ELÄINVALTIAITA

Kirj.

Charles G. D. Roberts

Suomentanut

I. K. Inha

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

Eläinten kuningas.
Virvatulien maailmassa.
Verikosto.
Hyökkääjät.
Nousevien lohien johtaja.
Täplikäs muukalainen.
Puna-dandy ja Mac Tavish.
Selkä seinää vastaan.
Eräs reikien kaivaja.
Lumessa nukkuja.

ELÄINTEN KUNINGAS

Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain, vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja — sillä nämä troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti. Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa ajatuksella mitään vaikuttavansa.

Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä, niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten — ei häntä kummastuttanut, että oli yksin.

Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle, että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen sydämensä alle.

Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin tuiki ystävää vailla.

Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa. Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.

Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia — se oli kylläkin hatara tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä — hän teki päätöksensä ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui olevan paras maan toivo — eikä se ollut aivan huonokaan toivo, kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni, jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies, pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi, että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua. Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.

Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen. Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.

Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä. Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle taivaanrannalle.

Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin päässä maan sisässä.

Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen kamppailuun.

Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia — ja aurinko tällä ajalla muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään kastelemaan — niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti, pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.

Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.

Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti, tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta. Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä. Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa — jota hän epäili joksikin saareksi — hänellä kun ei ollut minkäänlaista osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.

Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä. Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja paikalla ja arvelematta vaipui uneen.

Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat. Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten, että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä — jotain kodista käyvää.

Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.

Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta. Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan Garcinia mangostanan hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma siitä, ettei ravitseva duriokaan [ Durio Zibethinus on eräs Itä-Intian hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja. Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen, mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään olevan.

Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen. Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.

Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti, ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle joelle juomaan.

Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.

"Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta. Täytyy pitää silmät auki."

Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita, varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään, tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin kuin paraskaan niistä.

Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan, uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun menestyisi.

Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat, silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt. Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään kuin paremmin nähdäkseen — ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.

Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin. Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.

"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.

Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa. Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.

Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan. Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.

Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti. Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan tulossa.

Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua, joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti, näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista. Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti päätään oksien sekaan tuijottaakseen.

Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.

Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi, että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä. Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa, ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi puhua.

"Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta, rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi minun asioihini!"

Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät, palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen, sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että oli eläimiä, jotka olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan. Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?

"Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"

Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan, että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä tassuttamaan tiheikköä kohti.

Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan, niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita. Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin, pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja turvallisen asunnon.

Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta. Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi, eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin, jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu. Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys, hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.

Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn päälaellaan.

Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen häntä ilkeämielisesti.

Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä kohtasi elukan mulkoilevan katseen.

Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen. Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen, "parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.

Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen opetuksen.

Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt, ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä, joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön kaikkia mahdollisuuksia.

Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine aseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi putosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät ollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä ja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin säikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien suonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen eläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka olikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien näitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä rohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa syrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja yksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa tiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi ja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi keihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin neula.

Sen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella juomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa ennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi, että alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten käpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään näki, ettei siellä ollut mitään.

Vihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä, punaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun tiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä, astuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen läsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä puuta kohti.

Johns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun kiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan tullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli kuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan vaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto saapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä, niin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.

Sattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin kuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin, kyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä kohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään se kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari, takakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan ylös.

Tätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt valmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten alaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti — pelkäsi kärjen katkeavan — hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä toisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai toisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle välttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun ja kaulan.

Ja nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui paikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa koko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen saarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella ja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan, vieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri, kynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä. Lopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.

"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!" Johns mutisi, salaten voitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä päätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi tiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä tekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen nahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen alustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin simpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti, että pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan kaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan pitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen hietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä saisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin tappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin häirittäisi.

Johns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla on voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin kesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen vuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava elefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan maille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu hallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.

Toisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan tuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen kauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä toisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu. Mailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko, josta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi viettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin olivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan ryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon aluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon raatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset huomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan kuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta hänen silmissään arvokkaat.

VIRVATULIEN MAAILMASSA,

Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki, silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan toivoa häiritsevänsä.

Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita, likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa, muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain jonkinlainen aavemainen hämärä.

Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla. Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän äänettömän synkeyden.

Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville, että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin, sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin, puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.

Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan. Vieras oli pieni — jalan mittainen vain — ja näytti sen vuoksi noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi, niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään juureen saakka.

Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi, joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita. Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari. Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen, hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä sen päällä.

Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot — kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat valoilmiöt — kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota. Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren pohjalla lietettä kerännyt.

Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus. Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella ja ryömiä — kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.

Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita — ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon tuntosarvensa päässä.

Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa, jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti haukkoen.

Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun. Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas. Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle täkynä viettelemään.

Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi, jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista himmeänviheriäistä fosforivaloa.

Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen. Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan kiduskansien taa.

Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla, kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä. Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä, liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti täkyliekki jäädä ripustamatta.

Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat — pyrstö ja aseistettu pää — ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä, hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää hehkua.

Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä kooltaan — kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi — niin ei herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa. Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja, parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.

Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien rinnalla.

Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin, sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna, kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt, jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi ahmatteja häirinnyt.

Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.

Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.

Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia katkorappoja.

Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi. Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat, ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään, kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.

Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin. Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia, sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään vaatimattoman ateriansa.

Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista, joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa — sitä hitaammin, kuta enemmän paine lisääntyi — pienemmät eläinmuodot pysyttelivät, mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko- tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella nieleskellessä toisiaankin.

Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät tuntolonkerot — kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.

Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.

Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron — nähnyt jos kuinka monta syltä — liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita, kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan. Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.

Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi, luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt, sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa, liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin, sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala. Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.

Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis, litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa, kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä, urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.

Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet; muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän nahkeaan lihaan.

Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti. Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki, vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni neljä muuta lonkeroa — ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi. Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.

Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin, jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.

VERIKOSTO

I.

Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö, jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin, kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.

Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun — usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun — jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista himoa.

Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat, etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut; ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan kävisivät koiraa löylyyttämään.

Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella. Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.

Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan, joka leikki reikänsä suulla.

Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi, ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean häntäsudin ja piti siitä kiinni.

Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa. Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.

Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa, irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.

Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt. Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja lopulta juoksi kotia kohti.

Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan, mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut aavistaakaan.

Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen. Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa. Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran jäljille.

II.

Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.

Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua. Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.

Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo, jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin keveillä nukkaisilla käpälillään.

Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan — tuon armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa, terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä vastaan.

Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira liikahti — ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana — ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.

Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin metsään.

Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin. Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.

Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta. Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan ketunpesällä.

Mitä puremaan tuli, niin se ei ollut mikään anteeksiantamaton loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten, ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä syrjäillen, ylämaahan pesälleen.

Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti. Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten kasattujen loukkausten suunnattomuuden.

Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen, eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.

Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan sylen välimatkaa.

Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä jäljessä.

Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti ansaan mennyt.

Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä pudoke, alla kiehuva koski.

Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt. Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan. Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.

Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää, joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan katseeseen.

Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi takaa ajamaan.

Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa siitepölyä.

Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan, kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan. Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.

Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi. Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.

Sulan onnen kautta — kun se ei vähääkään nähnyt minne meni — se ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti, huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet, minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle, jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia kohti.

No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä, että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan yrittänytkään vakoilla.

Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä, sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.

Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita, käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri. Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen sylistä.

Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi, ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen, äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.

Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta, ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista, kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan viimeinkin kostoonsa tyytyen.

HYÖKKÄÄJÄT

II.

Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus, järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi kauneudeksi.

Ilmestyi samassa musta pilkku — ei, kaksi mustaa pilkkua — moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten. Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.

Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta — tuntemattoman pelko.

Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten, heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen hirven hermoja järkyttämään.

Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli tullut lähemmäksi — oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa tunnetta.

Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä kiiriskellessä hiljaisuuteen.

Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin, oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö, äkkiä tietänyt pahaa.

Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään, kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat varjot saattoivat valmistella?

Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys, metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä. Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen etäisen vastarannan turviin.

II.

Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa, sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä, ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa, eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.

Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta, se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut. Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi poikuetta — romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi, kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.

Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla, että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen, joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.

Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta, joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.

Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä — ääneti siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen, että sitä oli mahdoton vastustaa — niin ne olivat vähällä juosta nurin kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat pystyssä kuin harjakset.

Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt, vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä, jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.

Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten niin varovaisella johtajalla sopikin olla.

Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.

Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.

Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin, etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten, pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen, minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin. Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia. Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan, joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää. Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä — päästä niin kauas kuin suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.

III.

Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle, makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.

Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli nimittäin hirvien hirnunta-aika.

Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa, ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta. Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen — lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se lähti oppaan taitoisilta huulilta.

"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän kutsun!"

Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha, ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin. Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen ja odotti.

Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.

"Arvasinhan minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi hiljaa toiselle polvelleen.

Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.

"Kummallista", hän kuiskasi — "niitä on tulossa kaksi!"

Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä, syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.

"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen seljapensaiden takana.

Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta, kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo helmassaan toisi.

Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin, sinne mistä olivat tulleet.

"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.

Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.

"Susia! Metsäsusia!" huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.

Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan, vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun ruhjottuna.

Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi. Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä, ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua, kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi mahdottomilla juoksuaskelilla.

Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään entiseen alamaisuuteensa.

Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna, alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun. Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet. Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin, pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.

Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan, alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen vihaisen iskun.

"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä, josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.

"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai hänet kiinni, puuttui asiaan.

"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti kotona tämän jälkeen."

NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA

Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista — paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno, olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.

Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla hietakaltailla.

Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.

Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille. Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa, välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille vihollisille, mitä kuuluvissa oli.

Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.

Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen, kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan, jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän. Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.

Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle hengittämään.

Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.

Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä. Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti, pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa. Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.

Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat. Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita suuntansa ymmärtävämmin.

Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen — poikittaisia kynnyksiä ja könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku oli väkevin, mutta silein — missä virran täysi sisusta nopeudestaan huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan, josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua, suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.

Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta. Päästyään vihdoin — halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan metelin — jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle matkalleen.

Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa, jossa oli puhdas pohja — liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi — se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.

Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen, tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä, ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta syystä — koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä perustelemaan — niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt tavoissaan pysymään.

Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu, joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta, mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa, jotta olisivat vaaraa muistaneet.

Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan, se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli — ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella — kaksi pientä äsken raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla. Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana, varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen. Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen, molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.

Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan, hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita. Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella hämmästyksellä.

"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän arveli kaikessa ystävyydessä.

Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon hän saattoi lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua ja asettua alalleen.

Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen. Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.

Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä, että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.

Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt, ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa, että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan, jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla, siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata, että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.

Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.

Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.

Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä, ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa. Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla, jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.

Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi. Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen. Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.

Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.

Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkääjä — hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin — jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi väreissään eikä tiennyt siitä mitään.

Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista hänen hampaistaan.

Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan, tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin. Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.

Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.

Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia. Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas liha oli sille liian kehnoa.

Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa, lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka haljenneessa kärjessä oli sen pesä.

TÄPLIKÄS MUUKALAINEN

Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.

Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne, etsien joko saalista tai piilopaikkaa.

Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta, sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus, ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää. Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana, voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.

Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät. Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten tsik-a-dii-dii-diitään vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika, joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan äärettömän välinpitämättömän katseen.

Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen, tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.

Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana. Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.

Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen, että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se — joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua semmoiseen toivoon.

Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa, tuli kuka tahansa.

Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.

Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla pyyhkieli höyheniä leuoistaan.

Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan; mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava, tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään. Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.

Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa pohjolan maailmaa.

Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä, mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.

Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä. Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä, joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin, oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.

Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä jälkiä.

Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin, voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja viiltää kurkut poikki.

Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti tappeluun vaatia.

Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja hatarat ja aivan hyödyttömät.

Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne tuijottamaan.

Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon, lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään. Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle. Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.

Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi, näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.

Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä joutilaan uteliaisuudella.

Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka, että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.

Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä, takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana — leopardi vasta muutaman sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua, jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään! Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä vielä kantoi karvoissaan — ja oli kantava monta päivää — pistävää iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku vihollisestaan.

Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju, joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia kauemmaksi. Ja sarvaatkin — niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät, niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen, että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin näitä kirjailuita puuttuvakin.

Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa. Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi, jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta. Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle. Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä. Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.

Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen päivä.

Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan lähempiä rinteitä.

Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä, myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.

Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä. Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia — Himalajan pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen, mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.

Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien suojaan.

Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin. Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat, putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa, jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi — melkein, mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.

Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän _uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat, kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista, viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.

Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan, karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista. Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut, se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen, miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla, paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän. Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla, mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.

PUNA-DANDY JA MAC TAVISH

I.

Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti kevään varhaisin vihanta.

Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan, viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää. Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista valohehkua.

Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat. Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä, kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut hävitä ympäristöönsä.

Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu, jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös ja kyyristyi edellisen viereen.

Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla. Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö, korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna — joka väri teki ne melkein näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.

Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta. Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi päätään taakseen katsoakseen.

Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä, hiipi par'aikaa notkelmaan.

Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan — omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.

Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti, oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.

Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa, nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi. Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli sitä niin säikäyttänyt.

Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.

Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan, loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.

Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja. Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa, mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.

Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle, toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.

II.

Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän kuutamossa.

Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus. Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia aikaisemmin kuin olisi tarvinnut — silloin tosiaan vielä oli täysi pimeä — varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.

Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi, vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei pelottava täydellisyydessään — kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.

Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä — ärinää, kiljauksia, tappelua — elämän ja kuoleman kamppailun epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi, melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.

Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen — kiukusta suunniltaan, kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä — ne kääntyivät ja asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy, ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen kuin naaras otti lähdön — siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.

Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin takajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten hän kääntyi vasikan puoleen.

Pikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä paikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä käsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään kurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun hän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju loukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä määkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro. Heikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä kiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien selkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa hajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten ihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen sylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.

"Pikku eläin riepu!" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään kuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun Burns'insa: "'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!"

Hetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle siirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka vähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen ymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi käydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen ilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin suinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.

III.

Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista, niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville pyynnöille.

Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta" "puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen, sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin espanjan mustalainen.

Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin — sikaa ja kaikkia käärmeitä kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta, josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain väliset raot.

Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa, taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään, sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet, kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä. Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän". Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi — ken voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut — sangen hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.

Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen vuoksi ne helposti unohdettiin.

Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään. Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä, että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima paukkuvia kiviä.

Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku, joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.

Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja, oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin, pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas. Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa alallaan.

Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä. Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.

Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan, niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.

Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti, odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.

Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.

Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina hyökkäämään.

Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi, niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.

Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli, ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.

Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa. Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja syöksyi piiloon.

Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas. Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.

Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt vähääkään kiemurtelemaan.

Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.

SELKÄ SEINÄÄ VASTAAN

I.

Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa, joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.

Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa, se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.

Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten — karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien — jo tapellessa nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä. Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää niiden tielle joutumasta.

Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan. Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään, mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola, joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.

Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö, nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä, lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä, epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.

Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa. Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti metsästäviltä ajettua saalista — kaributa ehkä, tai mahdotonta uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen, nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.

Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.

Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.

Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi taistella tasaisemman tappelun.

Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön. Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.

Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan, joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin — vakuuden, ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan, kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.

Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen, mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja, joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.

II.

Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen hänen riistansa tähteille.

Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja nahkaa.

Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.

Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin. lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.

Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen ryömiäkseen takaisin mökilleen.

Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään, sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön. Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet. Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.

Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin. Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.

Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon, mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita — ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko semmoisia rippeitä — hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.

Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta, suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia neljän halon saantiin metsästä pirttiin.

Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.

Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset. Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja. Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi, että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli riittämätön aika parannukseen.

Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että nyt oli selkä seinää vastaan.

Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa, kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.

Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan. "Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.

Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa, vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.

Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita, jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä, että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi hoitaa korttinsa loppuun saakka.

Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi ovelle.

Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana. Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.

Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine, haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla viluun. Hän vilkaisi rihlaansa — se oli repeteri — nähdäkseen, oliko makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu, koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi, niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.

Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.

"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni hyvä, etten ampunut!"

III.

Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin ja koko lauma vaieten sen perässä.

Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun, joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.

Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi vastustajan vasen kämmen sen päälle — nopealla leikkaavalla iskulla, kaikki kynnet harassa — ja katkennein selkärangoin se sortui toveriensa jalkain alle.

Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei kaikki ollut sen omaa.

"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin uljaasta tappelusta innoissaan.

Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen — ne niistä, jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin, sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.

Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru, sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.

Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen, miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat. Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja heimolaisiaan repimään.

Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.

Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta, niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes taakseen katsomaan.

Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä oli uusi vihollinen — hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch kohotti hitaasti rihlansa.

"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.

Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.

"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä erilläsi minun ansoistani!"

Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui, vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.

"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja sitkeä , ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"

Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain, jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion kärsittyään peräytyvän.

ERÄS REIKIEN KAIVAJA

Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit ( Tamias ) ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain itäosissa on juovainen maaorava ( Tamias striatus). S.m.], vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.

Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa, löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla, eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin, käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.

Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon, jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä, vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä, milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa, väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa, kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille. Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet. Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa, tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat ainaisen murhaavan vaaran seutuja.

Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa, aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi. Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola. Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että taivaasta.

Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.

Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä, juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän oli vieras ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi lämpimästi kiviaidan alle.

Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta mekastustaan — varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla. Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja etäämpää kuului sulavaa epätasaista tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä . ja tonkeloa punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.

Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi. Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta hätähälyytystään.

Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia — portimo. Tätä vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton, hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma turvapaikka — tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta. Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen päässä.

Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.

Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä samassa ohi loikkimaan.

Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella. Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää punanukkaa.

Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen. Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä, mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle, jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.

Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi. Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan — jotka ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle — kantoi pois ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.

Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja kohotti päänsä — viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa — luodakseen ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle, tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä, ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.

Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin. Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin. Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä, sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään kaatopaikalla.

Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa. Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata, että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.

Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.

Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista; ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa täyteen poskipussejaan.

Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä ( Pensoreus canadensis ) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja ei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen leiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin silmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen, nokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli hävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili pähkinöitään.

Muutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen enemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä, kuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että nipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen puun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla kilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli soveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti juuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.

Ei merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi sininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain maassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli kettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut mihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja vihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu näki hänet ja lähti takaa ajamaan.

Se oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas reikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän kyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen reikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli mestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä vasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan luolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.

Jos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas ilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka luultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu olikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset kaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko. Mistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta. Se iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen nähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain takaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan vartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.

Kun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen kaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen suunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan, piti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja kaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen aukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin aikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka olivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin piilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta skunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien parhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä näihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta iljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Vanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan hän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat ennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa keskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja parhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki noudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli ne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin kiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.

Parin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta paikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne tuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin, kohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen varsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta melkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan kohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja silkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä haarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin laajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti vaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin viettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja toiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän kaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella, jonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.

Näin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt huonekuntansa — useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet muualle — ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa elämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken tulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat osaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä kisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka toisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä iltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui varastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella tulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän alempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä runsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.

Mutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen esineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua rauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja koira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella tsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina, heillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei osannut kiveä väistää. Mutta koira — sen laita oli toinen. Koirat osaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä joka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi kaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia omenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin etuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi sitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä innokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei häneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun se ei siis voinut käsittää, mitä häneltä vaadittiin, niin se aivan vimmastui kiihkosta ja pelosta.

Huomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen tempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän puoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä kokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää. Mikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi, mitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen reikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän urhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä helpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.

"Katsos tuota", huomautti toinen pojista, "eikös se junkkari ole kaivanut syvää reikää!" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.

"Luuletko, että se on siinä?" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä kiinni.

"Onpa tietenkin!" kiljui koira hurjasti iloiten.

Ensimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa niin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon luola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä ollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi häntänsä vaipua.

"Ei! Ei kai sattunut", päätteli poika. "Mutta me tukimme sen kehnon reiän!" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.

Hakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos takaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt kiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan purkauksin.

"Katsos tuota tsipnmnkkia!" huomautti toinen pojista, nakaten sitä kohti omenan siemenkopin. "Se tekee meistä pilkkaa!"

Mutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä kaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli näyttää olevan niin rikasta.

Hakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se tosiaan kävikin heti hommaan — sisäpuolelta käsin — kun häijyt rauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin kuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo pikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän kuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.

Juuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien pelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka oli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi talvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se oli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti paikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että tapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.

Ne olivat kotosalla — Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta olento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon, niin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös ja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta neljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella, oli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se kyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla ponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka johti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä, ja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla vavisten pudotti itsensä katosta.

Tultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi päin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka ennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät taaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut myrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea saaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään rupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta vaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei se kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden vuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja kyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin päin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa tavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta mutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.

Se oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä enää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin kolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon venyvään ja vääntelevään kurkkuun.

Sillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan, paenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse, monessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan päämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut säikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että hänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden tavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten tuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen murhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi sitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi käärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.

Pitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä sillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin sitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja iski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen matalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät hurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön rumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään. Hakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta, milloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen poikki purruksi.

Kouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi väriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan aina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan, kunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja juoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan julistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan huonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa reikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja tämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu vihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.

LUMESSA NUKKUJA

I.

Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään lumikinoksia.

Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa Eliot — hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle, päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään. Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun", vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin (koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni matkoihinsa. Asema — ja asemapäällikkö — näyttivät kaihomielin katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä, ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun repaleisen kuusimetsän takana.

Vaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet ajoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan, joka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy Wright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka oli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat nuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla junalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä kumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.

Poikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen pakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan paikalla oman rekensä luo.

"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!" hän houkutteli yksinkertaisen valtioviisaasti. "Se on jo ollut minulla kuukauden päivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt sitä, jotta sinä saisit sen uusia!"

Jimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten kulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan ruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi asemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa hemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli paikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi siihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun luo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut nauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista ole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.

"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy", hän sanoi tyynesti, "ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä toivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun olet ollut niin kauan Frederictonissa."

Melissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen avoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja jonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen johdosta.

"Se on kovin ystävällisesti tehty, että molemmat olette tulleet minua hakemaan!" hän sitten huudahti, "ja minä todellakin haluaisin, että voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin sirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin." Hän nauroi hempeästi ja väänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.

"Jim sai arkun!" intti Bird. "Hän on saanut osansa. Tule sinä minun kanssani!"

Jim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta ehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä ollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja kääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka oli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi. Mutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä sen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.

"Walter", hän huudahti, "jos se on sinun mielestäsi tasajako, niin varmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut, että vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä mitä tahansa, koskaan pidettäisiin kohtuullisena tasajakona minun rinnallani!"

Bird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi juuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa — ne sanat, jotka hänen olisi pitänyt sanoa.

"Mutta se ei ole vain arkku, Melissy", hän sanoi. "Se on sinun arkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus."

Melissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin tavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.

"Yksi tie on tästä pulasta", hän sanoi päättäväisesti, "ja ellei jompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla. Jos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä toisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi, Walter!" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän hemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta hän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun ja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.

"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!" myönsi Jim sydämellisesti. "Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja sitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja postitalon puolivälissä."

Bird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen ympäri.

"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen", hän huomautti olkansa yli. "Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole helppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy."

Melissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim
Wright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.

"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim", hän sanoi päättävästi. Ja Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma tai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.

"No niin, saanhan minä sen pysähtymään", hän huudahti rauhottavasti, "ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni Jimmyn vastaan väittämään."

"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen", myönsi Melissa semmoisella äänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin oli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän kohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti kylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut. Sitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja äkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli kylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin iso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö, joka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa, viittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen virastohuoneensa ovelta.

