The Project Gutenberg eBook of Arethusa: Konstantinopolin orjatar, by F. Marion Crawford

Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.

Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.

Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain, hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä, arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.

Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella. He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä, keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla, mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi, varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan vastedes.

Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä, eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista; tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet sille nostattanut.

Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.

Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja, eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä, milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut hänen omansa.

Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti; salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu. Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.

Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät, ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa kohtaan.

Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen, mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden omistajan mieltä puoleensa, — ystävään tai vastustajaan, otukseen, jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava, sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat, näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä — ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään, ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia. Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet. Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä, joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut; kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta tehtyihin kenkiinsä.

Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan, kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen rauhalliseen elämään, jota hän vietti.

Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.

"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono — se oli hänen nimensä — "ja käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco Pesarolta."

Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.

Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta. Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin kiinnitettynä.

"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi kauppias. "Kuka tämän toi?"

"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona
Teodosiuksen sataman edustalla."

Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.

Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja kuului seuraavasti:

"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla, purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille, samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun. Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle, rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia. Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan, minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät, kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi. Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan, etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka, se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä, että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella. Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1376."

Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin, joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.

"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."

Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli vasenta hiljalleen oikeassa.

"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."

"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin —"

"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa? Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat silmät kuin minulla."

"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."

"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka muhamettilaiset pitävät pyhänä."

"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana
Abraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."

"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti, ja shabbes alkaa perjantai-iltana."

"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty, sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."

Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.

"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä messer Marco haluaa?"

"Toden totta, herra, — minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, — minä vain arvasin —"

"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies. Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin juutalainen tai muhamettilainen."

"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi Omobono.

"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"

"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.

"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista hakemaan."

Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.

Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti. Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli, aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä, ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.

Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena — elähtäneenä perhosena! — yhdestä kauniista silmäparista toiseen?

Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan, että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta, mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima. Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut naisen sydämen yhteyteen.

Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista vastaan.

Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari, joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin, vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.

Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.

Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.

II LUKU.

Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät, jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi. Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää, kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia, — tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat, ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa; nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla. Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään. Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi, eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut, mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi, mutta omituisesti murtaen.

"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi
Omobono rauhaarakentavalla äänellä.

Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi uudelleen puhumaan.

Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan, ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita, teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla. Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva hihna lyhyessä tammivarressa.

Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.

"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?" tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"

"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne —"

"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai isännälleni!"

Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen, samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin, kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti jättimäiseltä.

"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan
Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kokóna — tuota — kyria, piti sanomani — kyllä, tietysti! Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut avaamaan itse ovea, kyria."

"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa? Jos teidän isäntänne —" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti — "haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."

"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne, kyria."

"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on hartaudenharjoituksissaan."

"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä voin odottaa —"

"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on. Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."

"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan teidän lähettämänänne —"

Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.

"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."

Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää, vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin, ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle, jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja naapuriensa asioista erikoisesti.

Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman, joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.

Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista. Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä, toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta takomisesta ja kalkutuksesta.

Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoja — viimeksimainittu on nyt hävitetty — toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.

Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.

"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.

"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa hartaudenharjoituksissaan?"

Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä. Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä.

Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan, mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.

Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen. Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.

Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen rukouksen.

"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille. Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen."

Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.

Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys, vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.

Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää tunnussanaa.

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."

Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.

"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana. Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"

"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte Rustanin kävelemässä edestakaisin."

"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.

"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."

Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.

"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus — mitäs se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte antanut minulle molemmat."

"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja hyvästi sitten vain, ystäväni."

Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma, ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä. Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan, niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei tottelisi tuota valtakirjaa.

Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku oli inhottavan taudin syömä — monet olivat vain vähäisten ryysyjen verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.

Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se, ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin kovin vähän niin monille.

Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä, joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin, niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä, jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän, laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki. Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset, jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.

Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään, mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.

Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.

Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri, peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.

Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä, pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen. Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat, laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden naisten kaupungissa.

Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.

Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai syviä ruskeita silmiä — lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot — uneksien, poloinen, että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä hänen uteliaisuudestaan — silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan kaulan varassa — yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä. Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.

Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä. Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea musta parta.

"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän, vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut. "Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"

"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista yhdessä muukalaisten keskellä."

Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.

"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme matkaamme, tahtoisin mielelläni —" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin vastustuksesta huolimatta.

"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen — hän näytti olevan kuolemaisillaan —"

Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla sävyisästi.

"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä, mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan, jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä kaupunginosassa näin myöhäiseen."

Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia tarkoituksiaan varten.

Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi, epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna hyvinhoidetun harmaan partansa alla.

"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa, ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."

Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili, niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.

"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille hyötyä."

Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut mitään vähään aikaan.

"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen summan voisin luovuttaa."

Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.

"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti. "Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on jättänyt hänen toimitettavakseen."

"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"

Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen ovelle.

III LUKU.

Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten soinnittomaan voihkimaan:

"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison! Meidän on nälkä!

"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!

"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen hyvää vettä!

Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen rukouksensa saisi vastauksen.

Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla. Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.

Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja koetti hymyillä.

Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia, vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.

"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria.
"Maito on kovin kallista nykyään."

"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."

"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään! Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"

Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli äänetöntä jonkun aikaa.

"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin, kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman korvausta?"

"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.

"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee — se tulee liiankin pian!"

Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë nyökkäsi.

Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:

"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.

"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi — hiukan. Se saa kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."

"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi, sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."

"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"

"Kyllä, mutta hän nauroi minulle — hiljaa ja viisaasti niinkuin bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."

"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"

Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he saattoivat yhä puhella.

"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"

"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on", vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë vapisi nyt kiireestä kantapäähän.

Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.

"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin", kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole — jollen myy sieluanikin. Se olisi todella hänen surmansa — sitä hän ei jaksaisi kestää!"

"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne huulilleen.

Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli hellästi ryppyisiä kasvoja.

"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen bukaralaiselle."

"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että hän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen tamman, enimmän tarjoavalle?"

Zoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta hohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet riekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.

"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Kyllä", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, "se on totta. Te ette ollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne —"

"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä kuin minä?"

"Ei minun aikanani ainakaan", vastasi vanha vaimo. "Kun minä olin markkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata."

"Luonnollisesti", lisäsi hän, "kauniit pidettiin erillään meistä ja he saivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme heitä — me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten — ja niin me näimme heidät joka päivä."

"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen", vastasi orja-vanhus, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä takaisin koukkuisilla sormillaan.

Sairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen vieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi ja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.

Zoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä välissä.

Tyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä; mutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen kreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien peitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.

Nektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin taannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.

"Ei se mitään hyödytä", huokasi äiti. "Minä kuolen. Minä en elä aamuun."

Hän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria Agata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus oli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska hän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen saakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven rannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli viettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja vielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu samoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita kuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja sukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti etteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää häntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta se muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin Rhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua sokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä että oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan puutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana ja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten pelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja hänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan, kun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli raatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin, jollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut ainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen, vaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta puuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi Nektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein, olivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki päättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen, kavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi edukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka sellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli suoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa katsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli tositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.

Zoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen puolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan naimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen pienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta, olivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin vitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa tytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa puolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan ei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän, niinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on oikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut ollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan vastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä kohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi naimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus, omaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä. Ja vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka koettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen kurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään, ja kaikkein viimeiseksi Zoëta.

Tyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut oikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään muistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet hänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja kiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria Agatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen tunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun verisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä olisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön oltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen puolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei jumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja lapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli tullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan hänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä orjaksi heidän tähtensä.

Hän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti ajatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti kääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.

Kyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen vieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara oli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen tarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin mahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi kelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata kultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä sellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi kuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi tapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin valtaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä kiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön lesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt kidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë ostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää kaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana mahdollisesti pakotettaisiin.

Sen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa ei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.

Nektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan maitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli viimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä lisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään ennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.

Nektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon sisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki jälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.

Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.

Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!
Eleeison!"

Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:
"Kyrie eleeison!"

"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.

Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.

Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen. Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista, ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.

"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.

"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."

Zoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä hengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.

"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää siihen mitä lupasin."

Tytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi, sillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista voidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata oli sikeässä unessa.

Ryysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten. Oli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen. Kahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän varovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä kerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet alas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki Rustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin kurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja ojensi kätensä.

"Äitini on vaipunut sikeään uneen", sanoi hän. "Antakaa minulle rahat, niin tulen mukaanne."

Viivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen, karkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.

"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei herättäisi nukkuvaa naista.

Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti, katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle ja tuli Zoën luo.

"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë, työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino. Hyvästi — pian — sulje ovi ennenkuin hän herää — sano hänelle, että minä olen nukkumassa oljilla — Jumala siunatkoon teitä —"

Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.

He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon, jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa. Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.

Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta, ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi, ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu. Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.

Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan, lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin vastaan, vetäen sen reunat povelleen.

Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.

Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan. Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he, samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on kannettavalle sietämätöntä.

Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä. Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.

Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta, yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta, kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta. Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen, vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia, joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.

Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis ja puhui kolmea kieltä — kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta, mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä, sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun hän käveli ostoksensa perässä.

Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa. Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen, sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli vanhan orjan äly raha-asioissa.

Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää; mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi, ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.

Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia, kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi, että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita, jotka pitivät lukua joka äyristä.

Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla. Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä, että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin, ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa; myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.

Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan; mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota kannatti toivoa.

Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään. Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.

IV LUKU.

Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä, hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen uteliaana ympärilleen.

Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta — vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono, venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä. Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.

Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan, kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.

"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."

Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt, karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti, että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli tulvillaan.

"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"

He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.

"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."

Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.

Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin, lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin, ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.

"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.

Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella ihmettelevällä kiitollisuudella.

"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli nähtävästi hyvällä tuulella.

"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu", jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on valmiina."

"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.

"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"

"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."

"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."

Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa. He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia, ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä, kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen oven ulkopuolella olevassa lukossa.

"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"

Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet, olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin, ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana. Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran aikaa, että ehti valita itselleen nimen.

Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli johtunut.

"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta teeskennellen.

"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä hämmästyksellä.

"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään ilman minua!"

Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.

"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia unia!"

"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen tervehdyslause oli hänelle uusi.

Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren avaimen vääntyvän lukossa.

Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat levottomasti Zoëhen.

Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.

Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin, heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat niitä.

Ja he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin tohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin liinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia käsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä he luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin hänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin kyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat syntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.

Muutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet lampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten he äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he kytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa, niinkuin nuoret eläimet.

Joitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin, inhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa mukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa alla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän lämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista päivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon ja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän kantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten maan loputtomiin puutarhoihin.

Hänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja avatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli. Hän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat ristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä odottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja makasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta ei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän, jokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren kaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta, ennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät luonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille nuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti heidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa, heidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä, mustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä Zoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä vapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei kumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin arvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä; varmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa summan.

Hänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa, että saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri avain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen ja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen kuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi päiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen, sulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla puoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota hän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli nukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa. Viimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin. Zoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia. Neekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. "Kokóna Arethusa pitää siis makeisista", huomautti hän. "Hän syö vain suupalan lintupaistia ja kaikki sokurimantelit!"

Zoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi orjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.

Musta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän avasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman puvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän levitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja yhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla kirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön. Tyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.

"Toden totta", sanoi Zoë, "ette suinkaan tarkoita että minun olisi puettava ylleni nuo vaatteet!"

