The Project Gutenberg eBook of Lukkoneula, by J. S. Fletcher

I. Kolmastoista asiakas.
II. Kuinka oli vuoteen laita?
III. Hiekkakuoppa.
IV. Lukkoneula.
V. Maisemakortti.
VI. Sopiva hetki.
VII. Rako seinässä.
VIII. Neiti Prettyn keinot.
IX. Toverillisella tuulella.
X. Naisten vuoro.
XI. Kultakello.
XII. Vangitut.
XIII. Vieläkin ratkaisematta.
XIV. Kumpi kultakaivos?
XV. Verhoton ikkuna.
XVI. Huomioita ja pyrkimyksiä.
XVII. Metsä ja hedelmätarha.
XVIII. Mustasukkaisuutta.
XIX. Keskeytynyt matka.
XX. Rengas renkaassa.
XXI. Bartlettin takkamatto.
XXII. Pahassa pinteessä.
XXIII. Mellapontin valtti.
XXIV. Kuinka Simmons valvoi etujaan.
XXV. Vihreä laakeripuu.

ENSIMMÄINEN LUKU

Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla, joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.

Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan. Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy, johon oli kauniisti kaiverrettu: Francis D. Shelmore, asianajaja ; ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.

Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan, työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman, konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen konttoristille lakia.

Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis lähtemään sieltä nytkin — tavattoman kauniin syyskuun viime viikon keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan, ja sen vieressä oli sievästi taitettu Times , valmiina vietäväksi kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa. Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua, tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen kaltainen.

Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan, ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli. Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen, epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai teoriansa valmiiksi.

"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada selville jotakin".

Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon, otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetun Timesin käteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven, kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.

"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän kanssanne".

Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti, muodostivat luonnollisesti hänen nimensä — Neiti Cynthia Pretty, St. Meliot's Camborne! — Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-, kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä… hän kohotti äkkiä katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen…

Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään, olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.

"Ah!" sanoi hän pysähtyen oven ja pöydän väliin. "Oletteko te herra Shelmore, jonka nimi on katuovessa? Oletteko todellakin? Ah, te näytätte niin hirveän nuorelta ollaksenne asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen."

"Ehkä minä olen vanhempi kuin miltä näytän", vastasi Shelmore saaden takaisin tyyneytensä. "Ja minä vakuutan teille, että olen melko oppinut. Ettekö halua istuutua ja kertoa minulle…"

Hänen vieraansa vaipui lepotuoliin, johon hän viittasi, ristien kätensä syliinsä ja tarkastellen samalla Shelmorea toistamiseen arvostelevasti.

"Te olette todella älykkään näköinen", sanoi hän. "Ja te olette kaikissa tapauksissa mies ja asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen. Olen joutunut pulaan, herra Shelmore — en ainakaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Nimeni on Pretty — Cynthia Pretty, kuten näette kortistani. Asun Cambornessa, Cornwallissa, ja omistan siellä puolet eräästä kuuluisasta tinakaivoksesta. Toinen puoli kuuluu yhtiömiehelleni, herra James Deanelle. Herra Deane on myös holhoojani ja uskottuni ja kaikkea muutakin isävainajani määräyksestä, koska minä olen vasta yhdeksäntoista vanha enkä siis täysi-ikäinen. Sanon tämän vain jonkinlaiseksi johdannoksi todellisille tärkeille asioille. Asia on niin, että herra Deane ja minä olemme viime aikoina matkustelleet. Emme kuitenkaan yhdessä, vaan erikseen. Hän on oleskellut Pohjois-Englannissa, sillä hän pitää hyvin paljon vanhoista kartanoista, muinaisesineistä ja niin edespäin. Minä taas olen ollut Bathissa erään entisen koulutoverini luona. Päätimme herra Deanen kanssa tavata toisemme täällä Southernstowessa, Chancellor-hotellisssa, tänään tai tarkemmin sanoen tänään iltapäivällä. Aiomme viipyä täällä muutamia päiviä voidaksemme tutustua paikkaan ja matkustaa sitten Doveriin ja mannermaalle, Hollantiin, Belgiaan, ehkäpä vielä Saksaankin. No niin, minä saavuin tänne Bathista kaikkine tavaroineni noin puoli tuntia sitten ja ajoin suoraan Chancelloriin. Siellä oli jo varattu minulle huone — herra Deane oli varannut sen saapuessaan tänne maanantaina eli toissapäivänä. Mutta herra Deanea itseään ei näy siellä — hän on kadonnut jäljettömiin."

"Älkää kysykö minulta", vastasi hänen vieraansa. "Minä en tiedä sitä. Nyt saatte kuulla, mitä tuolla kadun toisella puolen naiskonttoristi sanoi. Isäntä ei ollut kotona enkä saanut paljonkaan selville tytöltä, joka näyttää melko tyhmältä ja lyhytnäköiseltä. Hän sanoi herra Deanen saapuneen sinne maanantaina johonkin, aikaan ja kadonneen sitten salaperäisesti seuraavana iltana, eivätkä he ole nähneet häntä sen jälkeen. Ja koska minun mielestäni piti neuvotella heti jonkun kanssa, tulin ulos hakemaan asianajajaa, jolloin näin nimenne, ja — no niin, muutapa minä en tiedäkään."

"Hän täytti viime kesäkuussa kuusikymmentäkolme vuotta", vastasi neiti
Pretty.

"Koska en tunne häntä, en osaa sanoa. Olisikohan se voinut johtua raha-asioista?"

"Onko hänellä nykyään ollut joitakin kotihuolia? Onko herra Deane naimisissa?"

"Ei. Minä olen kuullut hänen sanovan, ettei hänellä ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa."

"Oliko hän tyytyväinen elämäänsä? Eikö hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"

"Koska olen tuntenut hänet lapsuudestani saakka, niin voinpa melkein sanoa, ettei herra Deanella ollut minkäänlaisia huolia eikä vaikeuksia. Hänen luonteensa oli hyvin aurinkoinen ja iloinen."

"En ainoatakaan! Tiedän hänen odottaneen hirveän kiihkeästi tätä matkaa manterelle, ja viime kirjeessään, jonka häneltä sain — se on täällä laukussani — hän lupaa uskollisesti odottaa minua Chancellor-hotellissa tänään neljän aikaan. Hän on sellainen mies, että hän täyttää mitä tarkimmin sopimuksensa. Herra Shelmore, minä olen ihan varma siitä, että tässä on jotakin vialla."

"Minä tulen kanssanne hotelliin, neiti Pretty", sanoi hän. "Tunnen
Bellingin, isännän, ja parasta on, että puhuttelemme häntä heti."

"Kun olin siellä, oli hän jossakin kaupungilla", huomautti neiti Pretty. "Enkä ymmärrä, voiko hänkään tietää sen enempää kuin ettei herra Deane ole ollut siellä maanantai-illasta asti."

"Herra Deanehan on voinut jättää hänelle jonkun sanan, josta ei konttorineiti tiedä mitään", vihjaisi Shelmore. "Belling on kaikissa tapauksissa tarvitsemamme mies, ja tuolla hän juuri meneekin kotiinsa."

Hän vei uuden asiakkaansa vanhan hotellin pihan poikki ja konttorin ohi erääseen yksityishuoneeseen, missä isäntä, iloisen näköinen keski-ikäinen mies, riisui juuri yltään päällystakkaan ja hattuaan. Hän kumarsi kohteliaasti neiti Prettylle, nyökäyttäen sitten ymmärtävästi päätään Shelmorelle.

"Minulle kerrottiin juuri neiti Prettyn saapumisesta ja hänen tekemistään tiedusteluista, minne herra Deane on joutunut", sanoi hän siirtäen tuoleja lähemmäs vierailleen. "Jaha, te olette heti kääntynyt lainopillisen neuvonantajan puoleen, neiti, mutta toivokaamme, ettei se ole tarpeen. Ja kuitenkin se on totta, herra Shelmore, etten tiedä mitään herra Deanesta. Hän ei ole täällä enkä tiedä, missä hän oleskelee."

"Kertokaa minulle vain kaikki, mitä tiedätte", vastasi Shelmore. "Neiti Pretty on luonnollisesti levoton hänen vuokseen ja pelkää hänelle tapahtuneen ehkä jotakin."

"No niin, sir, herra Deane näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka voi täydellisesti pitää huolta itsestään", vastasi isäntä istuutuessaan vieraitaan vastapäätä. "Mutta minä kerron teille kaikki tietoni. Herra Deane saapui tänne luullakseni Lontoosta maanantai-iltapäivällä noin kello neljän aikaan. Hän tilasi itselleen huoneen, numero seitsemännen. Sitten hän tilasi huoneen holhokilleen, neiti Prettylle, jonka sanoi saapuvan tänne keskiviikkona — numero yhdennentoista. Neiti Pretty on nyt tullut, ja huone on kunnossa hänelle. Mutta missä on hänen holhoojansa! Minä en voi kertoa teille muuta kuin tämän: Herra Deanen tavarat vietiin hänen huoneeseensa, ja hän meni sinne itsekin pyytäen tuomaan teetä. Sitten hän tuli syömään päivällistä kello seitsemän aikaan. Sen jälkeen hän tuli luokseni ravintolan tarjoiluhuoneeseen ja kysyi minulta, onko täällä joitakin erityisiä huvittelupaikkoja. Minä kerroin hänelle täällä juuri avatusta elävienkuvien teatterista, jollaista ei ennen milloinkaan ole ollut Southernstowessa ja jota kyllä kannattaa mennä katsomaan. Hän sanoi menevänsä sinne ja lähtikin, tullen takaisin noin kymmenen aikaan tai hieman myöhemmin, jolloin hän pyysi minua juomaan lasillisen kanssaan. Hän saikin sitten viskyä ja soodaa tähän samaan huoneeseen — herra Deane istui juuri tuossa samassa tuolissa kuin nyt te, herra Shelmore. Me keskustelimme teatterista ja nykyään noihin laitoksiin sijoitetuista pääomista. Sitte hän huomautti nähneensä teatterissa erään melko kauniin naisen, jonka hän sanoi istuneen jonkunlaisella kunniapaikalla ja näyttäneen paikalliselta kuuluisuudelta. Minä sanoin hänelle naisen olleen rouva Champernownen, Southerstowen pormestarin. Se kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän sanoi, että vaikka hän oli kuullut ennenkin puhuttavan naispormestareista, ei hän kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt sellaista virantoimituksessa. Minä kerroin hänelle silloin, että rouva Champernowne on hyvin teräväjärkinen, taitava nainen ja omistaa erään kaupunkimme suurimmista liikkeistä ja että hän tultuaan Southernstoween noin parikymmentä vuotta sitten on aina harrastanut kaikkia kaupunkimme asioita ja toimii nyt jo toista vuotta pormestarina. Sitten keskustelimme jonkun aikaa naisten osanotosta valtiolliseen ja kunnalliseen elämään, ja noin yhdentoista aikaan hän sanoi menevänsä nukkumaan. Me sanoimme toisillemme hyvää yötä portaitten juurella, ja silloin näin hänen viimeisen kerran, herra Shelmore. En ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen."

"No niin", vastasi isäntä, "muutamien minuuttien, ehkä noin kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua siitä, kun hän oli mennyt yläkertaan, hän soitti sisäkön luokseen pyytäen häneltä lasillisen kuumaa maitoa. Tyttö tuli alas hakemaan sitä hänelle ja kun hän palasi se mukanaan, oli herra Deane, seuraavana aamuna tytöltä saamani selostuksen mukaan, istunut yöpuvussaan lepotuolissa ja lukenut jotakin kirjaa. Hän oli käskenyt tytön tuoda hänelle teetä ja kuivia korppuja juuri seitsemän aikaan seuraavana aamuna. Tyttö sanoi hänelle hyvää yötä mennen tiehensä ja jättänyt hänet sinne maistelemaan kuumaa maitoaan ja lukemaan kirjaansa — ja nyt olette saanut tietää kaikki."

"Hän oli siis täällä ainakin vielä myöhään maanantai-iltana", huomautti
Shelmore. "No niin, mutta siirrytään tiistai-aamuun kello seitsemään.
Mutta silloin tapahtui?"

"Tiistai-aamuna kello seitsemän sisäkkö vei hänelle teen ja korput", jatkoi Belling. "Koska hänen koputukseensa ei vastattu, meni hän huoneeseen, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Hän otaksui silloin herra Deanen menneen kylpyhuoneeseen, minkä vuoksi hän laski teen pöydälle ja lähti huoneesta, vieden sinne kuitenkin hetkisen kuluttua kuumaa vettä. Herra Deane ei ollut siellä silloinkaan, emmekä ole nähneet häntä milloinkaan sen koommin emmekä kuulleet hänestä mitään. Kuten jo äsken sanoin, näki hänet viimeksi sisäkkö myöhään maanantai-iltana, jolloin herra Deane oli aikeissa mennä nukkumaan tai ainakin oli siihen valmistunut."

"Huomasikohan sisäkkö, oliko vuoteessa levätty?" kysyi Shelmore.
"Tarkoitan — tiistai-aamua."

"Ah, kyllä! Minä kysyin sitä häneltä, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä oli varmasti maattu, sillä kävin siellä itse myöhemmin katsomassa."

Shelmore katsoi neiti Prettyyn, joka kuunteli tarkkaavaisesti keskustelua, kasvojenilmeen alkaessa käydä jo hyvin hämmästyneeksi. Äkkiä hän kysyi Bellingiltä kiireiseen suoraan tapaansa:

Belling katsoi Shelmoreen, hymyillen, näyttäen tahtovan vihjaista, että mies käsittää varmasti tämänkin tilanteen paremmin kuin nainen.

"Niin, neiti", vastasi hän kääntyen kysyjän puoleen, "ehkä minä en huomannut kaivata häntä ennenkuin myöhään aamupäivällä. Meillä oli paljon vieraita eilen aamulla, ja minulla oli sen vuoksi hyvin kiire. Vasta noin yhdentoista aikaan juolahti äkkiä mieleeni, etten ollut vielä tavannut herra Deanea. Silloin kysyin sisäköltä ja sain kuulla kaiken sen, mitä nyt olen teille kertonut. Tyttö otaksui tietysti herra Deanen nousseen varhain ja menneen aamukävelylle ennen aamiaista, kuten niin monet muutkin herrasmiehet tekevät."

"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neiti
Pretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.
Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"

"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin: näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa. Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa hukata hetkistäkään."

Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin kuluttua seuralaistensa puoleen.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse — poliisimestari Mellapont."

TOINEN LUKU

Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.

"Hyvää iltaa, herra Belling — iltaa, herra Shelmore", aloitti hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee — täältä Chancelloristako on muuan herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"

Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.

"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."

"Siinä te olette kyllä oikeassa, herra poliisimestari", vastasi hän, "mutta jos olisitte hoitanut tällaista virkaa niin monta vuotta kuin minä, tietäisitte hotellien vieraiden usein tekevän kummallisia asioita. Minä sain aluksi vain sellaisen käsityksen, että tämä herrasmies oli lähtenyt kävelemään ja mennyt kauemmaksi aikomaansa päämäärää, syönyt aamiaisensa jossakin ja palaisi tavalliseen aikaan välipalalle. Sitten vaivauduin menemään hänen huoneeseensakin ja koska näin hänen nukkuneen vuoteessaan, tuki se ensi otaksumaani. Myöhemmin, kun häntä ei vieläkään kuulunut tulevaksi ja päivä — eilinen — kului pitemmälle, juolahti mieleeni, että herra Deanella on ehkä ystäviä naapuristossa ja että hän on mennyt aamiaiselle heidän luokseen viipyäkseen siellä koko päivän. Ja kuta enemmän aikaa kului, sitä oikeammaksi otaksuin toista mielipidettäni, että hänellä oli ystäviä. Te kai huomaatte tästä —"

"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Mellapont kääntyen neiti Prettyn puoleen. "Onko teidän holhoojallanne joitakin ystäviä tai tuttavia Southernstowessa tai sen ympäristössä?" kysyi hän. "Tarkoitan, teidän tietääksenne?"

"Minun tietääkseni ei", vastasi neiti Pretty. "Minä olen todella ihan varma siitä, ettei hänellä ole. Herra Deane ei ole ennen viime maanantaita milloinkaan käynyt Southernstowessa eikä tunne ketään täällä eikä läheisyydessäkään. Me keskustelimme melko paljon Southernstowesta suunnitellessamme lomaamme. Hän halusi katsella tuomiokirkkoa, vanhoja valleja ja kaikkia vanhoja kirkkoja ja taloja täällä, ja jos hän olisi tuntenut jonkun täkäläisen tai läheisyydessä asuvan, olen varma, että hän olisi maininnut siitä minulle. Sen tiedän, ettei hän ole milloinkaan ennen oleskellut Englannin tässä osassa."

"Tämä näyttää kumoavan toisen teorianne, herra Belling", huomautti
Mellapont. "Mutta tehän aioitte juuri huomauttaa —"

"Minä aioin vain sanoa, että herra Deanen poissaolo näytti sopivan siihen, mitä hän kertoi minulle holhokkinsa tulosta", sanoi Belling. "Hän sanoi neiti Prettyn saapuvan tänne vasta keskiviikkona iltapäivällä. No niin, hän voi siis keskiviikon iltapäivään saakka tehdä mitä vain haluaisi, koska hänellä ei sitä ennen ollut mitään sovittua kohtausta, jonka vuoksi tarvitsisi pysytellä sisällä. Onko siis mikään uskottavampaa kuin se, että jos hänellä on ystäviä — minä sanon jos, muistakaa se — täällä tai jossakin läheisyydessä, hän viipyy heidän luonaan, kunnes hänen on aika tulla tapaamaan neiti Prettyä? Minä olin luullakseni oikeutettu ajattelemaan niin. Tänne saapuu useinkin herrasmiehiä, jotka tilattuaan huoneen ja saatuaan tavaransa sinne poistuvat tapaamaan jotakin henkilöä, palaamatta pariin kolmeen päivään. Minä ajattelin tässäkin tapauksessa samoin, luulin hänen menneen tapaamaan jotakin henkilöä ja jääneen hänen luokseen."

"Nuo ovat vain teorioja", sanoi Mellapont. "Puhukaamme nyt selvistä tosiseikoista. Ja peittelemätön totuus on sellainen, että herra Deane oli makuuhuoneessaan, numero seitsemännessä, täällä Chancellor-hotellissa kello yhdentoista aikaan maanantai-iltana ja että hän seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli hävinnyt jäljettömiin. Mutta milloin hän siis poistui? Maanantai-iltanako vaiko tiistai-aamuna. Herra Belling, sallikaa minun vaihtaa pari sanaa sen sisäkön kanssa, josta olemme kuulleet puhuttavan. Tuokaa hänet tänne."

Belling poistui huoneesta, ja Mellapont, katsahdettuaan oveen, kumartui neiti Prettyn puoleen.

"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän tyynesti. "Käteistä rahaa?"

"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."

"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"

"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neiti
Pretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."

"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte, oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun. Kuitenkin — mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."

Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.

"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö epäröimättä.

"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"

"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän mennessänne sinne?"

Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti. Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:

"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary — oliko vuode sen näköinen?
Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaan
teillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta.
Ilmaiskaa ne minulle, Mary."

"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois hyvin nopeasti."

Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.

"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"

"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary. "Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää pannut maata."

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"

"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui nojatuolissa lukien."

"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta mitä?"

"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja muutamia sormuksia — timanttisormuksia, luullakseni."

"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"

"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."

"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"

"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"

"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko toisella puolen."

"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"

"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."

Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi kysyvästi Bellingiin.

"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi isäntä.

Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä näennäisen huolettomasti.

"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?" kysyi hän.

"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan aamulla."

"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"

"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän meni yläkertaan maanantai-iltana."

"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni yläkertaan, sir."

"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."

"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni — sen teen ensi työkseni. Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki. Jos joku haluaa tulla tänne yöllä — tarkoitan myöhäisiä matkustajia, moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia — pitää heidän soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."

"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?" sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"

"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta minulle."

"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta milloin? Kight!"

"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin talon muussa osassa?"

"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen — se herra oli saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani muutamia minuutteja."

"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi lähteä matkalle varhain."

"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle. Niinkö?"

"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra oli ihan outo paikkakunnalla."

"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi. Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista, sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."

Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.

"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä — siviilimiehiä. Minun on kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore, nyt jo vainuan murhaa."

Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.

KOLMAS LUKU

Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti virkamerkillä varustettua käsivartta.

"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini — molemmat! Tunnette kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra Hackdale kaikkein luotettavin — juuri sopiva mies tähän hommaan."

Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin, kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava toisen nimellisen johtajan käskyihin.

"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä pesässä, poliisimestari."

"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt herra Hackdalelle kaikki tapahtumat — hän on ylimääräisten poliisieni paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."

John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen, joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa. Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen, että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata ammattia — hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä asianajajan näköinen — Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin hänellä olevan lakimiehen älyä.

"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"

"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa ennenkin."

"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont kiihkeästi. "Mikä?"

"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."

"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen, ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita…"

"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.

"Paljonkin — ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuutti
Mellapont.

"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte, pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen. Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin laitakaupungin taloon —"

"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale, ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."

"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."

Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.

Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi. Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.

He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.

Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.

"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno, harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia jalokiviä mukanaan, niin…"

"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus —"

"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista", sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua? Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä suhteessa."

Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään, mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä, joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.

"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"

"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen — voit kertoa sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."

"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänään
iltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän.
"Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty — neiti
Cynthia Pretty."

"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli.
"Oliko hän kaunis?"

"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta. Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."

"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin, minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."

Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle, ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin oli huolehdittava.

Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa. Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle. Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä ei ollut edes nimeäkään.

Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja — yksityisten maille rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata. Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa. Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas, ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale eikä kukaan muukaan — hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred. Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen luonaan.

Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen johtui, kun tapasi John Hackdalen.

"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin, voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."

Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja pysähtyi.

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron sen teille ", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana — käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen, hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"

"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"

Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä kuiskaukseksi.

"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."

Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja kuitenkin…

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.

"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies, herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"

Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.

"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät jälleen. Kas tässä!"

Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.

"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan…"

Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili, tietäisikö joku niiden takana oleskeleva… jotakin.

Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana. Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen ruumiiseen — jäykkään ja liikkumattomaan.

NELJÄS LUKU

Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen, häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.

Juuri sen verran valoa, tosin hämärää, oli vielä jäljellä, että Hackdale voi katsella löytöään, mutta hänellä oli taskussaan kapine, jonka avulla voi tarkastella sitä lähemmin. Vaiennettuaan airedale-terrierin parilla hiljaisella sanalla hän otti tyynesti ja hitaasti esille taskulamppunsa ja sytytettyään sen kumartui likelle liikkumatonta olentoa. — Kuollut tietysti, liikkumaton kuin oven naula, — sanoi hän itsekseen, käyttäen kulunutta sananpartta. Ja eräässä mustassa kolossa oli jähmettynyttä verta. Katsottuaan vielä kerran lähemmin hän näki, että kuollutta oli ammuttu päähän juuri korvan taakse, missä näkyi selvä merkki. Eikä hän ollut itse ampunut, koska ei kummassakaan ojennetussa kädessä ollut asetta eikä sellaista näkynyt läheisyydessäkään. Siis murha, selvä murha!

Hackdale suoristautui arvaillen, milloin murha oli tapahtunut. Hän itse oli mennyt tästä ohi melkein samaan aikaan edellisenä iltana, huomaamatta mitään. Mutta sitten hän muistikin, ettei hänellä ollut silloin koiraa mukanaan. Hän olisi nytkin sivuuttanut paikan epäilemättä mitään, ellei koiraa olisi ollut. Mutta oliko mies ammuttu siellä, missä hän nyt lepäsi, vai oliko hänen ruumiinsa laahattu tai kannettu sinne jostakin muualta? Hän valaisi lampullaan maata, tutkien sen pintaa. Vanhan hiekkakuopan pohjalla kasvoi kaikkialla, paitsi pienillä mitättömillä läikillä, lyhyttä sitkeää ruohoa, missä ei juuri voitu erottaa jalanjälkiä, eikä Hackdalekaan niitä nähnyt. Pensaat, joiden välissä ruumis lojui, näyttivät koskemattomilta. Mutta ne olivatkin matalia ja typistyneitä. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, ettei kaksi henkilöä, jotka kävelivät päämäärättä tuossa kuopassa pimeässä, ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan näihin polvenkorkuisiin pensaihin eikä niin ollen huomannut poistuneensa siltä mutkittelevalta polulta, jota Hackdale oli aikonut käyttää oikotienään. Ja tietysti siellä oli ollut kaksi henkilöä, joista toinen oli hänen jaloissaan viruva murhattu mies ja toinen murhaaja. Mutta kuka hän oli?

Hän palasi ruumiin luo ja koskematta siihen sormellaankaan vei lamppunsa vieläkin lähemmäksi kuin äsken. Se oli tietysti tuo kadonnut mies. Pitkähkö, laiha, harmaapartainen, yllään hieno ruskea puku — sellaiseksi hänet oli kuvailtu Hackdalelle, joka totesi kuvauksen yksityiskohtien sopivan vainajaan. Kasvot olivat painautuneet hiekkaiseen turpeeseen, niin että hän näki vain osan niistä, mutta ei halunnutkaan sillä hetkellä nähdä enempää. Hän tahtoi tuoda sinne toisia ja erittäinkin Mellapontin, että he voisivat nähdä kaikki samoin kuin hänkin oli nähnyt ensimmäiseksi. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen tieto siitä, että kun ruumis löydetään, ei kukaan saa koskea siihen eikä muutenkaan sekaantua asiaan ennen poliisin tuloa paikalle, ja hän noudatti aina tarkasti käytäntöön otettuja tapoja ja tottumuksia. Mutta äkkiä, kun hän liikutti lamppuaan edestakaisin elottoman ruumiin yllä, hän näki jotakin, mihin samalla hetkellä tiesi haluavansa koskea… eikä ainoastaan koskea, vaan vieläpä nopeasti piilottaakin sen.

Tämä kapine oli lukkoneula — kummallisen muotoinen, messinkilangasta omituiseen tapaan väännetty lukkoneula. Se oli kiinnitetty kuolleen takkiin hieman oikean taskun yläpuolelle, ja Hackdale näki heti, kuinka se oli siihen joutunut. Joko tunkeutuessaan aidan raosta tai kiivetessään aidan yli vainaja oli repinyt uuden hienon takkinsa johonkin naulaan tai muuhun terävään ulkonemaan, saaden siihen pitkän mutkittelevan halkeaman, joka ulottui kankaan ja sisusteen läpi monen tuuman pituudelta. Ja halkeaman laidat oli kiinnitetty yhteen lukkoneulalla, johon Hackdale nyt tuijotti kiihkeämmin kuin tietääkseen ennen mihinkään muuhun esineeseen, ja tuijotusta seurasi katkonainen, tahdoton huudahdus:

Samalla hetkellä, katsellen salaa ympärilleen kuin olisi tässäkin yksinäisyydessä pelännyt vakoilijaa hän oli aukaissut ja irroittanut lukkoneulan kuolleen takista ja kätkenyt sen kukkaroonsa. Tehtyään sen hän sammutti lamppunsa, mumisi muutamia sanoja koiralleen ja kääntyi takaisin polulle. Mutta ehtimättä vielä astua kymmentäkään askelta hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, koska se tyyneys, jonka hän oli aluksi säilyttänyt, oli haihtunut hänen nähdessään lukkoneulan. Mutta sen täytyi palata, koska hänen piti nyt olla tyynempi kuin milloinkaan ennen. Silloin hän muisti taskupullonsa, jonka sisällön oli määrä riittää hänelle koko yön valvomiseen, mutta jonka hän nyt nielaisi yhdellä kulauksella. Se virkisti häntä, ja päästäen jonkinlaisen huokauksen ja ivallisen naurun välisen äänen hän poistui hiekkakuopasta lähtien kävelemään Ashenhurst-huvilaan päin.

Rouva Champernownen huvila sijaitsi koristellussa ympäristössä. Se oli hieno ja mukava punainen tiilirakennus, tarpeeksi tilava suurellekin perheelle. Hackdalen mielestä liiankin suuri yksinäiselle naiselle, hänen veljelleen ja puolelle tusinalle palvelijalle. Mutta Hackdale tiesi hyvinkin rouva Champernownen varsin rikkaaksi naiseksi, jolla oli varoja tehdä mitä vain halusi, varoja tämän hienon puutarhan ja parin automobiilin ylläpitämiseen, talon valaisemiseen sähköllä ja itsensä ympäröimiseen kaikenlaisella ylellisyydellä, kuten hän tekikin. Ja kuitenkin, kun Hackdale käveli asfaltilla laskettua käytävää julkipuolen ovelle, vaikutti häneen talon kirkkaasti valaistujen ikkunain ja hiekkakuopan pimeyden ja yksinäisyyden vastakohta väkisinkin, vaikkei hän voinut sanoa, miksi. Täällä oli valoa, lämpöä ja elämää, ja siellä, sadan metrin päässä, kolkko kuolema. Oliko talon ja hiekkakuopan välillä jokin yhdysside, ja jos niin oli laita…

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä oven avautuessa. Muuan nuori reipas nainen, jolla oli ihan uusi musta puku ja keimaileva hilkka ja esiliina, katsoi häneen hymyillen ujosti. Hackdale, jonka mielestä kohteliaisuus kuului liikemiehen velvollisuuksiin, nosti hattuaan.

"Hyvää iltaa, Jennie", sanoi hän ihmetellen oman äänensä vakavuutta.
"Onko rouva Champernowne kotona?"

"Rouva on poissa, herra Hackdale", vastasi hän. "Hän on mennyt päivälliselle sir Reville Childerstonen luo — siellä on nimittäin päivälliskutsut. Minä en odota häntä kotiin ennen yhtätoista. Mutta herra Alfred on sentään kotona", lisäsi hän.

"Hyvä! Minäpä keskustelen sitten hänen kanssaan minuutin tai pari", vastasi Hackdale. "Otaksun, ettei hän ole missään työssä."

Tyttö nauroi heilauttaen päätään kuin siten vihjaistakseen, ettei herra Alfred ollut milloinkaan työssä. Hän palasi halliin ja meni Hackdalen edellä eräälle ovelle, jonka hän vetäisi auki koputtamatta siihen lainkaan.

"Täällä on herra Hackdale, herra Alfred", ilmoitti hän yhtä tuttavallisesti kuin äsken oli puhunut vieraallekin. "Hän haluaa keskustella kanssanne hetkisen."

Hackdale astui pieneen ja mukavasti sisustettuun huoneeseen, jonka avonaisessa takassa leimusi ja rätisi iloinen honkavalkea. Ja sen edessä, vaipuneena suuren nojatuolin syvyyksiin, tohveleihin pistetyt jalat ojennettuina tuleen päin, istui herra Alfred, vanhahko laiha mies hienossa aamupuvussaan, ripsukoristeinen samettinen tupakkalakki päässä. Hänen siniset silmänsä näyttivät lempeiltä ja tarmottomilta; suu, jota harmahtuneet viikset tuskin kykenivät peittämään, oli heikkopiirteinen, leuka oli taaksepäin työntyvä ja hymy ystävällinen. Hänellä oli suuri sikaari toisessa ja Times toisessa kädessään, ja hänen kyynärpäänsä vieressä pöydällä oli viskykarahvi, pullo kivennäisvettä ja puoleksi tyhjennetty juomalasi. Nähdessään Hackdalen hän aluksi viittasi vierastaan näitä virkistyksiä kohti.

"Hei, Hackdale!" sanoi hän. "Kuinka iloinen yllätys! Istuutukaa ja ottakaa ryyppy. Olkaa hyvä ja ottakaa — tuolla sivupöydällä on puhtaita laseja. Ilma on kai näin iltaisin hieman kylmempää, vai mitä?"

"Ei, kiitoksia, herra Alfred", vastasi Hackdale. "Minä toimin nyt ylimääräisenä poliisina enkä siis voi viipyä pitkää aikaa. Rouva Champernowne ei siis olekaan kotona?"

"Hän on päivällisellä sir Revillen luona", vastasi herra Alfred.
"Siellä on kutsut. Onko mitään tapahtunut?"

"Ettekö ole kuullut mitään uutisia kaupungista tänä iltana?" kysyi Hackdale. "Vai ette. No niin, Chancellor-hotellissa on tapahtunut jotakin kummallista. Muuan herrasmies, joka saapui sinne maanantaina iltapäivällä, on kadonnut — salaperäisesti."

"Pyh, hän on vain luikkinut tiehensä maksamatta laskuaan", huomautti herra Alfred. "Sellaisten salaisuuksien ratkaisu on tavallisesti juuri tämä."

"Ei", sanoi Hackdale. "Hän on tunnettu mies ja varakas. Ja hänen nimensä" — hän keskeytti katsellen tarkasti toisen kasvoja — "on Deane, James Deane."

"Minä en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä enkä tunne häntä", sanoi herra Alfred. "Ihan tuntematon suuruus. Tunsiko joku kaupunkilaisista hänet?"

"Ei, luullakseni", vastasi Hackdale. "Sitä ei ainakaan ole voitu todistaa. Hän on pitkähkö, laiha, harmaapartainen mies. Minä tiedän teidän kuljeskelevan melko paljon, herra Alfred. Te ette siis ole nähnyt sellaista miestä parina viime päivänä?"