Walter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi. Mutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se nyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä tyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset saaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään sydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana laitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin vaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka olisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin hyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi, joitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti, ja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten Boylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin kavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan kykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja kun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut oikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Bird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana — mutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.

"Tässä sitä nyt ollaan!" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird tottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka lunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison hevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen viereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.

"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter", arveli Wright hieman ynseästi.

Birdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata, huudahti Melissa:

"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!"

Hieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui istuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.

"Ja minne sitä ajetaan?" hän kysyi. "Arvatenkin menet majataloon, sillä posti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana."

"Ei", sanoi Melissa, "en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja aja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen kaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen laitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun jäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin kaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen paikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata vähääkään aikaa."

Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill". Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli liittolaiset.

"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen, ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy, et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.

"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."

"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi. "Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, satoja kertoja." Hän heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä melua, jos — jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!" hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."

Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.

"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.

"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään", huomautti Jim kuivasti.

"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa, mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat. Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa viluttaa tässä istuessani."

"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."

"Minähän sanoin, että minä lähden yksin!" tenäsi Melissa vastaan, sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim", hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni. Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät voisi antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."

Jimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt auringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla yhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat sen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli herkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä paremmin, kun hän itse himoitsi saada hänet kokonaan itseään varten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku vastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.

"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy", hän nauroi. "Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi."

"Vai niin", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa perältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim Wrightiä ei huolittu saattajaksi. "Sen minä vain tiedän, että jos minä olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei käy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä heitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan."

Melissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen, mutta malttoi mielensä.

"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter", hän sanoi lauhkeasti, "jos minä todella soisin , että sen tekisit. Mutta minä en milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi jouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte, ettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni. Minä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut."

II.

Vähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan vanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli kitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka jokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia täynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti auringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä hän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu vaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan lämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin villasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka olivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja paksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä pakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen suonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä isälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut toista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla, kuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja laihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen siteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen ja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti kieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten lumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen sukkelaan, vaikka keli oli niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta iltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut jotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta oli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä kohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä kylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana kahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja tasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja aaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa valppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia, milloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota ei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen toisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas kaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat, joita tässä oli pelättävä — kaatumisen ja kinokseen juuttumisen. Mutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän alkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä. Selvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County Linelle.

Melissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli säästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen puhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti hevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka osottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei epäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja nuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.

Lyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-, pihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa huomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen edellään. Se oli mies — ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän sukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta poikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä olivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja laskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa sääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut huomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa silloin hänelle huudahti:

"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette hirveän uupunut."

Äänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa tunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa — jotain, jota hän ei käsittänyt — siinä katseessa, jonka mies häneen leimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti itsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja vakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies ei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella kouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi kaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle muodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli peittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut lapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä tiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.

Ehkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia varjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle Melissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja otsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään kuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin puukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän sydän hätkähti, ja kysyi käheästi:

"Onko teillä mitään väkeviä?"

Melissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi aivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun olette niin kamalan väsynyt. Ei, väkeviä minulla ei ole — eivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!" Ja hän naurahti herttaisesti. "Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin oli kuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä."

Kun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti tarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen pois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.

Jonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.

"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!" hän sanoi ankarasti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen mahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi parasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti."

Maankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti. Impi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa hevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi jatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme voileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn omaan taskuunsa.

Melissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi kuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen, kun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, "sukkelammin sinun pitää ajaa!" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti niistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava. Mutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin rautakouralla — mies väänsi Melissan molempia ranteita niin armottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.

Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti. Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa koskaan näyttää pelkoaan — että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle. Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä turvalliseksi.

Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan, mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.

"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta, pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan seuraavaan kinospaikkaan.

"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi. "Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että säästätte hevosta. Tuolla tavalla ajaen hevosesta tulee loppu, ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."

Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen pitkät likaiset ja väärät hampaansa.

Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan hänen pelkonsa.

"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle kertoa, niin silloin saat kyytiä."

Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle, jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi raudikon pään vasempaan.

"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."

Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.

"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin sinä matkustat County Linelle. Minä menen rajan poikki Maineen ja niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.

Melissan rohkeus vihdoinkin petti.

"Te ette saa tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä. Palellun kuoliaaksi."

"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle", sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet huomisaamuun. Sinä kohtelit minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää kaikki tavarasi."

Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan, kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen kasvoihinsa kiinni.

"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi, "hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"

Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan, peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.

III.

Siinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa. Karhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen. Arkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä hujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta minuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin kuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin tällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.

Mutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa itsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle. Niin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin väsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän tahtoi . Ei mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää ihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi olla täällä kuin reessä sen roiston — ilmeisestikin murhamiehen kanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta hyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla hameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun ja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle valkoiselle saralle, joka johti County Linelle.

Tarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi eteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä myöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään. Hän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin käsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi seisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu loppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan karhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä juolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä kauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan epätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään, paikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi säästellen kaikkia voimiaan.

Alussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi väsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen oli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen pingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja — että ehkä hän todella ei jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei tahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan huolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja heikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä antoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä. Ehkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain kiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies, kauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.

Tähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet tuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan suoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki pakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan kymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen täytyi levätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä säikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin; hän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen loppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.

Viimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän luo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi tuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen aivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä neljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että se tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään, päättäen seistä sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja saadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa maata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen kotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan ehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan odottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi vielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja tuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä hän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten sekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi, että hänen piti koota tahtonsa taisteluun.

Karhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli suuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti sanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi tätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän. Säikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa tuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän vaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.

Vain sekunnin osan hän putosi — taikka ehkä sekunnin — matkaa kaiken kaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan sekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi odotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän putosikin pehmeään ja vierähti nurin.

Haparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin suunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.

Hänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen huulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa. Hän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen, eivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta jähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli pudonnut.

Valtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui, ikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla häiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin enemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään ja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi päänalustaksi.

Moniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta pelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja ajatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle tapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti tuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.

Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti, miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa aikana — varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja hyvinvoipa — on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä — että hänen oli uni — ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi lähemmä suuren eläimen kylkeä — ja vaipui uneen.

Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen,
joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään.
Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä.
Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim
Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.

"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"

Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.

"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta kamalan kankea. Älä tule alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja auta minut pois!"

"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat Melissan rinnalla valtavan kontion — jota hän ensin oli luullut reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti, puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.

"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!" ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.

"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani, niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui uudelleen."

Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin vyöhönsä.

"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat ja ampuvat sen kesken untaan."

"Jos kuka häiritsee tätä karhua, Melissa", vastasi Jim pontevasti, syytäen lunta takaisin paikoilleen, "niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en koskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!"

Melissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia parempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.

Kun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti, niin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.

"Ensimäinen asia, Melissa", hän sanoi, "on minun mielestäni saada sinut kotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja tavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin ajoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!"

Helpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle peittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.

"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina käsittävän!" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen — "tiedätkös mitä, minä tosiaan ajattelin , että sinä ehkä tulisit perässä, huolimatta siitä, mitä minä sanoin!"

"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy", Jim vastasi vakavasti. "Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole liiaksi väsynyt? Voi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja näin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan pienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi tuntevani sitä toista kertaa."

Melissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi liikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.

"Ja kaiken kaikkiaan", hän lopetti, "hän olisi voinut minut tappaa ollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy muistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin, että hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen täytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään." Jim nauroi.

"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No hyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian uninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään, ennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin hän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin kaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä." Ison harmaan jykevänä kyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin onnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen horjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja hänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa nukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja metsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin, hän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin suoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri saattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.

"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun täytyi pitää kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää sinusta aina huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"

Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi hiljaisella äänellä:

"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"

"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."

Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:

"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun jälkeen , Jim, niin minä — minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen kuin itse haluat."

"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.