The Project Gutenberg eBook of Keijukainen, by Jerome K. Jerome

Alkulause.
I. Tarina.
II. Kuinka se tapahtui.
III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.
IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.
V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.
VI. Ja kuinka se liian pian loppui.
VII. Johdanto.

Jerome Klapka Jerome , syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v. 1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja, ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa. Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä, pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888 herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.

Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan — matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden julkaisijana.

Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi, huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa, tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike (O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.

Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden ristiriitaisuudesta.

Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.

Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.

"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui — mitä sattui oman nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu. Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät, tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla. Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa — ohimenevä ajatusaalto. Ja kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon satuhupsutteluun taasen tulee, niin…"

Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski ja haihtui pois.

"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa. "Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset tarinajutelmat saavat alkunsa."

"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin — se näytti elvyttävän tuon kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli meitä tuosta omituisesta etäisyydestään…"

"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana — muinaistarut, kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen — hakkasi irti vanhasta kivettymästä — ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan. Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta, hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."

Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa Swindonia kohti.

"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan Littlecherryn selityksen —"

Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja hän oli vähällä kaatua siihen.

"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita, jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen ympäristö!"

Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin olimme ehtineet alas kylän liepeille.

"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli.
Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."

Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Hän näkyi unohtaneen minut.

"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen tulee —"

Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.

Tämän kertomuksen lasken alkavan noin vuonna 2000 ennen Kristusta tai ollakseni tarkempi — sillä numerot eivät ole vanhojen aikakirjain vahvin puoli — silloin, kun kuningas Heremon hallitsi Irlannissa ja Harbundia oli Bretagnen Valkoisten Naisten kuningatar, jonka suosituimpana seuranaisena oli haltiatar Malvina. Ja Malvina on tämän kuvauksen päähenkilö. Useita varsin hauskoja tapauksia kerrotaan hänen ansiokseen. Valkoiset Naiset kuuluivat "hyvään väkeen" ja elivät ylimalkaan maineensa mukaisesti. Mutta Malvinassa tuntui kiitettäviin avuihin yhtyneen mitä moitittavin vallattomuuden henki, joka esiintyi kepposissa, mitkä olisi voinut anteeksi antaa tai ainakin ymmärtää esimerkiksi jossakin menninkäisessä tai tontussa, mutta ovat aivan sopimattomia säädylliselle, ihmiskunnan ystävänä ja hyväntekijättärenä esiintyvälle valkonaiselle. Vain senvuoksi, että kieltäytyi tanssimasta hänen kanssaan — sillä keskiyön aikaan vuorijärven rannalla ei hetki eikä paikka ollut oikea viettelemään vanhanpuoleista, mahdollisesti luuvaloa potevaa herrasmiestä, — hän kerran muutti perin arvokkaan tinakaivosten omistajan satakieleksi, aiheuttaen hänen tavoissaan muutoksen, jonka liikemiehelle täytyi olla varsin ärsyttävä. Toisella kertaa, kun eräs melkoisen mahtava kuningatar onnettomuudekseen oli joutunut Malvinan kanssa riitaan eräästä järjettömästä, sisiliskoa koskevasta hovitapojen kysymyksestä, ensinmainittu herätessään seuraavana aamuna huomasi muuttuneensa joksikin, mikä vanhojen aikakirjain antamasta epämääräisestä kuvauksesta päättäen näkyy olleen eräänlaista kasvinydintä.

Sellaiset muutokset ovat professorin mukaan, joka on valmis väittämään muka historiallisten todistusten pohjalla, että Valkoiset Naiset aikanaan muodostivat todellisen, elävän yhteiskunnan, ymmärrettävät vertauskuvallisesti. Aivan kuin nykyajan mielipuolet kuvittelevat itsensä posliinimaljakoiksi tai puhuviksi papukaijoiksi, ja ajattelevat ja käyttäytyvät sellaisina, täytyi, niin päättelee professori, älyltään etevämpien olentojen olla helppoa hypnoottisesti vaikuttaa ympärillä asuviin villeihin, jotka hengenlahjoiltaan epäilemättä olivat melkein lapsia.

"Ottakaamme esimerkiksi Nebukadnetsar." Käytän edelleen professorin sanoja. "Nykyisin panisimme hänet pakkopaitaan. Jos hän olisi elänyt Pohjois-Euroopassa, sen sijaan että hän hallitsi Etelä-Aasiaa, olisi taru kertonut jonkun peikon tai vetehisen muuttaneen hänet käärmeen, kissan ja kengurun yhdistelmäksi." Olkoon miten tahansa, tämä muuttamishimo — muuttaa olentoja toisiksi — näkyy kehittyneen Malvinassa yhä voimakkaammaksi, kunnes hänestä epäilemättä tuli melkein yleinen maanvaiva, ja lopulta se tuotti hänelle vaikeuksia.

Tapaus on ainoa laatuaan Valkoisten Naisten aikakirjoissa, ja historioitsijat viipyvät siinä ilmeisen tyytyväisinä. Se johtui kuningas Heremonin ainoan pojan, Gerbot-prinssin, kihlauksesta Normandian prinsessan Berchtan kanssa. Malvina ei näy sanoneen mitään, vaan ainoastaan odottaneen aikaansa. On muistettava, että Bretagnen Valkoiset Naiset eivät olleet pelkästään haltiattaria. Määrätyissä tilaisuuksissa he saattoivat muuttua inhimillisiksi olennoiksi, ja tämän seikan tietenkin täytyi vaikuttaa häiritsevästi heidän suhteisiinsa valittaviksi kelpaaviin miehisiin kuolevaisiin. Prinssi Gerbot ei liene ollut aivan nuhteeton. Noina surkean pimeinä aikoina nuoret miehet ollessaan tekemisissä naisten kanssa, valkoisten tai muiden, eivät aina liene käyttäytyneet mallikelpoisen hienotuntoisesti ja säädyllisesti. Mielellään ajattelisi tyttösestä parasta.

Mutta paraskin on joskus puolustamatonta. Häitä varten määrättynä päivänä hän näkyy vieneen itsestään voiton. Mihin erityiseen muotoon tai hahmoon hän muutti poloisen prinssi Gerbotin tai mihin muotoon hän prinssille uskotteli hänen muuttuneen, näyttää, mikäli Malvinan siveellinen edesvastuu on kysymyksessä, yhdentekevältä; kronikka ei sitä mainitse; epäilemättä se oli jotakin niin epähienoa, että arvonsa tunteva historioitsija ei ole siihen edes viitannut. Ja koska kirjan muista kohdista päättäen turha arkailu ei näy kuuluneen tekijän kirjallisiin heikkouksiin, saa herkkätuntoinen lukija olla tästä laiminlyönnistä vain kiitollinen. Kuvaus olisi käynyt aivan liian räikeäksi ja hermoja ärsyttäväksi.

Malvinan näkökannalta sillä kyllä oli toivottu vaikutuksensa. Prinsessa Berchta kuului katsahtaneen kerran ympärilleen ja sitten vaipuneen taintuneena seuralaistensa käsivarsille. Häät siirrettiin heti määräämättömään aikaan, ja Malvina, pahoin pelkään, nauraa hihitti itsekseen. Hänen voitonriemunsa oli lyhytaikainen.

Onnettomuudeksi hänelle kuningas Heremon oli aina ollut aikakautensa taiteitten ja tieteitten suojelija. Hänen ystäviensä joukossa oli loihtijoita, henkiä, Bretagnen yhdeksän sinipiikaa eli luonnotarta ja kaikenlaisia olentoja, jotka olivat kykeneviä ja, kuten tapahtumat myöhemmin todistivat, varsin kerkeitäkin käyttämään suurta vaikutusvaltaansa. Kuningatar Harbundian luo saapui lähettiläitä, ja vaikka hän olisi tahtonutkin puolustaa suosikkiaan, niinkuin hän monissa aikaisemmissa tilaisuuksissa oli tehnyt, ei hän asialle mitään voinut. Malvina-haltiatar määrättiin palauttamaan prinssi Gerbotille hänen oikea ruumiinsa ja kaikki mitä siihen kuului.

Hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Hän oli itsepintainen, omapäinen haltiatar, jonka aivokoppa oli paisunut. Ja lisäksi hänellä oli henkilökohtaista kaunaa. Ajatella, että prinssi naisi prinsessa Berchtan! Hän näkisi kuningas Heremonin ja näkisi Anniamuksen hullunkurisessa vanhan velhon kaavussa ja kaikki Bretagnen luonnottaret ja kaiken muun joukon —! Todella hieno valkoinen nainen ei juuri huolinut täydentää lausetta edes itsekseen. Voi kuvitella haltiatarsilmien säkenöineen, haltiatarjalkojen poljennan. Mitä saattoivat he hänelle tehdä, kukaan heistä, kaikella suun pieksännällään ja pään ravistuksillaan? Hänelle, kuolemattomalle hengettärelle! Hän palauttaisi prinssi Gerbotin entiseen hahmoonsa, milloin hän hyväksi näkisi. Pitäkööt he huolta omista kepposistaan ja jättäkööt hänet hoitamaan omiaan. Voimme kuvitella, mitä pitkiä kävelyjä ja keskusteluja syntyi hämmentyneen Harbundian ja hänen uppiniskaisen suosikkinsa välillä, — vedottiin järkeen ja tunteeseen: "Minun tähteni." "Etkö käsitä?" "Mutta sittenkin, rakas lapsi, ja vaikka hänessä olisi syytäkin."

Vihdoin Harbundia näkyy kadottaneen kaiken kärsivällisyytensä. Hän teki sellaista mitä Malvina ei näy tietäneen eikä edellyttäneen. Valkoiset Naiset kutsuttiin juhlalliseen kokoukseen keskikesän iltana. Vanhojen ajantietojen kirjoittajat kuvaavat kokouspaikan tavallista täsmällisemmin. Se oli ylängöllä, jonka loitsija Kalyb ammoisina aikoina oli kohottanut kaikkea muuta Bretagnea korkeammalle kuningas Taramisin hautakummuksi. "Seitsemän saaren meri" oli siitä pohjoiseen. Arvellaan sen olleen Arree-vuorien muodostamalla harjanteella. "Lähteen neito" kuuluu olleen saapuvilla, ja se johtaa ajattelemaan syvää, vihertävää lammikkoa, missä D'Argent-joella on lähteensä. Osapuilleen olisi paikka siis sijainnut nykyisten Morlaix- ja Callac-nimisten kaupunkien puolivälissä. Vielä tänä päivänä puhuvat jalkamiehet tuon puuttoman, asunnottoman ylätasangon autiudesta, siellä kun ei tapaa muita ihmiskäden jälkiä kuin korkean, tornimaisen, yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä muovatun hautapatsaan, jonka ympärillä purevat tuulet lakkaamatta vinkuvat. Täällä, kenties jollakulla noista isoista harmaakivi-lohkareista, kuningatar Harbundia istui käräjänsä. Ja tuomioksi tuli — tuomioksi, josta ei voinut vedota, — että Malvina-haltiatar karkoitettaisiin Bretagnen Valkoisten Naisten yhdyskunnasta. Kautta kaiken maailman oli hänen vaellettava yksinään ja ilman anteeksiantoa. Valkoisten Naisten luettelosta Malvinan nimi juhlallisesti pyyhkäistiin ikiajoiksi.

Isku koski Malvinaan varmaankin yhtä raskaasti kuin se oli odottamaton. Sanaa sanomatta, taakseen katsomatta hän näkyy lähteneen. Voimme kuvitella näkevämme nuo valkeat, jähmettyneet kasvot, avoimina tuijottavat silmät, jotka eivät mitään nähneet, vapisevat, epävarmat askeleet, hapuilevat kädet ja tuntevamme haudanhiljaisuuden, joka käärinliinojen tavoin häntä ympäröi.

Siitä illasta Malvina-haltiatar häviää Bretagnen Valkoisten Naisten ajantiedoista, legendojen ja kansantarujen piiristä. Hän esiintyy jälleen historiassa vasta Herran vuonna 1914.

Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle. Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan, että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.

Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta, polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja laskua.

Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä. Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi, etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle. Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa. Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.

Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.

Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt, hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin: " mademoiselle " tai " mon enfant ". Vielä parempi olisi ollut, että hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.

Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään. Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään, kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa. Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.

Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille, sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.

Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut. Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta. Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.

Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella, muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna sen ajatus oli:

Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä. Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;

Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.

"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat epäilemättä mielenkiintoa.

"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen vilkaista soturia selkään.

Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon näyttämään inhimillisemmältä.

"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.

Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten jalkojen painosta.

Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan kohoamistaan pudistelee.

"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon olennon suhteen alkoi haihtua.

Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana jälkimäisen mielessä.

Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen auttaakseen terveen järjen voitolle.

Nuoria naisia, jotka vähissä pukimissa nukahtavat kanervakankaalle viiden penikulman päähän lähimmästä ihmisasunnosta, on hänen majesteettinsa ilmailu-komennuskuntaan kuuluvien hyvinkasvatettujen nuorten upseerien vältettävä. Sen seikan, että nämä ovat kamalan kauniita ja vietteleviä, pitäisi olla lisävaroituksena. Tyttö oli kaiketi joutunut riitaan äitinsä kanssa ja paennut hänen torujaan. Tämä hiton kuutamo oli pääsyynä kaikkeen. Eipä ihme, että koirat haukkuivat kuuta. Hän kuvitteli juuri kuulevansa jonkun haukahtavan. Koirat ovat kunnianarvoisia, tervejärkisiä elukoita. Ei niillä ole mitään liikatunteilua.