"En tietääkseni, vaikka täällä on kyllä paljonkin sennäköisiä miehiä", vastasi herra Alfred. "Kuvauksestanne päättäen hänen ulkomuotonsa oli melko tavallinen. Etsittekö te häntä?"

"Silloin he voivat tulla toimeen ilman teitäkin puoli tuntia", huomautti herra Alfred hymyillen tarkoittavasti. "Istuutukaa nyt tupakoimaan ja ottakaa ryyppy."

Mutta Hackdale kieltäytyi jälleen ja lähti, poistuttuaan talosta, nopeasti kävelemään kaupungintaloa kohti. Hän tapasi erään ylimääräisen poliisitoverin North Barilla ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle kertomatta hänelle löydöstään. Päästyään sinne Hackdale astui yksinään poliisimestarin huoneeseen, missä Mellapont istui pöytänsä ääressä selailemassa jotakin asiakirjapinkkaa. Hän sulki oven, kääntyi ja sanoi pari sanaa:

Mellapont tuli askeleen lähemmäksi tuijottaen Hackdaleen. Hän oli hetkisen vaiti.

"Kuollut hyvinkin", vastasi Hackdale. "Häntä on ammuttu päähän eikä se ole itsemurhakaan, koska ei asetta näkynyt missään."

Mellapont tuijotti häneen vielä toistamiseen vähän aikaa. Sitten hän viittasi tuoliin. "Istuutukaa, Hackdale, ja kertokaa minulle kaikki", sanoi hän. "Älkäähän sentään vielä! Oletteko kertonut tästä jollekin toiselle?"

Mellapont kuunteli tarkkaavaisesti ja ääneti Hackdalen selostusta tämäniltaisista puuhista. Kertomuksen loputtua hän kysyi suoraan: "Te ette siis tutkinut hänen vaatteitaan?"

"Sitten ette tiedä, oliko hänet ryöstetty vaiko ei", sanoi Mellapont.
"Mutta luultavasti on niin tehty. Nyt pitää hakea hänet tänne."

"Eräs asia on myös suoritettava", huomautti Hackdale äkkiä, kun poliisimestari alkoi touhuta. "Tarkoitan jalanjälkiä. En nähnyt niitä, en ainakaan likellä. Mutta minulla olikin vain taskulamppu. Siellä täytyy kuitenkin olla jälkiä jossakin, koska murhaaja tietenkin on mennyt hänen kanssaan tuohon hiekkakuoppaan, olkoonpa ampuja sitten ollut kuka tahansa. Käsitätte kai sen?"

"Ellei häntä ole ammuttu muualla ja kannettu sinne", sanoi Mellapont.
"Meidän on otettava sekin lukuun."

"Sitä kyllä ajattelin ja tarkastelin sen vuoksi huolellisesti pensaita, joiden välissä hän lepää", vastasi Hackdale. "Mutta en nähnyt merkkiäkään siitä, että hänet olisi kannettu tai laahattu sinne."

"Minä ainakaan en löytänyt mitään", vastasi Hackdale vakuuttavasti. — Mikään, tuumi hän itsekseen, ei voisi taivuttaa häntä puhumaan lukkoneulasta, joka oli hänen kukkarossaan. Se oli hänen oma salaisuutensa ainakin toistaiseksi. "En siis mitään", toisti hän. "Mutta tietysti en osaa sanoa mitään varmaa, koska hän makaa suullaan enkä koskenut häneen — en halunnut, ennenkuin te itse olette nähnyt hänet — mutta luullakseni hänet on ryöstetty, kuten alussa vihjaisittekin."

Hackdale odotti, kunnes poliisimestari oli kerännyt liikenevät miehet kokoon, ja valmistautui sitten opastamaan heidät hiekkakuoppaan. Mellapont kosketti kadulla häntä käsivarteen.

"Me kaipaamme nyt Chilhamin, poliisilääkärin, apua", kuiskasi hän. "Tehän tiedätte, missä hän asuu — North Barin pohjoispäässä. Menkää kertomaan hänelle ja pyytäkää häntä mukaamme. Hän voisi yhtä hyvin saapua sinne heti kuin myöhemminkin."

Hackdale tapasi Chilhamin leikkaussalissa ja sai hänet tulemaan mukaansa niin ajoissa, että he ehtivät liittyä poliisimestariin ja hänen miehiinsä. Hän johti heidät ääneti pois kaupungista Ashenhurst-huvilan ohi hiekkakuoppaan. Ja pian kohdistuivat puolen tusinan salalyhdyn valot kuolleeseen mieheen. Chilham polvistui, mutta ilmoitti vain sen, mitä Hackdale jo tiesi.

"Häntä on ammuttu pään läpi takaapäin", mumisi Chilham, "ja hyvin läheltä. Kääntäkää hänet selälleen. Katsokaa — hänen päänsä etupuoli on kokonaan ammuttu pois. Murhaajan on täytynyt seisoa ihan hänen takanaan eikä revolveri ole ollut kuin tuuman tai parin päässä murhatun korvasta."

Mellapont, muistaen Chancellorissa kuulemansa tiedot, katseli jotakin muuta. Tosin oli ilmeistä, että Deane oli ammuttu, murhattu, mutta nyt hän halusi tietää miksi. Hän viittasi kuolleen miehen kaulahuiviin, joka oli mitä hienointa lajia.

"Timanttineula on poissa!" sanoi hän, viitaten sitten alemmaksi.
"Kultaketjut ovat myös poissa. Tutkikaa hänen taskunsa, Watson."

Puhuteltu mies, siviilipukuinen poliisi, työnsi kätensä vuorotellen jokaiseen taskuun, kohottaen sitten äkkiä katseensa.

"Hänen taskuissaan ei ole mitään, poliisimestari. Hänet on ryöstetty niin putipuhtaaksi, ettei hänelle ole edes jätetty nenäliinaakaan!" huudahti hän. "Kaikki taskut ovat tyhjät!"

"Juuri sitä minä odotinkin", mumisi Mellapont. "Tässä ei luullakseni ole suurtakaan salaisuutta. Ryöstö ja murha — ryöstötarkoituksessa tehty murha. Hackdale", jatkoi hän kääntyen selin miehiinsä, "te ette voi toimittaa täällä enää mitään. Kiiruhtakaa sen vuoksi Shelmoren yksityisasuntoon, kertokaa hänelle kaikki yksityiskohdat ja pyytäkää häntä ottamaan tätinsä mukaansa Chancelloriin, kun hän lähtee sinne kertomaan uutista nuorelle neidille. Ja kuulkaahan, käskekää Shelmoren odottaa minua Chancellorissa, kunnes saavun sinne. Meidän on pakko tarkastaa miesraukan tavarat."

Hackdale poistui, tapasi Shelmoren, toimitti asian ja pysytellen sitten tahallaan poissa poliisiasemalta lopetti tehtävänsä sinä yönä kiertelemällä huolellisesti piirissään. Hän palasi kotiinsa keskiyöllä. Ebbittkin oli juuri saapunut ja seisoi oman arkihuoneensa ovella riisumassa yltään päällystakkia ja kaulahuivia. Hän viittasi Hackdalea astumaan sisään ja osoitti viskykarahvia.

"Haluatteko naukun työnne päättäjäisiksi?" vihjaisi hän. "Aioin juuri ottaa itsekin. Oletteko kuullut mitään tuosta kadonneesta miehestä?"

"Kyllä", sanoi Hackdale. "Hänet on löydetty. Murhattu ampumalla ja sitä paitsi ryöstettykin."

"Hänellä ei ollut edes nenäliinaakaan", jatkoi Hackdale. "Ja saamiemme tietojen mukaan hänellä oli paljonkin taskuissaan mennessään ulos. Rahaa ja kalleuksia."

"Minähän sanoin teille huomanneeni hienon timanttineulan hänen kaulahuivissaan", huomautti Ebbitt. "Tarkoitan, jos hän vain on sama mies."

Hän joi viskynsä, sanoi hyvää yötä ja meni yläkertaan omaan huoneeseensa. Hänellä oli siellä pieni kassakaappi, joka oli sijoitettu hyllylle komeroon, ja astuttuaan huoneeseen hän avasi sen ensi työkseen. Sitten hän otti kukkarostaan kummallisen muotoisen lukkoneulan ja piilotti sen kassakaapin etäisimpään nurkkaan.

VIIDES LUKU

Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti tiukan kysymyksen.

"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."

"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight", jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."

"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on — keittiössä? Hakekaa hänet tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."

Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät makuuhuoneitten ovilta — iltaisinko vai aamuisin?"

"Kumpanakin aikana, sir", vastasi mies. "Mutta se johtuu hyvin paljon siitä, kuinka paljon hotellissa sattuu olemaan vieraita. Jos se on ihan täynnä, kokoan ne myöhään illalla ja kiilloitan kaikki ne, jotka silloin on pantu ovien edustalle. Mutta jos hotellissa on vain vähän vieraita, en aloita työtäni ennenkuin noin kello viiden tienoissa aamulla."

"Maanantai-iltana, siis toissayönä, muistatte kai sen?" sanoi
Mellapont. "Kuinka olivat asiat silloin?"

"Hotelli oli ihan täynnä, sir — täällä ei ollut ainoatakaan vapaata huonetta. Tein kierroksen ensi kerran puoli kahdentoista aikaan ja kokosin kaikki näkemäni jalkineet, joita olikin melkoisesti. Vietyäni ensimmäiset paikoilleen kokosin jälleen kaikki muut."

"Voitteko muistaa mitään siitä, mitä oli numero seitsemän oven edustalla?" kysyi Mellapont. "Ajatelkaa nyt tarkasti."

"Kyllä hyvinkin", vastasi mies. "Kun menin sen ohi ensi kerran, oli siinä kaksi paria kävelykenkiä, mustat ja ruskeat. Puhdistin ne samalla kuin muutkin ja vein ne takaisin noin yhden tienoissa yöllä. Ne olivat vielä oven edustalla kello viiden aikaan aamulla mennessäni sen ohi toisen kerran."

Mellapont nyökkäsi, ajatteli hetkisen, sanoi kiitoksia miehelle ja kääntyen sitten pois lähti nopeasti kävelemään isännän huoneeseen. Siellä hän tapasi Shelmoren ja Bellingin, jotka nähtävästi puhelivat tilanteesta. Hän sekaantui heti heidän keskusteluunsa ja toisti mitä juuri oli kuullut.

"Te voitte ehkä luulla, ettei se merkitse mitään", sanoi hän kerrottuaan heille kahdesta kenkäparista, "mutta minä olen siinä näkevinäni paljonkin. Kun tutkimme Deanen ruumista ja vaatteita tänä yönä, huomasin heti jotakin, mikä näytti minusta hyvin tärkeältä. Hän oli poistunut hotellista kiiltonahkakengissä, ohutpohjaisissa patenttijalkineissa. Millaisen johtopäätöksen teette siitä, herra Shelmore? Tehän olette lakimies."

"En ole perehtynyt tällaisiin asioihin", vastasi Shelmore. "Mutta mitä te itse luulette siitä?"

"Minä luulen, ettei hänen aikomuksensa ollut mennä kauvas. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi poistua käytävältä, ja tiesi myös päämääränsä, jonkin läheisen yksityistalon", vastasi Mellapont riemuiten. "Sanokoonpa yläkerrassa asuva nuori neiti mitä tahansa, Deane tunsi tämän kaupungin ja jonkun sen asukkaan. Meidän on saatava selville, kenet? Nuori neiti ajattelee varmaankin niin, ettei hänen holhoojansa ole ollut täällä milloinkaan ennen eikä siis tunne täällä ketään, mutta… sittenpähän saamme nähdä. Kuinka muuten tuo nuori neiti nyt jaksaa? Onko hän hyvin hermostunut?"

"Hän säikähti aluksi hirveästi, mutta tointui ihmeellisen pian", vastasi Shelmore. "Minun tätini on nyt siellä ja aikoo viipyä hänen luonaan koko yön."

"Teidän tätinne on hyvä ihminen", sanoi Mellapont. "No niin, meidän on tehtävä nuorelle neidille paljon kysymyksiä huomenna. Mutta nyt haluan", jatkoi hän kääntyen isännän puoleen, "tarkastaa tyynesti, mitä se herra-raukka on jättänyt numero seitsemään. Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, emmekä voisi toivoakaan sopivampaa hetkeä. Oletan kaiken olevan rauhallista yläkerrassa, herra Belling? Viekää niin ollen meidät siihen huoneeseen."

Belling vei heidät pihan poikki vastakkaisella puolella sijaitsevaan sisempään halliin ja sitten tammikaiteisia portaita pitkin ensi kerrokseen. Avattuaan numero seitsemän oven hän väänsi sähkön palamaan ja kuiskasi Mellapontille, ettei häntä ja Shelmorea tultaisi häiritsemään ja että he voivat lukita huoneen oven ja tuoda avaimen pois sitten kun olivat lopettaneet tarkastuksensa. Sitten hän poistui heidän luotaan. Mellapont katseli ympärilleen kierrettyään avainta lukossa isännän mentyä.

"Vainaja on ollut täsmällinen ja järjestystä rakastava herra", mumisi hän. "Sen voin nähdä heti."

Shelmore ymmärsi hänen tarkoituksensa. Joko huoneen viimeinen onneton asukas oli jättänyt sen siihen kuntoon tai siivoojatar oli jälkeenpäin käynyt siellä, nyt se ainakin oli uutukaisen siisti. Sivupöydälle oli aseteltu sopusuhtaiseen järjestykseen kaikenlaisia pukeutumistarpeita, toisella pöydällä oli kuva- ja sanomalehtiä siroissa pinkoissa, suuren vaatekaapin raollaan olevasta ovesta näkyi pingoittajille ripustettuja pukuja, ja kaikki muutkin huoneessa olevat esineet näyttivät olevan oikeilla paikoillaan.

"Mitä luulette löytävänne täältä?" kysyi Shelmore, joka ei ollut lainkaan selvillä Mellapontin tähän huoneeseen tekemän vierailun tarkoituksesta. "Jonkin johtolanganko?"

"Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, herra Shelmore", vastasi Mellapont katsellen vieläkin ympärilleen. "Täällä voi kaikissa tapauksissa löytää ja nähdä enemmän kuin keksimme miehen vaatteista. Oletan Hackdalen kertoneen teille, ettei hänellä ollut mitään taskuissaan. Kaikki hänen taskunsa oli tyhjennetty, vieläpä viety nenäliinakin. Tämä viime seikka tuntuu hyvin kummalliselta ja ehkä tärkeältäkin. Miksi murhaaja ryösti kuolleelta sellaisenkin esineen kuin nenäliinan? Mutta niin se vain oli, ettei hänen taskuissaan ollut mitään. Jos hänellä oli ollut rahaa, kalleuksia tai papereita mukanaan, ovat ne kaikki menneet. Tästä muistankin, että mentyämme alakertaan pitää kysyä Bellingiltä paria seikkaa. Mutta katselkaamme nyt ympärillemme. Nämä matkalaukut ensin. Kun joudutte tällaiseen tehtävään, herra Shelmore, aloittakaa aina alusta. Nämä matkalaukut ovat niin hyvää vahvaa nahkaa, ettei nykyaikaan tällaisia enää valmisteta."

Hän avasi ensin toisen ja sitten toisen matkalaukun, jotka oli nostettu jalustalle vuoteen jalkopäähän, mutta molemmat olivat tyhjät.

"Järjestelmällinen ja täsmällinen mies", mutisi Mellapont. "Hän on järjestänyt kaikki tavaransa vaatekaappiin ja lipastoon. No niin, vaatteet ensin. Taskuissa voi ehkä olla joitakin kirjeitä tai papereita."

Vaatekaapissa oli pari pukua ja päällystakki, mutta niiden taskujen tarkastaminen ei paljastanut mitään. Lipastossakaan ei ollut muuta kuin paljon liinavaatteita, trikootavaroita ja muuta sellaista, kaikki sievästi taitettuja ja ladottuja. Mellapont ryhtyi katsastamaan valkoista käsilaukkua, joka oli tuolilla lipaston vieressä.

"Tästä me todennäköisimmin löydämme papereita", sanoi hän. "Eikä tämä onneksi ole lukossakaan. Mitähän täällä sitten onkaan?"

Hän nosti käsilaukun pöydälle juuri sähkölampun alle ja aukaisi sen.
Shelmore seisoi hänen vieressään sisällystä tutkittaessa.

"Enimmäkseen vain papereita ja kirjoja", virkkoi Mellapont. "Näyttävät matkaoppailta."

Hän otti sieltä useita mainitsemansa kaltaisia paperikansiin nidottuja kirjoja — kaupunkien, tuomiokirkkojen, kuuluisain raunioiden ja muiden nähtävien paikkojen oppaita. Niiden alla oli kirjoitussalkku, joka sisälsi omistajan nimellä varustettuja kirjelomakkeita. Shelmore huomasi niihin painetun osoitteen samaksi kuin neiti Prettyn nimikortissa. Laukun sivuosastossa oli useita kirjeitä, jotka oli kaikki osoitettu herra James Deanelle eri paikkoihin maata ja joiden allekirjoitus kuului: "Teidän hellä Cynthianne." Toisessa osastossa oli kokoelma hotellilaskuja, sievästi taitettuja ja haalla yhteen puristettuja.

"Ehkä saan selkoa hänen viime matkoistaan näiden laskujen nojalla", huomautti Mellapont katsellen päiväyksiä. "Hän näyttää viime aikoina kiertäneen kaikkialla. Ja tässä on nähtävästi maisemakortteja, joita hän on koonnut matkoillaan. Näkyy olleen oikein kiihkeä keräilijä, paitsi jos hän aikoi lahjoittaa ne nuorelle neidille, joka ehkä on niihin ihastunut."

Hän viittasi käsilaukun vasempaan osastoon, joka oli ihan täynnä maisemakorttikääröjä, kaikki sievästi kuminauhoilla sidottuja ja järjestykseen sovitettuja. Mellapont alkoi poimia laukusta esille näitä kääröjä, huomauttaen samalla, että ne olivat kaikki järjestelmällisesti varustettuja nimilapuilla. Hän alkoi samalla lausua ääneen niiden paikkojen nimiä, joita ne esittivät.

"Nähtävästi hän on ostanut nämä vähitellen", jatkoi hän. "Eikö nuori
neiti sanonutkin hänen matkustaneen pohjoiseen neidin itsensä jäädessä
Bathiin? Juuri niin, ja nyt voimine seurata hänen matkansa suuntaa.
Exeter, Bristol, Gloucester, Worcester, Birmingham, Sheffield,
Normansholt — missä Normansholt on, herra Shelmore?"

Shelmore oli Mellapontin huomaamatta hieman säpsähtänyt Normansholtia mainittaessa. Muuan hänen kahdestatoista asiakkaastaan, juuri kaupungin ulkopuolella sijaitsevan Childerstonen puistotilan isäntä, sir Reville Childerstone, omisti kiinteimistöjä Normansholtissa ja oli viime aikoina ollut hyvin huolissaan erään sikäläisen vuokraajansa käyttäytymisestä. Hänen oli ollut pakko turvautua siinä asiassa Shelmoren ammattiapuun, minkä vuoksi Shelmore hyvin tunsi tämän paikan nimen. Hän katsahti tutkivasti siihen maisemakorttipinkkaan, jota Mellapont käsitteli.

"Normansholtko?" toisti hän. "Se on Yorkshiressä. Historiallinen vanha kaupunki, jossa on kuuluisa linna ja muuta sellaista."

"Hm, se näyttää olleen hänen kaukaisin pysähdyspaikkansa sielläpäin", sanoi Mellapont jatkaen huolellisesti järjestettyjen pinkkojen kääntelemistä. "Sitten hän näyttää lähteneen etelään. Doncaster, Newark, Peterborough, Stamford, Ely, Cambridge, Lontoo, Dorking ja sitten tänne. Suurenmoinen kierros, herra Shelmore — enimmäkseen vain ikivanhoja paikkoja. Hän oli ehkä hyvinkin kiintynyt muinaismuistoihin. Nyt vilkaisen vain läpi nämä kirjeet nähdäkseni, onko niissä mitään tärkeätä."

Hän otti kirjeet, jotka oli vetänyt esille laukusta, ja istuuduttuaan lähimmälle tuolille alkoi silmäillä niitä hätäisesti. Shelmore halusi pelkästään uteliaisuudesta tietää jotakin lisää siitä paikasta, josta oli kuullut puhuttavan käsitellessään ammattiinsa kuuluvaa asiaa, mutta jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, ja otti laukusta sen maisemakorttipinkan, jossa oli Normansholtin nimi. Päästäen kuminauhan irti hän alkoi katsella niitä yksitellen. Hänen mieleensä juolahti, että Normansholt varmaankin oli mielenkiintoinen ja luonnonihana paikka. Deane oli koonnut sieltä pari kolmekymmentä korttia — normandialaisesta linnasta aukenevia näköaloja, ikivanhoja kirkkoja ja muita muinaisjäännöksiä esittäviä kuvia. Äkkiä Shelmore jäi tuijottamaan erääseen korttiin kovasti ihmetellen ja harkiten.

Se oli väritetty valokuva jostakin, mikä näytti kummallisen vanhan kaupungin vanhanaikaiselta nurkkaukselta. Siinä oli jonkinlainen aukio ja sen keskellä vihreä täplä, josta kohosi pitkä salko. Kaikkialla ympärillä oli omituisia, Jaakko I:n aikaisen tyylin mukaisia taloja. Kortin vasempaan nurkkaan oli painettu sanat: Vappunurmi Normansholtissa . Ja Shelmore tunsi tarpeeksi hyvin vanhoja englantilaisia tapoja tietääkseen, että valokuva esitti paikkaa, missä ennen oli vietetty vanhanaikaisia vappujuhlia, ja että pitkä salko oli viimeisiä ikivanhoja vappuriukuja.

Mutta se ei vielä pannut häntä ihmettelemään ja harkitsemaan. Talojen ympäröimän aukion nurkkauksessa oli eräs muita suurempi rakennus, mahtavammalta ja maalauksellisemmalta näyttävä. Sen katosta ja yhteensullotuista piipuista oli joku, Deane luultavasti, vetänyt lyijykynällä kortin ylälaitaan paksun viivan, joka päättyi yhtä paksuviivaiseen tähteen. Ja kun Shelmore sen näki, tunsi hän erään kysymyksen heräävän vastustamattomasti mielessään:

"Niin miksi, sillä enpä osaa muutakaan sanoa?" toisti hän itsekseen. "Miksi Deane oli Normansholtista kokoamiensa viidenkolmatta tai kolmenkymmenen postikortin joukosta valinnut tämän, merkitäkseen juuri tuon talon hyvin selvällä tavalla? Mikä oli hänen vaikutteensa? Miksi hän oli niin tehnyt?"

Hän kääntyi katsomaan Mellapontiin, joka oli syventynyt tutkimaan kirjeitä ja hotellien laskuja. Ja huomatessaan sen Shelmore tarkasti kiireesti, mutta huolellisesti Deanen korttikokoelman alusta loppuun saakka, aloittaen Exeteristä ja lopettaen Dorkingiin, koska se nähtävästi oli ollut viimeinen paikka, missä Deane oli vieraillut ennen tuloaan Southernstoween. Koko joukossa ei ollut muuta merkittyä korttia kuin se yksi, joka oli herättänyt hänessä ihmettelyä. Ja kun hän sijoitteli kortteja takaisin käsilaukkuun, ei hän voinut olla kysymättä itseltään — mitä erityistä mielenkiintoa Deane oli tuntenut kaukaisen Normansholt-nimisen vanhan kaupungin Vappunurmen nurkkauksessa sijaitsevaa taloa kohtaan?

Mellapont nousi äkkiä tuoliltaan ja pani kirjeet ja hotellilaskut takaisin salkkuun.

"Näissä ei ole minkäänlaista valaisevaa, herra Shelmore", sanoi hän. "Hotellilaskuja eikä mitään muuta. Eikä kirjeissäkään, jotka ovat vain nuoren neidin holhoojalleen kirjoittamia iloisia lörpötteleviä juttuja, ole muuta kuin vahvistus Deanen sanoille, että heidän oli määrä tavata täällä toisensa, katsella päivä tai pari paikkakuntaa ja matkustaa sitten mantereelle. Sijoittakaamme nyt kaikki paikoilleen, lukitkaamme huone ja menkäämme sitten alakertaan, koska haluan vielä puhutella Bellingiä."

Belling oli yksityishuoneessaan, jonka ovi oli auki, nähtävästi odottamassa heitä. Mellapont viittasi Shelmorea tulemaan sisään, lukitsi oven ja istuutui.

"Siellä ei ole mitään, mikä kelpaisi johtolangaksi", sanoi hän. "Mutta kuulkaahan nyt, Belling, minä haluan kysellä teiltä vielä muutamia seikkoja. Tehän tiedätte jo, ettei tällä herrasmiehellä löydettäessä ollut lainkaan rahaa, kalleuksia eikä persoonallista omaisuutta mukanaan. Te saitte puhutella häntä maanantai-iltana ja näitte hänellä olevan sekä rahaa että kalleuksia. Mutta näkivätköhän sen muutkin?"

"Kuka tahansa voi nähdä, että hänellä oli hieno timanttineula, kalliit kultaiset kellonketjut ja sormissa pari timanttisormusta!" vastasi Belling. "Tarkoitan, jos vain oli silmät päässä ja katseli häntä."

"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Mutta rahaa? Näyttelikö hän ehkä rahojaan? En tarkoita kerskailevasti ja pöyhkeillen, vaan luonnollisesti, kuten muutamat ihmiset tekevät. Tehän tiedätte, että jotkut vetävät rahansa esille, ajattelematta lainkaan, että —"

"Ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti Belling. "No niin, hän oli varmasti niitä miehiä, jotka ovat hieman huolettomia siinä asiassa, niin sanoakseni. Hän tuli tarjoilusaliin vähän ennen päivällistä ja pyysi tarjoilijattarelta sherryä ja karvasvettä — olin silloin itsekin siellä ja huomasin hänen vetävän esille kourallisen seteleitä, viitosia, avoimesti ja hakevan niiden joukosta muutamia hopearahoja — hänellä näytti olevan paljon rahaa, seteleitä ja kovaa rahaa, sekaisin taskussaan. Hän teki samoin päivällisen jälkeenkin tullessaan luokseni ja kysyäkseen minulta, mitä huvituksia täällä nyt oli. Maksaakseen silloin pari sikaaria hän veti esille kourallisen rahoja."

"Molempia. Siellä oli useita outoja miehiä. Minä en ainakaan tuntenut heitä, vaikka luullakseni tunnen kaikki southernstowelaiset. Muutamat heistä olivat moottoripyöräilijöitä. Toiset olivat ehkä tulleet tänne markkinoille."

"He voivat nähdä ne yhtä helposti kuin hänen timanttineulansakin, jos vain katsoivat häneen. Mikään ei estänyt heitä."

Mellapont nousi äkkiä ja toivotettuaan hyvää yötä isännälle meni
Shelmoren kanssa autiolle High-kadulle.

"Mitä te ajattelette kaikesta tästä, poliisimestari?" kysyi Shelmore suoraan.

Mellapont rykäisi varovaisesti ja vaikka he olivatkin kahden hiljensi sittenkin ääntään.

"Kerron teille mielipiteeni, herra Shelmore", vastasi hän. "Enkä luullakseni tule milloinkaan sitä muuttamaan. Luulen, että herra Deanea pidettiin silmällä ja seurattiin, ja sitten hänet murhasi ja ryösti joku meille vielä tuntematon henkilö, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Niin minä pääasiallisesti ajattelen, vaikka mielessäni on vielä muutakin. Oletan, että herra Deane, huolimatta siitä mitä on sanonut holhokilleen, tunsi jonkun Southernstowessa ja lähti jostakin erityisestä syystä tapaamaan häntä maanantai-iltana. Ja nyt aion käyttää kaiken kykyni saadakseni selville, kuka tuo tuttava on."

KUUDES LUKU

Shelmore ei ollut ensimmäinen mies, jolle Mellapont oli näin ilmaissut tulevat toimenpiteensä. Mellapont oli ilmaissut ne vielä pontevammin John Hackdalelle, ja Hackdale oli miettinyt niitä kovasti ennen nukkumaan menoaan ja taas heti herättyään. Mutta Hackdale meni sittenkin seuraavana aamuna työhönsä Champernownen liikkeeseen kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän oli poistunut sieltä viiden aikaan edellisenä iltapuolena. Vaikka hän nimellisesti olikin vain varajohtaja, saaden varajohtajan palkan, oli hän todellisuudessa tämän kaupan varsinainen esimies.

Näin pienen kaupungin oloihin verrattuna oli Champernownen liike varsin suuri. Rouva Champernowne, jonka kaikki tiesivät hyvin huomattavaksi naiseksi, oli tarmollaan kehittänyt liikkeen nykyiseen vaurauteensa. Mutta Southernstowessa ei kukaan tiennyt, kuka rouva Champernowne oikeastaan oli. Hän oli ilmestynyt kaupunkiin parikymmentä vuotta sitten, ja ennenkuin kukaan oli osannut aavistaakaan hänen hommiaan, hän oli ostanut rappiolle menneen vanhanaikaisen kangaskaupan, purkauttanut vanhentuneen huoneiston, rakennuttanut ensiluokkaisen nykyaikaisen myymälän ja ympäröinyt itsensä pienellä pätevällä apulaisjoukolla. Southernstowessa oli sellaisiakin, jotka ennustivat rouva Champernownen menettävän rahansa, mutta rouva Champernowne tiesi, mitä teki. Vaikka Southernstowe olikin pieni kaupunki, oli se tavattoman vauras; sen lähimmässä naapuristossa asuvat ihmiset olivat myös varakkaita, sekä ylhäisöön että muuhun herrasväkeen kuuluvat, ja heitä oli siellä niin tiheässä kuin mustikoita. Rouva Champernowne tahtoi tuoda Lontoon ja Pariisin kuosit ihan heidän kynnyksilleen. Ja ennen pitkää huomasivat Southernstoween saapuneet vieraat tuijottavansa hämmästyneinä erääseen myymälään, joka olisi tuottanut kunniaa joko Lontoon Oxford-kadulle tai Pariisin Rue de la Paixille; rouva Champernowne ja hänen liikkeensä edustivat aina uusinta muotia. Ja rouva Champernowne ansaitsi rahaa, saaden kymmenessä vuodessa sellaisen maineen, että hän oli paikkakunnan rikkain nainen, ehkä varakkain kansalainen tällä uudella kotiseudullaan.

Mutta hänellä oli muitakin harrastuksia kuin kauppansa. Hän otti melkoisesti osaa kotikaupunkinsa asioihin, antoi suuria summia armeliaisuuslaitoksille ja edisti kaikkia suunnitelmia asukkaiden olosuhteiden parantamiseksi, niin että ihailevat ja kiitolliset kansalaiset lopulta valitsivat hänet yksimielisesti pormestariksi. Hänen valintansa ja siitä johtuvat velvollisuudet veivät paljon hänen aikaansa, mutta jokainen hänen apulaisensa tiesi, että huolimatta kaikista muista sopimuksista rouva Champernowne tavattiin kauppaliikkeessä yksityiskonttorissaan aina joka aamu tasan kello puoli kymmenen ja että hän seuraavina puolenatoista tuntina piti tarkkaa huolta voidakseen olla varma siitä, että hänen koneistonsa hyvin öljytyt rattaat pyörivät säännöllisesti.

Puoli kymmenen aamulla sen yön jälkeen, jolloin John Hackdale oli löytänyt Deanen ruumiin, hän koputti tämän yksityiskonttorin ovelle ja sai työnantajaltaan käskyn astua sisään. Hän totteli ja näki rouva Champernownen istuvan yksinään pöytänsä ääressä laatimassa juuri jotakin kirjettä, ja kun hän kohotti katseensa, tarkasteli Hackdale häntä terävästi ja tutkivasti. Rouva oli kookas, lihava, kaunis ja hyvin säilynyt nainen, vielä hyvällä puolella viittäkymmentä ja näytti tavallisesti merkkejä perin hyvästä luonteestaan, sopuisasta mielenlaadustaan ja tyytyväisyydestään elämään ylipäänsä. Mutta varajohtajasta näytti tänä erityisenä aamuna, että hän oli väsyneen ja kiusaantuneen näköinen ja että hänen tavallisesti niin terve ihonvärinsä oli hieman vaalennut; hän näytti vähän levottomaltakin ja kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä hieman ärtyisältä.

"Mikä nyt on hätänä, herra Hackdale?" kysyi hän. "Onko mitään tärkeätä tapahtunut?"

"Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, rouva
Champernowne", vastasi Hackdale, sulkien merkitsevästi oven takanaan.
"Tarkoitan yksityisesti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

Rouva Champernownen kynä pysähtyi äkkiä rivin keskelle, ja hän katsoi tarkkaavammin vieraaseensa. Mutta Hackdale vastasi katseella katseeseen.

"No niin, mitä teillä sitten on sanottavaa?" kysyi hän hieman tylysti. "Teidän pitää esittää asianne lyhyesti, sillä minun on lähdettävä tärkeään maistraatin kokoukseen kello yhdeltätoista."

