkäsi tukehtumista.

Sillä välin Poika pyrki uupumatta saavuttamaan komean vankinsa luottamuksen: herkkupaloja syötäväksi, raitista vettä kahdesti päivässä, lempeää puhelua ja hiljaisia, vähittäisiä lähenemisyrityksiä — kaikkea koetettiin uskollisesti ja varovaisesti, mutta tuiki turhaan. Punaketun silmien pilkallinen ilme oli kuukauden lopussa yhtä selvä ja järkähtämätön kuin ennenkin, sen tuima silmäys yhtä viheriänuhkaava ja sen hampaat yhtä leppymättömästi paljastetut, milloin vanginvartija vain tuli liian lähelle. Silloin Poika isänsä neuvosta vaikkakin vastahakoisesti päätti, että kesytön vanki oli myytävä.

Tähän aikaan — sillä Punaketun maine ja juttu sen vangitsemisesta oli levinnyt laajalti Ringwaakin ympäristöjen ulkopuolellekin — ilmestyi hyvinpukeutunut muukalainen asutukselle ja pyysi nähdä kuuluisaa kettua. Poika suoritti ylpeästi isännän velvollisuudet ja tunnusti pahoilla mielin kykenemättömyytensä kesyttämään kaunista ja ovelaa elukkaa. Vieras pyysi heti saada ostaa sen.

"Mitä varten te sitä haluatte?" kysyi Poika epäilevänä.

Vieras silmäili häntä tarkkaan, ennen kuin vastasi, ja ymmärsi jotakin hänen käytöksestään.

"Myydäkseni sen johonkin isoon eläintarhaan", vastasi hän kevyesti, "missä sen arvo täysin oivalletaan". Suuresti tyyntyneenä Poika myöntyi paikalla ja pisti taskuunsa hinnan, joka meni yli hänen hurjimpienkin toiveittensa. Mutta jos hän olisi tietänyt ostajan todellisen tarkoituksen, olisi hän harmistuneena evännyt kuinka korkean hinnan tahansa ja luottanut lisäksi Jabe Smithin tukeen asiassa. Punakettu oli suunniteltu, ei mihinkään loistavaan eläintarhaan, missä se tosin olisi vanki, mutta hemmoiteltu ja ihailtu, vaan erään metsästysseuran riistasta tyhjälle rauhoitusalueelle kauempana etelässä olevaan valtioon, missä sen voiman ja oveluuden toivottiin suovan tavatonta huvitusta, ennen kuin koirat lopullisesti repisivät sen kappaleiksi.

Jabe Smith samoin kuin Poikakin tunsi luontaista kauhua sellaista ketunajoa kohtaan, joka suoritettiin pelkän huvin vuoksi, ja se tuntui heistä säännöstellyltä ja pitkäaikaiselta kidutukselta. On kuitenkin todennäköistä, että jos he olisivat kyselleet Punaketun omia toivomuksia, niin tuo itsepäinen ja kesyttämätön eläin olisi lähtenyt muukalaisen mukana, valiten vieraat lymypaikat kaikkine räikeine ja pelottavine vaaroineen mieluummin kuin eläintarhan toivottoman turvallisuuden.

Itsekukin oli nyt kuitenkin mielissään. Pojalla ja Jabella oli rahansa, ja Punakettu reiällisessä, lujassa korissaan iloitsi jokaisesta muutoksesta, joka tiesi poispääsyä synkästä tallin nurkasta. Vaihtelun tullen saattoi koitua hyvä tilaisuuskin, ja saisihan ainakin kerran vielä liikkua auringonvalossa ja ilmassa. Matka Ringwaakin asutuksilta lähimmälle rautatieasemalle teki noin viisitoista mailia, joka suoritettiin nopeakulkuisissa, postia kuljettavissa avonaisissa vankkureissa. Kori, jossa kovaonninen Punakettu oli, köytettiin lujasti muutamien raskaiden laatikkojen päälle, joten se saattoi nähdä kirkasvärisen, ruosteenkarvaisen ja tummanpunaisen maiseman, josta juuri parhaillaan tehtiin lähtöä. Kettu oli kerälle kiertyneenä korin pohjalla, ja sen valppaat silmät tuijottivat älykkäinä ristikkojen lomitse, jättämättä mitään huomaamatta, mutta lainkaan ilmaisematta tunteita, jotka liikkuivat niiden kirkkaan ja syvän katseen takana.