"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita", huomautti neekeritär suostuttelevasti. "Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä kirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen Blachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului jollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni ja möivät ne."

"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun", sanoi Zoë; mutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät tummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.

"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna", vastusti
Rustanin vaimo. "Hän saa vieraita."

"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman kattomme alla", sanoi hän. "En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja ei ole teitä nähnyt", jatkoi hän tuttavallisemmin, "mutta Rustan on kysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita päiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei ostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta imarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista kaunotarta pitkiin aikoihin."

Kaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle, jotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan oli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut kyyneliin väärällä hetkellä.

Hän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan vastausta.

"Olen unohtanut hänen nimensä", vastasi neekeritär hetken mietittyään.
"Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossa
Kultaisen Sarven rannalla."

"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi kristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna! Hän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!"

Zoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka Rustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta hän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.

"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään", lausui hän huolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja hän tunsi pientä pahoinvointia. "Onko hän suuri astroloogi?"

"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant", vastasi neekeritär, käännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. "Kyllä, hän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä, mutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa."

Hän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun liinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.

"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan taloon", lisäsi hän, "niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla häntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on epätietoinen."

"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja Pyhän
Bakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa."

Hän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana käydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena eräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet. Sieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei tiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului juuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi useimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää, jota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan tehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden pesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa niukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat pakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen liikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän päivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen naisia.

Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla, siselöidyllä pronssitarjottimella.

"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä", huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea mitä haluaa."

"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen, on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden alla eivät ole pahat."

"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän, liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen teitä itse."

"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.

"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen sen paremmin kuin he."

"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on", sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."

"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa syntymämerkkiä?"

"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta! Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa, enkä minä ole valittava!"

Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli vaiti.

"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo sallia minun auttaa häntä?"

Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas, ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.

"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja valmistuen nousemaan ylös.

V LUKU.

Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen, niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli välttämätöntä.

Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys, täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun todistuksen.

Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma, että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä tehtävällä.

Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien ja nilkkojen arvostelu.

Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin, jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen, että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan, ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen rikkoakseen naimalupaustaan.

Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan, hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen. Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, — sen he olivat huomanneet. Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille alttiiksi.

Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen sanasta tai katseesta.

Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua, laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin, tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.

Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä, pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta, tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä, ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen valmiina.

Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa, joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.

Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija, jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään, kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla. Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.

Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan, ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä, että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi itsensä.

"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje?
Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."

"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"

"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin, syyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen karavaanivälittäjän kanssa", sanoi hän, "niin olisi ollut niinkuin teidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne olisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin tulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka hänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen, sekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska koko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän Mahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa."

"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu", sanoi Rustan, sulkien ulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. "Mutta jos asia ei ole niinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan nöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä takaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon ohitse matkalla."

"Se veisi kauan aikaa", huomautti Zeno. "Avatkaa ovi ja antakaa minun nähdä tyttö."

"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!" vastasi Rustan, hymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. "Rustan Todenpuhuja", jatkoi hän kävellessään ikäänkuin itsekseen, "Karaboghazdzhi uskollinen Lupaustenpitäjä!"

Hän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen. Hän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa käyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti orjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka loisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen tukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti asennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi, ristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan yrittäen merkillistä tekohymyä.

Rustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että orjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle tämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana aarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.

"Elämäni", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, "onko tyttö valmis nähtäväksi?"

"Niinkuin herrani määräsi", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä ja kumartaen hiukan.

"Tämä arvoisa nainen", sanoi Rustan Zenolle, "on minun vaimoni ja oikea käteni." Hän kääntyi vaimoonsa päin. "Lempeä kyyhkyseni", sanoi hän, "ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä odotan täällä."

"Vaimoni", selitti Rustan, "ymmärtää noita olentoja paremmin kuin minä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää kauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat meille sen kunnian."

Hän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon seuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän ei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan, hänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja hänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa mille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut orjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.

Toinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti päivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti tiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa tuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven avautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi Zenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi ollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin viiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön ulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä varten.

Zoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui hiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon kasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja kylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.

Jos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut ostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta oli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen istuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen huolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen hän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt tavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön poskille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.

Rustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon takana. Zoë puhui ensimmäisenä.

"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä", sanoi neekeritär.

"Ei ole mahdollista, että te olette orja", sanoi hän, tullen hiukan lähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.

"Se on kuitenkin totta, herra", sanoi hän. "Minä olen orja ja ken hyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan."

"Silloin teidät on viety väkivallalla", vastasi Zeno vakaumuksella, "sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä. Sanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta siunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin omaisillenne!"

Zoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi venetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin asiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut Carlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi panemaan lupauksensa täytäntöön.

"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni panisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen ryöstämisestä seuraa!" huusi hän.

"Minä olen orja", sanoi Zoë tyynesti. "Ainoastaan orja eikä mitään muuta. Ei ole sen enempää kerrottavana."

Hän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin estääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli lähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.

"Kertokaa minulle tarinanne", sanoi hän matalammalla äänellä. "Älkää pelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä."

"Ei ole sen enempää kerrottavana", toisti Zoë pudistaen päätään. "Mutta te olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä."

Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään, niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään hän tunsi olevansa hämillään.

Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.

"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "Teidän
Loisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."

Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan tuosta kosketuksesta.

"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären puolesta, alistuvalla äänellä.

"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein kuin itsekseen.

Äkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen ja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei empinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan sangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa tehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän kunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen ensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä ilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan, Zeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys oli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä koettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että hänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet kotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella tytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan jalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi luonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella vastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä pakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä iankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja joutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän. Entä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet ostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan ollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä tai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei myöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi hän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään rauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat ajat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli. Nykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti, lähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen liikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle — sillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö olisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että tämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi häntä suojella — suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista kuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja kaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.

Oli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen lyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa kuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco Pesaron laskuun.

"Lähetän kantotuolin noutamaan teitä tunnin kuluttua", sanoi hän kiireesti ja riensi ovelle, haluten ilmeisesti päästä pois vaihtamatta enempiä sanoja Zoën kanssa.

Neekeritär seurasi häntä joutuisasti viereiseen huoneeseen, kovasti hämmästyksissään hänen kaupantekotavastaan.

"Jos teidän Kunniakkuutenne suvaitsee", aloitti hän, saavutettuaan hänet vaivoin, mutta Zeno ei halunnut kuunnella, vaan riensi edelleen.

Mutta huoneessa, josta hän oli lähtenyt, Zoë nojasi taaksepäin tuolissaan yksinään, tuijottaen päivänpaisteiseen ikkunaan. Juuri sillä hetkellä, mikäli hän saattoi tietää, laskettiin kultaa, joka oli hänen nuoren elämänsä hinta. Tunnin kuluttua hänet vietäisiin pois umpinaisessa kantotuolissa, niinkuin hänet oli tuotu edellisenä iltana, hänet vietäisiin toiseen taloon, liukuovi siirtyisi syrjään ja hänen käskettäisiin nousta pois.

Ääni olisi miehen ääni. Kuka hän oli? Mikä oli hänen nimensä? Mikä hän, Zoë, tulisi hänelle olemaan? Hän oli venetsialainen, sen hän arvasi hänen puvustaan, ja hän tunsi, että hän oli jaloa verta, kuten hän itsekin. Mutta siinä olikin kaikki, vaikka hän jo oli tuon miehen omaisuutta. Se oli hirmuista, tai ainakin sen pitäisi olla hirmuista ajatella! Hän tunsi, että hänen olisi nyt toivottava kuolemaa, tuhat kertaa hartaammin kuin eilis-iltana.

Mutta hän ei sitä toivonut. Sillä hän oli jo mitä naisellisin nainen, vaikka ei ollut vielä yhdeksäätoistakaan, ja harvapa on se syvästi naisellisella mielenlaadulla varustettu nainen, joka ei pystyisi arvostelemaan heti ensimmäisellä kohtauksella, voiko hän saada vaikutusvoimaa mieheen vai ei. Lisäksi on tuo voima suurin niihin miehiin nähden, jotka ovat syvimmin miehekkäitä, koska se ei ole luonteen vaikutusta toiseen, vaan syvempää, salaperäisempää toisen sukupuolen vaikutusta toiseen.

VI LUKU.

Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella; sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita; mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla, niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään, ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen pienimmätkin määräyksensä.

Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä. Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi merielämään.

Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä. Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti, että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja, kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari, tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut, jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta kuin hän tarvitsi.

"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"

"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti hän melkein älyttömänä.

"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella neitiä itse?"

"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä — sitä nuorta naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko! Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi Zeno hänen jälkeensä portaita alas.

"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä noutamaan neitiä — sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."

"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies. "Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen sanan!"

"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno marmoriportaiden yläpäästä.

Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina, sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja, mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä täydellisenä.

"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."

"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.

"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"

Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.

"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut laivanlasti Tanaisista."

"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."

Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista, huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä hyvä kuin hänen omansakin.

"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen järkähtämättömän levollisena.

Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä. Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.

"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias ostaa ne hänelle."

"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."

Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä ylös ja meni sulkemaan ovea.

Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen. Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa. Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen, seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias epäillytkään hänen liikkuneen.

"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta", lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."

Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä arvostelevasti.

"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."

"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia pikku tyttöjä."

Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli. että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta, niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan nauranut.

Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:

Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle, ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa……………. Tukaattia 400 Kahdesta Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on kummallakin musta tukka, mustat silmät ja kahdeksankolmatta hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi ja puhuvat ymmärrettävää kreikkaa sekä lisäksi omaa barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin…….. Tukaattia 40 Yhteensä Tukaattia 440.

Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.

"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti. "Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."

"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä harmaata partaansa.

"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän, kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja solmiten ne ylösnoustessaan.

Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias, kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, — neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata, minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.

Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin, ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli astui sisään Zenon portista.

Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen. Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet ylhäisessä talossa.

"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."

Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö. Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin, joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle Sarvelle.

Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä; että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse. Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen, edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.

Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan. Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle, että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.

Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa. Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.

Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan, koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä, aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta tehtävää.

Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa kuin tulla myydyksi.

Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta; ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat rahaksi hänen omaisuuttaan.

Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet, eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta, joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi, tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi, kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.

Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.

"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä kasvoja ja älykkäitä silmiä.

"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua häntä joksikin muuksi.

"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.

"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin? Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä pitäisi."

"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"

"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on ylhäinen nainen?"

"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi, jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa kuitenkin opetti meille."

"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä ajatellessaan.

"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä, kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja aamun."

"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."

"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan tänään. Ei muuta."

Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.

"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne tänään, kokóna", sanoi Julia.

Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään, vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa, odottaen.

"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin vain vähäisen."

"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.

Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille. Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen palatsia ja Makeaa Vettä kohti.

Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi; samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.

Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi, heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan — tänä iltana.

Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.

Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.

Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin isäntänsä kanssa.

VII LUKU.

Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus. Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä, ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.

Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen hengittävän kiivaasti.

Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä. Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:

Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa, joka oli ostanut hänet.

Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.

Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.

Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.

Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.

Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä. Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä, ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi, niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.

Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista, mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan tietää hänen koskaan tunteneen.

Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei voinut pelätä.

Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin puhui.

"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko bukaralainen pettänyt teitä?"

"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"

"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.

Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä, mutta hän ei puhunut mitään.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen äänettömyydestään.

Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä saattoi tapahtua kyria Agatalle.

"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei ole sanottavana mitään muuta."

Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan omaisuuteensa nähden.