"Tämä on paljon tärkeämpää kuin mikään maistraatin kokous, rouva Champernowne", sanoi Hackdale. Hän istuutui pöydän viereen, kumartuen lähemmäksi. "Rouva Champernowne", jatkoi hän, "te olette tietysti kuullut viimeöisen tapahtuman — että muuan mies löydettiin murhattuna vanhasta hiekkakuopasta talonne takaa?"

"Olen kuullut, että sieltä löydettiin joku mies kuoliaaksi ammuttuna", vastasi rouva Champernowne huolettomasti, minkä Hackdale kuitenkin huomasi teeskentelyksi. "En tiedä lainkaan, onko se murha vai itsemurha."

"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli onneksi teillekin, rouva Champernowne!"

Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta Hackdale jatkoi pudistaen päätään:

"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."

Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä, ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.

"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua, että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne, rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."

Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan. Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.

"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."

"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin — että hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin — poliisi tulee pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria, sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä, jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka — tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi, että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan — silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu päättyy siihen."

Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli hänen puhettaan.

"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti!
Rahalla — teidän rahallanne, tietysti."

Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.

"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan, ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä: nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön, meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa vuodessa — palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin kohtuullinen."

Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä. Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien sormiensa sormuksia.

"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."

Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen papereita.

"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan", sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."

Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.

"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin", jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"

"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa talossanne tiedä asiasta mitään?"

"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista…"

Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa. Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.

"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."

Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat laatimansa.

"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja? Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni — pidä aina silmällä omia etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma. Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan. Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa, ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"

Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.

"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta koko joukon rahaa."

"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt, ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi, unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim, jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista — itse ensin ja hiiteen kaikki muut!"

"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin tinkiä."

"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä. "Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."

"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa. Sinä tunnet kyllä omat etusi."

"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi kauan."

Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko epäilevän tai paheksuvan näköisenä.

"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin päättäväinen nuori neiti, Hackdale — tuollainen, joka haluaa aina kulkea omia teitään — ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"

"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti! Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä se hänen puolestaan?"

"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa, kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä, vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on jossakin."

Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.

SEITSEMÄS LUKU

Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita. Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä hän halusi, ja pudisti sitten päätään.

"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on. Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna, herra Simmons — sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."

"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"

"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton.
"Silloin saatte sen lukea."

Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella, mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan seinäpaperin peittämiä.

Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten — sir Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.

"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"

"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvin, Shelmore — ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"

"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen pulman?"

"Hän on juuri tehnyt päätöksensä — tänä aamuna", sanoi sir Reville. "Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin, Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."

"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. Lady
Childerstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"

"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi, vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."

"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea — hän on pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa vuodessa."

"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"

"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi. Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta, onko siitä tuoreita uutisia?"

"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte, ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se, että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."

"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen. Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."

"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville. "Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin. Historiallinen paikka — vanha linna, raunioiksi luhistuneita luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."

"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita, että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin omituiselta."

"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki. Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"

"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon — hitto vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistöni — se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"

"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"

Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä yksityiskohtia. Ensiksi — rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi — Champernownen liike muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa vuodessa. Ja kolmanneksi — murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän erityisen talon — mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään hölmö, tuntui melko omituiselta. — Hyvä on, päätteli Simmons painaen nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.

Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn korjausarkin.

"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia, jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos vain haluatte."

"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomautti
Simmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi.
"Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaatte
siis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"

"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin, yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."

Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta. Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.

John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.

Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.

"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."

"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons. "Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille aikoja sitten."

John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli — ajatteli kovasti Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen ilmestyttyä julkisuuteen!

"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä iltanako?"

"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä olevan minkäänlaista hyötyä?"

"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti. "Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten muistia."

John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen, hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen oveen, kysyen James Bartlettia.

Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa esipuhetta.

"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te olette kai pitänyt suunne kiinni?"

"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."

"Minä tiedän nyt enemmän kuin silloin tavatessani teidät", jatkoi Hackdale. "Olen saanut selville lisää. Tuo mies — meidän ei tarvitse mainita nimiä — halusi tavata rouva Champernownea ja tapasikin hänet — tapasi hänet sattumalta portin edustalla, keskusteli hänen kanssaan hetkisen ja poistui sitten rouvan luota tai rouva poistui hänen luotaan. Rouva ei tiedä sen enempää. Joku on sitten varmaankin viekoitellut hänet hiekkakuoppaan ja murhannut ja ryöstänyt hänet siellä. Rouva Champernowne ei tiedä mitään siitä, mitä miehelle tapahtui hänen poistuttuaan. Mutta te kai ymmärrätte — hän ei halua päästää julkisuuteen, että hän on puhutellut sitä miestä. Hänellä on siihen omat syynsä. Eikä kukaan muu tiedä, mitä te tiedätte. Kai asia on niin?"

"Minä kuuntelen selostustanne, herra Hackdale", sanoi Bartlett tyynesti. "Käsitän tämän kaiken, sir."

"No, painakaa siis tämäkin mieleenne", jatkoi Hackdale. "Kyselyjä pannaan varmasti toimeen ja tutkitaan asiaa. Eikö mielestänne olisi yhtä hyvä — jokaiselle — jos matkustaisitte sellaiseen paikkaan, missä teiltä ei kyseltäisi mitään? Kuulkaapa nyt! Tehän kerroitte minulle joku aika sitten, että teillä on sukulaisia Amerikassa ja että te, jos teillä vain olisi rahaa, matkustaisitte heidän luokseen. Muistanko väärin?"

"Niin tekisinkin, herra Hackdale, jos vain saisin matkarahat", vastasi
Bartlett huomattavan innostuneena. "Tekisin todella niin ja…"

"Kuunnelkaahan nyt minua", keskeytti Hackdale. "Southamptonista lähtee muuan höyrylaiva huomenna New Yorkiin noin puolenpäivän tienoissa. Jos matkustatte Southamptoniin tänä iltana seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevässä junassa ja lupaatte jatkaa matkaanne huomenna, annan mukaanne sataviisikymmentä puntaa ja kuultuani saapumisestanne siihen Amerikan kaupunkiin, mihin haluatte matkustaa, lähetän teille sähköteitse toiset sataviisikymmentä. Niin, Bartlett, tehkää nyt päätöksenne. Tämä on teille edullinen kauppa."

"Olkoon menneeksi", sanoi hän. "Minä matkustan. Olen niin usein puhunut ystävilleni, ettei kukaan ihmettele matkaani! Niin, minä lupaan matkustaa, herra Hackdale. Sullon vain matkalaukkuni täyteen ja lähden Southamptoniin. Minähän voin ostella sieltä muutamia tarvitsemiani esineitä ja ehtiä vieläkin laivaan. Olkoon siis menneeksi, sir."

Hackdale oli viidessä minuutissa antanut Bartlettille sataviisikymmentä puntaa, sopinut hänen kanssaan eräistä asioista ja poistunut. Hän oli varma siitä, että Bartlett laittautuisi tiehensä, ihan varma.

Ja Bartlett palasi halpaan täysihoitolaan ja alkoi ahtaa matkalaukkuun niukkaa vaatevarastoaan, aikoen ehdottomasti matkustaa uuteen maailmaan huomenna — ehdottomasti. Mutta ennenkuin hän ehti puuhansa puoliväliinkään, kutsutti toinen vieras hänet alakertaan. Tulija oli kirjanpainaja Pemberton, joka ojensi hänelle mytyn kiertokirjeiltä näyttäviä lehtisiä, vielä kosteita painomusteesta.

"Minulla olisi teille hieman työtä, Jim", sanoi Pemberton. "Jaelkaa nämä kauppoihin ja ravintoloihin varhain huomenaamulla, niin saatte minulta periä puoli puntaa. Suostutteko?"

Bartlett piti päällimmäistä ilmoitusta ovilampun valossa ja luki sen läpi, muuttamatta ilmettään. Tuhannen punnan palkinto, jos… Hän työnsi äkkiä pinkan takaisin Pembertonin käteen.

"Olen pahoillani, mutta en voi ottaa tätä tehdäkseni, vanha ystävä", sanoi hän ylpeästi. "Olen juuri lähdössä matkalle vieraillakseni erään vanhan ystäväni luona maaseudulla. Käyttäkää jonkun toisen apua."

Ja odottamatta selityksiä hän kääntyi, kiiruhti yläkertaan ja lopetti matkavalmistelunsa. Samalla hän ajatteli ja arvaili, ja hänelle alkoi selvitä muuan teoria. Kävellessään asemalle hän jatkoi ajatteluaan ja mietti jutun kehitystä, eikä ollut vielä silloinkaan päässyt siitä eroon, kun astui seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevään junaan.

Tämä juna pysähtyi Portsmouthissa kahdeksankolmatta minuuttia yli kymmenen. Ja Portsmouthissa Bartlett poistui junasta, hävitti matkalippunsa ja lähti hakemaan halpaa hotellia. Hän oli silloin luopunut koko ajatuksesta matkustaa Amerikkaan, koska hänen mielestään mahdollisuudet olivat tällä haavaa paremmat Englannissa.

KAHDEKSAS LUKU

Saatuaan Bartlettilta kieltävän vastauksen julistuksien jakelemisessa Pemberton kääntyi muiden puoleen. Hänen oli hyvin helppo löytää sijainen, koska paikkakunnalla oli paljon joutilaita miehiä, joista jokainen olisi mielellään tahtonut ansaita puoli puntaa, vaikka Bartlett oli siitä niin halveksivasti luopunut. Ja kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna oli julistus Southernstowen liikekorttelin joka kaupan ikkunassa nähtävänä, ja kaikki varhain nousseet arvailivat, voisiko joku olla niin onnellinen, että ansaitsisi tuhannen punnan palkinnon.

Mellapont näki näitä ilmoituksia tullessaan kotoaan laitakaupungilta ja kirosi hiljaa itsekseen. Ryhdyttyään poliisilaitoksen palvelukseen hän oli alusta saakka odottanut juttua, suurta juttua, tuollaista oikein kuuluisaa juttua, ja nyt hänestä oli tuntunut siltä kuin hän vihdoinkin olisi saanut sellaisen tästä Chancellor-hotellin salaperäisestä tapahtumasta. Hän oli aikonut itse johtaa sen tutkimista, tehdä itse raskaimman työn ja saada kaiken ilmisaannin ja paljastamisen suoman kunnian itselleen. Hän oli tahallaan karttanut kutsumasta apua ulkoapäin, koska hän ei halunnut avukseen vainukoiria Scotland Yardin etsivältä osastolta, jotta ne olisivat voineet pistää nenänsä Southernstoween tai sormensa hänen piirakkaansa. Hän toivoi voivansa sanoa, sitten kun työ oli tehty, että hän oli tehnyt sen kaiken kenenkään avutta omalla viekkaudellaan ja taitavuudellaan. Mutta tässä oli sekaannuttu asiaan, vieläpä niin, ettei hän juuri silloin olisi sitä lainkaan kaivannut. Se oli kiusallista, ja kun hän oli toimittanut tavalliset tehtävänsä poliisiasemalla, meni hän Shelmoren konttoriin ja puhui siitä suoraan. Mutta Shelmore pudisti päätään levittäen kätensä.

"Minun syytäni se ei ole, poliisimestari", vastusti hän. "Minä en ole kuitenkaan ihan varma siitä, olenko kokonaan samaa mieltä kanssanne. Mutta mitä voimmekaan tehdä tuollaiselle nuorelle naiselle, joka on melkein päättäväisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut? Neiti Pretty tuli tänne vaatimaan, että niin tehtäisiin. Hän sanoi minulle kylmästi, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissa runsaasti käyttövaroja, joiden kanssa hän saa menetellä mielensä mukaan, ja hän ilmoitti minulle vielä lisäksi, että hän tahtoo uhrata vaikka joka pennin päästäkseen holhoojansa murhaajan jäljille. Hän on sellainen nuori nainen, joka kulkee empimättä omaa tietään ja voi tehdä asiat kirotun vastenmielisiksi jokaiselle, jos koettaa häntä vastustaa. Minä en tiedä, ovatko kaikki cornwallilaiset hänen laisiaan, koska en ole tavannut ainoatakaan ennen, mutta hän on — ellei juuri kostonhimoinen, niin ainakin ääriään myöten täynnä sellaista tarmoa, joka haiskahtaa hyvin paljon kostolta. Hän on saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa on kostaa holhoojansa puolesta, eikä hän haikaile mitään. Hän oli ehdottomasti päättänyt tarjota tämän palkinnon, ja ellen olisi toiminut hänen puolestaan, olisi hän käyttänyt jonkun toisen asianajajan apua. Jos vain tuntisitte hänet paremmin —"

Samalla aukaisi Simmons vihreäverhoisen oven, vetäytyen syrjään. "Neiti
Pretty!" ilmoitti hän.

Neiti Pretty astui huoneeseen, nyökäten ensin Shelmorelle ja sitten Mellapontille. Hän ei ainakaan vielä ollut pukeutunut surupukuun, vaan oli päinvastoin ottanut ylleen hienoimmat vaatteensa, joissa hän näytti hyvin eloisalta ja päättäväisen pirteältä.

"Me puhuimme juuri teistä, neiti Pretty", sanoi Shelmore, vetäen nojatuolin lähemmäksi takkaa ja kohentaen äsken sytytettyä valkeata. "Poliisimestari Mellapont on pahoillaan sen vuoksi, että painatimme tuon palkintojulistuksen."

Neiti Pretty vaipui nojatuoliin ja kääntyi kiivaasti Mellapontiin päin.
"Saisinko tietää, miksi?" kysyi hän.

Mellapont hieroi leukaansa. Hän ei ollut tottunut väittelemään itsetietoisten nuorten neitosten kanssa ja katsoi nyt tätäkin samoin kuin biologi jotakin uutta ja hämmästyttävää yksilöä.

"Hm!" sanoi hän miettiväisesti. "Sellainen on jo hieman vanhanaikaista, neiti Pretty. Tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asiat meidän, poliisin, haltuun. Jos vain olisitte odottanut hieman, ennen kuin…"

"Minä en ymmärrä lainkaan, miksi minun olisi pitänyt odottaa", keskeytti neiti Pretty. "Sillä aikaa kun odotamme, voi murhaaja päästä pakoon. Minä en sekaannu teidän hommiinne, herra poliisimestari — te seuraatte omia menettelytapojanne ja minä omiani. Holhoojani murhattiin katalasti tässä kaupungissa, ja minä tahdon tietää, kuka hänet on murhannut."

"Ihan niin. Minä otan vilpittömästi osaa tunteisiinne, neiti Pretty", myönsi Mellapont niin kohteliaasti kuin suinkin. "Mutta tällaisissa tapauksissa — salaperäisissä jutuissa — on pieni valtioviisaus useinkin paljoa hyödyllisempi kuin avoin taistelu. Muuten voidaan työskennellä monella eri tavalla, mutta minusta on aina parempi työskennellä salaisesti, niin sanoakseni. Olemme samaa mieltä siitä, että joku murhasi herra Deanen, mutta onko mielessänne jo herännyt siitä jokin teoria?"

"Luulen jonkun seuranneen häntä tänne Southernstoween", sanoi hän sitten, "jonkun, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Arvatenkin on tuo vainooja poikennut samaan hotelliin ja seurannut häntä kaupungille. Minulle on ainakin kerrottu, että hotellissa oli sinä iltana paljon matkustavaisia. Useimmat heistä olivat lähteneet seuraavana aamuna, enkä tiedä, voidaanko heidän jälkiään enää seurata. Mutta oletan, että poliisi ehkä voi päästä heidän jäljilleen ja kysellä heiltä."

"Minä puolestani kummastelen seuraavaa tosiseikkaa", huomautti Mellapont. "Miksi herra Deane poistui Chancellor-hotellista niin myöhään illalla — keskiyöllä?"

"Olen ajatellut sitäkin", sanoi neiti Pretty. "Minun luullakseni siihen on ollut jokin syy. Herra Deane nukkui melkein aina huonosti, ja olen kuullut hänen sanovan, ettei hän milloinkaan saanut unta vieraissa vuoteissa. Ollessaan kotonaankin hänen tapanaan oli mennä kävelemään myöhään illalla juuri ennen maatapanoa. Minä luulen hänen silloin yöllä Chancellorissa tunteneen, ettei hän voinutkaan nukkua, minkä vuoksi hän nousi jälleen, pukeutui ja lähti kävelemään kaupungille. Yksinkertaista vai mitä?"

"Se on ainakin varmaa, että hän meni kaupungille, samoin kuin sekin, että hänet murhattiin ja ryöstettiin", huomautti Mellapont. "Ja sekin on varmaa", lisäsi hän, "onnettomuudeksi, ettei meillä ole minkäänlaista johtolankaa rikollisen kiinni saamiseksi. Minä luulen, melkein uskonkin, neiti Pretty, että teidän holhoojanne sai surmansa jonkun kuljeskelijan kädestä, joka myöhemmin ryösti hänet. Mutta lisäksi arvelen, olenpa melkein varmakin siitä, että herra Deane tunsi Southernstowen ja jonkun sen asukkaista ja että hänen oikea tarkoituksensa lähtiessään kaupungille oli mennä vierailulle tuttavansa luokse, vaikka ilta olikin niin myöhäinen."

"Kun keskustelimme tästä loma-ajasta", sanoi hän tiukasti, "huomautti herra Deane minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt Southernstowea eikä ikinä oleskellut Englannin tässä osassa. Kuinka hän siis olisi voinut tuntea sen tai jonkun sen asukkaista. Jos ajattelen, että hän tunsi jonkun täällä, että hän silloin meni tapaamaan jotakin henkilöä — jos minun todella pitää niin ajatella jonkin teidän hankkimanne todistuksen perusteella, niin…"

"Niin mitä sitten?" kysyi Mellapont vihdoin. "Jos teidän jolloinkin on pakko niin ajatella, mitä sitten seuraa?"

"Vain tämä", vastasi neiti Pretty, synkkä ilme silmissään. "Vain se, että jään tänne, kunnes saan selville, kuka se tuttava on, voidakseni puhua suuni puhtaaksi hänelle, olkoon hän mies tai nainen. Sen minä teen, vaikka se veisikin minulta jokaisen omistamani pennin. Ja minulla on pennejä paljon."

"Te luotatte siis perinpohjaisiin menettelytapoihin, neiti Pretty?" vihjaisi Mellapont. "Aiotte tunkeutua oikein asian ytimeen, vai mitä?"

"Aion ottaa selville kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, mitä tapahtui holhoojalleni ja liiketoverilleni sinä iltana", sanoi neiti Pretty. "Te saatte jatkaa poliisityötänne ja antaa minun noudattaa omia menettelytapojani. Ellemme me yhdessä voi löytää ja saattaa murhaajaa hirteen, olemme koko raukkoja. Minä tulin puhuttelemaan teitä, herra Shelmore", jatkoi hän kääntyen asianajajan puoleen, "paristakin syystä, nimittäin holhoojani hautajaisista ja siitä kuulustelusta, jossa minunkin pitäisi olla läsnä. Minä aion toimittaa niin, että herra Deane haudataan tänne — olen päättänyt sen ja määrännyt jo ajan ja paikankin. Entä tuo toinen juttu?"

"Kuulustelu toimitetaan tänä iltana", sanoi hän. "Siitä tulee vain muodollinen toimitus tänään — todistetaan kuollut puheena olevaksi henkilöksi, ja niin edespäin. Sitten asian käsittely siirretään viikoksi tai kymmeneksi päiväksi, ja tämä jälkimäinen tutkinto on tärkeä. Ehkä meillä silloin, tarkoitan poliisia, on jo enemmän todistuksia. Minä koetan kaikkeni, neiti Pretty. Mutta kuulkaahan nyt, jos teidän palkintojulistuksenne voi saada jonkun puhumaan, ilmoittakaa siitä minulle. Osoittakaamme toisillemme keskinäistä luottamusta älkääkä ryhtykö mihinkään ilman minua. Oletan teidän jäävän tänne vielä joksikin aikaa?"

"Minä en lähde metrinkään päähän tästä kaupungista ennenkuin saan selville, kuka tappoi James Deanen", sanoi hän. "Se on selvää!"

Sitten hän nousi ja nyökättyään huolettomasti poistui. Jäätyään kahdenkesken Shelmore ja Mellapont katsoivat toisiinsa.

"Kyllä!" vastasi Mellapont kuivasti. "Hm! Minun luullakseni ei kukaan pysty vetämään tätä nuorta naista nenästä. Sanoitteko häntä vasta yhdeksäntoistavuotiaaksi?"

"Hyvä Jumala, millainen hän onkaan yhdeksänkolmatta ikäisenä?" huudahti Mellapont. "Pääministeri, luullakseni. No niin, te ilmoitatte minulle tietysti, jos tästä palkintojulistuksesta on joitakin tuloksia. Älkäämme toimiko ristiin, koska päämäärämme on sama. Toimikaamme yhdessä."

"Minä ilmoitan teille kaikki", sanoi Shelmore. "Ellei lupaus tuhannen punnan palkinnosta, joka maksetaan heti, tuo esille mitään, niin…"

"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Silloin näyttäisi siltä kuin emme milloinkaan saisi mitään tietää. Ja kuitenkin aion seurata omia menetelmiäni. Nuo jalokivet esimerkiksi. Kuka tahansa ne sitten lienee ryöstänytkin, hän haluaa varmasti myydä ne. Ja sen selville saaminen kuuluu myös minun alaani."

"Niin", sanoi Shelmore. "Mutta jos otaksumme, ettei sen, joka ryösti nuo jalokivet, tarvitsekaan niitä myydä, kuinka silloin käy?"

"Tarkoitan", vastasi Shelmore, "että Deanen kalleudet on ehkä ryöstetty eksyttämistarkoituksessa epäluulojen suuntaamiseksi jollekin toiselle taholle, ikään kuin hänet olisi raa'asti murhattu ja ryöstetty, vaikka hänet todellisuudessa onkin murhattu jonkin muun, tarkoin harkitun suunnitelman takia."

Mellapont tuijotti häneen, käsittäen hänen vihjauksensa, ja kävi miettiväiseksi.

"Minä en vähääkään ollut sitä ajatellut", sanoi hän vihdoin. "Ehkä asian laita onkin niin. Siitä voisimme päättää murhaajan varakkaaksi, sivistyneeksi ja tavattoman ovelaksi henkilöksi, koska hän on kyennyt niin toimimaan. Hm, emme tiedä vielä mitään. Meidän on pakko odottaa."

Neiti Pretty odotti seuraavat pari viikkoa. Hän näki, kuinka hänen holhoojansa haudattiin rauhalliseen kirkkomaahan juuri kaupungin laitaan, syventyi selvittelemään omia asioitaan ja keskusteli säännöllisesti Shelmoren ja Mellapontin kanssa. Mutta hän ei saanut minkäänlaisia uutisia, koska mitään tärkeämpää ei tullut ilmi. Lykätty kuulustelu oli määrättynä päivänä, ja oikeuden puheenjohtaja valamiehineen kuunteli kaikkia vähäpätöisimpiäkin todistuksia, joita oli voitu hankkia. Ja istuttuaan koko päivän valamiehistö ilmoitti päätöksekseen, että tämän katalan murhan oli tehnyt joku tuntematon henkilö, jota oli edelleen etsiskeltävä, ja jokainen poistui oikeudesta sanoen sitä ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi ja ajatellen, ettei tämän jälkeen kukaan saisi tietää, kuka tappoi James Deanen.

"Minä tiedän sittenkin varmasti, kuka sen miesraukan tappoi", sanoi muuan hölmömäinen kaupunkilainen neiti Prettyn kuullen, juuri kun tämä poistui oikeussalista. "Tiedänpä niinkin."

"Kuka sitten, jos sen viisaudessasi luulet tietäväsi?" kysyi hänen toverinsa. "Sinä olet todella muita kuolevaisia ovelampi, jos sen tiedät, vaikka tutkintotuomari ja valamiehistö eivät saaneet selville sitä."

"Älä sinä puhu mitään kuolevaisten viisaudesta, sillä se ei kuulu tähän", vastasi hölmö. "Joku noista kirotuista laiskoista roikaleista, joita tänne markkinapäivinä saapuu vetelehtimään ja jotka eivät lähde pois paikkakunnalta yöksikään, on tehnyt tämän ilkeän rikoksen ja tappanut sen herrasmiehen — ehkä heitä on ollut parikin. Heikäläiset nukkuvat juuri sellaisissa paikoissa kuin tuo vanha hiekkakuoppakin on. No niin, herra jatkaa kävelyään sinne asti, he näkevät hänen hienot vaatteensa, kultaiset ketjunsa ja säteilevän timanttineulansa ja nitistävät hänet hengiltä. Se on niin selvä asia kuin vanha keppini tässä — sen ymmärtämiseen ei tarvita tutkintotuomareita, valamiehistöä, poliiseja eikä asianajajia. Minä vannon päässäni olevan enemmän tervettä järkeä kuin kaikilla asianajajilla ja tutkintotuomareilla yhteensä heidän kaikista puheistaan huolimatta."

Neiti Pretty meni asuntoonsa ajattelemaan. Hän mietti aika paljon sinä iltana ja kävi seuraavana aamuna poliisiasemalla puhuttelemassa Mellapontia.

"Minä olen muuttanut mieltäni", sanoi hän lyhyesti Mellapontin tarjottua hänelle tuolin.

"Nyt ajattelen herra Deanen tunteneen jonkun Southernstowessa ja poistuneen hotellista silloin illalla nimenomaisessa tarkoituksessa tavata tuota henkilöä", sanoi hän. "Ehkä se oli sovittu kohtaus."

"Ei", sanoi Mellapont pontevasti. "Sitä ei lainkaan ollut ennakolta sovittu. Tehän muistatte sisäkön nähneen hänet yöpuvussa valmiina menemään vuoteeseen. Hän nousi sitten ja pukeutui. Mutta nouseminen ja hotellista poistuminen tapahtui tietenkin siitä syystä, että hän niin myöhään sai äkillisen päähänpiston."

"Vaikkapa niinkin", sanoi neiti Pretty. "Hän lähti kaikissa tapauksissa tapaamaan jotakin henkilöä. Ja sen henkilön täytyy asua jossakin murhapaikan läheisyydessä."

"Siellä on ainakin kuusikymmentä taloa, yksinäisiä rakennuksia, huviloita ja kartanoita, joissa asuu hyvämaineisia ja arvokkaita henkilöitä", vastasi Mellapont. "Se on Southernstowen paras asuntokortteli."

"Sinne hän kuitenkin meni, tuonne kortteliin", sanoi neiti Pretty itsepäisesti. "Miksi ette toimita siellä kotitarkastusta kaikissa taloissa? Jos hän on käynyt jossakin noista taloista, niin…"

"Emme tiedä, kävikö hän mahdollisesti jossakin", keskeytti Mellapont. "Hän on ehkä lähtenyt jonnekin vierailulle, mutta luulen, ettei hän sittenkään käynyt missään. Jos hän olisi mennyt niin myöhäiseen aikaan jonnekin, niin on mahdollista, että joku palvelija olisi vastannut hänen koputukseensa tai soittoonsa, ja siinä tapauksessa olisi korvauksenne kiihoittanut palvelijaa esiintymään."

"Siitä voisimme päättää, että hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen illalla", sanoi Mellapont. "Emme voi todistaa, että hän olisi puhunut muille kuin Bellingille ja hotellin palvelijoille Chancelloriin tulonsa ja makuuhuoneestaan poistumisensa välillä. Minä puolestani luulen hänen menneen tapaamaan jotakuta, pääsemättä milloinkaan perille."

Neiti Pretty nousi ja katseli poliisimestarin ikävännäköistä huonetta.
"Oletteko päässyt lainkaan lähemmäksi ratkaisua?" kysyi hän äkkiä.

"Rehellisesti puhuen, en", vastasi Mellapont. "En metriäkään. Koko juttu tuntuu vielä salaperäisemmältä kuin milloinkaan ennen — oikealta ratkaisemattomalta arvoitukselta."

Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin. Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut — niin hän sanoi itselleen — neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään toista. Tämä oli hänen oma asiansa.

Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle, joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.

Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä…

Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana jotakin?

YHDEKSÄS LUKU

Matkustettuaan kolmesataakahdeksankymmentä kilometriä Simmons huomasi saapuneensa Normansholtiin vaatimattomine matkalaukkuineen kello kuuden aikaan seuraavana iltapäivänä. Koska hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt pohjoisessa Englannissa, näytti hänestä ympäristö harmaalta ja synkältä, sillä hän oli tottunut aurinkoisempaan etelään. Mutta kun hän käveli ikivanhan kauppatorin poikki etsien itselleen asuntoa, huomasivat hänen terävät silmänsä Karhu-nimisen hotellin, joka näytti nykyaikaiselta. Hän poikkesi heti suunnastaan sinne, kirjoitti nimensä matkustajaluetteloon ja tilasi päivällisen. Simmonsilla oli paljon rahaa taskussaan, ja koska hän tiesi saavansa matkakustannuksensa takaisin herra Shelmorelta, joka puolestaan otti ne sir Reville Childerstonen täysinäisestä rahakirstusta, päätti hän elää herroiksi. — Jos tuhlaat omia rahojasi, sanoi Simmons, ole säästäväinen, mutta jos ne ovat jonkun toisen, anna niiden silloin pyöriä. Tämä on sellainen periaate, jota noudattamaan kaikki virkailijat on kasvatettu, Whitehallin hoviherroista vähäpätöisten valiokuntien jäseniin asti.

Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa, tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.

"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo.
"Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"

"Minun nimeni on Swale, Swilford Swale, Pike ja Pilkinsin toimistosta, herra Hackdale", sanoi vieras. "Me saimme tietää herra Shelmorelta tänä aamuna, että te saavutte tänne tänään tarkastamaan sir Reville Childerstonen kiinteistöä, ja koska tiesin varmasti tapaavani teidät täällä Karhussa, juolahti mieleeni pistäytyä tänne toivottaakseni teidät tervetulleeksi tähän ikivanhaan kaupunkiin. Arvatenkaan ette ole milloinkaan ennen käynyt täällä, herra Hackdale?"

"En ikinä enkä missään täällä läheisyydessäkään", vastasi Simmons. "Te olette totisesti hyvin ystävällinen, herra Swale. Jos olisitte tullut hieman aikaisemmin, olisin kutsunut teidät päivälliselle. Mitä haluatte juoda?"

Herra Swale vastasi jo syöneensä päivällistä ja mietittyään hieman päätti juoda lasillisen Karhun kuuluisaa vanhaa portviiniä, ja Simmons, joka ei tähän saakka vielä ollut juonut mitään, päätti seurata hänen esimerkkiään. Herra Swale istuutui lähimmälle tuolille, ja sillä aikaa kun Simmons lopetteli päivällistään, juttelivat he luottavaisesti keskenään nuorten miesten tapaan. Herra Swale kertoi Simmonsille Pike ja Pilkinsin liikkeestä, ja Simmons puhui hänelle isännästään Shelmoresta. Kun he olivat kumpikin juoneet pari lasia sikäläistä kuuluisaa portviiniä, olivat he jo niin hyviä ystäviä, että olivat lakanneet nimittämästä toisiaan herraksi.

"Ja nyt, mitä sinä oikeastaan haluaisit tehdä, veikkonen?" kysyi herra Swale heidän poistuessaan kahvilasta. "Tässä ikivanhassa pikkukaupungissa ei ole kyllä paljonkaan tehtävää, mutta kuitenkin jotakin. Täällä on näyttämö ja elävien kuvien teatteri, ja jos haluat pelata biljardia, voin viedä sinut kerhoon. Tai koska nyt on niin kaunis kuutamo, voin aluksi näytellä sinulle tätä vanhaa kaupunkia, ja sitten poikkeamme erääseen kuuluisaan ravintolaan, jonka isäntä on ystäväni. Hänellä on varastossaan portviiniä, jota voi täydellisesti verrata äsken nauttimaamme. Mikä sinusta on parasta?"

Simmons, jota luonnollinen uteliaisuus pakotti tutustumaan kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, sanoi, että jos valinta annettiin hänelle, hän mieluimmin tahtoi hieman katsella kaupunkia; ja herra Swale, ruveten mielellään hänen oppaakseen, vei hänet mukanaan alkaen kierrellä paikasta toiseen. Hän näytti Simmonsille Market Crossin, Parishkirkon, Moot Hallin, linnan, parin kolmen luostarin rauniot, muutamia ikivanhoja rakennuksia ja muinaisen hirttopaikan, vieden hänet vihdoin erään nurkan ympäri aukiolle, jonka keskellä kohosi pitkä salko.

"Tuollaista et luullakseni — minulle on ainakin niin sanottu, — näe usein Englannissa nykyään, veikkonen", sanoi herra Swale. "Siinä on todellinen, oikea, vanhanaikainen vappuriuku, oikein alkuperäinen ja ikivanha. Niitä ei ole enää montakaan jäljellä, ja tuskinpa niitä on lainkaan sielläpäin, missä sinä asut, vai mitä?"

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt sellaista", sanoi Simmons. "Mutta olen tietysti kuullut puhuttavan niistä."