Entäpä sitten, vaikka hän olikin tyttöä suudellut! Mies ei ole iäkseen sidottu jokaiseen naiseen, jota hän suutelee. Eikä häntä ensi kertaa oltu suudeltu, elleivät kaikki Bretagnen nuoret miehet olleet sokeita tai heidän verensä perin väljähtänyttä. Kas sitä teeskenneltyä viattomuutta ja yksinkertaisuutta! Se oli vain näyttelemistä. Ellei niin ollut, täytyi tytön olla mielipuoli. Oikeinta oli sanoa hyvästi nauraen ja leikkiä laskien, panna kone käyntiin ja lentää pois Englantiin — vanhaan, armaaseen, käytännölliseen, iloiseen Englantiin, missä hän saisi aamiaisen ja kylvyn.

Taistelu ei ollut tasaväkistä, sen tietää. Kainosteleva terve järki-pahainen arkisuudellaan sulottaren tenhoa vastustamassa. Ja lisäksi yön hiljaisuus, aikakausien soitto ja hänen oman sydämensä sykintä.

Näin kaikki hänen vastustelunsa raukesi kuin kourallinen haurasta tomua, jonka ohikulkeva tuulenhenki näkyi hajoittavan, ja hän jäi avuttomaksi, tytön silmien loihtimaksi.

Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä ei ollut laskeutunut alas aivan niin onnellisesti kuin oli luullut. Kenties hän oli pudonnut päälleen ja siis päättänyt kokemuksensa kommodori Raffletonina ja alkanut uuden vähemmän rajoitetun olotilan. Jos niin oli, näytti alku hänen nuorelle seikkailijaluonteelleen lupaavalta. Malvinan ääni kuitenkin herätti hänet tästä mietiskelystä.

"Joko lähdemme?" toisti tämä, ja nyt hänen äänensä värähti pikemmin käskevältä kuin kysyvältä.

Miksikä ei? Mitä tahansa lienee hänelle tapahtunutkin, mille olemassaolon tasolle hän lienee joutunutkin, lentokone oli nähtävästi seurannut mukana. Vaistomaisesti hän pani sen käyntiin. Koneen tutunomainen surina palautti hänen mieleensä ajatuksen, että hän mahdollisesti sittenkin oli elossa sanan tavallisessa merkityksessä. Se myöskin herätti hänet havaitsemaan, että olisi käytännöllistä ja viisasta kehoittaa Malvinaa pukeutumaan hänen ylimääräiseen päällysnuttuunsa. Kun tyttö oli vain viiden jalan ja kolmen tuuman mittainen ja takki oli tehty kuuden jalan ja yhden tuuman pituiselle miehelle, olisi vaikutus tavallisissa olosuhteissa ollut koomillinen. Siitä, että Malvina todellakin oli keijukainen, tuli kommodori Raffleton lopullisesti vakuutetuksi huomatessaan, että tämä, kauluri kohotettuna kuusi tuumaa pään yli, muistutti sellaista entistä enemmän.

Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi. Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa vasta olivat alkamassa.

Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella, seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa, jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia, asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu, se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan, tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.

Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä, joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun. Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta, joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä mykistyvät hänen huulilleen.

Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.

Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi, jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.

Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja sen takana suojattuna Weymouth.

Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit, kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä. Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.

Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun, — eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?

Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan, että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -. Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta. Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen, hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti, jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa — Ja hän — tarkoitan minä — no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet sallinut tämän" — rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa — "tämän nuoren tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"

Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä todistuksista — yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä suudellut, — otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki — joku pykälä, missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa. Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.

Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito; koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä, tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.

Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä, ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta — ja hän toivoi, että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.

Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika. Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana, punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen. Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois, ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti säilyttänyt juuri tätä varten.

Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa. Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.

Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti, että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan, palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille raiteille.

Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää — jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.

Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä. Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen ajatuksensa lentokoneeseen.

Sama heikko pelon väristys, joka oli nuorta miestä puistattanut, kun hän hautakiven varjossa oli katsellut noiden silmien avautuvan, palasi jälleen. Se ei ollut epämieluinen tunne. Pikemminkin se lisäsi kiihoittavaa viehätystä heidän suhteeseensa. Mutta se oli perin todellista. Tyttö katseli hirviön ruokintaa; ja sitten kommodori jälleen palasi seisomaan hänen vierellensä kellervälle hiekalle.

"Englanti!" selitti upseeri heilauttaen kättänsä. Tytöllä näkyy olleen vaikutelmana, että se oli hänen seuralaisensa kotimaa. Hän toisti sievästi nimen. Ja kun tuo sana kirposi hänen huuliltaan, se ikäänkuin loihti kommodori Raffletonin eteen ihmeitten ja runouden maan.

Nuori upseeri vastasi sitä toivovansa. Hän oli hirveän tosissaan. Häneltä ylimalkaan ei puuttunut huumoria ja leikillisyyttä, mutta tällä hetkellä ne näkyivät hänet jättäneen. Hän kertoi tytölle aikovansa toimittaa hänet viisaan ja oppineen miehen huostaan, jota nimitettiin "serkku Christopheriksi"; hänen kuvauksestaan Malvina kaiketi sai sen käsityksen, että tämä serkku oli joku ystävällinen taikuri. Hänen itsensä täytyisi matkustaa pois vähäksi aikaa, mutta sanoi pian palaavansa.

Nämä pienet yksityisseikat eivät näkyneet Malvinaa liikuttavan. Ilmeisesti oli hän sisimmässään vakuutettu, että tuo mies oli määrätty hänelle. Herraksi vai palvelijaksiko, sitä ei ollut helppo selvittää: luultavasti tulisi hänestä molempain yhdistelmä, mutta mieluummin kuitenkin jälkimäinen.

Herra Raffleton vakuutti vielä, ettei hän viipyisi pitempää aikaa poissa kuin mitä välttämätöntä oli. Tätä toistaa oli tarpeetonta. Tyttö ei epäillyt.

Weymouth kylpykojeineen ja kaasumittareineen häipyi etäisyyteen. Kuningas Rufus oli ulkona metsästämässä heidän liitäessään Uuden Metsän yli, ja kun he katsahtivat alas Salisburyn tasangolle, heiluttivat sinipiiat käsiään ja nauroivat. Myöhemmin he kuulivat takomisen kalkutusta, joka heille ilmoitti, että olivat Wayland-raution [Scottin "Kenilworth"-romaanin henkilöitä.] luolan lähettyvillä; ja sitten he leijailivat alas pehmeästi ja tärähdyksittä aivan Christopher-serkun puutarhan portin taakse.

Paimenpoika vihelteli jossakin hiekkasärkillä, ja laaksossa oli kyntäjä juuri valjastanut juhtaparinsa; mutta kylän kätkivät heiltä mäkien kaarevat harjanteet, eikä mitään muuta ihmisolentoa ollut näkyvissä. Raffleton auttoi Malvinan pois ja jättäen hänet istumaan taittuneelle oksalle pähkinäpuun alle alkoi varovaisesti lähestyä rakennusta. Puutarhassa hän tapasi palvelustytön. Potkurin äänen kuullessaan tämä oli rientänyt ulos, eikä taivaalle tuijottaessaan ollenkaan huomannut häntä, ennenkuin hän laski kätensä hänen olalleen; onneksi tyttö peljästyi liian paljon huutaakseen. Upseeri antoi hänelle kiireellisiä määräyksiä. Tytön oli koputettava professorin ovelle ja ilmoitettava hänelle, että hänen serkkunsa, kommodori Raffleton, oli saapunut ja odotti häntä tulemaan hänen luokseen puutarhaan. Kommodori Raffleton ei ollut halukas astumaan sisään. Professoria oli pyydettävä heti tulemaan alas puhuttelemaan kommodori Raffletonia puutarhassa.

Tyttönen kiiruhti taloon, toistellen tätä kaikkea itsekseen hiukan säikähtyneenä.

"Hyvä Jumala!" huudahti serkku Christopher vuodepeitteensä alta. "Onko hän loukkautunut, onko?"

Tyttö vastasi empien oven raosta, ettei hän sitä luullut. Ei upseeri ainakaan ollut siltä näyttänyt. Mutta olisiko professori hyvä ja tulisi heti? Kommodori Raffleton odotti häntä — puutarhassa.

Tohveleissaan, ilman sukkia, puettuna sinapinväriseen yönuttuun ja musta patalakki päässä — tosiaankin ystävällisen tontun näköisenä — serkku Christopher siis tepsutteli kiireesti portaita alas ja puutarhan läpi, höpisten "uhkarohkeista pojista" ja "tiesinhän, että niin kävisi"; mutta suureksi huojennuksekseen hän näkikin nuoren Arthur Raffletonin tulevan häntä vastaan ilmeisesti terveenä sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja sitten hän alkoi ihmetellä, miksi hiidessä hänet oli pelotettu vuoteestaan kello kuudelta aamulla, ellei ollut mitään hätää.

Mutta jotakin näkyi sittenkin olevan vinossa. Ennenkuin Arthur Raffleton alkoi puhua hän katsahti ympärilleen salaperäisesti, miltei rikollisen tavoin; ja vieläkään mitään virkkamatta hän tarttui Christopher-serkkua käsivarteen, taluttaen hänet hedelmätarhan etäisimpään päähän. Ja siellä, pudonneella oksalla pähkinäpuun alla, serkku Christopher luuli näkevänsä khakinutun, jonka sisässä ei ollut mitään, mutta joka heidän lähestyessään nousi ylös.

Se ei kuitenkaan kohonnut varsin korkealle. Takin selkämys oli heihin päin. Kaulus seisoi pystyssä taivaanrantaa vasten. Mutta päätä ei näkynyt. Seisaallaan haamu kääntyi, ja serkku Christopher huomasi lapsenkasvojen pilkistävän takin poimuista. Mutta lähemmin tarkatessaan hän huomasi, ettei se ollutkaan lapsi. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mikä se oli. Pysähtyen äkkiä sen eteen serkku Christopher siis katsoi silmät selällään siihen ja sitten kommodori Raffletoniin.

"Tässä on professori Littlecherry, Christopher-serkku, josta teille mainitsin."

Oli ilmeistä, että Malvina piti professoria tärkeänä henkilönä. Hän näkyi aikovan niiata — liike, joka hänen ympärilleen käärittyjen ja laahustavien khakimetrien vuoksi voisi osoittautua — niin professorista näytti — ei ainoastaan vaikeaksi, vaan vaaralliseksikin.

Hänen aikomuksensa oli auttaa Malvina ulos kommodori Raffletonin takista, ja tyttö valmistautui häntä siinä avustamaan. Nuori Raffleton ehätti ajoissa väliin.

"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin rouva Muldoonin tehtäväksi."

Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen päätenhojaan.

"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan täsmällisesti, kuka ja mitä olette… osaatte tehdä sen paljoa paremmin kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä. Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"

Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa — oikeastaan takki näkyi niiaavan — aivan sievästi ja niin arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.

"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki. Mutta siitä on kulunut pitkä aika."

Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun lyhyen, surullisen tunnustuksensa.

"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä, ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä. Senjälkeen" — takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen — "olen vaeltanut yksinäni".

Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille, kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko, lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa. Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun ne tällaiseen ryhtyvät.

Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.

"Onko Irlannissa ollut Heremon-nimistä kuningasta?" kysyi kommodori
Raffleton. Professori oli tunnettu auktoriteetti näissä asioissa.

"Tietysti oli Irlannissa kuningas Heremon", — murahti oppinut vastaukseksi, ikäänkuin kommodori olisi tahtonut tietää, oliko koskaan ollut Julius Caesaria tai Napoleonia. "Ja oli myöskin kuningatar Harbundia. Malvinaa mainitaan aina hänestä puhuttaessa."

"Mitä hän teki?" tiedusti nuori Raffleton. Molemmat näkyivät vallan unohtaneen Malvinan läsnäolon.

"En tällä hetkellä muista", tunnusti professori. "Minun täytyy tuumia. Mikäli muistan, koski asia kuningas Dancratin tytärtä. Hän perusti normandialaisen hallitsijasuvun. Siihen kuului Wilhelm Valloittaja ja kaikki ne muut. Hyvä Jumala!"

"Sallitko hänen jäädä luoksesi joksikin aikaa, kunnes ehdin järjestellä asiat", ehdotti kommodori Raffleton. "Olisin kovin kiitollinen, jos siihen suostuisit."

Millainen professorin vastaus olisi ollut, jos hän olisi saanut käyttää kaikkea sitä älyä, mikä hänellä oli, on mahdotonta sanoa. Tietysti herätti asia hänessä mielenkiintoa, jopa innostuttikin häntä. Kansansadut, legendat, muinaistarut olivat olleet hänen elämänsä mieliharrastuksia. Olipa muuten miten tahansa, hän tapasi tässä toki sukulaissielun. Näkyi tietävän yhtä ja toista. Mistä tyttö oli sen oppinut? Olisikohan lähteitä, jotka olisivat professorille tuntemattomia?

Mutta viedä hänet taloon! Majoittaa hänet ainoaan vapaaseen makuuhuoneeseen! Esitellä hänet… kenä? Englantilaiselle kylänväelle. Aateliskartanon uusille asukkaille. Parlamentin jäsenelle, joka nuoren, viattoman vaimonsa kanssa oli kesäksi asettunut pitäjän pappilaan. Kuninkaallisen akatemian jäsenelle Dawsonille ja Calthorpen perheelle!

Jos hän olisi katsonut maksavan vaivaa, hän olisi löytänyt jonkun kunniallisen ranskalaisen perheen ja sijoittanut tytön täysihoitoon sinne. Vuosikausia oli hän Oxfordissa tuntenut miehen, erään koruveistäjän, jonka vaimo oli hyvin arvossa pidetty nainen. Hän olisi voinut aina silloin tällöin matkustaa sinne muistikirja taskussa, tyttöä haastattelemaan.