Jonkin matkaa tie kulki läpi tuttujen metsien ja peltojen. Sitten ympäristö muuttui oudoksi, mutta vanhan Ringwaakin korkealle kohoava huippu, joka ketun koko elämänajan oli ollut sen rajamerkkinä, pysyi näkyvissä. Sitten vankkurit saapuivat jyrkän harjun huipulle ja laskeutuivat Ottanoonsiksen jylhään erämaalakeuteen, jolloin Ringwaak peittyi näkyvistä.

Punakettu tunsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa ventovieras ja maanpakolainen. Kun graniittikalliot ja hintelät, valkoiset koivut ja tummat kuusitäplät ja alastomat, synkät, kuolleet puunrungot sulkivat kapean tien keskellensä, tunsi vangittu eläin ensimmäisen kerran menettäneensä vanhan vuorijonon ja mäenrinteellä sijaitsevan pesän ja hennon, punaisen puolisonsa. Usko omaan älyyn katosi siltä hetkeksi, ja se painoi kuononsa epätoivoisena käpäliensä väliin. Vangista ja tuskinpa vähemmin hyvinpuetusta muukalaisesta, joka istui penkillä ajurin vieressä, tuntui matka loputtoman pitkältä, kunnes vihdoin saavuttiin yksinäiselle, pienelle takalistoasemalle; se oli vain punaiseksi maalattu vaja, jonka lähellä oli korkea vesisäiliö. Täällä muukalainen juotti Punakettua ja antoi sille aimo möhkäleen tuoretta lihaa nautittavaksi, mutta ei yrittänytkään kehittää sen hyväntahtoisuutta. Hän ei Pojan tavoin halunnut hillitä tai masentaa ketun rajua luontoa.

Vihdoin tunnin odotuksen perästä juna saapui rämisten ja puhisten raiteita myöten, ja Punakettu peräytyi asemasillalla korinsa seinää vasten pullistunein silmin, kuvitellen mielessään, että maailmanloppu oli yllättänyt. Kun äänekäs hirviö oli sivuuttanut sen ja pysähtynyt ja kettu huomasi vielä olevansa elossa, värisi se niin, että tuskin voi pysyä seisaallaan. Vähäarvoiselta tuntui se seikka, että kori työnnettiin erääseen hirviön osaan ja sitä kiidätettiin pois mieltä jännittävällä nopeudella, hämmentävä jyrinä korvissaan. Vasta lähemmäs päivän matkustettuaan kettu saattoi pakottautua syömään tai juomaan. Vähä vähältä se sitten, nähdessään ihmisten ympärillään elävän ja olevan tyytyväisiä näyttämättä lainkaan pelkäävän hirviötä, se sai takaisin tyyneytensä ja entisen rohkeutensa.

Tämä kehitys vei siltä runsaan toisen vuorokauden, ja silloin, juuri kun kettu alkoi tuntea olevansa tilanteen herra, juna pysähtyi pitkäksi aikaa ja kori nostettiin ulos vaunusta. Jälleen se asetettiin vankkureihin ja vietiin ensin halki seudun, joka oli täynnänsä taloja, tiheässä kuin puut metsässä, sitten miellyttävän maan läpi, missä oli maatiloiksi laajenevia puutarhoja, ja lopuksi tie vei karumpaan seutuun, jossa oli laidunmaita, rämeitä ja tiheämetsäisiä kukkuloita. Pian vankkurit pysähtyivät matalan, punaisen rakennuksen eteen, jossa oli laajat kylkirakennukset ja jonka tilavalla kuistilla maleksi miehiä, satuloitujen hevosten seistessä portaiden edessä.