"Tätä aukiota", jatkoi opas heilauttaen kättään päänsä ympäri, "sanotaan Vappunurmeksi. Kaupungin asukkaiden oli tapana viettää täällä vanhanaikaisia vappujuhlia, jolloin he tanssivat vappuriuvun ympärillä, ja niin edespäin. Olen kuullut vanhojen kaupunkilaisten puhuvan niistä, vaikka niiden vietto nykyään on jo lopetettu, mutta minäkin olen sentään nähnyt vappuriuvun koristettuna. Tämä on Normansholtin vanhimpia osia, veikkonen, luullakseni tässä asuttiin jo useita satoja vuosia takaperin. Tuolla nurkassa on Riuku-majatalo, minne pujahdamme puolen tunnin kuluttua. Tuolla toisessa nurkassa on hieno vanha talo, Manor House; tarkoitan tuota, jossa on pitkät jyrkät katot ja korkeat päädyt. Siellä tapahtui jotakin hyvin kummallista parikymmentä vuotta sitten. Tosin en muista sitä itse, mutta olen kuullut isäni puhuvan siitä monta kertaa."

"Eräs mies, joka asui siellä, katosi äkkiä kummallisesti ja salaperäisesti jäljettömiin", vastasi herra Swale. "Siis samanlainen tapaus, jollaisista kerrotaan tarinoissa ja romaaneissa, mutta vielä merkillisempi. Minä kerron sen kyllä sinulle, jos haluat kuunnella, mutta poiketaanpa ensin Riukuun."

Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi, mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää aikaansa.

"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan, mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä luulet?"

"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se oikein koskee — jotakin katoamistako?"

"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin Arradeaniksi."

"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen nimi, mutta niin se kumminkin oli — Arradeane, James Arradeane, siviili-insinööri."

Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli. Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta jätetään pois, saatiin Deane, James Deane — siis Southernstowessa murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista, että hän sattumalta oli…

Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan entistä mukavamman asennon.

"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana. Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen, jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen hyvin —"

"Hän kuoli viisi vuotta sitten"; vastasi Swale "Niin, päättäen hänen puheistaan tämä Arradeane ei ollut mitenkään riippuvainen ammatistaan, vaan näytti vain odottelevan sopivaa liikeyritystä, johon olisi voinut sijoittaa rahansa. Kaupungissa tiedettiin vallan hyvin, että sekä hänellä että hänen vaimollaan oli varoja — isäni sanoi hänen rouvaansa hyvin kauniiksi ja viisaaksikin —"

"Päästäkseni oikein perille kaikesta tästä, veikkonen", keskeytti Simmons, "haluaisin kysyä, kuinka vanhoja nämä molemmat olivat siihen aikaan?"

"No, he olivat siihen aikaan vielä nuoria, alle kolmenkymmenen, rouva ainakin", vastasi Swale "Mies oli ehkä hieman vanhempi. Hienoa väkeä — heillä oli hyvä valjakko, ja he esiintyivät hieman suurellisesti, kuten ehkä ymmärtänet. Mutta kaupunkilaiset saivat jotenkin tietää, etteivät he sopineet yhteen, että heidän välillään oli erimielisyyksiä. Heillä ei ollut ainoatakaan lasta, mutta rouva Arradeanen veli asui heidän luonaan. Tämä veli oli tuollainen loinen, joka ei milloinkaan tehnyt muuta kuin kuljeskeli paikasta toiseen huvituksissa, sisarensa kustannuksella tietysti, ja herra Arradeanen sanottiin vastustaneen sitä kovasti ja tahtoneen lähettää veljen pois, mistä rouva Arradeane ei halunnut kuulla puhuttavankaan, koska hän oli pitänyt huolta tästä veljestään koko ikänsä, vaikka hän ei vielä ollutkaan vanha, ja kieltäytyi eroamasta hänestä. Kaikki tämä tiedettiin kaupungissa, koska tällaisessa pienessä paikassa on mahdotonta salata mitään, veikkonen. Ja isäni sanoi sen ehkä Olleenkin pääaiheena riitaan, tai niitä oli ollut muitakin vähäisempiä, mutta ainakin tiedettiin yleisesti, ettei Arradeane sopinut vaimonsa kanssa — palvelijat tiesivät sen ja kertoivat siitä muille — ja äkkiä Arradeane sitten hävisi olemattomiin."

"Niin, mitä kummallisimmalla tavalla", vastasi Swale. "Ja juuri tämän katoamisen laatu hämmästytti kaikkia. Mainitsen aluksi, että tämän Arradeanen, isäni kertomuksesta päättäen, tunsi jokainen kaupunkilainen, koska hän oli sellainen mies, että hän helposti saavutti suosiota. No niin, kuten jo äsken sanoin sinulle, hän asui vaimoineen nurkkatalossa, ikivanhassa Manor Housessa, jonka äsken näytin sinulle, ja hänen lankonsa asui siellä myös. Eräänä aamuna istuutuivat nämä kolme syömään aamiaista. Palvelijatar, joka tarjoili heille, sanoi heidän käyttäytyneen hyvin ystävällisesti ja miellyttävästi toisiaan kohtaan. Hän kuuli Arradeanen sanovan, että hänen piti mennä kymmenen aikaan Karhuun tapaamaan paria kaivosten asiantuntijaa, ja sisäkkö näkikin hänen poistuvan talosta siinä tarkoituksessa kymmentä minuuttia vaille kymmenen; hän näki myös Arradeanen kääntyvän Vappunurmen nurkasta kauppatorille Karhun hotelliin päin. Mutta siitä hetkestä lähtien tähän saakka, veikkonen, ei kukaan Normansholtissa ole nähnyt tuota miestä jälleen. Sisäkkö näki hänet viimeksi, kun hän kääntyi nurkasta, ja sitten hän katosi kuin tina tuhkaan."

"Minä sanon sinulle, että jokainen tämän kaupungin asukas tunsi hänet hyvin", vakuutti Swale. "Ja tämä kaupunki oli paljon pienempi parikymmentä vuotta sitten kuin nyt, eikä täällä vieläkään ole muuta kuin noin seitsemän- tai kahdeksantuhatta asukasta. Kukaan ei nähnyt Arradeanea sitten, ei ainakaan kukaan tullut ilmoittamaan nähneensä häntä tuona aamuna, kun häntä ruvettiin kaipaamaan. Käännyttyään aukion nurkasta hän katosi kokonaan, juuri kuin olisi painunut maahan tai liidellyt taivaaseen. Häntä ei tietysti osattu kaivata muutamiin tunteihin — oikeastaan vasta seuraavana päivänä, ei ennen. Hän ei palannut kotiinsa välipalalle katoamispäivänään, ei päivälliselle, eikä häntä näkynyt illallakaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan välittänyt siitä suurestikaan, kun luuli miehensä poistuneen kaupungista jonnekin noiden asiantuntijoiden kanssa, joista hän oli puhunut, ja jääneen yöksi heidän luokseen. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaisia tietoja häneltä seuraavanakaan päivänä, aloitti hän tiedustelunsa. Silloin tuli totuus ilmi. Hän ei ollut käynytkään Karhussa. Ne miehet, jotka hänen piti siellä tavata, olivat odottaneet tunnin ja sitten poistuneet. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, kuten jo sanoinkin. Tässä kaupungissa on kolme rautatieasemaa, vaikka tämä onkin näin pieni — nimittäin kolmen eri linjan, veikkonen. No niin, häntä ei ollut nähty millään niistäkään. Hän ei ollut vuokrannut ajoneuvojakaan, ja kuitenkin hän oli poistunut, siis jalkaisin. Ihmiset arvailivat, oliko hän poikennut linnaan ja pudonnut raunioiden väliin — siellä on näet muutamia hyvin ilkeitä paikkoja. Mutta vaikka häntä haettiin sieltä, täältä ja joka paikasta ja tiedusteltiin kaikkialta ympäristöstä, ei hänestä kuultu tavuakaan sen jälkeen. Hän oli kerrassaan kadonnut."

"Onko kukaan laatinut siitä mitään teoriaa?" kysyi Simmons, joka tyynesti painoi kaikki mieleensä, koettaen samalla ratkaista tätä arvoitusta.

"Isälläni oli muuan teoria, joka luultavasti osui oikeaan", vastasi Swale. "Se oli tällainen. Juuri tuolta Vappunurmen nurkasta, missä hän katosi sisäkön näkyvistä, lähtee jonkunlainen sola eli kuja, joka sivuaa talojen takaseiniä. Ja tämä erityinen kuja vie kauppatorin taitse kaupungin laitaniityille. Kun menee niittyjen poikki, saapuu isoon metsään, joka jatkuu kaakkoon päin noin kolme kilometriä. Isäni luuli Arradeanen pujahtaneen tähän solaan, menneen niittyjen poikki tiheiden pensastojen suojassa metsään, kulkeneen sen läpi ja sitten päästyään toiselle puolen kävelleen hyvin aution seudun halki jollekin rautatielle, joka ei lainkaan poikkea kaupunkiimme, ja nousseen junaan jollakin pienellä asemalla, missä häntä ei tunnettu. Ymmärrätkö?"

"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen niin. Mutta — hänen rahansa?"

"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa, sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje — hän halusi poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."

"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen — Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi sellaisen kirjoittamiseen."

"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui — milloin sinä sanoitkaan?"

"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale.
"Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."

"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy olla."

"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana jutella."

"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomautti
Simmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."

"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan! Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"

Ja hän toimittikin nämä tehtävänsä aamulla, tarkasteli vielä toistamiseen vanhaa kaupunkia ja nousi sitten varhain iltapuolella etelään päin kiitävään junaan. Ja hän matkusti kotiin varmana siitä, että James Arradeane oli James Deane ja rouva Arradeane rouva Champernowne ja että tuo vetelehtijäveli oli herra Alfred, jonka sukunimi näytti olevan kaikille tuntematon.

KYMMENES LUKU

Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.

Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä, Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten?

Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin, valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä. Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä kysymystä ja vastausta:

"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen ja hyvin menestyvä liikealallakin — siis sellaista, mitä jokainen olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä — tavallista puhelua."

"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa tai ainakin aikovan mennä."

Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.

Mutta — entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli, sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi, kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi. Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä — vakavistakin syistä. Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin —?

Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin, mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista, koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.

Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän, käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?

"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan — cherchez la femme — etsikää naista! Tässä jutussa on juuri kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."

Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.

Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat, konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui, laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko sieltä mitään.

"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä herra Shelmorelta?"

"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen, jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"

"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan saaneen mitään selville."

"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa, neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle. Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"

"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.

"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"

"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."

"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin viisitoistavuotias."

"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä. Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet naimisiin."

"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen, neiti Pretty — ainakin, minä vuonna?"

"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"

"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."

Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.

"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."

"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa — hän kuoli hyvin äkkiä — sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"

"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma — epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön — herra Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan — niin aion tehdä, vakuutan teille."

"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka päivä."

Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin, muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.

Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja, niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.

"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."

"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."

"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä. "Eikö ollutkin? Kuulehan — minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan ilmaise toisten salaisuuksia — minä olen ihmetellyt kovasti erästä seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut…"

Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen. Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!" Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet toisensa murhailtana.

YHDESTOISTA LUKU

Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen omin käsin — se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista, Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt, mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?

Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta, mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville, maksettiin hyvin suuri palkka?

Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli kyllä omat syynsä — eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?

"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen — ja tässä tapauksessa on numero yksi paras ystäväni!"

Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi — hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt, vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen. Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa, että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä. Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten voittajalle kolmetuhatta puntaa.

Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett! Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan, alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan pois tieltä — lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia, mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi… erittäinkään tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan — joko kiristääkseen rouva Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle neiti Prettyn palkinnon.

Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun, uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta "Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.

Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä maksettava.

Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen — hän, Bartlett! Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui, että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen. Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta kuinka hän voisi sen todistaa?

No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi, jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa, paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti tiehensä — mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan niin tehneensä — voisi todella sanoa rouva Champernownen lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa, jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi ollut enemmän kerrottavaa!

Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja alkoi ihmetellä.

Nuo henkilöt olivat mies ja nainen — Kight, Chancellorhotellin yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle. Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan päässä.

Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin, mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin, missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja palasi ravintolaansa miettimään.

Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään. Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos… jos…

Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään. Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta, mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.

"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän kohteliaasti.

Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla, jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa yksityisesti.

"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän. Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"

Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla", vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen myymään minulle kelloa."

"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta. Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."

"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään vialla?"

"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett.
"Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan…"

"Niin, sen tiedän — hänen oma miehensä — hänkin tuli tänne", keskeytti kauppias. "Mutta…"

"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett. "No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle, jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan aikaan huomenna."

"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi hän. "Ehkä he…"

"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta, kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."

Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin, piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta, ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä kirjettä ehdottomasti yksityisenä.

Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja kalpeni.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä holhoojani kello!"

KAHDESTOISTA LUKU

Bartlett tunsi kohoavansa suuriin korkeuksiin siinä ammatissa, johon oli vapaaehtoisesti ruvennut vuorokautta aikaisemmin. Hän kääntyi neiti Prettyn puoleen varoittavan ja juhlallisen näköisenä.

"Älkää vain erehtykö, neiti!" sanoi hän. "Katsokaa tarkasti, koska kultakelloissa ei yleensä ole suurtakaan eroa. Te olette siis varma, että tämä on herra Deane-vainajan kello?"

"Minä olen siitä yhtä varma kuin tässä seisomisestani!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minun täytyykin olla, koska olen nähnyt tuon kellon satoja kertoja pienestä tytöstä asti. Se kuului holhooja-vainajalleni. Ja te sanotte", lisäsi hän kääntyen kauppiaan puoleen, "ostaneenne sen eilen Mary Sandersilta, Southernstowen Chancellor-hotellin sisäköltä? Silloin…"

"Minä en tiennyt naisen nimeä, arvoisa neiti", keskeytti kauppias. "Hän näytti hyvin kunnioitettavalta nuorelta henkilöltä ja kertoi minulle tarinan, joka minusta tuntui täysin uskottavalta. Mutta tietysti, jos te tunnette kellon…"

"Ah, kellosta ei ole epäilemistäkään!" sanoi neiti Pretty vakuuttavasti. "Muuten on olemassa paljon muitakin ihmisiä, paitsi minua, jotka sen tuntisivat. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi hän kääntyen Bartlettin puoleen. "Turvaudummeko poliisiin?"

"Tietysti, neiti!" vastasi Bartlett. "Poliisiin tietysti — Southernstowen poliisiin ja erittäinkin poliisimestari Mellapontiin." Hän puhui kerkeästi ja luottavasti saatuaan selville asemalta tullessaan, että neiti Pretty pitäisi sanansa ja maksaisi hänelle tuhannen punnan korvauksen kellon löytämisestä. "Meidän pitää lähteä sinne heti. Tekin voitte tehdä sen mukavammin seuraamalla minua", jatkoi hän kääntyen kauppiaan puoleen. "Ja teidän on tietysti otettava kello mukaanne."

Kauppias vihjaisi jotakin sopimattomasta ajasta, lausuen samalla toivomuksensa, ettei hän haluaisi menettää mitään tässä jutussa. Mutta Bartlett heilautti kättään.

"Minähän sanoin teille jo eilen, ettette menetä mitään koko jutussa", sanoi hän. "Tämä arvoisa neiti pitää siitä kyllä huolta, koska viisikymmentä puntaa ei merkitse hänelle mitään verrattuna siihen etuun, jonka johtolangan löytäminen hänen holhoojansa murhaajien vangitsemiseksi on tuottanut. Teidän pitää tietysti tulla kanssamme Southernstoween todistamaan, että juuri tuo nainen teille myi kellon."

"Niin kai", vastasi kauppias, alkaen antaa ohjeita apulaiselleen.
"Siellä pannaan luullakseni toimeen poliisitutkinto?" kysyi hän
pistäessään kellon taskuunsa ja ottaessaan hattunsa ja päällystakkinsa.
"Se merkitsee vielä suurempaa ajanhukkaa!"

"Oikeuden avustaminen ei ole ajanhukkaa, sir", huomautti Bartlett niin arvokkaasti kuin osasi. "Se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, sir. Eikä tästä jutusta päästäkään paljaalla poliisitutkinnolla, vaan se joutuu valamiehistön käsiteltäväksi."

Kauppias mutisi jotakin, mistä toiset ymmärsivät hänen pahoittelevan, ettei Mary Sanders ollut vienyt kelloa muualle, mutta hän seurasi kuitenkin Bartlettia ja neiti Prettyä asemalle, matkustaen heidän kanssaan Southernstoween. Bartlett ei ollut käynyt kertaakaan tässä pienessä kaupungissa sen jälkeen kun oli nopeasti sieltä poistunut John Hackdalen vaatimuksesta. Hän oli silloin livahtanut tiehensä pitkin takakujia ja varjoisia puistoteitä, mutta nyt hän marssi rohkeasti kadulla tietäen, että useat ihmiset, jotka näkivät ja tunsivat hänet, ihmettelivät hänen uusia vaatteitaan, siistiä ulkomuotoaan ja neiti Prettyn toveruutta. Ja juuri kaupungin keskustassa, tuskin kolmenkymmenenkään metrin päässä poliisiasemalta tuli John Hackdale äkkiä eräästä pankista kadulle, ollen melkein törmätä Bartlettiin, neiti Prettyyn ja jalokivikauppiaaseen. Hän pysähtyi heti ja tarttui Bartlettia käsivarteen.

"Nyt en voi palvella teitä, herra Hackdale", sanoi hän hieman alentuvasti ja julkeasti. "Minulla on muita tärkeitä hommia, mutta suon teille minuutin tai pari jälkeenpäin."

Hän marssi eteenpäin, viitaten tovereitaan seuraamaan. Hackdale, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, seisoi suu auki tuijottaen hänen ja toisten jälkeen. Hän tuijotti, kunnes näki kaikkien kolmen katoavan kaupungintalon porttikäytävään ja poikkeavan poliisiasemalle. Sitten hän vasta veti syvään henkeä.

"Mitä lempoa tämä oikeastaan merkitsee?" sanoi hän melkein ääneen. "Bartlett, jonka nyt pitäisi olla New Yorkissa, ilmestyy tänne neiti Prettyn ja erään vieraan henkilön seurassa. Ja he menevät poliisiasemalle. Mitä kirottuja temppuja hänellä nyt onkaan mielessä? Hän ei siis olekaan matkustanut! Aikooko hän —?"

Simmons saapui juuri silloin paikalle kantaen toisessa kädessään punaisella nauhalla sidottua asiakirjakääröä. Hänen veljensä tarttui häntä olkapäähän.

"Sim!" huudahti hän, "oletko kuullut konttorissanne mitään tästä Deanen jutusta? Onko neiti Pretty käynyt siellä tänä aamuna tai äskettäin?"

"Ei muutamiin päiviin", vastasi Simmons, huomaten heti veljensä levottomuuden. "Ei, emme ole kuulleet mitään. Mitä uutta neiti Prettystä?"

John Hackdale tuijotti vieläkin porttikäytävään, jonne kummallinen kolmikko oli kadonnut. Hän nyökkäsi sinnepäin.

"Neiti Pretty, muuan outo mies ja tyhjäntoimittaja Bartlett menivät juuri ohitseni poliisiasemalle", sanoi hän. "Jotakin on siis tekeillä! Mutta…"

"Bartlettko?" keskeytti Simmons säpsähtäen. "Jim Bartlettko? Joku sanoi eilen illalla, että…"

"Ei muuta kuin ettei Bartlettia ole missään näkynyt viime aikoina", jatkoi Simmons. "Tuoko sama Bartlett siis? Vieläpä neiti Prettyn ja erään vieraan seurassa? Hm, oliko se vieras etsivän näköinen?"

John Hackdale ei vastannut, ja Simmons huomasi, että hän oli säikähtynyt ja hermostunut.

"Kuulehan nyt, Sim", sanoi John hätäisesti, "Shelmore on neiti Prettyn asianajaja. Juokse ilmoittamaan hänelle, mitä olen kertonut sinulle, ja pyydä häntä tulemaan tänne poliisiasemalle, missä nuo toisetkin ovat Mellapontin luona. Shelmore saa kyllä selville, miksi he ovat saapuneet sinne, ja hän kertoo sitten kaikki sinulle. Sinä voit selostaa minulle asian päivällisaikaan. No, kiiruhda nyt!"

Simmons nyökkäsi ja lähti Shelmoren konttoriin päin, mieli täynnä ajatuksia. Miksi John niin ilmeisen kiihkeästi tahtoi saada selville syyn neiti Prettyn ja Bartlettin käyntiin poliisiasemalla erään oudon miehen seurassa? Miksi John näytti pelästyneeltä? Mitä John tiesi Bartlettista, tai paremmin sanoen, mitä Bartlett tiesi Johnista? Kun Bartlett, ovela kerjäläinen, kirotun sukkela mies ollessaan selvä, sanoi Simmons itsekseen kiivetessään Shelmoren portaita, oli mennyt Mellapontin luo neiti Prettyn kanssa, silloin hän, koira vieköön, myös tiesi jotakin, mutta mitähän se oli? Ja saadakseen sen selville hän kertoi Shelmorelle, mitä hänelle juuri oli ilmoitettu. Mutta hänen hämmästyksekseen Shelmore jäikin istumaan tyynesti, näyttämättä merkkiäkään siitä, että hän aikoi nousta.

"Tämä ei kuulu lainkaan meihin, Hackdale", sanoi hän jyrkästi.
"Oletteko saanut ne asiakirjat Parmiter ja Pulsfordilta?"

Simmons nolostui: Koska hän itse oli äärettömän utelias, ei hän voinut mitenkään ymmärtää, että joku toinen voi olla toisenlainen. Mutta Shelmore oli nähtävästi ihan välinpitämätön, ja hänen oli siis pakko tuoda esille asiakirjansa, vieläpä istua niiden ääressä koko aamu. Hän arvaili kuitenkin koko ajan, mitä poliisiasemalla nyt hommattiin ja miksi hänen veljensä oli halunnut saada sen niin välttämättä tietää.

Jos John Hackdale tai hänen nuorempi veljensä olisi voinut katsella tiiliseinien läpi poliisimestarin yksityishuoneeseen, olisi hän nähnyt Mellapontin istuvan pöytänsä ääressä ääneti kuuntelemassa sitä selostusta, jonka Bartlett puheenjohtajana esitti täydellisesti, korostaen kaunopuheisesti omaa osuuttansa. Mellapont tunsi Bartlettin, tiesi hänen olevan rappiolle joutuneen miehen, tyhjäntoimittajan, juopon ja rähjäisen siitä saakka, kun hän itse pari vuotta sitten oli saapunut kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin ihmetteli koko ajan Bartlettin puhuessa tätä muutosta — tuossa hän seisoi hyvin kunnioitettavana, terveen näköisenä, itsetietoisena ja varmana, ilmaisten lisäksi melkoista kyvykkyyttäkin — ja poliisimestari kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja mistä Bartlett oli saanut ne varat, jotka hän nähtävästi oli tuhlannut pukuvarastoonsa? Mutta hän piti sen omana tietonaan ja teki Bartlettille, sitten kun tämä kelpo mies oli lopettanut kertomuksensa, vain yhden ainoan persoonallisen kysymyksen:

"Olen asunut siellä viimeiset pari kolme viikkoa, herra poliisimestari", vastasi Bartlett heti. "Sain sattumalta hieman rahoja, sir, ja lähdin matkoihini tästä entisestä ympäristöstäni."

Hänen sanoissaan oli jonkinlainen vihjaus siihen, että hän oli uusi Bartlett eikä entinen tyhjäntoimittaja, ja Mellapont nyökkäsi, katsellen kultakelloa, joka oli otettu esille ja laskettu hänen pöydälleen.

"Minä edellytän, neiti Pretty, olevan ehdottomasti totta, että tämä kello on kuulunut herra Deanelle?" kysyi hän.

"Hänellä oli se mukanaan, kun hän lähti Cambornesta", sanoi neiti Pretty. "Näin sen viime kerran Bristolissa. Herra Deane ja minä lähdimme Cambornesta yhdessä. Me pysähdyimme päiväksi tai pariksi Exeteriin ja jatkoimme vasta sitten matkaamme Bristoliin. Me olimme siellä kolme päivää katsellen paikkakuntaa, ja sitten minä matkustin Bathiin erään ystäväni luo, ja herra Deane jatkoi matkaansa eteenpäin yksinään sisämaahan ja pohjoiseen. Minä näin tuon kellon viime kerran eräässä Bristolin hotellissa, missä hän otti sen taskustaan syödessämme aamiaista ja tarkisti sitä rautatieajan mukaan. Tietysti se on sama kello!"

"Te voitte kai tuntea sen nuoren naisen, joka myi sen teille?" kysyi Mellapont jalokivikauppiaalta. "Minun on tietysti kutsuttava hänet ja se mies tänne. Jos siis tahdotte odottaa, niin…"

Hän nousi tuoliltaan sellaisen miehen tapaan, jolla on edessään tavallista tärkeämpi tehtävä, ja poistui, vielä pyydettyään vieraitaan jäämään huoneeseen siihen saakka, kunnes hän tulisi takaisin. Eräässä kaukaisessa piirikunnassa puhjennut teollisuuslakko, joka oli riistänyt häneltäkin hänen vakinaiset miehensä, oli nyt loppunut ja kaikki hänen miehensä olivat palanneet, jolloin ylimääräiset poliisit oli vapautettu työstä. Mellapont valitsi erään vanhan ja kokeneen siviilipukuisen miehen, nimeltä Nicholson, ja kerrottuaan hänelle lyhyesti äsken kuulemansa seikat lähti miehen kanssa Chancellor-hotelliin. He astuivat sisälle pihan perältä takaportista, ja ensimmäinen henkilö, jonka he siellä näkivät, oli Belling, joka juuri keskusteli erään kauppiaan kanssa yksityishuoneensa ovella. Hän näki Mellapontin katseen ja ymmärrettyään sen merkityksen lähetti kauppiaan pois, viitaten molempia poliisimiehiä astumaan sisään.

"Vihdoinkin olemme saaneet jotakin ilmi, Belling", sanoi Mellapont, kun ovi oli suljettu. "Kuunnelkaahan nyt! Te muistatte kai, että Deanella oli kalleuksia mukanaan, kun hänet viimeksi nähtiin täällä — timanttineula, timanttisormuksia ja kultakello? Luonnollisesti — no niin, kello myytiin eilen eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle! Ja kenen luulette sen tehneen, Belling?"

"Täältäpä tietenkin!" vastasi Mellapont. "Sisäkkönne Mary Sanders sen myi."

"Niin", sanoi Mellapont. "Ja hänellä oli mukanaan silloin eräs toinenkin palvelijoistanne, Kight!"

"Sekin on totta", vastasi Mellapont. "Missä he nyt ovat, Belling? Minä haluan puhutella heitä."

"Tyttö on varmaankin työssään ensi kerroksessa", vastasi Belling, "ja luullakseni Kight nukkuu paraikaa huoneessaan. Mutta minä voin toimittaa hänet tänne, ja tyttö tulee heti. Lähetänkö noutamaan häntä?"

"Kight ensin", sanoi Mellapont. "Tuokaa hänet tänne ja noutakaa tyttö heti hänen saavuttuaan."

Belling poistui huolestuneena ja hämmästyneenä, ja molemmat poliisimiehet istuutuivat odottamaan. Isäntä palasi kymmenen minuutin kuluttua Kightin kanssa, joka näytti vielä olevan puoleksi nukuksissa ja oli pukeutunut kiireesti. Mellapont nyökkäsi hänelle.

"Hyvää huomenta, Kight", sanoi hän kohteliaasti. "Haluan jutella pari sanaa kanssanne Deanen jutusta. Jos olisitte niin hyvä, Belling", jatkoi hän katsahtaen isäntään, "niin teidän sopisi…"

Beling ymmärsi vihjauksen ja poistui huoneesta. Mutta tällä kertaa hän palasi heti tuoden sisäkön. Tyttö astui huoneeseen epäilemättä mitään, mutta huomattuaan yövahtimestarin hän kalpeni ja huohotti, ja Kight, nähdessään hänet, kirosi heti itsekseen.

"Juuri niin!" sanoi Mellapont. "Mutta se ei auta teitä ollenkaan, Kight. Ottakaamme heti selko asiasta. Mary Sanders, te myitte eilen aamulla kultakellon viidestäkymmenestä punnasta eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle, ja te, Kight, olitte hänen kanssaan ja odotitte kaupan edustalla hänen sopiessaan asiasta, ja sitten menitte yhdessä siihen pankkiin, johon jalokivikauppias oli antanut maksuosoituksen. Nyt se kello on tunnettu samaksi, jota herra Deane, murhattu mies, oli käyttänyt. Mitä on teillä molemmilla tähän sanomista?"

Hän katsoi toisesta toiseen, kiinnittäen vihdoin katseensa sisäkköön. Tyttö vuoroin kalpeni ja punastui ja vapisi koko ruumiiltaan. Hänen huulensa aukenivat raolleen, mutta Kight sai pistetyksi sanasen väliin, ennenkuin toinen ehti puhua mitään.

"Älä sano mitään!" murahti hän. "Älä niin mitään! Pidä suusi kiinni! He eivät saa minulta tietää mitään!"

"Hyvä on", huomautti Mellapont. "Siinä tapauksessa pitää teidän molempien seurata minua poliisikamariin. Ei, te ette poistu lainkaan tästä huoneesta vaihtamaan pukua tai tekemään muuta. Teidän takaportistanne on sinne vain muutamia askelia, te saatte tulla sinne nykyisessä asussanne. Jos jälkeenpäin haluatte jotakin, tuodaan se teille. Seuratkaa nyt minua — eikä mitään tyhmyyksiä!"

Odottaessaan poliisimestarin huoneessa neiti Pretty tovereineen kuuli vihdoin askelia ja näki hetkisen kuluttua yövahtimestarin, mulkoilevan ja uhmaavan, ja sisäkön, hermostuneen ja pelästyneen, tulevan opastettuina sisään. Nähdessään jalokivikauppiaan Mary Sanders oli vähällä pyörtyä, mutta kääntyi sitten Kightin puoleen.

"Minähän sanoin sinulle, mitä siitä tulisi!" tiuskasi hän. "Minä tiesin sen onnistuvan huonosti. Miksi emme voisi kertoa hänelle ja neidille —"

"Tuki suusi!" keskeytti Kight vihaisesti. "Anna heidän todistaa se, mistä meitä syytetään, koska se on heidän asiansa. Mistä te meitä oikeastaan syytätte?" jatkoi hän julkeasti Mellapontille. "Murhasta varmaankin? Hyvin uskottavaa, vai mitä?"

"Minä syytän teitä, poikaseni, ainakin aluksi siitä, että olette laittomasti pitänyt hallussanne tuota esinettä", vastasi Mellapont viitaten kelloon. "Myöhemmin tulemme kyllä ottamaan selon muustakin."

"Te aiotte luullakseni vangita meidät", ivasi Kight. "Hyvä on, herra poliisimestari, mutta meillä on varmasti yhtä suuri turva laissa kuin muillakin."

"Te saatte tuntea sen suojelusta paljonkin, poikaseni, ennenkuin tästä selviätte", vastasi Mellapont. "Teistä ei siis kumpikaan halua tulla järkiinsä ja puhua asiasta? No, sama se…"

Kun Kight ja sisäkkö oli suljettu lukkojen ja salpojen taakse ja Mellapont oli käskenyt Bartlettin, neiti Prettyn ja jalokivikauppiaan saapua viranomaisten eteen seuraavana aamuna, lähtivät vieraat tiehensä. Bartlett ja jalokivikauppias keskustelivat neiti Prettyn kanssa hetkisen yksityisesti neidin omassa arkihuoneessa hotellissa ja poistuivat sieltä hyvin tyytyväisinä, jopa niin mielissään, että jalokivikauppias todella ehdotti Bartlettille, että he tarjoiluhuoneessa juhlisivat tämän aamun tulosta pullollisella parasta, mutta Bartlett kieltäytyi jyrkästi ja opasti hänet kiireesti asemalle erästä rauhallista sivukujaa pitkin. Sillä Bartlett oli neiti Prettyn ikkunasta nähnyt John Hackdalen maleksivan hotellin läheisyydessä odottamassa eikä lainkaan halunnut tavata häntä nyt. Niinpä myös Bartlett matkusti takaisin Portsmouthiin.

John meni kotiinsa päivälliselle levottomana, hämmentyneenä ja ihmetellen. Vihdoin saapui Simmonskin, joka heti pani merkille vanhemman veljensä kiihkon. Mutta Simmons ei ollut silloin vielä kuullut mitään, joten hän oli yhtä utelias saamaan tietoja asiasta kuin John. Päivällisen jälkeen molemmat palasivat yhdessä kaupungin keskustaan, ja kun he lähestyivät kaupungintaloa, huomasivat he sen edustalle kerääntyneen paljon ihmisiä. Muuan työmies, jolta John uteli tietoja, kääntyi häneen päin ihmetellen.

"Ettekö ole kuullut sitä vielä, herra Hackdale?" vastasi hän. "Siitähän puhutaan jo kaikkialla kaupungissa. He ovat vanginneet Charlie Kightin ja Polly Sandersin tuon vieraan herrasmiehen murhasta. He ovat molemmat tuolla lukkojen ja salpojen takana."