"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja alkoi astella huoneessa.

Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.

"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi hän, seuraten Zenoa silmillään.

Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin, ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.

Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat palvelustytöt tulivat esiin.

Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä, mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa, hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.

Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.

"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin, mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."

"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään.
"Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.

En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan. Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen, jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.

Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo sitä aikaa — viisi minuuttia taaksepäin — jolloin Zoë oli pelännyt häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn, tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa, ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi hämmästynein ilmein.

Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.

"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla äänellä.

Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan olonsa luontevammaksi.

"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani. Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."

"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni varten."

Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.

"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti. Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen voidessaan nauraa. Se kevensi.

"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli minusta tulla palkkapitäjän haltija!"

"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui. "Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa —"

Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi, vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää murtumatta jollakin tavoin.

Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti, tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket punoittavat.

"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa — hän antaa teille —"

"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin määrin takaisin mielenmalttinsa.

"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä", vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani. Kenties pidän teidät sittenkin täällä."

Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään voineet miellyttää häntä.

Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa vertaisenaan.

"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla. Olisiko se teistä mieleen?"

"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!" sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.

Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen nöyrtymisestä.

"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"

Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.

"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa — punatukkaisen kyyhkynsä luo!"

Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän, niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä ihastella hänen kauneuttaan.

"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.

Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.

"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän, näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi yllättävänsä hänet arvaamatta.

Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt kumpaakaan.

"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava, kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"

"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte Rustanin talossa."

"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me olemme hyvin yhdennäköiset."

"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti — siitä tuo —"

"Niin — koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman kuukauden vanhoja."

Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin, että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää. Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa, joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.

Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.

Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan, ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta senkaltaisessa tapauksessa.

Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan orjanaisilla sitä on.

Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.

Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota, siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan; sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan, ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi, halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.

"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."

Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.

"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen lähdön hämmästyttämänä.

Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja kääntyi pois.

"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä", toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.

Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa; ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin, ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.

Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea, arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta, mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää — ehkä sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä, kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa, kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä ristiriitaisuuksia.

Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa, hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.

Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille, joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.

Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.

Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.

Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla dervisheillä.

Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta. Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.

Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina, astui esiin — vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan nimeä ja asiaa.

"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on kahdenkeskistä laatua."

Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean pulpetin ääressä.

Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein, samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta, joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä liikkumattomuudella.

Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään, mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.

"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra
Porlias Dietroplant?"

"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle, tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.

"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.

"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.

Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen, mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.

"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen", sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä. "Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille kummallekin".

"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa kuulla enemmän.

"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään, ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden lisää.

"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä. Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."

"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on Arethusa."

Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.

"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."

"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke, joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta. Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."

Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä kaikkien niiden merkityksen.

Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran, että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.

"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."

Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki hampaansa.

"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi, sulkien oven jälkeensä.

Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita; samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää tämän astuessa häntä kohti.

VIII LUKU.

Zoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan kirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja korviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten suoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin Gorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se mitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili. Zoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja sen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa oli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa, ollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin, ikäänkuin kysymyksiä tehden.

Pääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen ystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen ja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas auttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista menestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää. Messer Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä hänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin kovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi suonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.

Kaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi kummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään tunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Giustina", kuiskasi tähtienselittäjä. "Aurinko liki keskitaivasta", jatkoi hän ääneen, "ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita hevosia ja palvelijaseuruetta." Hän alensi jälleen äänensä. "Hän on kolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa", kuiskasi hän.

"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne", sanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. "Minulla ei ole häneen mitään vaikutusvaltaa."

"Eikö hän ollut nähnyt teitä ennenkuin osti teidät, kokóna Arethusa?" kysyi hän.

"Oh! Minä luulin teidänkin ehkä olleen isossarokossa", kuului kuiskattu vastaus.

Zoë ei voinut olla naurahtamatta. Hunnun verhoamat somat naurun-äännähdykset tuntuivat tulevan pitkien matkojen takaa. Se oli ensi kerta moniin viikkoihin, kun hän oli nauranut luonnollisesti. Tähtienselittäjä kumartui lähemmäksi häntä hänen vaiettuaan ja puhui ääneen, viittoen kuvioonsa.

"Venus on seitsemännessä huoneessa suotuisassa aspektissa kuuhun", sanoi hän ääneen. "Teillä tulee olemaan onnea rakkaudessa." Sitten hän kuiskasi jälleen: "Minä annan teille lemmenjuoman, joka ei ole koskaan jäänyt tehottomaksi. Kun hän tulee ensi kerran — —"

"Se tapahtuu hyvän tarkoituksen vuoksi, kokóna", vastasi Gorlias. "Jos tahdotte auttaa meitä, saatte helmiä ja timantteja, kultaa ja vapauden."

Tähtienselittäjä ei masentunut, vaan puhuttuaan jälleen kiertotähdistä niin kovalla äänellä, että palvelustytöt saattoivat kuulla, jos olivat oven takana kuuntelemassa, hän jatkoi esitystään nopeasti.

"Messer Carlo on seikkailuja rakastava mies, joka on johtanut monta toivotonta ja menetettyä asiaa voittoon sekä Kreikassa että Italiassa, ja jolla on johtajan lahjat, jos konsanaan kenelläkään on ollut. Kyllä varmaan tiedättekin kaiken tämän."

"Minä tiedän, että hän on ollut soturi", vastasi Zoë, sillä Zeno oli hänelle sen kertonut.

"Hänellä on myös melkoinen varallisuus sekä suuria tuttavuuksia Venetsiassa. Sitäpaitsi voin sanoa teille, kokóna, että tämä ei ole mikään pieni asia. Jos hän menestyy, saavuttaa hän Korkean Tasavallan kiitollisuuden sekä kunnioitusta kaikkialla."

"Niinkö tosiaankin?" kysyi Zoë, katsoen tarkkaavasti tähtienselittäjään huntunsa läpi. "Kuinka voin uskoa teitä?"

"Luulin puhuneeni varsin selvästi", vastasi Gorlias, "mutta jott'ette epäilisi sanojani ja lupaustani, niin ottakaa nämä."

Hän oli salavihkaa solahduttanut kätensä kaapunsa poveen, ja kun hän veti sen taas esiin, oli hänellä jotakin suljetussa kourassaan. Kätevästi kääntäen paperiarkkia, jolta hän oli osoitellut astroloogisia kuvioitaan, niin ettei Omobono saattanut nähdä, hän aukaisi kätensä näyttäen Zoëlle lyhyen nauhan hyvin suuria kauniita helmiä.

"Syntymähoroskoopissanne", lorusi hän edelleen ääneen, "ovat hyvät vaikutukset kauttaaltaan ylivoimaiset pahoihin nähden."

Hän puheli paljon muuta samanlaatuista, ja puhuessaan hän antoi helmien valahtaa Zoën nutun liepeille kirjurista poispäin olevalle puolelle.

"Ne ovat teidän", kuiskasi hän. "Saatte sata nauhaa samanlaisia, jos onnistutte."

"Antakaa sellaisia palvelijatytöilleni", vastasi Zoë, "älkääkä minulle! Jos tarkoitatte totta, niin antakaa merkki, jotta tietäisin mistä tulette."

"Niin, missä?" Zoën suu oli liki tähtienselittäjän korvaa hänen kuiskatessaan tämän kysymyksen, ja hän käänsi korvansa häneen päin kuullakseen vastauksen.

Gorlias empi, ja ensi kerran hänen ilmeensä kivettynyt liikkumattomuus hälveni tuokioksi hyvin lievän hämmästyksen ilmeen tieltä.

"Minä kysyn, missä?" toisti Zoë painokkaasti, kumartuen jälleen hänen puoleensa.

"Kuka te olette?" kysyi hän vihdoin. "Kuka on opettanut teille näitä?" Hän vilkaisi epäluuloisesti Omobonoon, joka, kuten hänellä oli aihetta luulla, tunsi salaisuuden.

"Ei", vastasi hän. "Eräs häntä suurempi on opettanut minulle, mitä tiedän. Voitte lähteä nyt, sillä sanomanne on saatettu perille. Minä tahdon tehdä minkä voin, eikä sen enempää ole sanottavana, sillä se on minun asiani yhtä hyvin kuin hänen — se on oikea asia, ja Jumala on sen puolella."

Gorlias puhui jälleen ääneen ja päätti horoskoopinselityksensä ilmoittamalla Zoëlle, että jos tämä halusi tietää lähempiä yksityiskohtia ihmeellisestä tulevaisuudestaan, oli hänen tiedusteltava häneltä aika ajoin, koska kuun vaiheilla oli suuri vaikutus hänen kohtaloonsa.

"Kun kokóna haluaa tavata minua", sanoi hän ylös noustessaan, "lähettää messer Omobono minulle sanan, ja minä tulen."

Ennenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa helminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon luona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.

Yksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli piillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän ei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään, minne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin. Mutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni vilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen varoittava enne.

Hän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli nopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden, ja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat kertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen kreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada houkutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon entiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen nimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja kertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä taidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä monta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin oli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin elämässään tapahtui.

Se oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja ehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen mahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa, jonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.

Hän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto keisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle palauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä Amenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset alamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti suuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään vääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat rikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa armeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä puuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa tovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua. On paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää kapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten keskuudesta.

Ennen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka olikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon. Vankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi viestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon apua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai oli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle ollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien muitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin olivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta odottamatonta tilaisuutta.

Ajatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa oikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben kauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran nähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla ja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata erehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia, niinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan. Olisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin, mihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut mahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä taas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla, niin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei varmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä varma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.

Mutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko Gorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella kolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta, kuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno Polon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt sinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös kauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui veneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin pukeutunut.

Zoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän aikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen jonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut tyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti oli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle Nektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes varmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan omaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin oli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä hellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset viikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät loppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin hän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut, ettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan ja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi ruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi elänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän oli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin, ei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta, vaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt rauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa toimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan antamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut kiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja siinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana; ne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen sanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin pisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa kaikki viimeistä myöten.

Ja nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen, urheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä saattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut joka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet niinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä päällä ja vaatteet hänen yllään.

Tämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä. Zoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään tietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita Itämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan käsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat rakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa tuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius oli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora, häpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka pakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman valtiaan — Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli kasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä ei ollut, millä vallita miestä?

Sitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin tyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja sitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen käsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen eteensä.

"Julia", sanoi hän, "mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni."

Odottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että se peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen ohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana suippoa partaansa.

"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa", vastasi hän sellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka olisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella ja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.

Zoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä saattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli heille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin hiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut olla sanomatta "vonus", kun piti sanoa "bonus", "ejo", kun piti sanoa "ego", ja "thominus", kun piti sanoa "dominus".

"Missä thominus Carolus on?" kysyi hän, niin äkkiä että kirjuri oli vähällä unohtaa varovaisuutensa.

"Kyllä. Hän on mennyt päivälliselle messer Sebastian Polon luo. Hän käy siellä kaksi kolme kertaa viikossa."

Zoë katseli huvitettuna kirjurin kasvoja, joiden hämmästynyt ilme oli lystikäs.

"Siis oli tuo mies todellakin tähdistälukija", sanoi Omobono ihmetellen, "ja tähtienselittäminen ei olekaan pelkkää pötyä!"

"Sebastian Polon tytär on nuori ja kaunis", huomautti Zoë, jolla nähtävästi ei ollut täyttä luottamusta astrologiaan.