Täällä nostettiin kori alas, ja muukalainen alkoi innostuneesti osoitella Punaketun kauneutta ja huomattavuuksia miesryhmälle, joka oli tullut paikalle tutkimaan kuuluisaa saalista. Heidän ihailunsa oli rajaton.

"Jos sillä on voimaa kauneuden verraksi", sanoi eräs, "niin se juoksee nopeammin kuin mihin 'Merrybrookit' milloinkaan ovat tottuneet".

"Katsokaahan tuota rauhallista ja ovelaa silmää!" huomautti toinen. "On sillä aivoja. Luulenpa sen toimittavan meille useamman kuin yhden ajon ennen kuin tuo muhkea häntä riippuu seinällä!"

"Minä melkein sydämessäni toivon, että se puijaisi meitä pahanpäiväisesti", huusi kolmas. Mutta tällainen typeränsuopea tunne nosti sellaisen vastustuksen myrskyn, että mies kiiruhti lisäämään: "Tarkoitan tietysti, että olisi tärkeätä meidän ketturodullemme ja siksi myös seurallemme ja urheilulle yleensä, että tämä kettulurjus saisi oivan tilaisuuden rotunsa levittämiseen." Ehdotus sai joitakin kannattajia, jotka esittivät, että Punakettua pidettäisiin siitosta varten, mutta kun oli suunniteltu suurta metsästysseuran kokousta seuraavaksi tiistaiksi, juuri neljän päivän perästä, niin enemmistö päätti antaa tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Merrybrook-koirien viime ajo oli ollut hiukan epäonnistunut, ja nyt he eivät tietäneet, tokko alueen lymypaikoissa vielä oli joku kettu. He halusivat joka tapauksessa vielä yhtä kunnon ajoa, ja tässä nähtävästi oli otus, joka sen heille soisi.

Metsästyspaviljongin edessä leviävän ruohokentän keskelle asetettiin kori syrjälleen ja kansi otettiin pois. Samassa hetkessä Punakettu hypähti esiin kuin metallijousen laukaisemana. Aivan sen edessä aukeni laaja sileä keto, joka vei vaahtera- ja kastanjalehtoon. Mutta tietä pitkin tultaessa Punakettu oli huomannut talon toisella puolella laajalti viljelemätöntä maata, metsäistä ja pensasten peittämää. Tuolla liian silmiin pistävällä vapauden tiellä se vainusi ansaa. Samalla hetkellä, jolloin sen jalat koskettivat lujaa maata, se mutkitteli suoraan taaksepäin katselijoita kohden, livahti sievästi erään miehen säärien välistä, lähimmän hevosen vatsan alitse, suunnattoman rododendronryhmän taakse tien poikki — ja katosi, ennenkuin kukaan ennätti muuta kuin katsoa töllistellä.

Muukalainen, joka oli tuonut Punaketun, säteili ylpeydestä.

"Oletteko koskaan nähneet moista vauhtia?" huudahti muuan.

"Ja moista rohkeutta?" lisäsi toinen.

"Sepä oiva otus, Mack!" huudahtivat monet yhtaikaa.

"Jos sillä on vähääkään onnea", huomautti ketun ensimmäinen puolustaja kuivasti, "niin meidän ketturotumme saattavat sittenkin tulla paremmiksi!"

18. luku

HELEÄSTI HAUKKUVA KOIRAPARVI

Uusi maa, johon Punakettu nyt huomasi joutuneensa, miellytti sitä suuresti, ja sen veri virtaili rajusti takaisinsaadun vapauden sulotunteen vallassa. Sillä ei ollut syytä kaivata karua Pohjolaansa ja Ringwaakin laajoja metsiä. Täällä oli tiheitä lymypaikkoja, suoalueita, pitkiä, joskin kapeita metsäisiä taipaleita, joilla eräänlainen jäykkä, juhlallisen pysty seetripuu kasvoi ketulle rakkaan kuusen ja männyn sijalla, kirkkaan vihreitä niittyjä, joita kiviaidat ympäröivät, ja kivikkoisia, huonosti hoidettuja laidunmaita riukuaitoineen, jotka muistuttivat ketulle kotia.