KOLMASTOISTA LUKU

Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa. Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys pääsevän voitolle.

"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."

"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne. Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."

"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!" jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim — etkö voisi hankkia joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"

"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons. "Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia, mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."

John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä Kightiä ja sisäkköä syytettiin.

Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta, että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin. Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat häntä — nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista. Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman, että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.

Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus. Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön, kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä istui useita paikallisia asianajajia.

"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi herra Shelmorea — saammeko puhua hänelle?"

Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.

"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän, "jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."

"Meillä on kylliksi rahaa maksaaksemme herra Shelmorelle", sanoi Kight yhä rohkeana ja itsetietoisena. "Me haluamme juuri hänet emmekä ketään toista."

Shelmore, josta rikosjutut tuntuivat vastenmielisiltä ja joka oli tullut oikeuteen vain neiti Prettyn pyynnöstä, ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä kuullessaan tämän suoran vaatimuksen, mutta hän nousi, meni syytettyjen aitioon ja alkoi kuiskaillen neuvotella Kightin kanssa. Sen jälkeen hän kääntyi puheenjohtajan puoleen pyytäen, että hänen sallittaisiin keskustella vankien kanssa viereisessä huoneessa. Ja sinne hän hetkisen kuluttua menikin heidän ja parin poliisin kanssa, jolloin viranomaiset poistuivat paikoiltaan verhojen taakse, ja yleisö, jota sali oli tungokseen asti täynnä, alkoi jäätyään oman onnensa nojaan arvailla, mitä vielä saisi kuulla. Sillä hyvin ilmeistä oli, että Kight ja Mary Sanders aikoivat kertoa jotakin.

Niin kului puoli tuntia. Kuuntelijain joukossa oli kolme miestä, jotka salaa mielessään pohtivat pian tulevien paljastusten mahdollisuuksia. Kuinka ne tulisivat vaikuttamaan häneen itseensä ja rouva Champernowneen, arvaili John Hackdale. Saisiko hän tietää jotakin sellaista, mistä olisi hänelle hyötyä, ihmetteli Simmons. Aikoivatkohan vangit kertoa jotakin sellaista, mikä vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, tuumi Bartlett. Kaikki nämä katsoivat salavihkaa Shelmoreen, kun hän vihdoinkin palasi saliin, hyötymättä kuitenkaan mitään näkemästään. Shelmore oli nähtävästi ihan tyyni.

Vangit palasivat aitioon, viranomaiset tulivat taas saliin, ja Shelmore nousi seisomaan asianajajien pöydän äärestä, kääntyen heihin päin.

"Minä olen nyt saanut neuvotella molempien syytettyjen kanssa", lausui hän rauhallisella äänellä, "ja voin myös ilmaista, että he minun neuvostani ovat luopuneet edelliseltä kannaltaan ja nyt tunnustavat itsensä syyllisiksi siihen, että he ovat pitäneet laittomasti hallussaan kultakelloa, jonka he täydellisesti myöntävät olleen herra James Deane-vainajan omaisuutta. He ovat myös valtuuttaneet minut ilmaisemaan oikeudelle täydellisen ja, kuten he väittävät, ehdottomasti uskottavan selostuksen siitä tavasta, kuinka he saivat haltuunsa tämän kellon ja muutamia muitakin arvoesineitä, joiden piilopaikan he ovat ilmoittaneet minulle. Siis lyhyesti sanoen, syytetyt haluavat keventää mieltänsä tunnustamalla kaikki ja myös palauttamalla, mitä ovat ottaneet. Ne viisikymmentä puntaa, jotka he saivat myydessään kellon, ovat vielä koskematta ja luovutetaan takaisin samoin kuin kaikki muutkin arvoesineet. Esitän nyt tämän kaiken arvoisalle oikeudelle, koska teidän tulee, kun vangit ovat valmiit tunnustamaan itsensä, syyllisiksi, jättää heidät lakimääräisiin käräjiin tuomittaviksi ja koska aion, ottaen huomioon heidän halunsa saada hyvittää tekemänsä vahingon, pyytää teitä päästämään heidät vapaiksi takuuta vastaan…"

Mellapont nousi äkkiä istuimeltaan. "Minä vastustan jokaista sellaista pyyntöä, arvoisa oikeus", sanoi hän. "Tästä voi nimittäin kehittyä vielä toinen vakavampi syytös. Sen vuoksi minä ehdottomasti vastustan heidän päästämistään väliaikaiseen vapauteen."

"Minä en tiedä lainkaan, mitä poliisimestari Mellapontilla on mielessä", huomautti Shelmore. "Mutta sittenkin aion uudistaa pyyntöni lopetettuani sanottavani. Hyvät herrat, nyt ryhdyn näiden molempien syytettyjen toivomuksesta tekemään selkoa siitä, kuinka he ovat hankkineet ja saaneet haltuunsa nämä kalleudet. He tajuavat molemmat täydellisesti, että he ovat tehneet väärin langetessaan äkilliseen kiusaukseen, eivätkä voi vedota mihinkään lieventävään asianhaaraan, vaikka kummallakin on oikeus — jota he voivat käyttää jälkeenpäin — tuoda esille todistuksia entisestä rehellisestä luonteestaan. Mitä jutun yksityiskohtiin tulee, niin arvoisa oikeus muistaa kai yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että äskettäin eräs James Deane, Cambornesta Cornwallista, tuli asumaan Southernstowen Chancellor-hotelliin ja poistui hotellista noin puolenyön tienoissa tuloiltanaan ja että hänen ruumiinsa löydettiin pari päivää myöhemmin eräästä hylätystä hiekkakuopasta kaupungin pohjoislaidalta. Kaikki ovat tähän saakka luulleet, että herra Deanella oli kuollessaan mukanaan paljon kalleuksia ja suuri summa rahaa ja että hänet murhattiin niiden vuoksi — siis lyhyesti sanoen, että hänellä poistuessaan hotellista sinä yönä oli rahansa ja kalleutensa mukanaan. Mutta totuus on kuitenkin sellainen, ettei hän ottanutkaan niitä mukaansa, vaan herra Deanen rahat, joita on melko suuri summa, ja hänen kalleutensa ovat näiden molempien syytettyjen hallussa, ja minä olen valmis heidän ohjeensa mukaan luovuttamaan ne poliisille heti tämän istunnon päätyttyä."

Tämä ilmoitus herätti väkisinkin kiihkeätä mutinaa yleisön joukossa, mutta Shelmore jatkoi tyynesti.

"Minut on valtuutettu kertomaan oikeudelle tarkasti koko tapahtuma", sanoi hän. "Puheena olevana iltana vei Mary Sanders herra Deanen huoneeseen lasillisen kuumaa maitoa. Herra Deane istui lukemassa, yöpuku ja aamunuttu yllään. Mary Sanders näki hänen pukupöydällään hänen kultakellonsa, ketjuineen, hänen timanttineulansa ja sormuksensa, jonkun verran rahaa ja kukkaron. Herra Deane käski hänen tuoda teetä seitsemän aikaan seuraavana aamuna, ja tyttö tekikin niin. Mutta tullessaan herra Deanen huoneeseen hän näki, ettei herra Deane ollutkaan siellä. Pukupöydällä olivat kuitenkin vielä ne kalleudet ja rahat, jotka hän oli nähnyt siinä edellisenä iltana. Hän oli olettanut herra Deanen poistuneen huoneestaan hetkiseksi ja meni itsekin tiehensä. Mutta myöhemmin huomattuaan, ettei herra Deane ollutkaan palannut, hän otaksui Deanen menneen kävelemään ennen aamiaista. Ja vieläkin myöhemmin, kun hänestä ei näkynyt jälkeäkään, hän otti rahat, kalleudet ja kukkaron pukupöydältä pistäen ne herra Deanen vaatteiden alle erääseen sen huoneen lipastoon, aikoen puhua siitä herra Deanelle, jahka tämä palaisi. Mutta herra Deane ei palannut lainkaan, ja vihdoin levisi uutinen herra Deanen ruumiin löytämisestä Chancellor-hotelliin. Mary Sanders kuuli sen ja tietysti silloin muisti, mitä oli tehnyt kalleuksille ja rahoille. Ja hän kertoi sen Kightille. Heti sen jälkeen poliisimestari Mellapont kuulusteli Kightiä ja Mary Sandersia, jolloin nämä päättelivät kuulemastaan ja löydön aiheuttamista juoruista poliisin ehdottomasti uskovan, että Deanella oli rahat taskussaan, sormukset sormissaan ja kallisarvoinen timanttineula kaulahuivissaan poistuessaan yöllä hotellista ja että Deane oli murhattu niiden vuoksi. Ja sen vuoksi — vaikken koetakaan väittää heitä syyttömiksi yhtä vähän kuin he itsekään sitä haluavat — he eivät voineet vastustaa kiusausta, vaan päättivät anastaa nämä kalleudet. Mary Sanders otti eri esineet lipastosta, jonne oli ne piilottanut, ja antoi ne Kightille, joka vei ne omaan kätköönsä. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä turvallisemmiksi he tunsivat itsensä, ja toissapäivänä, jolloin he viettivät lomapäivänsä Portsmouthissa, he päättivät ottaa kellon mukaansa ja myydä sen siellä, ja tuloksena siitä oli, että he nyt ovat joutuneet kiinni. Tämä on ehdoton totuuskoko jutussa, mikäli se koskee näitä kahta. Poliisimestari Mellapont vihjaisi äsken jotakin vakavammasta syytöksestä eikä tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin herra Deanen murhaa. Mutta, hyvät herrat, nämä kaksi syytettyä eivät kumpikaan tiedä siitä mitään. Molemmat voivat helposti todistaa, että he sinä yönä, jolloin murha epäilemättä tapahtui, olivat Chancellor-hotellissa, poistumatta kertaakaan sen ovien ulkopuolelle. Kuten jo äsken sanoin minut on valtuutettu myöntämään heidät syyllisiksi nyt esillä olevassa asiassa, ja minä voin myös luovuttaa poliisille heti kaiken muun kaivatun omaisuuden, paitsi kelloa, joka jo onkin poliisin hallussa. Vangit joutuvat ensi käräjiin tuomittaviksi, mutta uskallan heidän tunnustuksensa, korvaushalunsa ja heidän entisen ehdottoman rehellisen luonteensa vuoksi esittää asianmukaiseksi, että heidät päästetään takuuta vastaan vapaalle jalalle."

"Minä vastustan kaikkea sellaista jyrkästi", sanoi Mellapont kiivaasti. "Pyydän arvoisalta oikeudelta, ettei ryhdyttäisi tätä ehdotusta käsittelemään, vaan määrätään syytetyt jäämään vankilaan viikoksi tästä päivästä lukien."

Mellapont pääsi tahtonsa perille. Mutta siitä huolimatta Shelmore astui tunnin kuluttua poliisiasemalle poliisimestarin yksityiskonttoriin ruskeaan paperiin kääritty kotelo kädessään. Irroitettuaan paperin hän laski vanhan sikaarilaatikon Mellapontin eteen.

"Päättäen Kightin puheista", sanoi hän, "on kaikki varastettu omaisuus tässä. Hän neuvoi minulle tarkasti paikan, mihin oli sen piilottanut, käskien minua tuomaan sen teille. Katsokaa nyt, mitä siellä on."

Mellapont avasi ääneti laatikon ja nosti siitä peitoksi sullotun paperikerroksen. Silloin ilmestyivät näkyviin timanttineula, molemmat sormukset, jonkun verran metallirahaa ja kukkaro, jossa oli melko paljon seteleitä. Mellapont ryhtyi heti niitä laskemaan.

"Kaksisataakolmekymmentäviisi puntaa", huomautti hän. "Melkoinen summa mukana kuljetettavaksi."

"Hän oli lähdössä mantereelle", sanoi Shelmore. "Niin, muutapa en voi tehdä." Hän keskeytti katsoen kysyvästi Mellapontiin. "Ajatteletteko todella, että näitä molempia voidaan mahdollisesti syyttää jostakin muusta?" kysyi hän sitten.

"Tässä pitää miettiä muutamia seikkoja", vastasi Mellapont. "Muistelkaa aluksi sitä, että Sanders valehteli meille kysellessämme häneltä asiaa ensi kerran. Hän sanoi, että kun hän vei sinne teetä aamulla, eivät rahat eivätkä kalleudet, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä edellisenä iltana, olleetkaan siinä enää. Nyt hän väittää päinvastaista, eikä se ole lainkaan hänen edukseen. Ja sitä paitsi liittyy tähän muuan vielä paljon vakavampi seikka."

"Kuinka voitte tietää, ettei näillä molemmilla ole ollut rikostoveria?" kysyi hän. "Mitä ajattelette tästä olettamuksesta?"

"Te olitte —" aloitti Shelmore, mutta keskeytti. "En oikein ymmärrä.
Missä suhteessa tarkoitatte?"

"Kuinka voisin tietää varmasti, ettei heillä ollut rikostoveria, joka seurasi Deanea hotellista, tietäen Deanen jättäneen tämän kaiken jälkeensä, ja murhasi hänet?" vastasi Mellapont. "Se on hyvinkin mahdollista."

"Se osoittaisi, että koko juttu oli huolellisesti suunniteltu", sanoi
Shelmore.

"No niin, miksi ei?" kysyi Mellapont. "Tähän asti on kaikki hyvin, herra Shelmore, mutta minä tahdon ratkaista tämän jutun täydellisesti. En tahdo väittää, että Kight ja Sanders murhasivat Deanen tai että he tekivät salaliiton jonkun kolmannen henkilön kanssa murhatakseen hänet; tahdon vain väittää mahdolliseksi, että he ovat syyllisiä johonkin salajuoneen ja että heidän päästämisensä vapaaksi takuuta vastaan olisi hyvin tyhmä teko, ennenkuin tiedämme enemmän. Tämä murha on hyvin salaperäinen, ja vaikka olen työskennellyt kovasti saadakseni sen selville, en ole saanut mitään johtolankaa enkä, vihjausta, ellei", lisäsi hän nauraen, mikä tuntui ilmaisevan epäilyä, "ellei jokin, minkä olen saanut haltuuni, ole johtolanka, jollainen se luultavasti ei ole!"

"No niin, voinhan näyttää sen teille", vastasi Mellapont. "Uskon salaisuuden teille näin kahden kesken. En ole maininnut siitä sanaakaan enkä näyttänyt sitä kellekään. Sattui niin, että seuraavana päivänä Deanen ruumiin löydön jälkeen menin yksinäni hiekkakuoppaan ja katselin siellä hyvin tarkasti ympärilleni nähdäkseni, voisinko keksiä siellä jotakin. Kauan aikaa hylättynä olleen kuopan pohja, kuten ehkä olette huomannut, on kasvanut täyteen jäykkää pitkää ruohoa, johon tuskin on mahdollista jättääkään mitään jälkiä. Niinpä emme mekään löytäneet varsinaisia meitä hyödyttäviä merkkejä siitä, että joku oli siellä käynyt. Mutta ruohikosta, kasvavien pensaitten välistä, hyvin läheltä sitä paikkaa, jossa Deanen ruumis lepäsi, silloin kun se löydettiin, löysin tämän."

Hän oli puhuessaan ottanut takkinsa taskusta lompakon ja kaivoi nyt sen sisimmästä osastosta esille pienen esineen, pidellen sitä hyppysillään.

"Katsokaapa!" sanoi hän. "Tiedättekö, mikä tämä on? Kalvosinnapin emaljoitu etupuoli. Se on ollut kiinnitetty kultaiseen tai hopeiseen alustaan tai muuhun metalliin, lähtenyt irti ja pudonnut sitten hiekkakuoppaan. Se ei ole peräisin uhrin kalvosinnapeista, koska ne olivat täyttä kultaa. Mutta onkohan murhaaja ehkä pudottanut sen?"

"Niin, kunpa!" vastasi Mellapont. "Sepä se, mutta kuka tietää? Nykyään, herra Shelmore, olemme vielä yhtä pitkällä kuin ennenkin todelliseen murhaajaan nähden. Tämänaamuinen tutkinto ei auta meitä hitustakaan. Yhä vielä on ratkaisematta, kuka tappoi James Deanen ja miksi?"

John Hackdale oli tehnyt saman johtopäätöksen ennen poistumistaan oikeudesta, ja hänen levottomuutensa vain eneni, kun hän ajatteli Bartlettia ja tämän mahdollisuuksia tuottaa vaikeuksia. Hän tunkeutui Bartlettin luo joukon läpi istunnon loputtua ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Bartlett rypisti otsansa ja riuhtautui vapaaksi.

"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi.
"Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."

"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."

Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona. Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi, viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä, olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys — kuka tappoi James Deanen? — vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti epäilevän vastauksen laatua — nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä — joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella — sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon omaksi onnekseen ja edukseen.

Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt, ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan, jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi, sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen, tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen, suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa — neiti Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?

Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut rahoistaan pahoittelematta — hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen. Mutta… voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa? Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän, Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä — toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta — ainakin oli mahdotonta todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.

Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu. Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin. Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani. Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma, jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli, että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.

Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen, suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti, suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett. Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun häväistysjuttuun.

Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän, mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi, oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan sepittäessään seuraavan kirjeen.

Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana teille sopivimpaan aikaan.

Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.

Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan. Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi: "Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."

"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen puoleen."

"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa petetyksi…"

"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."

"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä haluatte."

"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New Yorkiin, otitte vain rahani…"

"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain rikottaviksi."

"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä", sanoi Hackdale.

"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä, kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni. Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."

Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen säädyllisyytensä.

"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista", sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."

"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet — puhuakseni jälleen vertauksellisesti — on ostettu teidän tai paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."

"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään enempää — mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.

"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett. "Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle — ei missään tapauksessa."

"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa, ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään, että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki rakennettu vahva pato — jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"

"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko todella, että sananen teiltä voisi —"

"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"

"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta. Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan! Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi ajoiksi."

"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä pitää keskustella asiakkaanne kanssa".

"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin, tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen. Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti, ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."

Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli häntä kyynillisesti hymyillen.

"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan? Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte, mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne? Mutta… ehkä te olette jo tehnytkin niin — vai mitä?"

Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi, että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä — hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista. Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön osa kustannuksista — ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.

"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"

"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa…"

Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. —

VIIDESTOISTA LUKU

Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas kiiruhti selittämään.

"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa, kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"

Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin, viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti — ja hetkistä myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni eteenpäin.

Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä, nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja. Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi levottomuutta.

Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."

Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.

"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi ajoiksi!"

"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani, annoin hänelle ne rahat — sataviisikymmentä puntaa — ja lupasin hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki, mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."

"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi, tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan. "Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"

"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen, häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta — tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."

"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouva
Champernowne levottomasti.

"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin. "Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin. Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne, että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."

Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa, ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla. Oliko mahdollista…

"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"

"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään toiselta — jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä, rouva Champernowne?"

"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska hänellä on valta käsissään."

"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta kaikkiaan…"

"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta? Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle? Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."

Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi puhua.

"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma…"

"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä, mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä…"

"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."

"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "Jos
Southernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää,
olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto.
Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."

"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"

"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko — niin ja niin paljon vuodessa."

"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin", sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä ajaksi."

"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo lörpöttelee."

"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi — liiankin kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet. Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan kuin hän nykyään."

"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"

"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata, että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"

Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen, hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.

Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana. Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa. Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin oli ollut herrasmies.

Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne, joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen, joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua — Bartlett olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei tuntenut sen vuoksi levottomuutta — vaan rouva tuijotti kuin olisi tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.

"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta, ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen käytöstänne?"

"Näytänkö sentapaiselta mieheltä, johon viittasitte, rouva Champernowne?" kysyi hän pahastuneena. "Minä olin kyllä sellainen joku aika sitten, mutta nyt voin sanoa omaksuneeni toiset tavat ja toisenlaisen suunnan. Minä aion hankkia itselleni arvokkaan yhteiskunnallisen aseman, rouva Champernowne, erittäin arvokkaan. Se onkin vain palaamista siihen, millainen ennen vanhaan olin — täällä elää vielä paljon ihmisiä, rouva Champernowne, jotka voivat muistaa minun olleen hyvin kunnioitettavan henkilön."

"Hauskaa kuulla, että olette parantanut tapanne, Bartlett", sanoi rouva Champernowne. "Mutta pelkään, että jos vietätte joutilasta elämää helposti saaduilla rahoilla, rupeatte huvittelemaan, joudutte huonoon seuraan ja palaatte entiseen elämäntapaanne. Ja kun viiniä on päässä, purkautuu totuus ulos. Kaiketi ymmärrätte tarkoitukseni."

"Kyllä, täydellisesti, rouva Champernowne", vastasi Bartlett, "enkä ole lainkaan loukkaantunut. Mutta vakuutan teille, että kunnianhimoni tähtää muualle, ihan muualle. Ensiksikään en aio jäädä asumaan tänne enkä siis joudu kiusaukseen liittyä huonoon seuraan, josta suvaitsitte puhua. Eroan siitä kokonaan, rouva Champernowne — niin minä aion tehdä."

Rouva Champernowne ja Hackdale katsahtivat toisiinsa. Hackdale ymmärsi hänen katseensa kehoitukseksi sekaantua asiaan.

"Te aioitte menetellä samoin vähän aikaa sitten, Bartlett", sanoi hän.
"Lupasitte matkustaa Amerikkaan, mutta ette matkustanutkaan."

Bartlett katsoi vuorotellen kumpaankin tutkijaan ja hymyili puoleksi irvistäen, puoleksi vedoten heidän suosioonsa.

"Kuulkaahan nyt, herra Hackdale!" huudahti hän melkein liikuttavasti. "Niin, sir ja rouva Champernowne, voidaanko odottaa mieheltä, että hän luopuisi tilaisuudesta hankkia hieman rahaa? Kun luvattiin niin kaunis palkinto…"

"Emme halua kuulla puhuttavan mistään palkinnosta emmekä muustakaan, hyvä mies!" keskeytti rouva Champernowne tiukasti. "Emme kärsi mitään viittauksia, selityksiä tai nimenomaisia määritelmiä, koska me kolme olemme jo muutenkin selvillä asiasta. Ja minäkin tahdon uskoa, että aiotte viettää raitista ja vakavaa elämää, antamatta kielenne juoruta."

Kun Bartlett kuuli tämän, palasi hänen itseluottamuksensa, ja hänen sävynsä kävi varmemmaksi. "Se on omien etujeni mukaista — jos vain voimme sopia — että muutun raittiiksi ja vakavaksi, rouva Champernowne", vastasi hän. "Luulisin sen jo teidän itsennekin huomaavan."

"Luullakseni voimme kannustaa teitä pysymään raittiina, vakavana ja kunnioitettavana elämässänne ja huolellisena ja pidättyväisenä puheissanne", huomautti rouva Champernowne kuivasti. "Minun ehtoni riippuvat siitä, että se toteutuu, Bartlett. Minulle ei saa sanella ehtoja, mutta silti haluan kuulla, mitä kuvittelette. Puhukaa suunne puhtaaksi."

"No niin, minä haluan saada yhtä suuren summan kuin neiti Prettykin tarjoaa tiedoista. Hän on ilmoittanut antavansa kolmetuhatta puntaa."

"Kolmetuhatta pötyä!" keskeytti rouva Champernowne. "Minulta ette saa kolmeatuhatta, hyvä mies, ette ollenkaan! Te saatte vain säännöllisen avustuksen, jonka menetätte heti, jos saan aihetta moittia käytöstänne. Se maksetaan teille vain siinä tapauksessa, että saan kuulla teidän pysyneen raittiina ja horjumattomana ja pitäneen suunne kiinni. Ymmärrättekö — minä tarjoan teille eläkettä?"

"Viisi, rouva, minun luullakseni", ehdotti Bartlett. "Viisi! En voi suostua vähempään, ja lisäksi vaadin ne tuhat puntaa, jonka saisin heti, jos menisin suoraan neiti Prettyn luo ja kertoisin hänelle…"

Rouva Champernowne keskeytti hänet katseellaan ja parilla sanalla. He alkoivat hieroa kauppaa. Vihdoin rouva Champernowne suostui Bartlettin ehtoihin — tuhat puntaa käteistä rahaa heti John Hackdalen nimelle kirjoitetun maksuosoituksen muodossa ja viisi puntaa eläkettä viikossa, jonka Hackdale maksaisi aina perjantaisin. Niin päästiin vihdoinkin sovintoon.

Vaikka sisäkkö ei kuullut mitään, näki hän kuitenkin paljon. Hän huomasi rouva Champernownen ottavan vihdoin esille maksuosoituskirjansa, täyttävän yhden lomakkeen ja ojentavan sen Hackdalelle. Sitten Hackdale ja Bartlett poistuivat salongista. Jane Pratt kuuli heidän aukaisevan julkipuolen oven ja menevän matkoihinsa kujaa pitkin. Ja hän aikoi juuri itse, ihmetellen ja epäillen, palata sisälle, kun kuuli puutarhasta hiljaisen, erikoisen vihellyksen. Silloin hän kääntyi poispäin ja katosi vieläkin synkempiin varjoihin.

KUUDESTOISTA LUKU

Sisäkkö livahti varovaisesti tiehensä talon läheisyydestä ja pysytellen puiden varjossa, jotka erottivat puutarhan hedelmätarhasta, pujahti pensasaidan aukosta, kääntyen kuin hyvin tottuneena tähän temppuun oikealle muutamien laakeripensaiden väliin. Pimeässä kietoutui muuan käsivarsi hänen vartalonsa ympärille, ja suutelemaan valmiit huulet etsivät hänen huuliaan. Ja muutamiksi minuuteiksi hän ja käsivarren omistaja antautuivat alttiiksi rakkaudelleen, pysyen vaiti. Mutta äkkiä tyttö riistäytyi irti pimeän piilottaman rakastajansa syleilystä ja alkoi kuiskailla.

"Näin sinut valaistua ikkunaa vasten", vastasi Simmons. "Tunsin sinut vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, sillä kaupungissa ei ole ketään toista tyttöä, jolla olisi sellainen vartalo kuin sinulla, Jennie. Mutta mitä sinä siellä oikeastaan hommasit?"

"Tule kauemmaksi talosta", sanoi sisäkkö. "Mennään hedelmätarhan perälle, sillä minulla on sinulle muutamia uutisia. Täällä tapahtui juuri äsken jotakin kummallista."

Hän veti Simmonsia mukanaan puiden välitse, kunnes he saapuivat saman hiekkakuopan laidalle, josta Deanen ruumis oli löydetty. Simmons muisti, että he kävellessään ensi kerran yhdessä olivat kiertäneet saman hiekkakuopan, ja Jane Pratt oli silloin säikähtänyt. Mutta nyt hän ei näyttänyt merkkiäkään pelosta, sillä hänen äsken herännyt uteliaisuutensa oli haihduttanut paikan ja siihen liittyvien tapausten muistot.

"Sinä haluat siis tietää, mitä minulla oli tekemistä ikkunan alla?" kuiskasi hän pysähtyessään Simmonsin kanssa pensaiden varjoon. "Minä kerron sinulle. Olin vaanimassa."

"Sitä et voisi arvata", vastasi tyttö. "Minä kerron sinulle kaikki. Ja aluksi ilmoitan sinulle, että noin tunti sitten soitettiin julkipuolen ovikelloa. Menin tietysti avaamaan, ja siellä oli veljesi."

"Niin, John, luonnollisesti, koska sinulla tietääkseni ei ole muitakaan veljiä. Mutta hänellä oli eräs toinen mies mukanaan. Voitko arvata, kuka?"

Sitten hän keskeytti ja mietti. Hän oli nähnyt Bartlettin oikeudessa ja kadulla ja huomannut hänen ulkoasussaan tapahtuneen silmäänpistävän muutoksen, mistä voitiin varmasti päättää, että Bartlett oli tavalla tai toisella saanut rahaa. Mutta mistä johtui, että hän oli tullut Johnin kanssa rouva Champernownen luo?

"Veljesi ilmoitti heidän haluavan tavata rouvaa. Hän tahtoi puhutella häntä ensin kahden kesken. Bartlett odotti hänen mennessään tapaamaan rouvaa. Ja minä piilouduin etuhallin perälle verhojen taakse vahtimaan. Veljesi oli salongissa emännän luona jonkun aikaa ja tuli sitten hakemaan sinne Bartlettinkin. Silloin livahdin pihalle ja kiersin ikkunan alle. Emännälläni on kummallinen vastenmielisyys verhoja ja kaihtimia kohtaan — hän ei halua vetää niitä ikkunoiden eteen, minkä vuoksi tiesin voivani katsella huoneeseen."

"Mitä sinä näit?" kysyi Simmons. Hän oli jo varma siitä, että tämän kaiken takana piili jokin salaisuus, ja tiesi, että rouva Champernownen, Hackdalen ja James Bartlettin kohtaus merkitsi jotakin. "Kunpa olisit voinut kuullakin!" lisäsi hän pahoitellen. "Kuulla kaikki!"

"Tietysti en voinut kuulla mitään", vastasi. Jane Pratt. "Mutta sen sijaan näin tarpeeksi hyvin piilopaikastani. Rouva Champernowne puhui hetkisen Bartlettille, ja veljesikin puhui hieman — he puhuivat kaikki, mutta rouva kuitenkin enimmän. Ja lopussa hän otti esille maksuosoituskirjansa."

"Ja kirjoitti maksuosoituksen", jatkoi Jane Pratt. "Kun hän oli kirjoittanut, antoi hän sen veljellesi, ja…"

"Ei, vaan John Hackdalelle", vastasi sisäkkö. "Panin sen erityisesti merkille. Ja sitten he poistuivat pitemmittä mutkitta. He olivat juuri kadonneet kujalle, ja minäkin aioin palata taloon, kun kuulin vihellyksesi."

Simmons hieroi pimeässä nenänsä päätä vasemman kätensä sormilla, johon temppuun hän aina turvautui vaivuttuaan syviin mietteihin. Hänen oikea käsivartensa oli kiertynyt sisäkön vartalon ympärille, ja nyt hän puristi tyttöä tulisesti. "Jennie", sanoi hän luottavaisesti, "sinä olet kirotun nokkela tyttö, ja me molemmat teemme kyllä tästä jotakin suurenmoista hyödyksemme, sen saat vielä nähdä. Mutta, kuulehan, mieleeni juolahti nyt jotakin. Missä rouva kirjoitti sen maksumääräyksen?"

"Kirjoituspulpettinsa ääressä lähellä salongin ikkunaa", vastasi Jane
Pratt.

"Silloin on pulpetilla varmasti myös imuri", sanoi Simmons. "Ota sinä haltuusi sen päällimmäinen lehti, repäise se irti ja talleta minulle. Lupaatko?"

"Helppoahan se on", vastasi sisäkkö. "Minä repäisen usein irti päällimmäisen lehden ja voin ottaa sen jo tänä iltana. Mutta mitä luulet tämän kaiken tarkoittavan?"

"Sen tietää yksin Jumala!" vastasi Simmons leikillisellä äänellä. "Mutta hyvin mielelläni tahdon saada siitä selvän. Tällä on luonnollisesti jotakin tekemistä tuossa jutussa. Onko sinulla mitään kiirettä sisään?"

"Kuinka voit kysyäkään sellaista?" sanoi Simmons tulisesti. "Tule mukaani, hitto vieköön kaiken muun! Viettäkäämme suloinen puolituntinen yhdessä."

Viehättävällä sisäköllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni Simmonsin kanssa vielä rauhallisempaan piilopaikkaan ja palasi vihdoin taloon hyvin tyytyväisenä rakkauden, vehkeilyn ja salaperäisyyden ilmapiiriin ja vakoiluun, johon hänen mielitiettynsä häntä taitavasti opetti. Hän oli kyllä seurustellut nuorten miesten kanssa ennenkin, mutta he olivat olleet tavallisia ja ikäviä verrattuina Simmonsiin. Simmonsilla oli neiti Prattin mielestä järkeä, ja nuori mies, jolla oli järkeä, oli paljon mielenkiintoisempi ja huvittavampi ja yleensä miellyttävämpi, kuin sellainen, joka nähtävästi oli sitä vailla. Hän tunsi perin miellyttävää kiihtymystä toimiessaan yksissä tuumin Simmonsin kanssa, ja kun he jälleen tapasivat toisensa, oli hänellä varastamansa imupaperiliuska mukanaan. Tämä tapahtui neiti Prattin vapaana iltapäivänä, jolloin Simmonskin oli vapaa, ja he kohtasivat toisensa rauhallisessa paikassa kaupungin laidalla. Koska ei ketään ollut näkyvissä hänen ojentaessaan toivotun paperin Simmonsille, otti tämä heti esille pienen käsikuvastimen taskustaan.

"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään. Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä näenkään? Hyväinen aika!"

Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?

Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan ilmennyt todistus pätevältä — hänen mielestään jo niin pätevältä, että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu, tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?

Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään — joko he eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä. Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä, että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.

Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti, kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.

"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.

Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja katseli neiti Prettyä hieman sivulta.

"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen — asiakastaankin kohtaan. Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää. Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi minulle suureksi avuksi."