Jos hänen olisi sallittu toimia omin päin, hän olisi saattanut menetellä tervejärkisen kansalaisen lailla, mutta olisi voinut tehdä toisinkin. On esimerkkejä, jotka viittaavat jälkimäiseen mahdollisuuteen. Asia ei ole varma. Mutta tämän hänen urallaan sattuneen erikoistapauksen vuoksi häntä ei voida syyttää. Päätösvalta riuhtaistiin hänen käsistänsä.

Heti kun he olivat laskeutuneet Englannin maaperälle, kommodori Raffleton oli Malvinalle ilmaissut aikovansa jättää hänet toistaiseksi viisaan ja oppineen Christopherin huostaan. Ja Malvina katseli kommodoria kuin jumalien lahjaa; se oli ratkaissut asian. Viisas ja oppinut Christopher tietysti oli selvillä hänen tulostaan. Todennäköisesti juuri hän oli jumalien johdattamana järjestänyt tapausten koko kulun. Eipä siis muuta kuin osoittaa hänelle kiitollisuutta. Neitonen ei odottanut professorin vastausta. Takki hiukan haittasi hänen liikkeitään, mutta samalla sillä ehkä oli oma vetoava vaikutuksensa. Tarttuen molemmilla käsillään viisaan ja oppineen Christopherin käteen tyttö polvistui sitä suutelemaan.

Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö virkkoi:

"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja vieraanvaraisuudestanne."

Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen vaikutelman — joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan kuin tyttö viipyi hänen luonaan, — että hän oli suuri ja mahtava henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi — vaikka korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse — tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.

Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin. Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti, hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.

Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä hän oli Malvinan löytänyt — jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin, mitä hän aikoi tytölle tehdä — jos hän sitä sattui tietämäänkään. Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä. Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän vakuutti.

Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.

"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee nainen."

Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi, kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.

Pieni palvelustyttö hääräili puutarhan tienoilla. Hän oli epäilemättä utelias ja koetti saada asioista vihiä. Rouva Muldoonin äänen kuultiin keittiöstä kutsuvan häntä. Tuli kysymys vaatteista.

"Ette ole tuonut mitään mukananne?" kysyi professori. "Tarkoitan, jonkinlaista päällyspukua?"

Malvina hymyili ja teki pienen liikkeen. Se merkitsi, että kaikki mitä hänessä ja hänellä oli, se oli siinä professorin edessä.

"Meidän täytyy etsiä teille jotakin", sanoi tiedemies. "Jotakin, mihin puettuna voitte kulkea ja esiintyä…"

Professori oli aikonut sanoa "meidän maailmassamme", mutta epäröitsi, tietämättä sillä hetkellä varmaan, kumpaan hän itse kuului, Malvinan vai rouva Muldooninko maailmaan. Senvuoksi hän sanoi vain "maailmassa". Toisella liikkeellä Malvina ilmaisi hänelle olevansa kokonaan hänen käsissään.

"Mitä teillä oikeastaan on yllänne?" kysyi professori. "Tarkoitan siellä alla. Onko se jotakin, mikä menee mukiin… päivän, pari?"

Kommodori Raffleton oli jostakin syystä, minkä hän itse tiesi, mutta mikä ei ollenkaan ollut selvillä Malvinalle, kieltänyt tätä riisumasta takkia, mutta hän ei ollut virkkanut mitään sen avaamisesta. Vastaukseksi Malvina siis avasi sen.

Silloin professori Malvinan kummastukseksi teki aivan kuin kommodori Raffleton oli tehnyt. Hän nimittäin kiireesti pani takin kiinni, pistäen napit takaisin reikiinsä.

Malvina lienee peljännyt, että hänet oli tuomittu ikuisesti asumaan kommodori Raffletonin päällysnutussa.

"Tokkohan", mietti professori, "kukaan kylässä…" — Karviaismarjapensaissa muka marjoja poimimassa pyrähtelevä pieni palvelustyttö osui professorin silmään.

"Neuvottelemme emäntäni, rouva Muldoonin, kanssa", ehdotti professori.
"Kyllä kai tässä keinon keksimme."

Professori tarjosi Malvinalle käsivartensa. Toisella kädellään tyttö kokosi ilmailijan takin liepeet.

"Selittänen", — virkkoi professori, saaden äkillisen mielijohteen, kun he astuivat puutarhan läpi, "selittänen rouva Muldoonille, että olette juuri saapunut naamiohuveista tai pukutanssiaisista."

Rouva Muldoonin he tapasivat keittiössä. Epäiltävämpää kertomusta kuin se, millä professori koetti rouva Muldoonille selittää syyt Malvinan tuloon, on mahdotonta kuvitella. Pelkästä ystävällisyydestä näkyy rouva Muldoon hänet keskeyttäneen.

"Enhän mää mitään kysele", sanoi hän, — "eikä teitin siis tarvitse panna kuolematonta sieluanne vaaraan. Pitäkäi te vaan huolta omasta puvustanne ja jättäkäi mamselli minun ja Drusillan hoivaan, niin ehkä voimme sen laittaa vähän säällisen näköiseksi."

Viittaus hänen omaan asuunsa sai tiedemiehen hämilleen. Kiirehtiessään pukeutumaan yönuttuunsa ja tohveleihinsa, välittämättä vetää edes sukkia jalkaansa, hän ei ollut aavistanut menevänsä kuningatar Harbundian ensimäistä kamarineitoa vastaanottamaan. Pyytäen, että hänelle lähetettäisiin parranajo-vettä, hän vetäysi kylpyhuoneeseensa.

Hänen ajellessaan partaansa rouva Muldoon koputti ovelle, tahtoen häntä puhutella. Rouvan äänensävystä professori teki sen johtopäätöksen, että talo oli tulessa. Hän avasi oven, ja nähtyään, että professori oli säännöllisissä pukimissa, emännöitsijä livahti sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Mistä hänet löysitte? Miten se tänne tuli?" kysyi rouva Muldoon. Aina ennen oli professori nähnyt hänet tyynenä ja hyvänlaatuisena rouvashenkilönä. Mutta nyt hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"En kysele, mitä mulle kerroitte", keskeytti rouva Muldoon. "Pyydän sanomaan totuuden, jos sen tiedätte."

"Se ei ole mikään kuolevainen nainen, jonka olette tuonut taloon", sanoi hän. "Se on haltiatar."

Oliko professori tähän asti todella uskonut Malvinan kertomukseen vai oliko hänen alitajunnassaan koko ajan piillyt sisäinen vakaumus, että asia oli mahdotonta, sitä ei hän itsekään nyttemmin osaa sanoa. Professorin edessä oli Oxford — valtiotalous, kehittyneempi arvostelu, järkeisuskon nousu ja edistys. Hänen takanaan, haihtuen ihmiskunnan hämärään taivaanrantaan, häämöitti kartoittamaton maa, missä hän neljäkymmentä vuotta oli vaeltanut ja viihtynyt: salaperäisyyteen haudattu aavemaa tiedon kätketyille veräjille johtavine piilopolkuineen.

"Ka, enkö minä tuntisi merkkiä?" vastasi rouva Muldoon melkein halveksivasti. "Varastettiinhan oman sisareni lapsi aivan syntymäpäivänään ja sen sijalle…"

"Älkäi minulta kysykö", vastusteli rouva Muldoon, yhä peljästyneesti kuiskaten. "Minä en voisi sitä tehdä. En, vaikka pyhimykset lankeisivat polvilleen rukoilemaan."

Järkipuhe ei olisi rouva Muldooniin vaikuttanut. Professori huomasi sen, eikä hän mitään järkevää sanottavaa keksinytkään. Hän antoi oven läpi määräyksen, että "mademoiselle" saatettaisiin ruokasaliin, ja kuunteli sitten, kunnes Drusillan askeleet haipuivat.

"Oletteko koskaan kuullut Valkoisista Naisista?" kuiskasi professori rouva Muldoonille.

Arvataksemme ei ollut monta kummitusjuttua tai kertomusta haltiattarista, jota rouva Muldoon ei ollut kuullut ja uskonut. Oliko professori varma käsityksestään?

Viimemainittu antoi rouva Muldoonille kunnon miehen sanan. Valkoiset Naiset, sen rouva varmaankin tiesi, olivat "hyvää väkeä". Kunhan vain kukaan ei vierasta loukkaisi, niin mitään ei ollut peljättävissä.

"Hän ei viivy täällä varsin pitkälti", lisäsi professori. "Koetamme olla hänelle ystävällisiä."

"Sillä on hyvänsuovat kasvot", myönsi rouva Muldoon, "ja miellyttävästi se käyttäytyy". Kunnon vaimon rohkeus oli huomattavasti nousemassa.

"Meidän on tehtävä hänet ystäväksemme", toimitti professori käyttäen tilaisuutta hyväkseen. "Ja muistakaa", kuiskasi hän avatessaan oven rouva Muldoonille, "ettette hiisku sanaakaan. Hän ei tahdo, että asia tulee tunnetuksi."

Voi pitää varmana, että rouva Muldoon kylpyhuoneesta lähtiessään oli päättänyt tehdä voitavansa, jottei epäluulon varjokaan vihjaisi Malvinan olevan muuta kuin miltä hän Drusillan pyhäpuvussa näytti, jos hän pääsisi kylään puikahtamaan. Se oli aivan hauskannäköinen kesäasu, lyhythihainen ja avokaulainen, ja sopi Malvinalle joka suhteessa paremmin kuin taiteellisimminkin valmistettu kuosi olisi sopinut. Kengät eivät olleet yhtä luontevat. Malvina suoriutui pulmasta riisumalla ne pois, samoinkuin sukatkin, joka kerta kun hän lähti ulos. Hän kyllä tiesi, että se oli väärin, kuten selviää siitä, että hän aina yritti nuo kapineet kätkeä. Ne löydettiin mitä odottamattomimmista paikoista; milloin ne olivat piilotettuina kirjojen taakse professorin työhuoneeseen, milloin sullottuina tyhjiin teerasioihin rouva Muldoonin varastohuoneessa. Emännöitsijää ei voitu houkutella edes ottamaan niitä sieltä pois. Rasia sisällyksineen asetettiin ääneti professorin pöydälle. Sisälle palatessaan Malvina näki edessään parit jäykkiä, vastenmielisiä jalkineita. Keijukaissuun pielet venähtivät katumusta ja syyntuntoa osoittavaan ilmeeseen.

Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.

Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään… ehkä pitäisi sanoa siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.

Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.

Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin. Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi. Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin alas.

Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät peljästyneet — eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.

Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää — ainakaan ei professori niitä koskaan selittänyt — oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä? Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa, lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.

Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain päästä tänne laulaakseen Malvinalle.

Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat; sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria! Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten kakkuloittensa läpi!

Victorin ranskantaito alkoi palata. Hän oli utelias tietämään, oliko
Malvina koskaan tavannut ja puhutellut sir Lancelotia.

Pieni pilvi häilähti Malvinan kasvoille. Kyllä, hän oli tuntenut heidät kaikki: kuningas Uthurin ja Igrainen ja Saarten herran, Ulfiasin. Oli puhunut heidän kanssaan, kävellyt heidän kanssaan Ranskan ihanissa seuduissa. (Englannissa sen olisi pitänyt tapahtua, mutta Malvina pudisti päätänsä. Ehkäpä ne olivat matkustelleet.) Juuri hän oli sir Tristramin pelastanut Morgan le Fayn kavalista juonista. "Vaikka siitä", selitti Malvina, "tietenkään ei kukaan saanut vihiä".

Kaksoiset ihmettelivät, miksi sen salassa pitäminen niin päivänselvää oli, mutta eivät tahtoneet keskeyttää. Oli muita henkilöitä ennen ja jälkeen. Useimmista niistä eivät kaksoiset olleet koskaan kuulleet, kunnes päästiin Kaarlo Suureen, jonka jälkeen Malvinan muistelmat näkyivät häipyvän.

Kaikki olivat ne olleet hänelle hyvin kohteliaita ja muutamat ihastuttavia. Mutta…

Tuntui siltä, etteivät ne koskaan olleet Malvinalle olleet muuta kuin tuttavia, sellaisia, joiden kanssa kuluttaa aikaa odotellessaan — ja ikävöidessä.

"Mutta pidittehän te sir Lancelotista", tiukkasi Victor. Hän toivoi, että Malvina ihailisi sir Lancelotia, sillä poika tunsi hänellä itsellään olevan hyvin paljon yhteistä tuon aikaisin kuolleen surkuteltavan ritarin kanssa. Niinpä pienessä seikkailussa sir Bediveren kanssa olisi hän käyttäytynyt aivan samoin.

"Ah, kyllä!" myönsi Malvina. Hän oli "pitänyt" siitä ritarista. Hän oli aina niin… niin "mainio".

"Mutta", jatkoi Malvina, "hän ei ollut… kukaan heistä ei ollut omaa kansaani, omia rakkaita tovereitani." — Pieni pilvi oli taas laskeutunut hänen kasvoilleen.