Omobonon kasvot ja ele ilmaisivat rajoitettua hyväksymystä, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Sanokaa minulle heti", virkkoi Zoë, "että hän on kolmenkymmenen, että hänen kasvonsa ovat kuoppaiset kuin poro sadekuuron jälkeen —"

"Se ei olisi totta", huudahti kirjuri. "Giustina Polo ei ole erinomaisen kaunis, mutta hän on nuori ja sievä, ja kukkea kuin ruusu."

"Mutta hän on hyvin köyhä", huomautti Zoë. "Hänellä ei ole lainkaan myötäjäisiä."

"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Omobono loukkaantuneena. "Sebastian
Polon kauppahuone on yhtä kukoistava kuin mikä muu hyvänsä
Konstantinopolissa! Hän on yhtä rikas kuin kuka tahansa tämän kaupungin
venetsialaisista, Marin Corneria ehkä lukuunottamatta!"

"Siis se on totta, että isäntä aikoo naida hänen tyttärensä", vastasi
Zoë, ikäänkuin todeten seikan, jota ei enää saattanut kieltää.

Hän yllytti kirjurin nopeasti sellaiseen kiihtymyksen tilaan, jossa hänen latinan-kielioppinsa haihtui tuulen teille.

"Ei suinkaan!" huusi hän. "Se on kerrassaan valhetta! Kuka on kertonut teille sellaista?"

"Tyttö on nuori, sievä, kukkea kuin ruusu, ja hyvin rikas", sanoi Zoë luetellen. "Ettekö sanonut niin?"

"Ja isäntä käy päivällisellä hänen isänsä talossa kolme kertaa viikossa —"

"Luuletteko, että Polo kutsuisi isäntää niin usein, jollei hän haluaisi naittaa hänelle tytärtään?"

"Sitä vain, että thominus Carolus aikoo mennä naimisiin thomina
Justinan kanssa."

"Te joko olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena", keskeytti Zoë musertavalla loogillisuudella. "Kumpi on asianlaita, herra kirjuri?"

Omobonon mielestä Zoë oli sillä hetkellä kauhea nuori ihminen. Hän levitti kätensä ja loi silmänsä ylös kattoon toivottomana, mutta yhä väittäen vastaan.

"Ja niin ollen", jatkoi Zoë, "mitä aikoo isäntä tehdä minulle?
Aiotaanko minut lukita tänne ainiaaksi?"

Jos mikään saattoi vielä enemmän hämmentää Omobonon mielen tasapainoa, niin tämä kysymys sen teki. Hänen lempeä luonteenlaatunsa alkoi ärtyä.

"Mistä minä tiedän?" kysyi hän. "Hän tekee niinkuin parhaaksi näkee!
Kysykää häneltä itse!"

Olihan tyttö lopultakin vain orja, tuumi Omobono mielessään, kun taas hän oli viiden notaari-polven jälkeläinen. Mitä oikeutta oli tytöllä panna häntä ristikuulustelun alaiseksi? Hän oli sitä enemmän suutuksissaan tytölle tuosta kysymyksestä, kun hänen oma uteliaisuutensa oli kiusannut häntä päiväkausia, vaatien siihen vastausta.

"Omobono", sanoi Zoë, teeskennellen hyvin vakavaa sävyä, "te tiedätte varsin hyvin, mitä isäntä aikoo tehdä. Nyt minä kysyn teiltä juhlallisesti ja kehoitan teitä vastaamaan neljän var —"

"Minun täytyy, Omobono; ja teille on tietysti sanottu, mikä teitä odottaa, jos kieltäydytte auttamasta ystävää tuolla puolen veden."

Hän lausui viimeiset sanat sellaisella painolla, että se sai Omobonon vapisemaan.

"Niin, niin — kyllä tiedän —", sopersi kirjuri heikosti, vaikk'ei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan rangaistuksesta.

"Teidät ruhjotaan mäsäksi tuuma tuumalta pienellä vasaralla, sormenpäistä alkaen, kunnes ei koko ruumiissanne ole eheää luuta. Tämä on vasta alku."

"Sitten nahkanne vedetään nurin päänne yli ja sydämenne leikataan elävänä ruumiistanne, Omobono, ja te kuolette."

Kirjurilla oli jo sellainen usko noiden taikasanojen haltijain mahtiin, että hän kalpeni ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

"Vaikka kaikki tuo tehtäisiin minulle nyt heti", sopersi hän, "en voisi sanoa teille, mitä isäntä aikoo!"

"Hyvä on", sanoi hän; "silloin teidän on toimitettava niin, että hän tulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota."

"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy olla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko, niin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti neuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan, että olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua."

"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono", jatkoi Zoë. "Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan Rustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten korttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään talon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?"

"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia sekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä haluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat ja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä olen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille jotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa ynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen hoitajaansa."

"Tehän tiedätte kaikki!" huudahti Omobono. "Tuon miehen täytyi tosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin täyttämään käskynne."

Zoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon luonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen apuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli, että Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat tottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään oikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.

Että kirjuri piti kiirettä hänen käskynsä täyttämisellä, sen hän huomasi ennenkuin iltapäivä oli puoleksikaan kulunut, sillä ikkunansa ääressä istuessaan hän näki hänen tulevan ulos marmoriportaille isäntäänsä odottamaan ja käyskentelevän edestakaisin musta- ja valkearuutuisella kivityksellä veden reunassa.

Vihdoin hän seisahtui ja katseli Blachernaehen päin, sillä vene oli tullut näkyviin. Zoë veti hunnun kasvojensa eteen ja nojasi päätään avonaisen ikkunan oikeanpuoleiseen pieleen, ikäänkuin olisi ollut hyvin väsynyt, eikä hän liikkunut tästä asennosta silloinkaan kuin vene tuli likelle. Zeno istui perässä selkäkenossa eikä voinut olla näkemättä häntä taloa lähetessään, mutta tytön asennosta hän luuli ettei tämä nähnyt häntä, ja hän katsoi häneen suoraan pari kolme sekuntia. Zoë ei hievahtanutkaan.

Omobono seisoi veden partaalla Zenon astuessa maihin ja pyysi saada sanoa hänelle muutamia sanoja nyt heti. Zeno käski viittauksella viedä veneen pois.

Zoë ei ollut liikkunut, mutta hän saattoi nähdä Zenon huntunsa läpi. Sitten molemmat miehet kävelivät edestakaisin, Omobonon puhuessa matalalla äänellä, mutta vaikka Zoë ei kuullut sanoja, tiesi hän mikä puheen sisällys oli. Sitten kuului Zenon ääni kylmänä ja selkeänä.

"En suinkaan", sanoi hän varmasti. "Mitään sellaista minä en tee! Jollei hänellä ole ruokahalua, niin lähetä noutamaan lääkäri. Luuletko minua lääkäriksi? Lähetä noutamaan vanhaa Salomonia, juutalaista lääkäriä. Hän on paras, ja hän on vanha mies. Jos hän sanoo tytön tarvitsevan ulkoilmaa, niin vie hänet soutelemaan veneessä palvelustyttöjen seurassa kauniina aamuina."

Seurasi sitten Omobonon kysymys, jota Zoë ei selvästi kuullut. Zenoa nähtävästi suututti.

"Omobono, sinä olet kelpo mies", sanoi hän, "mutta sinulla ei ole järkeä enempää kuin kaakattavalla kanalla! Älä ajattele koskaan! Se ei ole sinun vahva puolesi. Kun teet juuri niinkuin minä käsken, niin et tee erehdyksiä."

"Ei", vastasi Zeno. "Sinun ei tarvitse mennä sanomaan hänelle mitä olen sanonut, sillä hän on arvatenkin kuullut itse joka sanan ikkunasta. On tarpeetonta koskaan sanoa naisille mitään. He tietävät aina ennen kuin heille sanookaan."

Sitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi saada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä itsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin olevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi tarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi itsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän veti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan tulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua veneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut kuuntelemassa — se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle puolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin pitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin häkissä.

Pienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä levottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He katselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti häntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että hänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman mitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan ympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen hänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi itselleen hermostuneesti.

Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa lausetta:

Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.

"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin — nopeammin, mutta se ei tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen askeltensa mukaan.

Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua; silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.

Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi jumalatonta.

Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui ajattelemaan — "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat. "Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa siihen pienet kyntensä.

Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän seinän sisään? — alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui katsomaan!

Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla", niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen. Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia! Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno tiesi hänen tarpeistaan.

Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän kutsui Julian luokseen.

"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku kirja."

"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka osasi lukea.

"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä. Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä", lisäsi hän käskevällä äänellä.

Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.

"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen katseensa tileistään.

"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."

"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.

Julia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono jälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän laski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan "kaakattava kana" eikä mitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.

Zoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen ja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut hänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti, oli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä oli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi kirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle liinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon, ikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.

Zoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja jäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti alkoi jälleen soida hänen korvissaan.

Nuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut kuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut kamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai kurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen, ettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä hän oli ihan varma.

Hän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa asennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa. Toinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.

"Mene pois!" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni kannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. "Minä kutsun, jos tarvitsen jotakin."

Tytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli sivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen löytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja myytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin hyvänsä.

Mutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä ja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja, ei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita merkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla, niinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti tekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä oli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää, että nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät alinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.

Tämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa luona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa. Päinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä Polon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä useammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi hänen päässään kiivasta vauhtia.

"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle. "Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon jotakin luettavaa."

Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä miellyttänyt.

Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa. Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen olevan?

Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.

"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene yläkertaan."

Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten huoneistoon.

Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa ja astui sisään.

"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti, "mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."

Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa, katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.

Mahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan hälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä itse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun väristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen leppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.

Julia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja hänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen heidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua kyyköttämässä matollaan vierekkäin.

"He eivät ole tiellä", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että he saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään suostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja luki koristellun nimilehden.

Zoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti, kuunnellessaan kirjan lehtiä.

"Oi, ei!" sanoi hän. "Ei vähintäkään, sen vakuutan!"! Hän käänsi jälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: "'Dante Alighierin Jumalainen Näytelmä' — olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän kai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut runoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa italialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa kuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista yksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien esimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin olevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?"

Hän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen ylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon mieleen kiintyi vain viimeinen.

"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitte
Firenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."

"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."

Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta. Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin. Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.

"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomatta
Zenoon. "Onko se totta?"

Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti, kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen äänettömyydestään.

"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä Zoën kysymys oli murtanut jään — tai ehkä tukahduttanut tulen hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"

"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole enemmän toistensa kaltaisia."

"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi. Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä kokonaisen vuoden —"

"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin", vastasi Zeno. "Mutta se kuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias, enkä mitään muuta."

"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.

"Taitaa olla. Ja sitten", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, "olen aina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo."

"Hyväinen aika!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kuinka vanhaksi luulette minua?"

"Minulla ei ole kokemusta miehistä", sanoi hän täysin vakavana, "mutta käytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan — noin viidenkymmenen korvilla."

Zenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti, ettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.

"Vasta yhdeksänkolmatta?" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. "Minä olisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?"

"Olen." Carlo nauroi. "Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä hyvin vanhalta."

"Mistä ihmeestä minä tietäisin?" kysyi Zoë. "Eikö minun ikäni ole kirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka orja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko kenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän kannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani kuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka vanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua olisi kerran kidutettu!"

"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä pikku raukkaa!"

Tämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli sitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta sitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.

"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia", sanoi Zoë hymyillen, "Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää salaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena ollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?"

Zeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti sen pois ja piilotti väljän hihansa alle.