"Mitä oli James Bartlett nimisellä miehellä tekemistä kellojutussa?" kysyi hän. "Häntä ei kutsuttu todistajaksi, kun Kightiä ja Sandersia kuulusteltiin, mutta kuitenkin olen varma siitä, että hän oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan, koska näin hänet teidän ja sen jalokivikauppiaan seurassa, jolle kello oli myyty."

'"Siinä ei mielestäni ole mitään salaisuutta", vastasi neiti Pretty tyynesti. "Poliisi ei kutsunut Bartlettia todistajaksi, koska se ei ollut tarpeellista. Hän oli kuitenkin ilmiantanut yövahtimestarin ja sisäkön. Hän näki heidän menevän jalokivikauppiaan myymälään, sai selville syyn siihen ja kertoi minulle."

"Ja voin vaikka vannoa, että hän mielellään tahtoisi ansaita muutkin palkinnot, erittäinkin kolmannen", huomautti Simmons. "Ne kyllä kelpaisivat hänelle."

"Luultavasti", myönsi neiti Pretty. "Mutta hän ei tiedä mitään muuta, sillä muutoin hän olisi jo aikoja sitten tullut vaatimaan minulta enemmän rahaa. Ei, Bartlett ei tiedä lisää. Kyllä hän tulisi kertomaan, jos asianlaita olisi päinvastoin."

"Te haluatte kai hyvin kiihkeästi saada selville tämän salaisuuden, neiti Pretty?" vihjaisi Simmons. "Teistä tuntuu kuin kosto olisi jätetty teidän tehtäväksenne?"

"En luule haluani kostonhimoksi tai muuksi yksipuoliseksi tunteeksi", vastasi neiti Pretty. "Tunnen vain sen, ja mielestäni se on hirveää, että sellainen rauhallinen, viaton vanhahko mies kuin holhoojani oli joutunut kylmäverisen murhan uhriksi saavuttuaan tähän kaupunkiin. Enkä hellitä, ennenkuin voin toimittaa hänen murhaajansa oikeuden käsiin."

"Sanotaan murhan tulevan ilmi", mutisi Simmons. "Mutta sitä en oikein usko. Me saamme kuulla — me lakimiehet — silloin tällöin kummallisia ratkaisemattomia salaisuuksia, neiti Pretty. Kuitenkin aion koettaa kaikkeni saadakseni tämän jutun selville. En halua teeskennellä, neiti Pretty — teidän palkinnoksi tarjoamanne rahat olisivat minulle suureksi hyödyksi. Minä kuulun niihin köyhiin nuorukaisiin, joiden on itse raivattava itselleen tie maailmassa, ja luonnollisesti on minullakin omat pyrkimykseni. Tahdon edistyä ja vaurastua, niin että voin hankkia itselleni kodin, mennä naimisiin ja…"

"En suinkaan, neiti Pretty!" vastasi Simmons teeskennellen suurta viattomuutta. "Minulla ei ole edes nuorta naistuttavaakaan, vaan puhun ainoastaan tulevaisuudestani. Ne ovat vain haaveita, neiti Pretty. Saanko kysyä, oletteko te kihloissa?"

"Merkillistä!" virkkoi Simmons hyvin kunnioittavasti ja ihailevasti.
"Olisin voinut vaikka vannoa, että te olette."

"Minä olen ollut poissa koulusta vasta noin vuoden", huomautti neiti Pretty. Hän katseli tyynesti Simmonsia ja ajatteli, että Simmons oli ehdottomasti älykkään näköinen huolimatta punaisesta tukastaan ja kärpänsilmistään. "Minulla ei ole juuri ollut tilaisuutta seurusteluun", lisäsi hän, "koska minun on ollut pakko uhrata paljon aikaa liikeasioille".

"Minä polveudunkin liikeihmisistä", vastasi neiti Pretty. "Minulla on selvillä kaikki liike-elämän salaisuudet — nimittäin omani — ja myös raha-asiat. Älkää luulko minua hölmöksi niissäkään asioissa. Vaikka olen luvannut niin paljon rahaa palkinnoiksi holhoojani murhaa koskevista ilmoituksista, teen sen sen vuoksi, että tunnen tekeväni hänelle oikeutta ottaessani siitä selon, ja siksi, että minulla on varoja siihen. Nyt, kun hän on kuollut, joutuu yhteinen liikkeemme kokonaan minulle."

"Niinkö?" sanoi Simmons kunnioittavasti. Hän alkoi heti miettiä, kumpaa polkua hänen olisi paras lähteä kulkemaan, sitäkö, joka vei neiti Prettyn tinakaivoksille ja rahapusseille, vai sitä, joka viittasi — epämääräisesti kylläkin vielä — johonkin kohtaan, mistä voisi kiristää rouva Champernownea. "Se on jotakin! No niin, minä koetan parastani, neiti Pretty." Hän nousi lähteäkseen, ja neiti Pretty ojensi hänelle kätensä. "Pelkään teidän tuntevan olonne täällä melko yksinäiseksi", lisäsi hän niin kohteliaasti kuin suinkin. "Aion ehdottaa teille pientä vaihtelua, jos vain sallitte."

Hän ei ollut päästänyt vielä irti kättä, jonka neiti Pretty oli ojentanut hänelle, ja loi tyttöön katseen, jossa ihailu ja melkein nöyrä kunnioitus oli taitavasti sekoitettu yhteen. Neiti Prettyn mielestä hän oli varsin säädyllinen ollakseen vain nuori mies, eikä hänellä ollut mitään Simmonsin ihailua ja kunnioitusta vastaan.

"Kaupunkimme ympäristö on kaunis", sanoi Simmons. "Te ette voi sitä aavistaakaan, ellette ole käynyt kaupungin ulkopuolella. Siellä on muutamia hyvin ihania paikkoja. Tänne tulee joukoittain taiteilijoita kesäisin, jopa syksylläkin muutamia. Danesley Dingle esimerkiksi tähän aikaan, sen kauniimpaa paikkaa ei juuri voi olla! Jos haluatte nähdä sen, neiti Pretty, tai jonkun muun täkäläisen paikan, olisin minä…"

Hän keskeytti katsoen tyttöön, joka käyden täydellisesti naiselliseksi sulki luomensa, kohottaen ne hetkistä myöhemmin hyvin ujona.

"Te voitte opastaa minut sinne, jos haluatte", sanoi hän. "Tietysti se olisi minusta hauskaa."

"Sanokaamme siis sunnuntai-iltapäivänä", ehdotti Simmons rohkeasti. "Tahdotteko tavata minut High-kadun päässä? Sitten menemme ketojen poikki ja metsien halki sinne ja ihailemme matkallamme kaunista luontoa. Sopiiko kello kolmen aikaan?"

Hän poistui hetkisen kuluttua, saatuaan neiti Prettyn lupauksen, muutamien uusien ja kunnianhimoisten suunnitelmien askarruttaessa hänen harkitsevaa järkeään. Miksi hän ei tähtäisi korkeammalle kuin tähän saakka oli uskaltanut ajatellakaan? Tässä oli nyt tarjolla sievä tyttö, jolla oli hyvin paljon maallista tavaraa ja johon hänen viisautensa ja oveluutensa olivat nähtävästi vaikuttaneet. Miksi hän ei voisi pyrkiä neiti Prettyn kosijaksi? Ja jälleen hän kysyi itseltään: miksi ei?

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Jäätyään mietiskelemään yksityiseen arkihuoneeseensa neiti Pretty tunsi tämän viime keskustelun Simmonsin kanssa olleen varsin huvittavan. Hänen mielestään Simmons käyttäytyi ikäisekseen sellaisella tavalla, että hänestä ei voinut olla pitämättä. Hän oli tuntenut oikein väristystä Simmonsin puristaessa hänen kättään, ja ehdotettu kävelyretki Simmonsin kanssa romantillisessa ympäristössä oli vedonnut hänessä johonkin niin voimakkaasti, että hän jo alkoi odottaa sunnuntaita. Niin liike-elämään perehtynyt nuori nainen kuin hän luulikin olevansa, oli hän kuitenkin altis tunteille eikä millään muotoa halveksinut hellempiä suhteita. Hän seisoi hetkisen uunin edustalla hypistellen koneellisesti sen koristuksia ja tuijottaen hajamielisesti vuorotellen kuhunkin. Mutta todellisuudessa hän ajatteli Simmonsia ja arvaili, olikohan Simmons sellainen kiltti poika kun hän oli olettanut. Ja hän jatkoi miettimistään, ja nukkumaan mennessään hän oli päättänyt, että Simmonsin otsa oli jalopiirteinen, että hänen tukkansa oli todellisuudessa tavattoman viehättävä punaisen ruskea ja että hänen silmänsä, vaikka ne olivat melko lähekkäin, olivat miellyttävän terässiniset.

"Ja hän on varmasti teräväpäinen ja puhuu yhtä hyvin kuin pukeutuukin", mutisi neiti Pretty. "Ja hän on myös kunnianhimoinen ja sanoo haluavansa päästä korkealle. Todellakin hyvin kiltti mies, paljon hauskempi kuin jäykkä ja asiallinen Shelmore. Ja jos…"

Mutta siitä neiti Prettyn ajatukset työnnettiin sielun salaisimpiin sopukkoihin, unelmien kaltaisiksi ja epämääräisiksi. Ja vielä sunnuntainakin hän tajusi olevansa haaveellinen ja tunteellinen, mutta oli kuitenkin sen verran käytännöllinen, että pukeutui erittäin huolellisesti, ja lähtiessään kohtauspaikalle koristautui tavalla, joka pani kamarineidon tuijottamaan ja ihmettelemään. Koska tämä kohtaus oli hänen elämässään ensimmäinen, josta hän oli sopinut nuoren miehen kanssa, tunsi hän jollakin tavoin vaistomaisesti, että hänen piti näyttää niin kauniilta kuin suinkin. Hän tiesi jo Simmonsin ihailevan häntä eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että ihailu menisi pitemmällekin.

Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden, hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne, joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin — hän ei tiennyt — mihin — ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi kasvavansa pari tuumaa — kuvaannollisesti puhuen.

Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena. Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä, mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt, alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin pehmeällä äänellä:

Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.

"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin", lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole mielitiettyä! Se on uskomatonta!"

"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista!
Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaa
Shelmoren konttoriin?"

Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.

"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."

"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni. Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."

"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme? Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"

Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä. Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille.

Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli niitä vakavasti.

"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden kesken."

Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.

"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että…"

"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on rauhallista kuin haudassa… eikä kukaan…"

Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.

"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta — ah, kuinka rohkea poika te olettekaan! Todellakin…"

Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä…

Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti, että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa kaikilta huomioilta.

Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella. Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja piti heitä silmällä… vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.

Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin. He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons, tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin, jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn. Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi kimakasti.

Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön että rikkauden oivallinen hoitaja.

Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä hedelmätarhaan.

"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan illallispöytää."

"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on sen verran aikaa, kultaseni?"

Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen hellyytensä.

"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sitten
Simmons. "Etkö iltapäivälläkään?"

"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän.
Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita.
Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"

"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut — perin ikävää. Minähän saan aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa, meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä oli mukava sohva. Niin, kultaseni — mutta mitä hittoa tuo on?" Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen, jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta hämmästyneemmän huudahduksen.

Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen vierestään.

"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella…" Hän keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä terveen järjen.

"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan,
Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä…"

Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt säpsähti.

"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"

"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin, mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta tästä."

Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista metriä — no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja… joku olikin sen heittänyt.

Hän pujahti eräästä aukosta hiekkakuoppaan ja käveli aution ja kolkon alueen yli sivukujalle, päästen sitten pikku torille, jonka varrella hän asui. Hänellä oli hartiat kumarassa, pää painuksissa, kädet housuntaskuissa ja mieli syvissä ajatuksissa. Iltapäivän ihana seikkailu neiti Prettyn kanssa oli haihtunut muistista, sillä hän ei voinut pohtia muuta kuin löytöään. Hän ei ollut sanonut mitään Jane Prattille — ei, ei, toisti hän itsekseen, ei kerrassaan mitään, ei vihjaustakaan! Mutta… hän oli tuntenut revolverin. Se kuului John Hackdalelle, hänen veljelleen. Siinä oli Johnin nimikirjaimet. Sepä se, ase oli epäilemättä Johnin! Ja mitä nyt tulisi?

Kotona oli hänen ja Johnin yhteisessä vierashuoneessa katettu illallinen kahdelle. Mutta Simmons tiesi veljensä sunnuntaihommat. John vietti täsmällisesti sunnuntainsa ystäviensä kanssa Selbeachissa merenrannikolla noin kymmenen kilometrin päässä ja palasi kotiin eräässä määrätyssä junassa. Niinpä hän tulisi vasta noin puolen tunnin kuluttua. Ja Simmons vei revolverin omaan makuuhuoneeseensa, lukitsi oven ja tarkasti asetta huolellisesti. Sillä oli ammuttu yksi laukaus. Hän pisti revolverin salaiseen piilopaikkaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria, eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa — yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla illallispöydällä oli kylmää paistia.

Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin, mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma, että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta viis siitä — se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää, vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa, koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin yhteen ainoaan henkilöön — omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi pakko — mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi. Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.

Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä, oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.

Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi. Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.

Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin, että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden asian.

"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua on ajoissa varoitettu."

"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsa
Kittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"

"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty. "Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen kanssa! Hän pettää sinua!"

Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua, ja huohotti hätääntyneenä.

"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit. Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti — hän pettää sinua. Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa — jos hän onkaan mikään oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla eri mieltä".

"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät, kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"

"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa kotonaan tänään iltapäivällä."

"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika, minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika lailla — tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa — jos vain olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"

"Mitä he — mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin kuin äsken.

"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut", vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa, niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin — mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"

Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin — hän oli rakastunut Simiin kovasti. Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla — ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin. Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli, vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.

"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"

"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun kerroksessani — hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."

"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla neidin luona?"

"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin.
Hän on neidin luona nytkin."

"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."

"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat tietää, Jennie?"

Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin — ja miettimisensä tulokseksi hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian vuoksi.

Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.

Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja vihdoin tyttöön.

Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin päättäväinen ja luja — jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.

"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"

Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota koristi hänen komein hattunsa.

"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi, olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa harvinaisen petollista peliä?"

"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti "Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen — hänellä on sellainen kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen enkä koko jutun kanssa."

Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.

Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja, otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.

1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin edustalla.

3. Päättäen muutamista myöhemmistä sanoista ja asioista Jane Pratt luuli Simmons Hackdalen koettavan päästä James Deanen murhaajan jäljille ja tietävän enemmän kuin hän oli kertonut.

4 Joku ilta sitten olivat John Hackdale ja James Bartlett käyneet rouva Champernownen luona John Hackdale oli puhutellut rouvaa ensin kahden kesken ja vienyt sitten Bartlettinkin hänen luokseen. Jane Pratt oli vaaninut heitä salongin ikkunasta ja nähnyt rouvan kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen John Hackdalelle Bartlettin läsnäollessa.

5. Jane Pratt oli kertonut sen Simmons Hackdalelle ja hänen kehoituksestaan ottanut haltuunsa lehden siitä imurista, johon rouva oli kuivannut maksumääräyksen. Sitten Simmons oli käsikuvastimen avulla näyttänyt hänelle, että maksumääräys oli kirjoitettu tuhannelle punnalle.

6. Edellisenä iltana, kun hän oli ollut Simmonsin kanssa rouva Champernownen hedelmätarhassa, oli Simmons löytänyt revolverin heinikosta ja ottanut sen mukaansa.

Shelmore luki nämä muistiinpanot pari kertaa läpi. Sitten hän katsoi
Jane Prattiin vakavasti ja tutkivasti.

"Minä ymmärrän puheistanne, että te ja Simmons olette olleet läheisiä ystäviä keskenänne?" kysyi hän.

"Hän tuppautui kohteliaisuuksineen tielleni", vastasi Jane Pratt. "Minä en keimaillut hänelle."

"Mutta te olette nähtävästi olleet tovereita", sanoi Shelmore. "Ja luullakseni oikein hyviä. Mikä on nyt pakottanut teidät tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän?"

"Te voitte uskoa asianajajalle mitä tahansa", sanoi Shelmore. "Tunnustakaa, että teillä on ollut siihen jokin syy — ehkäpä mustasukkaisuus? Onko joku toinen tyttö…"

"Tyttökö?" huudahti hän. "Syytän tästä kaikesta Chancellorissa asuvaa nuorta herrasnaista! Simmons seurustelee nyt hänen kanssaan. Hän oli ollut sen ihmisen seurassa — suudellut häntä ja tehnyt vaikka mitä — Danesleyn metsässä eilen iltapäivällä, vaikka oli luvannut mennä naimisiin minun kanssani heti kun saisi tuon palkinnon."

"Niin kai", sanoi hän. "Hän pelaa nähtävästi petollista peliä. Perin katalaa hänen puoleltaan! Mutta onko vielä jokin muukin syy, miksi olette tullut luokseni?"

"On kyllä", vastasi Jane Pratt vaiettuaan hetkisen, jonka kuluessa hänen vihansa näytti hieman jäähtyvän. "Minä tarkoitan sitä revolverijuttua. Se säikäytti minua ja minusta näytti…"

"Niin juuri", myönsi hänen vieraansa. "Kun jutussa tulee esille revolveri, en minä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Enkä Sim Hackdalenkaan! Hän on niin ilkeä, ettei voi avata suutaan valehtelematta. Nyt olen kertonut teille kaikki tietoni, herra Shelmore."

"Hyvä on", sanoi Shelmore. "Kuunnelkaa nyt neuvoani. Älkää puhuko tästä kenellekään, ennenkuin tapaatte minut jälleen. Minä otan tämän asian hoitaakseni. Vaietkaa siitä kuin —"

"Kukaan ei voi olla sen vaiteliaampi kuin minä, jos vain haluan, herra
Shelmore", keskeytti Jane Pratt.

"Silloin vaietkaa", toisti Shelmore. "Pitäkää kaikki ehdottomasti omana tietonanne ja odottakaa."

Hän saattoi tyttöä ulko-ovelle ja katseli hänen poistumistaan. Ja vaikka hän palasikin shakkipöytään, huomasi neiti Chauncey kuitenkin pian hänen ajatustensa suuntautuvan muualle.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Sillä aikaa kun Simmons Hackdale nukkui makeasti ja Jane Pratt itki itsensä uneen nääntyneenä mustasukkaisuuden, vihan ja kostonhimon puuskasta, makasi Shelmore valveillaan, tuskallisesti hämmentyneenä sisäköltä kuulemastaan selostuksesta. Hän ei ollut kovinkaan ihmeissään siitä, mitä oli kuullut Simmonsista, koska oli jo joku aika sitten huomannut konttoristinsa ovelaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli hyvä luontainen äly ja jonka ehkä ennemmin tai myöhemmin, jahka joutuisi elämänsä käännekohtaan, pitäisi päättää, aikoiko edelleenkin pysyä suoralla tiellä vai poiketa rikollisille poluille. Eivätkä häntä myöskään hämmästyttäneet neiti Cynthia Prettystä kuulemansa uutiset. Hän ja hänen tätinsä olivat osoittaneet ystävyyttä tälle nuorelle naiselle ja siis olleet paljon hänen seurassaan. Shelmore oli vähitellen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei neiti ainoastaan ollut itsepäinen joka asiassa, vaan myös keimailija, josta helposti voisi kehittyä elostelija. Lakimiehenä hän oli neuvonut neiti Prettyä matkustamaan takaisin Camborneen ja jättämään asian hänen huolekseen, mutta neiti oli nyrpistänyt suutaan ja ilmoittanut viihtyvänsä mainiosti nykyisessä olinpaikassaan jonkun aikaa, antaen hänen ymmärtää, että hän rakasti vapautta eikä sallinut kenenkään häntä siitä estää. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi hämmästyttänyt häntä; hän oli tietoinen siitä, että neiti Pretty oli koettanut hänellekin keimailla, mutta saanut vastaansa vakavaa kylmyyttä. Eipä siis ihme, että neiti Pretty oli kääntynyt hänen konttoristinsa puoleen, joka, kuten Shelmore hyvin tiesi, osasi olla yhtä hauska kuin viekas ja yhtä mielistelevä kuin ovela. Muuten saattoi otaksua, että Sim Hackdale ja Cynthia Pretty sopisivat hyvin yhteen, kun molemmat olivat aineellisia.

Ei, mokomat seikat eivät kyenneet hämmentämään Shelmorea, mutta sensijaan heräsi kysymys: Mihin tämä kaikki johtaisi? Deane oli kysynyt Bellingiltä, kuka ja mikä rouva Champernowne oli — rouva Champernowne oli nähty asuntonsa likellä murhailtana erään muukalaisen seurassa, joka melkein varmasti oli ollut Deane — kuolleen ja murhatun Deanen ruumis oli löydetty juuri rouva Champernownen huvilan läheisyydestä — rouva Champernowne oli antanut maksumääräyksen John Hackdalelle James Bartlettin nähden — rouva Champernownen hedelmätarhasta oli löydetty revolveri — ja jos kaikki nämä asiat sovitettiin yhteen, niin mitä ne vihjaisivat? Shelmore nukkui miettien näitä kysymyksiä, ja ne askarruttivat hänen aivojaan vielä aamullakin hänen herätessään.

"Mellapont!" mumisi hän noustessaan. "Mellapont! Minun pitää tavata häntä heti."

Hän poikkesi poliisiasemalle, mennessään konttoriinsa, pitäen parhaana puhutella poliisimestaria ennen kuin Simmonsia. Päästyään kahden kesken Mellapontin kanssa, mukanaan muistiinpanot, hän kertoi kaikki, mitä Jane Pratt oli hänelle ilmaissut edellisenä iltana. Mellapontin ilmeinen hämmästys eneni kertomuksen jatkuessa.

"Uskotteko sen olevan totta?" kysyi hän Shelmoren lopetettua. "Oletteko varma siitä, ettei tyttö liioitellut tai sepittänyt sitä omasta päästään? Myönsi hän hän tulleensa luoksenne mustasukkaisuudesta. Ja mustasukkainen nainen on…"

"Minä en epäröi lainkaan sanoessani uskovani, että hän on ehdottoman rehellinen todistaja", vastasi Shelmore. "En luule hänen liioitelleen tai sepitelleen, vaan oletan, että eilisiltainen revolverinlöytö pakotti hänet ajattelemaan asiaa vakavammin, jolloin hänen mustasukkaisuutensa lisäksi tuli sellainen tunne, että maa alkoi polttaa hänen jalkainsa alla."

"Te olette kai ajatellut näitä seikkoja paljonkin eilisillan jälkeen?" sanoi Mellapont. "Punninnut niitä, luonnollisesti."

Shelmore pudisti päätään. Mutta tämä liike ei ilmaissut niin paljon hämminkiä kuin erityistä pahoittelua sen vuoksi, että välttämättömyys tehdä tällainen johtopäätös oli ilmaantunut.

"Minun luullakseni ei voida epäilläkään sitä, että rouva Champernowne on tavalla tai toisella ollut mukana tässä jutussa", vastasi hän. "Kaiketi muistatte, Mellapont, että ensi kerran tehdessämme tiedusteluja Chancellorissa Belling kertoi, että kun Deane palasi elävistäkuvista sinä iltana, jolloin hän oli saapunut kaupunkiimme ja jolloin mikäli tiedämme, hänet myös murhattiin…"

"Lääkärin todistuksesta käy selville, että murha tapahtui juuri samana iltana", keskeytti Mellapont. "Lääkärit olivat sitä mieltä, että hän oli ollut kuolleena pari vuorokautta tai niille paikoin, kun Hackdale löysi hänen ruumiinsa keskiviikkoiltana."

"Hyvä — siis hänen murhailtanaan", jatkoi Shelmore. "Tehän muistatte Bellingin kertoneen meille, että Deane palatessaan elävistäkuvista oli kysellyt häneltä rouva Champernownesta. Kuinka voimme tietää, ettei hän ollut tuntenut rouva Champernownea joksikin ennestään tutuksi henkilöksi?"

"Mutta hänhän kysyi Bellingiltä aluksi, kuka se rouva oli", sanoi Mellapont. "Hän ei tiennyt rouvan nimeä, ennenkuin Belling ilmoitti sen hänelle. Sen muistan varmasti."

"Tuohan on voinut olla vain tekosyy", huomautti Shelmore. "Hän on ehkä tiennyt hyvinkin rouvan nimen ja kuitenkin jostakin syystä halunnut salata, että he olivat vanhoja tuttuja. Hän tahtoi ehkä vain kuulla, millainen rouvan asema nyt oli täällä Southernstowessa. Voiko mikään olla todennäköisempää kuin se, että hän valmistautuessaan tiedustelemaan Bellingiltä kysyi, kuka se nainen oli, joka näytti erittäin vaikutusvaltaiselta? Minä luulen Deanen tunteneen rouva Champernownen ja juuri hänen olevan sen miehen, joka tapasi rouva Champernownen siellä huvilan lähellä illalla."

"Minusta se sopii mainiosti yhteen", sanoi Shelmore. "Tiedämme kaikissa tapauksissa, että Deane, jostakin äkillisestä mielijohteesta, poistui Chancellorista kaupungille. Tytön näkemän miehen on täytynyt olla Deane. Mutta senjälkeen — ah! Siinä on puuttuvia renkaita, kuten luonnollisesti aina sattuu. Voidaanko ne hankkia?"

"Tätä yksityiskohtaa voidaan ja pitääkin tutkia", huomautti Mellapont. "Esimerkiksi, jos jatkuva kyseleminen osoittautuu tarpeelliseksi, tiedustelisin tytöltä enemmän hänen emäntänsä toimista sinä iltana sen jälkeen kun hänet oli nähty oudon miehen kanssa huvilan alueella — menikö rouva sisälle heti sen jälkeen kun Jane Pratt oli nähnyt hänet miehen seurassa vai jäikö hän ulos vielä pitemmäksi aikaa? Hyvin tärkeä seikka! Mutta enimmän herättää kuitenkin uteliaisuuttani Hackdalen ja Bartlettin maksumääräysjuttu, Shelmore. Hackdale ja Bartlett keskustelivat rouva Champernownen kanssa, jonka nähtiin kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen Hackdalelle. Jos Hackdale olisi ollut hänen luonaan yksinään, en olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta Bartlett oli hänen kanssaan. Maksumääräys oli luultavasti tarkoitettu heille molemmille. Mutta miksi? Bartlett on ovela mies ja periaatteeton. Se tuo mieleeni erään seikan. Bartlett oli melko rappiolla joku aika sitten, hyvin rappiolla todellakin. Hän maleksi sinne tänne kaupungissa ja oli mielissään, jos sai juosta ihmisten asioilla tai pitää kiinni jonkun hevosta. Hän oli kiitollinen shillingistäkin. Sitten hän katosi äkkiä, mutta ilmestyi taas ennen pitkää näkyviin tuoden tietoja vainajan kellosta. Silloin hän oli hyvin puettu, melkeinpä hienosti, kuten ehkä huomasitte: hänellä oli uusi puku, hyvät liinavaatteet, kengät ja hattu. Mistä hän oli saanut niihin rahaa? Minusta näyttää melkein, Shelmore, että Bartlett tietää kirotun paljon."

"Tiedän kyllä", vastasi Mellapont. "Hän asuu Portsmouthissa, ja minulla on hänen osoitteensa. Kun ilmoitin hänelle, että hänen pitää olla läsnä Kightin ja Sandersin toisessa kuulustelussa, ilmoitti hän minulle asuinpaikkansa hyvin mielellään. Nyt aion kuulustella Bartlettia, koska hän nähtävästi tietää jotakin. Mutta entä se konttoristinne, nuori Sim? Mitä hän vaanii?"

"Sitä palkintoa, jonka neiti Pretty niin tyhmästi meni lupaamaan", vastasi Shelmore. "Hän on hyvin ahne. Hänen tarkoituksensa on ansaita se palkinto."

"Niinkö?" sanoi Mellapont. "Mutta oletteko ihan varma siitä? Minusta näyttää kuin tämä nuori kärppä keräisi tyynesti kaikkia mahdollisia tietoja toista tarkoitusta varten."

"Rouva Champernowne on hyvin rikas nainen, Shelmore", sanoi hän. "Hän on luullakseni varakkaampi kuin neiti Pretty, ja sellainenkin tapa on käytännössä, jota sanotaan kiristämiseksi."

"Ette kai ole puhunut hänelle mitään sen jälkeen kun tapasitte Jane Prattin?" kysyi Mellapont. "Vai ette? No, se on hyvä. Kuulkaahan nyt, meidän pitää panna viekkaus viekkautta vastaan. Luuletteko voivanne lähettää herra Simmonsin pois kaupungista, tunnin tai parin kuluttua pariksi päiväksi?"

"Estääksemme häntä neuvottelemasta kenenkään kanssa, varsinkaan Jane Prattin ja neiti Prettyn kanssa, sillä aikaa kun alan työskennellä", vastasi Mellapont. "Se on varovaisinta, vakuutan teille."

"Kyllä voisin", sanoi Shelmore mietittyään hetkisen. "Niin, minä voin lähettää hänet heti pois Lontooseen sellaisissa asioissa, jotka viivyttävät häntä siellä päivän tai pari, jopa kolmekin, jos se on välttämätöntä."

"Pari päivää riittää", sanoi Mellapont. "Lähettäkää hänet heti tiehensä ylihuomiseen asti. Ja sillä aikaa" — hän katsahti merkitsevästi vieraaseensa — "ja sillä aikaa minä panen toimeen muutamia tiedusteluja, jotka auttavat minua ottamaan hänet paremmin vastaan kuin nyt voimme. Te olette luonnollisesti niin varovainen, ettette ilmaise hänelle mitään saamistanne tiedoista?"

"No tietysti!" sanoi Shelmore. "Minulla onkin mainio veruke lähettää hänet pois. Hän luulee sen johtuvan liikeasioista."

Hän nousi mennäkseen ja Mellapont noudatti hänen esimerkkiään. Mutta ennenkuin he saapuivat ovelle, viittasi poliisimestari äkkiä siihen tuoliin, josta Shelmore oli poistunut.

"Istuutukaa vielä paikallenne viideksi minuutiksi, herra Shelmore", sanoi hän. "Mieleeni juolahti jotakin. Minä en viivytä teitä kauempaa, tuskinpa niinkään pitkää aikaa."

Hän poistui huoneesta ja palasi ilmoittamansa ajan kuluttua hyvin vakavan näköisenä.

"Totta totisesti!" sanoi hän hiljaisella äänellä, tullen Shelmoren viereen. "Minä olen juuri saanut selville jotakin, hyvin vakavaa ja tärkeää. Tehän tiedätte, että jokaisen, joka tahtoo pitää hallussaan ampuma-aseita, ei ainoastaan tarvitse hankkia lupakirjaa, vaan hänen on myös pyydettävä kantolupa poliisilta?"

"No niin, minä olen juuri tarkastellut luetteloamme", jatkoi Mellapont, "ja nähnyt että rouva Champernownella on revolveri. Samoin John Hackdalella."

"Niin", sanoi hän vihdoin, "mutta jos rouva tai hän teki sen, minkä tiedämme tapahtuneen, ei ole ollenkaan uskottavaa, että siihen käytetty revolveri heitettiin hedelmätarhaan. Vai mitä luulette?"

"Kaiketi olette oikeassa", myönsi Mellapont. "Lähettäkää kuitenkin tuo konttoristinne pois tieltä niin pitkäksi aikaa, että ehdin tehdä muutamia tiedusteluja. Eihän voi tietää, mihin hän pistää nenänsä, jos jää tänne — enkä juuri nyt välitä hänen läsnäolostaan täällä kaupungissa."

Shelmore meni konttoriinsa. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi Mellapont halusi lähettää Sinimonsin pois Southernstowesta kahdeksi vuorokaudeksi, mutta ehdotus sopi hyvin hänen omiin suunnitelmiinsa. Sitä paitsi hän syystä tai toisesta, tuskin itsekään tietäen, miksi, ei juuri nyt halunnut nauttia konttoristinsa seurasta. Niinpä hän heti, kun oli lukenut postissa tulleet kirjeensä, kääntyi Simmonsin puoleen, aikoen esittää sovitun asian.

"Hackdale, te voitte jättää nyt kaikki minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Minulla on teille jotakin muuta hommaa. Muistatte kai sen maatilan, josta hieromme kauppaa majuri Hampolen puolesta?"

"Minä en ole lainkaan tyytyväinen siitä saamiimme selostuksiin", jatkoi Shelmore. "Tahtoisin tarkastaa sen henkilökohtaisesti. Te saatte matkustaa sinne heti ja tutkia sen perinpohjin. Ehditte kai vielä puoli kahdentoista junaan, vai mitä? Silloin pääsette Portsmouthiin niin ajoissa, että ennätätte neljätoista minuuttia yli kahdentoista lähtevään Dorchesterin junaan."

"Kyllä vielä ehdin siihen", vastasi hän. "Aikaa on liiaksikin.
Tänään iltapäivällä en kuitenkaan ehdi toimittaa juuri mitään, koska
Dorchestetiin on noin neljän tai viiden tunnin matka."