Siellä täällä kohosi tasaiselta maalta jyrkkä, kivinen kumpu, jolla kasvoi tiheässä puita, monet niistä Punaketulle vieraita. Ja siellä täällä luikerteli puro, kaita, mutta syvänlainen, laajeni lammikoksi, joka toi sen mieleen suuren villihanhiparven. Korkeimman kummun harjalla sijaitsevalta kiveltä se näki, että tätä hänen uutta miellyttävää piiriänsä melkein joka puolelta ympäröivät asutukset ja savuiset kylät. Mutta näiden takana, pohjoista ja länttä kohti, levisi purppuranpunainen vuorimuuri, joka oli yhtä jylhän näköinen kuin ketun oma Ringwaak. Sen teki melkein mieli lähteä näitä vuoria kohti heti paikalla, se kun ei oikein pitänyt sivistysvyöstä, jonka näki ympärillään.

Mutta se oli vain ohimenevä oikku. Muuta vikaa se ei huomannut nykyisessä alueessaan. Riistaa oli runsaasti, ja kuta enemmän se samoili, tutkien noita erilaisia lymypaikkoja, sitä enemmän se niistä piti. Ennen kuin ne olivat kolmea päivää olleet ketun hallussa, tunsi se ne läpikotaisin. Läheisyydessä ei näyttänyt olevan mitään toimivia vihollisia, ja miehet, joiden se näki maleksivan metsästyspaviljongin kuistilla alueensa ulkoliepeellä, eivät todennäköisesti tuottaisi hänelle mitään harmia.

Neljännen päivän aamuna kettu kuitenkin hämmästyksekseen huomasi paviljongin edustalla hälyä ja puuhaa. Kumpunsa harjalta se ihmetteli helakanpunaisiin takkeihin pukeutuneita ratsastajia, jotka nopeasti kokoontuivat, niiden joukossa siellä täällä hoikempi, tumma hahmo, joka salaperäisesti näytti asettuvan kiinni ratsuhevosen selän laitaan. Mutta Punaketun mielenkiinto muuttui äkisti peloksi, kun se näki koiraparven, ehkä kymmenen tai kaksitoista luvultaan (eihän se laskea osannut), tulevan ylös paviljongin takaista mäkeä. Nämä koirat muistuttivat hyvin suuresti takaliston ruskeaa sekasikiötä, jonka kettu niin usein oli viekkaudella voittanut ja juoksussa jälkeensä jättänyt.

Punakettu käsitti nyt, mitä olivat nuo pahaenteiset, haukkuvat äänet, jotka se useita kertoja etäältä oli kuullut, ja sekunnissa se oivalsi, että nyt oli leikittävä vanha leikki uudella tavalla. Hän se itse oli eikä kukaan muu, jota koko tämä homma tarkoitti. Tuokioksi sen mieli masentui ja häntä painui alas. Mutta sitten luottamus palasi. Se istui suorana, korvat eloisasti pystyssä ja pää kallellaan entiseen tapaansa, silmäillen ovelasti ja puolittain pilkallisesti noita huolellisia valmisteluja, joita hänen varalleen tehtiin. Sitten se livahti alas vahtitornistaan ja lähti keskelle vaikeapääsyisintä rämettä.

Oli kuitenkin yksi asia, jota Punakettu oveluudestaan huolimatta ei oivaltanut, se nimittäin, että koirien harjoittaja tiesi yhtä ja toista ketuista. Hän tiesi, että tuo kivi kummun harjalla oli juuri senlaatuinen paikka, jonka vieras kettu, jos oli ovela, todennäköisesti valitsisi tähystyspaikakseen, kun oli tekeillä jotakin tavatonta. Hän suuntasi sen tähden ajon sinne ja pani koiraparven juoksemaan oikopäätä sitä kohti, toivoen tosiaan heti löytävänsä ketun. Tuore haju löytyi tietysti melkein paikalla. Ja uljas koiralauma ryntäsi eteenpäin äänekkäästi kuorossa haukkuen, pää ylhäällä ja takaruumis alhaalla vainuten hajua ilmasta, oikopäätä rämettä kohti, koko metsästysseurue perässään.