Mutta Bruno palautti heidät kaikki kolme nykyisen historian aikaan. Karjapaimen Polleyn ensimäinen velvollisuus aamulla oli laskea Bruno irti juoksemaan. Se saapui läähättäen ja hengästyneenä, nähtävästi närkästyneenä, ettei sitä ollut otettu retkelle mukaan. Se olisi aivan helposti voinut ilmiantaa molemmat karkulaiset, ellei se olisi ollut mitä suopeamielisin mustan ja ruskean kirjava skotlantilainen paimenkoira. Nyt se vain oli kiusannut itsensä mielipuoleksi viimeisen puolen tunnin kuluessa, ollen varma, että lapset olivat unohtaneet ajan. "Ettekö tiedä, että kello lähenee kuutta? Ja ennenkuin puoli tuntia on kulunut koputtaa Jane ovillenne tuoden kuumaa maitoa, ja nähdessään, että vuoteenne ovat tyhjät ja ikkuna auki, hän luultavasti pudottaa lasit ja päästää kiljahduksen." Näin se oli aikonut lausua ensi sanoikseen, mutta vainuttuaan Malvinan se unohti ne kokonaan. Koira katsahti häneen kerran, lyyhähti mahalleen ja ryömi tyttöä kohti, ulisten ja heiluttaen samalla häntäänsä. Malvina vastaanotti sen kunniatervehdyksen nauraen ja silittäen sen päätä jalallaan, ja tämä ystävällisyys lähetti ihastuneen elukan seitsemänteen taivaaseen. Kaikki neljä astuivat yhdessä mäkeä alas ja erosivat puutarhan portilla. Kaksoiset lausuivat kohteliaan ja hyvin hartaan toivomuksen, että pian saisivat ilon nähdä Malvinan jälleen; mutta keijukainen, jonka lienee vallannut äkillinen epäilys, että oli menetellyt varomattomasti, näkyy vastanneen vältellen. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän lepäsi unessa, kultakutrinen pää painettuna pyöreätä, valkoista käsivartta vasten, kuten rouva Muldoon matkallaan keittiöön omin silmin näki. Kaksoiset taasen, jotka onneksi keksivät sivuoven avoinna, livahtivat huomaamatta sisään ja kiipesivät vuoteisiinsa.

Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun rouva Arlington itse saapui heitä herättämään. Hän oli äkeä heille molemmille ja oli nähtävästi itkenyt. Lapset saivat aamiaisensa keittiöön.

Puolista syötäessä puhuttiin tuskin sanaakaan, eikä pöydässä tarjoiltu vanukasta. Herra Arlingtonilla, tukevalla, verevällä herrasmiehellä ei ollut aikaa siihen. Muut voivat istua nauttimassa sitä mielensä mukaan, mutta ei herra Arlington. Jonkun täytyi pitää huolta asioista, ellei niiden annettu joutua aivan rempalleen. Kun ei voinut luottaa toisten täyttävän velvollisuuksiansa ja siis kaikki huolenpito talossa ja sen ulkopuolella sälytettiin yksille hartioille, niin siitä oli luonnollisena seurauksena, että tuolle hartiaparille ei riittänyt kylliksi aikaa päättää aterioita kunnollisesti. Tämä oli alkusyynä englantilaisen maanviljelyksen rappeutumiseen. Siihen aikaan, kun maanviljelijäin vaimot, puhumattakaan heidän siihen ikään ehtineistä pojistaan ja tyttäristään, että saattoi odottaa heidän innolla käyvän käsiksi johonkin työhön heille tuhlattujen varojen ja heihin uhratun hoidon korvaukseksi — niin, siihen aikaan, kun kaikki olivat tarttuneet rattaaseen, oli Englannin maatalous kukoistanut. Mutta nyt, kun muut loivat niskoiltaan heille kuuluvan osan työtaakasta ja vastuunalaisuudesta, jättäen kaiken yksille käsivarsille…

Arlingtonin vanhimman tyttären varsin kuuluva huomautus, että isä olisi ehtinyt syödä kaksi lautasellista vanukasta sillaikaa kun hän puhui, sai herra Arlingtonin kadottamaan esitelmänsä langan. Aivan suorasukaisesti esitettynä se, mitä herra Arlington kait aikoi sanoa, oli, että hän ei koskaan ollut aikonut maanviljelijäksi — ei ainakaan alussa. Hankittuaan varman toimeentulon monivuotisella uhrautuvalla työllä muut miehet hänen asemassaan olisivat vetäytyneet hyvin ansaittuun lepoon. Mutta kun hän kerran oli antanut viekoitella itsensä tähän puuhaan ryhtymään, tahtoi hän tehdä tehtävänsä perusteellisesti; ja kaikkien muiden oli suoritettava osansa, taikka muuten kävisi hullusti.

Nielaistuaan lasinsa pohjasakat yhdellä ainoalla siemauksella herra
Arlington pilasi arvokkaan lähtönsä rajulla nikotuksella, ja rouva
Arlington soitti hurjasti kelloa kutsuakseen sisäkön korjaamaan ruuat.
Vanukas vietiin koskemattomana ihan kaksoisten silmien edestä. Se oli
valmistettu mustista viinimarjoista ja ruskeasta sokerista.

Sen päivän iltana rouva Arlington näkyy uskoneen huolensa kaksoisille, osittain omaksi huojennuksekseen ja osaksi näiden siveelliseksi hyödyksi. Jos hänellä, rouva Arlingtonilla, olisi ollut onni nauttia vähemmän hemmoitelleen äidin hoivaa, olisi kaikki saattanut käydä hyvin. Luonnostaan rouva Arlington oli toimelias ja tarmokas. "Neiti ikiliikkujaksi" oli hänen hoitajattarensa häntä aina sanonut. Mutta onnettomuudeksi oli tämän luonteenominaisuuden sallittu vaimentua, ja nyt arvattavasti ei enää ollut parannuksen toiveita. Perheen isä oli aivan oikeassa. Kun he asuivat Bayswaterissa Mincing Lanen varrella, meni taloudenpito kyllä näinkin mukiin. Mutta nyt oli toisin. Maanviljelijän vaimon pitäisi nousta kello kuudelta; hänen olisi huolehdittava, että kaikki muutkin olivat jalkeilla kello kuudelta; olisi valvottava palvelijoita ja pakoitettava ne täyttämään velvollisuutensa; lapsia tulisi äidin kehoittaa omalla esimerkillään. Järjestyskykyä siinä tarvittiin. Päivä oli jaettava, kullekin hetkelle määrättävä oma tehtävänsä. Mutta kun sensijaan aamukausi oli kulunut ennenkuin ehdittiin kunnolle kääntyäkään ja sekasorto muuttui yhä pahemmaksi viskatessa käsistä se, mihin jo oli ryhdytty, ja yritettäessä toimittaa kuusi asiaa yhtaikaa, muistamatta mitä oli tehty tai tekemättä jätetty, niin…

Tässä rouva Arlington kuuluu hyrähtäneen itkuun. Yleensä hän oli tyyni, hymyilevä, mitä herttaisin nainen, varsin miellyttävä emäntä, ellei häneltä muuta pyydetty kuin hilpeyttä ja päiväpaisteista esiintymistä. Kaksoiset kaiketi yhtyivät hänen kyyneliinsä. Vuoteisiinsa peitettyinä itsekseen he arvattavasti pohtivat asiaa perin vakavasti ja kauan, keskustellen kuiskailemalla, ja sitten nukahtivat, kunnes aamu toi uusia aatteita. Tuloksena oli, että seuraavana iltana, runsaiden leivosten kera nautitun teen ja illallisen välillä, kun Muldoon meni kolkutuksen kuultuaan itse avaamaan ovea, tapasi hän kaksoiset seisomassa käsitysten professorin portailla.

Ei tarvittu mitään sananlaskun höyhentä. Rouva Muldoon tavoitti puupenkkiä, mutta ei ulottunut siihen. Hän kosketti tuoliin, mutta se siirtyi syrjään. Vasta permanto hänet pysähdytti.

"Olemme niin pahoillamme", puolustautui Victor. "Luulimme teidän tietävän. Meidän olisi pitänyt sanoa mademoiselle Malvina."

Rouva Muldoon sai jalat alleen ja vastaamatta mitään astui suoraan professorin työhuoneeseen.

"Ne tahtovat tietää", sanoi rouva Muldoon, "onko haltiatar kotona". Professori luki jotakin, selkä ikkunaan käännettynä. Valaistus huoneessa oli heikonlainen.

"Sanonko, että neiti ei ole kotona?" ehdotti rouva Muldoon. "Tai eikö olisi parasta, että itse niitä puhettelisitte?"

Kaksoiset tulivat sisälle, näyttäen hiukan säikähtyneiltä ja yhä pidellen toisiaan kädestä. He toivottivat professorille hyvää iltaa, ja kun tämä nousi, he astahtivat taaksepäin. Professori puristi heidän käsiään, mutta he eivät hellittäneet sormiaan toistensa sormista, joten Victoria ojensi hänelle oikean kätösensä ja Victor vasempansa, ja sitten he professorin kehoituksesta istahtivat sohvan äärimäiseen kulmaan.

"Toivon, ettemme teitä häiritse", sanoi Victor. "Me haluaisimme tavata mademoiselle Malvinaa."

"Olen pahoillani", virkkoi professori, "mutta hän ei ole sisällä. En ainakaan luule." — (Professori ei koskaan ollut siitä aivan varma. "Se livahtaa ulos ja sisälle aiheuttamatta isompaa rasahdusta kuin tuulen ajelema ruusunlehti", oli rouva Muldoonin selitys.) "Eikö olisi parempi, että kertoisitte minulle? Antakaa minun esittää asia hänelle."

Lapset katsahtivat toisiinsa. Ei mitenkään kävisi päinsä loukata viisasta ja oppinutta Christopheria. Sitäpaitsi on otaksuttavissa, että loihtijalla on useitakin keinoja saadakseen tietää ihmisten ajatukset.

"Se koskee äitiä", selitti Victoria. "Ajattelimme, eiköhän Malvina suostuisi häntä muuttamaan."

Professori oli lukenut Malvinasta. Hänen mieleensä välähti, että ihmisten muuttaminen aina olikin ollut tämän erikoisala. Kuinka olivat Arlingtonin kaksoiset sen saaneet selville? Ja minkätähden he tahtoivat äitinsä muutettavaksi? Ja mihin muotoon he halusivat hänet muutettavan? Tuntui hirveältä, kun sitä ajatteli! Professori kävi äkkiä niin ankaraksi, että jos kaksoiset olisivat nähneet hänen ilmeensä — sitä he hämärtyvän päivän valossa eivät toki nähneet, — he olisivat liiaksi peljästyneet vastatakseen.

"Minkävuoksi tahdotte, että äitinne muutettaisiin?" kysyi professori.
Jo pelkkä hänen äänensä säikähdytti heitä.

"Tietysti emme tarkoita, että hän muutettaisiin toiseen hahmoon", selitti Victor.

Tuo oli vieläkin kovin inhoittavaa. Mihin olemme joutumassa, kun lapset ryhtyvät vaatimaan äitiensä "parantamista"! Ilmakehä oli suuttumuksella panostettu. Kaksoiset tunsivat sen.

"Hän haluaa sitä", tivasi Victoria, "Hän haluaa tulla tarmokkaaksi, nousta aikaisin aamusella ja puuhata töissä."

"Nähkääs", lisäsi Victor, "hän ei ole koskaan saanut asianmukaista kasvatusta."

Professori väittää jyrkästi, ettei hän muuta tarkoittanut kuin leikkiä.
Hän ei myönnä ehdotukseen sisältyneen edes mitään kiusantekoa.
Professori itse oli eri tiloissa ollut kummankin uskottuna.

"Maailman paras nainen, kunhan häneen vain voisi istuttaa hiukan tarmoa. Ottaa asiat liian kevyesti. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka ihmiset pysytetään tehtäväinsä tasalla." Niin oli herra Arlington huokaillut pähkinäin ja viinin ääressä.

"Se on pelkkää laiskuutta. Niin juuri, sitä se on. Ystävättäreni sanovat minua 'levolliseksi'; mutta sen oikea selitys on synnynnäinen laiskuus. Ja kuitenkin minä yritän. Ette aavistakaan, professori Littlecherry, kuinka kovin minä yritän!" Näin oli rouva Arlington nauranut professorin ruusuja ihaillessaan.

Ja sitäpaitsi, kuinka järjetöntä oli uskoa, että Malvina voisi todella jonkun muuttaa! Ammoisina aikoina, kun ihmisaivot vielä olivat kehitystilassa, sellainen ehkä oli ollut mahdollista. Hypnoottinen kiihoitus, magneetillinen vaikutus, uinuvien aivosolujen toimintaan herättäminen magneettisen värähdyksen avulla. Kaikki tuo oli hävinnyttä taitoa. Elimme Yrjö V:n emmekä kuningas Heremonin aikaa. Professori todella vain tahtoi tietää, kuinka Malvina suhtautuisi ehdotukseen. Tietysti hän koettaisi sitä välttää, se armas pikku tyttö. Mutta saattoiko kukaan tervejärkinen mies, matematiikan professori…?

Malvina seisoi hänen vieressään. Kukaan ei ollut huomannut hänen sisääntuloaan. Kaksoisten silmät olivat olleet luotuina viisaaseen ja oppineeseen Christopheriin. Professori taasen ei miettiessään koskaan nähnyt mitään. Kuitenkin he kaikki säpsähtivät aika tavalla.

"Emme saa koskaan muuttaa, mitä hyvä Jumala on muodostanut", sanoi Malvina. Hän puhui hyvin vakavasti. Lapsellisuus näkyi hänestä kaikonneen.

"Niin ette aina ajatellut", lausui professori. Häntä ärsytti, että koko ajatus kelpo pilasta oli Malvinan äänen vaikutuksesta haihtunut. Tytössä oli jotakin omituista, mikä sen aiheutti.

Malvina teki vähäisen eleen. Se ilmaisi professorille, että hänen huomautuksensa ei ollut aivan tahdikas.

"Mutta tässä on kysymys jostakin aivan muusta", jatkoi professori. Aivan toinen harrastus oli vallannut tiedemiehen. Oli kyllä helppoa kutsua rouva Tervettä Järkeä avukseen, kun Malvina ei ollut saapuvilla. Mutta noiden kummallisten silmien edestä se kunnon rouvasihminen omituisesti hiipi pois. Otaksukaamme — ajatus oli tietysti naurettava, mutta otaksukaamme, — että jotakin tapahtuisi! Eikö se sielutieteellisenä kokeena ollut luvallista? Mitä oli kaiken tieteen alku muuta kuin uteliaisuuden kannustamaa kokeilua? Ehkä Malvina voisi — ja tahtoisi — selittää, miten se tapahtuisi. Jos nimittäin jotakin tapahtuisi, mikä tietystikään, sen parempi, ei ollut mahdollista. Tämä asia oli saatettava loppuun.