"Ette tietystikään", myönsi Shelmore. "Te matkustatte sinne tänään ja toimitatte tarkastuksen huomenna ja ylihuomenna. Minä kirjoitan teille maksumääräyksen menoihinne. Teidän ei tarvitse palata kotiin huomenna, koska haluan, että tarkastus tehdään kunnollisesti. Katsokaa, millaisten korjausten tarpeessa se on rakennuksiin, aitoihin, teihin ja kaikkeen muuhunkin nähden, koska sieltä saamamme kirjeet ovat niin epämääräisiä. Pitäkää silmänne auki katsellessanne kaikkea. Majuri Hampole tulee tänne muutamien päivien kuluttua, ja minä haluan saada sellaiset tiedot, että voin kertoa hänelle tarkasti kaikki yksityisseikat kiinteimistöstä, jonka hän aikoo ostaa."

Hetkisen kuluttua hän sai Shelmoren kirjoittaman maksumääräyksen ja poistui vaihtamaan sitä läheiseen pankkiin, kiiruhtaen sitten asuntoonsa suorittamaan matkavalmistelut. Hänellä ei ollut mitään tällaista tehtävää vastaan, sillä sehän tarkoitti asumista hienoissa hotelleissa, parhaan saatavissa olevan syömistä ja juomista, uusien paikkojen ja tuntemattomien ihmisten näkemistä ja yleensä hauskaa elämää. Hän oli kyllä sopinut kohtauksesta neiti Prettyn kanssa tänä iltana, mutta aikoi sähköttää Portsmouthista ja ilmoittaa, että hänen oli ollut pakko matkustaa pois liikeasioissa päiväksi tai pariksi; ja mitä muihin juoniin ja suunnitelmiin tuli, saivat ne odottaa, kunnes hän tulisi takaisin. Aikoen perinpohjin huvitella menoihinsa saamillaan runsailla rahoilla, jotka kilisivät hänen taskussaan, hän meni asemalle ja osti matkalipun.

Viisi minuuttia myöhemmin Simmons jo toivoi, ettei olisi ostanut lippua tai ainoastaan Portsmouthiin, sen sijaan että oli maksanut matkansa Dorchesteriin asti. Tämä toivo sai alkunsa siitä, että hän katsoi vaununsa ikkunasta juuri viime hetkellä, hakien jotakin sanomalehtienmyyjää. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, mutta Simmons huomasi ja tunsi erään miehen, joka nähtävästi oli juuri poistunut junasta — Lontoon ja Portsmouthin pikajunasta — ja nyt antoi kantajalle määräyksiä matkatavaroistaan. Hän oli lihava, punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen mies, ulkoasultaan kuin asianajaja — vieras, olisivat tarkkaavaiset ihmiset sanoneet sen perusteella, kuinka hän katseli ympärilleen ja millaisia kysymyksiä hän teki. Mutta Simmons tunsi hänet, muistaen hänen nimensä levottomana ja ihmetellen. Herra Palsford, asianajaja Normansholtista, sen liikkeen johtaja, missä Simmons oli vieraillut äskettäin, jolloin Swilford Swale oli kertonut hänelle salaperäisen jutun Arradeanesta ja hänen katoamisestaan. Palsford, luonnollisesti, siitä ei voitu erehtyäkään. Mitä hänellä oli tekemistä täällä Southernstowessa?

Mutta Simmons osasi valppaalla järjellään vastata tähän kysymykseen heti kun se oli herännyt. Sir Reville Childerstonen ja hänen Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistönsä vuokraajan välinen riita ei ollut vielä päättynyt, vaan päinvastoin käynyt vielä kiivaammaksi kuin ennen ja Palsford oli varmaankin luullut parhaiten edistävänsä asiakkaansa etuja tulemalla itse neuvottelemaan siitä Shelmoren kanssa. Se oli Simmonsille yhdentekevää. Palsford tai hänen toverinsa tahi hänen konttoristinsa saivat tulla Southernstoween väittelemään lakiasioista niin usein kuin halusivat, mutta Palsford oli normansholtilainen ja tunsi siis hyvinkin tuon monta vuotta sitten sattuneen Arradeane-jutun. Mitähän tapahtuisi, jos hän Southernstowessa oleskellessaan näkisi rouva Champernownen, joka usein liikkui kaupungilla, ja tuntisi hänet rouva Arradeaneksi, mikä ei ollut lainkaan mahdotonta? Mihin asemaan hän, Simmons, silloin joutuisi — kuinka kävisi silloin hänen nopeasti kypsyvien suunnitelmiensa, joiden päämääränä oli rahallinen etu. Se, mikä puoli tuntia sitten oli näyttänyt pieneltä onnenpotkaisulta, tuntui nyt onnettomuudelta. Hänen pitäisi olla paikalla valmiina joka mahdollisuuden varalta.

Mutta hän ei ollut vielä matkustanut kauas eikä matkustanutkaan. Hän laskeutui junasta Portsmouthissa, ja sen sijaan että hän olisi noussut neljätoista minuuttia yli kahdentoista Dorchesteriin lähtevään junaan, hän menikin erääseen hotelliin syömään välipalaa. Hän ajatteli päänsä puhki voimatta päättää, mitä olisi tehtävä. Vihdoin hän päätti jäädä yöksi Portsmouthiin saadakseen ajatella asiaa vielä tarkemmin. Syötyään varhaisen päivällisen hotellissaan hän meni illalla teatteriin. Mutta matkallaan sinne hän joutui toisen järkytyksen uhriksi. Kadun toisella puolen hän näki Bartlettin poliisimestari Mellapontin seurassa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Miellyttävä ja varakkaalta näyttävä herrasmies, jonka Simmons oli tuntenut herra Palsfordiksi, asianajajaksi Normansholtista, hankki itselleen Southernstowen asemalta tietoja paikkakunnan parhaasta hotellista ja käski viedä matkatavaransa sinne, lähtien sitten hitaasti kävelemään pitkin katuja. Näin pienessä kaupungissa hän piankin löysi etsimänsä konttorin, ja ennenkuin Simmons oli ehtinyt puolet matkastaan Portsmouthia kohti, kiipesi herra Palsford samoja portaita, joita myöten konttoristi äsken oli laskeutunut kadulle. Hän avasi oven siihen etuhuoneeseen, jossa Simmons tavallisesti istui, ja huomattuaan sen tyhjäksi koputti pöytään, jolloin Shelmore pisti päänsä esille yksityiskonttorinsa ovesta.

"Minä olen Palsford, Normansholtista", ilmoitti vieras suopeasti hymyillen. "Herra Shelmore, luullakseni?"

"Konttoristini on poissa tällä haavaa", huomautti hän siirtäen nojatuolin lähemmäksi. "Minulla ei olekaan nykyään muuta kuin yksi, herra Palsford — toistaiseksi. Mutta mikä tuo teidät näille seuduille?"

"Minulla oli asioita Lontoossa", vastasi Palsford lempeästi hymyillen. "Ja ajattelin saatuani ne toimitetuiksi, että koska olen vain sadan kilometrin päässä mielenkiintoisesta kaupungistanne, sopisi iskeä kolme kärpästä yhdellä kertaa, herra Shelmore. Ensiksikin halusin nähdä Southernstowen, josta olen usein kuullut puhuttavan, mutta jota en milloinkaan ole nähnyt. Toiseksi tahdoin neuvotella kanssanne teidän asiakkaanne, sir Reville Childerstonen, ja minun asiakkaani, hänen vuokraajansa, välisestä asiasta. Ja kolmas syy on mahdollisesti — sanon mahdollisesti — tärkein kaikista."

Palsford otti, arvoituksellisen hymyn väreillessä hänen huulillaan, taskustaan pitkän imukkeen, savukekotelon ja tulitikkulaatikon. Hän jatkoi hymyilemistään sovittaessaan savuketta imukkeeseen ja hymyili vieläkin sytytettyään sen ja vetäistyään siitä muutamia haikuja. Tässä hymyssä oli jotakin niin ovelaa, luottavaista ja leikillistä, että Shelmore kävi uteliaaksi.

"Te kai olette oikea southernstowelainen, herra Shelmore?" kysyi
Palsford. "Syntyperäinen?"

"Silloin varmasti tunnette kaikki vakinaiset asukkaat. Tunnetteko erästä täkäläistä hienoa naista, joka nimittää itseään rouva Champernowneksi?"

"Nimittää itseään!" huudahti hän. "Tahdotteko sillä vihjaista — mutta sama se, minä tunnen rouva Champernownen! Kukapa ei häntä tuntisi? Hän on Southernstowen pormestari, sitä paitsi hyvin etevä ja taitava liikenainen ja hyvin rikas. Mitä hänestä?"

Palsford hymyili jälleen, otti esille lompakkonsa, haki sieltä kaikenlaisten paperien joukosta erään leikkeleen ja laski sen Shelmoren pöydälle. Shelmore huomasi katselevansa rouva Chainpernownen jäljennettyä kuvaa, jonka alle oli painettu muutamia rivejä.

"Esittääkö tämä kuva häntä?" kysyi Palsford lyhyesti. "Ehdottomasti!" vastasi Shelmore. "Kuva on otettu nykyään."

"Mainiota!" huomautti Palsford. "Rouva Champernowne, Southernstowen pormestari! Mutta minä tunnen tämän naisen ihan toiseksi henkilöksi!"

Shelmore säpsähti jälleen, ja hänen katseensa kävi epäileväksi. Mutta
Palsford vain hymyili.

"Toiseksi henkilöksi!" toisti hän. "Minä tunnen hänet erääksi rouva Arradeaneksi, joka asui syntymäkaupungissani noin parikymmentä vuotta sitten. Olen yhtä varma siitä, että Southernstowen rouva Champernowne ja entinen Normansholtin rouva Arradeane ovat yksi ja sama henkilö, kuin siitäkin, että tuo erittäin hauskan näköinen torninhuippu, jonka näen ikkunastanne, kuuluu Southernstowen tuomiokirkkoon."

Shelmoren tunteet olivat samanlaiset kuin ihmisen, joka on joutunut juuri kohotettavan verhon eteen. Mitä sen takana oli? Mutta ennenkuin hän ehti puhua, jatkoi Palsford, painaen sormellaan paperinpalaa.

"Minä satuin löytämään tämän vaimoni pöydältä", sanoi hän. "Tarkoitan lehteä, josta sen leikkasin — uudenaikaista hienoston lehteä. Tehän näette, herra Shelmore, mitä kuvan alla mainitaan — että rouva Champernowne menee piakkoin naimisiin asiakkaanne, sir Reville Childerstonen kanssa. Onko asia niin?"

"Hyvä on!" sanoi hän. "Mutta jos hän on sama nainen, joksi häntä varmasti luulen, ei hän voi mennä" naimisiin sir Reville Childerstonen eikä kenenkään kanssa. Se on selvää!"

"Koska hänen entinen miehensä vielä elää!" vastasi Palsford kuivasti.
"Sen vuoksi juuri!"

"Tarkoitatte siis, että jos rouva Champernowne todellakin on rouva Arradeane, on olemassa joku Arradeane-niminen mies, hänen miehensä, joka todella vielä elää?" kysyi Shelmore. "Niinkö?"

"Joku mieskö? Niin, joku mies, vieläpä hänen aviomiehensä!" sanoi Palsford. "James Arradeane, tuon naisen mies, on vielä hengissä, sen vannon teille. Tai", lisäsi hän äkkiä, "hän eli ainakin neljä kuukautta sitten, enkä ole kuullut hänen kuolleen".

Shelmore istui tuijottaen vuorotellen kuvaan ja vieraaseensa. Hän kääntyi äkkiä Palsfordin puoleen ja kysyi tiukasti:

"Oliko teidän rouva Arradeanella muuan veli, joka asui hänen luonaan ja jota nimitettiin —"

"Rouvalla on!" sanoi Shelmore. "Hyvä Jumala, tämä on pahempaa kuin mikään muu!"

Shelmore nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, nähtävästi syviin mietteihin vaipuneena. Palsford kiinnitti toisen savukkeen imukkeeseen ja jatkoi tyyntä tupakoimistaan. Vihdoin Shelmore palasi istumaan.

"Kuulkaahan nyt!" sanoi hän. "Oletteko lehdistä lukenut niin sanotusta
Southernstowen eli hiekkakuopan salaisuudesta — eräästä murhasta?"

"En — en muistaakseni", vastasi Palsford. "Minä en lue selostuksia murhista, koska en harrasta niitä, en edes ammatin kannalta. Ne eivät kuulu minun alaani, Shelmore."

"Ei minunkaan", sanoi Shelmore. "Mutta niihin sekaantuu joskus pakostakin. No niin, asianlaita on näin: Muuan outo, hyvin varakas mies, joka nimitti itseään James Deaneksi —"

"James Deane", toisti Shelmore, "tuli asumaan kaupunkiimme Chancellor-hotelliin muutamiksi päiviksi joku aika sitten, ja hänet murhattiin — ammuttiin — hänen tuloiltanaan keskiyöllä. Hänen ruumiinsa löydettiin hylätystä hiekkakuopasta rouva Champernownen huvilan takaa. Tähän saakka ei hänen kuolemansa salaisuutta ole saatu paljastetuksi, mutta minähän voin kertoa teille, että vakavista syistä luulemme rouva Champernownen olleen, ellei juuri tosiasiallisesti osallisena murhaan, niin ainakin rikostoverina. Mainitsemani Deane…"

"Cambornesta, Cornwallista", vastasi Shelmore. "Hän oli erään tinakaivoksen toinen osakas, ja hänen liiketoverinsa, sievänlainen tyttö, oleskelee nykyään täällä, asuen Chancellor-hotellissa — saatte varmasti nähdä hänet, jos viivytte täällä. Hän sanoo tuon miehen — James Deanen, joka oli ollut hänen isänsä liiketoveri ja sitten oli hänen holhoojansa — olleen ammatiltaan kaivosinsinöörin."

Palsfordin kasvot, joiden ilme tavallisesti oli hyväntahtoisen iloinen, olivat nyt käyneet hyvin vakaviksi. Hän hieroi leukaansa miettiväisesti.

"Kummallista, hyvin kummallista!" mumisi hän. "Tämä meidän maailmamme on sittenkin hyvin pieni. Hiton kummallista! Ja — murha!"

"Ette suinkaan luule James Deanea samaksi James Arradeaneksi, josta äsken kerroitte?" kysyi Shelmore.

"En!" vastasi Palsford jyrkästi. "Kerron teille suoraan, herra Shelmore. James Arradeane, puheena olevan naisen mies, on nyt Australiassa ja on oleskellut siellä jo parikymmentä vuotta. Mutta minä olen kirjevaihdossa hänen kanssaan neljästi vuodessa — hänellä on täällä Englannissa hieman omaisuutta, josta pidän huolta. Ei — se mies ei voinut olla James Arradeane. Mutta kuitenkin luulen varmasti tietäväni, kuka hän oli."

"Ystävälläni oli samanniminen serkku", vastasi Palsford. "Toinen James Arradeane, joka asui Lontoossa. Hän oli kaivosinsinööri, kuten toinenkin. Olen tavannut tuon lontoolaisen vain kerran parikymmentä vuotta sitten. Mutta sen jälkeen en ole kuullut puhuttavan hänestä kertaakaan. Arvatenkin murhattiin juuri tuo mies, Shelmore. Hän oli siis vaihtanut nimensä Deaneksi, poistunut Lontoosta ja muuttanut Cornwalliin."

"Miksi hänet olisi murhattu?" kysyi Shelmore. Palsford heitti savukkeensa pois, pisti imukkeen taskuunsa ja katsahti nuorempaan mieheen terävästi ja merkitsevästi.

"Ehkä sen vuoksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "ehkä sen vuoksi, että hän tiesi toisen James Arradeanen vielä elävän ja uhkasi estää sen, mistä olisi tullut kaksinnaiminen. Se siitä, Shelmore. Mutta kuulkaahan nyt — tämä juttu alkaa näyttää paljon vakavammalta kuin osasin aavistaakaan. Päättäen siitä, mitä olen teille kertonut ja te minulle, pitää tätä asiaa tutkia perinpohjin. Mutta ensin minun pitää saada ehdoton ja nimenomainen varmuus siitä, etten ole erehtynyt tuosta naisesta. Olen kyllä siinä varmassa uskossa, että teidän rouva Champernownenne on juuri sama rouva Arradeane, joka poistui Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten, mutta jos saisin nähdä hänet…"

"Se käy päinsä viidessä minuutissa", keskeytti Shelmore katsoen kelloaan. "Kaupungin valtuustolla on juuri istuntonsa tässä läheisyydessä. Tulkaa mukaani, niin poikkeamme sinne."

Hän opasti vieraansa katua pitkin kaupungin talolle ja sitten istuntosalin yleisölle varatun lehterin hämärään nurkkaukseen. Rouva Champernowne oli juuri johtamassa salissa puhetta. Ja viiden minuutin kuluttua Palsford nykäisi opastaan kyynärpäästä.

"Kyllä!" kuiskasi hän. "Se on epäilemättä sama nainen. Lähtekäämme pois täältä."

Shelmore oli hyvinkin iloinen saadessaan poistua. Näinä viime tunteina tehdyt paljastukset alkoivat hämmentää häntä, ja hän halusi päästä niitä selvittelemään. Ja kun he poistuivat istuntosalista, poikkesi hän sivulle, vieden Palsfordin Mellapontin konttoriin poliisiasemalle.

"Hän on hyvin vähän muuttunut", huomautti Palsford heidän kävellessään. "Ihmeellisen hyvin säilynyt nainen, aina yhtä hieno ja etevä. No niin, en voinut aavistaa, että joudun tällaiseen verkkoon. Onko se poliisimestarinne saanut käsiinsä jonkin johtolangan, jota myöten pääsemme siitä ulos?"

"Pyydän teitä kertomaan hänelle kaikki, mitä olette kertonut minullekin", vastasi Shelmore. "Täällä on tietysti tapahtunut paljon sellaista, mitä en vielä ole ehtinyt kertoa teille. Parasta on, että te, minä ja Mellapont pidämme keskenämme oikean neuvottelun."

Mellapont kuunteli syventyneenä ajatuksiinsa, mitä Palsfordilla oli sanottavaa. Sitten hän alkoi kysellä.

"Te sanotte sen miehen, James Arradeanen, joka Normansholtissa asuessaan oli täkäläisen rouva Champernownen puoliso, vielä elävän", sanoi hän. "Oletteko ihan varma siitä?"

"Hän oli elossa ainakin neljä kuukautta sitten", vastasi Palsford.
"Silloin hän kirjoitti minulle viime kerran. Voisin todistaa hänen
olevan elossa, jos saan pari vuorokautta aikaa, jotta sähkötän hänelle.
Hän asuu Melbournessa."

"Kun hän poistui Normansholtista", vastasi Palsford, "jätti hän hieman omaisuutta haltuuni. Minä lähetän siitä saamani rahat — vuokrat — hänelle neljänneksittäin."

"Millaisissa oloissa hän lähti Normansholtista?" kysyi Mellapont. "Kertomuksestanne päättäen hän poistui äkkiä, jättäen vaimonsa sinne, ja katosi. Ette suinkaan tahdo väittää, että hän oli tehnyt salaisen sopimuksen vaimonsa kanssa?"

"En", vastasi Palsford. "Kerron teille kaikki — ja luulen todella, vieläpä tiedänkin varmasti, että minä olen ainoa henkilö, joka on siitä asiasta perillä. Normansholtin asukkaat juttelevat vielä nykyäänkin James Arradeanen kummallisesta katoamisesta, mutta ei kukaan muu kuin minä tiedä siitä mitään. Tosiseikat ovat tällaiset: Arradeane, joka halusi päästä rahallisesti osalliseksi naapuristomme hiilikaivoksiin, muutti Normansholtiin vaimonsa ja hänen veljensä kanssa. Pian tuli yleisesti tunnetuksi, että sekä hän että hänen vaimonsa olivat melko varakkaita. Mutta sitten kävi myös ilmi, etteivät he sopineet hyvin yhteen. Siihen vaikuttivat monenlaiset syyt. Miehen maku oli erilainen kuin vaimon. Heillä ei ollut lapsia, joten puuttui sekin erikoinen side. Hän ei kärsinyt lankoaan, josta hänen vaimonsa ei tahtonut erota. Veli oli heikko, mihinkään kelpaamaton, tyhjäntoimittaja, syntynyt loiseksi ja elämään toisen kustannuksella, jos joku viitsi pitää häntä luonaan. Asiat eivät siis olleet lainkaan hyvällä tai miellyttävällä kannalla. Ja vieläkin muistan hyvin, että Arradeane vihdoin tuli luokseni ja kertoi salaisuutena saaneensa kaikesta jo niin tarpeekseen, että aikoi karata tiehensä. Hän ilmoitti minulle asioittensa olevan kunnossa: kaikki laskut oli maksettu, melkoinen rahasumma oli sijoitettu hänen vaimonsa yksityistilille pankkiin, ja vaimolla oli paljon omiakin varoja, kuten jo ennestään tiesin. Hän sanoi myös, ettei hän tahtonut herättää hälinää tai häiriötä eikä aikonut ilmoittaa suunnitelmaansa, vaan halusi vain yksinkertaisesti mennä tiehensä. Niin hän tekikin, yllättäen minutkin, ja kun sitten kuulin hänestä, oli hän jo Melbournessa, ja siellä hän on asunut siitä asti."

"Onko hän kirjevaihdossa teidän kanssanne milloinkaan maininnut vaimoaan?" kysyi Mellapont.

"Ei milloinkaan, ei kertaakaan", vastasi Palsford. "Hänen aikomuksensa olikin tehdä jyrkkä ero. Ja kuten jo olen teille kertonut, se tapahtuikin varmasti hänen puoleltaan. Hän katosi kerta kaikkiaan."

"Koettiko rouva häntä löytää?" kysyi Shelmore. "Toimitettiinko etsiskelyjä?"

"Ei ainakaan hänen asuessaan Normansholtissa", sanoi Palsford. "Mutta sitä kestikin vain vähän aikaa. Jokseenkin pian miehen katoamisen jälkeen hän oli selvittänyt kaikki sikäläiset asiansa, myynyt tavaransa ja poistunut veljineen. Ja mitä minuun tulee, en kuullut hänestä milloinkaan sanaakaan, ennenkuin näin hänen kuvansa naisten lehdessä ja tunsin hänet. En epäillyt lainkaan havaintoani, ja kun nyt olen nähnyt rouva Champernownen ilmielävänä, tiedän hänet samaksi naiseksi, joka Normansholtissa esiintyi rouva Arradeanena."

"Parikymmentä vuotta on pitkä aika", huomautti Mellapont miettiväisesti. "Hyvin pitkä aika."

"Niin onkin!" sanoi Palsford. "Jos epäilette minun olevan väärässä, keksikää jokin veruke, jonka nojalla rouva Champernowne saa nähdä minut äkkiä. Ellei hän heti tunne minua, syön vaikka hattuni! Mutta hän tuntee, koska minäkään en ole paljon muuttunut parissakymmenessä vuodessa.

"En tarkoita sitä, ettette olisi oikeassa", vastasi Mellapont. "Minun luullakseni te olette — sitä en lainkaan epäile. Tarkoitin vain sitä, että parissakymmenessä vuodessa saattaa tapahtua paljon asioita. Hän on asunut täällä melkein koko sen ajan, perustanut suuren liikkeen, ansainnut paljon rahaa, päässyt kaupungin pormestariksi ja aikoo nyt mennä naimisiin erään paroonin kanssa."

"Hän ei voi mennä uusiin naimisiin!" sanoi Palsford. "Hänen miehensä elää vielä. Ehkä hänen serkkunsa, toinen James Arradeane, jota luulen murhatuksi Deane-nimiseksi mieheksi, kertoi tai ainakin aikoi kertoa sen rouva Champernownelle, koska hän luonnollisesti tiesi serkkunsa elävän."

"Yhä pahempaa!" mumisi hän. "Pelkään meidän saavan tähän sellaisen ratkaisun, joka tulee hieman hämmästyttämään. Herra Palsford, te kai asutte Chancellorissa? Hyvä! Älkää mainitko tästä mitään sille nuorelle naiselle, johon siellä epäilemättä tutustutte, nimittäin neiti Prettylle. Herra Shelmore, otaksun teidän konttoristinne matkustaneen pois? Hyvä on — neuvotelkaamme vielä tänä iltana toistamiseen. Ainakin toivon siihen mennessä saavani enemmän tietoja."

"Matkustan Bartlettin luo ja pakotan hänet puhumaan", vastasi Mellapont julman näköisenä. "Varmaa on, että Bartlett tietää melko paljon. Kun saan hänet uskomaan, että minun puolelleni asettuminen on hänen etujensa mukaista, avaa hän suunsa. Ottakaa herra Palsford mukaanne, herra Shelmore, ja kertokaa hänelle jutun yksityiskohdat niin tarkasti kuin tiedämme ne. Tavatkaamme toisemme sitten illalla, vai mitä? Kun pannaan viisaat päämme yhteen…"

YHDESKOLMATTA LUKU

Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa, tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana. Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.

Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt mainio asunto — emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen — ja hänen elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi — sellainen kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen, joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa kuuman illallisen ääreen — niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta — ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa — parasta vanhaa Jamaika-rommia — menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila Bartlettille.

Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä kuullessaan erään äänen — emäntänsä äänen — joka kuulosti ensin olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.

"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata teitä!"

Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin muuta, kouraantuntuvampaa — hänen vieraansa, joka oli jo astunut sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.

"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen, herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa niin hyvä."

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä epäilemättä kuin kotonanne?"

"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir — emmekö viihdykin, rouva Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne." Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"

Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille, viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta hän juuri oli noussut.

"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista. Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan. Minä tiedän hyvin paljon — teistä. Te olette ollut mukana eräissä kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan. Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."

Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.

"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän.
"Se kello, esimerkiksi…"

"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on syyllinen?"

"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä — syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole minkäänlaisia luulojakaan."

"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä jotakin — kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin. Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te poistuitte hänen kanssaan, mutta…"

Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen kuuntelijaansa vielä tarkemmin.

"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista — minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"

Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.

"Meillä — meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra
Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä…"

"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen tapaan — olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille, Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa vaikenemisestanne?"

"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra
Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"

"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"

"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä voisikaan!"

"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin", sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa, eikä asia mene sen edemmäksi."

"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."

"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan. En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan — siksi selitänkin teille asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva Champernownen silloin yöllä huvilan likellä — hänen oli nähty puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin, on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi — tiedättekö mihin, Bartlett?"

Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.

"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole lakimies, herra Mellapont."

"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain, eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett, tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"

"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka, vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen — muistakaa se Bartlett — jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet, vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"

"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."

"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt, miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."

"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis — ei mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin — jonkin mitättömän seikan — minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä, mistä äsken puhuitte?"

"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin — vaikka perin vähäpätöistä — häntä vastaan ja salaatte sen meiltä, autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."

"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett levottomana.

"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin tänä aamuna!" vastasi Mellapont.

Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa — ja yksi lintu pivossa on parempi…

"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni, saanko luottaa vaikenemiseenne?"

"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan", huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka — jos nyt kerron teille kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."

"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja puhuttelitteko häntä?"

"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut, koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä — illalla — hän tuli luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon — vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont — miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."

Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon.

"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"

"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä, vai mitä?"

"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."

Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale, maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella, Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa. Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa saadakseen Bartlettin vaikenemaan.

Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja joka voi edistää hänen etujaan.

Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että hän nyt oli oikeilla jäljillä — että rouva Champernowne murhasi Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.

Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea. Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli kysymyksiä — hyvin tärkeitä kysymyksiä — joihin hänen oli heti saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.

Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja kasvot kalpenivat.

Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen, sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut tapaamaan.

"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta, puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että James Bartlett tunnusti minulle kaikki — peittelemättä. Kuulkaahan nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"

Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont huomasi sen.

"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin, mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta, ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta! Mitä teillä on sanomista siihen?"

Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt, hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.

"Minä — minä —" aloitti hän. "Kuulkaahan — niin, Mellapont — rouva
Champernowne…"

"Hän tahtoi — luonnollisesti — pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti
Hackdale.

"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että — että Deane oli tavannut Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että — että…" Hän keskeytti muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän, voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän laimeasti.

"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas maksamaan kaikki nuo rahat — tuhat puntaa käteistä rahaa ja elinkautisen eläkkeen — Bartlettille saadakseen hänet olemaan vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"

"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät syynsä. Hänen asiansahan se on."

"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi", sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä? Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"

"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta palveluksestani."

"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä revolveria!"

Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti kääntyen ovelle.

"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani tuolla, ja minä tuon sen heti teille."

Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta takaisin, päästäen huudahduksen.

"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä, että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka…"

Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan, Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.

"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä joku aika sitten — lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on kaiketi…" Mellapont kääntyi ovelle.

"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.

"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille, seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin ilmoittamisen arvoista."

Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan heistä keskipäivällä.

"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit…"

Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:

"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko luultavaa, että hän nyt…"

Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.

"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän. "Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan, että rouva Champernowne näkisi teidät ensin…"

Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.

"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont?
Miksi te…"

"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne", keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin — te tunsitte luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"

Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi tuoleihin.

"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."

"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"

"Eipähän, vaan poliisin, rouva Champernowne", vastasi Mellapont. "Älkäämme käsittäkö väärin toisiamme. Minä tiedän enemmän kuin luulettekaan. John Hackdalekin on tehnyt muutamia myönnytyksiä. Ja herra Palsford on kertonut minulle elämästänne Normansholtissa, miehenne katoamisesta, ja niin edespäin. Sallikaa minun puhua suoraan, rouva Champernowne. Me nimitämme sitä miestä, joka tuli Chancellor-hotelliin ja joka murhattiin hiekkakuopassa huvilanne takana, James Deaneksi, kuten hän itsekin, vaikka luulemme häntä James Arradeaneksi, miehenne serkuksi. James Deane poistui Chancellorista myöhään illalla kaupungille. Hän kysyi tietä taloonne, mainiten nimennekin. Myöhemmin nähtiin hänet alueellanne teidän seurassanne — te näytätte hämmästyvän sen kuullessanne, mutta minä voin sen todistaa. Hän ei palannut enää Chancelloriin, ja hänet löydettiin kuolleena, murhattuna, kaksi vuorokautta myöhemmin. Silloin te aloitte hyvittää ihmisiä saadaksenne heidät vaikenemaan — hyvititte varmasti Bartlettin, ja epäilen vakavasti, että hyvititte myös John Hackdalen. Asiat näyttävät perin vakavilta, rouva Champernowne, ja luullakseni teidän olisi parasta puhua, ja sitä vaadinkin! Miksi ette voisi puhua ja ilmoittaa meille totuutta? Suostukaa, rouva Champernowne, sillä tehän olette viranomainen ja tiedätte…"

"Ajatelkaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on kaikki nämä tiedot hallussani! Miltä asia mielestänne näyttää, rouva Champernowne? Mitä ihmiset sanoisivat? Täällä on läsnä pari lakimiestä, ja jos suostutte noudattamaan heidän neuvoansa, olen varma…"

Mutta rouva Champernowne ei näyttänyt haluavan kääntyä kuminankaan lakimiehen puoleen, ei Shelmoren eikä Palsfordin. Hän katseli sormuksiaan, joita pyöritteli koneellisesti, kysyjää ja sitten taas sormuksiaan. Tuli hetkisen kestävä vaitiolo, joka vihdoin äkkiä keskeytyi.

"No niin", sanoi hän. "Se oli varmasti tuo toinen James Arradeane — tuo serkku! Hän tuli tänne, ja minä puhelin hänen kanssaan ulkona. Hänellä oli syytä tulla tänne. Hän oli nähnyt ja tuntenut minut elävienkuvien teatterissa."

"Hän oli kuullut minun aikovan mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa ja halusi kertoa minulle, ellen sattuisi sitä tietämään, että toinen James Arradeane, jonka kanssa ensin olin naimisissa ja joka karkasi luotani Normansholtissa, on kuollut."

"Melbournessa, Austraaliassa, kolme kuukautta sitten", vastasi rouva Champernowne. "Hän luovutti minulle todistuksenkin, sähkösanoman. Minulla on se vieläkin hyvässä tallessa. Kaikki supistuu tähän, ja sen kerrottuaan hän meni pois. En nähnyt häntä sitten enää; en tiedä, minne hän meni, enkä tiedä sitäkään, kuka hänet tappoi. Ja minä olen myös varma siitä, ettei John Hackdalekaan sitä tiedä. Siinä kaikki."

"Mutta jos tässä on kaikki, rouva Champernowne", kysyi Mellapont, "niin mistä johtuvat erikoiset varokeinot Bartlettin kaltaisen miehen vaientamiseksi?"

"Se on minun asiani!" sanoi hän toistamiseen. "Minulla on pätevät syyni siihen, etten toivo menneisyyttäni julkisuuteen. Omat syyni."

"Ehkä aiottu avioliittonne sir Revillen kanssa on siihen vaikuttanut?" vihjaisi Mellapont.

"Sir Reville Childerstone on tiennyt kaikki jo alusta saakka", sanoi rouva Champernowne tyynesti. "Ja nyt tiedätte, mitä minä voin teille kertoa. En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui James Arradeanelle sen jälkeen kun hän poistui portistani tielle."

Mellapont tovereineen lähti hetkisen kuluttua Ashenhurst-huvilasta. He ehtivät sivuuttaa North Barin, ennenkuin kukaan puhui.

