The Project Gutenberg eBook of Merille karannut: Seikkailuromaani Afrikan rannikolta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Merille karannut: Seikkailuromaani Afrikan rannikolta Author: Mayne Reid Translator: A. J. Salonen Release date: October 6, 2021 [eBook #66481] Language: Finnish Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERILLE KARANNUT: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN RANNIKOLTA *** MERILLE KARANNUT Seikkailuromaani Afrikan rannikolta Kirj. KAPTEENI MAYNE REID Englanninkielestä suomentanut A. J. Salonen Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922. ENSIMMÄINEN LUKU Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille. En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona epäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän isän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka rakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt. Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa, kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu merille -- ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan, koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi. Itse teossa -- tunnen häpeätä myöntäessäni sen --- niillä oli aivan vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä, mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista tehdessäni niin. Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan mielenkiintoa -- suureen suolaiseen mereen -- oli juuri se päämäärä, jossa mieleni alinomaa askarteli -- kaikkien halujeni ja pyrkimysteni päämäärä. En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen, sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen veden? Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja, ja nämä viittasivat merelle -- ne kertoivat ihastuttavista maista, jotka olivat sen rannalla -- kummallisista ihmis- ja eläinroduista -- omituisista kasveista ja puista -- palmuista ja leveälehtisistä viikunapuista -- Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta -- monista kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli. Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli setä joka oli vanha kippari -- toisin sanoen kauppalaivan kapteeni, -- ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen -- meitä oli hyvä joukko -- ja kertoa meille mereltä tarinoita joita kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten "Tuhannenyhden yön" satujen kertoja -- tarinoita hurjista seikkailuista mailla ja merillä -- myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista -- pitkistä matkoista avonaisissa veneissä -- otteluista merirosvojen ja intiaanien kanssa -- taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa suurempien valaiden kanssa -- pelottavista tappeluista villien petojen kanssa -- sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien! Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa, mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia. Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme, että karkasin merille. Sen minä tein kuudentoista vuotiaana -- oli ihme, etten mennyt aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä. Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut korvaansa minun pyynnöilleni. Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua. Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta. Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi, että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä satamasta. Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin. TOINEN LUKU En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia -- voinpa miltei sanoa kahtatoista minuuttia -- ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani; olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon. Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä -- ei edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle, jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua -- äreä kapteeni noitui minua -- raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä -- roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin liikkumaan siellä niin että tuntui. Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen. Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan -- mutta en myöskään koskaan sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa. Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista mennä hänen lähelleen -- ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja avuton -- sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista kohtaan, joka ei vastustanut. En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata -- silloin sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt milloinkaan. Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät pallomaiset ja nenä hieman nykerö -- siis kasvot, joita kuvissa usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin. Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti heittäytynyt. Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut, ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten merimiehet semmoista nimittivät. Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö -- ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä, joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä. Edelleen siellä oli kirvesmies -- vanha mies, jolla oli laajaksi paisunut, rommin punaama nenä -- kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin, olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen tavannut. Oli poikkeuksia -- vain yksi tai kaksi -- mutta kului joku aika, ennenkuin huomasin heidät. Sellaisessa seurassa minä siis olin -- minä, joka juuri olin tullut vanhempieni hellästä suojeluksesta -- hyvien ystävien ja toverien seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää -- vanhaa merikarhua -- jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille! Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää palata -- minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas! tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen -- en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi -- viideksi pitkäksi vuodeksi -- sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää. Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni että perämies, ja minä uskoin heitä. En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat, vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun kärkeen -- aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani. Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli yhtämittainen sarja kumpaakin. Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa, sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani -- koulutakissani ja lakissani -- ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia -- nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan mitään -- puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle. Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan. Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset -- en voi olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä kärsin heidän käsissään -- minun ei sallittu maata edes heidän suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta, itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä -- saaden edes vähäisen mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä -- oli muutamassa nurkassa kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä -- ei muuta verhoa kuin ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta, mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta. Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä --. yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään raadantaa -- ei mitään "likaista työtä" -- mikä ei olisi kuulunut minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani. "Lumipallokin" laivankeittiössä -- siten nimitettiin kokkia leikillisesti -- antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä, että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa! Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja, kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika -- minun tehtävänäni oli huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä. Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta -- saanut hyvän palkinnon halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen meripoikaraukan olla -- erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut merille. KOLMAS LUKU Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa valittamatta -- ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa; mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota -- ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni tai sanomaan sanan hyväkseni. Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin määrin erään merimiehen suojatiksi -- hän tosin ei voinut suojella minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt tavallisten merimiesten käsissä. Miehen nimi oli "Ben Brace" [_Brace_ on suomeksi ohjasköysi, _bowline_ keulanuora, _buntline_ helmanuora. -- _Suom._], mutta en voinut milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä -- merimiesten kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden kaltaiset tavallisia -- mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän, merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta. Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani, eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin -- vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä -- koska hän oli nähnyt niin paljon sitä -- tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet. Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain häneltä kuulla -- hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi. Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia. Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä keskimäärin on. Brace oli karkea, mainio merimies -- paras laivalla -- ja tämän muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari kilpailijaa. Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut --- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan, esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa, niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset kuvakirjoitukset -- sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän sydänparin -- niissä B. B. -- sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva. Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli seuraava: En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion, joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä -- tietystikin ottaen mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset -- he ovat kumpikin yhtä hyviä merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten -- sitä oli kaikkiaan nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan, olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi -- suojelijani Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään hollantilainen. Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut -- ja se olikin merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla. Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea mies ja hyvä merimies -- yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä. Asia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla loukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi pilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua raa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti englantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä oli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta seurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin, ja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin riippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta Le Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan. Rehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta tointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli muodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella. Laivan päällystö ei sekautunut asiaan -- itse asiassa tuli perämies likelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin haluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti välittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä kurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin asioita, joita sattui "Pandora"-laivassa joka päivä, enkä sanonut mitään. Ottelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi odottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen välillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen kasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui pian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen vaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen oli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi. "No, sinä penteleen parlee vuu!" huudahti Brace antaessaan loppuiskun, "älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle kaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa tarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse häntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut", ja niin sanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, "älköön kukaan teistä koskeko sormellaankaan häntä". Eikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu osoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti kaikkiin muihin. Siitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä oli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas varjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni, kirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni. NELJÄS LUKU Tilani oli joka tapauksessa suuresti parantunut. Minulle annettiin täysi osani soppaa, lihapiirakkaa ja luumuvanukasta eikä minua enää ajettu pois keulakannelta. Myöskin sallittiin minun nukkua merimiesarkun kuivalla kannella, ja muuan miehistä oli antanut minulle vanhan peitteen -- hän ei tehnyt sitä kohteliaisuuden osoitukseksi minulle, vaan Bracelle, jolle hän tahtoi antaa hyvän käsityksen itsestään. Muuan toinen lahjoitti minulle veitsen, jossa oli nuora ripustaakseni sen kaulani ympäri; kolmas mies antoi minulle tinalautasen. Sellaisia etuja on siitä, että ihmisellä on voimakas suojelija. Muut miehistä antoivat puolestaan monia muita pikku "kampsuja", joten minulla oli pian täydellinen "varustus", enkä kaivannut enää mitään muuta. Tietysti tunsin kiitollisuutta kaikista näistä erilaisista esineistä, vaikka moni niistä oli saatu miehiltä, jotka ennen olivat antaneet minulle sekä iskuja että potkuja. Mutta en ollut milloinkaan hidas antamaan anteeksi, ja ilman ystäviä kun olin, annoin heille helposti anteeksi. Minä tarvitsin kaikkia näitä pikku tavaroita kovin tähdellisesti. Pojat, jotka menevät merille tavallista tietä, menevät hyvin varustettuina vaatekerralla muuttamista varten -- usein parilla kolmellakin -- lautasilla, veitsillä, haarukalla ja lusikalla, lyhyesti sanoen heillä oli täydelliset varusteet syömistä varten. Ollen kiireissäni päästäkseni pois kotoa ei minulla ollut ajatustakaan tuoda yhtä ainoata sellaista tarvekalua; seurauksena oli, ettei minulla ollut mitään -- ei edes kahta paitaa! Olisin ollut kauhistavassa pinteessä ja olinkin siihen päivään asti, jolloin Ben Brace pehmitti ranskalaisen rehentelijän mutta tästä ajasta alkaen oli asemani tuntuvasti parempi. Tunsin sentakia kiitollisuutta suojelijaani kohtaan, mutta pian jälkeenpäin sattui toinen tapaus, joka ei ainoastaan lisännyt kiitollisuuttani korkeimpaan mahdolliseen määrään, vaan näytti myöskin tekevän miehen ystävyyden minua kohtaan vielä vahvemmaksi kuin ennen. Tapaus, josta nyt aion kertoa, on sellainen, joka on usein tapahtunut merimiespojille ennen minua ja epäilemättä tapahtuu vieläkin, kunnes hallitukset laativat parempia lakeja kauppalaivojen olojen järjestämiseksi tarkoituksella pitää silmällä ja rajoittaa sitä aivan liian rajatonta valtaa, joka nyt on uskottu kauppalaivojen päällystölle. On kiistämätön ja hämmästyttävä tosiseikka, että monet näistä miehistä luulevat voivansa kohdella häikäilemättömän julmasti niitä ihmisraukkoja, jotka ovat heidän käskettävissään, ilman vähintäkään vaaraa, että siitä rangaistaisiin! Itse teossa panee heidän pahoinpitelylleen rajan vain sen ajan pituus, jonka heidän onneton uhrinsa kestää sitä tekemättä vastarintaa. Merimiesten kesken annetaan tavallisesti niiden nauttia oikeuksiaan ja etuoikeuksiaan, joiden tiedetään olevan mieleltään itsenäisiä sekä pelottoman rohkeita; mutta heikkojen ja vastustuskyvyttömien on kärsittävä, kun he ovat tämänkaltaisten raakojen perämiesten ja kapteenien palveluksessa. On valitettavaa, että sellaisia on aivan liiaksi Englannin kauppalaivastossa. Se kärsimyksen määrä, mikä on kestettävä sellaisen hirmuvallan alaisena, on miltei uskomaton. Monen arkaluontoisen merimiesparan ja monen nuoren merimiespojan on pakko viettää melkein sietämätöntä elämää -- heidät pakoitetaan raatamaan itsensä miltei kuoliaaksi, heitä piestään mielen mukaan, lyhyesti sanoen kohdellaan kuin julman herran orjia. Annettu rangaistus -- jos sitä voi sanoa rangaistukseksi, kun ei mitään rikosta ole tehty -- on usein niin ankara, että siitä koituu hengenvaara -- vieläpä enemmänkin, henki menee siinä usein, ja paljon useammin kylvetään taudin ja sitä seuraavan kuoleman siemen, mikä aikanaan tuottaa kohtalokkaan hedelmänsä. Tietysti jokainen myöntää, että merellä olevan laivan päälliköllä pitää olla joitakin erikoisia valtuuksia miehiinsä nähden, enemmän kuin niitä suodaan tehtaan päällysmiehelle tai yleisen työn katsastajalle. On viitattu siihen, että ilman niitä hän ei voisi vastata laivansa turvallisuudesta. Pitää olla yksi johtaja, ja hänen valtansa tulee olla rajaton. Tämä peruste on osittain totta. Jokainen ymmärtävä ihminen myöntää, että laivan kapteenille on annettava joitakin erikoisia valtuuksia, mutta erehdys ei ole tähän asti ollut niin paljon siinä, että hänellä on tämä ehdoton valta, kuin siinä, että häntä ei rangaista vastaavasti, kun hän käyttää valtaansa väärin. Tähän asti on rangaistus tavallisesti joko kokonaan jäänyt antamatta tai on ollut niin epäsuhtainen rikokseen, ettei se ole ollenkaan ollut esimerkiksi toisille. Se on päinvastoin rohkaissut heidän itsevaltaisia mielipiteitään osoittamalla heidän milt'ei täydellisen edesvastuuttomuutensa. Kapteeni, jonka tukena ovat perämies, raha sekä se tavallinen pelko, jota monet miehistä tuntevat häntä kohtaan, voi tavallisesti saada kiroilemalla raakuutensa surkuteltavan uhrin vaikenemaan, ja usein jälkimmäinen pidättyy hakemasta korvausta todella peläten vielä pahempia seurauksia, jos hän sattuu häviämään. Usein on väsynyt kärsijä myöskin tullessaan taas maihin -- kotiinsa ja ystäviensä keskuuteen -- niin iloinen kidutustensa päättymisestä, että hän kadottaa kaikki ajatukset oikeudenhausta tai korvauksesta ja antaa hirmuvaltiaansa mennä rankaisematta. Siirtolaisuuden historia tarjoaisi monta surullista tarinaa pikkumaisesta sorronhalusta ja ilkeydestä, mitä harjoitetaan maanpakolaisraukkaa kohtaan hänen ollessaan matkalla erämaa-kotiinsa. Voisi kirjoittaa kokonaisia lukuja rehentelystä ja raakuudesta -- tuhansia lukuja -- jotka koskettaisivat myötätunnon kieliä sydämen sisimpään asti. Moni hyljätty lapsiparka -- meritaudin masentamana -- on alistunut kauheimpaan pakkovaltaan ja pahimpaan rääkkäykseen niiden puolesta, joiden olisi pitänyt ilahduttaa ja suojella häntä; moni on mennyt kaukaiseen metsäkotiinsa sydän täynnä katkeruutta valtameren merenkulkijaa kohtaan. On suuresti valitettavaa, ettei vaeltavien kansojen hallitukset toimi tässä asiassa tarmokkaammin ja suojele paremmin maanpakolaista, jonka huono onni usein ajaa etsimään uutta kotia. On surettavaa, ettei laadita parempia lakeja kauppalaivojen kapteenien ohjeeksi ja heidän valtansa rajoittamiseksi. He ovat ylimalkaan katsottuna luonnostaan yhtä rehellisiä eivätkä vähemmän inhimillisiäkään, kuin jokin muu ihmisluokka; mutta ne, joilla on hillitön tahto ja vaillinaisesti määritellyt valtuudet, seuraavat vain ihmisluonteen yleistä tapaa ja tulevat pahimmanlaatuisiksi hirmuhallitsijoiksi. On totta, että äskettäin on annettu muutamia terveellisiä esimerkkejä, ja eräs kapteeni on täysin ansionmukaisesti kärsinyt ankarimman lain määräämän rangaistuksen. Mutta on pelättävissä, ettei näitä hyviä esimerkkejä jatketa päättävästi; yleinen tunne vajoaa vanhaan välinpitämättömyyden uomaansa, ja kipparikapteenin hirmuhallituksen -- samoin kuin hänen raa'an apurinsa perämiehenkin -- sallitaan kukoistaa kuten ennenkin monen onnettoman uhrin kidutukseksi. Näitä huomautuksia voi tuskin sovittaa omaan erikoistapaukseeni, sillä ne paholaiset, jotka kiduttivat minua, olisivat tehneet siten, vaikka maailmassa olisikin ollut mitä parhaimmat lait. He olivat kaikkien lakien ulkopuolella, kuten pian jälkeen päin sain tietää -- kaikkien lakien, inhimillisten ja jumalallisten, eivätkä he tietysti tunteneet vastuunalaisuutta tai rangaistuksen pelkoa. He eivät pelänneet edes riistää henkeäni, kuten käy ilmi tapauksista, joita aion selostaa. VIIDES LUKU Yksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa ensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan kiipeämään "ylös". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan huolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi kiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei korkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella hyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa tikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja märssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä alaspäin pitkin märssytukeita. Muutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi kertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää märssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita sekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen yliprammitankoon -- jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain opastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa ja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa kiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että sellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien tottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät korkeimpaan köysistöön. Mutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta, että nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta, määrätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon raakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti tässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on uhrattu juuri tällä tavalla. Nyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään "ylös" kahteen ensimäiseen viikkoon "Pandora"-laivaan astuttuani. Minulle ei ollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka olisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia kiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla kuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren toimialakseni -- vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani -- tunsi minä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä parempi. Mutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani "Pandoraan" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari olin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse isoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä tunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut yritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta minulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen ääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas sekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa, siivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan jotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut huomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan opettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut minut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota jokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja tuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni olisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä olisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut luultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani tikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa -- kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa -- ja vaikkakin olisin saattanut karata "Pandorasta", kun se saapui satamaansa -- aie, jota salaisesti mietiskelin -- mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa, ilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä näin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken todennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään merimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu harjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja kyetäkseni työllä kuittaamaan matkani -- kuten sanat kuuluvat -- mihin maailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän takia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei opetettu. Erään kerran olin kylliksi peloton -- en tiedä, mikä minua innosti -- muistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla tavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä isku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin kirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena "kirotusta hävyttömyydestäni", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu kuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu olla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku hirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten, lyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön. Kerran kuitenkin ei minua käsketty "alas" vaan "ylös". Kerran minun annettiin saada tarpeeni kiipeämisestä. Ottaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin nukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn. Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan, joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu- ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi", ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä, nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme, joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi -- isomasto on lähellä laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa. Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään "isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto, joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko. Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko -- vaikka tosin vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella, jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita. Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy, johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten merimiehet sen käsittävät. Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein "kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt -- inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa. Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi lepuuttamaan itseäni. Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat molemmat menneet makuulle -- siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla -- otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan. Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa märssyssä nukahtamisesta -- "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä suojaverkkoa -- olin minä pian unen mailla. KUUDES LUKU Uneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne saattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun oli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini liian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat olleet miellyttäviä. Vaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä -- ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet suljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti. Minua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva lyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani iskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi. Ei tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut kavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan saanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös hypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna toistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni teki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri. Olin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen. Se oli ranskalainen rehentelijä -- Le Gros! Minä tiesin, että hänellä oli mieli pieksää minua köydenpäällä ta jollakin muulla -- hänellä oli yhä sydän täynnä kiukkua minua kohtaan -- tiesin hyvin, ettei häneltä puuttunut tahtoa; jos olisimme olleet jossakin maailman kolkassa kahdenkesken, en olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi pieksänyt minut melkein kuoliaaksi -- en vähääkään. Mutta se minua ällistytti, että hän uskalsi tehdä siten siellä ja silloin. Siitä asti kuin Brace oli löylyttänyt häntä, oli hän ollut hiljaa kuin hiiri -- kylläkin äreä minulle, mutta rupeamatta koskaan loukkauksiin, jotka suojelijani olisi pannut pahakseen. Mitä oli sitten tapahtunut semmoista, joka sai aikaan tämän muutoksen? Oliko hän taas otellut Bracen kanssa ja voittanut hänet? Tai oliko suojelijani jotenkin pahastunut minuun ja kieltänyt suojeluksensa antaen tämän törkimyksen vapaasti kurittaa minua omaksi erikoiseksi huvikseen? Varmaankin oli jokin muutos tapahtunut meidän keskinäisissä suhteissamme, muuten ei Le Gros olisi milloinkaan uskaltanut nostaa kättänsä minua vastaan sillä tavoin, kuin hän teki. Sentakia olin ällistynyt ja ymmälläni. Saattoiko olla niin, että hän huomatessaan minut aivan yksin märssyssä, oli saanut päähänsä, että hän saattoi siellä antaa minulle selkäsaunan tulematta nähdyksi? Tämä varmaankaan ei ollut hänen ajatuksensa? Vaikkakaan minua ei nähty, voitiin minut kuulla. Minä saatoin helposti huutaa, niin että suojelijani kuulisi minut, ja jos hän ei olisikaan kuullut, olisin voinut sanoa asian hänelle jälkeenpäin. Vaikka tämä ei olisikaan pelastanut minua selkäsaunasta, olisi siitä koitunut minulle korvaus nähdä Le Grosin saavan samalla mitalla. Nämä mietteet kulkivat miltei silmänräpäyksessä ajatuksissani -- ne tarvitsivat aikaa vain jonkun sekunnin -- juuri sen ajan, joka kului siitä, kun nousin pystyyn, siihen asti, kunnes toinnuin hämmästyksestä, jota tunsin ollessani vastapäätä ranskalaista. Siihen meni vain lyhyt väliaika, sillä rehentelijä oli taas nostanut köydenpään antaakseen toisen iskun. Minä juoksin toiselle sivulle ja vältin lyönnin osaksi. Sitten minä syöksyin mastoa kohti ja katsoin märssynreiästä nähdäkseni oliko Brace alhaalla. Hän ei ollut näkyvissä, ja minä olisin huutanut häntä, kun silmäni sillä hetkellä kiintyi kahteen naamaan, jotka saattoivat minut pidättämään huutoani. Ei ollut vaikeata tuntea niitä -- kipparin pyöreistä, iloisista ja kavalista kasvoista sekä hänen apurinsa villimmännäköisistä piirteistä ei voinut erehtyä. Molemmat katselivat ylöspäin, kuten sanoin, ja pahanilkinen ilme, joka väikkyi edellisen pyöreissä, pallomaisissa silmissä sekä tyydytyksen julma hymy, joka oli kiintynyt jälkimäisen huulille, sanoi minulle yhdellä silmäyksellä, että ranskalainen ja minä olimme heidän huomionsa esineenä. Odottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei toiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he olivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat, sekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä, että jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten. Minä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt. Tuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta tyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki puolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi tullut väliin --,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän olisi yrittänyt tulla minun avukseni. Tiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet mihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä selkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja odotin, mitä piti tapahtua. Minua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan. "Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!" huusi perämies alhaalta -- "kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä, ranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!" "Ei", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. "Aja hänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet ullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi -- me teemme hänestä sen!" "Ha, haa!" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä nerokkaaseen päähänpistoon, "niin juuri, todellakin; tuuleta häntä yläprammiraa'alla!" "Kyllä -- kyllä!" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi uhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan. Minä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien ympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin. SEITSEMÄS LUKU Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin kiipeämistäni. Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin taivaskin. Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin -- yhä ylöspäin! Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi voinut lepuuttaa jalkaansa -- ei mitään muuta kuin kaksi mustaa, jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston huipussa. Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien. Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös. Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin -- en voinut mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta. Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä -- tyydytyksen hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä. Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka -- ylös yliprammiraa'alle!" Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa." Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä. "Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi, senkin maamoukka - minä teen sen, _sacr-r-é_!" Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin milloinkaan. En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne, olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin, jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi -- ei solmua eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni, mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään, ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin. Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa -- yliprammiraaka oli miltei ulottuvillani -- kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta. En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja tunsin putoavani -- putoavani -- ollen samalla tukehtumaisillani, kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai, mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle, ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje, joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut. Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua silmällä alastulossani. Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin, että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että olin singonnut ikuisuuteen -- niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli tullut. Nyt huomasin, että elin vielä -- että olin meressä -- että aallot loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut jälkeensä veden varaan. Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari. Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin -- itseni ja laivanrungon välissä -- tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa sekunneissa hän oli minun sivullani. "Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin, "kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? -- Kaikki hyvin -- et kai tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet." Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia, jos oli tarvis. "Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin köytenne! Ohoi! Ohoi!" Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva. Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä, joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa. Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää, koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko iltapäiväksi. KAHDEKSAS LUKU Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli hypännyt mereen auttamaan -- todellinen rohkeus saa aina ihailijoita, olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita -- ja Bracen ystävien lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut taas yhtyivät hänen vetoomukseensa. Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän, mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai rangaisseet häntä vielä ankarammin -- etenkin jos hän olisi sattunut olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta. Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen mies, jo mainittu hollantilainen -- häntä ivattiin myöskin paljon -- teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa. Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina -- uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut rankaisemisen syytä -- juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan vastustanut heitä. Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut sitä. Asia on aivan toisin -- se on inkvisitsionille vertoja vetävä kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa -- tai huvittelutapa -- jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea -- onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai liittolaisia. Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani. Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava -- niin onneton kuin saatoin olla. Ja miksi, kysytte -- miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle tuntematta vähintäkään pelkoa -- niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani -- minun pitäisi pikemmin sanoa, olin kurjasti tyytymätön -- aivan onneton. Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla sanalla. En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen, mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten, että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan, ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä. Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta, onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen -- tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa. Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan -- "Pandoralla" olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri -- ei yli viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva", ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on eroa parkin ja laivan välillä -- sitäpaitsi on edellinen tavallisesti pienempi. "Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi -- sillä oli täydellinen purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö. Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan kun laivaa käännettiin -- ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu -- minulla oli tapana kysellä sellaisia asioita -- että kymmenen, parinkymmenen miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi "Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä! Asialla oli vaikutuksensa minuun -- totta kyllä jotenkin epämääräinen -- mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen seuraan. Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin. Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä että me veimme sen Hyväntoivonniemelle. Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin, kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut -- sekä pää että etuluukku -- avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät "välikannelle" mielensä mukaan. Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti, joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka näyttivät sisältävän suolaa. Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä? Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten. En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta. Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että "Pandora" oli orjalaiva! YHDEKSÄS LUKU Niin -- epäilemättä olin orjalaivassa -- sellaisessa, joka oli asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten -- varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu, sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora" oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt, että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella -- siten se oli rakennettu ja taklattu. Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta lastista". Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja, missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan. Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten -- vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin kansakunnan. Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista, jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa, ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin -- vieläpä pahemminkin -- tyranni (Napoleon III. -- _Suom._), joka junan nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää yhtä rehevänä kuin konsanaan. Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen rikoksen palkinto -- vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla -- tarvinnut selittää, että orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti -- toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan, kun hänet olisi saatu kiinni -- eikä koko maailmassa olisi ollut kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla. Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni. Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin nimikirjoitus. Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu -- inhimillisyys on kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin konsanaan! Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se, jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman aikakirjoihin merkittävän esimerkin -- maksanut kaksikymmentä miljoonaa puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle. Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa -- olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut sellaisen vastenmielisyyden ja inhon -- niin, olevani itse yhtenä miehistöstä! En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut. On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta, kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö. Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja -- ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta -- kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni oli vain, etten kuukausiin -- mahdollisesti vuosiin -- koskaan saisi mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni. Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä. Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi -- niitä on paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin -- tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa, hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana -- Oi! Semmoinen tulevaisuudenkuva oli kauhistava! Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla. "Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa -- ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle -- ei tosiaan luultavasti olisi -- vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen siihen, että Jumala suojelisi minua. Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä -- miltei toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva. Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen! KYMMENES LUKU Tietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään "Pandoran" miehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin kuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin ilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä toimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni kiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla. Kuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan ilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni minut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua "keltanokaksi", "maanmoukaksi", "lystikkääksi pojaksi" ja "heittiöksi" sekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten kesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen halveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin tyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja niiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset, jotka liikkuivat rinnassani. Olin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen neuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli arkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi vihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä joukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä, että sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet. Ja kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka olin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että Brace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti -- että hänkin oli tyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut hänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä, että hän erosi kokonaan tovereistaan -- hän ei ollut paatunut ja kunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain omaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä -- hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet toisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta siitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina seurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin ilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten minun piti menetellä. Pian ilmaantui tilaisuus -- mahdollisuus keskustella hänen kanssaan muun miehistön kuulematta. Kokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on laskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari kolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan olematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan edestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin tai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin. Mietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja siirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät usein sinne -- tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle veden yläpuolelle -- sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen elämänsä suunnitellun ohjelman. Brace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana salaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen piippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla. Toivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut häiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan perästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan turvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi -- päinvastoin näytti hän tulevan iloiseksi seurastani. Eräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista hänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua. "Ben!" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki merimiehet puhuttelevat toisiaan. "Ben!" "No, poikaseni; mikä on?" Hän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan tarkkaavasti. "Mikä tämä laiva on?" kysyin hetken perästä. "Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani -- tämä on parkki." "Mutta mikä se on?" "No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki." "Mutta minkälainen, haluaisin tietää?" "No, tietysti tavallinen taklattu parkki -- ymmärräthän, että jos se olisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita siinä ei ole, niinkuin näet -- siksi se on parkki eikä laiva." "Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt minulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä, minkälainen alus tämä on." "Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten, ettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan mereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun mielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa painolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen jonakin päivänä." "Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en halua sitä tietää." "Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä saatat minut ymmälle." "Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?" "Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat kauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran nimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista." "Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?" kysyi minä, keskeyttäen hänet. Kun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen käsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen vastaustaan. Hän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta minulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: "Neekereitä. Ei hyödytä olla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan kumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva -- se on kuljetusalus -- se on säännönmukainen orjalaiva." "Voi Ben!" sanoin minä rukoilevasti, "eikö semmoinen ole kauhea tapa viettää elämää?" "No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani, että olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi kerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos olisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin saatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa sinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani, ja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi sinulle, poikaseni." "Entä sinulle, Ben?" "Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain luonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin minua luulet." "En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen puhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä --" "Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin kerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä, mutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he ovat tehneet minutkin semmoiseksi." Tässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän katkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui hänen sisällään. "Miten, Ben?" uskalsin kysyä. "En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut onnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha." "Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin ystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran tunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron sinulle koko asian." Merimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut moneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla kertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen. Minä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti. "Kertomus on lyhyt", jatkoi hän, "eikä se tarvitse monta sanaa. En ollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta, eikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet velvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki ei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa -- me olimme siellä laivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme perämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme rannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja vapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut sille mitään, minä uhkasin häntä -- vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä sain. Katsohan tänne, pikku Ville!" Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia -- vanhojen ruoskaniskujen arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa. "Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi, niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä viiruinen kuin minunkin." Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun. Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä sydäntäni. "Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio jatkaa sitä?" Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain. "Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta, milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?" "Sekä sinua että itseäni, poikaseni." "Oi, olen niin iloinen." "Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani -- ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani." "Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?" "Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen, saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy 'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme; sen vakuutan sinulle." "Tässä on pitkä aika kärsiä." "Sinä et joudu kärsimään -- minä huolehdin siitä. Mutta pysy rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen -- ei sanaakaan kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana -- ei sanaakaan, poikaseni!" Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin astunut "Pandoraan". YHDESTOISTA LUKU Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon vaihtelua -- merisikaparvi -- valas tai pari -- joku lentokala -- hait ja delfinit -- siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti kuuma melkein koko ajan -- niin kuuma, että piki tihkui lankkujen saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella, jonka otimme kannella. Me näimme useita purjeita -- useimmat niistä olivat Intian kulkijoita -- muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei mikään laivoista -- ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista -- näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen. Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei "puhuteltu" yhtäkään noista laivoista. Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä. Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus -- se oli kutteri -- yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus -- kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu miehillä ja aseilla kuin "Pandora". Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta, sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka. Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi. Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla. Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla -- toisin sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden sekä Indianlaivojen reitillä -- silloin "Pandoran" miehet olisivat pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät, että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä -- miltei yhtä maata olevina -- ja että heillä sentakia oli vain vähän pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä -- olin näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli. Siksi, päätteli "Pandoran" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä vain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti se mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita heistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille, mutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä tarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita ryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen. Kun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville -- se oli näet tulossa lähemmäksi -- ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei se ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen huippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen sotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää tätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se ollut luultavaa, eikä "Pandoran" miehet ajatelleetkaan, että se oli sellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli heidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi ollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka nyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi ollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat miehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien lupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin, että he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin -- vieläpä pahemminkin -- heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä -- vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin -- tiedetään, etteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan olivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi ollut näiden kansojen laivoja, ei "Pandora" olisi ollut niin innokas pääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen tarkastuksen jälkeen -- pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja sotalaivan komentajan välillä --- sen olisi sallittu lähteä täyttämään tehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen kutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon sanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa sellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla hallituksensa aikomukset. Siksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen risteilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon ja huoleen. Sanon perässään, sillä "Pandora" oli jo aikoja sitten kääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki purjeensa päästäkseen pakoon. Oli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa semmoinen -- muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi lähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt salata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan "Pandoraa" kohti, oli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea kääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten. KAHDESTOISTA LUKU Minä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä pidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja mittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli täynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen lyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla. Oli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli hyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut kuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni, tunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät epäluuloa -- laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä -- etsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa -- niitä ehkä saataisiin helposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi kärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät kiinni. Ystäväni -- henkeni pelastajan -- takia halusin, että "Pandora" pääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä -- nyt oli oma hirveä asemani edessäni -- inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko viettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset tulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin sen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni Brace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa auttaakseen "Pandoran" kulkua --- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja äskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä odotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua. Koko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin lähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä alus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai heikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri tämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä varten, jossa sitä käytettiin -- nopeus näet on orjalaivan hyvänä puolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä tiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan sulloa pieneen tilaan -- on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden ajatus tulisi heidän epäinhimillisten "lastinlatojainsa" päähän. Parkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi -- erittäinkin heikon tuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja muut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja "linjan" välillä. Kutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa -- mutta yhtä hyvin kovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin -- ja kun tuuli nyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa. Sellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään -- pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin haarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet halkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa. Toisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että prammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen ei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva, että sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja miehet tiesivät asian hyvin. Näin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi samalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin "Pandora" varmasti kiinni ja vallattaisiin. Niin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät he työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut. Käsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella. Luukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja turmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit, pistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei ollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista vastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin, tiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän miehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista pikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja lopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin puolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi pakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt miltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten. Useat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa, minkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen huomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla olevan laivan tarpeiksi. Viimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin "laivapaperinsa", jotka tietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli näyttää, että kaikki oli kunnossa. Tällä tavoin "Pandora" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa lähemmäksi tuloa. Kutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän kuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki, jonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla nostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin "laskemaan viereen." Sydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni hetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista -- minulla oli aavistus ettei se tulisi vielä! Voi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet osoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä siten. "Pandoran" kohtalo oli toinen. Aivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli äkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, kunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä tuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä aiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät sekä putosivat lepattaen raakojen varaan. "Pandoran" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä ymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti köysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa käskyä -- märssypurjeet levitettiin laajimmilleen -- prammipurjeet ja yläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen, kunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita. Tulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä niin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka hetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet parkkia. Tunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja ennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan silmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi näköpiirin reunalle! KOLMASTOISTA LUKU Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran" satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta. Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi, niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken näköpiirin ulkopuolella. Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä, sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi, niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai kahdentoista solmun nopeudella tunnissa. Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli laskenut, kohtasivat silmäni maan -- maan, joka oli niin maineikas -- tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan kaupasta -- miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta sekä kauppaamisesta! Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun sarastaessa se laski rannikolle. Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä. Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän, että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä. Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa, sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi. Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle, rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen. Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri, ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta, huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä sisämaahan päin merestä. Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme. Minä näin palmut rannalla -- ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut, jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta ja meloivat meitä kohti. Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat. Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä 'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja ruumiiltaan -- sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut milloinkaan nähnyt -- miehet näyttivät todellisilta paholaisilta! Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa -- alkusyynä on epäilemättä pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä. Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat -- vaikkakaan ei paremman näköisiä -- kun kolmas taas tarjosi silmälle näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai pelätä. Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren viekkauden kanssa -- siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita olen jälkeenpäin huomannut Intiassa -- niiden lihavien yksinvaltaisten ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia osia tästä onnettomasta maasta -- ja suuri musta parta, sekä poskiparta että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä. Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen. Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki, jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa -- ja tukeva kersantti hän varmaan oli ollutkin -- armeijan tukevimpia. Takki oli suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten. Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina varpaisiin saakka. Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat -- se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin päätä -- kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli. Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa -- sellainen omituinen ilmestys muissa olosuhteissa -- mutta "Pandoran" miehistön puolelta en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella. Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas -- kuningas "Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen henkivartiotaan. En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa" kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla kunnianosoituksilla. Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja ystäviä -- paraita ystäviä maailmassa. Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle", kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa. NELJÄSTOISTA LUKU En voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin, mutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli lähellä joukko neekeriraukkoja -- epäilemättä suljettuna suureen rakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän hankkinut jostakin sisämaan takaosista -- osaksi tekemällä -kauppaa muiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi ihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän oli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että poiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen omia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi kaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli "näkinkengät" loppuvat, ja heidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi. Juuri sellaisen joukon oli Dingo Bingo saanut kokoon. Iloinen hymy, joka loisti kipparin iloisilla kasvoilla, osoitti, että joukko oli suuri sekä että hän oli varma täydestä "lastista" pitemmittä huolitta tai viivytyksittä. Usein tekee kilpailu orjalaivojen kesken täyden rahdin saamisen vaikeaksi, ja sellaisissa tapauksissa valkoiset orjakauppiaat, jotka oleskelevat rannikolla (siellä on paljon sellaisia), sekä alkuasukaspäälliköt tulevat kauhean vaateliaiksi. Silloin todella ihmiskauppatavaran ensi kustannukset muodostavat huomattavan menoerän laskussa, ja voitto pienenee suhteellisesti toiselta puolen. Mutta kun ei ole kilpailua, pidetään neekerin hintaa aivan pikkusummana, ja kun hänet saadaan "vaihtotavarana", niin kokonainen laivanlasti sellaisia "paaleja", kuten heitä nimitetään tuttavallisesti orjakauppiaiden kesken (espanjalainen nimi on _bultos_), ei vaadi kovinkaan suurta rahojen sijoitusta. Laivan ostaminen sekä miehistön palkkaus ja elatus (miehiä pitää välttämättä olla paljon), ovat tärkeimpinä menoerinä orjakauppiaan kirjoissa. Mitä tulee elävän lastin muonaan, on se vähämerkityksellinen. Se on yksinkertaisinta ja halvinta lajia, mitä voidaan hankkia, ja siinä on tavallisesti kaksi pääainesta; afrikalainen hirssi -- tavallisemmin tunnettu eräänä sago-lajina -- sekä palmuöljy. Molempia saa helposti mistä tahansa länsirannikolta, jossa orjakauppaa harjoitetaan, sillä molemmat tuotteet ovat maan tavallisena ruokana. Hirssi on hyvin tunnettu vilja, mutta eri osissa maailmaa on monta viljalajia, jotka kulkevat tällä nimellä ja joita kuitenkin saadaan luonteeltaan aivan erilaisista kasveista. Mitä tulee palmuöljyyn, on se nykyään tärkeimpiä tavaroita Afrikan tuotannossa ja sitä tuodaan vuosittain tuhansia tonneja Englantiin ja Ranskaan, missä sitä käytetään keltaisen saippuan valmistukseen. Sitä puristetaan erään suuren palmulajin pähkinöistä, -- palmun, jota näkee kokonaisina metsinä troopillisen Afrikan länsimaissa; pudonneet pähkinät ovat siroteltuina pitkin maata tiheässä kuin piikivet. Alkuasukkaat ovat niistä tuskin välittäneet aina viime aikoihin asti. Palmuöljyn kysyntä on kuitenkin viime vuosina kiihoittanut velttoja neekereitäkin valmistamaan tätä tavaraa, ja noita äärettömän suuria palmupuutarhoja suojellaan nyt huolellisesti, ja niiden hedelmät kootaan sopivalla ajalla. Pähkinän mehuisa päällyskerros antaa öljyä, joka tulee kovaksi, kun se jäähtyy -- niin kovaksi, että sitä tarvitsee leikata veitsellä tai raaputtaa jollakin terävällä aseella. Tässä muodossa neekerit käyttävät sitä aivan niinkuin me käytämme voita, ja se muodostaa pääosan heidän jokapäiväisessä ruokajärjestyksessään. Koska sekä hirssisagoa että palmuvoita saa Afrikassa halvemmalla kuin mitään muuta ruokaa, niin näitä aineita tietysti laivataan orja-aluksiin onnettomien vankien syötäväksi ja niitä lukuunottamatta ei mitään muuta ruokaa ajatellakaan. Vesi yksinään on heidän juomanaan, ja sen hankkimiseksi on orjalaivan ruuma tavallisesti ahdettu täyteen suuria tynnyreitä, niinkuin oli "Pandorankin" laita. Nämä tynnyrit ovat painolastina menomatkalla, kun laivassa ei ole lastiaan, ja silloin ne ovat täynnä -- niissä on tavallisesti suolavettä, koska sitä saadaan useimmissa satamissa mukavimmin. Afrikan rannikolla suolavesi saadaan helposti tyhjennetyksi tynnyreistä ja raitista vettä sijaan, koska lastauspaikkana on tavallisesti joki. Nämä selitykset annettuani palaan nyt kippariimme ja hänen kuninkaalliseen vieraaseensa. Oli ilmeistä, että kippari oli loistavalla tuulella. Hänellä oli kuningas Dingo Bingo kokonaan käytettävissään, ja hänelle oli luvattu täysi lasti. Hänen majesteettinsa näytti olevan yhtä hyvillään keskustelun johdosta. Hän tuli ulos kajuutasta hoiperrellen puolijuovuksissa ja puristaen toisessa kädessään puolityhjää rommipulloa, kun hän taas toisessa piti erilaisia kimaltelevia leluja sekä kirjavia vaatekappaleita, jotka hän vastikään oli saanut lahjaksi kapteenilta. Hän astuskeli rehennellen pitkin kantta kompastuen kerran tai pari pitkään teräksiseen sapelintuppeensa. Hän puhui äänekkäästi kehuen sotaisista urotöistään kerskumalla monista ryöstämistään kylistä ja ottamistaan vangeista sekä aina muistuttaen isäntäänsä siitä hienosta lastista, jonka hän oli koonnut tätä varten. Niitä oli viisisataa siellä, "nuoria ja vahvoja". He olivat turvallisesti suletut "barracooniin" -- se oli suuren rakennuksen nimi -- ja huomispäivänä, samana päivänä tai milloin vain kapteeni oli valmis, luovuttaisi hän ne. Siten lupasi kuningas. Tietysti ei kapteeni ollut aivan valmis. Hänen majesteettinsa "sotasaalis" oli tuotava varastohuoneesta ja pantava veneisiin rannalle; vesitynnyrit oli tyhjennettävä -- ne sisälsivät näet merivettä -- ja sitten taas täytettävä joesta. Kun nämä toimet oli suoritettu, otettaisiin parkkiin siihen kuuluvat viisisataa "paalua". Rehenneltyään ja kiroiltuaan vielä hyvän joukon -- tämä afrikalainen kuninkaallinen korkeus osasi puhua hiukan englantia ja tunsi useimmat kielen raaimmista lauseparsista -- hänen musta majesteettinsa lähti taas veneeseensä sekä soudettiin takaisin rannalle. Kapteeni otti mukaansa perämiehensä ja noin puoli tusinaa merimiehiä sekä seurasi pian veneellä perässä päättääkseen hurjastelun -- kuningas Dingo Bingo oli näet kutsunut hänet kuninkaallisiin kemuihin rannalla olevaan hirsipalatsiinsa. Minä katselin heidän jälkeensä kaihoavin silmin, -- en siksi, että mitenkään olisin halunnut heidän seuraansa, tosiaan, kaukana siitä, mutta silmäillessäni tämän villin joen rantoja koristavan kasvullisuuden kauniita muotoja ja kuunnellessani suloista laulua, joka tuli tuhansien loistavahöyhenisten laulajien suusta metsien keskeltä, halusin minä taas kerran astua vankalle maaperälle. Halusin olla yksin, vaeltaa yksin ja vapaana, pois noiden mahtavien puiden varjoon. VIIDESTOISTA LUKU On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan -- hyvin luultavaa, ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun. Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse. Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa. En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat loppumattomat. En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista, että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät. He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin. Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni, tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen, että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja tulivat laivan ja rannan välillä. Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa, joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän merimiesraukan kuolemaan -- kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä. Kerron tapauksen muutamin sanoin. Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä -- miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin. On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta --- odottamaan kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan, "Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin eroon vihatusta merimiehistöstä. Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle. Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat, kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun, kunnes nukkujat -- useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan -- olivat valveutuneet. Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä -- taivaalla paistoi näet täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen, syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni, musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa. Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän se yritti päästä pakoon. Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin kädessään ladattu musketti. Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta. Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen karehtiminen -- se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli tehnyt -- ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma, hirviömäinen haahmo. "Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa. Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä. Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn kummankin kasvoilla! "Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi rannalle! Hän on mennyttä miestä -- se nielee hänet kokonaisena, luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!" Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö -- nyt muutaman jalan päässä uhristaan -- nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut. "Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle -- hänestä ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa sanoa." "Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan kirouksella ja lisäsi sitten: "Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä, missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut omituisen aluksen purjehtiakseen!" Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta -- hänen kaikki tavaransa olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi, haarukka sekä lusikka -- oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet nauroivat sille sydämellisesti. Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen "varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty, hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen. Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli. Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää -- ei jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen -- kauhean hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän kauhistavan tapauksen johdosta! KUUDESTOISTA LUKU Olin iloinen, kun aamu sarasti, sillä minä nukuin vain hiukan sinä yönä. Merimiesparan synkkä kohtalo painoi mieltäni raskaasti koko seuraavan päivän, enkä voinut olla ajattelematta, että jokin sellainen loppu saattaisi tulla minunkin osakseni. Ainainen kauhu siitä, että olin perämiehen ja kapteenin raa'an väkivallan alaisena, synnytti nämä epämieluiset aavistukset. Minä näet pidin näitä miehiä tuon onnettoman todellisina murhaajina. Krokotiili esiintyi vain rikoksen auttajana, ja jollei sellaista eläintä olisi esiintynyt näyttämöllä, olisi hollantilainen epäilemättä yhtäkaikki saanut surmansa heidän musketinluodeistaan. Hirviö oli vain ennättänyt ennen heitä ja kiiruhtanut tapauksen sattumista muutamilla sekunneilla. Oli ilmeistä, että jos he sensijaan olisivat ampuneet miehen -- nuo häikäilemättömät heittiöt -- olisivat he yhtä vähän välittäneet seurauksista, olleet yhtäläisesti ilman omantunnontuskia ja katumusta. Ei ihmettä, että tunsin elämäni olevan epävarmuudessa -- ei ihmettä, että mieleni oli täynnä aavistuksia. Koko sen päivän tuntui merimiesraukan kuolinhuuto kaikuvan korvissani synkkänä vastakohtana sille raa'alle riemulle ja äänekkäälle, törkeälle naurulle, joka kajahteli "Pandoran" kannelta. Laivassa oli juhlapäivä. Kuningas Dingo Bingo oli kapteenin vieraana ja hän oli tuonut mukanaan, ei ainoastaan muutamia ylhäisiä miehiään, vaan myöskin mustaihoisista kaunottarista muodostetun haareminsa, ja näiden naisten sekä miehistön raakojen aineksien välillä oli rakastelu, tanssiminen sekä juominen käynnissä aina myöhäiseen yöhön. Arvoton tavaralasti, jonka parkki oli tuonut, vietiin nyt rannalle ja luovutettiin hänen kauppaakäyvälle majesteetilleen; tämä vuorostaan oli laskenut vankiensa lukumäärän sekä luovuttanut ne orjina kipparille. Mutta varrella, missä maa oli korkeampaa ja terveellisempää -- täällä näet meren lähellä oli ilmasto täynnä malariaa ja kaikkia tauteja, joista Afrikan länsirannikko on niin surullisen kuuluisa. Kuningas kävi tällä paikalla vain ajoittain, joskus ainoastaan kerran vuodessa, kun "Pandora" tai joku muu laiva tuli hakemaan orjalastiaan -- orjat olivat kuningas Dingo Bingon alueiden päätuotteena. Silloin hän kulki jokea alas "satoineen", joka oli koottu kaikista paikoista -- monen verisen ottelun tuloksena -- monen verentahriman ihmismetsästyksen, johon hän kätyreineen oli ottanut osaa. Hän toi mukanaan valitun henkivartiostonsa sekä vaimo- ja naisseurueensa, sillä vierailu orjalaivalla, jonka lastina oli väkijuomia, oli merkkinä kokonaiseen sarjaan mitä suurimmassa mittakaavassa pidettyjä törkeitä juhlia. Kaikkina muina vuodenaikoina oli kauppahuone suljettuna, ja sen varastohuone tyhjänä. Villit pedot pitivät hallussaan paikkaa, jossa ihmisiä oli ollut -- tuskin vähemmän julmina kuin ihmiset itse -- ja luonto oli jätetty hiljaisuuteensa sekä yksinäisyyteensä. Tästä syystä viehätti ympäristön tarjoama maisema minua. Juuri sen koskemattomuus oli ihastuttava, ja omassa ahtaassa näköpiirissänikin näin paljon sellaista, joka tyydytti uteliaisuuttani sekä tarjosi minulle huvia. Minä näin jättiläismäisen virtahevon vierittelevän itsensä joen yli ja vetävän kömpelön ruumiinsa rannalle. Minä näin niitä kaksi lajia -- on näet tosiasia, vaikka luonnontutkijat tuskin tietävät sitä, että länsi-Afrikan joissa on huomattavissa kaksi eri virtahepolajia, ollen toinen vähemmän tunnettu, koska se on paljon pienempi eläin kuin Niilin ja hottentottien virtahepo. Minä näin joka päivä melkein joka tunti mahtavia krokotiileja, jotka olivat kuolleen puun tavoin pitkin virran reunaa, tai semmoisia, jotka uivat nopeasti joen halki ajaen takaa evillä varustettua saalistaan; myöskin näin suuria merisikoja, jotka kiiruhtivat eteenpäin korkealla pinnan yläpuolella tullen joskus niin lähelle laivaa, että olisin voinut lyödä niitä sauvoimella. Ne olivat tulleet mereltä ja tekivät pitkiä retkeilyjä jokea ylöspäin etsien muuatta mieliruokaansa, jota kellui runsaasti suolattomassa vedessä. Ajoittain huomasi muitakin matelijoita -- suuren vesikilpikonnan, joka miltei veti vertoja krokotiileille suuruudessa -- ja kerran sain nähdyksi erään harvinaisen eläimen, kamerunilaisten "punaisen vesisian", sillä se pieni joki, johon olimme ankkuroineet, ei ollut kaukana siltä leveysasteelta, missä kamerunilaiset olivat, ja sama laji esiintyi kummassakin paikassa. Maaeläimet tulivat myöskin silloin tällöin esille parkin nähtäviin. Puiden välitse huomattiin leijonan hiipivän, ja suuren suuria apinoita, sekä punaisia että mustia, näyttäytyi oksien välissä, ja niiden villejä, joskus inhimillisiäkin ääniä voitiin kuulla yön kaikkina aikoina -- valittaen, kiljuen ja rupattaen. Myöskin kauniita lintuja -- sepelkyyhkysiä, papukaijoja ja omituisia vesilintuja -- leijaili alituiseen joen yläpuolella lentäen rannalta rannalle tai istahtaen puiden latvoihin ja päästäen ilmoille erilaisia ääniänsä. Se oli tosiaan eloisa näytelmä, ja jos minulle olisi annettu joutilasta aikaa, olisin katsellut sitä pitkän rupeaman väsymättä sen yksitoikkoisuuteen. Mutta asianlaidan ollessa sellainen, kuin se oli, nuo eläinten ja lintujen äänet ja liikkeet vain lisäsivät haluani päästä katsomaan niiden villejä olopaikkoja metsässä sekä tekemään lähempää tuttavuutta sellaisten kanssa, jotka olivat vaarattomia ja kauniita. Minkä ilon vallassa sainkaan sitten kuulla Bracelta, että hänellä oli "päivänsä" huomenna, sekä että hänen oli onnistunut saada minulle lupa seurata itseänsä! Armonosoitus oli myönnetty äreässä äänilajissa -- ei minulle vaan Bracelle itselleen, joka oli esittänyt, että hän tarvitsi minua avuksensa. Hän oli menossa metsästämään -- Bracessa oli näet niinkuin useimmissa maansa miehissä jonkunverran urheilijan vikaa -- ja hänelle oli tarpeen joku, joka kantaisi hänen saalistaan. Tästä syystä minun sallittiin mennä mukaan. Minä puolestani en välittänyt aiheesta. Olin liian onnellinen tulevaisuudestani moitiskellakseni syitä ja valmistauduin seuraamaan suojelijaani tuntien iloista odotusta, jollaista en milloinkaan ennen ollut kokenut mitään minulle tarjolla olevaa onnea ajatellessani. SEITSEMÄSTOISTA LUKU Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi -- siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä. Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä -- minä olin taas vapaa -- vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan". Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä -- tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan päivämme hauskuutta ajatellessaan. Me sukelsimme pian metsiin -- kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista -- ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin. Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet -- vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti -- kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine rautalatasimineen -- kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut tukevan pistoolin -- sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan -- ja nämä olivat meidän aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa "inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme. Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata, peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä -- sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla. Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa, jäsentä tai siipeään. Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta. Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi, ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi. Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme, vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet. Se oli hyvin iso lintu -- aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko, muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta sekä ilman höyheniä näissä paikoissa. Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa, sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja, florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut muskettinsa. Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat, ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä, lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa, ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin. Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä yhtynyt mielipiteeseeni. Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi. "Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko, ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä -- se olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?" "Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta. Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi syönyt antiloopin raadon -- sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä. Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun? No, korppikotkan tietysti! Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen, kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä, että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen. Saaliimme oli epäilemättä korppikotka! Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin, että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti. Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen lähemmäksi nenäänsä -- sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen samalla: "Kalkkuna, todellakin -- hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä korppikotka!" KAHDEKSASTOISTA LUKU Koetin näyttää hämmästyneeltä, vaikka olin ratkeamaisillani nauruun, sillä olin tullut aivan tyydytetyksi linnun lajin suhteen. Itse asiassa oli se hirveä löyhkä, mikä tuli saastaisesta eläimestä, jota toverini kantoi edessäni, aivan yhtä tuntuva kuin raadosta itsestäänkin lähtevä, ja sattuessaan Benin sieraimiin, saattoi se hänet ensinnä epäilemään saaliin oikeata laatua. Ben olisi tuntenut linnun, jos se olisi ollut Pondicherryn korppikotka -- hän oli näet ollut Itä Intiassa ja nähnyt tämän linnun -- tai kellertävänvärinen griippikorppikotka, jonka hän oli nähnyt Gibraltarilla ja Niilillä. Mutta tämä oli pienempi kuin kumpikin niistä sekä paljon enemmän kalkkunan näköinen kuin ne. Todellisuudessa se oli muuan korppikotkalaji, joka tavataan näissä Afrikan osissa, eikä ole tunnettu missään muualla, sillä tässä kerrotun ajan jälkeen olen käynyt useimmilla maailman kolkilla enkä ole milloinkaan nähnyt toista senkaltaista. Ei siis ihmettä, että toverini oli pettynyt, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut ennen tällä paikalla, eikä ollut milloinkaan nähnyt tätä lintua. Mutta nyt haistettuaan ei hän voinut pettyä enää. Ei mistään riistaeläimestä olisi tullut sellaista hajua. Lintu ei ollut mikään muu kuin löyhkäävä korppikotka. Benin kasvojen ilme hänen viskatessaan eläimen luotaan oli mitä hullunkurisin, ja olisin nauranut hänelle kaikesta halustani, jollen olisi toivonut, etten lisäisi toverini harmia. Sentähden lähestyin lintua ja tutkien sitä teeskennellyn hämmästyksen ilme kasvoillani, vastasin vahvistaen Benin painokkaaseen mielenilmaisuun. Jättäen linnun siihen, mihin se oli viskattu, me käännyimme taas eteenpäin ja maleksimme hitaasti edelleen, toivoen löytävämme jonkun paremmalta maistuvan saaliin. Me emme olleet kulkeneet paljoa kauemmaksi, kun tulimme palmumetsään, ja muuan nuoruuteni palavista toiveista sai täällä täydelleen tyydytyksensä. Jos vieraissa maissa oli jotakin, jota erikoisesti olin halunnut nähdä, oli se palmumetsä. Olin kuullut, että niitä oli Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Intian maissa, ja olin lukenut muutamia kuvauksia niistä. Mutta nyt ymmärsin, että hehkuvinkin kuvaus voi antaa vain hyvin epätäydellisen käsityksen kauniista todellisuudesta, sillä ei mikään luonnon aikaansaannos, mitä koskaan olen katsellut, ole tuottanut minulle suurempaa iloa kuin tämä -- palmumetsän näkeminen. On monta palmulajia, jotka eivät kasva metsittäin, vaan ainoastaan yksitellen tai kahden ja kolmen puun ryhmissä muiden puiden keskellä. Tietysti on myöskin monenkaltaisia palmuja, enemmän tai vähemmän kauniilta näyttäviä, koska luullaan, että on olemassa vähintäin tuhat eri lajia. Kaikki eivät ole yhtä miellyttäviä katsella, sillä muutamat ovat vaivaiskasvuisia, toisilla on vääristyneet rungot, edelleen on toisilla lyhyet, epämuodostuneet rungot, ja esiintyy myös useita, joilla lehdet on maan pinnalla, ikäänkuin ne olisivat kokonaan ilman runkoa. Mutta se palmulaji, joka muodosti metsän, mihin toverini ja minä olimme nyt tunkeutuneet, oli suurenmoisimpia koko suvustaan. En tietänyt silloin, mikä laji se oli, mutta senjälkeen olen saanut kuulla kaiken, mikä sitä koskee. Se ei ollut mikään muu kuin öljypalmu, jota länsi-Afrikan alkuasukkaat sanovat _mava'ksi_ ja kasvitieteilijät nimellä _Elais Guiniensis_, mikä käännettynä tavalliselle kielelle on "Guinean öljypalmu". Tämä palmu muistuttaa jonkun verran kaunista kokospalmua, ja kasvitieteilijät lukevat sen samaan heimoon. Runko on hyvin pitkä, ei jalkaakaan läpimitaten ja se nousee suorana vartena melkein sadan jalan korkeuteen. Latvassa on komea kimppu lehtiä, jotka muistuttavat suuren suuria strutsinsulkia, taipuen kauniisti joka sivulle ja muodostaen laskuvarjon kaltaisen laitoksen. Jokainen lehti on ainakin viiden yardin pituinen, ja senlajinen, jota sanotaan sulkamaiseksi s.o. lehti on jakaantunut useihin lehdykköihin, joista jokainen on enemmän kuin puolitoista jalkaa pitkä ja pistomiekanterän kaltainen. Tämän soman lehvistön varjossa tuleentuu hedelmä juuri sen kohdan alapuolella, missä lehdet haarautuvat rungosta. Hedelmä on pähkinä, suunnilleen kyyhkysen munan kokoinen, mutta säännöllisen soikea muodoltaan ja kasvaen suurissa tertuissa viinirypäleiden tavoin. Kuoren ympärillä on paksu mehukas peite, muistuttaen suuresti sitä, joka peittää tavallisen saksanpähkinän, ollen vain öljyisempää ainetta ja tahmeampaa kudosta. Juuri tästä aineesta valmistetaan öljyä, öljyä voidaan puristaa myöskin ytimestä, ja tämä öljy on parempaa lajia kuin se, joka saadaan kuoriaineksesta, vaikka öljyä on vaikeampi saada ytimestä. Ei mikään voi kasvimaailmassa olla kauniimpaa kuin täysinkasvanut öljypalmu kypsine hedelmäterttuineen, joiden kirkkaankeltainen väri on miellyttävänä vastakohtana puun pitkien, kaarevien lehvien tummalle vihreydelle, lehvien, joiden tarkoitus näyttää olevan suojella reheviä terttuja kuuman ilmaston auringon liian voimakkailta säteiltä. Sanon, ettei mikään kasvimaailmassa saata olla kauniimpaa kuin tämä, jollei voittoa ehkä vie kokonainen metsä sellaisia puita, juuri sellainen metsä, mihin toverini ja minä nyt astuimme. Sivistymättömään merimieheenkin vaikutti meitä ympäröivän näytelmän suurenmoisuus, ja me pysähdyimme koneellisesti kumpikin ihmettelemään ja ihailemaan sitä. Niin kauas kuin silmä saattoi kantaa, nousi sarja suoria runkoja, jotka näyttivät siltä, kuin olisi ne taitavasti koneilla muodostettu, ja ikäänkuin ne olisivat olleet vain pylväitä kannattamaan ylhäällä olevaa viheriöivää katosta. Lehtien kaareutuminen ja lehdykköjen säännöllisen jakautumisen johdosta tämä katos näytti muodostavan suuria holvia, jotka oli mitä hienoimmin koristettu leikkauksilla ja piirroksilla. Pylväistä riippui lähellä niiden päätä rikkaankeltaiset tertut kultaisten rypäleiden tavoin, ja niiden loistava väri yhtyi yleisvaikutukseen, kun taas maahan niiden alle oli sirotettuina tuhansia munankaltaisia pähkinöitä, jotka olivat liika kypsinä pudonneet ja esiintyivät hajaantuneena yli maan pinnan. Kaikki näytti ikäänkuin joltakin suurelta Cereksen temppeliltä, joltakin luonnon itsensä istuttamalta jättiläishedelmätarhalta! Olen ajatellut -- mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen -- olen ajatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut vankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista satoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä omaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä onnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen kaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen. YHDEKSÄSTOISTA LUKU Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä. Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan -- niitä oli niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli käveleminen ei ollut helppoa -- lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan. Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai nyrjäyttävämme nilkkamme. Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen -- toisin sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä, vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua -- puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat, muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa. Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon todennäköisemmin löytää riistaa. Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme, että metsässä oli aukko. Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä, ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään ihmisen läsnäolosta. Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne olivat antilooppeja. Siitä ei ollut väliä -- me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme ne -- ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja, halusimme me päästä ampumaan niitä. Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta. Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön -- joskus jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin -- me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme. Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt "Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä. Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä. Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän tähtäsi ja antoi mennä. Ja lauma juoksi tiehensä -- joka sarvi ja sorkka -- niin nopeasti, että ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja minua! Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat päästä pakoon. Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat. KAHDESKYMMENES LUKU Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda, koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on, ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme. Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut sen. Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä oli -- sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben "Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin. Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta, niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi, että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut aikaan eron niiden ulkomuodossa -- niin suuren kuin on tylleröisen, ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora- ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä rungossa ei ollut yhtään oksaa -- ei edes pienintäkään, mutta aivan sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän yucca-kasvin kuin aloen lehtiä -- niin, koko puu muistutti yucca-kasvia siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä samaa lajia -- toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa, vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten niinikään sain jälkeenpäin tietää. Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata, mitä ne olisivat. Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen mielipiteensä perustui puiden -- tarkemmin sanoen pienempien niistä -- yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta, saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia palmuja -- minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään -- mutta vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron. Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten, kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" -- vaikka on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko, sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan, jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä -- aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät. Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret -- enemmän kuin neljä vuosisataa sitten -- ja että siitä asti sen mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman vanhimpia puita -- ehkä yhtä vanha kuin maa itse! Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä, joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden päivämäärä kirjoitettu paikkaan. Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin. Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli vain kömpelö tekele -- tavallinen puupiirros -- mutta kaikesta siitä huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta, ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä -- niin hyvin, että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään, tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä, että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet -- siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun latvassa -- jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt -- kaikki aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu, mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin. KAHDESKYMMENESYHDES LUKU Minä ilmoitin vakaumukseni Benille, joka yhä sanoi puuta palmuksi. Miten tietäisin minä, minkälajinen puu se oli, kun en milloinkaan ollut ennen nähnyt sellaista? Minä kerroin Benille kirjasta ja kuvasta, mutta hän oli yhä epäuskoinen. "No sitten", sanoin minä "minä sanon sinulle, miten voimme päästä selville siitä, olenko oikeassa vai enkö." "Miten?" kysyi Ben. "No, jos puu vuotaa verta, täytyy sen olla traakkipuu." "Vuotaa verta?" toisti Ben, "mitä, poikaseni, oletko hullu. Kuka on koskaan kuullut puun vuotavan verta?" "Vuotavan mahlaa, tarkoitan." "No hitto vieköön, poika. Tietysti tiedät, että jokainen puulaji vuotaa mahlaa, jollei se ole kuollut." "Mutta ei punaista mahlaa!" "Mitä, luuletko, että tuo puu vuotaisi punaista mahlaa, häh?" "Olen melkein varma siitä -- punaista kuin veri." "No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on kovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille veitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin suoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin ikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä, arvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun tekoon. Tulehan, poikaseni?" Ben lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme kävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä. Oli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja nelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi tarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli hyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan kuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa ulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu tuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä. Aivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista, sarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta ja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta ollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja epäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi kulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa. Tämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria eläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja käyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen. Ei toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan kävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia suuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen. Tuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko ollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä ikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri eläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me seisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se oli leijona! Ei tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea ruumis tummine pörröisine harjoineen -- leveä, täyteläinen naama ja poimuiset leuat -- villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen kuono -- kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme kumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa ei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi se ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja osoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä. Ben ja minä olimme kauhun vallassa -- aivan lamaantuneita odottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja -- itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi iloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä muutamia sekunteja -- ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan -- ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen jonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli häiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä käyttäytyvät lähestyessään ihmistä -- etenkin jos ne eivät ole nälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun. Se lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin tällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen "yliolkaisesti", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua siihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan. Päinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet suuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi ollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä kimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme toivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten me rupesimme taas saamaan uskallusta. Me olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut miksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan tulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi meidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista käpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui hienommin "ensi viikon puoliväliin." On aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen, olisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei jätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies -- liian uskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli, että vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä tavallaan, että laukaus "Annakuningattaresta" pelottaisi eläintä sekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan lehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti. Hyvin luultavasti laukaus osui leijonaan -- se ei ollut vielä viittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta -- mutta mikä vaikutus saattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan? Leijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen vaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä juoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään pelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun laukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli hyppien puuta kohti! KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi revityksi palasiksi -- ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin. On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja! On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin, että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi. Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut hartioilleen korkealle ilmaan! "Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian -- pian! tai peto on kimpussamme". Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua siihen käsin -- silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan -- eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien keskellä. Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon. Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä käsin että jaloin -- hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia -- pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä, joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun -- ne olisivat hänellä astimina -- ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa. Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain. Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä kynsiinsä. Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa, joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat, sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa -- isoin kaikista kissoista -- ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset kuin kissallakin -- ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla, etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä vahva kuten oli traakkipuun laita. Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan hyppäämään. Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat. Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan. Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta. Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta -- vielä syöksähdys eteenpäin -- vielä ponnahdus -- ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata, ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni, ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin. En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi saattanut kuulla mailien päähän! Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen "kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli repinyt sen naamaa melkoisesti. Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät; eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti. Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä sovittautuen lujasti oksallemme. Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme. Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä urotyötä, ja se luopui yrittämästä. Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta. Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon -- aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas. KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, -- leijonan, joka oli juuri sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa, vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon, pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta! Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa, että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden, jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut, että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella. Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi puuhun. Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi. Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi linnustamaan kotia lähellä oleville kentille. Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon säteiltä -- ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon -- aloimme me tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne, ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin, vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä. Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön, emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen luonteen. Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin saaliiksi. Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on haavoitettu tai ärsytetty -- mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun se ei ole nälissään. Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain siihen panimme kaikki toiveemme. Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan toivoa, että he pelastaisivat meidät. Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma! Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme. Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin oli lakannut valumasta. Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta vuoti punaista nestettä -- tämä oli "traakkipuu"! Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen, sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi, me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi, ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme; me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä! Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä. Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan, että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa! KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa! On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta. Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta "Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten. Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi -- jos siihen vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko. Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar" taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa, jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut ennen juolahtanut mieleemme. Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin niin likeltä. Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä tätä ilman hengenvaaraa -- niin, oli todella varmaa, että leijona hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni? Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään. Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää. Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus -- Benin aivoissa syntynyt ajatus -- nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan, koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen täytäntöön. Meillä oli nuoraa -- merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti, niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan. Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle. Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä -- tavalla, jonka vain merimies osaa -- ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti "Anna-kuningatarta" kädessään! Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen. Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet jommankumman niistä. Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun, näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi äänekkään murinan. Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta pysyi paikoillaan. Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa. Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas -- yhä jatkaen ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään. Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun tähdättäväksi. Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä. Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas, ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä maan että taivaan näkyvistäni. Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta -- ei Benkään voinut ---- paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet, jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan, joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta paljon karkeampana ja kovempana. Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja -- niin kauan kuin rikkipilvi riippui puun ympärillä -- ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään liikkumattomana ja kuolleena. Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan. Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan -- sen pää oli tunkeutunut sydämeen asti. Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa, sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi. Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun varjossa leijonalta sen nahan. Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani "Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti. KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet enempää riistaa. Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät takaisin joelle. Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle päin sekä läksimme toisaalle päin. Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin. Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone. Levähdettyämme hetken -- me olimme tulleet aivan väsyksiin ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien -- me lähdimme uudestaan liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me näimme runsaasti riistaa joka puolella -- useanlaatuisia antilooppeja -- mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman suurimman antilooppilauman. Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin. Tietystikään minä en vastustanut -- minä olin kokonaan toverini neuvojen johdettavissa -- ja me lähdimme heti kukkulaa kohti. Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme olevan yhtään lähempänä! Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin, emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt! Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka, ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko ajan. Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta, missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä! Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut englantilaiseen maisemaan. Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle, mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena, kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin päässä virtaa ylöspäin. Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme. Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä "Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti, ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi "Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä. Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme saattaneet mennä alas joen rannalle -- joki näet juoksi aivan mäen toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta -- ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen, emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli. Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin, kunnes ehtisimme parkin luo -- ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana päivänä. Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme, mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme. Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli -- ei siksi, että olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia. Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät nukkumapaikkaamme yön aikana. Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa! Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut mitään muuta. Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan. Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty piippuun. Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun. Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme, sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä, keikahti suuri trappi -- lintu osoittautui trapiksi -- ruohossa ympäri niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla, ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan tottuneet, tuores trappi --- se on maukkaimpia riistalintuja -- ei voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri. Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin oikaisisimme ruumiimme yöksi. KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti. Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut muutosta varten. Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme -- ei mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme -- tulisimme luultavasti kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä. Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä. Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme, ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan, trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden tulen. Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan viidakoksi -- sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri -- ei yli kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi, saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret, kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön -- niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien tummalle vihreydelle. Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä esineet melkoisen välimatkan päästä. Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan. Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä, että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin. Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan, näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen tarjoaman vieraanvaraisuuden. Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän omituisen metsikön oikean luonteen -- ja silloin me huomasimme erikoisuuden, joka hämmästytti meitä. Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä oli vain yksi puu sen sijaan että -- niinkuin olimme otaksuneet -- siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren suuruisen alan maata. Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä! Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen verraten. Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet, niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin. Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi, joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin, kunnes niiden uloin pää -- huipussa olevat oksat lehtineen -- aivan koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa, kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden, sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia. Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli -- tiesin sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri _baobab_. KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi" ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen, että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on _Adansonia_ -- nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa. Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa, että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi, valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta. Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten. Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme saapuneet paikalle. Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä, että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö. Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään -- puun laajalle leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme. Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen jälkeen. Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita. Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä oli tarpeeksi. Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada mukava yölepo. Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa, ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta huvista. Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä aivan pimeä -- niin pimeä kuin yö itse -- emmekä me voineet nähdä kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän, munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä. Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa -- juuri sill'aikaa kun nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti herätti meissä innokasta uteliaisuutta. Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta -- kuten jo on mainittu -- jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena. Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui pitkinpäin puuta vasten. Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon, näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä -- kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli selvää, että kuvio oli keinotekoinen -- toisin sanoen sen oli ihmiskäsi tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten, eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun muissa osissa. Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita huvikseen -- mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia -- niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia. Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä, vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika. Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin. Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä, aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet -- ei mitään muuta kuin tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen. Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä oli samanlainen kuvitelma. "Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi, luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!" Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan -- aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa. Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta. Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi. Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon! Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä -- jotakin joka oli hyvin lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon! Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa. Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan, noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten ikäänkuin kirveellä. Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät lepuuttaessaan itseään -- selkä nojaten huoneen takimmaista seinää vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti. Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä. Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät muistuttaneet kumpaakaan! Ne olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta ne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja, jotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä ja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti heidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa -- he olivat ilmeisesti olleet neekereitä -- ja silmät olivat vielä päässä, vaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha. Yksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa. Rypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen, ja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean norsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään luurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne saivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä, että toverini vapisi, kun hän näki miehet. KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU Varmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan pelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita olisi ollut siten -- koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea -- mutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun tunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan peloissani. Tietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky -- nuo kolme luurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine, irvistävine hammasriveineen -- omiaan herättämään pelkoa kenessä tahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa paikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa. Enkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä suuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin. Mutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla hetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita tuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta -- aivan ikäänkuin olisin katsellut muumioita jossakin museossa. Tiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja pidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se oli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä. "Ihmekirjani" on taas selityksenä -- sitä sain minä kiittää siitä, että se päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin oppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin samasta luvusta, joka käsitteli baobabia -- millainen omituinen tapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin koversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi ja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa, jotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa -- miesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden ruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella tavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja sellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien kristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken. Sentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat kärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne hyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten syötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit baobabin runkoon hakattuihin holveihin -- se onkin minun mielestäni hyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä mätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin, jokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva ilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin muumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia. Ihmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät niin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja vahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla, kuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely lakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on vain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren puun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi kovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan ei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen kaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata baobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin yllämainittua. Kun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin minä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut milloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että minä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa pelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta. Minä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen kuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme ottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta sisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme pelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme olevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin muurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä -- nämä kaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka ympäröi niitä. Oli kylläkin todennäköistä, että hyenat ja sakaalit olisivat vähät välittäneet tästä, sekä jo aikoja sitten raahanneet ruumiit pois, mutta kuten sanottu, huoneessa oli ovi ja vahva olikin, joka oli tarkasti sopinut sen sisäänkäytävään ja joka ilmeisesti oli puun paksua kaarnaa, mikä oli leikattu huolellisesti irti huonetta tehtäessä ja sitten taas pantu paikoilleen. Tämä tarkasti sopiva ovi oli epäilemättä ollut kyllin vahva vastustamaan kaikkia villieläinten hyökkäyksiä siihen aikaan kun ruumiit oli ensinnä sinne pantu, mutta koska se nyt oli kuiva, oli se käynyt hölläksi ja antoi helposti perään merimiehen voimakkaasti potkaistessa. Me olimme jonkun aikaa tässä omituisessa huoneessa ja tutkimme sen jokaista nurkkaa hyvin tarkkaan. Meille kävi selville, ettei sinne ollut astuttu vuosiin, koska siellä ei ollut mitään merkkiä, että jokin olisi siellä saatettu epäjärjestykseen. Mahdollisesti ei mikään inhimillinen olento ollut milloinkaan avannut ovea, sen jälkeen kun kuolleet oli sinne pantu, ja vaikka ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa, kuinka kauan sitten tämä tapaus oli sattunut, viittasi kuivien, kuihtuneiden ruumiiden ulkomuoto selvästi siihen, että ne oli saatettu leposijaansa hyvin kauan sitten. Se oli ehkä tapahtunut silloin, kun ympärillä oleva maa oli tiheästi kansoitettu asujamilla, joka tapauksessa silloin kun naapuristossa asui jokin heimo, joka oli aikoja sitten joutunut perikatoon vihollistensa käden kautta tai mikä on luultavampaa, otettu vangiksi, myyty orjuuteen sekä viety Atlantin yli Amerikan siirtomaihin. Sellaisia ajatuksia kulki mielessäni, kun seisoin tässä omituisessa huoneessa ja tuijotin kolmea eriskummallista olentoa, jotka olivat niin kauan olleet sen asujamia. Luulen, että toverini mietteet olivat toista laatua. Epäilen, että hän ajatteli sillä hetkellä, oliko mahdollisesti ruumiiden mukana haudattuna jokin aarre. Hän näet vei soihtunsa huoneen jokaiseen nurkkaan ja tutki silmillään jokaista halkeamaa ja rakoa innokkaasti, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkin tulevan äkkiä esiin -- ehkä pussin kultahiekkaa tai jonkun sellaisen arvokkaan kiven, joita usein tavataan villi-ihmisten huostassa. Mutta jos hänellä oli joitakin sellaisia toiveita, oli hän tuomittu saamaan pettymyksen osakseen, sillä lukuunottamatta kolmea luurankoa itseään ei paikalta löytynyt minkäänlaista esinettä -- ei pukua eikä koristetta. Kun Ben oli tullut vakuutetuksi tästä ja kun hän vielä kerran oli silmännyt puuhuoneen kolmea vaiteliasta asukasta jätti hän heille hyvästit vakavan hullunkurisella tavalla sekä toivotti heille hyvää yötä. Me palasimme nyt tulemme ääreen aikoen ruveta nukkumaan, sillä vaikka ei ollut vielä myöhäistä, tunsimme itsemme väsyneiksi päivän retkeilyn jälkeen, ja oikaisten itsemme kuivalle maalle leimuavien puiden ääreen me valmistauduimme yötä varten. KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU Me vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa, kuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä minuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs ja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat omituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä voinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä siitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä. Ensin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat ja sakaalit -- nämä näet ovat Afrikan susia -- ja muutamat äänistä muistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet kuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden ympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia ääniä -- kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja sekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti ihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta puhetta! Ilmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet, mutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä voineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä -- niiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka sattuivat kuuntelemaan niitä -- ja ne kauhistuttivat meitä niin pian kuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti ylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki, että meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla meteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä sen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain hyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman näköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita, ja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä baobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään, sillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta me saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin kuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä kauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat kaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri lauma niitä -- me olimme aivan saarroksissa. Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat -- ne olivat silmiä! Niin -- ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja lähestymistapa osoitti tämän todeksi -- eläimet näet lähestyivät tullen joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi. Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle, että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet, minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin tutustunut niihin -- ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten villin luonteen -- joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan -- siinä määrin, että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina. Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani, että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin -- aivan yhtä kauhistuneita kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua -- Afrikassa on näet useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja", niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista, jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme. Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen -- paljon vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin -- itse asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja -- niin kimeinä ja kovina, ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme! Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme. Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä. Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa -- ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta. Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi oksien keskellä. Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat tiellä -- niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme, useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse, oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän peräytymistiemme oli katkaistu. Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä. Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme piiriä. Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois. Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia, ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään, ja pakenemaan luotamme. "Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun -- ehkä se saa ne hieman liikkeelle." "Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla, ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta. Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn -- aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle. Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi. Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa, sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen joukon keskipisteeksi. Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo. Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä puuhitta. Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä, ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu ja vedetty maahan -- niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme, vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme. Ja tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä meille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme. Tilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet ajatelleet sitä ennemmin. Juuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken olevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa kohti, joka avautui puun sivussa -- siinähän oli kuolleiden asunnon sisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet takaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme sen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla hetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon -- me näet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä. Vaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse. Kaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin yksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan liepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen seurassa. KOLMASKYMMENES LUKU Ei pidä luulla, että me katsoimme olevamme turvassa. Me olimme vain turvassa sillä hetkellä, koska meidän katoamisemme puun onteloon, ollen äkillinen ja odottamaton, oli saanut mandrillit ällistyksiin, niin etteivät ne olleet seuranneet meitä puun sisälle. Siitä huolimatta ne olivat syöksyneet jälkeemme -- niiden koko joukko tuli meidän kintereillämme -- ja niiden mielenosoituksista kävi ilmi, etteivät ne viivyttelisi kauan vaan hyppäisivät ovesta sisään ja kävisivät kimppuumme. Ne olivat jo aivan sisäänkäytävällä ja uhkasivat meitä ulkopuolelta äänekkäästi mölisten. Seuraavalla hetkellä saatoimme odottaa niiden ryntäävän päällemme. Sisäänkäytävä oli vielä auki -- ovilaatta oli ulkopuolella, emmekä me uskaltaneet mennä hakemaan sitä -- meillä ei ollut mitään, jota olisimme käyttäneet ovena -- ei mitään, jonka avulla olisimme voineet estää eläimet tulemasta. Kaikki, mitä saatoimme keksiä, oli seisoa sisäänkäytävällä ja puolustaa sitä parhaamme mukaan, Ben pitkällä musketilla ja minä kekäleellä, josta yhä pidin kiinni, mutta joka ei enää leimunnut, joten sitä saattoi käyttää vain nuijana. Jos nämä aseet pettäisivät, olisi meidän ollut otettava veitsemme ja taisteltava parhaamme mukaan. Mutta me tiesimme, että jos paviaanit kerran pääsisivät sisälle, niin että ne saattoivat piirittää meidät, ei meillä olisi pitkää aikaa elettävänä. Kiljuvat pedot olivat kaikki tulleet lähelle, ja me saatoimme nähdä ne selvästi puukappaleiden loimussa. Ne täyttivät koko alan, joka oli puunrungon ja tulen välillä, ja mikäli me saatoimme arvostella niiden lukumäärää, oli niitä kuutisenkymmentä. Ne tanssivat hulluina ympäri, päästäen äänekkäitä valitushuutoja ikäänkuin ne olisivat surreet kaatuneita tovereitaan, sitten puhjeten meluisampiin huutoihin, jotka ilmaisivat raivoa ja kostonhalua. Ne eivät olleet vielä tehneet rynnäkköään sisäänkäytävää vastaan, mutta suuri joukko niitä seisoi tai pikemmin juoksenteli sen edustalla ilmeisesti odottaen vain jotakin merkkiä syöstäkseen eteenpäin. Me seisoimme tuskaisina odottaen ja pitäen aseemme valmiina paiskaamaan hyökkääjät takaisin. Me tiesimme, ettemme voineet tehdä mitään enempää kuin "sohia" niitä, ja me olimme huolissamme tuloksesta. Huolimatta kaikista ponnistuksistamme joku niistä saattoi päästä ohitsemme, ja silloin meidän kimppuumme hyökättäisiin takaapäin joten meidät tietysti voitettaisiin ja tapettaisiin. "Jos vain pääsisimme oveen käsiksi", sanoin minä katsoen kaarnankappaletta kohti, jonka saattoi nähdä siinä, missä se oli ulkopuolella. "Se ei ole mahdollista", vastasi Ben, "nuo törkeät elukat ovat kaikki sen ympärillä -- ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme nenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt keinoa -- me tulemme toimeen ilman ovea -- sinä torjut niitä sill'aikaa kun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy -- se on parempi kuin puukappale -- katso tarkasti, poika! -- iske ne takaisin -- tällä tavalla!" Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta kengitettäessä. Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen! Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan? Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi pahantekijöistä! Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks' kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös. Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti! Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava -- huolimatta paikan pyhästä luonteesta -- mutta emme toverini enkä minä olleet huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka oli välillämme. Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa, ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme. Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin -- aivan kuin linnoituksen ampuma-aukko -- ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi. Me saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan, työntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin kävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja hajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada syntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet hyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin innokkaita koettamaan uudelleen. Mutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme saatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet enää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä ulkona että sisällä. Ei yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me kulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä. Mutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan, ulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti toivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme tulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä. Se oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä olimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan meistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon loppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään olisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me olimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita ainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun vihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun niiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine joko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän ulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien, puhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa tavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät kaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä vastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin ei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi äly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin määrin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna inhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista. On joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen vivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä ihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan kasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he ovat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät rohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä geologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia nimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On nurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan ihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta tästä tosiasiasta vakuutetuksi. Paviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa muissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja simpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä tiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen ymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme me mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme kulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden intohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että sellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille tappamalla yhden joukosta -- ehkä heimon kunnioitetun johtajan -- ja haavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita "töyttäyksiä" melkein kaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut ollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin koettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin. Jos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita pakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan kuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa ja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat vuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli juotavaa saatavissa aivan läheltä -- mainiosta lähteestä, jonka luona me olimme syöneet illallisemme -- vaikka siihen nähden mitä hyötyä siitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti hankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne elättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden erikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan leipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että suuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka -- niiden nukkuma- tai olopaikka -- ja että ne olivat juuri kotimatkalla -- retkeiltyään päivänsä metsissä -- silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät. Tämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan hyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme vastaan. Kun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä ajatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä koko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä oli toiveita -- vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin -- että niin pian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata tavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin. Voi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut mitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme vakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki siellä -- kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä -- ja näytti siltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli liittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin sata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla -- jotkut kyyristelivät maassa, toiset baobabin oksilla -- ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me saatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä oli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä. Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän niitä uuteen koetukseen. Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista -- sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa; me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano. Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin, emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä. Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat olleet ensi kertaa hyökätessään! Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun -- tulla revityksi palasiksi -- tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä me olimme, merkitsi janoon kuolemista -- siis vain hitaampi ja tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä? Me olimme syvässä epätoivossa -- me olimme melkein heittäneet toivon tulla pelastetuiksi -- emme melkein, vaan kokonaan. Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme. Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut toivoa. Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana -- ei mitään neuvoa annettavana toisillemme. Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa. Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään, mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen tuottamiin tuskiin. Nyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti kärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit muodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä luurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne hampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta nahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi paljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi, emmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän jälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus -- meidän sortumisemme. Me jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin vaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina odottamaan ratkaisua. Yht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta asennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä, kysyin minä. "Olen saanut erään aatteen, Ville!" oli hänen vastauksensa; "menköön kaaripuuni hajalle", jatkoi hän, "jollen luule voivani hajoittaa apinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan." "Miten?" kysyin minä innokkaasti. "Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?" "Minä istun sen päällä", sanoin minä, "tarvitsetko sitä?" "Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!" Oli vain pelkkä sattuma, että leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet sitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit olivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon sisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me syöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se sattui olemaan meidän hallussamme. Menettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin toverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä sen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty leijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen sellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin paviaanin huomaamaan petoksen. Hänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä paviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne pakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme voineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi peräytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin. Oli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi. Me tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa, ja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien itsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä määrin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä. Sentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini oli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme kumpikin iloissamme tästä ajatuksesta. Varmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten hätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen asianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen ajan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret nahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes kynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka oli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon vaivaa, ennekuin "housut" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti sovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi hyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi oli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille niin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas hyödyksemme. Lopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis näyttelemään osaansa. Me olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että ne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki oli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin sisäänkäytävältä. Meidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion -- ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan. Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos milloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa, niin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja ulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan -- paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin osoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia ärjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä metsien itsevaltiaan karjumiselle! Me emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli -- ne näyttivät katoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa kuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt baobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean nelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin, voitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta johtuvia äänekkäitä huutoja! Me emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se oli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja tulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat jäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti kukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten eteenpäin. Oli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet retkellemme, ennenkuin me hämmästytimme "Pandoran" miehistön jälleen ilmestymällä laivaan. KOLMASKYMMENESYHDES LUKU "Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten. Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä -- se oli jokseenkin hidasta ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin. Sanansaattaja -- tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme -- olivat tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä. Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja "Pandoran" miehistön joukkoon. Mikä oli tämä sanoma? Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan. Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa. Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia -- ei kuitenkaan edellämainittujen komentajien puolelta -- siitä, että hän oli hyvin ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon -- niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän välillään olevan jonkinlaisen yhtiön! Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista matkaa yöllä. Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran" sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin, ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa näkevänsä joka minuutti! Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan. Mitä tuli "kuninkaaseen", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin "kapteeni". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän pelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja vaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen, eikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut täyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat oli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi siirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja levollisena. Tähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet tietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa oli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois "varastolta" sekä piilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti hänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten niin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla ei olisi ollut yhtäkään risteilijää. Mutta "Pandoran" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että hänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa orjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa nähdä, millä ponnella "kuningas" neuvoi häntä menettelemään näin. Hänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja risteilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat jätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin hyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa "paalia" joutuisivat hänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella mainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan etuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa semmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa. Mutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka koitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä pötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen "rakas ystävänsä" kuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän varalta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen, mutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon kaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin toinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat. Jos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut toivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle jokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti. Kun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin itsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä pysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää sieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio aluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo häntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut mies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut korvaansa "kuninkaan" neuvoille. Sentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa -- se ei näet tullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun hänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan -- teki hän heti päätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että hän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi merelle menettämättä hetkeäkään. Tämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman, itse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa aluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle -- ei ollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi -- olisi hänen ainoana mahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle. Jos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi parkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä ottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta -- niin, ilman vastusta, sillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata, tiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan hyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua veneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin valtaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus, joka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle lähteminen. Tuuli oli heikko -- se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat olivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi luultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi se sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi heikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja vastustajalle haitaksi. Näiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa ei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan. KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU Orjalaivan kaikki veneet oli otettu käytäntöön, ja miehistöstä oli joka mies toimeliaana kuin mehiläinen. Brace ja minä olimme ehkä ainoat, joilla ei ollut ollenkaan halua työhön. Mutta näön vuoksi oli meidän pakko tehdä työtä niinkuin muidenkin. Lastaaminen oli hyvin helppoa ja lastin latominen vielä helpompaa. Se oli aivan erilaista kuin ottaa laivaan lasti raskaita tynnyreitä ja laatikoita. Elävät "paalit" liikkuivat omin ehdoin tai pakotettiin liikkumaan, jolleivät tehneet niin, eikä tarvittu mitään muuta kuin marssittaa heidät varastohuoneesta rannalle, soutaa heidät sitten laivaan, hoputtaa heidät laidan yli ja sulloa luukusta alas välikannelle. Naisten kanssa pantiin yhteen kaikki nuoremmat orjat, sekä tytöt että pojat, ja joukossa oli paljon lapsia, pieniä neekeripienokaisparkoja, pikimustia ja niin alastomia kuin syntyessään. Itse asiassa oli suurin osa koko joukosta alastomia, sekä miehet että naiset. Jälkimäisistä oli muutamilla yksinkertainen pumpulihame, tai riippui heidän ympärillään yhteenpalmikoituja palmunlehtiä, ja muutamilla miehillä oli palanen karkeata kangasta lanteillaan, mutta monella ei ollut edes tätä vaatteiden korviketta. Mitä tahansa he olivatkaan pitäneet syntymäpaikallaan, oli se otettu heiltä pois. Epäilemättä olivat kuningas Dingo Bingon seuralaiset ottaessaan heidät vangeiksi ryöstäneet heiltä myöskin heidän puutteellisen vaatevarastonsa. Miehet olivat kahlehditut käsistään kaksittain ja joskus kolme tai neljä yhteen joukkoon. Tämä tapahtui pakoyrityksen estämiseksi, ja se oli hänen majesteettinsa työtä. Vain muutamilla naisilla oli kahleet; nämä olivat luultavimmin niitä, joilla oli lujempi mieli kuin heidän kurjilla tovereillaan, ja he olivat osoittautuneet vastahakoisiksi matkallaan sisämaassa tai varastohuoneessa ollessaan. Näitä kahleita eivät "Pandoran" miehet ottaneet pois, vaan neekerit sullottiin laivaan siten kuin ne oli luovutettu, kahleineen, käsirautoineen ja kaikkineen. Kuningas Dingo Bingo oli rannalla maihinnousupaikalla ja katseli lastausta, jossa hänen henkivartiostonsa avusti. Kippari oli hänen vierellään, ja nuo kaksi keskustelivat aivan samalla tavoin kuin olisivat he pitäneet silmällä tavallisen kauppatavaralastin laivaan kuljettamista! Hänen majesteettinsa osoitti silloin tällöin johonkin orjaansa ja teki huomautuksiaan yksilön ominaisuuksista. Se oli joko hyvä "paali" -- arvokas kauppaesine -- tai joku vastahakoinen veitikka, jota kapteenia pyydettiin pitämään matkalla tarkoin silmällä. Monet uhriraukoista tämä kauhea hirviö tunsi nähtävästi hyvin, ja itse asiassa olivat jotkut niistä hänen omia alamaisiaan, kuten jo on huomautettu! Kuningas Dingo Bingo ei ajatellut ollenkaan tätä, kunhan hän vain saattoi myydä ne ja saada maksun niistä. Hänen suhtautumisensa alamaisiin ilmaisi yleensä hänen täydellistä hallitsija- ja omistajavaltaansa ja hänellä oli heitä kohtaan samanlaisia tunteita kuin maanviljelijällä sikojansa tai karjanomistajalla karjaansa kehtaan. Hän ja kapteeni rupattivat, pilailivat ja nauroivat iloisesti, kun heidän ohitsensa meni joku kurjista raukoista jonka ulkomuoto oli sovelias pilkanaiheeksi, kun taas minulle koko näky tuotti inhoa sekä surua, ja minä olin näytelmässä mukana kovin murheellisin sydämin. Lastaaminen jatkui yhä, ja useimmat onnettomista olennoista oli viety laivaan, kun kroomannien veneen huomattiin tulevan nopeasti virtaa ylös. Miehet oli lähetetty alas joen suulle tiedustusmatkalle sekä pitämään vahtia, kunnes orjalaiva olisi valmis lähtemään merelle. Jos kutteri tai jokin purje tulisi näkyviin, oli heillä määräyksenä soutaa takaisin niin pian kuin mahdollista ja tehdä hälytys. Se seikka, että he yleensä tulivat takaisin, oli todistuksena siitä, että jokin purje oli keksitty. Se nopeus, jolla he käyttelivät airojaan, ei ainoastaan vahvistanut tätä luuloa, vaan osoitti myöskin, että heillä oli jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana. Sekä Dingo Bingo että kippari katselivat heidän lähestymistään tyrmistyksellä, joka ei ollenkaan vähentynyt, kun kroomannit soutivat laivan sivulle ja ilmoittivat tietonsa. Purje oli toisiaankin näkyvissä eikä vain näkyvissä, vaan todenteolla tulossa rannikkoa kohti! Kroomannit eivät olleet epätietoisia siitä, minkälainen alus se oli. He olivat nähneet kutterin, ennenkuin olivat lähteneet englantilaisten varastopaikalta. He olivat panneet merkille sen taklauksen. Kutteri oli täällä. Kapteeni näytti alussa joitakin pelon merkkejä, mutta katsottuaan taivaalle ja puiden latvoihin tarkatakseen, mistä tuuli puhalsi, näytti hän saavuttavan hiukan rohkeutta ja määräsi lastausta kiirehdittäväksi. Sillävälin lähetettiin kroomannit takaisin tähystyspaikalle joen suuhun, ja he saivat määräyksen ilmoittaa ajoittain, miten risteilijä oli eteenpäin tulossa. Kapteeni näki että tuuli oli hänelle suosiollinen, mutta aivan tyventynyt kutterin kohdalla; tämän olisi mahdotonta päästä joelle, niin kauan kuin tuuli pysyi sillä suunnalla, ja kun nyt oli vain tunti yön tuloon, yrittäisi se tuskin uskaltautua lähelle rannikkoa, ainakaan ei ennen aamun koittoa. Hän toivoi, että se laskisi ankkurinsa mailin tai parin päähän rannasta, ja että hän saattaisi pimeydessä mennä kujanjuoksuun sekä päästä vainoojan ohi. Hänen laivaansa saattoi sattua laukaus tai pari, kun hän tekisi siten, mutta hänen lastinsa oli sitä uhkaavan vaaran arvoinen, eikä hänellä sitäpaitsi ollut nyt mitään muuta mahdollisuutta lastinsa tai laivansa pelastamiseksi. Jos hän jäisi sinne, missä hän oli, otettaisiin kumpikin kiinni ennen toisen yön tuloa. Sentakia oli hän tehnyt päätöksensä mennä kujanjuoksuun niinkuin sanottu, -- edellytettynä, että kutteri kävisi ankkuriin kylliksi kaukana merellä antaakseen hänelle mahdollisuuden. Hän luotti tuuleen, jota hän tästä hetkestä alkaen tarkkasi mitä huolellisimmin. KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU Elävä lasti oli vihdoinkin saatu kaikki laivaan ja sullottu kansien väliin, ristikkoluukut oli kiinnitetty ja vahtilurjus seisoi musketteineen ja pistimineen kummankin luukun vieressä valmiina käyttämään asettaan jokaista kurjaa raukkaa vastaan, joka saattoi koettaa päästä kannelle. Kapteeni odotti vain kroomannien tiedonantoa. Se tulikin lopulta ja osoittautui suotuisaksi, kuten orjakauppias oli odottanut. Kutterin ei ollut onnistunut päästä rannikolle. Se oli luopunut aikeestaan ja mennyt ankkuriin noin kahden mailin päähän joen suusta odottaakseen siellä tuulen muutosta tai toisen päivän valkenemista. Juuri sillä tavoin oli orjakapteeni halunnut sen tekevän, ja sitä hän oli odottanut. Katsoen siihen asentoon, joka kutterilla oli ja jonka pursimiehet olivat tarkasti kuvanneet, ei hän epäillyt pääsevänsä sen ohi yöllä. Hän oli taas mainiolla tuulella ja luotti menestykseensä. Sekä hän että hänen majesteettinsa olivat loistavalla päällä, ja rommilasi kulki iloisesti ympäri. Loppukemut tapahtuivat rannalla ja hänen majesteettinsa asuinpaikassa, sillä ne olivat hänen tarjoamansa. Perämies oli mennyt veneellä jokea alas nähdäkseen ankkuroidun vihollisen hyvin ja tutustuakseen täydellisesti sen asemaan tarkoituksella tehdä tarkkoja suunnitelmia sen ohipääsemisestä. Sillävälin jäi kapteeni rannalle nauttiakseen läksiäislasista ja puhuakseen kuningas Dingo Bingon kanssa tulevaisuuden suunnitelmista. Jotkut miehistä olivat niin ikään siellä, niiden joukossa Brace ja minä -- meidät oli tarkoitettu muodostamaan kapteenin veneen miehistö ja soutamaan hänet laivaan heti kun hän ottaisi jäähyväiset hänen majesteetiltaan ja seurueelta. Auringon laskusta puuttui vielä noin puoli tuntia, kun perämies palasi tiedusteluretkeltään ja kertoi, että kutteri oli ankkurissa aivan niinkuin kroomannit olivat kuvailleet. Kun tuuli oli yhä samalla suunnalla puhaltaen suoraan rannikolta, oli aivan todennäköistä, että "Pandora" pääsisi pakoon. Sekä perämies että kapteeni tunsivat rannikon hyvin ja tiesivät, että he saattoivat päästä pois pitämällä suuntansa kiinteästi etelään päin siitä, missä kutteri oli. Siellä puolella oli vesi syvää ja avonaista. Oli kuitenkin yksi asia, jota kumpikin pelkäsi, nimittäin että kutterin veneet tulisivat joelle, ennenkuin "Pandoralla" olisi aikaa nostaa ankkuri ja laskea merelle. Oli hyvin mahdollista, että risteilijä tiesi orjalaivan olevan joella. Jos asia oli niin, ja kun se vielä huomasi, ettei se voinut luovia kyllin lähelle tuulen ollessa vastainen, saattoi se lähettää veneitä vesille ja soudattaa ne joen suulle sulkeakseen sen. Risteilijän miehet saattoivat tehdä juuri näin aavistaen sen kepposen, minkä orjalaiva aikoi tehdä heille. Jos he taas päinvastoin eivät vielä tietäneet "Pandoran" lähelläolosta, eivät he ehkä ajatelleet tulevansa ennen aamua. On totta, etteivät he voineet huomata orjalaivan mastoja -- ne eivät näkyneet mereltä, koska suuret teakpuut ja muut metsän jättiläiset olivat varjostavine huippuineen välissä -- eikä edes parkin korkeata lipputangon päätäkään voitu nähdä niin kaukaa sisämaasta. Mutta oli mahdollista, että risteilijä toimi saamiensa tietojen mukaan, ja jos asia oli siten, saattoi se tietää aivan hyvin, missä orjalaiva oli löydettävissä, ja aikoi ehkä tehdä hyökkäyksen aseistettujen veneiden avulla juuri sinä yönä. Kaikki tämä oli hyvin luultavaa -- orjalaivan kapteeni tiesi asian olevan siten, ja siitä johtui hänen levottomuutensa päästä tiehensä mahdollisimman aikaisella hetkellä. Sentakia heti kun pimeys laskeutuisi maahan, oli hänen tarkoituksenaan nostaa ankkuri, laskea rauhallisesti jokea alas ja tehdä sitten rohkea hyökkäys merelle päin. Hänen suunnitelmansa oli tarpeeksi hyvä. Vaikka se näytti uhkarohkealta, ei se ollenkaan ollut semmoinen. Se oli hänen ainoa mahdollisuutensa pelastaa aluksensa ja myöskin lasti, sillä jos toinen olisi otettu kiinni olisi hän luultavasti kadottanut toisenkin, ja jos "Pandora" vain olisi jäänyt koko yöksi ankkuriin sinne, missä se nyt oli, olisi se kaiken todennäköisyyden mukaan kaappaussaalista ennen aamua. Ja olisipa se kaapattu tai ei, olisivat sen pakoonpääsymahdollisuudet suuresti vähentyneet päivänvalossa. Kutteri näkisi sen korkeat mastot kauan ennenkuin se pääsisi joelta ulos, ja sillä olisi tietystikin aikaa tehdä sotaliikkeitä sekä sulkea sen tie. Sitävastoin saattoi se laskemalla jokea alas yöllä, olla kunnollisesti merellä, ennenkuin kukaan risteilijän miehistöstä huomaisi sitä ollenkaan. Lopuksi päättivät "Pandoran" päälliköt purjehtia sillä hetkellä, jolloin pimeys laski, ja molemmat toivoivat omalla rienaavalla tavallaan pimeätä yötä. Puuttui vielä viisi minuuttia auringonlaskusta, kun kapteeni syleili viimeisen kerran kuningas Dingo Bingoa ja astui ulos "palatsista". Hänen majesteettinsa tuli korskeana saattamaan vierastaan laivasillalle, ja useat hänen mustista hovilaisistaan seurasivat perässä. Kaikki seisoivat rannalla, kun kapteeni astui veneeseensä. Brace ja minä olimme muiden miesten kanssa jo istuutuneet veneeseen ja pidimme airoja tasapainossa selkä valmiina, kun meidät yht'äkkiä keskeytti kuninkaan omituinen huudahdus. Katsoessani ylös huomasin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun, ja tuo lihava hirviö tuijotti minua ikäänkuin hän olisi halunnut syödä minut suuhunsa -- sillävälin hän koko ajan rupatti kapteenille kielellä, jota en voinut ymmärtää. Vaikka olimme olleet semmoisen ajan hänen majesteettinsa varastohuoneella, en minä ollut milloinkaan ennen saanut hänen huomiotansa puoleeni. Minä en luule, että hän oli milloinkaan ennen nähnyt minua -- toisin sanoen huomatakseen minut erikoisesti. Kuten jo sanottu, olin minä ollut koko ajan laivassa, lukuunottamatta juuri tätä iltaa ja sitä päivää, jonka olin ollut Bracen kanssa metsissä. Vaikka orjakuningas oli ollut usein laivassa, en minä ollut koskaan tullut hänen tielleen, koska hän tavallisesti pysytteli peräkannella tai kajuutassa. On sentakia aivan luultavaa, että hän nyt oli ensikertaa luonut silmänsä minuun huomatakseen minut. Mutta minkätakia kiinnitti hän niin erikoisesti huomionsa minuun nyt? Vaikka en voi sanoa, mitä hän puhui -- kapteeni ja hän keskustelivat jonkinlaisella sekasikiöportugalinkielellä (tunnetuin kieli näissä maissa), niin huomasin kuitenkin hänen kasvoistaan ja vilkkaista liikkeistään, joita hän käytti, että joko minä itse tai jokin ominaisuuteni herätti suuressa määrin hänen mielenkiintoaan. Brace istui lähellä minua, ja kohottamatta ääntäni kuiskausta korkeammaksi pyysin minä häntä kertomaan minulle, mitä hälinä oikein tarkoitti -- asia oli nyt tullut hieman senluontoiseksi: sekä kapteeni että kuningas puhuivat kiireisesti, vakavasti ja äänekkäästi raakalaissotkullaan. Bracen vastaus oli: "Kuningas on mieltynyt sinuun -- hän haluaa ostaa sinut!" KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU Kuullessani tämän selityksen tunsin ensin halua nauraa, mutta minun iloinen mielialani hälveni pian. Toverini äänen totinen sävy ja ennen kaikkea kipparin sekä kuninkaan vakava käyttäytyminen, kun he puhuivat asiasta keskenään, osoitti heti, ettei asia ollut leikkiä. Kapteeni ei näyttänyt alussa olevan halukas myöntymään neekerin pyyntöön. Mutta jälkimäinen näytti vaativan asiaa niin hartaasti ja vakavasti, että valkoinen lurjus rupesi ahneuden tunteiden kiihoittamana ilmeisesti myöntymään. Viisi neekeriä tarjottiin minusta vastineeksi, niin sanoi Brace, ja he kinastelivat nyt kuudennesta! Kapteeni oli itse asiassa periaatteessa suostunut myymään minut -- oli vain kysymys hinnasta! Olin aivan kauhistunut, kun sain tietää tämän. Brace itsekin oli suuresti huolissaan, sillä hän tiesi, että julmuri, jonka vallassa olin, ei ollenkaan epäröisi tehdä sellaista kauppaa. Ainoa syy, miksi hän ensin hylkäsi ehdotuksen, oli se, että hän oli huomannut minut hyödylliseksi parkissaan, mutta jos hän saattoi lisätä kuusi voimakasta neekeriä lastiinsa -- joista hän saisi 200 puntaa jokaisesta Brasilian rannikolla -- olisi se korvaus, joka voittaisi suuresti kaikki minun palvelukseni. Tietystikään hän ei tuntenut mitään vastuunalaisuutta asiassa. Kenelle hän oli vastuussa? -- orjakauppias! lainsuojaton! Missä ja milloin saatoin minä koskaan kertoa asiasta tai rangaista häntä. Ei missään eikä milloinkaan. Hän olisi saattanut myydä minut orjuuteen tusinan kertoja -- ottaa henkeni, jos häntä olisi huvittanut, ilman vähintäkään vaaraa, että hänet olisi kutsuttu vastaamaan siitä -- ja hän tiesi tämän hyvin. Ei siis ihmettä, että minä kauhistuin. Ajatella, että tulisin tämän hirveän ja likaisen villin orjaksi -- tuon julman hirviön -- ihmishenkien tukkukauppiaan -- lihan ja veren myyskentelijän! Oi, se oli mieltäkuohuttavaa. Voin tuskin kuvailla tuon koetteille panevan näytelmän loppuosaa. Olin sellaisessa tuskassa, etten tiennyt, miten menetellä tai mitä sanoa. Muistan, että minulle sanottiin kaupan tulleen päätetyksi ja kuninkaan suostuneen antamaan kuusi neekeriä minusta sekä kipparin myöntyneen ottamaan ne vastaan. Osoitukseksi siitä, että asia todellakin oli siten, näin minä kipparin astuvan pois veneestä ja palaavan majalle käsi kädessä paksun villi-ihmisen kanssa. He olivat menneet, sanoi Brace, päättämään kaupan rommilasin ääressä. Minä raivosin, huusin ja uhkasin, ja ehkä sillä hetkellä puhuin jumalattomastikin. En ollut puheeni enkä myöskään tekojeni vallitsija. Olin niin kauhistunut edessäni olevasta tulevaisuudesta, että olisin voinut heittäytyä jokeen. Oi, se näytti hirveältä kohtalolta -- tulla siten myydyksi pahempaan kuin vankeuteen -- orjuuteen, joka oli kuolemaa pahempi, elää raakalaishirviön orjana, ilman mitään vapautumisen toivoa, sillä mistäpä vapautuminen voisi tulla? Oi, se näytti hirveältä kohtalolta, ja minä olin miltei mielipuoli. Huutoni ja eleeni herättivät vain naurua neekerijoukossa, joka yhä vetelehti rannalla, ja muutamat joukosta pilkkasivat ja ivasivat minua omalla siansaksallaan. Eivät edes veneessä olleet miehet välittäneet paljon asiasta. Vain Brace tunsi sääliä ja myötätuntoa minua kohtaan, mutta mitä saattoi hän tehdä? Minä näin hänen käyttäytymisestään, että hän tunsi itsensä voimattomaksi suojelemaan minua. He olisivat voittaneet hänet ja rangaisseet häntä, jos hän olisi asettunut heidän toivomuksiaan vastaan. Minä ihmettelin kuitenkin, että hän pysyi niin kylmänä ja rauhallisena. Kuvittelin, että hän olisi voinut osoittaa enemmän sääliä. Mutta minä tein hänelle väärin. Hän kärsi asiasta kovasti, ja minä sain pian tietää syyn, miksi hän oli niin hiljainen. Hän oli koko ajan ollut puuhassa -- ajatuksissaan puuhassa -- puuhassa tehdäkseen suunnitelman minun pakoonpääsemisekseni. Heti kun kapteeni ja kuningas olivat lähteneet rannalta, siirtyi toverini vähän lähemmäksi ja kääntyi minun puoleeni sanoen matalalla, mumisevalla äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: "Sitä ei voi auttaa, poikaseni -- myi sinut kuudesta neekeristä. Mene kuninkaan mukana -- ole menevinäsi mielelläsi, tai he sitovat sinut. Älä ole vastahakoinen, etteivät he sido sinua -- ole kärsivällinen ja tähystele tarkasti merelle, kunnes 'Pandy' nostaa ankkurinsa. Silloin livistä pakoon -- se on aivan helppoa pimeässä -- kulje joenrantaa alas -- lähellä suuta mene veteen -- ui suoraan parkkia kohti -- minä olen tähystämässä ja heitän sinulle köyden pään. Älä pelkää tulla laivaan -- vanha Mugs ei välitä sinun tulostasi -- on vain iloinen, että saa sinut takaisin ja voi tehdä Dingo Bingolle kepposen. Muista nyt ja tee kuten olen sanonut sinulle. Seis, hst -- tuolla he tulevat." Vaikka tämä oli puhuttu puolittain kuiskaten, puolittain katkonaisena muminana, käsitin minä sen ajatuksellisen tarkoituksen, ja minä olin tuskin ehtinyt luvata noudattaa määräyksiä, kun huomasin kapteenin palaavan veneeseen. Hän ei ollut yksin. Kuningas kaakersi hänen vieressään, ja aivan heidän takanaan oli kuusi suurikokoista neekeriä kahlehdittuna kaksittain ja yhtä monen omaa väriään olevan asestetun kätyrin eteenpäin ajamana. Minut piti vaihtaa kuuteen ensimmäiseen neekeriin tai oikeammin oli vaihdettu, sillä kauppa oli päätetty ja neekerit piti luovuttaa orjakauppiaalle muodostamaan osan hänen lastistaan. Nämä uudet "paalit" eivät olleet orjia -- ainakaan eivät ne olleet olleet kymmenen minuuttia aikaisemmin. He olivat eräitä neekerikuninkaan tavallisista seuralaisista, ja vain vähän aikaa sitten oli heillä ollut musketit ja he olivat muodostaneet osan hänen sotilaallisesta joukostaan ollen valmiina tappamaan tai ottamaan kiinni hänen vihollisiaan hänen viittauksestaan, vieläpä hänen ystäviäänkin, jos käskettiin. Mutta onni on sellaisille sankareille oikullinen, ja heidän suositummille tovereilleen oli juuri annettu määräys ottaa heidät kiinni ja luovuttaa elinkautiseen orjuuteen. Vielä muutamia minuutteja, ja he olivat pitemmittä mutkitta sullotut veneeseen, kun taas minut vedettiin ylös yhtä siekailematta sekä luovutettiin rannalla olevalle uudelle herralleni. Epäilemättä oli kippari hämmästynyt siitä, että minä tein niin vähän vastarintaa, ja kuningas näytti niinikään olevan tyytyväinen, sillä hän vei minut jonkunlaista juopuneen kohteliaisuutta osoittaen palatsiin ja vaati minua juomaan kanssaan lasin hänen parasta rommiaan. Minä katselin ulos niiden suorien palmujen raoista, jotka muodostivat majan seinät. Minä näin veneen kulkevan ankkuroidulle alukselle ja siinä olijoiden astuvan laskuportaita ylös. Sitten soudettiin vene laivan perään, ylhäältä laskettiin taljat alas ja muutamissa minuuteissa oli se hinattu korkealle vedestä paikalleen laivan perän alle. Minulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä parkkiin paitsi uimalla, ja tätä varten oli minun valmistettava itseäni. KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU Minä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa vierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin. Minä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti olevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti hyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli hänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli ollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli varmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä! Mihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä? Antamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen romminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot pois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli valveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko hän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta yksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut jollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan? Siitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin minä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä, hän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista tapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden suosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen ehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas Dingo Bingon luo. Mutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta -- vaikka minulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka -- itse valtaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni -- olisin pysynyt edelleen päätöksessäni -- karata pois hänen luotaan yhtäkaikki ja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi -- ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei oloni "Pandoralla" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen suojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän julmasti. Mitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan vastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen jostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen luotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä koettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista rajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää parhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää. Mielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta varastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla -- viisikymmentä mailia kauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli sen päällikkönä. Totta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon ystävän -- itse asiassa yhtiötoverin -- ja siitä, mikä oli tullut julki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta kuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua, varmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se suojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi hänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä. Jos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi -- mutta miten saattoi se tapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää olisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa "Pandoraa", -- ehkä jo seuraavalla tunnilla! Minua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan olla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia, ja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan vaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat, olivat minulle hyvin tuttuja "Pandoralla" tekemäni matkan jälkeen. Mutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että hänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi joka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle. Minä iloitsin huomatessani tämän -- se auttaisi minun tarkoitustani. Minä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä enemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi raskaasti sen päälle. Seuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa -- syvässä juopuneen unessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se muistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa. Tällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa ja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin kettinkireiän rautaisen renkaan läpi. Useimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen läsnä parkin lähtiessä -- sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi. Minä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin liikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi, ennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan hitaasti -- virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja sentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran voimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla. Kuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani. He huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani. Epäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa, että minua pidettiin "uutena suosikkina". Ei ollut todennäköistä, että minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa -- ei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään mieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni. Heti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus kuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua hiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi toisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin vinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle -- mutta melkoisen matkan päähän "varaston" alapuolelle -- ja, kun nyt olin päässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä, etenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä. KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU Olin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa ja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman poispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä, ettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle, joka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä rannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen samalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin silmällä puissa olevien aukkojen kautta. Minun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin orjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki taivaalla, jossa ei ollut pilveäkään. Vaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen tasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta -- mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten tekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset kiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät minun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden luonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä alta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli niin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin töintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki eteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle voidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun se kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla luultavasti pitkä matka uitavanani sinne. Useita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin juuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden varjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria, jotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne olivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja -- en voinut varjojen alla ollen sanoa kumpia -- mutta mitä ne olivatkin, juoksivat ne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin kuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä pelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa äänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin tällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni. Mutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut heidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun olisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten ja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä kurnutusta -- joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä -- edelleen kissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja ulvontaa -- kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä, minkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä osaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani liikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat meluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi. Oli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän läpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin esille luultavasti kanootti -- ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja hänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat, että minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti ankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan. Oli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja että takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin uskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen näkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia. Minua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle tarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut veneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon puolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa minut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat olleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski sitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää sitä. Kun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin minä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon. Vihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana joen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan merenlahdeksi. Minun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin ollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki purjehtimiskuntoon -- sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet vain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät laivaa nopeasti vedessä -- niin nopeasti, etten minä voisi päästä laivaan. Minä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa minun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät vaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen. KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle virtaa. Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin, päästäkseni laivaan keulan puolelta. Minä olin mainio uija -- minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran" miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle -- noin kahdensadan yardin matka -- oli vain pikku asia, enkä minä ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta. Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa. Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman hollantilaisen kohtalon -- silloin ja vasta silloin ajattelin minä krokotiileja! Kauhea tunne valtasi minut -- hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi -- se kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi -- ehkä minä sillä hetkellä olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni, jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan. Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään kuollut puukappale -- siinä oli elävän olennon liikuntoa -- epäilemättä suurensuuren krokotiilin! Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli suuri sisiliskoeläin itse. En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla melkein yhtä selvästi kuin päivällä. Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani. Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen olento minä olin. Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti! Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle. Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin. Parkki oli nyt lähellä -- sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti saavutettaisiin ja sitten -- Jäädyttävää kauhua jatkui -- minä huusin apua -- minä jatkoin huutamistani, kun uin eteenpäin! Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja. Minä olin raineen pään alla -- minä en voinut nähdä köyttä -- tähystin turhaan köyttää -- minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä minun piti tehdä? Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen jalan päässä minusta -- minä saatoin nähdä leuat ojennettuina -- pitkät, epäsäännölliset torahampaat -- vahvat, suomuiset raajat, kun ne meloivat vedessä. Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni. Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se sitten pois ja katosi aluksen sivuitse. Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki. Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut ylös. Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei minun olisi pakko. KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU En epäile ollenkaan, että kippari tiesi kaikki minun laivaantulostani. Olivathan miehet itse asiassa nostaneet sellaisen melun, kun krokotiili seurasi minua, että oli mahdotonta joko hänen tai perämiehen olla tietämättä sen syytä. Mutta minut vietiin keulakannelle, enkä kuullut sanaakaan siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Todenteolla oli, niinkuin Brace oli minulle jo ilmoittanut mumistessaan, kippari pikemmin hyvillään asiasta voidessaan petkuttaa kuningas Dingoa, ja kun hän oli huomannut minut itselleen hyödylliseksi, ei hän ollenkaan halunnut, että minä menisin pois. Vain se suuri voitto, jota hän odotti vaihtokaupasta, oli saanut hänet kiusaukseen erota minusta, mutta kun hän vain oli pysynyt kaupassaan ja asianmukaisesti luovuttanut minut, oli hänen omatuntonsa tyydytetty, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut tai pahoillaan siitä, että minä olin osannut takaisin parkkiin. Jollei siis kanoottia tullut peräämme ja vaatinut minua luovutettavaksi, ei minun tarvinnut mennä takaisin Dingo Bingon luo. Vasta sitten kun me olimme päässeet kunnollisesti joelta ja "Pandora" oli levittänyt siipensä tuulessa sekä purjehti avointa merta kohti, tunsin minä mieleni levolliseksi. Monta levotonta katsetta loin minä joelle, kun me soluimme hitaasti sen suuta kohti, ja panin merkille jokaisen tumman esineen sekä jokaisen väreen, joka näkyi sen virrassa. Krokotiili ei saanut minua katselemaan taakseni, vielä kauheampaa hirviötä minä pelkäsin -- pitkää kanottia, jossa oli musta soutajarivi ja kuningas Dingo Bingo perässä. Ajatus, että minut vietäisiin takaisin oli äärimmäisen pelottava. Minua ei enää kohdeltaisi ystävällisesti; päinvastoin rankaisisi pahanilkinen yksinvaltias minua pakoyrityksestäni ja kostaisi puolestaan sen petoksen, jonka olin hänelle tehnyt -- hän saattaisi elämäni mitä suurimmaksi kurjuudeksi. Niin, olisi synkkä paikka joutua takaisin, ja vasta kun "Pandora" oli pyyhältänyt joen suusta ulos -- vasta kun kroomannien vene oli sivuutettu ja me riensimme avaralle merelle, lakkasin minä pelkäämästä. Silloin olin minä vapaa kaikesta levottomuuden aiheesta Dingo Bingon puolelta ja hetkeä myöhemmin olin lakannut ajattelemasta häntä ja hänen raakoja kätyreitään. Niin -- hetkeä myöhemmin -- sillä näyttämöllä oli uusi kuvaelma -- oli näyteltävänä uusi näytelmä, jota minä jouduin katselemaan. Niin pian kuin "Pandora" oli kulkenut joen suulla olevan särkän ohi, näkyi se kutteriin vesilinjasta maston huippuun asti ja samoin näkyi kutteri siihen. Kumpikin alus näki toisensa täydellisesti tai ainakin olisi saattanut nähdä, sillä kuu paistoi niin kirkkaasti, että laivan saattoi erottaa pitkän välimatkan päähän. Mutta kutterin miehet eivät näyttäneet huomaavan orjalaivaa, ennenkuin tämä oli päässyt useita satoja yardeja merelle. Mahdollisesti metsän varjoisa tausta teki sen epäselväksi, tai vahti ehkä oli ollut huoleton. Oli miten tahansa, kului muutamia minuutteja ennenkuin risteilijälle tuli liikettä. Sitten huomattiin liikettä, joka osoitti, että se oli huomannut parkin. Kuultiin rummun pärryttävän hälytystä, ja laivan purjeet irroitettiin nopeudella, joka johtuu kylliksi suuresta miehistön luvusta kun se on yhdistyneenä täydelliseen kuriin. Vaikkakin orjakapteeni oli saavuttanut etua yrityksensä uhkarohkeudella ja ilmestymisensä äkillisyydellä, oli kuitenkin yksi seikka kääntynyt häntä vastaan. Sen tunnin tai parin aikana, jotka olivat kuluneet siitä kun risteilijä oli laskenut ankkuriin, oli tuuli kääntynyt ympäri miltei täyden neljänneksen, ja sen suunta oli nyt melkein yhdensuuntainen rannan kanssa sensijaan että se olisi puhaltanut suoraan maalta. Tietysti oli kokenut kippari huomannut muutoksen jo aikoja sitten -- tarvittiin vain yksi silmäys huomaamaan se -- kutteri itse, joka nyt oli ankkurissa kannen niskapuitten päät rannalle päin osoitti muutoksen, sillä kroomannit olivat ilmoittaneet, että kun se ensin ankkuroi, oli sen keula suoraan maata kohti. Orjakapteeni huomasi karvain mielin tuulensuunnan muutoksen sekä tunsi ennen aavistamatonta pelkoa. Jos tuuli olisi edelleen puhaltanut samalta suunnalta kuin risteilijän tulosta ensi kertaa ilmoitettaessa, tiesi hän, että hän olisi voinut helposti sivuuttaa takaa-ajajansa. Tuuli olisi silloin ollut hänen omalla suunnallaan ja sillä tavoin hänen kiikkerä aluksensa purjehti parhaiten. Kiiruhtamalla kovasti eteenpäin vinosti olevaan suuntaan oli hän laskenut voivansa päästä ohi saaden ehkä vain yhden tai pari tykinlaukausta. Mutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin -- noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen puolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen hänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla siitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä hiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä kutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla puolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua varten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin tuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se olisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka olisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen. Minä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin heidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä olivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun mieltäni kuin heidänkin -- vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan vastakkaisia heidän toiveilleen -- minä rukoilin sydämestäni, että meidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut laidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua asialle. Vaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin laivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky -- minä tunsin sääliä -- syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa. Neekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään, että olivat tukehtua -- heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa olivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja, ehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä rukoilin, että meidät saataisiin kiinni. KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea, että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös, vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet. Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: -- "Me emme pääse sen ohi -- siitä ei ole hyötyä, kautta -- toinen keino on ainoa mahdollisuutemme -- vuorovesi on käsillä -- ei ole mitään vaaraa!" "Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta --, minä menisin mieluummin palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen -- saisi minut kiinni." Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin määräyksiä miehistölle. Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista. Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet orjalaivan omista miehistäkin. Mutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli hulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut syöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin "Pandora" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa, nähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta, ja sen raine osoitti taas maata kohti. Temppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka tietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia päällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen. Risteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen komentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt suunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon merelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea laivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä pois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja selittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt mitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta yrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni oli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen, kun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen kummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja hänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut merimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät nyt parempaan asemaan. Niin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui takaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi perässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä todella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa siitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain, että orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen lähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka heidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta aikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti sotalaivalla lisätäkseen vauhtia. Olen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin sanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä, jonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen pitkän matkaa -- se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä hiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se yhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen kokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän vesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi tehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen syvässä. Takaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia -- toinen laiva seurasi toista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen aikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia perässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää. Tällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä -- sen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan riutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa. Seuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla hetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai sitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille! Tällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan hiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja roistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton! Pitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon reunaa -- hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun taas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua alaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa! Risteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella -- murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä olivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä merelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan päin suunnattuna! NELJÄSKYMMENES LUKU Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille, että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja parkille. Se näki, että toinen oli paennut -- että olisi hyödytöntä seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin "Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian pikku satamaan -- tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana -- missä se olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin määrän, jos hänellä olisi ollut. Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli paisuttava orjalaumojen rivejä -- sen kapteeni rikastuisi -- sen miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä irstailussa -- ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden -- kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella. Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan -- että jotkut avoimesti hyväksyivät ne -- vieläpä olivat jotkut näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia -- pelkkiä valtiollisia verukkeita -- sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman olevan petkutusta -- tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen, olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman -- mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia -- valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit, jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita, ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat, ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut, mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita -- ei ihme, vaikka olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää. "Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa, sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli. Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä -- niin, joka tunti kouristi tuska sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa. Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä. Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla" näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren poikki -- ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän jälkeensä. Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla. Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet itseään jauhoissa. Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän paholaista muistuttavaksi -- kauhea näky, ja joka hetki kouristi sydäntäni murhe sekä tuska. Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä, joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät niitä. NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta. Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden -- ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta. Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen, ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä sattumasta riippuu tarinani jatkuminen. Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse, ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa tuskallisessa eloisuudessa. Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun. Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä -- me olimme tietysti sen tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta. Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli, ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa kauheassa alastomuudessaan -- aivan kuin olisi heitetty kuollut koira -- ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden lävitse. Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun -- toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään tuskaa -- minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän. Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain; olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan, sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut, että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla, luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta, nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin ympärillä tusinoittain -- joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että niille heitettäisiin luu. Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä tuntematta vähintäkään levottomuutta. Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka olen luvannut kuvailla. NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta. Tämä tosiasia muistettakoon. Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai raaka ravistaminen -- tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä tehdäkseen siten. Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä -- mistä syystä, en voinut arvata -- ja käyttäen hyväkseni armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen. Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen -- se oli enimmät ajat pimeä kuin vankila -- aivan tavattomalla loistolla, ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle. Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni, ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle. Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain kaksi miestä -- he olivat ulkomaalaisia -- ja he keskustelivat omalla kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä, vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta, joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle." "Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä --- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?" Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan, joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta. Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin. Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan välillä. Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa. Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen, kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja kauhun tunteita. Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä -- jotkut lyöden tappeja auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä. Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata, mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä veden kanssa. Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn. Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin -- ruuma näet näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti. Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai tulisi sattumaan. Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä -- jokin kauhistava vaara? Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita -- joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita. En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas ruumaan. Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä. Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten. "Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä. "Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!" "Mitä uutisia?" "Vedestä on selvä!" NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU Minuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin se olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja ehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi nähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se ei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan, ennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen kauheasta merkityksestä -- "Vedestä on selvä!" Ollen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te luultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille. Se tarkoitti sitä että kaikki "Pandoralla" oleva raikas vesi oli käytetty -- että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä Atlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston saamiseksi -- että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti pääsisimme maihin -- että polttavan, troopillisen auringon alla, joka paistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi, jotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson yli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä -- lyhyesti sanoen jok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa! Mustain orjien ja valkoisten herrojen -- kiduttajain ja uhrien -- syyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon -- jokaisen "Pandoralla" olevan elävän olennon täytyi kuolla! Tämä siis oli niiden kolmen lyhyen sanan merkitys, jotka merimies niin alakuloisesti mutisi. Ne olivat kauhistavan painavia sanoja, kohtalokkaan ajatuksen sisältävä lause. Sanon, etten alussa tajunnut selvästi sen tiedonannon täyttä merkitystä, jonka olin Bracelta saanut, mutta vain vähäinen harkinta auttoi minut ymmärtämään sen, ja pian minä tulin yhtä huolestuneeksi kuin muutkin ja otin yhtä vakavasti osaa tutkimiseen, joka oli käynnissä. Tutkinta oli käynnissä, ja tähän hommaan oli "Pandoran" miehistö kiintyneenä. Ei ollut vielä selvästi saatu ilmi, että tynnyrit olivat tyhjiä. Itse asiassa eivät ne olleetkaan, eivät puoletkaan niistä, ja jos kysymys olisi yksinkertaisesti ollut siitä, olivatko ne tyhjiä vai täysiä, olisi se voitu ratkaista heti. Enemmän kuin puolet niistä olivat täynnä -- täynnä tappiin asti. Mutta mitä ne olivat täynnä? Tämä oli vakava kysymys. Suolatonta vettä? Ei. Se kauhistava huomio, joka oli tehty, oli se, että niissä oleva vesi oli suolaista, itse asiassa merestä otettua vettä, suolaista kuin suolavesi. Tämä oli todella pelottava huomio, mutta se oli helposti selitettävissä. Tiedettiin alusta asti, että nämä astiat oli täytetty suolaisella vedellä ollakseen painolastina matkalla Englannista. Tarkoitus oli ollut tyhjentää ne kaikki afrikalaiseen jokeen ja panna suolatonta vettä sijaan. Nyt näytti siltä, että tämä oli tehty vain osittain! Oli tarjolla erilaisia selityksiä tästä tuhoisasta laiminlyönnistä. Ei kapteeni eikä perämies ollut valvonut tehtävän suorittamista. Kumpikin oli ollut liiaksi puuhassa kauppaa tehdessään ja mässätessään kuningas Dingo Bingon sekä hänen iloisten toveriensa kanssa -- ja edesvastuuttomat miehet, jotka oli pantu työhön, olivat puolijuovuksissa suorittaessaan sitä -- monien tynnyreiden, joista merivesi oli tyhjennetty huomattiin olevan täytettyjä vain osaksi; myöskin huomattiin, että enemmän kuin puolet toisista tynnyreistä oli jäänyt kokonaan tyhjentämättä! Jotkut miehistöstä esittivät puolustuksekseen, että toiset olivat sanoneet heille näissä jo olevan suolatonta vettä --- ettei hyödyttäisi nähdä vaivaa niistä -- kun taas miehet, joiden nimenomaan sanottiin vakuuttaneeen näin, kielsivät sen nyt jyrkästi. Kuului molemminpuolisia syytöksiä -- valehdeltiin puoleen ja toiseen -- törkeätä kieltä käytettiin runsaasti, ja mitä tuli miesten riitelyyn sekä päällystön huutoon ja noitumiseen, syntyi siitä näytelmä, joka olisi saattanut kilpailla aito irlantilaisen metelin kanssa helvetin seuduilla. Pääasiallinen syy, miksi sellainen rangaistava erehdys oli tehty, oli ollut risteilijän ilmestyminen -- tämän syyn tiesivät kaikki miehet. Risteilijä oli tavannut heidät työssään ja lopettanut sen äkkiä. Jollei se olisi saapunut, on kylläkin luultavaa, että miehet -- olivatpa kuinka laiskoja ja juopuneita tahansa -- olisivat saattaneet työnsä loppuun ja varustaneet kylliksi vettä matkaa varten. Mutta sotalaivan äkillinen ilmestyminen oli vienyt heidän päästään kaikki ajatukset vesitynnyreistä, ja he olivat ajatelleet vain "lastin" laivaamista sekä joelta poispääsemistä niin pian kuin mahdollista. Todellisuudessa oli kippari se mies, joka oli vastuussa koko onnettomuudesta. Hän ei ollut myöntänyt aikaa tynnyrien täyttämisen loppuunsuorittamiseksi, ja itse asiassa jos hän olisi tehnyt siten, ei hän olisi milloinkaan nostanut purjeita, vaan olisi varmaan menettänyt sekä parkkinsa että lastinsa joella. On aivan luultavaa, ettei hän ollut ollenkaan ajatellut pulman toista puolta; niin, on varma, ettei hän ollut tehnyt sitä -- muuten olisi hän jo aikoja sitten huomannut varastonsa vähyyden ja ryhtynyt joihinkin keinoihin korjatakseen asian. Ei ollut käytetty mitään keinoja joko lisäveden hankkimiseksi tai sen säästeliäästi käyttämiseksi, mikä oli jäljellä. Ei miehistö eikä lasti ollut ollut annosten varassa matkan alusta asti; vettä oli jaettu kaikille yhtä vapaasti ja tuhlaavasti kuin jos valtameri itse olisi ollut makeavesinen järvi. Minä pidin tutkimista silmällä tuntien tuskallisia aavistuksia. Minä odotin tulosta niin kärsivällisesti kuin saatoin. Tieto annettiin vihdoin koko miehistön läsnäollessa. Se vaikutti heihin kaikkiin kuten sähköisku. Laivassa oli vain kaksi tynnyriä, joissa oli suolatonta vettä, ja ne olivat ainoastaan puoliksi täynnä! NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU Niin -- kaksi puolta tynnyriä tai yksi täysinäinen -- kaikkiaan noin sata gallonia suolatonta vettä riittämään neljäkymmentä valkoista miestä käsittävälle miehistölle ja viisisataa neekeriä käsittävälle lastille, riittämään heille viikoiksi! Siinä ei olisi yhdenkään päivän annosta kaikille -- tosiaan paljon vähemmän -- siitä tuskin riittäisi yksi kulaus heille jokaiselle! Olen sanonut, että ilmoitus jäljellä olevan veden määrästä vaikutti miehistöön hyvin silmiinpistävästi. Tähän asti he olivat olleet synkän levottomuuden tilassa -- he eivät vielä olleet ilman toivoa, että niiden monien tynnyreiden joukossa, joiden paino osoitti niiden olevan täynnä, olisi suolatonta vettä. Nyt oli kaikki tutkittu huolellisesti. Jokainen tappi oli irroitettu ja sisällystä maistettu, mutta joka kerran oli pettymys tuloksena. Niistä ei löytynyt mitään muuta kuin meren katkeraa suolavettä. Jokaista tynnyriä olivat useat miehistöstä tutkineet ja koetelleet -- epäilys ja levottomuus olivat lopussa. Nyt oli totuus saavutettu -- sen tiesivät kaikki varmasti -- ja tuloksena oli yleinen epätoivon puuska. Raivo myöskin tuli ilmi esteettömästi. Jotkut, jotka pitivät itseään viattomina tämän pulman aikaansaamiseen, syyttelivät ja pitivät vikapäinä niitä, jotka olivat asiasta vastuussa, ja muutamat olivat kyllin rohkeita syyttääkseen julkisesti kapteenia ja perämiestä laiminlyönnistä. Kapinallista puhetta kuului esteettömästi, uhkauksia lausuttiin ääneen, ja hetkeksi näytti kaikki kuri kadonneen laivasta. Kun oli kulutettu pitkä aika myrskyisessä sanasodassa ja runsaassa vannomisten ja uhkausten vaihtamisessa, loppui vihainen äänensävy, ja kaikki asianomaiset rupesivat noudattamaan rauhallisempaa käyttäytymistapaa toisiaan kohtaan. Yhteinen vaara teki miehet jälleen ystäviksi tai ainakin lopetti heidän hyödyttömän vihamielisyytensä ja lopulta jokainen tyyntyi maltillisemmalle mielelle sekä rupesi tekemään ehdotuksia tai kuuntelemaan toisten ehdotuksia siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin sellaisissa olosuhteissa. Tietysti oli ensimmäinen ajatus, että vesi jaettaisiin tästä lähtien, mutta kysymyksenä oli, kuinka paljon sitä annettaisiin kerrallaan ja kuinka usein annoksia jaettaisiin. Tämä vaati tarkkojen laskelmien tekemistä, ja nämä laskelmat kiinnittivät mitä suurimmassa määrässä kaikkien mieliä. Jos päivittäin annettaisiin liian suuri määrä, olisi varasto lopussa, ennenkuin apu olisi lähellä, ja heidän täytyisi kuolla kaikesta huolimatta. Kuinka kauan kestäisi sata gallonia ja minkä perusteen mukaan he käyttäisivät vettä? Nämä olivat kaksi tärkeätä kysymystä. Nämä laskelmat olivat kylläkin helppoja. Miehistön lukumäärä oli juuri neljäkymmentä -- päälliköt mukaan otettuina -- jälkimmäisille oli nyt pantava yhtäläiset annokset kuin muillekin, sillä tässä vaaran huippukohdassa oli "Pandoran" hallitus äkkiä omaksunut tasavallan muodon. Sekä kapteeni että perämies olivat menettäneet arvovaltansa ja tästä lähtien oli kaikkea hoidettava tasavaltaisen järjestelmän mukaan -- kullekin piti antaa osansa samalla lailla. Miehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli saatettiin todeta, noin sata gallonia. Ottaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään huonot -- siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät laskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja puoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti -- siitä tulisi puoli tuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat tulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä ja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka he eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää olisivat kuluneet -- jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät heitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä pidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät elossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden vaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa ollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he rupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut -- kun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä tuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja tuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat, että he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta, kunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin. Mitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet suunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin -- tietysti lukuun ottamatta sotalaivaa -- olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä sen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat he sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä sillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan, että he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi muuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi. Sellaiset olivat "Pandoran" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän päätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava puoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este pidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi -- aina yhteen lasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi. NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä! On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti "Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille. Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan -- sille olisi naurettu aivan mielettömästi. Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni inhoittavaa kevytmielisyyttä: "Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!" "Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille? Heille ei ole yhtään vettä -- se on varma." "No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä ne yli laidan!" "Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti miellyttävän, "se on paras suunnitelma -- ei voi tehdä paremmin kuin tehdä niistä selvää." "_Pe Gar_!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri uppoaminen -- suuri läiskähdys veteen -- _sacr-r-r-é_!" En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on totta! Mutta he olivat vakavissaan -- minä tiesin, että he olivat -- ja minä odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty ja että neekerit oli viskattava mereen! Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa! Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa. Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko aikana sanaakaan inhimillisyydestä. Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä (meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa. Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä -- he saattoivat sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet -- sillä he muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta! Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe. Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja -- ei tarverahaa -- ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes osa neekereitä elävinä -- edes yksi viidestä (sata koko määrästä) olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla antelias kaikille miehille. Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat; ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä. Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla heitä uhattiin. Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi; saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli joutunut. Voi, voi! He saisivat pian tietää sen -- liian pian. Pian he tunsivat janon tuskaa -- pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset. Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä, sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset -- toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin -- sillä kielellä, joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla -- portugalinkielellä -- toistaen sanaa: "_Agoa -- agoa_!" NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa -- yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä -- sitä useimmat heistä jo tunsivat -- siihen äärimmäiseen tuskaan ja kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään -- kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään! Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa. Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon kauhistavampi osa oli heille varattu -- osa josta kertominen minua melkein värisyttää. Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen -- "agoa! agoa" -- yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia, jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat, että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa puolelta -- he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän pyynnöistään -- tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä kaikuivat kauas yli vesien! Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä! Sekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia olentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan vahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden, jotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä. Muuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin "Pandoran" miehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan oli tullut täydellinen tyven. Auringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys, oli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa, ja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin kuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen osaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat "hevosleveysasteiden" nimellä, koska siellä espanjalaisten seikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen, ja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen erotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta nimityksestä, vaikka muitakin on esitetty. "Hevos-leveysasteille" oli siis "Pandora" ehtinyt, ja täydellinen tyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan kärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille uuden levottomuuden aiheena. Kun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri se, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät kauhistuneet. Sen vallitessa -- vaikka tuuli olisikin heitä vastaan -- saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet muuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen päiviään ja tuntejaan -- kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa kuin kaikki muu -- niukkaa vesivarastoaan. Jokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat kaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki ja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin lukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä näkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita sanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja kolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi sellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä ajanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut ihme, että he olivat uudestaan peloissaan. Kun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla ei ollut pilveäkään -- meressä ei värettäkään. Tällöin aurinko paistoi viimeisen kerran "Pandoralle" -- kun aamu tuli, oli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä -- ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena! NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui? Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä palaan siihen nyt. Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot painostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen poven yli. Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He kuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin janostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun? Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä. Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet? Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut. Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli hänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian hankkisivat hänelle rahaa. Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen! Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan peräosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä --- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat, eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin ympärillä! Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään armeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla. Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä hiljaisuudessa. Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden kurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma, sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla. Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa. He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi --- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli...!" Laiva oli tulessa! NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU Tämän huudon kuullessaan kaikki miehet juoksivat laivan peräpuolta kohti. Minä juoksin muiden mukana. Ehtiessämme peräkannelle huomasimme me mustan kokin, "Lumipallon", kapteenin ja perämiehen käsissä, ja he löivät häntä paksuilla köysillä saattaen hänet huutamaan täysin kurkuin. Kumpikin oli kiihtynyt ja vihoissaan noituen kovalla äänellä antaessaan iskujaan, ja miehen selkä osoitti jo heidän kostonsa ankaruuden. Jotkut merimiehistä ollen yhä levottomia kuulemastaan "tuli"-huudosta vaativat selitystä, joka annettiinkin heti. "Lumipallo" oli mennyt alas varastohuoneeseen isonkajuutan alle aikoen laskea paloviinaa suuresta, tätä ainetta sisältävästä tynnyristä, jota pidettiin siellä. Varastohuoneeseen pääsi vain pienestä luukusta itse kajuutan lattiassa, ja kun paikka oli väliseinällä erotettu muusta ruumasta, oli se tietysti aivan pimeä. Tästä syystä kokilla oli ollut mukanaan sytytetty kynttilä, niinkuin hänellä oli aina tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Ei tullut täydelleen selville, miten hän oli menetellyt kömpelösti, sillä neekeri samoinkuin useimmat "Pandoran" miehet olivat aina veden suhteen tehdyn huomion jälkeen yhtä mittaa puolijuopuneessa tilassa. Tälläkin hetkellä sekä perämies että kapteeni olivat ilmeisesti miltei juovuksissa ja antoivat vain puoliksi sattuvia vastauksia miesten kiihkeisiin kysymyksiin, miesten, jotka yhä olivat levottomia "tuli"-huudosta, mikä oli saanut heidät tulemaan laivan perään. "Lumipallo" selitti tapauksen itse jälkeenpäin. Näytti siltä, että viinatynnyrissä ei ollut tavanmukaista tulppaa eli sulkuhanaa, ja että kokilla oli tapana laskea nestettä tapinreiän läpi tavallisen ammennusastian avulla. Tavalla tai toisella -- tietysti juopuneen neekerin huolimattomuuden takia -- palava kynttilä oli luiskahtanut hänen sormistaan ja pudonnut suoraan tapinreikään. Viina oli salaman nopeudella syttynyt tuleen, ja tulta, savua, sekä liekkejä tulvi lävestä ilmoille. Alussa päätti kokki rangaistusta peläten olla tekemättä hälytystä ja hankki itselleen kannelle tultuaan ämpärin vettä niin nopeasti kuin saattoi. Hän palasi tämä mukanaan ja valoi veden tynnyriin koettaen sillä tavoin tukahuttaa liekkejä. Se kaikki ei hyödyttänyt mitään -- sininen liekki kiemurteli ylöspäin niinkuin ennenkin, tullen joka hetki voimakkaammaksi, kun paloviina itse kävi kuumemmaksi ja yhä suurempi määrä sitä joutui tulen valtaan. Näytti siltä, että kokki oli tehnyt useita matkoja edestakaisin varastohuoneesta kannelle, ennenkuin tunnusti, mitä oli sattunut, tai varoitti ketään vaarasta, johon alus oli joutunut. Lopulta kuitenkin hänen taaja edestakaisin kulkemisensa vesiämpäri mukanaan herätti perämiehen huomiota, ja silloin havaittiin, että paloviina oli tulessa, sillä nyt oli neekerin pakko tunnustaa totuus. Sitten nostettiin huuto tulesta, mikä oli kutsunut miehistön pois pirullisesta aikomuksestaan. Kapteenin ja hänen perämiehensä käytöksestä olisi voinut otaksua, että tuli oli sammutettu, ja jonkun aikaa uskottiinkin että asia oli siten. Varmaankin he olivat nähneet, että tuli oli sammunut, ennenkuin rupesivat muokkaamaan syyllistä niinkuin tekivät? Sellainen olisi ollut luonnollinen johtopäätös, ja siten jokainen arvosteli asiaa. Pian kävi selville, että he arvostelivat väärin. Molemmat päällysmiehet olivat puolihulluja juoman ja raivon vaikutuksesta ja he olivat käyneet neekerin kimppuun koettamatta saada tulta talttumaan, sekä purkivat kiukkuaan iskuihin, neekerin ulvomistaan ulvoessa täyttä kurkkua sekä yhdistäessä armon huutoihinsa pelästyttävämmän huudon "tuli!" Tämä se oli niin äkkiä saanut miehistön levottomaksi. Oliko tuli sammunut? Vai paloiko se yhä? Nämä kysymykset kulkivat suusta suuhun nopeasti ja levottomasti lausuttuina. Niin pian kuin oli päästy selville, missä asia oli tapahtunut, syöstiin kajuuttaan -- miehet tunkeutuivat yhdessä sisäänkäytävästä ja astuivat toistensa kantapäille innoissaan, jota he osoittivat tullakseen selville totuudesta sekä päästäkseen kauheasta epätietoisuudesta. Laivalla ei näet tapahdu mitään onnettomuutta, jota pelättäisiin niin paljon kuin tulta. "Pandoran" miehistön epätietoisuutta ei kestänyt kauan. Se tuli varmuudeksi -- varmuudeksi, ettei tuli ollut vielä sammutettu! Tullessaan kajuuttaan näkivät he sen yhdellä silmäyksellä. Sakeata rikkipitoista savua nousi avoimesta luukusta, ja kajuutta oli jo täynnä sitä. Täytyi olla tulta saamaan aikaan sellaista savua, ja tulta, joka yhä oli vireillä sekä toimessa, sillä se ei ollut semmoisen tulen savua, joka oli äskettäin sammutettu! Ei, se oli yhä vireillä -- yhä palamassa -- -- yhä leviämässä ja kasvamassa! Tämä kävi kaikille selväksi heti kun he astuivat kajuuttaan ja näkivät savun tulvivan luukusta. Mutta jos jonkun mielessä vielä oli epäilystä, hälveni se pian, sillä tuolla hetkellä kuultiin kova räjähdys alhaalta varastohuoneesta -- aivan kuin luodittoman ammuksen laukaisu tai höyrykattilan räjähdys -- ja miltei yhtä aikaa pamauksen kanssa syöksyi luukusta ylös paksu höyryvirta johon oli sekoittuneena sinisiä liekkejä. NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan, rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen -- tämän halkaisi kaasu, jonka tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen ulottuvilla oleva palava esine -- ja niitä oli paljon -- syttyisi pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen ja palaisivat nopeasti sekä helposti -- etenkin pikitynnyri, jonka kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien keskellä on tynnyri ruutia. Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina. He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi. Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta -- ämpärillinen ämpärillisen jälkeen -- mutta ilmeisesti ilman toivottua vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan siitä ei ollut sammuttamaan niitä. Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen -- yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä kukaan ajatellut tehdä siten. Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi. Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin. Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle, olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa olevat. Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut hyötyä sen kaatamisesta muualle. Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä, jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka "Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi ainoa hyve, rohkeus -- vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta. He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä. Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla. Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi, joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi jäänyt lattialle. Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen alhaalta. Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta, että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi alakuloisuuteen ja epätoivoon. Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen -- että heidän ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja vesi lakkasi vuotamasta. Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta, vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa loistossaan. Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus -- viimeinen epätoivon huuto: "Veneisiin, veneisiin!" VIIDESKYMMENES LUKU "Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi" ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko miehistön -- itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen. Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä. Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla, ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä. Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä oli joitakin esineitä -- kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia -- jo veneen pohjalla, mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen. Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka olivat laskeneet veneen alas -- nyt minä näin, että heitä oli vain kuusi -- menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen. Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen, joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa, ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä aikaa että kaikkien miesten apua. Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli kuulunut huuto: "Veneisiin!" Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat, että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti, ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä. Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi! Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden piti tulla siihen. Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään. Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu. Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan -- joko huutaa tai juosta takaisin -- oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja päästänyt veneen irti! He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se tulisi liian täyteen. Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen. Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin huomannut veneen pohjalla. Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä. Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta. Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin, ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä: "Ohoi, siellä! -- Sinä, poika, Ville! -- Sano heille, että pitävät varansa -- hik -- laskiessaan vesille isonveneen -- varansa, kuuletko. -- Olkoot he nopeita työssään -- nop -- hik -- sillä -- hik -- siellä on tynnyri ruu -- hik -- ruutia laivassa!" VIIDESKYMMENESYHDES LUKU Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn. "Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan, että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen. Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin, olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella, ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi. Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän ilmaan -- jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille -- mutta he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen. Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni nopeasti poispäin. Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian myöhäistä -- vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat liian vakavia leikinlaskuun -- hänellekin, vaikka hän oli tunteeton paholainen. Ei, hän oli sanonut vain totuuden -- yksinkertaisen totuuden. Ei ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia! Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei -- se ei ollut luultavaa -- ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä. Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä lähellä -- kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin! Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle. Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!" Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä nyt läksin hakemaan. Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus. Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa pamausta -- tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin; kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä tuskallinen levottomuus! Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta. Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita -- vähän leipää ja vettä;-- sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin. Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen. Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle -- vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli. Kuultiin kova räiskähdys -- ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki. Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran tulvivan veneeseen. Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin, kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois. He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua ylös. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt meren pohjaan. "Lautta, lautta!" VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU "Lautta, lautta!" Tämä huuto kaikui nyt pitkin kansia, samalla kun miesten nähtiin kiireisesti tarttuvan pyöröpuihin, köysiin ja kirveisiin. Mutta silloin kuului toinen huuto ja kiukkuisempi. Se oli lähtöisin niiltä muutamilta, jotka olivat syöksyneet peräkeulaa kohti toivoen valtaavansa kapteenin veneen, ja joiden pettymys, huomatessaan sen olevan tiessään, purkautui vannomisiin ja koston huutoihin. Heidän ei tarvinnut mennä palavan kajuutan taakse huomatakseen asian. Vene näkyi peräkannen yli -- näkyi selvästi kirkkaassa kuuvalossa monen kaapelinmitan päässä parkista, kun sitä soudettiin nopeasti poispäin. Veneessä oli kuusi haahmoa -- vain kuusi -- ja miehet tiesivät heti, että ne olivat kapteeni, perämies sekä heidän neljä suosikkiaan. Ei vaadittu mitään selitystä. Veneessäolijoiden käyttäytyminen puhui itse puolestaan. He olivat jättäneet toverinsa hädän hetkellä -- hiipineet alhaisella tavalla pois. "Vene hoi, vene hoi!" huudettiin lähtevän veneen jälkeen, mutta tuloksetta. Veneessä-olijat eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota huutoon, vaan näyttivät vain soutavan nopeammin pois. He näyttivät pelkäävän, että isovene ajaisi takaa ja saavuttaisi heidät, ja syystä he saattoivatkin pelätä sitä, sillä jos petetyt miehet olisivat päässeet käsiksi entisiin päällikköihinsä tällä hetkellä, olisivat he osoittaneet näille hyvin niukasti armoa. Mitä pakeneviin tulee, soutivat he ilmeisesti kaikin voiminsa -- ikään kuin he eivät olisi halunneet päästä ainoastaan vanhojen toverustensa kuuluvista, vaan kokonaan näkyvistäkin. Luultavasti olivat sekä kapteenin että perämiehen korvat kovasti varuillaan, ja silmät myöskin, sillä vaikka kummankin sydämet olivat tunteettomia, oli niihin kuitenkin varmaan koskenut aavistus siitä kauheasta onnettomuudesta, jota kumpikin varmasti odotti. He ehkä toivoivat hetken ajan, että heiltä olisi riistetty näköjä kuulo. Kuten olen sanonut, kuului kantta pitkin koston huuto. Jotkut, jotka vain hetkeä aikaisemmin olivat hiipineet laivan peräpuoleen samanlaisessa tarkoituksessa, syyttivät nyt äänekkäästi päälliköitään heidän pelkurimaisesta käytöksestään, ja kahden intohimoisen tunteen, pettymyksen sekä raivon kannustamina he huusivat miesten jälkeen mitä herjaavimpia nimityksiä ja katkerimpia uhkauksia. Mutta pieni vene oli tähän mennessä kaukana vesillä, ja pikaisen toiminnan välttämättömyys kutsui miehet pian pois näistä turhista mielenosoituksista. Kaikki miehet kävivät vakavasti työhön käsiksi lautan laittamiseksi. Se taitavuus ja nopeus, jolla merimiehet voivat rakentaa lautan, olisi melkein uskomatonta maalla eläjälle, joka ei ole koskaan nähnyt sitä tehtävän. Asia ei johdu pelkästään miesten välillä vallitsevasta yhteisymmärryksestä tai järjestyksestä, vaikka se näistäkin riippuu. Ei kuitenkaan paljon, sillä hyvin harjoitetut sotilaat ovat yhtä kömpelöitä sellaisessa työssä kuin maatyöläisetkin. Vaikka lautan pääasiallisena aineena onkin puu, sitoo merimies köydellään puukappaleet yhteen paljon nopeammin kuin kirvesmies vasarallaan ja nauloillaan, ja sitoo sen paljon tukevammin ja varmemmin. Köysi on merimiehen oma ase, ja sen käyttämisen hän ymmärtää paremmin kuin kaikki muut. Hän tietää yhdellä silmäyksellä tai kosketuksella, onko se tarkoitukseensa soveltuva -- onko se liian pitkä tai liian lyhyt, liian pehmeä tai liian kankea -- venyykö, katkeaako vai pitääkö se lujasti. Hän tietää aivan kuin vaistosta, minkälaista solmua on käytettävä tähän paikkaan, minkälaista tuohon -- "kääresolmuako", "keulanuorasolmua", "timanttia" vai "päätesolmua" -- "tiukkaa solmua", "ankkurisolmua" vai "kissan käpälää" -- kaikki nämä punomis- ja köysien koettamistavat sekä monet muut lisäksi ovat salaisuuksia, jotka vain merimies tuntee. Ja vain hän voi nopeasti katkaista maston tai irroittaa pyöröpuun köysistöstään sekä saada ne mereen viivytyksettä. Maallaeläjän apu olisi vähäiseksi hyödyksi tämänlaisissa toimissa. Miehet ryhtyivät työhön kuin mehiläiset -- joka ainoa kolmestakymmenestäneljästä. Jotkut käsittelivät sahoja ja kirveitä -- jotkut kuljettivat vararaakoja sekä pyöröpuita, jotkut kävivät veitsellään juoksevien köysien kimppuun sekä hankkivat siten nuoria. Kaikki olivat yhtäläisesti toimessa -- kaikkien mieltä kiinnitti tulos yhtäläisesti. Muutamissa minuuteissa tuli päämasto ryskyen alas ja kaatui partaan yli sekä murskasi parraspuut alleen ikään kuin ne olisivat olleet kaisloista kudottuja. Muutama minuutti vielä, ja sen köysistö oli kaikki leikattu irti -- sekä juoksevat että kiinteät köydet -- sen vantit ja harusköydet -- jalusnuorat, ohjasköydet ja nokkaköydet. Suuri masto, johon raa'at olivat vielä kiinnitettyinä, oli pian vedessä laivahylyn sivulla -- "Pandoraa" saattoi nyt sanoa hylyksi -- ja tämä tuli raakoineen perustaksi, jonka päälle lautta rakennettiin kiireesti. Varapyöröpuut ja raa'at, kahvelit ja puomit levitettiin päälle ja sidottiin lujasti kiinni. Sen tekivät miehet, jotka olivat laskeutuneet veteen ja jotka tapasivat nyt jalansijan suurella uivalla hirsipaljoudella. Tyhjiin tynnyreihin lyötiin tappi suulle ja ne viskattiin mereen. Tynnyrit lisäsivät melkoisesti rakenteen turvallisuutta sekä sen kykyä kannattaa raskaampia kuormia. Purjeitakin viskattiin irrallisina koko laitoksen yli ja sitten kaikista viimeiseksi laivakorppuja sekä vettä -- kumpaakin niin paljon kuin voitiin löytää keskellä sekasortoa. Vihdoin arveltiin lautan olevan täydellisen. Ei varmaan ollut kulunut enempää viittätoista minuuttia isonveneen uppoamisesta, kun ilmoitettiin se ilahduttava tosiasia, että lautta oli valmis! VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU Mutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun mieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti tunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni pohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että lautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi. On kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin hitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus viipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla, muiden esineiden peitossa -- esimerkiksi laatikoitten ja paalujen -- eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että ruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi viskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova kuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä syystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit eivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi onnettomuus viipyi? Vai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä kajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei kippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut selitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut mitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan. Mitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin tarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin soveltumatonta? Entäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi, vaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi? Oli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten kahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa. Aina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet olleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia oli kohdeltu halveksien -- heidän määräyksensä olivat useimmissa tapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli kumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli sattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat vihamielisyyttä ja halusivat kostaa -- luonnollista heidän tapaisilleen miehille -- ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut taakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia? Vaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta, oli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain sopusoinnussa miehen luonteen kanssa. Aloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli taas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi luultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa pilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata, minne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään sen pois tulen saatavilta. Nämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin suoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen ilmaista salaisuuteni. Löysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli kirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen siten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen liikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten kapteenin lähtöpuheen. Näin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen mies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet seisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena. "Oletko varma, että hän sanoi niin -- varma asiastasi, Vilho?" "Aivan varma -- juuri niin olivat hänen sanansa." "Tynnyri ruutia laivassa!" "Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän teki sen ehkä suuttumuksesta -- pelottaakseen meitä?" "Ei, ei, poika, se on totta -- menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole. Ruuti -- luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas Dingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki tynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti sen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma. Nyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme! Armias taivas! -- Me olemme hukassa, poika -- me olemme hukassa!" Hetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli lopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis ollut pilaa -- kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa -- varastettu tynnyri -- ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt uhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon! Brace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka minä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan ratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin. Mutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja näytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa. Mutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen keulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä. Ei yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut ketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat keskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja köysiä taklauksesta. Brace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt ohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo. Siinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin sinne ja seisahduin hänen sivulleen. "Ei sanaakaan, poika -- ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä ei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen, lopettavat he työn -- jok'ikinen -- ja sitten täytyy meidän kaikkien joko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä vielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho! Mutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos voimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat mahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä kauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle! Nämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin köysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi -- noin -- katkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat -- sillä tavoin -- nopeasti, poika, nopeasti!" Tällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen mukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat kummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli maalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla kirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka minä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen. Kiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski senkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin survotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet jotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret irtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen, kelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla. Huomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät molemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun, ja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua seuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että iso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että miehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin vain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä. Ei -- ei viimeinen -- kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä -- viisisataa inhimillistä olentoa "Pandoralla"! Ja vaikka he olivat ihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä -- henki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille. Kauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi -- näky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä suoniini ja puistatusta vartalooni. VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen? Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi ollut vaikea sanoa sitä -- vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet hulluiksi -- mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä oli ollut sellainen koko päivän. Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä -- joskus pyytävinä, mutta useammin raivoisina ja uhkaavina. Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään, yhtämittaiseen epätoivon muminaan. On luultavaa, että tähän asti -- hetkeen, jolloin lautta oli valmis -- he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa olleet muuttuneet. Se oli yhä _agoa! agoa!_ -- vettä! vettä! Tämä ynnä ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet, jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin mielenosoituksiin. On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti -- ainakaan eivät pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä. Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa, eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki, tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden, eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan katsonut sen ansaitsevan vaivaa! He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein -- heillä saattoi olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton liikkuminen -- kannelta kuullut äänet -- jalkojen kiireinen töminä ja merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata tämän -- kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin muusta syystä johtunutta pelkoa. Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden tavoista -- "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet -- eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat, saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi -- koskei ollut tuulta eikä myrskyä -- ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti -- että vaara piili laivassa. Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty, etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa. Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi -- sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi -- sitten uusi ja uusi, kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle ilmaan. Kirkkaampi valo himmensi kuun -- koko alus oli keltaisessa valossa, ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle. Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa -- tuli, joka oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä luukkujen ristikon läpi. Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä -- niiden valo, ja sihisevä sekä räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan luonteen. Silloin nousi huuto -- villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman sisimmästä -- tuon onnettoman joukon sydämistä -- huuto, joka muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa -- ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen hetkeensä asti. Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, -- kauheita äänet, jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä, vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla varustetusta luukusta -- tuli kulki nopeasti eteenpäin -- sen inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan -- oi, mikä kauhea näky! En voinut kestää sitä -- en olisi voinut kestää sitä unessakaan -- se oli liian paljon ihmissilmille -- liian paljon ihmisen sydämelle. Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla. Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle -- lyödä säleet poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran -- olin unohtanut ruudin olemassaolon -- mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni sellaista hirveätä polttouhria --- sellaista ihmisolentojen tukuttaista polttamista! "Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva valintavapaus kuolemaansa nähden -- he saavat valita palamisen ja hukkumisen välillä -- jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää." Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani. Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin iloissani hänen vastauksestaan. "Hyvä on, Vilho! Hyvä työ -- tee niin! Tee niin -- päästä heidät vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin -- vaikkakin liian myöhään -- kiiruhda, poika -- pidä varasi!" Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas -- itse asiassa tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät. Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella voimallani ja taidollani, millä kykenin. Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois. En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin taas keulan yli. Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota, työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli! En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin, ja toverini otti minut vastaan syliinsä. VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU Lyhyen poissaoloni aikana ei Brace ollut jäänyt toimettomaksi. Hän oli liittänyt pienen lauttansa lujaksi -- sitonut sen hirret yhteen -- ja nyt se kantoi meidät kummankin vajoamatta edes veden alle. Kaksi pyöröpuuta, keulatanko ja puolet karankoraa'asta oli pantu yhdensuuntaisesti toistensa viereen, ja näitä vastaan olivat poikittain ne leveät laudankappaleet, joihin oli suurilla kirjaimilla merkittynä kovaonnisen parkin nimi. Siinä oli useita muitakin puukappaleita, yksi tai pari sauvointa sekä airo, jonka Brace oli siepannut hiipiessään kokkaa kohti, ja kaiken päällä oli palanen purjekangasta eli tervavaatetta. Kokonaisuudessaan oli siinä juuri kahdelle kylliksi iso lautta sekä tarpeeksi turvallinen tyynellä ilmalla, mutta vihurin tai vahvan tuulenkin puhaltaessa olisi sellainen rakenne joutunut heti veden valtaan. Mutta toverillani ei ollut aikomuksena lähteä merelle sellaisella aluksella. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että hän saisi sen valmiiksi, ennenkuin suuri lautta voitaisiin saada viimeistellyksi, ja pääsisi siten pikemmin pakoon ruudin vaarallisesta läheisyydestä. Ja vaikka häneltä olisi mennyt aivan yhtä pitkä aika sen valmistamiseen, oli meillä kuitenkin suurempi turvallisuuden mahdollisuus, kun olimme niin kaukana aluksen etupäässä. Jos ruuti olisi räjähtänyt, olisi ollut mahdollisuus, ettemme olisi pirstoutuneet palasiksi. Aluksen peräpää olisi murskautunut palasiksi, ja muu osa olisi tietysti pian uponnut mutta kuitenkin oli useita mahdollisuuksia meidän eduksemme, kun pysyttelimme kokan puolella. Näitä seikkoja silmälläpitäen oli merimies kiirehtinyt pois keskilaivasta ja ruvennut tekemään lauttaansa keulassa. Lautta oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi turvapaikaksi -- jotta pääsisimme mahdollisimman pian vaaran piirin ulkopuolelle, ja jos miesten onnistuisi saada valmiiksi suurempi laitoksensa, sopisi meidän lauttamme tuoda jälkeenpäin sen sivulle sekä liittää siihen. Suuri lautta oli valmis yhtä pian kuin meidänkin, ja kaikki miehet olivat menneet siihen. Kun minä palasin kannelle lyödäkseni luukun auki, en minä nähnyt yhtään sielua "Pandoran" miehistöstä. He olivat kaikki lähteneet pois laivasta ja lähteneet lautalle. Kannelta en minä voinut nähdä heitä enkä lauttaa, koska tämä oli vielä aivan parkin laidan alla. Niin pian kuin olin päässyt kunnollisesti alas, lykkäsi toverini lautan menemään, ja seuraavalla hetkellä tuli suuri lautta näkyviimme. Sekä se että siinä olijat näkyivät yhtä selvästi kuin jos olisi ollut päivänvalo, sillä palava alus ei ollut enää liekkien ja savun yhdistys. Koko sen peräkansi peräparraspuulta pääluukkuun asti oli kirkkaan liekin verhoama, joka valaisi merenpinnan mailien välimatkan päähän. Tässä valossa huomasimme me lautan ja miehet, jotka seisoivat tai kyyristelivät siinä. He olivat menneet kymmenen tai kahdentoista yardin päähän laivan sivulta ollakseen liekeistä irti. Oli toinenkin syy, joka sai heidät menemään jonkun matkan päähän, ja se oli pelko, että laivassa olisi ruutia. Vaikka tämän asian suhteen ei ollut annettu mitään varsinaista varoitusta, epäiltiin asiaa kuitenkin, eivätkä miehet olleet siinä suhteessa levollisia. Oli muitakin miehiä paitsi Brace, jotka tiesivät jotakin tai olivat kuulleet jotakin varastetusta nassakasta, mutta kun he eivät olleet varmoja asiasta, eivät he mielellään tuoneet epäluulojaan muiden tietoon. Laivassa saattoi olla vielä ruutia, ja sentakia olivat kaikki miehet hypänneet lautalle tuntien helpotusta sekä vieneet aluksensa pois sellaisen vaarallisen mahdollisuuden ulottuvilta. Epäilemättä oli tämä epäilys ruudin suhteen saanut heidät kaikki ponnistelemaan niin uutterasti työssä. Mikäli oli vaaraa tulesta, olisivat he ehkä olleet laivassa jonkun aikaa kauemmin, sillä olisi kulunut vielä monta minuuttia, ennenkuin palo olisi ulottunut kauemmaksi ja vallannut koko aluksen. Miehet eivät olleet viipyneet laivassa hetkeäkään kauemmin kuin heidän tarvitsi päättääkseen välttämättömät työt, ja kun he olivat vesillä, näkyivät he työskentelevän niin kiihkeästi kuin suinkin saadakseen lautan merelle, ikäänkuin he olisivat pelänneet kosketusta parkin kanssa jostakin muusta syystä kuin tulen vaaran takia. Näin olikin todellisuudessa asianlaita, sillä nyt kun lautta oli onnellisesti vesillä, kuultiin niiden, jotka epäilivät laivassa olevan ruutia, ilmaisevan julkisesti epäilyksensä, ja kaikki katselivat paloa odottavin silmin -- odottaen joka hetki kuulevansa räjähdyksen! Juuri tällä hetkellä Brace ja minä kulkiessamme alihangan puoleisen kaulan ympäri tulimme miehistön näkyviin, ja epäröimättä hetkeäkään, toverini käytellen airoa ja minä tehden sauvoimella, minkä voin, me panimme pienen lautan liikkeelle ohjaten sitä niin hyvin kuin saatoimme toista kohti, jonka tasalle luulimme voivamme tulla muutamissa sekunneissa. Tässä asiassa me kuitenkin petyimme. Juuri silloin me huomasimme lautalla olevien miesten joukossa omituista liikettä, kun he seisottuaan muutamia sekunteja hämmästystä osoittavissa asennoissa sekä äänillään ja eleillään vahvistaen tätä vaikutelmaa näkyivät nopeasti uudistavan ponnistuksensa päästäkseen yhä kauemmaksi laivahylystä, eikä vain nopeasti, vaan tavalla, joka ilmaisi jonkin määrän kauhua! Mitä saattoi tämä tarkoittaa? Varmaankaan eivät liekit ulottuisi heihin nyt. Varmaankin he olivat kaiken, ruudin räjähtämisestä johtuvan vaaran ulkopuolella -- vaikka ruutia olisi ollut sata tynnyriä yhden sijasta. Kokonaisen varaston ilmaanlentäminen ei olisi voinut vahingoittaa heitä tämän matkan päässä. Varmaankaan ei tämä asia kiihdyttänyt heitä. Minä katsoin ensin Bracea saadakseni häneltä selityksen mutta hänen toimensa olivat tällä hetkellä niin salaperäisiä kuin suinkin. Hän oli pienen aluksemme etuosassa polvillaan lankuilla ja käytteli airoaan melan tavoin. Minä näin, että hän koetti ohjata suuntamme lauttaa kohti kuten minäkin sauvoimella, mutta toverini souti nyt kaikella nopeudella ja voimalla, minkä hän sai käsivarsiinsa, sen sijaan, että hän olisi työskennellyt hitaasti ja harkiten, niinkuin hän oli tähän asti tehnyt. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että lautta pääsisi käsistämme, ja hän tekisi kaikkensa saavuttaaksemme sen! Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minä saatoin nähdä hänen kasvonsa selvästi kirkkaassa valossa ja niiden ilme samoinkuin hänen vakavat ponnistuksensa enentääkseen nopeuttamme saivat minut uskomaan, että hänkin tunsi jonkinlaista kauhua. Johtuiko se pelosta, että lautallaolijat jättäisivät meidät jälkeensä? Ei, siten ei saattanut olla, sillä vaikka kumpikaan ei kulkenut nopeammin kuin mitä kissa saattaa uida, oli meillä ilmeisesti parempi nopeus kuin heillä, ja oli selvää, että me pääsimme heitä lähemmäksi jokaisella melan vedolla. Suuri lautta oli tosiaan se, miksi se oli tehtykin -- pölkkylautta, ja vaikka miehillä oli airoja, saattoi sitä vain hyvin vaikeasti liikuttaa eteenpäin, ja se kulki hitaasti sekä raskaasti vedessä. Miksi Brace olisi ollenkaan huolissaan siitä, ettemme saavuttaisi sitä? Mutta tämä seikka ei kiihoittanut häntä semmoiseen kiireeseen. Sellainen otaksuma valtasi ajatukseni vain hetkeksi. Seuraavalla hetkellä minä ymmärsin kauhun syyn. Minä näin, mikä teki levottomaksi sekä minun toverini että lautalla olevan miehistön. VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU Tähän hetkeen asti en minä ollut katsonut taakseni palavaan parkkiin. En olisi mielelläni tehnyt siten. Minä pelkäsin katsoa taakseni ja lisäksi olin niin innokkaassa puuhassa auttaakseni uivia lankkujamme eteenpäin, että minulla oli tuskin aikaa katsoa ympärilleni. Mutta nyt oli minun pakko kohottaa pääni ja katsoa taakseni tuohon kauheaan näkyyn. Näkemäni kuva selitti heti paikalla, miksi "Pandoran" miehet tahtoivat niin innokkaasti päästä siltä paikalta. Tuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti, ja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä -- vanteista, harusköysistä ja tikkaista -- se viskoi ylöspäin voimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi eteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä oli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää esitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla, kaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja raineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka olivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa aluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen kohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa -- ehkä ei niin paljon, koska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen tätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he peittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin lähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti. Jotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan mehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa halkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän hirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat peittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta. Siinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut raivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän sukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää mustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta -- päinvastoin he näyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa iho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta leimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena lisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa ihonvärissä oli jotakin yliluonnollista. Koko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen teatteriesityksen loppukohtaukseen -- siinä oli kaikki sen loistokkuus, punainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot -- mutta kahdessa suhteessa se erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa tavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään henkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä -- ne eivät olleet asennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat kaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä päällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne, missä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä ja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti olivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti hyenaa! Voimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti -- voi, liiankin tarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat huulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme yhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka liikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen jalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja tästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän kasvojensa ilmeenkin. Muun muassa minä näin naisia -- minä tiesin että he olivat naisia, koska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat -- minä näin naisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin saattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat heidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli tarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat takaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja seisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet -- vahvemmat ja rajummat heistä -- pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja sinkosivat peräämme uhkaavia huutoja. Vaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset eivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta lautalla olevien miesten keskuudessa. Osaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta, että neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten kysyvän karkealla, vihaisella äänellä: "Kuka on tehnyt sen? Kuka on tehnyt sen?" Näitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä kaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi toistaa. Juuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä kysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä heti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan. Näytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni oli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi niiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi luultavasti tuhon kaikille -- minulle muiden mukana. Voin tuskin sanoa, että kaduin tekoani. Olisin tehnyt saman työn uudestaan. En olisi voinut pidättää itseäni. Olin totellut armeliaisuuden vaatimusta. Miten olisin saattanut menetellä toisin? Sellaisia mietteitä oli minulla tuolla hetkellä tai niiden kaltaisia. En voi tarkalleen kuvailla ajatuksiani, sillä omituisten mielenliikutusten sekasorto vallitsi mielessäni. Nyt huomasin vaaran, joka uhkasi kumpaakin lauttaa, huomasin sen katsoessani taaksepäin palavaa laivaa kohti: neekerit uhkasivat uida perässä ja etsiä pakopaikkaa lautoilta. Suurin joukoin he näyttivät päättäneen yrittää sitä. Se kävi ilmi heidän liikkeistään ja asennoistaan. He tulivat parvittain kaiteitten yli ja laivan sivua alas. He olivat kokoontuneet niskapuiden päihin ja näyttivät joka hetki olevan heittäytymäisillään veteen! VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU Ei ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat aikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle, jotta se uppoisi -- ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät valkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon mahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään, ainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena toisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini ja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella lautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä. Mutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme varmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus, saattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida -- vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu, jos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia etumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä. Me jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat lankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa muutamien minuuttien kuluttua. Brace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta mitään siitä, mitä olin tehnyt. "Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan", sanoi hän, "he työntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan", kuiskasi hän loppuvaroitukseksi -- "ei sanaakaan, vaikka he kysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät." Hänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti. "Halloo!" huusivat useat meidän lähestyessämme -- "ketä te olette? Hei, Brace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle? Tekikö jompikumpi teistä sen?" Nämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot. "Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta, mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen. Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain, miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille -- auttakaahan joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne -- se auttaa ainakin paria meistä pysymään veden pinnalla." Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle, niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan, punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle. Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa, -- ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti -- eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä -- he aivan muistuttivat sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä -- kuten sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa -- ollen valmiina hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään. Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin epäröiden tehdä siten. Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän henkensä pelastamiseksi -- vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi. Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet. Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti: neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus -- ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka olisi osannut uida,-- olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet aikaansa vedessä. Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida -- kaikki, tai melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä. Ja mikä se oli? Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki huomasimme syyn samalla hetkellä. "Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se se heidät panee jänistämään -- hait!" VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU Vedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli keltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla kuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut alapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen, ikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon voimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään lailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen kirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi vedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain sokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai väräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa tähän asti. Mutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei meidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät sinne tänne -- milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan, milloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka ovat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme nähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä kuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä kuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle noustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista. Laskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme siihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä palavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi, ikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja -- sillä mitä kauemmin me katselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi huomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi ollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa. Niinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi merelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat saapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka houkutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille uusi -- ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin olleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet mukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan sellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti kaukaa. En todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden hirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa joutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia silmäyksiään. Niitä tuli myöskin lautan ympärille -- niin, niitä näytti olevan tiheämmässä siinä kuin muualla -- ikäänkuin me, jotka olimme lautalla, tulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen kitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri vieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä. Ne kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja. Jotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella iskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin lähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä millään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä rauhaan! Vaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten näkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste -- merimiehen ja hain välillä on näet ainainen vastenmielisyys -- oli niiden näkeminen juuri silloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen saavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet hyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne olivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat neekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa. Vain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren pinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden kauheiden eläinten takia! Ei ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja uineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle tahansa heistä -- hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan. Ja kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan -- nopea sekä varma kuolema ja ehkä kaikkein tuskallisin -- kuolema tulessa. Kun minä olin päästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen vaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon, hukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei ollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja hukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen saaliiksi! VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin takanaankin --- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät sen uhkaavan käsivarren -- edessään, takanaan, yläpuolellaan ja ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut heidän tarmonsa -- he olivat epätoivon kangistamia. Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin ihmiset taistelevat hengestään -- viimeisen taistelun -- lopullisen ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista -- ruumis taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta toivosta -- se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta -- ehkä se on sitä -- mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies, jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin? Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin. Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen. Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston johtamina. Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen kaiteiden yli -- vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat kokoutuneet sinne -- nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen. Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä -- ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut heitä sitä kohti -- koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen. Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä -- koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä! Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme yhdessä -- joskus suuremmissakin joukoissa -- vetivät toisensa alas ja vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi takaa-ajavan hain läsnäolon. Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon -- sitten saattoi nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun -- sen pyrstö pieksi vettä -- vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi, lennähti ylöspäin -- ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle tasolleen -- pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan. Oi, se oli kauhea näky katsella -- tämä haikalojen määrätön saaliinhimo -- lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman mielenliikutusta. Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä. Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä -- vaikkakin hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä -- olivat todenteolla iloisia katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he olivat iloisia -- minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä siitä, mitä tapahtui -- tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta. Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit valtaisivat lautan -- he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan -- ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta heidän oma vaaransa väheni joka hetki -- sentakia he olivat mielissään kauheasta näytelmästä. Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi, kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella. Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat kaikin voimin. Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan -- taas he pelkäsivät, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian taistelisivat haikalojen joukossa. KUUDESKYMMENES LUKU Valkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä huudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä jokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat vain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli jotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat varustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat avustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista sammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne, jotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen lautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan liikettä eteenpäin. Mutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti toisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä liikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti soveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta oli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen omistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni. Heillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että takaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi kaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät nopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut kulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät. Lautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään. Vaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet saada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin -- ei niin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja pitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian saavutettaisiin. Toisin ei saattanut käydä -- nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt takaa-ajoa -- ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait olivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista pakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se oli poikkeus -- muut uivat esteettömästi edelleen. Mikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai epätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin -- mutta ei ollut väliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä voimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi luultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli tehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti sen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen olisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja upottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan. Jos heidän onnistuisi tulla lautalle asti -- sitä asiaa ei tarvinnut ollenkaan epäillä -- valtaisivat he sen varmasti -- juuri tällä hetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen lähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat vahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko oli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että hitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki. Useimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti kulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut. Ja minun myöskin -- minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä. Oli raskasta kuolla siten -- sellaisella hirveällä tavalla ja semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin, mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena. Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani. Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa, kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä! Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin pidin heitä vihollisina -- peloittavina hirviöinä, jotka aikoivat hävittää ja nielaista meidät -- syöstä meidät kaikki yhteiseen tuhoon ja minut muiden mukana -- heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia aiheuttajia -- ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman henkensä säilyttämiseksi. Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina! Tämän tunteen vallassa -- vaikka se saattoikin olla väärä -- en minä ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin, että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt. Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen. Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain katselijana. Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme. Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt! KUUDESKYMMENESYHDES LUKU Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa -- ei lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua -- vain tulessa oleva laiva, joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä. Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa. Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat miehet nopeasti joutumassa epätoivoon. Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä. Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin, että uneksuin. Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon. Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin korkealla kuin saattoivat ulottua. Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä. Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman poskellani. Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti. Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa -- siinä, missä pyöröpuut halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä -- he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi. Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme pelastuneet. Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti. He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin. Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä -- ei puoliväliinkään -- ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut. Missä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli oli ehtinyt siihen -- paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta etsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli. Se oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan laukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia ainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten ja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä pysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät tulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt enää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin "Pandorasta". Tällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus vallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi tämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun saaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto. Tuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli "Pandoran" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän esityspaikalta. KUUDESKYMMENESKAHDES LUKU Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään. Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin puupölkky. Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut mitään hyötyä matkanteossa, koska -- menimmepä mihin suuntaan tahansa -- valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella purjehtia lautalla niin pitkää matkaa. Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme mahdollisuus. Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä, että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä -- kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin, joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa. Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä -- Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa -- ja kuitenkin saattaa kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta, joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita ovat suuren valtameren päätiet. Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin. Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä, ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin -- välittäessään liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa -- hyvin paljon kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme enimmän toivomme -- näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva, jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia -- risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan, tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan. Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas hyvin. Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin tuovat esiin kuvan synkemmän puolen -- ehkä ei mistään huvista, minkä se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä suurempaa riemua vastavaikutuksesta. Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin -- kuinka ne voisivat lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä muutamia päiviä, ei enempää. Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei puoliksi täynnä. Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään laimin. Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, -- siinä ei ollut tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua -- ei tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten! Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin, huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri! Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia, huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi. Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä! Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" -- näytelmän, jota olisi vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön. Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa, että tämä tynnyri sisälsi rommia. En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena "naukkuna" -- heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan, ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä. Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan! KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman pitkälle ulottuvan näköalan. Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta. Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä, tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli aikoja sitten mennyt meren pohjaan. Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen säteitä vastaan -- ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme rakoille. Tyventä jatkui -- ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen. Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet täyttivät ruumiillaan melkein koko alan -- muutamat istuen ja toiset maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta. Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti. Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta ilmoittamatta sitä heti paikalla. Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin -- se näet on romminjuonnin varma seuraus. Tynnyristä jaettiin vettä -- jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä, että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä -- ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä. Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko, joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut laitapuut --- ja tietystikin sisällä olevan veden -- siihen määrin, että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa. Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei ryhdytty. Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan -- syvän alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa. Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa -- yksi korppu oli joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista. Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille, herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi, ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen. Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa, kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja pakottavampaa tarvetta varten. Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti -- ilman yhtäkään tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä -- ilman yhtäkään uutta mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa. Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja. Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti äkkiä: "Purje, purje!" Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat aikaan -- miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja heiluttivat sitä ilmassa -- jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi herätetty uuteen eloon. Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta -- ei ollut ollutkaan -- ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta valtameren laajassa, kehässä -- ei mitään liikkunut tuon suuren peilin lasimaisella pinnalla. Väärä hälytys -- aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan, osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän teki käsillään, että hän oli mielipuoli! KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu. Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä. Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään -- hänet jätettiin rauhaan. Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet tulivat takaisin -- jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen. Siten meni ilta ja osa yötä. Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä -- melkein samalla minuutilla -- nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi, koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin --- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän. Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä. "Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin -- eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme. Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte, me emme estä emmekä auta." Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa. Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret mahdollisuudet joutua reitiltä pois. Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa, missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi ollut vain arvaamista. Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin, vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden takia. Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin. Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä -- se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä. Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto -- tai pikemminkin kaksi mastoa, jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin nopeasti kuin saattoi -- ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella tunnissa. Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano, nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla. Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt -- toisella oli näet vain vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita -- itse asiassa paras, niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat. Siinä oli purje -- halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi -- sekä kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan loikoiltavaksi. Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin -- rohkein koko tuosta joukosta -- oli nopeasti jättäytymässä epätoivon valtaan. Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin -- toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko rajattomalla merellä. Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin. Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli ja meni useita muita päiviä ja öitä -- minä lakkasin laskemasta niitä -- melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti vaihtelua vain miesten riitely -- siitä kehittyi joskus mitä pahimpia jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei kohtalokkain seurauksin. Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten! Villit eläimetkin -- rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden kelvottomien miesten laita -- heidän alhaiset intohimonsa näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja turmiollisemmiksi! Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita -- veden ja rommin jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty rehellisesti annosten suhteen -- mutta riidat olivat tulleet niin lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli tunnusmerkillistä riitojen väliajoille. Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa -- tulisi järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti. Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan -- se oli kauhea suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin. KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen -- en tosin ole varma päivästä -- kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu. Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa -- kaksi korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten -- useimmat sillä hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut äärimmäisen tuskaa tuottavaksi. Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava, paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai jostakin luonnottomasta syystä -- nälkä ei varmaankaan ollut antanut heille lihaa. Kaikilla -- joka ainoalla -- oli silmien tienoilla ja suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella. Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys -- ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina -- oli näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski, enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin alhaisesta tai rangaistavasta teosta. Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää. Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja kiihtymyksen vuorottelu. Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi -- ainakin oli hän lähempänä totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten salaliittolaisten täydestä aikomuksesta. Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista. Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen ilmoituksensa ällistyttänyt minua. "Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä siitä, kuka se tulee olemaan -- no, meidän täytyy uskaltaa muiden mukana." Juuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja vaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille. Puhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja osuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului yksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden pelastamiseksi -- että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan ruokaa -- kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet syödäkseen -- että he eivät voineet syödä, jollei -- Mutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti, vaikka ne olivatkin lyhyitä -- hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän oli pitänyt sen, istuutui hän taas. Tuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon puoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi ehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi -- että nimittäin se, jonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace että minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi vapaaehtoisesti. Mikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan vahvimmista ja raaimmista koko joukosta -- Le Gros-lurjus -- nousi ja kovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa, vaan vieläpä ehdotti minua uhriksi! Brace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen. Odotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja siten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei jokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä. Mutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että sellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta. Päinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella enemmistöllä -- voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli ilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta päättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että he olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen salaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat harvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta nämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty ja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään enemmistöön. Ranskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan todisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän -- oli kyvykkäitä merenkulkijoita -- ja tavallisia merimiehiä -- ja minä olin vain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin muillakin? Se oli nurinkurista. Brace vastusti hänen perusteitaan -- vetosi miehistöön -- heidän oikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa -- "heitettäköön arpaa", sanoi hän, "ja koettakoon poika onneaan muiden mukana" --- se oli ainoa oikeudenmukainen ja kunniallinen keino -- ainoa miehen arvoa vastaava menettelytapa. Pyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen ryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät vaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet tyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun piti kuolla! KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU Niin -- päätettiin, että minun piti kuolla. Aika ja tapa oli vain vielä määrättävä, mutta näistä seikoista sovittiin pian. Mitä tuli edelliseen, piti asian tapahtua silloin -- heti paikalla -- ja tavasta päätettiin, että vereni piti laskea kuiviin! Nämä päätökset tehtiin nopeudella, joka ei suonut ollenkaan aikaa miettimiseen -- tuskin aikaa puhumiseen tai vastustamiseen. Ahnaat sudet olivat innokkaita saamaan saaliinsa. Heidän päätöksensä oli toimia nopeasti sillä kertaa, sillä puolitusinaa asian innokkainta puoltajaa läheni enempää epäröimättä minua -- ilmeisesti aikoen panna aikeensa täytäntöön! Ja he olisivat epäilemättä tehneet sen, jos olisin ollut yksin ja suojatonna -- epäilemättä he olisivat tappaneet ja syöneet minut! Mutta minä en ollut yksin -- en ollut ilman suojelijaa. Kun julmat ihmissyöjät lähestyivät, hyppäsi Brace heidän ja minun väliini ja vetäen esiin kääntöpääveitsensä hän uhkasi iskeä maahan ensimmäisen, joka koskisi sormellaankaan minuun. "Pois!" huusi hän, "pois, te pelkurit lurjukset! Koskekaahan vain poikaan ja minä teen teistä hakkelusta. Hän on ehkä ensimmäinen, joka tulee syödyksi, mutta hän ei ole ensimmäinen, joka kuolee sentakia -- useampi kuin yksi teistä on kellistyvä ennen kuin hän. Hitto vieköön, jollei niin käy! Nyt siis, te arat koirat, tulkaa, jos uskallatte!" Pelkurit, joita Bracen rohkea esiintyminen lannisti, pysähtyivät paikoillaan ja epäröivät, vaikkei kukaan heistä uskaltanut vastata. Hämmästys näytti vallanneen heidät, sillä vaikka he tiesivät, että Brace vastusti aikomusta, ei heillä ollut ajatustakaan, että hän yrittäisi taistella koko joukkoa vastaan. Sentakia hämmästys pidätti heitä -- yhdessä pienen pelon kanssa, sillä Bracen ottama päättävä asento ja hänen veitsensä loistava terä lupasivat kuolemaa joillekin heistä. Ja kun jokainen pelkäsi, että kuolema tulisi hänen osakseen, ei yksikään halunnut olla etumaisena. Minä olin syöksynyt rohkean puolustajani rinnalle päättäen taistella ja kuolla hänen sivullaan, vaikka minun heikko käsivarteni ei olisi voinut saada paljon aikaan vahvaa ja rajua miesjoukkoa vastaan, joka hyökkäsi kimppuumme. Kuitenkin olisi parempi kuolla sillä tavoin kuin tulla kylmäverisesti teurastetuksi, ja näin uskoen minä rohkaisin itseni kohtaamaan vihollisia. Tällä ratkaisevalla hetkellä näytti toverini asennossa tapahtuvan muutos: jokin uusi ajatus oli vallannut hänet, ja heiluttaen kättään erikoisella tavalla, joka osoitti vastustajillemme, että hänellä oli jokin ehdotus tehtävänä, hänen onnistui saada aikaan hiljaisuus. Sitten hän kääntyi heidän puoleensa seuraavasti: "Toverit, eikö ole aivan kehnosti, että me riitelemme semmoisella hetkellä kuin nyt, jolloin me kaikki olemme yhtäläisesti hädässä?" Bracen äskeinen uhmaava sävy oli muuttunut puolittain pyytäväksi, ja oli ilmeistä, että hän aikoi ehdottaa jonkun sopimuksen tekoa. Olisihan ollutkin hänen puoleltaan mieletöntä pitkittää ristiriitaa, koska se olisi vain päättynyt meidän kummankin kuolemaan. "Toverit", jatkoi hän, "on kauheata kuolla, mutta minä tiedän, että meidän täytyy uhrata joku muiden edestä, ja se on parempi kuin että kaikki tuhoutuisimme. Mutta teidän tulee tietää, että kun tämä tapahtuu, on tavallisena tapana vetää arpaa asiasta." "Me emme tee sitä sillä tavoin!" huusi muuan lisäten kirouksella painokkuutta vastaukseensa. "No hyvä", jatkoi Brace, kadottamatta rauhallista esiintymistään, "koska olette päättäneet, ettei asiaa sovita sillä tavoin, ja että tämän pojan täytyy olla ensimmäinen, ja koska olette kaikki päättäneet sen, ei hyödytä että minä olen tiellä. Minä suostun toisten aikeeseen." Minä ällistyin näistä sanoista ja käänsin ehdottomasti katseeni puhujan kasvoihin. Oliko hän vakavissaan? Aikoiko hän todella hyljätä minut? Luovuttaa minut noiden armottomien miesten käsiin? Hän ei välittänyt minusta, ja hänen päättäväinen asentonsa sekä yhä samaan suuntaan kohdistettu katseensa osoitti minulle, ettei hän ollut vielä puhunut loppuun. "Mutta", sanoi hän hetken perästä, "seuraavilla ehdoilla". "Millä ehdoilla?" kysyivät useat keskeyttäen hänet. "No, vain sillä", vastasi Brace, "että pojan annetaan elää huomisaamuun. Pyydän hänelle ainoastaan aikaa auringon nousuun, ja jollei silloin ole yhtään purjetta näkyvissä, voitte tehdä, mitä tahdotte. On vain kohtuuden mukaista, että poika saa mahdollisuuden säilyttää henkensä, ja jollette suostu antamaan hänelle tätä mahdollisuutta", jatkoi puhuja asettuen taas päättäväiseen asentoon, "jollette anna, niin kaikki, mitä minulla on sanottavana, on se, että minä taistelen pojan puolesta niin kauan kun voin puolustaa häntä, ja jos hänet syödään ensiksi, ei häntä tapeta ensiksi -- sen voin luvata teille. No?" Bracen puheella oli toivottu vaikutus. Hänen kuulijakuntansa suostui ehdotukseen, vaikkakin vastahakoisesti. Nuokin sydämettömät paholaiset eivät voineet olla tunnustamatta, että semmoinen menettely oli vain kohtuullista, mutta mahdollisesti oli suojelijani päättäväisellä ja uskaliaalla käyttäytymisellä -- hänen siinä seisoessaan suoristuneena ja valmiina, terävä veitsi loistaen hänen vahvassa, lujassa otteessaan -- suurempi vaikutus heidän päätökseensä kuin millään rehellisyyden tunteella. Oli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat uhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin -- vaikkakin yhä muristen tyytymättömyyttään -- sekä peräytyivät jälleen paikoilleen. KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta. Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä sanansa ja luovutettava minut. Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen -- ehkä vain sillä erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana. Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin -- marttyyrin rosvojen joukossa. Tietystikään en ajatellut nukkumista -- kaikki uni oli kaikonnut silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia, vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan olin karannut merille. Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu -- minun katumukseni tuli liian myöhään. Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa, että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta. Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo! Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle; suojelijani oli yhä vieressäni -- niin lähellä, että meidän hartiamme koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä -- minä olisin voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin, mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan -- aivan kuin olisi hän ollut vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn -- eikä hän halunnut, että häntä puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti. Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä. Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle. Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen, sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia. Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä. "Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä koetettiin saada keskustelemaan. Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? -- Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua! Mitä saattoikaan hän tarkoittaa? Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi -- joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa -- joksikin, joka ilahduttaisi minua -- sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus -- vai oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta? Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli sanonut: "Sitä parempi, poika"? Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin parempaa tilaisuutta. KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU Nyt oli tullut erittäin pimeä -- niin pimeä, että minä tuskin saatoin erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni -- suuri lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan. Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä? Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin -- että hän pelkäsi, etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua. Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa vahvisti sitä. Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi -- toisin sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme takana vanavedessä. Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin -- nähdessäni veitsen hänen kädessään -- että hänen tarkoituksensa oli suojella minua. Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi huomasin, että tuuli oli noussut -- juuri melkein samalla hetkellä kuin muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen -- niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran. Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi -- ikäänkuin lautta olisi kulkenut hiljaisemmin meressä -- sitten en kuullut sitä ollenkaan! Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää liikkeessä. Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana. "Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani. "Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin pelastuneet heiltä -- tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää --- sitä he eivät tee." Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme, ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa! Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet, jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä! Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme, niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat. Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia. "Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta meitä tuolla hitaalla aluksella -- me voimme soutaa nopeammin kuin he uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen -- mitä kauempana me olemme heistä, sitä parempi -- käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo -- vedä kaikin voimisi!" Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä näin, että Bracella oli toinen airo -- hän oli näet saanut otetuksi sen lautalta -- ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet kulkeutuivat. Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme. Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää. Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä tähystimme merenpintaa. Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta -- ei minkäänlaista esinettä. Lautta oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse -- me olimme yksinämme valtamerellä! * * * * * Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin -- vahvan, mainion laivan, joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle -- niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla. Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme -- miten olisin muuten elossa kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin -- me kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme kumpikin kapteeneja itse -- minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä -- sekä myös osittain omistajana -- parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen. Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista -- ei. Vanha ystäväni on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben -- niinkuin olen saanut tietää -- Englannin pankissa ja sijoittaa sinne hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä epäile, että sinä, lukija, teet samoin. Emme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään heistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää rannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla -- tuhoutuivat kurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei yksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan -- ei yksikään käsi ollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti heidän uhriensa puolesta! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERILLE KARANNUT: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN RANNIKOLTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.