"Tässä ei olisi kysymys lahjojenne käyttämisestä omiin tarkoituksiinne, vaan muiden auttamiseksi", esitti professori.

"Minusta näyttää, jos niin saan sanoa", lisäsi professori, "että se tosiaan olisi ikäänkuin… hm, tuota noin, nuoruutemme hullutusten korvaamista". Viimeiset sanansa hän lausui hiukan hermostuneesti.

Malvinan silmät tuijottivat professoriin. Matalakattoisen huoneen hämärässä valossa hänestä ei oikeastaan muuta näkynytkään kuin nuo silmät.

Ei ollut suinkaan oikein, tuumi professori jälkeenpäin, että keijukainen sälytti kaiken edesvastuun hänen niskoilleen. Jos hän todella oli alkuperäinen Malvina, kuningatar Harbundian hovineito, hän oli kylliksi vanha itse päättämään. Professorin laskelmien mukaan hänen täytyi nykyisin olla noin kolmentuhannenkahdeksansadan vuoden ikäinen. Professori itse ei ollut vielä kuuttakymmentä täyttänyt; siis häneen verrattuna ihan lapsukainen! Mutta Malvinan silmät pakoittivat.

"No niin, eihän siitä mitään vahinkoa ole", lopetti professori. Ja
Malvina näkyy hyväksyneen nuo sanat valtuudekseen.

Professori saattoi kaksoiset ovelle. Jostakin syystä, mitä professori ei olisi voinut selittää, he kaikki kolme astuivat varpaillaan. Vanha kirjeenkantaja Brent kulki ohitse, ja kaksoiset juoksivat hänen jälestään, tarttuen kumpikin häntä kädestä. Malvina seisoi yhä siinä, mihin professori oli hänet jättänyt. Asia oli kovin järjetöntä, mutta professori tunsi itsensä säikähtyneeksi. Hän meni keittiöön, missä oli valoisaa ja hilpeätä, ja antoi rouva Muldoonille määräyksiä kotiaskareista. Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen, oli Malvina lähtenyt.

Kaksoiset eivät jutelleet sinä yönä ja päättivät seuraavana aamuna asiasta mitään hiiskumatta vain pyytää äitiänsä mukaansa iltakävelylle. Oli peljättävissä, että tämä vaatisi selityksiä, mutta, omituista kyllä, äiti suostui mitään kyselemättä. Kaksoisista näytti, että rouva Arlington itse suuntausi luolan ohi vievälle polulle, ja heidän päästyään Ristikiville hän laskeutui istumaan ja nähtävästi unohti heidän olemassaolonsa. Kaksoiset hiipivät pois hänen huomaamattansa, mutta eivät oikein tienneet mihin ryhtyä. He juoksivat puolisen penikulmaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Siinä he viipyivät hetkisen, varoen menemästä tiheikköön. Sitten he hiipivät takaisin ja tapasivat äitinsä istumasta juuri siinä asennossa, mihin olivat hänet jättäneet. He luulivat hänen olevan nukuksissa, mutta hänen silmänsä olivat selkoselällään. He tunsivat tavatonta huojennusta, vaikkeivat ensinkään tietäneet, mikä heidän pelkonsa oli aiheuttanut.

He istahtivat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiänsä, kumpikin tarttuen häntä kädestä, mutta vaikka hänen silmänsä olivat auki, kului tuokio ennenkuin hän näkyi heidän paluutaan huomaavan. Hän nousi ja katsahti hitaasti ympärilleen, ja silloin kello löi yhdeksän. Aluksi hän ei voinut uskoa, että oli niin myöhäinen. Päästyään siitä varmuuteen katsahtamalla kelloonsa hän silmänräpäyksessä kavahti pystyyn vihaisempana kuin he koskaan olivat häntä nähneet, ja ensi kertaa elämässään he kumpikin saivat kokea, miltä korvapuusti maistuu. Kello yhdeksältä oli oikea illallisen aika, ja he olivat puolen tunnin matkan päässä kodista, ja kaikkeen tähän olivat nuo ihmisvesat syypäitä. Mutta paluumatkaan ei kulunutkaan puolta tuntia. He kävelivät sen kahdessakymmenessä minuutissa, rouva Ariington harpaten edellä ja kaksoiset ponnistellen läähättävinä perässä.

Herra Arlington ei ollut vielä palannut. Hän saapui viittä minuuttia myöhemmin, ja rouva Arlington sanoi hänelle, mitä hän moisesta vetelyksestä ajatteli. Se oli nopein illallinen, minkä kaksoiset muistivat nauttineensa. He löysivät itsensä vuoteesta kymmentä minuuttia ennen määräaikaa. He kuulivat äitinsä äänen keittiöstä. Ruukullinen maitoa oli unohdettu happanemaan. Ennenkuin kello oli lyönyt kymmenen, rouva oli ilmoittanut Janelle, että tämä viikon perästä saisi muuttaa.

Professori kuuli uutisen herra Arlingtonilta. Herra Arlington ei olisi joutanut viipymään hetkistäkään, sillä päivällinen syötiin täsmälleen kello kahdeltatoista, ja siihen oli enää vain kymmenen minuuttia; mutta hän näkyy antaneen perään kiusaukselle. Suurus haukattiin kartanossa nykyisin kello kuudelta aamulla, ja niin oli ollut torstaista asti; koko perheen täytyi silloin olla täysin pukeutuneena, ja rouva Arlington toimi emäntänä. Ellei professori uskonut, sopisi hänen jonakuna aamuna pistäytyä itse katsomassa. Professori näkyy uskoneen herra Arlingtonin sanat tosiksi. Puoli seitsemältä jokainen työssään ja rouva Arlington omassaan, jona oli pääasiallisesti valvonta, että jokainen päivän kuluessa täytti tehtävänsä. Valot sammuksiin kello kymmeneltä ja jokainen vuoteeseen; useimmat heistä olivatkin iloisia, kun sinne pääsivät.

"Aivan oikein; hän pitää meidät kaikki tiukasti tehtävissämme", oli Arlingtonin mielipide — nyt oli lauantai. Sellaista juuri tarvittiinkin. Ehkäpä ei alituisesti; ja olihan siinä haittansakin. Uuttera elämä — ja huolenpito siitä, että kaikki muut olivat täydessä touhussa, — ei ollut pelkästään hilpeätä ja hauskaa. Varsinkaan ei alussa. Nuori innostus voi tietysti johtaa liiallisuuteen ja varomattomuuteen. Sitä ei ole rohkaistava. Myöhemmin on ehdotettava rajoittavia muodosteluja. Ylimalkaan oli herra Arlingtonin näkökanta, että asiaa oli katseltava kuin vastauksena rukoukseen. Kohotessaan korkeampiin ilmapiireihin herra Arlingtonin silmät näkyvät kohdanneen kirkon kellotaulun. Se sai herra Arlingtonin kauempaa viivyttelemättä kääntymään kotimatkalle. Kun professori tanhuan mutkassa katsahti taakseen, huomasi hän herra Arlingtonin ruvenneen juosta lötköttämään.

Tämä näkyi olleen professorin loppu nykyaikaisen yhteiskunnan tervejärkisenä ja älykkäänä jäsenenä. Hän ei alkuaan ollut siitä varma, mutta nyt hänelle selvisi, että kun hän niin sanoaksemme kannusti Malvinaa koettamaan kykyään onnettomaan rouva Arlingtoniin, hän teki sen vakuutettuna siitä, että tulos palauttaisi hänen oman sielullisen tasapainonsa. Että Malvina kädenviittauksella — tai mitä silmänkääntäjän kujeita lienee käyttänytkin — kykenisi muuttamaan tähän asti parantumattoman velton ja välinpitämättömän rouva Arlingtonin jonkinlaiseksi naispuoliseksi Lloyd Georgeksi, ei ollut vakavasti sisältynyt hänen laskelmiinsa.

Unohtaen puolisensa hän kaikesta päättäen vaelteli päämäärättä sinne tänne ja palasi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Päivällisen aikana hän kuuluu olleen varsin levoton ja hermostunut — "nytkähtelevä", käyttääksemme pienen palvelustytön todistusta. Kerran hän hypähti tuoliltaan kuin ammuttu, tyttösen vahingossa pudottaessa ruokalusikan; ja kahdesti hän kaatoi suola-astian. Aterioitaessa professori tavallisesti tunsi mitä voimakkainta epäluuloa Malvinaa kohtaan. Usko keijukaiseen, joka voi kuluttaa melkoisen kimpaleen reisipaistia ja sen päälle nauttia kaksi annosta piirakasta, koettelee miehen vakaumusta. Tänä iltana se ei tuottanut professorille vaikeuksia. Valkoiset Naiset eivät koskaan olleet hylkineet ihmisten vierasvaraisuutta. Epäilemättä oli aina vallinnut olosuhteisiin sovittautumista. Karkoituksensa kohtalokkaan illan jälkeen Malvina kaiketi oli kokenut monenlaista. Nykyisiä tarkoituksiansa varten hän esiintyi kahdennenkymmenennen vuosisatamme nuoren tytön hahmossa. Rouva Muldoonin oivallisen keittotaidon, samoin kuin keveällä, terveellisellä punaviinillä täytetyn lasin arvossapito sopi luontevasti siihen osaan.

Professori ei tietääksemme saanut rouva Arlingtonia hetkeksikään mielestään. Useammin kuin kerran hän vilkaistessaan salavihkaa pöydän yli luuli Malvinan katselevan häntä ilkkuvin hymyin. Joku häijy, ilveilevä henki oli varmaankin professorin riivannut. Tuhansia vuosia oli Malvina — ainakin mikäli tunnettiin — viettänyt parantunutta ja nuhteetonta elämää, oli hillinnyt ja jättänyt turmiollisen intohimonsa muuttaa olentoja toisiksi. Olipa ollut mieletöntä herättää tuo himo jälleen henkiin! Ja nyt ei ollut kuningatar Harbundiaakaan pitämässä häntä aisoissa. Päärynää kuoriessaan professorilla oli selvä aistimus, että hän oli muuttumassa merisiaksi — omituinen kutistumisen tunne oli säärissä. Niin elävä oli tämä vaikutelma, että hän vaistomaisesti hypähti tuoliltaan ja riensi katsomaan itseänsä kuvastimesta tarjoilupöydän yläpuolelta. Siitäkään hän ei täysin rauhoittunut. Ehkä se oli kuvastimen syy. Se oli hyvin vanha, noita kullatuilla palloilla yltympäri reunustettuja kapineita; ja professorista näytti kuin kasvaisi hänen nenänsä suoraan ulos hänen kasvoistaan. Toivoen, ettei hän ollut äkkiä sairastunut, Malvina kysyi, voisiko hän jotakin tehdä hänen hyväkseen. Professori lienee vakavasti pyytänyt häntä olemaan sitä ajattelematta.

Professori oli opettanut Malvinaa pelaamaan cribbagea [englantilainen korttipeli.], ja iltasin he tavallisesti pelasivat pari vuoroa. Mutta tänään professori ei ollut sillä tuulella, ja Malvina oli tyytynyt kirjan seuraan. Hän piti erityisesti vanhoista ajantiedoista. Professorilla oli niitä hyllyn täydet, monet muinaisranskankielisiä. Ollen itsekin lukevinaan hän kuuli Malvinan alkavan hilpeästi nauraa ja meni katsahtamaan hänen olkansa yli. Tyttö luki kertomusta kohtauksestaan tinakaivosten omistajan, erään vanhanpuoleisen, hämyhetkiä kavahtavan herrasmiehen kanssa, jonka hän oli muuttanut satakieleksi. Professorin mieleen juolahti, että ennen Arlingtonin tapausta tuon seikan muisto olisi tuonut Malvinan mieleen häpeää ja katumusta. Nyt hän näkyi pitävän sitä hupaisena.

"Tuhma kepponen", huomautti professori. Hän puhui kovin kiihtyneesti. "Kellään ei ole oikeutta muuttaa ihmisiä. Peukaloida asioita, joita ei ymmärrä. Ei minkäänlaista oikeutta."

"Ei omaksi huviksi tai kostoksi", vastasi hän. Hänen äänensävynsä oli hyvin lauhkea. Siinä kuulosti itsemoitetta. "Se on tietysti kovin väärin. Mutta muuttaa heitä heidän omaksi hyväkseen… oikeastaan parantaa, eikä muuttaa."

"Pieni teeskentelijä!" mutisi professori itsekseen. "Hänen makunsa entisiin kujeihin on palannut, ja Herra tiesi, mihin hän nyt pysähtyy."

Professori käytti lopun iltaa ainehistojensa selailemiseen, etsien viimeisiä tietoja kuningatar Harbundiasta.

Sillävälin oli uutinen Arlingtonin perheessä sattuneesta tapahtumasta levinnyt kylälle. Kaksoiset eivät kaiketikaan olleet kyenneet pitämään asiaa salaisuutenaan. Palveluspaikastaan eroitettu Jane oli pistäytynyt rouva Muldoonin luona omalla tavallaan kertomassa torstai-illan kohtausta Arlingtonin keittiössä, ja aavistellen, mitä oli tekeillä, lienee rouva Muldoon tietämättään antanut joitakuita viittauksia.