"Nyt jouduttiin pinteeseen", sanoi Mellapont vihdoin. "En ymmärrä, mitä minun oikeastaan pitäisi ajatella. Tutkimusten lopettaminen ei kuitenkaan käy päinsä. Minulla on vielä tänä iltana paljon tehtävää. Aion tehdä neiti Prettylle muutamia kysymyksiä. Tulkaa tekin mukaani, hyvät herrat."

Sisäkkö, joka oli Jane Prattin ystävä, opasti heidät kaikki neiti
Prettyn arkihuoneen ovelle ja ilmoittamatta heitä sen paremmin kuin
valmistavalla koputuksella avasi oven. Ja huoneessa istuivat neiti
Pretty ja Simmons vierekkäin takan ääreen siirretyllä sohvalla.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Näistä neljästä huoneeseen kokoontuneesta miehestä ymmärsi Simmons kaikkein nopeimmin tilanteen. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Palsford ei ollut ainoastaan mennyt Shelmoren luo sir Reville Childerstonen asioissa, vaan myös kertonut hänelle Normansholtin Arradeane-jutusta ja ehkä tavannut rouva Champernownenkin, tuntien hänet samaksi rouva Arradeaneksi, joka oli asunut hänen kotikaupungissaan. Ja Shelmore oli vienyt hänet poliisin puheille, ja tässä nyt oli Mellapont heidän molempien kanssa, haluten nähtävästi puhutella neiti Prettyä. Mutta miksi? Hänen oli tietysti toimittava, vieläpä nopeasti, jos hän tahtoi olla ensimmäinen.

Mutta Shelmore ehti jo puhua. Hän ja Mellapont olivat katsahtaneet toisiinsa nähdessään Simmonsin. Ja Shelmore kiiruhti pukemaan näiden katseiden tarkoituksen sanoiksi.

"Mitä te täällä teette, Hackdale?" kysyi hän tiukasti. "Teidänhän pitäisi olla Dorsetshiressä. Mitä…"

"Myöhästyin keskipäivän junasta", vastasi Simmons empimättä ja hieman uhmaavasti. "Ja minun oli pakko odottaa iltaa päästäkseni toiseen. Mutta maleksiessani siellä satuin huomaamaan poliisimestari Mellapontin Bartlettin seurassa. Silloin ymmärsin heti kohtauksen tarkoituksen ja tulin takaisin."

Hän kääntyi puhuessaan neiti Prettyyn päin, joka hieman punastui, näyttäen kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä toisten häikäilemättömään tunkeutumiseen hänen yksityishuoneeseensa.

"Herra Hackdale on toiminut hyvin uuraasti valvoessaan minun etujani", mutisi hän. "Hän on työskennellyt kovasti…"

"Hän saa neuvotella kanssani omista eduistaan, jos tulee juttelemaan minun kanssani!" keskeytti Mellapont, katsellen merkitsevästi Simmonsia. "Teidän on parasta tulla, poikaseni, heti!"

"Minä tulen, jos minua haluttaa!" vastasi Simmons. "En ainakaan teidän kutsustanne, Mellapont. Te ette voi syyttää minua mistään. Eikä teillä ole mitään oikeutta ilmoittamatta tunkeutua tämän neidin huoneeseen — ei teillä eikä noilla toisillakaan!"

"Minä puhun tästä sisäkölle ja isännälle!" sanoi neiti Pretty. "Perin töykeää, mielestäni."

Mellapont katsahti Shelmoreen. Sitten astuen askeleen eteenpäin hän kosketti Simmonsia olkapäähän ja viittasi häntä tulemaan huoneen nurkkaan. Ja Simmons meni, ja toiset näkivät poliisimestarin kumartuvan ja kuiskaavan muutamia sanoja hänen korvaansa. Mitä ne sisälsivät, ei kukaan heistä tiennyt, mutta he huomasivat Simmonsin säpsähtävän, punastuvan, näyttävän vihaisemmalta kuin milloinkaan ennen ja vihdoin käyvän hyvin äreän näköiseksi, kun Mellapont kuiskasi vielä jonkun toisen ilmoituksen.

"No niin, missä sitten?" murahti hän. "Ei täällä missään tapauksessa!
Eikä teidänkään konttorissanne!"

"Minä ehdotan, että menisimme teidän konttoriinne?" sanoi hän. Sitten nähdessään Shelmoren nyökäyttävän päätään hän puhutteli neiti Prettyä. "Minun pitää tehdä teille pari kolme kysymystä, neiti Pretty", lisäsi hän. "Tulen tänne myöhemmin. Ja mitä häikäilemättömyyteen ja töykeyteen tulee, niin suotakoon poliiseillekin hieman vapauksia, kun asia koskee murhaa. No niin, Hackdale!"

Simmons mutisi jotakin neiti Prettylle nopeasta palaamisestaan, mutta poistui kuitenkin empimättä, näyttäen varsin taipuvaiselta. Mellapont oli näet kuiskaillessaan ilmoittanut hänelle Jane Prattin kavaltaneen hänet täydellisesti. Se oli järkyttänyt Simmonsin mainioiden suunnitelmien perustuksia, ja nyt hän oli innokas saamaan selville, voisiko hän enää millään tavalla korjata valleja, ennenkuin ne vyöryisivät hänen niskaansa. Hän meni toisten edellä kadun poikki, aukaisi konttorin oven omalla avaimellaan ja kiersi valot palamaan omassa ja isäntänsä huoneessa.

Sitten istuutuivat kaikki neljä miestä Shelmoren pöydän ääreen, ja
Mellapont kääntyi konttoristin puoleen tuomarin näköisenä.

"Kuulkaahan nyt, Hackdale", aloitti hän. "Te olette pelannut kaunista peliä, ihan yksinänne luonnollisesti, saadaksenne sen palkinnon, jonka tuo kadun toisella puolen asuva ajattelematon nuori neiti on luvannut. Mutta silloin kun joudutte tekemisiin nuorten naisten kanssa, pitäisi teidän muistaa vanha viisas sananparsi, jossa sanotaan, että jokaisen on parasta vapautua entisestä lemmestä, ennenkuin aloittaa uuden. Jane Pratt kuuli sunnuntai-iltana teidän liehitelleen neiti Prettyä metsässä sunnuntaina iltapäivällä — niin, poikaseni, hän kuuli puhuttavan siitä, koska teitä pidettiin silmällä — ja Jane Pratt on mustasukkainen nainen. Hän kavalsi teidät empimättä Shelmorelle eilen illalla, ja nyt me tiedämme kaikki. Niin, me tiedämme senkin, että te löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta. Teidän on nyt parasta tunnustaa kaikki, Hackdale."

Hän oli kuunnellut tarkasti Mellapontia, ja hänen rohkeutensa oli lisääntynyt sitä mukaa. Jos tiedettiin vain mitä Jane Pratt oli voinut kertoa, välitti hän vähät heistä. Hänen huomionsa kiintyi pääasiallisesti neiti Prettyyn, jonka hän kyllä kykenisi viekoittamaan, ja kevyesti nauraen hän toisti uhmaavat sanansa.

"Luullakseni haluatte", huomautti Mellapont tyynesti. "Te antaudutte hyvin suureen vaaraan, ellette halua."

"Millaiseen vaaraan?" kysyi Simmons ivallisesti. "Luuletteko minua hölmöksi? Te ette voi syyttää minua mistään. Minä olen täällä omaksi huvikseni ja voin näpsäyttää sormiani teille kaikille ja poistua ovesta tällä hetkellä, jos vain haluan."

Hän nousi tuoliltaan ja meni ovea kohti kuin toteuttaakseen uhkauksensa, tuijottaen samalla julkeasti poliisimestariin. Mellapont nyökkäsi.

"Tehkää vain niin, poikaseni!" sanoi hän. "Tehkää niin, ja silloin kävelette poliisiaseman koppiin viiden minuutin kuluttua. Kuuletteko?"

"Tarkoitan, että epäilen veljeänne Johnia osalliseksi James Deanen murhaan ja että te olette ruvennut hänen apurikseen teon jälkeen", vastasi Mellapont. "No, poikaseni, miltä se teistä tuntuu? Ja nyt istuudutte kiltisti tuolle tuolille jälleen ja vastaatte kysymyksiini, tai muuten vangitsen teidät."

Simmons oli käynyt kalpeaksi, ja hänen likekkäiset silmänsä alkoivat kimallella kummallisesti. Mutta hän koetti hymyillä.

"Se kaikki on kirottua pötyä, Mellapont", aloitti hän koettaen kerskailla. "Tehän tiedätte…"

"Minä tiedän, että eilen illalla löytämänne revolveri kuuluu veljellenne, poikaseni, ja että tekin sen tiedätte", sanoi Mellapont. "Istuutukaa nyt ja vastatkaa kysymyksiini, tai muuten…"

Simmons istuutui tuolinsa reunalle ja työnsi kädet taskuihinsa äreän näköisenä.

"Minä en aio sanoa enkä tehdä mitään sellaista, mikä ehkä voi riistää minulta palkinnon", mutisi hän. "Minä olen työskennellyt kovasti saadakseni sen ja…"

"Jos neiti Pretty on sellainen aasi, että heittää rahansa empimättä teille, nuori mies, saatte ottaa ne vastaan enkä minä niistä yksityisesti tai virallisesti välitä", sanoi Mellapont. "Minä en välitä siitä, mitä kerrotte neiti Prettylle tai kuinka häntä huiputatte — tehän näytätte saaneen hänet jo pauloihinne melko lujasti. Haluan vain niitä tietoja, joita voitte minulle antaa. Tahdotte ehkä suojella veljeänne, vaikka päättäen siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä, te ette näytä pitävän sitäkään tärkeänä."

"Jokainen katsokoon omaa parastaan!" murahti Simmons. "Minun pitää ajatella itseäni."

"Silloin teidän on parasta ajatella itseänne nyt", sanoi Mellapont, "ja suojella itseänne vastenmielisiltä yllätyksiltä. Nyt vastaatte kysymyksiini. Kertoiko Jane Pratt teille, että hän näki murha-iltana erään vieraan miehen Ashenhurstin alueella juttelevan rouva Champernownen kanssa?"

"Kertoiko hän teille, että veljenne ja Bartlett tulivat sinne eräänä iltana ja että hän näki rouva Champernownen antavan John Hackdalelle maksumääräyksen?"

"Oliko Jane Pratt mukananne sunnuntai-iltana, kun löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta?

"Kyllä hän oli. Ja hitto hänet vieköön, koska hän on kertonut teille koko jutun!" sanoi Simmons. "Mitä tämä siis hyödyttää?"

"Sellaisessa piilossa, josta sitä ei voi löytää kukaan muu kuin minä", ärähti Simmons.

"Hyvä on — teidän on haettava se esille. Tiedättekö, kenelle se revolveri kuuluu?"

Simmons otti kätensä taskustaan, pani käsivartensa ristiin ja työntäen terävän leukansa pitkälle tuijotti kattoon. Siellä oli hämähäkki, suuri ja lihava hämähäkki, ja hän katseli sen kulkua huoneen toisesta nurkasta toiseen, ennenkuin puhui. Toiset miehet katselivat häntä uteliaina. Vihdoin hän laski katseensa heidän kasvojensa tasalle ja sanoi: "Kyllä minä tiedän!"

"Veljeni, John Hackdalen", sanoi Simmons. "Tunsin sen heti, kun
valaisin sitä lyhdylläni. Siihen oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa.
Mutta en ymmärrä sen todistavan tai voivankaan todistaa, että hän ampui
Deanen. Ei ollenkaan!"

"Onhan hän voinut lainata sen jollekulle", vihjaisi Simmons. "Tai ehkä hän on myynyt sen. Mitä hän olisi sillä tehnyt?"

"Missä hän tavallisesti säilytti sitä?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö senkin?"

"Muistatteko mitään veljenne hommista murha-iltana?" kysyi hän. "Se oli maanantai-ilta."

"Muistan kyllä sen illan — se oli kuiva ja kaunis", vastasi Simmons, "mutta en mitään erityistä hänestä. Hän toimi ylimääräisenä poliisina siihen aikaan ja viipyi aina hyvin myöhään ulkona. Kello oli tavallisesti noin yksi tai kaksi yöllä, kun hän tuli kotiin."

"Nyt teen teille erään määrätyn kysymyksen, herra Hackdale", sanoi
Mellapont. "Oletteko epäillyt veljeänne?"

"En suorastaan", sanoi Simmons. "Olen kyllä ajatellut hänen tietävän jotakin. Hämmästyin aika lailla löytäessäni hänen revolverinsa hedelmätarhasta. Ei — minä luulin hänen tulleen jonkun rikostoveriksi teon jälkeen. Myönnän niin ajatelleeni."

"Puhukaamme suoraan", ehdotti Mellapont. "Ketä te epäilette Deanen oikeaksi murhaajaksi? Ilmoittakaa se minulle peittelemättä."

Simmons nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin niin luottavaista, että hänen toverinsakin huomasivat sen merkityksen.

"Minähän olen jo sanonut, että te saatte hyvin vapaasti anastaa itsellenne neiti Prettyn lupaaman palkinnon ja hänet itsensäkin omaisuuksineen", sanoi Mellapont. "Teidän asianne on saada hänet uskomaan, että olette siihen oikeutettu — minä en ryhdy mihinkään teitä vastaan siinä asiassa. Ja tämäkin, että olette ollut niin ystävällinen ja puhunut, jää meidän salaisuudeksemme. Miksi aloitte epäillä rouva Champerownea?"

Simmons ojensi pitkän laihan sormensa, viitaten sillä pöydän yli
Palsfordiin.

"Hän tietää sen varmasti", vastasi hän ivallisesti hymyillen. "Herra Palsford tietää sen tarpeeksi hyvin. Katsokaa, Mellapont, Shelmore lähetti minut Normansholtiin tarkastamaan erästä kiinteistöä, jonka sir Reville Childerstone siellä omistaa. Mutta silloin tiesin — viis siitä, kuinka — että Deane oli asunut Normansholtissa ja että hän oli hankkinut itselleen eräästä sen osasta maisemakortin, jonka taloista oli merkinnyt yhden. No niin, minusta tuntui hyvin omituiselta, että hän oli merkinnyt juuri tämän kortin satojen samanlaisten joukosta. Kun matkustin Normansholtiin, näytteli eräs Swale-niminen nuorukainen herra Palsfordin konttorista minulle kaupunkia ja silloin näin sen talon, josta mainitsin, ja Swale kertoi minulle siihen liittyvän tarinan. Herra ja rouva Arradeane olivat asuneet siinä vuokralla parikymmentä vuotta sitten. Mies oli äkkiä kadonnut paikkakunnalta ja rouvakin oli matkustanut pois. Kuulin vielä enemmänkin, ja tullessani takaisin Southernstoween olin varma siitä, että tämä Chancelloriin saapunut James Deane oli sama James Arradeane, joka oli ennen asunut Normansholtissa, ja että Normansholtissa asunut rouva Arradeane oli sama kuin rouva Champernowne täällä ja oli murhannut laillisen miehensä, voidakseen mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa!"

"Tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen sitten teki, ellei hän", sanoi hän tarkoittavasti. "Miksi hän maksoi Jim Bartlettille vaikenemisrahoja? Se maksumääräys, jonka hän antoi Johnille Bartlettin nähden, oli aiottu Bartlettille, luonnollisesti, vaikka luulenkin teidän tietävän siitä enemmän kuin minä, koska olette puhutelleet häntä. Ja miksi — jos tämä kaikki jää meidän keskinäiseksi salaisuudeksemme — hän antoi juuri samana aamuna, kun murha oli paljastettu, Johnille uuden viran, josta hän saa enemmän kuin kaksi, jopa melkein kolme kertaa suuremman palkan kuin entisestä toimestaan, ellei juuri senvuoksi, että hän pitäisi suunsa kiinni? Hän on samasta syystä taivuttanut muutkin vaikenemaan. John tietää varmasti paljon, hyvin paljon!"

"Te kavallatte oman veljenne", sanoi Shelmore, puhuen nyt ensi kerran ja hyvin halveksivasti. "Te olisitte ainakin voinut salata hänen nimensä…"

"Hän sanoi sen jäävän meidän keskinäiseksi asiaksemme", vastasi Simmons, viitaten Mellapontiin. "Ja minullakin on oma suuni lähempänä kuin kontin suu. Minun pitää ajatella itseäni. Ja minä osaan mainiosti sijoittaa kolmentuhannen punnan palkinnon. Se auttaa minua edistymään urallani."

Miehet katsoivat toisiinsa. Nyt tuli hetkiseksi äänettömyys, jonka sitten Simmons keskeytti. "Minä haluan poistua", sanoi hän. "Hetkinen vielä", vastasi Mellapont. "Entä revolveri? Oletteko tallettanut sen hyvin?"

"Mainiosti!" vastasi Simmons yrmeänä. "Niin mainiosti, ettei sitä voi kukaan löytää."

Mellapont näytti miettivän jotakin ehdotusta, joka pyrki esille hänen aivojensa salaisista komeroista. Ja äkkiä nousten seisoalleen hän otti taskustaan lompakon ja kaivoi siitä esille pienen silkkipaperiin käärityn esineen. Hän avasi hitaasti kääreen ja kääntyen Simmonsiin päin näytti hänelle toisten nähden saman murtuneen kalvosinnapin kantaa, jota kerran oli näyttänyt Shelmorellekin.

"Tiedättekö mitään tästä?" kysyi hän tyynesti. "Oletteko joskus ennenkin nähnyt tämän?"

Mutta hän huomasi jo puhuessaan, että Simmons oli tuntenut hänen näyttämänsä esineen. Konttoristin kasvot vuoroin kalpenivat ja punastuivat, hänen huulensa menivät raolleen, silmät leimahtelivat, ja hänen pitkät sormensa alkoivat liikkua kiihkeästi.

"Hiekkakuopasta sen paikan läheisyydestä, josta Deanen ruumis löydettiin!" vastasi Mellapont. "Tunnetteko tämän?"

Simmons painoi nopeasti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle. Mutta ennenkuin hän ehti ottaa pariakaan askelta, pysähtyi hän.

"Jääkää tänne!" sanoi hän kummallisen kiihkeästi. "Tänne tai oleskelkaa ainakin konttorissanne, Mellapont. Minä soitan teille tunnin tai ehkäpä vasta parin tunnin kuluttua. Minä ymmärrän nyt koko asian ja tiedän murhaajan. Enpä olisi uskonut — mutta odottakaa…"

Ja ennenkuin he ehtivät pidättää häntä, oli hän hyökännyt ulos huoneesta ja eteisen läpi portaita alas. Mellapont, särkynyt napinkanta kourassaan, kääntyi kysyvästi toisten puoleen. Palsford puhui.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Simmons kiiruhti kadun poikki ja juoksi Chancellor-hotelliin. Mutta sensijaan että hän olisi mennyt suoraan neiti Prettyn yksityiseen huoneistoon, hän poikkesi syrjään erääseen rauhalliseen ja kodikkaaseen tupakkahuoneeseen, joka oli tavallisesti varattu kauppamatkustajille. Juuri nyt ei siellä kuitenkaan sattunut olemaan ainoatakaan kauppamatkustajaa, koska kaikki, jotka asuivat hotellissa, viivyskelivät vielä illallispöydässä tai olivat kokoontuneet biljardisaliin. Ja Simmons hyökkäsi huoneen ainoan kirjoituspöydän ääreen ja löydettyään hieman puhdasta paperia istuutui, mietti hetkisen ja kirjoitti nopeasti pari asiakirjaa, joiden sanamuoto oli muuten samanlainen, paitsi että toiseen jäi sopiva aukko sanojen väliin. Taitettuaan ne sievästi ja pistettyään toisen takkinsa vasempaan ja toisen oikeaan taskuun hän kiiruhti yläkertaan ja astui neiti Prettyn huoneeseen edes koputtamatta ovelle.

Toisen kerran tänä samana iltana neiti Pretty sai huohottaa hämmästyksestä. Mutta Simmons kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hengästyneenä. "Kaikki on hyvin!" sanoi hän. "Minä olen jälleen luonasi!"

"Viis heistä!" vastasi Simmons. "He koettivat vain pelottelemalla ja kerskailemalla taivuttaa minua puhumaan. Turha vaiva, sillä minä olen liian ovela tuollaisille poliisimestareille ja maaseutukaupunkien asianajajille. Sinä et vielä tiedäkään, kuinka ovela minä olen."

"Enkö olekin?" virkkoi Simmons, suudellen häntä jälleen. "Ja minä aion näyttää sinulle ja koko kaupungille tänä iltana, kuinka ovela osaan olla. Kuuntele äläkä huuda, älä kiljaise äläkä tee mitään muuta kuin kuuntele. Minä olen ratkaissut arvoituksen."

Neiti Pretty, joka vieläkin oli vartalon ympäri kiertyneen käsivarren puristuksessa, kiersi solakan vartalonsa ympäri ja tuijotti ihmetellen, huulet raollaan ja silmät laajentuneina.

"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä tiedän, kuka tappoi James Deanen!"

"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville. Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun ansiotani. Vain minun!"

"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää — viimeiset toimenpiteet ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä, ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki tämän kaiken — työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"

"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet hämmästyttävän viisas, Sim — ajattelen todella niin. Kuinka voit onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont…"

"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki — kykenemätön mies, jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt — tuo palkinto? Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"

"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että minun on tästä kiittäminen sinua?"

"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin ehkä —"

"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty.
"Koeta olla…"

"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta, jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin — olet kai niin kiltti — turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"

Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille, johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen sujuvaa sanamuotoa.

"Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin haltuun."

"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä, mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"

"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini — ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla on täällä jossakin" — tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se vaikutti syvästi neiti Prettyyn — "tuon kuolleen miehen kävelykeppi. Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."

Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta — ja heti hänen mentyään Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää, jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä esittävä kuvapatsas.

"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."

Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle. Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa, kumeata lyöntiä.

Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan. Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan lampun valopiiriin.

"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen.
"Mitä te täällä teette?"

"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa
Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."

"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen. "Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"

"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne sisälle…"

"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos", sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja tiedän enemmän kuin te."

"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."

"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."

Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.

Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä; John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti kulmiaan suuttuneena.

"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki. "Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari etsivää!"

Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä, astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden eteen.

"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri Mellapontin luota — tarkastelimme yhdessä koko juttua — se oli kuuma paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."

"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa. Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"

John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.

"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia…"

"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea, mitä minä tiedän — Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"

John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva
Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.

"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä — kaipasin sitä tänä iltana. Minä…"

"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten, olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä tavalla julkisuuteen."

Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.

"Niin — sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."

"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken muunkin!"

"Tiedätkö sinä?" sanoi hän. "No, miksi et kertonut sitä Mellapontille?
Miksi et kertonut sitä jo ennen sen sijaan että…"

"Hiisi vieköön, sehän on minun asiani!" vastasi Simmons "Itse ensin — etkö juuri sinä ole niin opettanut? Minun on ajateltava omaa hyötyäni. Minä en ole voinut kertoa sitä ennen, koska vasta tänä iltana olen saanut sen tietää En ole kertonut sitä Mellapontillekaan, koska tahdon tiedostani maksun. Toimita rouva Champernowne maksamaan vaivani niin minä vien nuo miehet pois ja pistän käsiraudat oikean rikollisen ranteihin."

"Silloin salaan tietoni muilta!" vastasi Simmons. "Mutta hän haluaa", jatkoi hän vetäen esille toisen asiakirjansa ja laskien sen rouva Champernownen eteen, "hän haluaa tehdä sen itsensä vuoksi. Jollen sano mitään, joudutte molemmat Southernstowen poliisiaseman koppeihin ennen puoltayötä mutta jos puhun, olette molemmat turvassa. Kirjoittakoon rouva Champernowne tuohon tyhjään paikkaan omalla käsialallaan kaksituhatta puntaa ja sitten nimensä asiakirjan alle, niin minä jätän rikollisen henkilön Mellapontin käsiin. Ellei rouva suostu, pysyn mykkänä."

"Sinä itse et ole tainnut kiristää häneltä mitään?" vastasi Simmons. "Et tietystikään! Etkä ole sallinut hänen milloinkaan joutua Jim Bartlettin kynittäväksi, et suinkaan! Rouva Champernowne, parasta on, että täytätte tuon tyhjän paikan, koska teidän kannattaa niin tehdä Kun ihmiset haluavat vetää paksun verhon peittämään menneisyyttä tai jotakin osaa siitä, sopii olla hieman tuhlaavainenkin. Täyttäkää lomake ja kirjoittakaa sen alle."

Rouva Champernowne totteli häntä. Ja Johnin mumistessa jotakin kuin kiroten, tätä inhoittavaa konnankoukkua, kääri Simmons tyynesti paperin kokoon ja kääntyi ovelle.

"Vielä sananen teille molemmille", sanoi hän. "Älkää poistuko tästä rakennuksesta. Jää tänne, John, älkääkä tekään menkö ulos, rouva Champernowne. Puolenyön tienoissa tai jo ennen lähetän teille sanan, että James Deanen murhaaja on teljetty neljän seinän välin. Ja sitten voitte hengittää ja nukkua vapaammin kuin pitkiin aikoihin."

Hän hiipi jälleen pois, peläten tapaavansa Jane Prattin, ja yhtyi Nicholsonin ja hänen toveriinsa ajotiellä. Ja tarttuen Nicholsoniin käsivarteen hän vei miehen syrjään ja ilmoitti hänelle kuiskaten jotakin, minkä kuultuaan siviilipukuinen mies oikein hypähti.

"Kyllä!" vastasi Simmons kylmästi. "Lähtekää heti Mellapontin puheille ja sanokaa hänelle ja vaatikaa häntä tekemään juuri niin kuin olen teille kertonut. Sitten saatte nähdä."

Hän jätti molemmat miehet Ashenhurst-huvilan edustalle ja meni kotiinsa lyhyttä oikotietä kaupungin yläosan läpi. Tultuaan yksityiseen huoneeseensa ja jätettyään oven hieman raolleen hän väänsi kaikki valot palamaan. Sitten hän otti esille pullon viskyä ja karahvin kivennäisvettä ja laseja ja sekoitti itselleen ryypyn, sytytti savukkeen ja istuutui odottamaan ja lueskelemaan iltalehteä.

Kului jonkun aikaa, ja sitten hän kuuli portailta raskaita askelia. Kuultuaan ne hän nousi ja katsoi puoliavoimesta ovesta nähdäkseen tulijan. Ebbitt tuli näkyviin, palaten elävienkuvien teatterista toimittamasta johtajantehtäviään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn ja laseihin, ja hän nauroi.

"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen nukkumaanmenoani. Haluatteko?"

Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui laseineen mukavimpaan tuoliin.

"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"

Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui sitä sytyttämään.

"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse ruvennut tuon laivan kapteeniksi — sillä helppoahan se olisi ollut Johnin laiselle kauniille miehelle".

"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän on luullakseni jo viisikymmenvuotias."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö? Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa. Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni — paljon pahempia!"

"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons.
"Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."

"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti.
"Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.
Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita
tai ei."

"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"

"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti.
"Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!
Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt
tässä toimessa."

"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä. Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan enimmäkseen kuljeskelitte?"

Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan, pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti tuleen.

"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni — mutta silti seikkailurikasta elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat miehet ja naiset kuin minä — ah, kuinka osasimmekaan näytellä aikoinamme!"

"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi
Simmons.

"Joukoittain — äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja tovereita — mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."

Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.

"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"

"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame Celestenkin kanssa — tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain — hyviä, huonoja ja keskinkertaisia."

Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi, kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.

"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.

Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille jonkinlaisen sähisevän äänen.

"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le
Geytistä?"

"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti. "Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."

Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.

"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä, kun olette vasta poikanen?"

Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi julkeasti.

"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt", vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" — hän katsahti äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta — "ja sen vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"

Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä. Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä —"

"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta, silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa, tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan — te tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan, missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhaan, josta se löydettiin — minä juuri satuin sen löytämään. Ja sieltä on löydetty muutakin — te olitte pudottanut sinne toisen kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty. Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt — poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte — mitä voitte…"

Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia, mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun revolverin piippuun.

"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt.
"Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"

Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi, jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.

"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois — pois! Voi, hyvä Jumala,
Mellapont — Nicholson!"

Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.

Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin, että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna. Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä, taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi. Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut, huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari — hänen sankarinsa.

Kaikkialla maailmassa on kummallisia ihmisiä eikä Southernstowekaan ollut jäänyt niistä osattomaksi. Simmons Hackdalen palvonta, jonka neiti Pretty oli pannut alulle, levisi ja kukoisti. Totuus yhtyi siinäkin satuun, kuten kaikissa palvomisissa. Simmonsin maatessa valkoisessa vuoteessa ylistivät miehet häntä kapakoissa. Nuori Hackdale oli ihan yksinään ja muiden avutta tyynesti, hitaasti ja itsepäisesti vainunnut esille totuuden hiekkakuopassa tapahtuneesta murhasta ja sitten pelkäämättä käynyt murhaajaan käsiksi paljain käsin ollen vähällä menettää henkensä palvellessaan oikeutta. Hieno, teräväpäinen ja neuvokas nuori mies, sanoivat kannuja kallistelevat hölmöt, ja varmasti sellainen, joka vielä menisi pitkälle — ehkäpä niin korkealle, että hänestä lopulta tulisi pääministeri. Järkeä hänessä oli pikkusormessaankin melkein enemmän kuin kaikilla kaupungin tai kreivikunnan viisastelevilla asianajajilla ja pöyhkeillä poliiseilla yhteensä. Eikö hän tehnyt tyynesti ja vaatimattomasti kaikkea sitä, mitä he eivät voineet saada toimeen lain suomilla keinoillakaan? Sitä ei voinut kieltää, ja nuori mies oli hyvin ansainnut luvatun palkinnon ja muutakin. Tällaisessa tapauksessa nero sai osakseen suosiota.

Hänen parantumisensa edistyi, tosin hitaasti alussa, mutta sitä nopeammin sen jälkeen kun hän sai piilottaa rouva Champernownen ja neiti Prettyn maksumääräykset pieluksensa alle. Neiti Pretty antoi hänelle oman shekkinsä vain leikkikaluksi, kuten hän sanoi — tuntui niin naurettavalta, sanoi hän Simmonsille ollessaan tämän luona toisella parista päivittäisestä vierailustaan, antaa tällainen mitätön osa siitä kokonaisuudesta, joka ennen pitkää tulisi olemaan Simmonsin oma ja johon kuului koko tyttö sydämineen ja rahoineen. Mutta Simmonsin mielestä oli millainen maksumääräys tahansa hyvin parantavaa laastaria, ja hän nukkui paremmin saatuaan sen ja toisenkin. Ja vihdoin hän huolellisen lääkinnän, hoidon ja ruokinnan ansiosta nousi ja poistui sairaalasta. Jokainen tahtoi puristaa hänen kättään ja saikin; neuvosmies Bultitude, entinen pormestari, kiitti häntä julkisesti High-kadulla siitä, että hän oli puhdistanut tahran kaupungin kunniallisesta nimestä. Tämän kaiken vaikutuksesta ja odottaessaan lähestyvää avioliittoaan neiti Prettyn kanssa ja matkustamista lemmittynsä tinakaivoksille Simmons vuokrasi itselleen komeamman asunnon ja tilasi monta uutta pukua räätäliltään.

Sitten hän, yllään komea puku, hieno hännystakki, ja päässä silkkihattu, vei neiti Prettyn iltapäivän jumalanpalvelukseen Southernstowen tuomiokirkkoon eräänä sunnuntaina melkein heti kun oli kylliksi toipunut. Tuomiorovasti valitsi saarnan aiheeksi seitsemännenneljättä psalmin viidennenneljättä säkeen: " Minä näin jumalattoman, sangen jalon ja valtiaan, joka levitti itsensä ja vihoitti niin kuin viheriä laakeripuu ." Hän selitti sitä hyvin tarkasti ja voimakkaasti, valaisten sitä lukemattomilla vertauskuvilla, joissa painosti erittäinkin sellaisia asioita kuin petosta, viekkautta, oveluutta, tekopyhyyttä, valehtelemista ja itsekkäisyyttä. Jos Simmonsia joskus olisi opetettu tutkimaan sydäntään tai tarkastamaan omaatuntoaan, olisi hän käynyt levottomaksi kuunnellessaan tätä saarnaa. Mutta hän oli virkeä ja täydellisesti tyytyväinen, mikä suurimmaksi osaksi johtui siitä, että hänen ympärillään kirkossa oli niin paljon tyhjiä tuoleja, että hän voi laskea uuden silkkihattunsa yhdelle niistä ja niin suojella sitä joutumasta omien tai toistenkaan jalkojen potkittavaksi, eikä hän lakannut pöyhistelemästä sittenkään, kun hän poistui tästä kunnioitettavasta rakennuksesta. Hän luuli itseään hyvin taitavaksi ja eteväksi mieheksi, ja neiti Pretty oli samaa mieltä. Mutta se johtui vain siitä, ettei Simmonsilla eikä hänen Cynthiallaan ollut lainkaan huumorintajua. Varmaankin he menestyvät mainiosti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKKONEULA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.