"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu", vastasi hän. "Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen pisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan haavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan, sillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella koskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva tahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei tukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin ensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään solisluu murskaksi —"

"Armahtakoon!" huudahti Zoë. "Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä mikin tuntuu?"

"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?"
Zeno hymyili.

"En minä tarkoittanut totta", sanoi Zoë. "Te tiesitte kyllä, etten tarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä nähdäksenne että tein pilaa."

"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin viisikymmenvuotiaaksi", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.

"Oh, ei toki!" nauroi Zoë. "En voi kuvitellakaan, että minun mielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli typerää minun puoleltani — mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi mieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!"

"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias", sanoi Zoë jatkaen hänen lausettaan. "Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään saisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne alttiiksi taistelussa? Eikö mikään?"

"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?" Zoë kääntyi häneen päin, tarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.

"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi — viini, naiset ja arpapeli."

"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se ei ole vastaus kysymykseeni."

"Onpa sentään", sanoi Zeno nauraen. "Miksi tekisin naisen tähden sellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?"

"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni, kirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat menetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta uhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini unijuomaa."

Hän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei unohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain hieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta se puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä värähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan, mitä hän tunsi sillä hetkellä.

"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu voisi sitä tehdä", vastasi Zoë rauhallisesti.

"Hm — ehkä, ehkä", vastasi Zeno miettivästi. "Mutta te tarvitsisitte asian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?"

"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella — tuolla puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen kasvojaan.

"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa, tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi kahdesti kutsua!"

Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.

Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin, ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua, kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen, ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin tehdä.

Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.

"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan. Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa sormeanikaan!"

Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan tasalle silmänräpäyksessä.

Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä, koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan. Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä, ikäänkuin hän sen hyväksyisi.

"Te olette väärässä", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut näytelläkseen orjan osaa. "Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte — ja te voitte, jos tahdotte."

Zeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä, ja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä taakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan keskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.

"Minä tarkoitan", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää vastausta hänen suoraan väitteeseensä, "että jos olette tosi venetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista, jonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle. Johannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on heikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen ja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille Tenedos-saaren — Dardanellien avaimen — —"

Hänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi istuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën ranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.

"Niin", vastasi hän, "genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi, ja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole helppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle."

"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä ranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.

"Tiedän ne vain", vastasi Zoë. "Jollen puhu totta, saatte myydä minut markkinoilla huomispäivänä."

IX LUKU.

Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden, tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.

He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon, mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.

Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi myöntänyt rakastavansa Zenoa.

Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno, synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan kuoleman.

Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista, saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat. Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan, ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt henkensä.

He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.

Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.

Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin hengiltä maankavaltajana.

Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.

Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa varomattomalla menettelyllä.

Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan, vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.

"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."

Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin, jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti suostumuksensa merkiksi.

"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"

Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.

Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.

Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë, protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin, ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.

He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan, lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä, kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.

Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa; tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen, jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.

Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen, joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä. Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä; sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta. Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut, joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla. Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei ollut löytänyt jälkeäkään.

He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli, mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli ensin ollut kovin hirmuinen, — nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.

Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi, ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.

Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta, mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois. koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.

Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.

Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat, niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea, niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.

Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla — ehkä sata kämmenystä, ehkä viisikymmentä — Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.

Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan, ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.

Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko, villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta; leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja lyhyellä siimalla.

Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki, että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.

Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen, ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.

Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen, ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.

Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.

"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole tullut toista kertaa?"

Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.

"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."

"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan ainoa vieras."

"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun alla.

"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat talossa", sanoi hän. "Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn olla näyttäytymättä ikkunassani!"

"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" huusi Omobono torjuen. "Olen varma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon toiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta."

Jos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle onnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan, niin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa kiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle jotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan. Hän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän voinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut. Hän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin ollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään haaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen päivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä, niinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni on puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.

Ömobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja veti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin erottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään aikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi pahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen uteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen maassa.

Hänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa Zoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin toistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat maitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi heitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi olemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän katsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi neuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.

Oli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken työn teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin yksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä, oli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä oli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle palvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut tien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa sitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten muodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella päästä.

"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?" kysyi Zeno harmissaan. "Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee huomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi."

"Eivät he näe siitä mitään, herra", vastasi kirjuri hämmentymättä. "Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen taloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä, herra? Sehän on toisella puolen pihaa!"

Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa, että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla veneillä.

Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja istuutui tavalliselle paikalleen.

"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.

Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä, ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä salaisuutena.

Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään, ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli, virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat kokeneet samanlaisia tunteita.

Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla iloinen ja huoleton.

"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli hauskaa aamulla soutelemassa."

Zoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä, mutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi käsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa sivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin orjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen pöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin veistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin ja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden perikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan, näennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä, painaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten katsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön muuttuneen kosketuksesta.

Tytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin, ja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle. Sellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet että naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä hämmästyttävän tehokkaana.

"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut ulkoilmassa. Siitä kai se tulee."

Zoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut äsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt kalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti ja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin tuolissaan ja puhui jälleen.

"Todellako?" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. "Mitä?" kysyi hän teeskennellyn innokkaana.

"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan", vastasi Zeno hiukan ankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä kyllästyttää.

Zoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin kuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän mahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.

"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra", sanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.

"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!" keskeytti Zoë, osoittaen naisen pirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen edullisimmalla hetkellä. "En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla tuulella!"

Tämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili suloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä, mutta tämä ei mennytkään ansaan.

"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää", tokaisi hän. "Olen iloinen, että se on lopussa."

"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle", sanoi Zeno kiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.

"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia", vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"

"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."

"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"

"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"

"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra. Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen muuten kuin väkisin!"

Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata hänen itsenäisyysjulistukseensa.

"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne — arvelette, että jos he tuntisivat teidät — mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."

"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!" vastasi hän. "Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin luonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan teidän ystävistänne — —"

"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka minulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä itsestäni tai elintavoistani."

"Niitä ei minulla ole", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen sellaisen huomautuksenkin.

"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että naisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja elähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat kuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän oli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät ajatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta te pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he niin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi liikemiehiksi!"

"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa tuollaista minulle", sanoi Zeno katsoen häneen.

"Mitä minun pitäisi pelätä?" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla vakavuudella.

"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne — mutta pyydän, armollinen herra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut, vai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko pois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset rangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?"

"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"

Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa naisista olivat vähäiset.

"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä, minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos kavallatte minut, niin minä tapan teidät."

"Minä säästäisin teiltä sen vaivan — jos koskaan kavaltaisin teidät tai kenen hyvänsä."

"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.

"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä.
"Minä tiedän mitä se on."

Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät, ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu, pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu lapsuudesta saakka.

Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka nuotin ja tavun.

Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,
Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.
Vesi suolainen on ja makeakin.
Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen —

Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.

Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin, mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.

"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."

"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."

Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen, jonkun matkan päästä:

Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen
silmänsä tähtien joukossa näen.

Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän
sun kasvoistasi näen,

Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeen
sun hiuksistasi.

Jälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti Zoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt pois, jatkaen matkaansa virtaa alas.

Zeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti ymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä laulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin vain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö sulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.

"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen johdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.

"Kyllä", vastasi Zoë kevyesti, "niinkuin tekin luullakseni ymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman teille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa ikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte — luultavasti!"

"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!" Zeno hymyili.
"Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus."

"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra? Ette uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa tapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka voisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä tilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!"

"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin kaikkien venetsialais-naisten —"

"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas näkemään häntä uudelleen?"

"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne isänsä kanssa."

"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno kärsimättömästi.

"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen taakse."

Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti, mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi, rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville; ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.

Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä opetettaisi orjille, tuumi Zeno.

Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa, jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan, tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla tuulella.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. "Hyvää yötä."

Zoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan, ja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

Hän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen ja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se lausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin hän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseessaan näkyi kysymys.

"Olen pahoillani, että suututin teidät", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa häntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä, jolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen, jollei mies ole suorastaan raaka.

"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini", vastasi Zeno yksinkertaisesti.

Zoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin selitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva oli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan paratiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä harjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa hänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen mieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia sammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa kreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi, ja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon ensimmäisen kauniin — ja yritteliään — ihmiskunnan äidin kanssa.

"Minä jäisin, jos voisin", sanoi Zeno. "Mutta minulla on todellakin sopimus, ja minun täytyy lähteä."

Zeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli ikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä. Siellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa olevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä marmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen synnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen kohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja kääntyi takaisin Zoëhen päin.

"Kyllä", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan jälkeen, "se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä iltana."

Hän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin poistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta hänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi annetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan epätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa pitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi huomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin naimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän oli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi morsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa alhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän —

Kun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta, värähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen vieressään, pitäen hänen kättään.

Sanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet "jää hyvästi", sillä sitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.

"Te menette pois!" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä pois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.

"En, jos vain voin sitä auttaa", vastasi Zeno. "Mutta te ette ehkä näe minua huomenna."

"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö sittenkään kuin he ovat menneet?"

"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma siitä."

Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:

Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.

Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä niinkauankuin Zeno katsoi häneen.

"Jumalan haltuun", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle lähtiessä.

Jälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa taaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan sisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti todella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä tämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän ei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon käteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.

"Ottakaa minut mukaanne!" huusi hän. "Oi, älkää menkö pois ja jättäkö minua tänne!"

"Te menette vaaraan!" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.

Zeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi, koettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin rauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan, täyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän ei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän oli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi orjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta hän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi vastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin, sen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan liki hänen rintaansa.

"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" toisti
Zoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.

Zeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen, että hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään pyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin taistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan myöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli omituisesti.

Sitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei väkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan vasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.

Zeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat kätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään; päinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin saadakseen ne kuristamaan sen.

"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!" huudahti hän, heikolla, onnesta vapisevalla äänellä.

Zeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin voimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät häntä yhä lähemmäksi.

"Se olisi niin helppoa nyt", Zoë miltei kuiskasi, "ja minä olisin niin onnellinen!"

Sitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat silmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën pää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei pyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi syrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.

Zoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen laskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan Zenon äänen.

Zeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti hänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä puoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon päätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata hänen korvaansa:

"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne", sanoi hän. "Ettehän mene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!"

Zeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen, mutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä hänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta pudisti päätään.

"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana", sanoi hän vakavasti. "Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa sitä, mutta minä tulen takaisin."

Zoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä vasten.

"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle tulee huomenna vieraita — sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!"

Hän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään vyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi ylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:

Zeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi kaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa turhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti kasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.

Tyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei kuitenkaan seurannut kyyneliä.

"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään", vastasi Zeno.

"Sitten teidän menostanne riippuu paljon", sanoi hän, kysyvä sävy äänessä. "Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne tai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!"

Zeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut mitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.

Zeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään, ja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi puhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja polvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne", sanoi hän, "en estäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää teitä antautumasta vaaraan — Venetsian puolesta!"

Zoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät äänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta tämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan, kun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja hänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë nauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja riemukkaasti vuorotellen.

Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä; jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.

Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee, kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.

Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää; mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi seikka on varma, kiistämätön — jokainen nainen, joka rakastaa miestä, uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan hyödyttömiä.

Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.

"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua.
"Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."

"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."

Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään, nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä — että hän oli onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.

"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden miehen työtä, eikä useamman."

"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."

Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä, hyvin rauhallisesti.

Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.

X LUKU.

Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa. Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.

Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä veteen.

Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.

"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin, sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."

"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois tornista. Siitä voitte olla varma!"