Marigoldit tapasivat Arlingtonit sunnuntaina aamu-jumalanpalveluksen jälkeen ja kuulivat koko jutun. Tai oikeastaan he tapasivat herra Arlingtonin ja toiset lapset; rouva Arlington oli kahden vanhemman tyttärensä kanssa käynyt aikaisella Herran ehtoollisella jo seitsemältä. Rouva Marigold oli sievä, pehmeäliikkeinen, viehättävä pikku nainen, kymmenen vuotta puolisoaan nuorempi. Hän ei olisi voinut olla sellainen hupsu, ettei olisi sitä tietänyt. Marigoldin, varttuvan valtiomiehen, olisi tietysti pitänyt ottaa vaimo, joka kykeni häntä auttamaan; mutta mies näkyy rakastuneen häneen muutaman penikulman päässä Brysselistä jonkun luostarin muurin yli.

Herra Arlington ei ollut mikään säännöllinen kirkonkävijä, mutta tällä kertaa oli hän tuntenut velvollisuuksia Luojaansa kohtaan. Hän oli yhä rakastuneena uuteen vaimoonsa. Mutta ei sokeasti. Myöhemmin ehkä tarvittaisiin ohjaavaa kättä. Mutta antaa uuden siemenen ensin lujasti juurtua! Marigoldin asiat pakoittivat hänet palaamaan kaupunkiin sunnuntaina iltapäivällä ja rouva Marigold saattoi häntä kappaleen matkaa asemalle. Palatessaan kotiin vainioiden läpi tämä sattui tapaamaan Arlingtonin kaksoiset. Myöhemmin hän kuuluu käväisseen professorin kesähuvilassa juttelemassa rouva Muldoonin kanssa Janesta, jonka oli kuullut olevan ilman paikkaa. Vähää ennen auringonlaskua näki tohtori hänen kiipeävän polkua ylös kaniinitarhalle päin. Sinä iltana Malvina ei saapunut päivälliselle. Palatessaan hän näkyi olevan tyytyväinen itseensä.

Muutamia päiviä myöhemmin — saattoi olla seuraavalla viikolla; täsmällinen päivämäärä näkyy unohtuneen — parlamentin jäsen Marigold pistäysi professorin luona. He juttelivat tullijärjestelmän uudistuksista, ja sitten Marigold nousi ylös ja meni itse tarkastamaan, että ovi oli tiukasti suljettu.

"Tunnette vaimoni", sanoi hän. "Olemme olleet avioliitossa kuusi vuotta, eikä taivastamme ole tummentanut ainoakaan pilvi, paitsi yksi. Tietystikään hän ei ole mikään nero. Tarkoitan, ei ainakaan…"

"Jos seuraatte minun neuvoani", sanoi hän, "niin jätätte hänet rauhaan". Hän puhui innokkaasti ja vakaasti.

"Senpä juuri olisin suonut tehneeni", vastasi hän. "Syytän ainoastaan itseäni".

"Kun näemme omat erehdyksemme", virkkoi professori, "on aina toivoa. Menkää suoraan kotiin, nuori mies, ja kertokaa hänelle, että olette muuttanut mielenne. Sanokaa hänelle, ettette häneltä vaadikaan aivoja. Sanokaa hänelle, että pidätte hänestä enemmän ilman niitä. Sullokaa se hänen päähänsä, ennenkuin mitään muuta tapahtuu."

"Olen sitä yrittänyt", sanoi Marigold. "Hän sanoo, että se on nyt myöhäistä. Sanoo, että valo on hänelle ilmestynyt ja että hän ei enää sille mitään voi."

Nyt oli professorin vuoro tuijottaa. Hän ei ollut kuullut mitään sunnuntaisista hommista. Hän oli toivottomanakin toivonut, että Arlingtonin juttu jäisi lukituksi salaisuudeksi hänen itsensä ja kaksoisten kesken, ja oli tehnyt parhaansa ajatellakseen jotakin muuta.

"Hän on yhtynyt Fabian-seuraan" [Eräs englantilainen v. 1884 perustettu sosialistiyhdistys, jonka pyrkimyksenä on, äärimmäisiin keinoihin ryhtymättä, vähitellen parantaa varsinkin alempien luokkien asemaa saattamalla maaomaisuus ja pääoma välittömämmin valtion ja kuntien valvonnan alaisiksi. Nimi johdettu varovaisesta ja hitaasti toimineesta roomalaisesta sotapäälliköstä Fabius Maximuksesta.], jatkoi Marigold synkästi. "Ovat sijoittaneet hänet lastentarhaan. Ja lisäksi hän on liittynyt Naisten äänioikeus-yhdistykseen. Jos se tulee tiedoksi ennen ensi vaaleja, täytyy minun etsiä toinen vaalipiiri… sen pituinen se."

"En minä kuullut hänestä", vastasi Marigold. "Jos olisin kuullut, en kai olisi lähtenyt kaupunkiin. Onko teistä oikein", lisäsi hän, "roh… rohkaista sellaisia ihmisiä?"

"Kuka häntä rohkaisee?" kysyi professori. "Elleivät hupsut luulottelisi voivansa parantaa kaikki muut hupsut paitsi itseänsä, niin tällaista ei tapahtuisi. Arligtonilla oli herttainen, säveä vaimo, ja sensijaan että olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen, hän tuskastutti hänen elämänsä nurisemalla, koska hän ei muka ollut taloudellinen. No, nyt hän on saanut toimekkaan ja taloudellisen vaimon. Kun tapasin hänet keskiviikkona, oli hänellä kananmunan kokoinen kuhmu otsassa. Sanoo kompastuneensa mattoon. Ei sille mitään voi. Ette voi muuttaa ihmistä juuri niin paljon kuin haluatte ja sitten pysähdyttää häntä siihen. Joko jätätte heidät rauhaan tai muutatte heidät kokonaan, muuten he eivät itsekään tiedä, mitä heistä tulee. Järkevä mies teidän asemassanne olisi ollut perin kiitollinen vaimosta, joka ei pistäisi nenäänsä hänen asioihinsa ja jonka seuraan hän voisi paeta kirotusta politiikastaan. Olette luullakseni viittaillut hänelle noin kerran kuukaudessa, kuinka surullista oli, ettette ollut nainut nerokasta naista. No, nyt hän on löytänyt neronsalamansa ja käyttää niitä. Miksei hän kuuluisi Fabian-seuraan ja Naisten äänioikeus-yhdistykseen? Se osoittaa itsenäistä luonnetta. Parasta, että liitytte niihin itsekin. Sitten voitte työskennellä yhdessä."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Marigold nousten ylös. "En tiennyt, että olitte samaa mieltä sen muukalaisen kanssa."

"Kuka sanoi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan?" kivahti professori. "Olen hyvin tukalassa asemassa."

"Ei suinkaan", virkkoi Marigold epäröivästi, käsi oven rivassa, "hyödyttäisi mitään, että menisin itse sitä tyttöä tapaamaan?"

"Luullakseni", vastasi professori, "hänet tapaa Ristikivien lähettyviltä päivänlaskun edellä. Voitte itse valita, mutta teinä minä ajattelisin kahdesti, ennenkuin sen tekisin."

"Tuumailin", sanoi Marigold, "eiköhän tyttö, jos pyytäisin sitä häneltä henkilökohtaisena suosiona, suostuisi käymään jälleen Edithin puheilla ja vakuuttamaan hänelle tehneensä vain pilaa?"

"Niin", selitti Marigold, "otaksun nuoren ulkomaalaisen ystävänne tavanneen vaimoni ja puhuneen hänelle politiikkaa, ja siitä on nyt ollut tällaiset seuraukset. Hän on epäilemättä nuori, tavattoman kyvykäs henkilö; mutta hän menettäisi vain yhden opetuslapsen, ja minä voisin korvata sen hänelle… muulla tavalla." Hän puhui tietämättään tavattoman hartaasti ja innokkaasti. Se melkein liikutti professoria.

"Se saattaisi merkitä", sanoi professori, "että (otaksuen sen laisinkaan käyvän päinsä) rouva Marigold palaisi täydellisesti entiseen olemukseensa, enää välittämättä politiikasta tuon taivaallista".

Professori oli sillä hetkellä hukannut silmälasinsa, mutta hän luulee
Marigoldin silmässä kiiluneen kyyneleen.

"Tahdon tehdä voitavani", lausui hän. "Mutta ette saa siihen liikoja luottaa. Voi käydä helpommaksi saada nainen ajattelemaan kuin pysähdyttää hänet, vaikka onkin keij…" Professori ehti vielä hillitä kielensä. "Minä puhun hänelle", sanoi hän; ja Marigold puristi hänen kättänsä hyvästiksi.

Oli jo aikakin. Malvinan toiminnan koko laajuus noiden muutamien keskikesän viikkojen kuluessa, lentokommodori Raffletonin paluuta odotettaessa, tuskin koskaan tulee täydellisesti ilmi. Tohtorin väitöksen mukaan asiaa on suuresti liioiteltu. On niitä, jotka puhuvat kuin olisi puolet kylän ihmisistä pantu kappaleiksi, muutettu, paranneltu ja lähetetty kotiin sellaisessa mielentilassa, että heidän omat äitinsä eivät heitä tunteneet.

Varmaa on, että kuninkaallisen akatemian jäsen Dawson, jota kaikki muut paitsi hänen vaimonsa kuvailivat "pieneksi, herttaiseksi mieheksi" ja jonka ainoana vikana oli parantumaton halu sanaleikkeihin sekä sopivaan aikaan — mikäli sellaista aikaa on olemassa — että varsinkin sopimattomaan aikaan, äkkiä eräänä aamuna paiskasi viittätoista tuumaa pitkän ja yhdeksää tuumaa leveän hollantilaisen sisäkuva-maalauksen rouva Dawsonin kummastuneeseen päähän. Taulu puhkesi ja jäi riippumaan hänen kaulaansa, muistuttaen raamatun kuvia Johannes Kastajan päästä, ja kehys täytyi sahata poikki ennenkuin hän sai sen pois. Mitä tulee kertomukseen, että rouva Dawsonin täti olisi yllättänyt herra Dawsonin vesiammeen takaa sisäkköä suutelemasta, sen myöntää tohtori onnettomuudeksi, joka olisi saattanut tapahtua kelle tahansa. Mutta oliko todella mitään todistusta, että hänellä oli jotakin osaa Dolly Calthorpen selittämättömässä myöhästymisessä viimeisestä kotiinpäin menevästä junasta, on tietysti vakavampi kysymys. Rouva Dawsonista, joka itse oli komea, henkevä nainen, oli Dawson alkuperäisessä tilassaan kylläkin saattanut tuntua hermoja ärsyttävältä; vaikka silloinkin voisi kysyä: miksi hän oli hänen naimatarjoukseensa suostunut? Mutta on ero, kuten rouva Dawson on maininnut, miehellä, jolta puuttuu miehen luonnetta, ja sellaisella miehellä, jolla sitä on aivan liiaksi. Vaikeata on järjestää näitä seikkoja.

Yleensä ja sivullisen arvioimana tohtorin mielipide on, että lienee ollut puolitusinaa henkilöitä, joiden Malvinan avulla onnistui hypnotisoida itsensä tilapäiseen mielipuolisuuteen. Kun Malvina hiukan pettyneenä, mutta aivan nöyrästi alistaen oman arvostelunsa viisaan ja oppineen Christopherin mielipiteeseen, suostui "palauttamaan" heidät entiselleen, selitettiin, että kulutettuaan onnettomasti saavutetun tarmonsa purkauksen he ensi sysäyksestä herpautuivat takaisin aikaisempaan olotilaansa.

Rouva Arlington ei yhdy tohtorin mielipiteeseen. Hän oli jo kauan aikaa yrittänyt parantaa itseänsä, mutta ne ponnistukset olivat kurjasti menneet myttyyn. Oli jotakin — sitä voisi miltei kuvailla eräänlaiseksi tuoksuksi, — mikä yllytti hänet tuona iltana avaamaan sydämensä kaksoisille, jonkinlainen ounastus, että nämä tavalla tai, toisella kykenivät häntä auttamaan. Se tunto oli hänessä koko seuraavan päivän; ja kun kaksoiset illalla palasivat kirjeenkantajan seurassa, hän tiesi vaistomaisesti, että nämä olivat olleet hänen asioillaan. Sama haltioitus ajoi hänet ylängölle. Hän on varma, että olisi suunnannut kävelynsä Ristikiville, vaikka kaksoiset eivät olisi sitä ehdottaneetkaan. Eipä hän oman kertomuksensa mukaan ollut edes tietoinen näiden seurasta. Noissa kivissä oli jotakin; oli kuin joku olisi ollut saapuvilla. Näiden luo päästyänsä tiesi hän tulleensa määrätylle paikalle. Ja kun siellä ilmestyi hänelle — hänen käsittämättänsä, mistä se tuli — pienoinen olento, joka näytti salaperäisellä tavalla puetuksi pelkkään hämärtyvään valoon, hän muistaa selvästi, ettei hän hämmästynyt eikä peljästynyt. Pienoisnainen istahti rouva Arlingtonin viereen ja tarttui molemmilla käsillään hänen käsiinsä. Ilmestys puhui outoa kieltä, mutta sillä hetkellä rouva Arlington sitä ymmärsi, vaikka hän nyt oli sen merkityksen unohtanut. Rouva Arlington tunsi kuin olisi hänen ruumiinsa otettu häneltä pois. Hänellä oli kaatuvan tunne, sellainen tunne, että hänen täytyi epätoivoisesti ponnistella noustakseen jälleen. Tuo omituinen pieni nainen tuki häntä, auttoi häntä tekemään tämän äärimmäisen ponnistuksen. Oli kuin aikakaudet olisivat kulkeneet ohi. Hän taisteli tuntemattomien voimien kanssa. Äkkiä hän näkyi pääsevän niiden kourista. Tuo pieni naisolento kannatteli häntä. Käsi kädessä he kohosivat, kohosivat kohoamistaan. Rouva Arlington oli lujasti vakuutettu, että hänen täytyi aina pyrkiä ylöspäin, jotteivät ne saavuttaisi häntä ja kiskoisi häntä alas jälleen. Kun hän havahtui, oli pieni nainen jo mennyt, mutta äskeinen tunne oli hänellä yhä — tunne, että hänen oli intohimoisesti ryhdyttävä hellittämättömään ponnisteluun, toimintaan ja kilvoitteluun; siinä hänen elämänsä uudet päämäärät ja tarkoitus. Ensiksi hän ei muistanut, missä oli. Omituinen väritön valo ympäröi hänet ja hän kuuli kummallista, lukemattomien lintujen liverrystä muistuttavaa laulua. Sitten kello löi yhdeksän ja elämä palasi häneen hyökyaalloin tavoin. Mutta yhä oli hän vakuutettu siitä, että hänen täytyi tarttua kiinni itsestään ja jokaisesta muusta sekä toimittaa työt tehdyiksi. Tämän uuden tunteen välittömän ilmaisun saivat kaksoiset kokea, kuten jo olemme maininneet.