Se, mitä Punakettu ennenkin oli kuullut, oli yhden ajokoiran ääni, johon sekaantui ärtyisän sekarotuisen luskutus. Syvä, kellonheleä kuoro, joka nyt sen korviin sattui, ilmoitti sille varoittaen, että tuolta tulossa oleva hätyyttäjä oli ihan uusi ja sangen pulmallinen. Jotta osaisi sen vastaanottaa, se tunsi tarvitsevansa tietää siitä enemmän kuin tiesi. Tekemättä enää solmuja suohon koirien avattaviksi se livahti suon takimmaiselle reunalle, juoksi vinhasti puolentoista mailin verran suoraan eteenpäin rosoisimpia paikkoja pitkin ja mutkitteli sitten takaisin, tehden suuren kierron sekä kiipesi viimein toiselle kummulle havaintoja tekemään.

Niin tavaton oli sen nopeus ollut, että se ennätti nähdä alapuolellaan jo poikki niittyviilloksen juoksevan koiralauman, joka juuri oli sukeltanut suosta esiin, sekä koreavärisen metsästysseurueen tulevan koirien jäljestä ympäri rämeen reunoja. Se katseli tätä kaikkea mitä suurimman mielenkiinnon vallassa. Se ihmetteli tuskaa tuntien noiden mustien ja nahanväristen koirien nopeutta, jotka juoksivat niin lähekkäin toisiansa ja näyttivät niin hyvästi tietävän mitä aikoivat.

Vielä enemmän se ihmetteli ihmisiä hevosten selässä, jotka nopeasti seurasivat koiralaumaa. Se oli nähnyt vaivaa punoakseen tielle kaikki mahdolliset esteet — jokaisen korkean kiviaidan, jokaisen kiemurtelevan aidan, jokaisen ojan ja rämeen, jokaisen polveilevan puron kiemuran. Nämä eivät sille, keveän ketterä ja sitkeä kun oli, merkinneet mitään. Mutta ketun mielen täytti kummastus nähdessään sen tavan, millä ihmisolennot — nuo hennot, tummat hevosten selässä, samoin kuin nuo punaisetkin, jotka ratsastivat tavalliseen tapaan — kulkivat urheasti yli esteiden.

Jotkut tosin astuivat maahan esteen tullen ja toiset poikkesivat syrjään yhtyäkseen myöhemmin taas metsästykseen, mutta useimmat pysyttelivät koirien mukana, kulkien suoraan eteenpäin, suoriutuen pukinhypyillä muutamista vähäpätöisistä esteistä, mutta toisista taas suurenmoisin, korkealle kantavin loikkauksin. Punaketun mielestä nämä ihmisolennot erosivat suuresti hänen ennestään tuntemistaan — Jabe Smithistä ja Pojasta sekä pitkäkoipisista, kömpelöistä, välinpitämättömistä maanviljelijöistä.

Se syventyi siinä määrin uteliaisuutensa tyydyttämiseen, että oli unohtaa sen tärkeän osan, jota itse näytteli tässä pelissä, ja ennen kuin kettu tiesikään, oli haukkuva koiraparvi melkein hänen kintereillään. Punakettu kiiti alas kummun tiheintä puolta ja juoksi voimainsa takaa aukeaman yli — mutta se ei ennättänyt niin pian, että olisi voinut pysyttäytyä näkymättömissä. Äänekäs voitonriemun huudahdus pääsi metsästysseurueelta, ja koirat lähetettiin oikopäätä pellon poikki, joten niiltä säästyi paljon aikaa ja matkaa.

Vauhti, jonka Punakettu nyt otti, oli kerrassaan suurenmoinen kaikkien niiden mielestä, joilla oli onni se nähdä. Mutta kun pitkät vankeusviikot olivat heikentäneet sitä, maksoi se sille liian paljon. Se juoksi yhä suoraan eteenpäin läpi läheisen siimeksen, yli seuraavan aukeaman ja leveän leppäsuovyön keskitse. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, niin se, joka olisi ollut lähellä näkemässä, olisi huomannut, että häntä riippui masentuneena ja kirkas sievä turkki oli märkyydestä tumma. Kettu pysähtyi tuokioksi vetämään hiukan henkeä; sitten se ryhtyi koettamaan muutamia vanhoja kepposiansa.

Kaatunutta nuorta koivua myöten kettu meni puron poikki ja juoksi parikymmentä metriä vastavirtaan. Sitten, vaikka niin vihasikin jalkojen kastumista, se palasi samaa tietä vedessä, lähellä rantaa, virtaa alas kenties viidenkymmenen metrin päähän. Täten se mielestään saisi runsaasti aikaa hengähtää ja tarpeen vaatiessa alkaa leikin vaikka uudestaan. Mutta helisevä haukunta kuului jälleen läheltä takaapäin. Kettu ravasi leppäsuon etäisimpään kolkkaan, hankkien siten itselleen ovelasti tilaisuuden nopeasti ja salaa kiitää poikki niittyjen seuraavaan piilopaikkaan, ja livahti rohkeasti eteenpäin. Ketun kauhuksi oli siellä ratsain joukko noita punapukuisia miehiä, jotka nähtävästi odottelivat häntä. Heidän hirmuisen huutonsa kajahtaessa se tiesi kaikkien noiden huolellisten puuhiensa menneen hukkaan — ja hyvin paljon kallista aikaa oli tullut tuhlatuksi.

Hetkisen Punakettu epäröi, aikoen kääntyä takaisin. Mutta takaa-ajavien koirien haukunta kuului jo leppäsuolta. Ponnistellen tarmoaan se ryntäsi suoraa päätä ratsumiesjoukon läpi — joka osoitti myrskyistä suosiotaan äänekkäin huudoin — ja juoksi lähimpään metsäsarkaan.

Päästyään sinne ja leppoisten varjojen kerran vielä suojatessa se tiesi, ettei saanut pysähtyä, vaikka sydän uhkasi haljeta. Se pelkäsi enempää koetella vanhoja juoniansa näitä uusia ja liian lukuisia vihollisia vastaan. Se vain juoksi suoraan eteenpäin uskoen keksivänsä jonkun uuden keinon ahdingosta päästäkseen.

Koirat ärhentelivät nyt vähemmän, sillä ne eivät hengästykseltä saaneet haukutuksi. Ja se vähän rohkaisi kettua. Läpi viidakkojen se livisti, yli pienen laitumen, jossa ei ollut mitään paon mahdollisuutta. Laidunta ympäröi etäämpänä paksu kiviaita, joka ulottui niin pitkälle kuin kettu saattoi nähdä molempiin suuntiin Ketulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä aidan toisella puolen oli. Mutta olipa siellä mitä tahansa, ei se varmastikaan voinut olla pahempaa kuin se, mitä oli tällä puolen. Sillä oli tuskin kylliksi voimaa hyppäykseen, kun se yritti aidan harjalle ja putosi alas toiselle puolen.

19. luku

VOITTO

Punakettu huomasi nyt olevansa pölyisellä tiellä, joka kierteli kummallakin puolella kohoavien kiviaitojen ja Lombardian-poppeleitten jäykän jonon välitse. Se juoksi eteenpäin noin kaksikymmentä metriä pitkin tien keskikohtaa, kun se tiesi, ettei haju tarttuisi kuivaan, kovaan maahan. Silloin se kuuli laiskasti hölkyttelevän valjakon lähestyvän ja piiloutui korkeiden puiden suojaan, antaakseen valjakon mennä ohi. Ketun kieli riippui pitkällä suusta. Se oli nyt jo aivan näännyksissä. Koiraparven äänet se kuuli laitumen takaisesta metsästä.

Pian ilmestyivät tienmutkasta isot, jykevät maalaisvankkurit kahden hevosen vetäminä ja ajaja puolinukuksissa penkillään. Tilavissa vankkureissa oli laatikkoja, tynnyri, viljanpohtamiskone, muutamia ruokasäkkejä, kimppu kuivaa, suolaista turskaa ja pakka jonkinlaista karkeaa kangasta. Näky muistutti Punaketun mieleen ne tavarat, jotka olivat seuranneet hänen korinsa mukana matkalla takalistoasutukselta asemalle. Niissä vankkureissa hän oli ollut turvassa. Miksi ei näissäkin? Ei ollut aikaa epäröintiin. Koirain äänet kuuluivat jo meluten aukealla laidunmaalla. Äänetön loikkaus vankkureiden kulkiessa ohi — ja se oli kiivennyt pehmeästi vankkureiden perälaudan yli ja kiertynyt kerälle pohdinkoneen alle, erään ruokasäkin taakse pois näkyvistä.

Ennen kuin kaksi minuuttia oli kulunut, saapuivat koirat tölmäten yli aidan tielle. Viidenkymmenen metrin päässä piilopaikassaan Punakettu kuuli äkillisen muutoksen niiden äänissä, kun ne huomasivat erehtyneensä. Kierrellen, kaarrellen, juosten edestakaisin ja yli aidan toiselle puolelle, ne etsivät kadonneita jälkiä, vikisten hämmentyneen pettymyksen vallassa. Tässä oli jälki, kevyt, mutta varma, keskellä tietä. Ja tähän se loppui, ikään kuin Punakettu olisi saanut siivet ja hypännyt ilmaan. Koirat, jotka tunsivat hyvin kettujen kepposet, hajaantuivat nyt ja muutamat juoksivat yhtäälle, toiset toisaalle, molempien aitojen harjaa pitkin ja myös etäisemmän aidan suuntaisesti. Tällä tavoin niiden olisi lopulta varmasti pitänyt löytää jäljet — mutta toiveessaan pettyneet koirat valtasi hämmästys.

Pian metsästysseurue tuli kiirehtien ja hyvin kiihtyneenä paikalle. Jotkut ylistivät otuksen oveluutta, toiset sadattelivat koirien typeryyttä, ja ihmettelevä puheensorina kävi yhä kovemmaksi. Mutta sillä välin Punakettu, pieneksi keräksi kiertyneenä kulkeutui viskuukoneen alla yhä edemmäs pois turman tieltä, joka oli ollut hänet saavuttamaisillaan. Ja vihdoin nuo pahaenteiset äänet häipyivät hänen korvistaan. Vielä kerran ketun kohtalo ja äly olivat yhdessä toimien pelastaneet hänet.

Nelisen tuntia isot vankkurit kulkivat rämisten ja täristen eteenpäin kiirettä pitämättä. Ja kaiken aikaa Punakettu makasi aivan hiljaa kooten voimia. Se tahtoi päästä niin loitos kuin suinkin taitavasta koiralaumasta ja hirmuisista helakanpunaisista metsästäjistä. Lopuksi kuitenkin vankkurit seisahtuivat ja ajaja astui raskaasti maahan. Kuullessaan hänen ryhtyvän hevosia irroittamaan — toimitus, jota se usein oli katsellut entisestä piilopaikastaan jollakin syrjäisellä pellolla — Punakettu kurkisti varovasti ulos. Se huomasi vankkureiden seisovan keskellä avaraa, hyvin hoidettua karjapihaa. Mutta noin kahdenkymmenen askeleen päässä oli puutarha, missä kasvoi taajassa pensaita ja korkeita, puoleksi kuihtuneita kasveja — ja puutarhan takana se näki metsäsaran. Siellä olisi helposti saatavissa lymypaikkoja. Hiljaa kettu pudottautui vankkurien perälaudalta. Ajaja, iso mies, jolla oli hiekanvärinen parta ja leveälierinen olkihattu päässä, sattui samalla hetkellä kääntämään päänsä ja nähdessään, minkälaista matkustajaa oli kuljettanut, hän hämmästyksissään päästi suustaan karkean kirouksen. Seuraavassa hetkessä Punakettu oli kadonnut.

Juostuaan puutarhan viinimarjapensaiden ja korkeiden koiruohoryhmien läpi se pian saapui puiden luo, jotka muodostivatkin vain kaitaisen metsävyön. Tämän takana oli aukea laidunkenttä, täynnä pieniä mäkiä ja kumpuja, siellä täällä punaista, kaikessa rauhassa syövää karjaa. Hyvin lähellä, aivan vastapäätä, laidunmaan toisella puolen Punakettu näki kuitenkin vuoria. Niillä oli rosoiset, kallioiset hartiat, ja mäntymetsä teki ne tummiksi — hyvin tummiksi ja turvaisen näköisiksi. Ja siellä, niin sanoi ketun sydän, oli se paikka, missä hänen piti olla. Mutta niiden ja laidunmaan välissä oli hajanainen kylä, täynnä vaaroja.

Hyvin varovaisena kettu kaarteli pellonliepeitä pitkin, peläten näyttäytyä avoimella paikalla. Yksi tuosta punaisesta karjasta huomasi sen kuitenkin ja tuijotti siihen harmistuneena, kunnes kaikki muutkin kääntyivät ja tekivät samoin, laskien sarvensa maata kohden ja vihamielisesti hiljaa äännähdellen. Tällaista huomaavaisuutta Punakettu ei suinkaan halunnut, joten se heti suuttuneena peräytyi metsään ja sivuutti siten laitumen. Sitten se tuli syvälle, rosoiselle solalle, joka oli täynnä nuoria puita, rikkaruohoja ja villiviiniä sekaisin. Ja sen toisella puolen oli kylän ensimmäinen talo. Tänne kettu siis kätkeytyi ja makasi hiljaa, kunnes yö oli kunnollisesti saapunut. Vihdoin, kun kylä oli käynyt hiljaiseksi ja useimmat ikkunat pimenneet, kettu valmistautui matkalle, rohkeana mutta varovaisena. Päästyään suoraan kylän läpi vievälle maantielle, joka kulki samaan suuntaan, mihin kettukin halusi mennä, se seurasi tietä, pysytellen sen keskivaiheilla, mihin haju ei tarttuisi. Kerran eräs rakkikoira, joka tunsi kirpeän hajun tyynessä yöilmassa, hyökkäsi ketun kimppuun vimmatusti haukkuen. Äänettömänä, mutta katkerana kettu kuritti hyökkääjänsä niin kipeästi, että tämä pakeni takaisin portaalleen äkäisesti luskuttaen. Mutta nyt rupesivat kaikki kylän koirat haukkumaan, ja silloin Punakettu suuttuneena kiiti erästä kujaa ylös, läpi puutarhan ja poikki takana olevien peltojen yhä pitäen silmämääränänsä noita tummia vuorenhahmoja läntisellä taivaanrannalla.

Muutamissa minuuteissa kylän rakkien haukunta jäi jälkeen. Lopuksi kettu meni matalan, solisevan puron yli, ja sitten alkoi maa kohota. Kaikkialla ketun ympärillä oli villiä alusmetsää ja vanhoja puita, ja pian se kapuili kivilohkareiden keskellä, jotka olivat terävämpiä kuin kotoisen Ringwaakin kalliot ja kuin nurinniskoin sinne tänne viskeltyjä. Vain kerran kettu pysähtyi — kuultuaan jotakin pientä vikinää puunjuurien keskeltä — sen verran, että ehti siepata kiinni metsähiiren, joka lievensi hänen pitkäaikaista nälkäänsä. Sitten se ponnisteli eteenpäin yhä kiipeillen, kunnes se varhaisimmassa harmaankeltaisessa läpikuultavassa päivänkoitossa saapui ulkonevalle kallionkielekkeelle ja huomasi olevansa sydämensä toiveitten mukaisessa erämaassa, mäkien ja kuilujen järeässä mylläkässä, minne koirat ja helakanpunaiset metsästäjät eivät voineet päästä.