"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"

Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan tuikkivien kaupungin valojen mukaan.

Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä, ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta, vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään. Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet. Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista, sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia; useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin sananparsi kuuluu.

Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.
Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.

Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle, joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut, eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.

Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin. Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä, joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö, jolle merkki oli tarkoitettu.

Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä, ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.

Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan, ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se alkoi vetää mukanaan itse köyttä.

Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä. Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan, ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.

"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös, on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä — ymmärrättehän."

"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas, voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri, jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin voitte jalallanne."

"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista. Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään. Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan niitä kiviä vasten.

Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana, ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.

Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä, sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.

Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla naiselle.

"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen niin.

Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla äänellä.

Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin ja synnyttäisi kolinaa.

"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."

Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.

Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi hämmästyneenä vankiin päin.

"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."

"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.

Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.

Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin keisari seisahtui ihan hänen viereensä.

"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"

"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys. Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."

Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi; ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja kiivennyt torniin yksinään.

"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten lähden mukaanne."

Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä vastaväitteellä.

"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin tekin."

"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin, jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."

"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette siis lähde mukaani?"

"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään, enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En, minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin", toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon päin, "sitten lähden mukaanne."

"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa, mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna, minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne, ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden. Toista neuvoa en näe."

"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni. Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista ja surmata lapseni."

Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina laskeutumaan alas.

"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."

Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.

"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko mukaani? Vielä on aikaa."

Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.

"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni —"

Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.

Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas. Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui, vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.

"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle, kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin alas."

"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin samassa hengenvedossa.

Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös, nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.

Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa, joka kuului ihan läheltä.

Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen, ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.

Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään, toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta, jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään. Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias vastustajineen putosi veteen.

Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.

Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.

Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.

Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä kuin kissa, oli kuollut.

Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.

Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan; hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi. Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta ylempänä.

Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä. Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja luisui jälleen vedenreunaan.

Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan, ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin, paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa sekunneissa veneen perän kohdalla.

Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli, airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.

Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan jo samassa sen pohjalla.

Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta, kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.

"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta hyvin täperä pelastuminen se oli."

Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene lähti liikkeelle.

XI LUKU.

Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä, jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.

Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla. Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi, olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.

Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.

Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen jäljet.

Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.

"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."

Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.

Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta venetsialainen hymyili.

"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."

Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka, joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin kypäräkoristeesta.

Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.

Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan, joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin, oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin jokin elävä olento.

Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno, seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.

He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli. Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.

"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja tähystellen ulos.

Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan, niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta äänekkääseen, typerään nauruun.

"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."

"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.

Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.

Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia käytettiin talleina.

Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös. Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen. Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin selvästi selittää.

Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti. Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta, eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni, ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.

Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.

"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui teille tänä iltana — hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten en olisi näyttänyt punaista valoa."

"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet suoriutua heistä kaikista — heitä oli vain kolme. Minä näin heidät selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi, kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan hälyytyksen."

"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."

"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!" lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on mieluummin vankina?"

"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.
Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"

"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en hievahdakaan!"

"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa pimeissä portaissa."

"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka uljas hän oli.

"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."

Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja suloista muistelmaa koko sukupuolesta.

Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan, että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen rahoillaan.

Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on kovasti päissään!"

"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"

"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa selvästi, siristämällä silmiään.

"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno vakavana. "Mutta seikka on se —"

"Suohan anteeksi — hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies — hik — vai kaksi miestä?"

"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen aivan unohtanut tunnussanan."

"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän, suunnattomalla ponnistuksella.

Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat, joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.

"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno suostuttelevalla äänellä.

Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.

"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään läjään Zenon jalkoihin.

Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli. Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.

Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät, ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.

Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut, jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui tallin ovea kohden.

Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena etuna.

Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle, jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti kuin vain eläimet voivat pureksia.

Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta. Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu. Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita, pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.

Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville, olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni. Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti vaatii.

Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.

Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi vahdille.

Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille, eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.

Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle, ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin, kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.

Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta ja tarttui Zenon suitsiin.

Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.

Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen laukkaansa.

Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.

Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista, pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan, ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.

He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta, täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.

Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan, oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja juoksi henkensä edestä.

XII LUKU.

Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella, marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja kulkematta esipihan kautta.

Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla. Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin Gorlias oli auttanut hänet maihin.

Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan; ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.

Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta. Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.

Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti hänen olevan turvassa sitä myöten.

Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta; tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt, oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä tietää.

Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta. Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut. Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.

Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven, vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista. Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.

Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana ja tiedottomana.

Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.

Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla. Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.

Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä pyörtyä.

Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa; jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.

Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias toisi sen, eikä kukaan muu.

Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen, niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä, jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä auttamaan aiheutti.

Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän olennon tähden, jota hän rakasti.

Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut; ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë odotti yhä.

Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä, mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja hirveän mielenjännityksen hämmentämä.

Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja
Zoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.

"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä", lisäsi hän.

"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne tuli melkein liian äkkiä.

"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin seutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin alasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin maihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti oli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos. Puolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta tapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta lyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut kahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois ja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät; heille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin otaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti kotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu."

Gorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä, joka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt välittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat mahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa, mutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä ei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä. Ennemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.

"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."

Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta nyt ja kysyi sen syytä.

"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë. "Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin juuri ollenkaan."

Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa, käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine, kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta, jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.

Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän, joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui. Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.

Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon välitse.

Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään. Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä, vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien käry tuntui ilmassa.

Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan silkkisaalin peitteekseen.

Mutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.

Gorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota hän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun asti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.

Mutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä hiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin takaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui melkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään ja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja antaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti sukeltautuen aamu-usvaan.

Päivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen puoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun viipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku pisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat heijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi kuin hopea.

Nouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että mitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat, ja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat ylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei liikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen kasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.

Mutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja auringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa kaltaisia.

XIII LUKU.

Kun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä sitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut aikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella muuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta näkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin urhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole liikoja aikoja käytettävänä.

Nuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä päästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa heidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.

Ensin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean paikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä parisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri vasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä kunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt oikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti, arvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.

"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen, jättäen hänet häikäistyksi.

Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen, valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle huonosti.

"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni! Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."

Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.

"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua tästä yöstä, jos mahdollista."

Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät, aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä äänellä.

"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille milloin hyvänsä."

Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko Konstantinopolissa.

Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa harmautta vasten.

Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä ja melkeinpä pelkäsi niitä.

Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta, nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen, niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan, hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa. Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.

"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää! Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa, niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te aiotte tehdä sen mahdottomaksi."

"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.

"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen", vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi. Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään. Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään, haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan. Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"

Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen kiillottanut sen teräspintaa.

"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"

Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä edessä.

"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän nahkanne Andronikukselle tasoitukseksi", nauroi Zeno. "Ja varsin oikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea."

"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen", huusi selkeä kreikkalaisen ääni toisten takaa.

"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta", sanoi Zeno. "Ikävä kyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni."

"Pelkään etten voi, hyvä ystävä." Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen johtajan puoleen. "Sinä olet houkka, Toktamish", sanoi hän rauhallisesti. "Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada rahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain tukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte te murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!"

"Kyllä", vastasi Zeno, "kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei muuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa rinnoissanne", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti naurahtaen, "niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin. Portti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan jaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!"

"Hetki on mennyt ohitse", vastasi tatarilainen, puhuen heidän puolestaan. "Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle."

"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme", sanoi Zeno. "Ei silti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin."

"Sanoinhan jo, ettei minulla ole", vastasi Zeno. "Jos ei teillä ole mitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa minun nukkua."

"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa tavattomasti", vastasi Zeno huolettomasti. "Jos viillätte kurkkuni poikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani! No, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!"

"Meidän on parasta jättää hänet", sanoi Toktamish, työntäen lähinnäolevia miehiä pois. "Te ette saa mitään tällä haavaa, ja häntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin tiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi", lisäsi hän, muuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. "Emme voi päästää teitä ulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule puuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte nukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette, aamun tultua."

Zeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli lyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä. Hän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen talon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä suurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa on useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli jo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla oli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua pylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi, ei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa kuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä, jota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä ulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin oli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen ulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista saamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan rakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu aukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla; muutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä niiden tyhjinä ollessa.

Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna — kaksi, kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.

Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset, kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.

Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa, odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan, uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle epäonnistuneensa.

Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen, ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä, miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.

Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet ajatelleeksi.

Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta. Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä. Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.

Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn, kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.

XIV LUKU.

Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä, oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin, jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään. Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan. Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!

Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään, tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin niin, ja ehkä —

Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan. Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.

Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se ollut kirjurin asia.

Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama: kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin, että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.

Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana, ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava päivällinen.

"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan ystäviään."

Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä, punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.

Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.

Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina, pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon, niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja tuntea itsensä hyvin sairaaksi.

Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat. Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään, niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö- ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.

Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa, vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen päivälliselle.

Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni, että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.

Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:

"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen luokseen aivan heti."

"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat askelet heti kuin sanat olivat lausutut.

Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.

Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä, valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän puhui heti kuin Omobono tuli esiin.

"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko hän?"

Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta, koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta. Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.

"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän, joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen —"

"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän. "Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."

Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon. Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin surmattavaksi.

"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.

Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.

Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan. Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.

Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.

Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta. Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen hänen lähelleen.

Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.

"Niitä on kolme", vastasi hän. "Venetsialainen herra ja hänen rouvansa ja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori."

"Hänen kasvoillaan on huntu", vastasi Lucilla tirkistettyään alas; "mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on hänellä aika paljon."

"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin värjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä — vanha rouva ensin — hän on lihava — kirjuri ja hänen miehensä auttavat häntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan, joka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt spenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!"

Hän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon äänen aivan selvästi.

"Kovaonnisen sattuman takia", sanoi kirjuri, "täytyi messer Carlon lähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä olen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen vieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään."

Sebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen; mutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten omituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä sen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen välimailta.

"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa", sanoi rouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.

"Äidin", vastasi hän. "Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitä
Omobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet."

Zoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi, häiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman katon alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut Zenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan astunut hänen päälleen.

Hän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät, tuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan häntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin vain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille, eivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta. Isäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he olivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën makaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta kenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän tietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he toivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän mieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan, niinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä palvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella ollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin he ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille palvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja palvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei voi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.

Mutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja Lucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet kaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi ja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat hänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä heidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he pitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään tehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille kummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti heille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja jota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki; ja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille isännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä lähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.

Sillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa, sijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle antavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut vielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin Corner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa ja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta, joten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka; ja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui ohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä tummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka hän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä tänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan, mitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.

Kolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei ollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät merkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja. Vaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa täyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina tunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa nuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen talven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin tuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat kuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi kerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan ilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi kassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat söivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.

Mutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet hänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno palamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu riikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin pilkullinen sateenkaari.

Giustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti värjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli suuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja tyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä tapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut liian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat hyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään uutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja liian kylmät kosketeltaviksi.

Hän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä, joka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut sanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno oli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut itsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle. Todellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä. Sebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin liikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä osalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia. Hän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa ja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä seikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta nähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin nopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt itsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä matka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen vaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään naimatarjous — menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle yritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo aviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin hänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa, että keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen ystävänsä ja suojelijansa.

Giustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa toimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa, mikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon nuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden alttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää ruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.

Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta, kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä, ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.

Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan, jonka kanssa halusi naimisiin.

"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."

"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."

"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä — —"

Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.

Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.

Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla, joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.

Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle, joka oli Giustinan vieressä.

"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty! Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"

Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti jälleen.

Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat, ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen veitikkamaisesti.

"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti, tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.

XV LUKU.

Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.

"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän, maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."

Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki, mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta, vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.

"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"

Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän nyökäytti painokkaasti.

"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi hän, kyetessään jälleen puhumaan.

Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan, kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.

Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.

"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa rahoja?" kysyi hän.

Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä. Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.

"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä. Tappelimme yhdessä Kreikassa."

"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria maksuja suoritettavana."

Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.

"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla vakavuudella.

Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli häntä leikillisesti.

"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa hohotti vastaukseksi kysymykseensä.

Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa, ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti melkein kuoliaaksi.

"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi, että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"

Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä. Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat kumpikin oveen päin.

Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli
Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.

Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa. Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan, mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.

"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.

Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.

"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"

He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen, luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona mosaiikkilattialle.

Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä, ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.

Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.

Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa runollisella kielellä.

"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen. "Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni, kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo, kaunoiseni!"

Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.

Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan. Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään, hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.

Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta. Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän; sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.

Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois, oli kestänyt vain pari minuuttia.

Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan tyhjälle tuolille pöydän ääreen.

"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni", selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni — se haittaa ruoansulatustani."

Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi. Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli, millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.

"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa ja juomaa, mies!"

Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita, sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.

Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä ihan hirveältä.

"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin — —"

Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä hampaillaan.

Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.

Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta isäntänsä maljaa.

Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.

"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."

Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen, ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.

"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois", selitti hän pelokkaasti.

"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.

Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta, oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.

"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti, joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.

"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"

"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."

"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.

Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.

"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen. Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt missä se on."

Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi, tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä merkkitilaisuuksissa.

"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän, ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.

Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta a posteriori; pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.

Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.

Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne, että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan, varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.

Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja muisti salvan.

Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.

Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.

Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi, saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta vastata kyselyihin.

"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo
Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"

Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.

"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti hengittäen. "Ahaa — minä alan ymmärtää."

"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja, värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.

Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.

"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan yhteiskunnallisen ylemmyytensä.

"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä aina."

"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä ymmärrän nyt."

Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä, kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei ketään ollut tulossa.

"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë.
"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.

Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta, ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta. Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.

Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän vaatimiaan rahoja.

"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida saada kokoon!"

"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi", vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään", lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.

"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."

"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina, hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.

Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun keijukainen.

"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".

Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli, tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi, että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen. Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on paljastanut sen nuorille miehille.

Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta, että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.

"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan", vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."

Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille. Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.

Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan pieksämällä orjiaan.

"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos rannasta.

Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties vaarallinenkin.

Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa, jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.

"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan mitä olisi tehtävä."

XVI LUKU.

Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.

Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa, likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.

Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.

"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja painaen hänet polvilleen arkun eteen.

Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen sitten molemmilla.

Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän. Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.

Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.

"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän. "Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen! Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien, sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku luupussi!"

Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:

Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin, jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino, ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi. Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.

Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.

Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi juuri pelosta.

Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain pikkuasia.

Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen ruumiskirstun levätäkseen.

Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut. Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku avattiin.

"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli, mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.

Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa, hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana, hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin hirmuisen ukonilman raivotessa.

Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia, lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä, ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan. Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa, vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.

Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa, mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.

"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät
Toktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.

Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut, uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman kallellaan.

"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän välttämättä tarvitsee."

"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë, katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.

Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati selityksen.

"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"

"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"

Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla, saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.

"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää, kyyhkyläiseni", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei todellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.

"Kiitos", vastasi Zoë. "Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa teitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua teidät isännän varsijousella kuin hullun koiran."

"Noudanko jousen?" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin ääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon ampumakilpailussa Lidolla.

"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi", sanoi hän, "sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut. Sitäpaitsi", lisäsi hän, "minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin ettette edes näe minua."

"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään", oli
Zoëlla vastaus valmiina.

"Pikku uuhi-karitsani", sanoi tatarilainen, "Toktamishin sydän läpättää sinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä pyydät!"

"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja sitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin tulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien sinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei olekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi ja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen palaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua. Sellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten heitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon keisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme; ja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta kolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka katselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni vartiossa häntä mestattaessa!"

Zoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi hän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin päivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella puolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut hänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.

"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?" huudahti Zoë vihasta vapisevalla äänellä.

Hän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki Gorlias
Pietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.

"Tulkaa sisään, kokóna", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä auttaakseen häntä maahan. "Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon vanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen miehensä tulevat polttamaan taloa!"

Zoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä tunnottomaksi lyhyessä ajassa.

"Tähtienselittäjä on oikeassa", sanoi hän palvelijoille. "Tulkaa sisään kaikki." Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken, astui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.

"He ovat täällä puolessa tunnissa", sanoi hän. "Sillävälin lähetän teille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?"

"Nälkä!" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. "En ole ikinä syönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun toimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön. Miehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se."

Hän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti sisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli kaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä lähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli juossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti hopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli Zoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen, joka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon palvelijan.

"Siinä ei ole paljon viiniä", huomautti mies epäillen. "Hän juo sen yhdellä kulauksella."

"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen", vastasi Gorlias. "Jos hän menee uneen, ilmoita minulle."

"Puhdistakaa tuo kaikki", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat katselemassa. "Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin tullessaan."

Hänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta herättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut huolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui huoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka olivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.

Yläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän kanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista ihmeellisistä asioista.

"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria."

"Ei — vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon, joiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita. Tatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki."

"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi", sanoi Zoë, mutta hyvin epäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.

"Ei", vastasi Gorlias; "hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän on saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin hyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää häntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä ainoalla sanalla."

"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi vesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle saadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa kymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena tai elävänä. Siinä ei ole kylliksi."

"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?" kysyi Zoë kasvavalla levottomuudella.

"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät tunne tähtienselittäjää."

"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla on jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu, ettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt meille tämän kapteenin vaimon välityksellä."

"Niin — jos!" Gorlias pudisti päätään miettivästi. "Ei ole helppoa lähettää vastausta tähän", jatkoi hän. "Vaimo toi sen minulle henkensä uhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen. Vartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan toimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada Johannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä huolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi vapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi tähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas langan avulla — tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin."

"Minä voisin", sanoi Zoë luottavasti. "Olen varma, että voisin! Jos menisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön tavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin olen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo."

"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä", vastasi Zoë. "Mutta se ei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin hän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka messer Carlolta, kun hän itse on vankina?"

"Asia on näin", vastasi Gorlias. "Sotilaat eivät millään ehdolla päästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja ainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään vaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan jälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee kostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen hänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman turvallisuutensa vuoksi — jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä. Mutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa kymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin."

Zoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota kymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.

"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?" sanoi hän. "Niin", jatkoi hän odottamatta vastausta, "luulen että olette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta tukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin Andronikus on Blachernaessa."

"Sellainen on asian todellinen laita", vastasi Gorlias. "Ei enempää eikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä."

"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla henki panna alttiiksi hänen tähtensä!"

"Teillä on kaksikin", virkkoi Gorlias tyynesti. "Minunkin henkeni on käytettävänänne."

"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti.
Sitäkö tarkoitatte?"

"Messer Carlon tähdenkö siis?" kysyi Zoë. "Teillä on hänelle jokin suuri kiitollisuuden velka."

"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin", vastasi Gorlias. "Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin tässä yrityksessä, kokóna Arethusa."

Joku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen palvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni puhui ulkopuolelta.

"Tatarilainen on jo sikeässä unessa", sanoi hän, "ja minä kuulen kirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä häntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on hänen äänensä."

Zoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti kätensä.

"Minä pidän huolen siitä", sanoi hän. "Minä toimitan sen miehen takaisin majoituspaikkaansa."

Zoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista tehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä oli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat, jotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo unohtaa niitä.

Puolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon palvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua lämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi. Rahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen kassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen vuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa kohti.

Mutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus hyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että hänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.

XVII LUKU.

Zenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne nostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä voisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti toivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin hänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon puolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa miehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.

Zoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish ja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että hän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi; tai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa hänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he laskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.

Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle, ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi; aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.

Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen miestä.

Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana. Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.

Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.

Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen. Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana, toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen pysyisikö se siellä hänen kävellessään.

Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi. He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen, joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta, ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.

Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä, joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne, tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies, jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet kymmenennellä osalla mieshukkaa.

Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen, jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään, jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun; vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia palkkaajiaankin, laillisena riistanaan — kuten koiratkin, sivumennen sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita, vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa, niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut pelätä heitä.

Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään; ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan ymmälle.

Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin. Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa vaarassa tai suuressa hädässä.

Sitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate olisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin Gorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon, jotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi kuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä eläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan, ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät, punerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä lämmin loiste tuli hänen silmiinsä.

Kun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään, ikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi uni.

Gorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä kuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä suunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias olikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën esitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita käytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet usein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä aina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen oli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se Kolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse koetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen on saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.

Ja nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta löytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa mahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.

"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä päivällä", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, "mutta hämärässä se ehkä menestyisi."

"Sen täytyy onnistua", sanoi Zoë painokkaasti. "Jos se ei onnistu, niin emme näe toisiamme enää."

"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä yhdessä", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. "Hyvin paljon riippuu siitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista."

"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?"

"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu, jollette tule juuri oikeaan aikaan."

Hän ajatteli Zenoa, — elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja elämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli hänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia repiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista epäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias suorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa. Puolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se silti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat kysymyksessä.

Gorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan. Hänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista palvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden seisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa kuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he hiipisivät lähelle kuuntelemaan.

"Teidän armonne", vastasi venetsialainen, "pelko on ilkeä tauti, joka saa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume."

Hän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia "armon" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin vähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa, jonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan valepuvussa oleva ylhäinen nainen.

"Minäkö?" Vito virnisti. "Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko minä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään."

"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan", huomautti Zoë. "Onko hän sitten kivestä?"

"Oh, hän!" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. "Minuako vertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan. Isäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen palveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen niinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada surmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki."

"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa surman suuhun, vai kuinka?"

"En", vastasi Vito yksinkertaisesti. "Se olisi eri asia. Olisi häpeä palata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla, niin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian puolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten kuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää."

"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän", sanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot miellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. "Se on hyvin yksinkertainen asia."

"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito", vastasi Zoë. "Haluan, että soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on lähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä puolen Amenan tornia, eikö niin?"

Vito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä itseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon poissaollessa.

"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä", sanoi Zoë rauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki miten asia oli.

"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en ole saanut määräystä."

"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa", selitti Zoë.
"Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä."

Zoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta häntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä, että hän saisi tahtonsa täytetyksi.

"Missä se on?" kysyi Vito epäuskoisena. "Minä näytän sen teille", vastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat huoneen toisessa päässä. "Menkää valmistamaan minulle kylpy", sanoi hän.

Tytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella halusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë ja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton nähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen; hän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä väliin.

"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa", sanoi hän ikäänkuin tullen vakuutetuksi.

Hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi kirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta; ja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti tehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen puoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.

"Tämä on varmasti isännän kirje", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin, omasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.

"Ja hän haluaa minun vievän sen perille", sanoi Zoë. "Jotta voisin sen tehdä, on teidän oltava niin hyvä ja soudettava minut veneellä tuohon laituriin. Muuta keinoa ei ole."

Vito alkoi ymmärtää ja nyökäytti päätään viisaana. "Se on Kauniille
Johannekselle", sanoi hän vakaumuksella, katsoen Zoëta suoraan silmiin.
"Se on toiselle keisarille, jonka isäntä tahtoo päästää vapaaksi."

"Niin on — koska kerran olette sen arvannut", vastasi Zoë. "Tahdotteko nyt viedä minut?"

"Te otatte kai mukaan toisen orjanne, niinkuin mennessänne soutelemaan kirjurin kanssa?"

"Ei. Minun on mentävä yksinäni teidän kanssanne. Ja minä tulen itsekin olemaan orjaksi puettuna, ja minulla on oleva pään päällä kannettava kori tavaroineen vanginvartijan vaimolle."

"Ymmärrän", sanoi Vito, joka todellisuudessa piti seikkailusta seikkailun vuoksi ja oli paljon vähemmän halukas pakenemaan vaaraa kuin oli olevinaan. "Tehän sanoitte haluavanne lähteä auringonlaskun aikaan?"

"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja panen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta."

Vito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli siksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää ajatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea ylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin säilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä ajatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi seurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa torniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi hänen tekevän ainakin sen verran.

Toistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta, tiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä. Hän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli viivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi kotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta vieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli lähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä temppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon poissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he olivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme nähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti miehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen hengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa hänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli heidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he ajatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.

XVIII LUKU.

Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella, heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat, juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä, syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen, kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa, tai ehkä niinkuin taivaassa.

Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle. Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi, olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.

Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän viittasi toisella Amenan torniin päin.

"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja kreikkalaisilla kamarineidoilla.

Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen, ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies, tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä, pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.

Hän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja siinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai hänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa ääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä oli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai hänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja joka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää ja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä miestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki talousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut; ja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään, saavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä, mikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli ryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen silmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle tekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.

Hän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari, kun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä alas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet hämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion, ja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan holvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.

Niin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli asetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen, jota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja sitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin rengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät miekat paljastettuina.

He katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä näyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten; heidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi, ja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään holvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan kammottava.

"Jos sallitte, hyvät herrat", aloitti Zoë seisahtuen, "emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin vaimolle."

Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan neekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut perään niin vähällä.

"Jos sallitte", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin, "emäntäni — —"

Hän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden kahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa kajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden yksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin taikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita kreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta ja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli kuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi äkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut itsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli yliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä ja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan tuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun hän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän rohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.

"Jos sallitte", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän oli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui hiukan hänen puoleensa.

Mies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään hitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten toveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja sitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen silmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut kieltä.

Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten mies tai nainen.

Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia, ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa ulospäin hänen päänsä ylitse.

Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös. Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä, heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi, ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään maksaa rohkeutensa.

Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki, voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään. Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen, arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku, joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa, hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä, etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja selkeänä holvikäytävässä:

Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli veen — —

Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.

Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen puhui matalalla äänellä.

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.

Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta antaa kirjettään.

"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti", virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."

Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen varaan.

Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.

Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen, olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën kiinni.

Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle. Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä, jollei Gorlias tulisi ajoissa.

Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.

Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa. Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat keisarillisten naisten joukossa.

"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka oli kuin tvtön.

Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.

Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin, se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä, ja minkä väriset seinät siinä olisi.

Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan, millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat, irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.

Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin pahasti.

Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä. Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta tanterelta pihan ulkopuolelta.

"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen vankiaan siirtymään pois.

Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita, jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin, ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin veriaallot sakenevassa hämärässä.

Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin heijastuksesta.

Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli värähti ja painautui ylähuulta vastaan.

Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle, joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään, aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi mitä siinä oli.

Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen, mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään. Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta, niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.

"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.

"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen äänensä värähtänytkään.

Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei kuulunut.

"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."

"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita toimitettavana tänä iltana."

"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."

Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.

"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä? Suvaitsisitko sanoa sen meille?"

Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä, jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun hänen sydämeensä.

"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana.
"Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"

Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä, mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain univormut hämärässä veripunaisina.

"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë, vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan nimi on veri!"

"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi. "Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"

"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt vaaleammat.

Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.

"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysvi
Andronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.

Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin matalalla äänellä.

"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."

"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin pelkurit voivat tehdä.

Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta, tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.

Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli kuin teilirattaan narina.

Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.

"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi", sanoi hän.

Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun; ja hän hymyili kolkosti.

Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään oikealle ja vasemmalle.

Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:

Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta. Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin saavutti takaisin tasapainonsa.

"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat kätensä olivat vapaina.

Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.

"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.

Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.

Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa, että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.

Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita, ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.

Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille, tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista, ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.

Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten toisen takaisin pussiin.

Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta pudonneen kirjeen.

Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi. Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.

Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan. Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.

Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin, velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.

Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.

Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas, liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi tehdä hänet hulluksi.

Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.

Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä äänettömyyttä.

XIX LUKU.

Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden, joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.

Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi. Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa, keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset eivät ymmärtäneet.

Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.

"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"

Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä, vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli hänen kimpussaan.

Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi, että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria, olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.

Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi, henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.

Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin, hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.

Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen", jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen — jolle soihtujen valo nyt heijastui — istui ratsun selässä, kultakangasviitta ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi, olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon, ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä, vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan, kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät, sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen —. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka. Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä yht'aikaa.

Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna, mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä, sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.

"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä vangiksi!" huusi hän.

Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna, ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan, potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen, jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan Andronikus saattoi nähdä hänet.

Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.

Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin, ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä olemaan hukkaamatta aikaa.

Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana, jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.

Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi, että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja kirkuivat äänensä käheiksi.

Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle sepittämän osan.

Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja, jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä, ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa, ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi riistämään sitä sieltä alas.

Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.

"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"

Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen, siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua. Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään, jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan Zenoa.

Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä, ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut sanan ja otettu kiinni oven edustalla.

Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään omalle käsivarrelleen.

Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin kaukaa, melkein toisesta maailmasta.

Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit olivat hänelle tutut.

Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin, missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.

Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä, vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan sanomatta.

Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.

"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?"

Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä. Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.

XX LUKU.

Zeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli käynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa vuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin lähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno oli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut suuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen jälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli laittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen nauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt, ja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin muistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja antaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna, jos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.

Nyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen. Sisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan elämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta, ja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset pirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti vapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.

Mutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito ymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno ottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja ruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin sullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto merellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka määräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään; mutta hän ei tehnyt kysymyksiä.

Varhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas satamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä lähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen, joka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut ostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco Pesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti ne kolmesataa tukaattia.

Sebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin liikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle asiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän epäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa kolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin oli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä matkatavaransa laivaan päivän kuluessa.

Kotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä valitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko kipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti huolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut, sekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian paljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä kauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos Zeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi sen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti murtanut hänen sydämensä.

Mutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä tapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen katsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.

"Olet tehnyt oikein hyvin", sanoi isäntä. "Entisaikaan, Omobono, kunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta niitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa rippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi."

Tämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa odottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän lämpeni kehuista.

"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla hyödyksi", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.

"Aivan niin", myönsi Zeno. "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono", lisäsi hän hiukan kiiruusti, "uskollista vahtikoiraa."

Omobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen pörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun hänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja valmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan Venetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille poskilleen.

"Ja saanko kysyä, herra", aloitti hän, "miten menetellään — —" hän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon yläkerrosta, — "neidin suhteen?" lisäsi hän, päättäen lauseensa viimeinkin.

"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun velvollisuuksiini vastata hänestä?"

"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt — —"

"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan. Kuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut saamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te tietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää — —"

"Sinä puhut liian paljon", sanoi Zeno. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin älä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?"

Kun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto, koetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin sanoin.

"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä Rustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen nimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär — —"

"Rhangabe?" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi, ja on vieläkin.

"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä Rhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun heillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi poikaa — —"

"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään venetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon kohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa olosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco Pesaron antama tehtävä senluontoinen — —"

"Omobono", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, "toimita tänne pappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin."

Hän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta aamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet vielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen, vielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä huoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa, jonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan hänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa suloista raikkautta.

Zeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain kaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt sen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli hiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.

"Te tiesitte sen aikoja sitten", vastasi hän. "Ja mitä ette tiennyt, sen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin."

"Tein parhaani estääkseni itsenikin sitä tietämästä", sanoi Zeno, ymmärtäen mitä Zoë tarkoitti. "En kuitenkaan voinut salata sitä ainiaan! Mutta koska tiedämme rakastavamme, alkaa elämämme nyt tästä, ja yhdessä. Yhdessä, koska sinä pelastit minun henkeni — minä tiedän kaiken, sillä minulle on kerrottu; ja niin on minun elämäni sinun ja sinun elämäsi on minun, koska olemme syntyneet yhtyäksemme, niinkuin haukat yhtyvät haukkoihin, kyyhkyset kyyhkysiin, satakielet satakieliin."

"Niin minäkin, — ja siksipä, pikku Arethusa-haukkani, meidän täytyy lentää yhdessä turvallisempaan pesään, ennenkuin Toktamish tai joku muu barbaari panee toimeen vastavallankumouksen. Tuletko mukaani?"

"Se ei riitä. Me olemme kristitty mies ja neito. Sinun on mentävä kanssani kunniassa minun oman kansani luo."

"Venetsialainen aatelismies ei voi mennä naimisiin orjan kanssa", huomautti Zoë, vaikka hymyillen.

"Venetsialainen aatelismies saa tehdä mitä hänen omat silmänsä hyväksi näkevät, paitsi kavaltaa maataan", sanoi hän. "Avioliittoon kuulutetaan ylkä nuorimies Carlo Zeno Venetsiasta ja morsian nuori neito Arethusa — —"

"Rustan Karaboghazdzhin orjamarkkinoilta!" ehdotti Zoë, nauraen Zenon mukana. "Se on hieno liitto suuren dogin palatsiin, herra!"

"Oh, dogeistako puhut? Sittenpä panenkin sen kuulumaan toisella tavalla, niinkuin pappi kohta tulee sen sanomaan, sillä luulen, että hän odottaa jo alakerrassa, ja Omobono on opettamassa hänelle hänen läksyään."

"Tahdotko ottaa tämän miehen?" kysyi Zeno uudelleen, mutta lämpimämmin nyt ja likempänä Zoën huulia, vaikk'ei hän niitä nähnyt; sillä hän luuli näkevänsä Zoën sielun hänen uljaissa ruskeissa silmissään, ja mitä vastaukseen tulee, niin sen hän tiesi.

Jäljelläoleva osa Zenon elämäkerrasta, paljon sellaisen ohessa, mitä sadunkertoja on tässä tarinoinut, on luettavissa hyvin huonolla latinalla, hänen pojanpoikansa, Bellunon kunnon piispan Jacopon kirjoittamana: kuinka hän purjehti Dardanellien läpi ja pani täytäntöön keisari Johanneksen lahjoituksen ottaen Tenedoksen tasavallan haltuun; kuinka genualaiset koettivat kovasti ottaa sitä pois häneltä; ja kuinka hän taisteli kuin sankari ainakin, kourallisella miehiä suurta sotajoukkoa vastaan, ja ajoi heidät pois ja pelasti saaren; ja myöskin kuinka hän sai elää pelastaakseen heiltä itse Venetsiankin silloinkuin kaikki näytti olevan hukassa, ja mursi heidän valtansa ainiaaksi sen jälkeen; ja kuinka hän teki monta muuta suurta ja kunniakasta tekoa, kaikki sen jälkeen kuin hän oli ottanut Bianca Giustinianin vaimokseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARETHUSA: KONSTANTINOPOLIN ORJATAR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.