Kun hän professorin kanssa juteltuaan, herra Arlingtonin ja Arlingtonin vanhimman tyttären auttamana ja yllyttämänä, suostui toistamiseen käymään kivillä, hän nousi ruohoittunutta polkua hyvin sekavin tuntein. Pieni nainen oli siellä kohdannut hänet kuten ennenkin, mutta noiden omituisten, syväin silmien ilme oli surullinen, ja rouva Arlingtonista tuntui ikäänkun olisi saapuvilla omissa hautajaisissaan. Pikku neiti tarttui taaskin hänen molempiin käsiinsä, ja taaskin hän tunsi kaatumisen pelkoa. Mutta sensijaan että se olisi päättynyt kamppailuun ja ponnistukseen, hän näkyi vaipuneen uneen, ja silmänsä avatessaan hän oli jälleen yksinään. Tuntien hiukan kylmyyttä ja selittämätöntä väsymystä hän käveli verkalleen kotiin, ja kun hänellä ei ollut nälkä, meni aterioimatta levolle. Ollenkaan tietämättä syytä siihen hän arvattavasti itki itsensä nukuksiin.

Otaksutaan jotakin samanlaista tapahtuneen toisillekin — paitsi rouva Marigoldille. Rouva Marigoldin tapaus, sen tohtori vastahakoisesti myöntää, heikonsi suuresti hänen hypoteesiaan. Uudestisyntynyt rouva Marigold kehittyi yhä edelleen alkamallansa uralla ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli hyljännyt vihkimäsormuksensa jätteenä niiltä raakalaisajoilta, jolloin naiset olivat vain tavaraa ja irtaimistoa, ja oli pitänyt kokouksessa ensimäisen puheensa avioliitto-olojen parantamiseksi. Hänen suhteensa täytyi turvautua verukkeihin. Malvina oli kyyneleet silmissä suostunut siihen, että parlamentin jäsen Marigold toisi rouva Marigoldin Rlstikiville vielä samana iltana ja jättäisi hänet sinne, selittäen hänelle Malvinan halunneen häntä jälleen tavata — "pikkuisen rupatellakseen".

Kaikki olisi ehkä päättynyt hyvin, ellei kommodori Raffleton olisi ilmestynyt vierashuoneen oven puitteisiin juuri kun Malvina oli lähtemässä. Serkku Christopher oli kirjoittanut kommodorille. Arlingtonin jutun jälkeen hän todellakin oli hartaasti pyytänyt häntä saapumaan, ja kerran tai kahdesti hän oli luullut kuulevansa Raffletonin koneen surinan, mutta kummallakin kertaa oli pettynyt. "Valtioasioita", oli serkku Christopher selittänyt Malvinalle, joka kautta aikojen tottuneena ritarien ja soturien vierailuihin, oli myöntävästi nyökännyt.

"Saavuin juuri tänään iltapäivällä Ranskasta", selitti hän. "Minulla ei ole hetkeäkään tuhlata."

Mutta hänellä oli sentään aikaa astua suoraan Malvinan luo. Hän nauroi ottaessaan tytön syliinsä ja suudellessaan häntä huulille.

Kun hän viimeksi oli häntä suudellut — se oli tapahtunut puutarhassa professorin nähden, — Malvina oli jäänyt aivan tyyneksi, vain omituinen pieni hymy väreili hänen suupielessään. Mutta nyt tapahtui jotakin kummallista. Väristys näkyi käyvän läpi koko hänen ruumiinsa, niin että hän horjui ja vapisi. Professori pelkäsi hänen kaatuvan, ja ehkä tukeakseen itseänsä tyttö laski kätensä kommodori Raffletonin kaulalle ja omituisesti, matalasti huudahtaen — se oli professorista kuin kuolevan elukan voihkaus, jonka öisin toisinaan kuulee metsästä — tarrautui nyyhkyttäen häneen kiinni.

Varmaan oli tuokio kulunut ennenkuin kellon kumahdus muistutti professorille rouva Marigoldin kanssa sovitun kohtauksen.

"Vielä sinä ehdit", sanoi hän tytölle, koettaen hellävaroen irroittaa häntä. "Lupaan viivyttää kommodoria, kunnes palaat." Ja kun Malvina ei näkynyt ymmärtävän, hän muistutti häntä.

Mutta vieläkään tämä ei liikahtanut, lukuunottamatta pientä käden elettä ikäänkuin hän olisi koettanut tavoittaa jotakin näkymätöntä. Ja sitten hän laski käsivartensa alas ja katsahti toisesta herrasmiehestä toiseen. Professori ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, mutta muisti jälkeenpäin, että sitä omituista etäisyyttä, mistä tyttö oli katsellut ihmisiä, ikäänkuin toisesta maailmasta, ei enää ollut havaittavissa.

"Olen kovin pahoillani", virkkoi tämä. "On jo myöhäistä. Nyt olen vain nainen!"

Ja nyt seuraa johdanto. Se olisi tietysti pitänyt kirjoittaa ensimäiseksi, mutta kukaan ei sitä oikein tiennyt ennenkuin vasta lopussa. Sen kertoi kommodori Raffletonille eräs ranskalainen toveri, joka rauhan aikana oli ollut taidemaalari ja seurustellut hengenheimolaistensa kanssa; varsinkin oli hän liikkunut niiden parissa, jotka haltioituivat muinaisen Bretagnen laajoja taivaanrantoja katsellessaan ja sen taruntäyttämistä rotkoista. Myöhemmin kommodori kertoi tarinan professorille, ja professorin ainoa vaatimus oli, ettei sitä ainakaan toistaiseksi juteltaisi tohtorille. Tohtori näet saisi siitä vain vahvistuksen omille ahtaille, järjen aitaamille mielipiteilleen, kun se sitävastoin professorille epäämättömästi varmisti tämän kertomuksen ehdottoman totuuden.

Se alkoi Herran vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkahdeksan erittäin kolkkona iltana myöhään helmikuussa — "myrskyisenä talviyönä", sanoisi jonkun romaanin kirjoittaja. Tapahtui, että madame Lavigne, joka asui yksinäisessä mökissä Aven-a-Christin alhokylää ympäröivän nummen syrjässä, sukkaa kutoessaan — sillä hän eli sukankutomisella — luuli kuulevansa askeleita ulkoa ja naputuksen oveltaan. Hän karkoitti ajatuksen, sillä kukapa kulkisi niin myöhään tiettömillä tienoilla? Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kolkutus kuului uudestaan, ja ottaen kynttilän käteensä madame Lavigne meni katsomaan, kuka siellä oli. Kun hän nosti ovensäpin, puhalsi tuulenpuuska samassa silmänräpäyksessä kynttilän sammuksiin, eikä madame Lavigne voinut nähdä ketään. Hän kutsui, mutta ei kuulunut vastausta. Hän oli sulkemaisillaan oven jälleen, kun hän eroitti heikon äänen. Se ei oikeastaan ollut huudahdus. Tuntui kuin joku, jota hän ei voinut nähdä, olisi mitä vienoimmalla äänellä virkkanut jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Madame Lavigne teki ristinmerkin, hymisi rukouksen, ja sitten hän kuuli äänen jälleen. Se tuntui tulevan aivan hänen jalkojensa juuresta, ja kun hän hapuili käsillään — luullen kulkukissan eksyneen mökille, — hän löysi joltisenkin ison mytyn. Se oli lämmin ja pehmeä, vaikka tietysti hiukan märkä, ja madame Lavigne vei sen sisään. Suljettuaan oven ja sytytettyään kynttilän uudestaan, hän laski käärön pöydälle. Ja sitten hän näki mitä hennoimman pikkulapsen.

Sellainen tilanne on epäilemättä aina vaikea. Madame Lavigne teki, mitä useimmat muut hänen asemassaan olisivat tehneet. Hän avasi käärön ja ottaen pienokaisen helmaansa istuutui samean turvevalkean eteen miettimään. Lapsi näytti ihmeellisen tyytyväiseltä, ja madame Lavigne ajatteli, että parasta olisi se riisua ja asettaa vuoteeseen ja sitten jatkaa kutomista. Aamulla hän neuvottelisi isä Jeanin kanssa siitä, mitä oli tehtävä. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaisia hienoja vaatteita. Hän riisui ne yhden erältään, tunnustellen niiden kudontaa hyväilevin sormin, ja kun hän viimeiseksi oli riisunut pikku paidan ja hento valkea olento oli alasti hänen edessään, hän hypähti kiljahtaen ylös ja oli vähällä pudottaa sen lieteen. Sillä merkistä, jonka jokainen Bretagnen talonpoikaisnainen tuntee, hän näki, että pienokainen ei ollut ihmislapsi, vaan keijukainen.

Hänen olisi pitänyt, sen hän hyvin tiesi, avata ovi ja paiskata se ulos pimeyteen. Useimmat kylän naiset olisivat tehneet niin ja viettäneet lopun yötä polvillaan. Mutta hänet oli varmaan huolellisesti ja tarkoituksella valittu lapsen kasvattajaksi. Madame Lavignen mieleen muistuivat hänen kelpo aviopuolisonsa ja kolme pitkää poikaansa, jotka kateellinen meri oli häneltä riistänyt toisen toisensa jälkeen. Tulkoon mitä tuli, mutta hän ei hennonut hyljätä lasta. Oli selvää, että pienokainen ymmärsi, sillä se hymyili aivan tietoisesti ja kurotti kätensä koskettamaan madame Lavignen ruskeata, kuihtunutta ihoa ja herätti ammoin unohtuneitten tunteitten sykähtelyn hänen sydämessään.

Isä Jean — hän näkyy olleen suvaitsevainen, lempeä, viisas vanha kunnon mies — ei huomannut asiassa mitään pahaa, jos vain madame Lavignella olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ehkä se oli hyvä haltiatar. Toisi hänelle onnea. Ja varmaa onkin, että rouvan kanojen kaakatus kuultiin entistä useammin ja että näkyy vähemmän rikkaruohoja kuin ennen pienessä ryytimaassa, jonka madame Lavigne oli nummen syrjään raivannut.

Uutinen tietysti levisi. Madame Lavigne näkyi siitä melkein ylpeilleen. Mutta naapurit ravistelivat päätänsä, ja lapsi kasvoi yksinäisenä ja kartettuna. Onneksi mökki oli etäällä muista asunnoista, ja laaja nummi tarjosi tiheiköissään paljon piilopaikkoja. Isä Jean oli tyttösen ainoa leikkitoveri. Hänen oli tapana ottaa hänet mukaansa pitkille vaelluksilleen hajallisessa piirissään, jättäen hänet piikkiherneiden ja sanajalkojen suojaan niiden yksinäisten maatalojen lähettyville, joissa hän kävi.

Hän oli tullut kokemaan, että kaikki äidillisen kirkon ponnistukset nuhteillaan pakoittaa tämä meren ja nummien saartama lauma luopumaan pakanallisista taikauskoistaan olivat turhia. Hän antaisi ajan vaikuttaa. Ehkäpä myöhemmin ilmaantuisi tilaisuus sijoittaa lapsi johonkin luostariin, missä se oppisi unhoittamaan ja kasvaisi hyväksi katolilaiseksi. Sillävälin oli pientä, yksinäistä olentoa säälien vaalittava. Ehkäpä ei yksinomaan sen itsensä tähden, tuon herttaisen, hellän, omituisen viisaan pikkuolennon, jollaiselta se isä Jeanista näytti. Puiden siimeksessä ja nauttien yhdessä lempeäsilmäisten lehmien kanssa lämmintä suojaa hänen tapansa oli opettaa tyttöstä omasta pienestä tietovarastostaan. Tuon tuostakin tämä hämmästytti häntä jollakin vaistomaisella näkemyksellä, jollakin omituista kypsyyttä todistavalla huomautuksella. Tuntui siltä kuin hän olisi tietänyt kaiken tuon jo kauan sitten. Isä Jean vilkaisi häneen silloin vaivihkaa pörröisten kulmiensa alta ja vaikeni. Kummallista oli myöskin, että kedon ja metsän villit elukat eivät näkyneet tyttöä arastelevan. Palatessaan paikalle, mihin oli jättänyt tyttösen kätköön, pastori toisinaan pysähtyi ihmetellen, kenelle tämä haasteli, ja kun hän sitten astui lähemmäksi, kuuli hän pienten jalkojen poishiipimistä tai lentoon säikäytettyjen siipien suhinaa.

Näytti mahdottomalta vieroittaa tyttöä keijukaistavoistansa. Usein, kun kunnon vanhus lyhtyineen ja tukeva tammisauva kädessään iltamyöhällä palasi jostakin armeliaisuustyöstä, hän pysähtyi kuuntelemaan ohi harhailevaa ääntä. Hän ei päässyt koskaan kyllin lähelle eroittaakseen sanoja ja ääni oli hänelle outo, vaikka hän tiesi, ettei se voinut olla kenenkään muun. Madame Lavigne kohautteli olkapäitänsä. Mitä hän sille voi? Ei suinkaan hän vastustaisi "lasta", jos salvoista ja teljistä mitään apua olisikaan.

Isä Jean alistui epätoivoisena. Eikä hänkään ollut halukas liian usein kieltämään ja torumaan. Ehkä nuo viekkaat, hellät elkeet olivat kutoneet verkkonsa vanhan, lapsellisen herrasmiehen sydämen ympärille, tehden hänetkin hiukan araksi. Tai ehkä oli muita viehäkkeitä! Sillä madame Lavigne ei koskaan sallinut tytön tehdä muuta kuin kaikkein keveintä työtä.

Isä Jean tahtoi opettaa häntä lukemaan. Ja niin nopeasti hän oppi, että pastorista näytti kuin olisi hänen jo ennen täytynyt osata, vaikkei ollut osaavinaan. Mutta vanhus sai palkkansa katsellessaan sitä iloa, millä tyttö ahmi varsinkin niitä omituisesti painettuja romansseja ja historiallisia teoksia, joita hän toi mukanaan harvoilta matkoiltaan etäiseen kaupunkiin.

Tytön ollessa noin kolmentoistavuotias saapui paikalle Pariisin naisia ja herroja. Tietysti he eivät olleet oikeata herrasväkeä. Vain pieni parvi taiteilijoita uusia aiheita hakemassa. He olivat tutkineet rannikon ja puuhökkelit ahtaiden kujien varsilla, ja eräs heistä oli ehdottanut retkeilyä yksinäiseen, tuntemattomaan sisämaahan. He tapasivat tytön istumassa harmaalla sammaltuneella kivellä ja lukemassa vanhanaikaiselta näyttävää kirjaa. Vieraiden tullessa hän oli noussut ja niiannut heille. Hän ei koskaan peljännyt. Hän itse herätti pelkoa. Usein näki lasten pakenevan häntä, ja tunsi mielensä hiukan surulliseksi. Mutta eihän sitä voinut auttaa. Hän oli keijukainen. Hän ei olisi tehnyt heille mitään pahaa, mutta sitä ei voinut odottaa heidän ymmärtävän. Tuotti hauskaa vaihtelua tavata ihmisolentoja, jotka eivät kirkaisseet eivätkä kiireellisesti lukeneet isämeitäänsä, vaan sensijaan vastasivat hänen hymyynsä.

He kysyivät häneltä, missä hän asui, ja hän näytti sen heille. He päättivät jäädä Aven-a-Christiin ja eräs naisista oli kyllin rohkea tyttöä suutelemaankin. Nauraen ja rupatellen he kävelivät kaikki mäenrinnettä alas. Mökille päästyään he tapasivat madame Lavignen puutarhassaan työskentelemässä. Tämä pesi kätensä kaikesta edesvastuusta. Suzanne sai ratkaista asian. He näkyivät haluavan maalata hänet istumassa sillä harmaalla kivellä, missä olivat hänet tavanneet. Johan pelkkä ystävällisyys vaati heidän pyyntöönsä suostumaan, ja niinpä hän seuraavana aamuna oli siellä heitä odottamassa. He antoivat hänelle viiden frangin hopeakolikon. Madame Lavigne epäröi sitä käsitellä, mutta isä Jean vakuutti sen olevan hyvää tasavaltalaista rahaa; ja päivien täten kuluessa kävi madame Lavignen musta sukka yhä raskaammaksi, kun hän sen joka ilta ripusti uunin kulmalle.

Se naishenkilö, joka ensiksi oli häntä suudellut, keksi kuka hän oli. Kaikki he olivat alusta pitäen arvanneet hänet keijukaiseksi ja että "Suzanne" ei voinut olla hänen oikea nimensä. He saivat sen selville Bonnetin Heptameronista eli seitsenpäiväisestä kertomuksesta, jossa puhutaan Bretagnen urhoollisen ja mahtavan Ryence-kuninkaan lukuisista seikkailuista; — teoksen oli joku heistä keksinyt kirjakojusta Quai aux Fleursin varrelta ja tuonut mukanaan. Siinä kerrottiin juurtajaksain Valkoisista Naisista, ja siinä oli tämä tyttökin kuvailtuna. Asiasta ei voinut erehtyä: siro, tuulen huojuttamaa raitaa muistuttava vartalo; valkoiset jalat, joiden askelten keveä kosketus ei varistanut kastehelmiä ruohosta; syvien tunturijärvien lailla päilyvät sinisilmät; kultakutrit, joiden välkettä auringon säteet kadehtivat.

Kaikki tämä oli päivänselvää. Hän oli Malvina, Bretagnen Valkoisten Naisten kuningattaren Harbundian entinen suosikki. Syistä, joiden tarkemman mainitsemisen kohteliaisuus kielsi, hän oli tuomittu vaeltajaksi, kenenkään tietämättä, mihin hän oli joutunut. Mutta nyt hänen päähänsä oli pistänyt ilmestyä uudestaan, pienenä bretagnelaisena talonpoikaistyttönä, lähellä menneen maineensa näyttämöä. Vieraat polvistuivat hänen eteensä, osoittaen hänelle palvelevaa kunnioitusta, ja kaikki naiset suutelivat häntä. Seurueen herrasmiehet luulivat heidänkin vuoronsa tulevan. Mutta se ei koskaan tullut. Heidän oma kainoutensa ei ollut esteenä, se tunnustus on heille annettava. Oli kuin joku nuori kuningatar, joka oli elänyt maanpaossa muukalaisten parissa, olisi äkkiä tiellään tavannut pienen joukkueen uskollisia alamaisiaan, ja nämä olivat hänet tunteneet. Aiotun kisailun ja naurun asemasta he siis jäivät seisomaan avopäin, eikä ketään haluttanut ensimäiseksi puhua.

Tyttö rauhoitti heidät — tai ainakin yritti sitä — armollisella kädenliikkeellä. Mutta hän suostutti heidät kaikki pitämään asian salassa. Ja näin pois lähetettyinä he näkyivät palanneen kylään ihmeellisen selväpäisenä joukkona, tuntien kaikkia niitä vaikutelmia, joita saavat rehdit, vaatimattomat ihmiset ensi kertaa nähdessään vilahduksen ylhäisestä seurasta.

He palasivat jälleen seuraavana vuonna — ainakin muutamat heistä — tuoden mukanaan puvun, joka oli paremmin Malvinan arvoinen. Sen valmistamisessa oli jäljitelty niin tarkoin kuin Pariisissa kyettiin munkki Bonnetin kuvailemaa alkuperäistä pukua, jonka noitahämähäkki Karai oli yhtenä ainoana yönä kutonut kuunvalosta. Malvina otti sen vastaan sievästi kiittäen ja oli ilmeisesti mielissään, kun näki itsensä jälleen sopivissa ja asianmukaisissa pukimissa. Se talletettiin harvinaisia tilaisuuksia varten kätköön, jonka vain Malvina tiesi. Mutta kun nainen, joka oli häntä ensiksi suudellut ja jonka erikoisalana olivat keijukaiset, sitä pyysi, niin Malvina suostui käyttämään tätä uutta pukuansa muotokuvaansa maalattaessa. Tämä kuva on vielä nähtävänä Nantesin kaunotaiteiden museon bretagnelaisessa osastossa. Se esittää hänet seisomassa suorana kuin nuoli, pienenä, yksinäisenä olentona puuttoman nummen keskellä. Hameen sanotaan olevan maalattu hyvin ihmeellisesti. "Bretagnen Malvina" on taulun nimenä, ja sen vuosiluku on yhdeksäntoistasataakolmetoista.

Seuraavana vuonna Malvina ei ollut enää siellä. Ryhmyiset kätensä ristissä oli madame Lavigne höpissyt viimeisen paternosterinsa . Isä Jean oli kehoittanut neitosta menemään luostariin. Mutta ensi kertaa oli tämä asettunut suoraan vastarintaan. Joku haave näkyi vallanneen lapsen pään. Se oli ilmeisesti yhteydessä laajan, puuttoman nummen kanssa, joka kohosi etelään päin sen huippua seppelöivää kuningas Taramisin ikivanhaa hautapatsasta kohti. Hyväluontoinen pastori myöntyi kuten tavallista. Olivathan nyt madame Lavignen pienet säästöt käytettävissä. Suzannen tarpeet eivät olleet suuret. Välttämättömimmistä pikkuostoksista saattoi isä Jean itse huolehtia. Talven tullen hän ottaisi asian uudestaan puheeksi ja silloin aivan päättäväisesti. Juuri nyt oli kesäiltojen aika, jolloin Suzanne mielellään samoili. Hänelläkö vaaraa? Ei ollut nuorukaista kymmenien penikulmien päässä, joka ei olisi kirkkaalla päivälläkin juossut neljännestunnin matkaa välttääkseen kulkemasta tuon mökin ohi, siinä kun se kyyhötti rantamalle kallistuvan nummen syrjässä!

Mutta voimme otaksua, että keijukainenkin saattaa tuntea yksinäisyyden ikävää. Varsinkin karkoitettu keijukainen, joka ikäänkuin riippuu maan ja taivaan välillä ja tiesi kuolevaisia impiä suudeltavan ja kosiskeltavan; hänen omat toverinsa sitävastoin häntä pakenivat ja välttivät. Ehkä hänen päähänsä pälkähti, että näiden pitkien vuosien jälkeen nämä antaisivat hänelle anteeksi. Täällä oli tarun mukaan vieläkin niiden yhtymäpaikka, varsinkin keskikesän öinä. Harvinaista oli nykyisin, että ihmissilmät näkivät vilahduksen niiden välkkyvistä hameista. Mutta korkealla puuttomalla nummella saattoi vielä kuulla "Lähteen neidon" soiton mukaan tanssivien jalkojen poljennan, jos oli kyllin rohkea sinne uskaltautumaan. Jos hän etsisi heitä vienosti kutsuen, eivätköhän he ilmestyisi hänelle ja jälleen ottaisi häntä pyörivään piiriinsä? Meillä on syytä olettaa, että kuutamoviitta lisäsi hänen toiveitaan. Filosofia myöntää, että tietoisuus aistikkaasta puvusta antaa luottamusta.

Elleivät ne kaikki olleet kadonneet — elleivät ne kuolevaisen miehen kolmasti huulille suutelemina olleet muuttuneet naisiksi? Tämä näkyi olleen mahdollisuus, mihin jokaisen keijukaisen täytyi olla valmistautunut. Jos hän nimittäin sen salli. Ellei, niin se tuotti turman rohkealla kuolevaiselle. Mutta jos tämä saavutti suosion sinipiian silmissä! Jo hänen kosintansa todisti, että hän oli rohkea. Jos hän sen lisäksi oli kaunis, jos hänen käytöksensä osoitti ystävällisyyttä ja luonteenlujuutta ja hänen silmänsä kiehtoivat? Historia todistaa, että sellaisista unelmista varmaan Valkoiset Naisetkin toisinaan haaveilivat, ja kaiketi varsinkin keskikesän öinä kuun ollessa täysimmillään. Sellaisena yönä oli sir Gerylon suudelmalla herättänyt Malvinan sisaren Sighilen. Todellisen valkonaisen täytyi aina uskaltaa katsoa kohtaloansa suoraan silmiin.

Näin oli varmaankin käynyt Malvinalle. Jotkut kertoilivat isä Jeanille, että hänen kosijansa oli saapunut siivekkäiden hevosten vetämissä vaunuissa, joiden jymy oli herättänyt monet alhaalla nukkuvista asukkaista. Toiset taasen väittivät tämän tulleen ison linnun hahmossa. Isä Jean oli itsekin kuullut outoja ääniä, ja varmaa oli, että Suzanne oli kadonnut.

Isä Jean kuuli vielä toisen tulkinnan muutamia viikkoja myöhemmin eräältä englantilaiselta insinööriupseerilta, joka oli ajanut polkupyörällä lähimmältä asemalta ja saapunut kuumana ja hirveästi janoissaan. Ja luvaten ensi tilassa käydä Suzannea tervehtimässä isä Jean oli sen uskonut. Mutta useimmista hänen seurakuntalaisistaan kuulosti kertomus sekavalta, mahdottomalta, totuuden peittämiseksi keksityltä lörpötykseltä.

Näin loppuu kertomukseni — tai oikeastaan kertomus, jonka olen sommitellut kokoon käytettävissäni olevista ristiriitaisista tiedoista. Miten sen ymmärtänettekin, selittelettekö sen tohtorin tavoin olemattomiin vai uskotteko kuten professori Littlecherry, lainoppinut ja kuninkaallisen yhdistyksen jäsen, että maailma ei vielä ole kokonaan tutkittu ja kartoitettu, tosiasiaksi jää ainakin, että Bretagnen Malvina on hävinnyt. Nuoremmalle rouva Raffletonille, joka kuuntelee Sussexin rantahietikoilla kumeita etäisiä ääniä, jotka saavat hänen sydämensä pamppailemaan, ja hyvin hermostuneesti vilkuilee sähkösanomapoikia, on jo koitunut muutamia hänen uudesta naissukuisuudestaan johtuvia hankaluuksia. Ja silti voi noihin omituisen syviin silmiin katsahtaessaan huomata, ettei hän nyt tahtoisi muuttaa mitään itsessänsä, ei edes, vaikka siihen kykenisikin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEIJUKAINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Keijukainen

KEIJUKAINEN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE