The Project Gutenberg eBook of Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia, by Maria

Jaakko.
Satu.
Ajattele vanhuuttasi.
Todellinen päästökirja.
Kovan kohtalon talo.
Kutsumaton vieras.
Seppä Kummallinen.
Sunnuntai lauvantaina.
Anna-Liisa.
Niinin kosijat.

Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa. Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä, mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.

Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen naapurin — se asui hyvin kaukana — täytyi toisinaan tulla auttamaan taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus. Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui, kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt itkivät.

Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko, vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden. Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui, heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat, sanoi isä:

"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.

"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"

"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo nähdä heidän nälkään kuolevan."

"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."

Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.

Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä. Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa. Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän äidillensä eräänä aamuna.

"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."

"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."

Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:

"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan. Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"

Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa kyyneleitänsä.

Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä syntiä. Muistatko tämän?"

"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja isänsä."

Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä, ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.

Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.

"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."

Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.

"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."

Nyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin suurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat he lumeen ja nukkuivat molemmat.

Varhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta hakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän pienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät rekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään tupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat he runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko tointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa, mutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla puolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka pyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa etemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin, ja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi äänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki että hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä paitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi paimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan kesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä muutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä eikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös noin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä hajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui poislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.

"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi", sanoi hän, "ja minä en voi jäädä tänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä että hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä maksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä kuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin ansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme sallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt."

"Sinä olet oiva poika", sanoi isäntä ystävällisesti. "Veljeäsi hoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin; sen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle kolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua äidillesi."

Jaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona, joka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä herrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta. Hyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän röijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan veli olisi nyt ollut terve!

Jaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu tuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset. Mutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin suuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka vähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.

Eräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja surkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä, sillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena ja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle niistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän sitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä. Yön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi heille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle. Jaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan. Mutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän seuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa vanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän talon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän koittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli häntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä nähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja olutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli mennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä surkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään tupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille asti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona akkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan kolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi seisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan peremmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja katseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä hän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä puhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista että sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja niistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä kerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa viinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin kuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran vuoksi.

"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla askareilla?" kysyi räätäli vihdoin. "Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni tyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät olevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan liene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko jäädä?"

Jaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden pistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi se kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä ystävällisillä katsannoilla.

"Paljoa en voi sulle luvata", sanoi räätäli, "sillä nyt on huonot ajat, mutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera."

Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."

Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi, selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä. Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita, vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään, painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin. Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut, vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa, mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa, laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa paluumatkallaan ja niin eroisivat he.

Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin. Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle. Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä, ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.

Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan, ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen. Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen pojalle löytäjäisiksi.

Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat: "parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään. Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä suhteessa.

Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa, ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.

"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"

"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään muulle", vastasi poika.

"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle maamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä."

Jaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun tämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä sisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari tuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:

"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla ei ole aikaa."

Jaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä asui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin näkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:

"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö tunne minua?"

"En muista sinua nähneeni", sanoi vanha herra ystävällisesti, "Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa minulle, niin sano vaan vapaasti."

Jaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi hänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan pojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja huomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.

"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä", sanoi hyvä vanhus, "tule kanssani, niin puhutaan enemmän asiasta."

Siellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut syönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista, sai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon rahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille. Sitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen tehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli niin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän itse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin penniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte tahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren hädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt pikku veljensä.

Mutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä käynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet kaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui kynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä vai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni hänen luoksensa.

"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä, jonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi kuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?"

Isäntä vastasi: "Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi kipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä ole suruissasi", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi kyyneleitänsä, "älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei hän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli."

Nyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin, kenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.

Eräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla ja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä katseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta ja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta. Huone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia kuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä kerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja sisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä hän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja tarkkaavilla silmäyksillä.

"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne maksavat 100 ja 200 markkaa."

"Jos minulla olisi tuommoinen", sanoi Jaakko, "niin menisin sen hyvän räätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V——ssä, hän leikkaisi ja minä neulosin."

"Kyllä minä oppisin", sanoi Jaakko päättäväisesti. "Opinhan minä keittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti."

Kauppias hymyili. "Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän sinulla ole rahojakaan."

"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla opettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa sen", sanoi poika.

"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän summan, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin tahtosit maksaa sen?"

Tämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois peittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä niin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas ja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen köyhemmäksi.

"No hyvä", sanoi hän, "minä annan sinulle sellaisen koneen sillä välipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka on maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka luo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka."

Jaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva alkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin hän oli ollut räätälin luona V——ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa talossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä päivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja uutteraan poikaan.

Kun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone laadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin matkusti Jaakkomme V——hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja oli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle keränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.

Voi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon laadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään kertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta ei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui hän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä saivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon noustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla historian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä, ja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön. Mutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa hyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko itse kaupunkiin. "Tässä on nyt loput rahat", sanoi hän, "ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella tavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!"

Nyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona Helsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän iltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi hän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus, pappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut vähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut monta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään olisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.

Kun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani neulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä ensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat olleet hyviä häntä kohtaan.

Suuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä kukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja suurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko vieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja muutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.

Jaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen sianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle. Kahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä. Katrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät villahuivinsa.

Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut, ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.

"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen pois meiltä."

Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.

Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa, joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.

Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois. Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla, aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta. Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän, "jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi: "naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia. Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä sinulle aika laukauksen."

Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä, kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona. Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."

Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on koettaa kaikkea.

Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.

"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?" tervehti poika kohteliaasti.

"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen löytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan selvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni."

"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa kuoppaa", sanoi poika.

"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja pidä loput."

"Tuhansia kiitoksia", sanoi ämmä, "minulle ei ole mitään muuta sulle annettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää."

Vähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa maantiellä.

"Ei", vastasi poika, "vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä kuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella ja toisella jalalla."

"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua vähän matkaa. Mikä nimesi on?"

He kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies kuokki ja lapioi ahkerasti.

"Tuolla on isäni Toimellinen", sanoi Säästäväinen, "tässä laskeudun minä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa kuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita."

"Vai niin, se on tärkeä matka", sanoi mies, "siveä vaimo on parempi kuin kaikkein kalliimmat helmet."

Nyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui tyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti jalallansa kätkyttä.

"Aika on lyhyt", vastasi tyttö, "mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja laiska köyhäksi."

Poika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon. Niityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä apilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla posliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta sen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat kumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä vaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja keittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja luotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili alinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja tuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren pussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas seisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä, vaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa. Poika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra, sellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi kosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja silkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne- ja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli työtännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan kanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä, sillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja tuntemattomia.

"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut sinua kosimaan", vastasi poika.

"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."

Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei sanonut mitään.

"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."

"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä uskollisesti."

Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.

Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.

Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.
"Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.

Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä. Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät ne hänelle. Niin tapahtuikin.

Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi, mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla hevosilla pihaan.

"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."

"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?" kysyi hän ajajalta.

"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on käskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia."

"Tässä hän onkin", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, "ja nyt lähtee se täältä."

Tyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta. Mutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: "lähdetkö sinä pois? Ei, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en minä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita heti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras."

"Ei tarvitse laittaa", sanoi poika, "minä olen jo kyökissä syönyt tavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää ole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle."

"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi vaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus."

"Ota ne kaikki tyyni", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja paiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.

Keittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa silmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen pyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen, sillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä kohtaan.

"Pikku Uskollinen", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen käteensä, "tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?

Mutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille ja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että hän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat he. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen, Ahkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan kaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli taloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen auttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja Uskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.

Suuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana kaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin mahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat olivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja surullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään herrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon rengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan tupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä sikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa sytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja hyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki kumminkin päässä.

"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo", sanoi muudan nuori iloisen ja vallattoman näköinen renki, "kohennatte vähän, että saan sytyttää piippuani."

"Kas niin, kas niin", valitti ämmä, "nyt ei saa edes vähääkään lämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana."

"Pidä suusi ämmä", vastasi nuorukainen ankarasti, "enhän minä tässä koko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille, vaivaiset?"

"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä kuin sinä."

"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta maistuu armoleipä."

"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."

"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."

"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan, kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä päiviä.

"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta. Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään tulee kipeäksi."

"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta meille paloviinaa."

Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja sanoi puoliääneen:

"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin hirveän kylmä!"

Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko sinäkin nyt? Minä en saa mennä."

"Etkä saa olla menemättäkään", sanoi yksi rengeistä, "sillä muutoin saat sinä selkääsi meiltä!"

Tallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen oli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika tuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä hernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.

"Kas niin", sanoi hän äreästi, "syökää nyt kylliksenne, sitä ette ole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!" Sitte meni hän ulos ja tuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja nahkaiset. "Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi", sanoi hän ja heitti vaatteet nurkkaan lattialle, "ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi. Minä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä."

"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan", sanot Ruotu-Tiina, "sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen."

"Minun pitää saada rikas mies", vastasi kyökkipiika, "niin en tarvitse itse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena."

"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet rikkaaksi, ja niin — sinä ryyppäät."

"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin katsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa."

Väki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. "Niin, niin ajatelkoon vanhuuttansa", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa keittovatiin, "jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!"

"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.

"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä… meillä oli suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä… Jumala antakoon anteeksi meille syntisraukoille!… oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää hetkeä kumpikaan."

"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä. Työt, niin… jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille vähän helpompi… mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä jouduin ruotuun."

"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan, ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen… että he kaikki ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi! Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."

Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo, ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä. Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."

"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa, jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"

"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu hyvältä hernekeiton perästä."

Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.

"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka, ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon, soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä syön armoleipää."

"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet? Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan näistä asijoista, niin…"

"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja. En — en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."

"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet. Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"

"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."

"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä, säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö — juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut onnea myötänsä — se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."

"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."

"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen hankkinut."

"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."

"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"

"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka teille on käynyt."

"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä. Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän päitä ja niin opin kirjoittamaan."

"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone, puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita. Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin — Jumalan kiitos — minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme, vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille. Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat, taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku, mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani, sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."

Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen, jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.

"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen. Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."

"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen. "Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."

"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle kynnyksellemme. Ota hänet heti."

"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni keittiöön.

Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin molempien mielihyväksi.

Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.

"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen, avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."

Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa, tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta taloudesta.

Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.

Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.

"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi hänen miehensä.

"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin huoleton", ja häneltä pääsi itku.

Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi, ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä tietävänsä mitään.

Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä, melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka oli tullut häntä etsimään, astui sisään.

"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta. "Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."

"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin Eva."

"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut ottaa rahaa minun kukkarostani."

"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla tavalla hukkuneeksi."

Nyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan käsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta hame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä herrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi kuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.

"Eva", sanoi hänen emäntänsä, "en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä paikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!"

Eva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo kuin voi. "Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut", vastasi hän ynseästi, "ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun tavaroitani."

"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja nenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo useampia viikkoja."

Tyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta herrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja otti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä ja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin yhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli hän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan huutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei silmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan ajatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen tunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se oli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten tuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi sekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä kellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski vihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei tahtonut pitää varasta talossansa.

Päästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva oli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi rangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:

"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää toista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa."

"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista", sanoi rouva; "miksi hänen pitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti väärän päästökirjan."

"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja kaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta", sanoi herra Virtanen nauraen.

"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä teki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on varastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani ovat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen kanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin väärin laskeneeni."

"Olkoonhan nyt", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies. "Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on minun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle, että hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä kirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta 1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani. Fredrik Virtanen."

"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot nyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me."

Nuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen palvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun ensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan liian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan epärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi hyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin läksi Eva "puhtailla paperilla" heidän luotansa ja voi pystyssä päin etsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän varkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi tuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys mahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta hän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä niin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta että hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja luottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei ollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.

Eva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä ja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta rusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva Virtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja suolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja rahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä, sekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan, mutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän myöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia palvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän katsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille kiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis niin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta kun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni tarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt ennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen. Eva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli tottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin, rupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän kumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei rusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta rouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun siellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun rusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä tarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen siitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa. Eva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat todistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän lupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. "Sinä olet vielä nuori", sanoi hän, "jos tahdot, niin voit vielä parantaa itsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet sinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja samoin valhekin!"

Eva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun tilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat toisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva alinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi ja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa kaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä toisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että rusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä hän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja valhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä, siihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.

Eva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli ett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet maininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä olivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei sitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan rusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: "osaatko lukea kirjoitusta?"

"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani ensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta 1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on taitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on epärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari."

Eva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa luettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: "minä manuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä se on… koska olen varastanut… koska olen valhetellut… enkö ole ollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut tyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan."

Rusthollari vastasi rauhallisesti: "Tosin olet ollut ahkera ja säännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta olet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on monta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun mainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä tekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin sen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että sinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on todistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan julkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla rehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi."

"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."

"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi, vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen hedelmiä."

Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta, mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista, tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä. Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa, kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde — ei, tähän et sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti. Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja valitti hätäänsä.

"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi tämä.

"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja näppärä."

"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."

"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"

Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa, puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"

"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha! No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."

Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä. Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa luota hakemaan tavaroitansa.

Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää. Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia, vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä mistään semmoisesta.

Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa sormus oli.

Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä. Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:

Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi, että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.

"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin jollen… jollen… minä tule onnettomaksi ihmiseksi."

Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta… aivan mahdotonta… minä olen kihlattu… sehän oli vaan… sehän oli vaan, petossana… sinä ymmärrät…"

"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne", sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."

Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani — kaksi viikkoa sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi… niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."

Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni, ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."

Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti: "Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette. Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani takaisin."

"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi naida rosvoa."

Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani", mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen. Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?

Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"

Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."

"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla varovaisia."

Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen, nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään. Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman häpiää meille."

Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi, ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.

Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä, nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.

Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella, oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta, ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle, hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa, ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli kysymys mitä hän ottaisi eteensä.

"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."

"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen tämän pikkuraukan kanssa?"

"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun aamulla menen torille."

Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa. Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa, mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket, joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse, olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen kanssansa:

"Sama, joka palveli kokonaisen vuoden minun kanssani samassa talossa rusthollari Selanderilla T——ssä. Aika luuska! varasti viisi markkaa rusthollarin pöytälaatikosta ja lykkäsi sitä minun syykseni, joka en koko päivänä ollut käynyt kammarissa, vaan olin ulkona heinäniityllä, ja viisimarkkanen löydettiin hänen omasta hameensa taskusta. Mutta hän sai palkkansa; rusthollari antoi hänelle todistuksen sen mukaan." Rouvasta tuntui kamalalta tämä kertomus, hän sanoi tytölle ettei hän tätä nykyä tarvinnut palvelijatarta ja meni miehensä luoksi, jolle hän kertoi mitä oli kuullut.

Miehensä hämmästyi. "Olemme olleetkin hyvin varomattomia, kuin olemme ottaneen tuntemattoman henkilön palvelukseemme ilman minkäänlaista päästökirjaa."

"Mutta hän on käyttänyt itsensä hyvin", sanoi nuori rouva väittäen, "enkä minä tähän asti ole huomannut mitään epärehellisyyttä hänessä. Kenties tuo vieras vaimo oli hänen vihamiehensä ja tahtoi ainoastaan vahingoittaa häntä."

"Minä kirjoitan heti rusthollari Selanderille. Minä olen satunnaisesti kuullut hänestä puhuttavan ja tiedän että hän on hyvä ja rehellinen mies. Älä kumminkaan sillä välin sano mitään Evalle vaan pidä häntä varalla."

Rouva meni lapsikammariin, jossa Eva istui makaavan lapsen luona, niinkuin rouvasta näytti, levottomalla katsannolla. Ei hän kumminkaan mitään sanonut, suuteli vaan lastansa ja meni taas pois.

Jonkun ajan perästä, kun herrasväki eräänä päivänä olivat olleet ulkona vieraissa, kuulivat he kotiin tultuansa pienen lapsensa katkerasti itkevän ja parkuvan. Rouva riensi lapsikammariin ja kysyi mitä oli tapahtunut. Eva selitti, että lapsi luultavasti joko oli nälkäinen tahi uninen, mutta se ei tahtonut ottaa ruokaa eikä nukkuakaan. Kun ei se useampaan tuntiin saanut lepoa, lähetettiin hakemaan lääkäriä. Hän tutki lasta, kyseli tarkoin hänestä ja sanoi vihdoin: "lapsen on täytynyt loukata tai vahingoittaa itseänsä jollakin tavalla."

Eva kielsi ja sanoi lapsen maanneen rauhallisesti, mutta heränneen parkuen. Lääkäri riisui lapsen ja tutki sen ruumista. "Mutta se on kumminkin pudonnut", sanoi hän. "Katsokaa punansinervä juova poikki selkärangan ja samallainen takaraivossa. Tunnusta heti, että sinä olet pudottanut pojan."

"En", vastasi Eva vakavasti, mutta näytti kumminkin hyvin hätäiseltä. Nyt tuli kyökkipiika sisään, vanhanpuoleinen rehellinen ihminen ja sanoi: "en olisi uskonut että Eva voi olla niin häijy ja kieltää virheensä, sentähden en kertonut heti mitä tiesin, mutta nyt täytyy minun sanoa, että keittiön ovi oli auki hänen askaroidessaan pojan kanssa ja nauraen jutellessaan minun kanssani, ja samassa pudotti hän pojan poikki puolin uunin suupeltiin, hyvä ett'ei hän pudonnut valkeaan."

Kun kyökkipiika oli mennyt pois, lähi herra pois ja tuli vähän ajan perästä takaisin kirje kädessä. Hän sanoi Evalle: "tämä kirje on rusthollari Selanderilta T——sta ja kuuluu näin: 'Arvoisen kirjeenne 15 päivältä tätä kuuta olen saanut ja riennän sitä vastamaan. Eva Ahonen on todellakin palvellut minun luonani yhden vuoden ja minun täytyy myöntää, että minä hänen päästökirjassansa katsoin itseni velvoitetuksi luettelemaan hänen ansionsa ja samalla lisäämään että hän on näyttäytynyt epärehelliseksi ja luottamattomaksi, mutta koska on mahdollista että hän on sittemmin parantanut itsensä, en suinkaan voi väittää, että hän nyt enää ansaitsee samallaista arvolausetta.' Tämä vastaus kysymyksiini on minulla ollut jo useampia viikkoja, mutta en ole tahtonut sitä ilmaista, ennenkuin olisin todellakin nähnyt sinun parantaneen itsesi. Tämän päivän tapaus on sillä välin osoittanut, että sinä vielä vaellat valeen ja luottamattomuuden tiellä, sen vuoksi emme tahdo enää uskoa lastamme sinun hoitoosi, vaan nyt olet eroitettu palveluksestasi. Jos olisit parantanut itsesi, niin olisimme unhottaneet sinun entiset virheesi ja pitäneet sinut palveluksessamme."

Niin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla päästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut rusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen päästökirjan.

Hän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja, osaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli vihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä siihen. Eva vastasi kiertelemällä.

"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta ensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole antanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki, rikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin että muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!"

Eva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte jäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne kumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli tehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät suljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja laihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.

"Onko hän kipeä?" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä punaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno ja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.

"Tietysti on hän kipeä", vastasi ämmä vihaisesti, "mikäpä muu hän olisi ollut sitte synnyntänsä."

Eva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen syliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen ihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan pienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä. Kiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta ja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa. Mutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää siihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä hänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et ole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta kadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo pieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän pienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin ihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista vuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun pieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi hänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa johon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt pois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja ijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä kovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä hänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen huudahtaa: "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää pitänyt…" ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti, sanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti matkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen sydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan ollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti hänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut haudan hänen lapsellensa.

"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?" kysyi hän lempeästi, "oliko niin?"

"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että sinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi minulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos vaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'."

Eva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään ja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat olivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi todenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin hän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan ja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä todellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli seurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän päivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä kokonaan uudessa valossa.

Pappi sanoi: "voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä sanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen todellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat olleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista päästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte saamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren tytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit käyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän ja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt, vaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle pahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista, hädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin valhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme aina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin unesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan isänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan tartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden ja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä."

Eva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.
Jonkun hetken kuluttua sanoi pappi: "Mitä nyt aijot ottaa eteesi?"

"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan hyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun katumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon päästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä."

"Se on hirmuisen vaikeata", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, "mutta minä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan. Pahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet, mutta… mitäs minä muuta ansaitsen!"

Eva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään ja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.

Kauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia, pysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin uskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut vielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule kädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia silmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt vaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja iloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti vaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi koettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.

Hyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista kertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi sydämellisesti: "virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois otettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava alusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa sinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä, niin voit sinä jäädä tänne." Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa vaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet vastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa antaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että Eva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt näinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista osoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla takaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan, mutta silloin vastasi Eva: "kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden sana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä ihminen." Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut, että oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja ansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.

Vähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli kauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että järjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia ja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti hupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi "Kova kohtalo." Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli, kenties, antanut sen sille — omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin nykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka nyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen surullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin isäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla ijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri suru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli 40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli jotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden ihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan nähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla askeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi ajatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa perästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren rikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet suuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa. Kummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt suurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja se unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt morsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt mihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli hiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki Jumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he saivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti eivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän todellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa heidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.

Isontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön kasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian rakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui takan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton Alina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään hoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän kanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai rohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin että hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon tervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan ystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti kädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja oli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli ensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän siihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa äitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku askareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja niin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen kasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha, pestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut kasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan, täyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty pensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki vaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen huutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli tätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä kertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa kirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se oli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo, joka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi ja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli hän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi vuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut paljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä oli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä komeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä. Alina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja siihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan, nuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän äreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet hänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää mikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos tuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.

"Mikä nyt on?" kysyi emäntä ystävällisesti, "kadutko jo että lähetit pois Uotilan Heikin?"

"En", vastasi Alina joutusasti, "mutta minusta tuntuu niin pahalta… isä on niin vihainen ett'en häntä ottanut… en tahdo mennä ollenkaan naimisiin…" Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.

"Rakas lapsi", sanoi emäntä rauhoittaen, "älä itke niin turhia kyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa. Kyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa nyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta valmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi."

Alina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut enää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan. Pihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä. Alina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni hiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan ottaessa suoloja.

"Sinä olet itkenyt, Alina", sanoi hän. "Onko totta että… että täällä taaskin on ollut kosija?"

Ananias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa. "Alina", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, "minä olen nyt pitänyt sinusta viiden vuoden ajan… Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja koettelisin kerätä rahoja… niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte… sitte tulla minun vaimokseni?"

Samassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias kiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.

"Kauvanpa viivyitkin", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään, mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin, ennenkuin hän huudahti:

"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan, kun itket niin naurat sinä."

Alina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä.
"Äiti", sanoi hän, "Ananias tahtoo minua vaimokseen."

"No", sanoi äiti ajattelevaisesti, "saa nyt nähdä mitä isä siihen sanoo. Ananias on köyhä renki."

"Hän matkustaa Venäjälle tai Ruotsiin ja kokoo rahoja", kiiruhti Alina säistämään.

"Eikö hän ole parempi kuin kaikki nuo muut, äiti, eikö hän ole? Hän on niin hyvä, niin ahkera… isä pitää hänestä."

"Kyllä puhun. Mutta tiedäthän, vanhin poikamme, joka kerran on saava
Isontalon, on kosinut sinua etkä sinä tahtonut häntä."

"Niin, kun minä pidin Ananiasta", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli ujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.

Kun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle, meni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin hämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.

"Katsos vaan tuota pikku marakattia", sanoi hän nauraen, "meidän Jonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni muukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa."

"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän saa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso, mutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän sen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin."

"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän tultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja."

Iltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki illallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi isäntä: "Ananias, jääppäs tänne."

Nuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen töistä, katsahti ylös.

Ananias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei voinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen silmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa nurkkaa.

"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen kanssaan", jatkoi Isotalo ystävällisesti.

"Kuules poikani", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, "jos lupaat minulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti, niin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle talon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen vaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?

"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani", sanoi isäntä vakaisesti. "Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä annan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen toisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena kuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi että teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi menee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe toisianne ennenkuin hääpäivänä."

Koko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta eteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian laitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui. Ämmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän asui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät naimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: "ei, ei, ei, ei! Se ei saa tapahtua… Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!"

"Ei, ei!" huusi sairas, "päästä minua heidän luoksensa… lähetä Alinaa hakemaan… voi Herra Jumala… minä tulen hulluksi…" Ja hän raukka kaatui takaisin vuoteelleen houreissaan.

"Hän on vähän ylpeä itsestänsä", mutisi hoitajatar hiljaa askaroidessaan huoneessaan. "Hän olisi varmaankin tahtonut saada Isotalon pojan tahi Uotilan Heikin vävykseen, mutta ei aina käy niinkuin tahdotaan. Ja minun mielestäni voi hän olla tyytyväinen näin kuin nyt on."

Sillä välin houraili sairas lakkaamatta, heitteli itseänsä sinne tänne vuoteellansa ja puhui ymmärtämättömiä sanoja. Muutamien päivien perästä heräsi hän horroksistaan ja oli silloin niin heikko, että hän tuskin voi puhuakaan. Hetken aikaa maattuansa huomasi hän, että kumppaninsa, vanha Reetta, myöskin makasi sängyssänsä.

"Kuule", sanoi hän, "olenko uneksinut että… että Alina meni naimisiin
Ananiaan kanssa?"

"Herra Jumala, Herra Jumala! Mitä nyt teen? Riennä, Reetta! Mene, käske Alinan tulla heti tänne! Pian, pian, ne ei varmaankaan ole vielä naimisessa?"

"Sinä lörpöttelet, Maijakulta", sanoi Reetta väsyksissä, "Alina on toisessa päässä pitäjää Helkalasta, ja minä olen niin kipeä että luulin kuolevani yöllä. Minä olen saanut aivokuumeen, minäkin… Makaa hiljaa ja kiitä Jumalaa tyttärestäsi. Isotalo antaa niille Ilolan talon eikä kerjäläiskakarat joka päivä saa sellaisia myötäjäisiä."

Maija kääntyi seinään päin ja itki katkerasti. Sitte nousi hän ylös ja koetteli käydä, mutta heti sängyn vieressä kaatui hän pyörtyneenä maahan. Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kuuli hän Reetan puhuvan käsittämättömiä sanoja ja huomasi että tämä hourasi. Hän laskeutui jälleen vuoteellensa ja ajatteli: "kenties joku tulee katsomaan meitä kurjia, silloin voin vielä lähettää hakemaan Alinaa tai Ananiaa." Mutta ei kukaan tullut. Isossatalossa olivat kaikki häiden laittamispuuhassa. Emäntä oli luvannut Reetalle hyvän palkinnon, jos hän hoiti Maijaa säännöllisesti, oli sitä paitsi lähettänyt heille maitoa, kahvia ja ruokatavaroita useammiksi päiviksi eikä tiennyt ollenkaan että Reettakin oli kääntynyt tautiin. Pirtti oli jokseenkin yksinäinen, kaikki ihmiset olivat ulkona heinäniityillänsä päivät päästään, eikä kukaan sattunut käymään sairasraukkojen luona. Kun sunnuntai-aamu oli tullut eikä kukaan ihminen ollut käynyt, nousi Maija ylös, puki päällensä suurella vaivalla, otti kepin käteensä ja kompuroi ulos tuvasta. Hän hinasi itseänsä hiljalleen vähäiselle polulle, joka metsän läpi meni suoraan Isoontaloon, ja vaelsi aslel askeleelta huokauksilla ja kyyneleillä. Päästyänsä jonkun matkaa, täytyi hänen istuutua alas ja levähtää. Aurinko paistoi lämpimästi, kärpäset surisivat iloissaan ja puut hiljaa suhisivat. Väsynyt vaeltajatar nukkui heti makeaan uneen lämpimille sammalille. Herättyänsä nousi hän hämmästyneenä ylös ja katsoi aurinkoa, puolipäivä on jo lähellä. Kun hän ei vaan tulisi liian myöhään! Hän vaelsi taas hiljaa ja kompuroi eteenpäin. Vihdoin seisoi hän Isontalon portilla. Ei yhtään ihmistä näkynyt pihalla, mutta suuren juhlatuvan ovi oli puoleksi auki, ja sisällä oli väkeä tungokseen asti, pyhävaatteissaan ja hiljaa. Maijaraukan juuri astuessa kynnyksen yli, kuuli hän papin korkealla äänellä ja selvästi sanovan "amen." Seurakunnan piti juuri hiljaa itseksensä lukea siunaus, kun hirveä huuto kaijutti tupaa. Kaikki kääntyivät oveen päin, morsiuspari nousi yhtäkkiä ylös ja hälinä ja melu syntyi, avun huutoa ja valitusta kuultiin. Isäntä ja emäntä tunkeutuivat joukon läpi ja löysivät Alinan äidin, jonka he luulivat makaavan kipeänä pirtissänsä, tunnottomana lattialla. Emäntä kannatti hänen heti suureen viileään aittaan pihalla, jossa hänet pantiin hyvälle vuoteelle, ja lähetettiin hakemaan Alinaa. Nuori morsian seisoi peljästyneenä ja itkien kuolonkalpean äitinsä vuoteen vieressä eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Emäntä ja muutamat muut vaimot toivat vettä ja lihaa sekä koettelivat saada tunnotonta eloon. Vihdoin aukasi hän silmänsä. Kun hänen silmäyksensä kohtasi nuoren tyttären morsiuspuvussaan ja vihkimäsormus sormessa, rupesi hän jälleen vaikeroimaan ja huusi että kaikki muut menisivät ulos ja morsiuspari jäisi hänen luoksensa. Kun Ananias astui sisään ja ovi oli suljettu, heittäysi sairas polvillensa, nosti kätensä ylös ja sanoi: "tiedättekö mitä olette tehneet! Jumala armahtakoon minua, viheliäistä syntistä!… Te olette sisarukset !"

Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti uskoa ja ajatella.

Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.

Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla silmillä: "Kerro… tunnusta heti, kirottu…"

Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja äänetönnä.

"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu, tuomittu olento… eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen perästä… kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi kuoleman jälkeen… olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä… köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu kaikesta… Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha, kastamaton etkä missään vielä kirjoissa… silloin tuli kiusaaja… ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen… Sitte riensin pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Alina… synnin lapsi on hän… Mutta hänet otettiin Isoontaloon… Se oli kyllä onni… mutta omantunnontuskat kalvoi minua hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki oli hyvin… mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat entiselleen ja ajattelin… kenties olisin voinut tehdä työtä pojan edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan, en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte… että te… voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut… se kävi niin sukkelaan… ja minä olin niin kipeä… kyllä olisin lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä se oli… ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.

Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.

Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti: "joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.

Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."

"Niin, mitäs muuta voisin!" vastasi hän surullisesti. "Aviopari emme voi olla… ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa… kellenkään ihmiselle. Minä menen Venäjälle työhön… jos jonkun kerran palaan takaisin… niin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä… jolloin voimme tavata toisiamme… sisaruksina… Jumalan kirous…"

"No hyvä — Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme toisiamme taivaassa — hyvästi!"

Hääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla. Alakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja ihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona. Tehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin kipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi Ananias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä oli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen alaspäin ja läksi pappilaan.

Se kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina vaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.

Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla. "En voi kertoa mitään… voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän on mennyt… kenties ei hän tule koskaan takaisin… äitini, äitini, äitini!"

Isontalon emäntä riensi tupaan — hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti: "älkää kysykö minulta — en kumminkaan voi vastata — antakaa minun mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties — kenties tulee Ananias takaisin."

Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa, eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän: "Ilola! Ei — Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."

Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi. Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa. Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri, toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me olemme rikkaita."

"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon. Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.

Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset, suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia. Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.

Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja tuijoittivat pimeyteen.

"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.

Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen, suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.

"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet tuo esiin mitä parasta talossa on."

Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta, kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.

Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.

"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä meillä on mahtuu tähän tupaan."

Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"

"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee työtä."

"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut. Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä metsää?"

"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on kaatunut maahan."

"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki rauhattomalla katsannolla.

Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän katkeraan itkuun.

"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."

Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"

"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."

"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä olen vakuutettu."

Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: " en enää varasta, vaikka kuolisinkin !" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin… niin… ei hänen koskaan tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!" Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."

Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.

Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus, luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä, ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme. Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin: "anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä ja hyvääteleviä kuin kesäsade.

Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika, Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta, jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.

"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."

Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi poika:

"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi en kumminkaan koskaan tule."

"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja — ja piirustaa, niin luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."

"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."

Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa tippuessa alas hänen työllensä.

Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja valitti pojan vastahakoisuutta.

"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"

"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta…"

"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."

"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän määrätty räätäliksi…"

"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi — vaikka he kyllä olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."

"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat lautamiehessä neulomassa."

Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli korttiansa pöydällä.

"Se on nyt niinkuin se on…" sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on musta mies tiellä sille asialle… voi käydä… mutta… mutta… huu, niin… niinkuin sanoin… jotakin on tiellä… Onko teillä täällä hänen vanhoja paitojansa?"

"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista neulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?"

Kupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen tuvan peräkammariin.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "no, jollei hän nyt saa räätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan."

"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen koettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on väkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun vikani, mutta sitte — tulee hänestä jokin muu."

Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää, mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä. Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan. Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin. Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin tai lapioon.

Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."

Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä. Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa. Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin. Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla Helsingissä ja tulla joksikin."

Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin kaupungeissakin on tapana pitää."

Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua, ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen." Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.

Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle pojan."

Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria, mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.

"Ei!" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen mieleensä. "Seppä ei hänestä ole tuleva… jokin suuri pitää hänestä tulla."

"Kyllä kai, kyllä kai", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta lauteilta kuului pilkallinen ääni:

"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on sepänammatti yhtä hyvä kuin muukin."

"Se on aivan totta", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin puolta. "Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa, välistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin Johanneksestakin."

"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen", sanoi Katriina pilkallisesti, "Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte."

"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän nyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..

"No, kyllä minä pojan työhön opetan, sen lupaan minä", sanoi Katriina jälkipainolla.

Tämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen vieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli lyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli suureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden tuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi pajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu huomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset sanoivat että "paholainen oli mennyt seppään", mutta yksi ja toinen ymmärtäväinen ihminen sanoi: "hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee sen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi."

Siltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen liehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä välistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan rakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen, joka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai valmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita ja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi pitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa kuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän rahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli kaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä varten.

Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia, lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.

Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa! Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.

Ei! — Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta, mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen kanssansa.

Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.

Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota hänen juuri piti raudoittaa.

"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en perästä.

Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä, mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja, joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.

"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän kivakasti.

Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."

Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa, seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä nokisella paidallansa.

"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä pestä pois niitä."

Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle ylös. "Sinäkö se siis oletkin? — Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en antanut pois aarretta."

Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.

Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.

Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja vanhemmillensa ja sisaruksillensa.

Kun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa ja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja valkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä vilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon hän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä kertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita isällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa sekä ajatteli: "Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!"

Mutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään auringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt kaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri tulee sepän pojasta.

"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen miehen", säisti muudan ämmä.

"Niin", vastasi Tiina sukkelasti, "toisinaan käy ennustus toiseen polveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen edeltäpäin."

Talonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen mies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki, että hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin rakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia, joista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet kotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti myöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi, sekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän ankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä, ja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka hän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita sunnuntaina.

Ukko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen oli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä uudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän hyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa mustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se kaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja peloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka, katansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos hänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja heräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.

"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina", sanoi Mikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja haukotellessaan, "mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen kanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla näppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja sitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta sitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena, pitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt minulle suuren palveluksen."

"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna", vastasi vaimo, "ja kohta on aamiainen valmis."

"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale sianlihaa ja pari kappaa perunoita."

"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä, sillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin lunta tulee."

"Jumalalle kiitos siitä, isäntä", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa, "pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda kylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt, vaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte…" Nyt lähestyi Tiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: "pitäkää sen käden kinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa."

Syrjänen lupasi sen ja sanoi: "Leena antaa sinulle vähän evästä matkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan tänne."

Tiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai, mutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut aikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että huomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei pitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa vielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä kohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.

Kun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi puuastioita, sanoi hän ankarasti: "miksi saunan uunissa ei ole jo tulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?"

"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä", sanoi vaimonsa hiljaa.

"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä ole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan pelkäätkin vaivaasi."

"Lauvantai nyt on", huusi miehensä vihoissaan, "ja toimita itsesi pian saunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua." Sitä tietänsä hän meni.

Emäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin. "Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää", sanoi hän itsekseen, "ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi."

Heti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. "Jahaa, sinä lämmität saunaa, äiti", huudahti hän iloissaan, "sepä on hauskaa, mutta minkätähden perjantaina?"

Nämä sanat, "isä tahtoo", olivat olleet tunnussanana tässä talossa koko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän oli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli peräänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta tottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja nurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien vaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he eivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua jättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä hän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä oli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän ankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo: "hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen, kun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään ihmiselle väärin ahneudella tai petoksella."

Tänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä ruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki niinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja huomasi sen olevan melkein tyhjän.

Renki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa, vastasi: "täällä olen."

"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä piti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei piisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä."

"Perjantai", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän korvapuustin, joka pani hänet horjumaan.

"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi", sanoi Mikko, "valjasta hevonen ja mene metsäladolle."

Rengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen vuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän jokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin suojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte sytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja emännän levittävän olkia lauteille.

"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä", sanoi hän, "onko isäntä vielä kipeänä?"

Renki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain ja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää tuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi suuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan kiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen ja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.

"Sama minulle", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä ladolle, "sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin tänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä kumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!"

"Jos tänäpäin olis lauvantak'
ja huomen' olis pyhä,
Niin saisin kultani kohdata
Ja mielen' olis hyvä."

Jälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä tulemaan kantamaan vettä saunaan.

Tyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: "mikä perjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!"

Isä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään työhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. "Mitä sinä uskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee." Sitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: "luulen kaikkien ihmisten olevan hulluja tänäpaivänä."

Niin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta, ett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin kiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi tänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.

Seuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin hänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui pöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta, kuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja talvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä, koska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena ja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi keskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta tämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen ohitsensa, kuiskata:

"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese itsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu."

Äidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla ja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan joutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut tallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä, mutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi, ihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi hän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen kasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena pesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään että harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle pyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin, joista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen nauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen iloisuuttaan.

Vähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä, joka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti arkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin lauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen jäi seisomaan likainen sormi suussa.

"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta paitaa?" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.

Naineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka nyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän likainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän tarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä isän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli tapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni hän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen pyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että he viettivät pyhäpäivää lauvantaina.

"Niinhän se on", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä, "mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä niin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain tänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra Jumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään vahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen."

"Entäs huomenna?" kysyi tytär, "ette suinkaan voi tehdä työtä sunnuntaina?"

Hän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä; "mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?"

Kaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä, ja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä kiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja ja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja naimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä antamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään. Pastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui sitte esiintuodulle tuolille.

"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä", sanoi hän, "ja aijoin poiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista, josta te viimeksi kerroitte. — Oikein ilahuttavaa on", pitkitti pastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, "tulla näin järjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on."

Ukko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi tavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia siistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli niin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla keskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen erhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa läpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän eilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.

"Sanotaan", jatkoi pastori puhettansa, "ett'ei talonpojilla suurimmassa osassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta hupaista on nähdä poikkeuksia olevan."

Emäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti likimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta kiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi päivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä vastata, vihdoin sanoi hän:

"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä aina voi pitää niin siistinä."

"Se on totta", myönsi pastori, "mutta suuri eroitus on kumminkin huoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on samallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa, että te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi ottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt rukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen menisi aikaa kuin muutamia minuuttia."

Emäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin eteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän ja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa kuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa vehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.

Juotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti pastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei edes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani piippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika meni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi kiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi erhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän tavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja oli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä ja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä ollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan erhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin valjastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo kirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille, sanoi hän:

"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte seppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä."

Matti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä sunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa sydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. "Turhaan pesinkin itseni", sanoi hän, "mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta." Ja sitte nauroi hän taas.

Sisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten kaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle pikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän erhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen kanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois kaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia vaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi laatuun pitää kotia siistimpänä.

Kun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä kerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin siistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi juhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä, tunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja ensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja kiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan oli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.

Mutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla. Matti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka tunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen itsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.

Kaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai aikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut komeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.

Anna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen paikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta siinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti, ja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli itse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin kerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista vuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi moneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama minkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut niinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että "jonkun pitää olla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä kuin joku muukin." Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt luotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera ja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen ja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ päivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja lähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä jouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun hän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin oveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi, sytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut kaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi matkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka tulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun Anna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa ja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai kolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka tahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia ja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode, ja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää, yksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja yksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö pääsi lepäämään.

Majatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai siis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa niin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että hän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut aikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen joutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan perässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä, arkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin tavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja muutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta. Kun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita matkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja sianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet eväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä luki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa olivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat hänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.

Joku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: "en minkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on se niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen."

Anna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi: "kunniallinen — moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon neitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen."

Ja tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä koko pitäjässä.

Oli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka töintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka ajatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana. Hänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta ne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti alussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa. Mutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen saarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat pitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka, mutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän vaikutuksen.

Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän, kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. Köyhinkin palvelija on saanut leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä .

Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli " kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme ." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu lopullisesti hyväksi.

Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen. Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.

Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi. Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta sinne pikkuseen saunakammariin.

"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta ja melua."

"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä? Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä on hän yksin."

"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä aina vähän väliä."

Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen, mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.

"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka vaikea on sitä uskoa."

Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka; et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."

Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen puhumaan hänen rokonarvistaan."

Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.

Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän, harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka oli juuri lähellä.

"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida
Anna-Liisan."

"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun pitäisi jättää Anna-Liisaa."

"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi… kyllä hän on hyväluontoinen, mutta…"

Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä — olen myöskin oleva parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."

Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.

Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden. Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.

Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."

Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa, ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa otettu pois.

Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet kyydintekoon.

Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.

"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen kohdalla."

Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään, myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa vuoroansa.

Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun hevoistasi."

Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän, niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.

"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies, "hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se hädintuskin meni kiinni."

Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä harppauksella — lämmitelläkseen, sanoi hän.

Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata Antille.

"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen sivuitsensa ovessa.

"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä sammuttamassa kynttilää."

Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata ruvettava.

"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."

"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä olet tehnyt?"

"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan ollut herännyt.

"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan, ja hänen polvensa horjuivat.

Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi… minä olen… loukannut käteni aisaan… hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua, puri minua vähän… mene nyt makaamaan… älä ole vihoissasi minulle… ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan… hoidit minua kipeänä ollessani… kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein sen herran — jonkun luokse kaupunkini."

Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin levolle ja nukkui raskaasti.

Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten eteen.

"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan vierashuoneen ovea.

"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko… jotakin… hänelle tapahtunut?" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä tykytti niin että hän tuskin voi hengittää.

Isäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia kyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen kanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija ei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi kulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja oluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen kultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli poissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi ja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi hän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi ja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän tiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan josta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa ei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan, sekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän antanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti tuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin ja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta oluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti revolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa, ja — niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana, allapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina, puristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia kyyneleitä: "sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli minun parhaakseni…"

Sitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita uuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi.

Nyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä ylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi pulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja korjasi pöytäliinaa.

"Kyllä", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, "mutta minun mielestäni on herra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte syödä palanen silliä voileivän kanssa."

Silloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja käski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.

Tunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo matkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja hänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli molemmat olutpullot tyhjinä.

"Voi sinua poloista", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, "ethän sinä ole parempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää paremmin."

Sitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja meni pois.

Iltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään, istui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.

"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.

"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki minun matkarahani."

"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin ylioppilaalla, ja tässä on rahat."

"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron. "Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua vastaan, anna minulle anteeksi!"

"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasi
Anna-Liisa tyynesti hymyillen.

"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut rehellinen palkinnon tähden."

Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään. Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti hän tuolin valkean eteen ja sanoi:

"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette vilustunut ja väsynyt."

Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.

Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän purskahti katkeraan itkuun.

"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos, kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"

"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa, niin että te olitte kuin tuttava."

"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."

Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte: "kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille viattomille lapsille."

Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."

Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä. Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli ottanut talteen.

"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin lämmintä maitoa ja vähän korppua."

Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa. "Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."

Niin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta alhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia velvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava. Harvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se raskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja kulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.

Anna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän voi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän siihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun sunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja kanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai hän levätä kaikista vaivoistansa.

Oli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia vaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan ja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli päällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella vyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi marhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan loimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli tuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:

"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle. Niini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi. Maija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki kuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan hakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona! Missä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan. No, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi."

Noin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen kangastuolinsa ja sanoi:

"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa äidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita."

Niini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti valmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta ja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet akkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan, ruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin lämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.

Jonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui epäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.

"Se oli oikein, Niini", sanoi vanha Saara, "nyt olet sinä hieno. Tottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin uuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan tuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja hopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!"

"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita tänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja minullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki." Tälle nauroi Niini imelästi.

"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua", muistutti Saara, "semmoinen kuin
Jonas ei kosikaan köyhiä piikoja."

"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita otetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty."

"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua kosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt."

"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet valmiiksi."

Nyt tuli emäntä sisään aika touhussa. "Missä se Tiina viipyy! Eikö kahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään. Mene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen järjestykseen.

"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia, täss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään kahvia. Joudu nyt!"

Niini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta kun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa menemään hänen edestänsä.

"Mitä puhut, Niini!" sanoi Maija, "minä joka näytän kuin pesemätön porsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon tytär."

"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole vaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi", pitkitti tuo iloinen tyttö pilkallisesti.

Kun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä kainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.

"Tuollahan talon kukka tuleekin", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön astuessa sisään. "Hyvää päivää, mitäs kuuluu?"

"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä", sanoi vieras tyytyväisellä naurulla.

"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin, kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"

"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi… sen vuoksi onkin voitu kerätä vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan." Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa perästä tuota hyvää kahvia.

Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista, hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.

"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."

"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle?
Ei, paljo enemmän — vävyn on hän saanut."

"Niin raukka", matki Maija, "suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat piijat ja rahaa kuin ruohoa."

"En", sanoi Tiina, "tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta on joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee pitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi istua Järvenpään tuvan pöydässä — ohoh!"

"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin", sanoi Maija, "hän on varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies."

"Niin, hän on kerännyt ensin", sanoi Saara, "ei se maksa vähää elättää vaimoa ja lapsia."

"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen mies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin."

"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni", alotti äiti, "sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi."

"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on pyytänyt sinua vaimoksensa."

"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40 vuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo, rahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla."

"Mutta minä en huoli hänestä", sanoi Niini itkien, "minkätähden minun pitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä minä voi hoitaa suurta taloa?"

"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna eikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin kuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi kanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä kehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän tyttären pitää olla."

"Sellaista miestä ei oteta . Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee yhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei ole semmoista kosijaa kuin hän on."

"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas, kun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi sunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on puhdasta kultaa."

"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin ennen möivät hänen veljensä", valitti Niini.

"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen", sanoi äiti rauhallisesti.

"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona", sanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.

"Kas niin, ole nyt hiljaa", huusi äiti ankarasti. "Niin käy kuin olen määrännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä miten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi kangastuolille!"

Tytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut mennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä, vaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea, valkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä istui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki katkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen korvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä edelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi, koetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin somasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko surunsa leikkiessään vasikan kanssa.

Sunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään kihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden viikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli tekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.

Rengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he tavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat juoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka seisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään, kuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo juhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla tavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat lattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria vaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa tuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja viiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella hiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli "puhdasta kultaa", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä, istuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin, vaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa juotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin vieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän keikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.

"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa", kehoitti Järvenpään nato, "hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan morsiamena."

"Niin se käy kyllä päinsä", sanoi toinen rusthollareista, "kun minä kosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua poskeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?"

Lihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut kultaperät hyppivät rinnoilla. "Niin, lapset ovat lapsia", sanoi hän sävyisästi.

Porstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle ystävälleen Tiinalle.

"Minä olen niin vihoissani", sanoi hän, "jos se viettelys vielä aikoo koskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo toiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen morsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun."

Tiina nauroi. "Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin, minä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin."

"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!" Niini sylki. "Vaan minä olenkin niin surullinen", jatkoi hän sitte. "Minun pitää jättää äiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki."

Tiina nauroi taas. "No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin hyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen piijaksesi."

"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä tulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä suuren nokareen voita joka kirnuuksesta."

"Niin jos sinä saat hallita", sanoi Tiina ilkamoiden "mutta isännällä on myöskin sananvaltansa."

Tiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä. Nyt sanoi hän: "No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu kertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen vaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten."

"Niin, iloissaan siitä että saa minut", sanoi Niini halveksivasti, "vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä rakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet."

"On vielä pitkä aika häihin", lohdutti Tiina, "kuka tietää mitä vielä siksi tapahtuu."

"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään minut koko asiasta."

"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure,
Niini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea."

Neljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta tämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita viikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli Niinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta johonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan tai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti enemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat olivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä. He pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi mitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli niin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta tytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten ennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä paljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa uutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita silkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan sulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi tottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei jotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.

Kauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset viserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran jyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon vieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän jaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki reki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.

"Vai niin, sinäkö Sakari!" huudahti Niini iloisena, "mitä kuuluu? On varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä mailla."

"Jaa, niille paikoin", vastasi nuorukainen, "paljon on tapahtunutkin sill'aikaa."

"Luonnollisesti", vastasi Niini, "Hallilan vanha emäntä on kuollut, Martti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki on ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut."

"Olen, olen ja paljosta muustakin." Sakari oli nostanut vettä kaivosta ja juottanut hevosensa. "Tulin eilen kotiin… olen matkustanut puoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme… olin kahdesti Pietarissa ja Helsingissä monta kertaa… No, Niini, sinähän olet kasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä… sanotaan sinun olevan kihloissa — onko se totta?"

"On, Järvenpään Joonaan kanssa", vastasi Niini hymyillen, "eikö se ole naurettavaa?"

"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa", vastasi
Sakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.

Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.

Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."

Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat, niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.

"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän epäileväisesti.

"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi mitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!"

"Elä puhu niin, Sakari", sanoi Niini vienosti, "kyllä minä sinusta pidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen."

"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta sinulle tarjottavana?"

"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit tähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä isäntää."

"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan oikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni sillä ajalla."

Nyt kuului kimakka ääni portailta: "Mitä sinä Niini siellä seisot ja et katso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä."

"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua tänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin saamme jutella."

Sakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän ystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli Niinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat sisään.

"Se oli juuri Sakarin syy", nauroi Niini, "hän tuli puhuman minun kanssani, ja silloin unhotin minä elävät."

"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet kohta emännäksi suureen taloon."

Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin juttelivat nuoret tuvassa.

Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he kuuluisivat toisillensa.

Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle. Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä. Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti. Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä vihastui siitä hirveän kovasti.

"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea mitä hän voi saada meidän metsästämme!"

"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."

"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."

"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään narriksi."

Jonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen ollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli jokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää, kysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja ystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla kärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?

Nyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän naamansa häntä vastaan.

Mutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: "mene pois, vanha kummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä sinun kanssasi."

Järvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi vähän tuimasti: "kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt olet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu."

"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi", sanoi äiti, ja Niini ei antanut sanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä porstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.

"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä", selitti äiti, "ne ovat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta."

"Ei ollenkaan", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, "mutta mitä semmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella."

"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy", lohdutti itseänsä sulhanen, sytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi pois.

Kohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle ja sanoi: "nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo mennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me olemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi."

"Ohoh! päättäneet!" sanoi äiti ylenkatseellisesti, "et taida tietää, että minä olen sinun holhoojasi."

"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa lompakossaan."

"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä", varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."

"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen minä sen sanonut."

Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta. Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin tuo vihattu sulhanen saapui.

Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.

"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri puhumaan pappilaan menosta…"

"Pappilaan menosta!" huudahti Niini hämillään, "eihän häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä…"

"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan teille ett'en minä huoli siitä", sanoi Niini päättäväisesti.

"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen", sanoi Joonas Järvenpää, "äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia." Sen perästä meni hän nauraen juhlatupaan.

Kohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria ja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.

"Äiti", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, "hän aikoo mennä pappilaan huommenna!"

"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä naimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha."

"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin luulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä."

"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.

Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran. Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.

"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari?
Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."

Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät. Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.

"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren. "Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."

"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä."

"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin kärkkii."

Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin menivät he pois.

Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan. Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää? Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä, piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista, jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle. Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he tulevat turhaan — mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin! Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä — kauhea häpiä!

Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan. Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista kertomusta — morsian on poissa!

Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa häpiästä ja surusta.

Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa, luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.

"Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä, hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.

Äiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja kaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian laita oli, sanoi hän julmistuneena: "niin, pitäkää tyttärenne, en voi mennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta markkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen minä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa."

"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa", muistutti emäntä itkien.

"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea hänet karkaamaan keskellä päivää!"

Joonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä 20,000 arvoinen metsineen.

"No hyvä", sanoi hän mahtavalla äänellä, "jos hän tulee takaisin ja suostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä hän on?"

"Niin, se on vaimoväen tapa!" sanoi Järvenpää ivanaurulla. "Laita sitte 2,000 markkaa."

Huhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli matkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä se oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli se oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön saadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että hänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.

Mutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja esitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.

"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen", pitkitti Joonas, "mutta äiti syytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen paholainen oli hänessä jo alusta alkaen."

"Se ei ole riittävä", muistutti herrasmies hymyillen, "tavallisesti katsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan."

"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän kuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta kiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät."

"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki. Tuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja pettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta."

"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä tulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin, sitä en viitsinyt tarkastaa."

"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän huoli teistä?"

"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun sornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa) äidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin kuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi sanoa ei papille."

"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä", muistutti lainoppinut yksitotisesti.

"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä", vastasi Järvenpää rauhallisesti, "mutta huonosti heille kävisi, jos niiden tahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä tulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala, hirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä."

"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida äidin."

"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta tavoilta kuin vanhan."

"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en teidän."

"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene ainoa lainoppinut maailmassa."

Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin. Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä ja rauhassa äidin kanssa.

Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.

Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa. Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut. Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.

Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.

Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää, sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."

"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka sitä uskaltaa sanoa."

"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta tuhannesta markasta."

"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."

"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."

Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.

"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."

Ja nyt rupesi Joonas laskemaan kuinka suuri osa äidille tulisi talosta ja mitä etuja hän voisi voittaa. Paraimmalla mielellä tuli hän kotia, ja seuraavissa käräjissä astui tuo muhkea tilanomistaja esiin ja selitti, että hän lopettaa koto jutun.

"Tarkemmin ajateltuani", sanoi hän mahtavasti, "olen huomannut tämän asian olevan mitätöntä laatua. Karkulaistyttö ei ole parempi kuin karkulaiskoira, eikä kaksi tuhatta eikä kaksikymmentäkään tuhatta markkaa voi minua enää saattaa menemään naimisiin hänen kanssansa — hän ei ole edes kahden penninkään arvoinen. Sakari ottakoon hänet, minä en kadehti. Ja sillä tehty."

Nyt kului vielä joku aika ennenkuin kaikki tuli entiselleen. Kihlakunnanoikeus ja konsistorio kirjoitteli muutamia kirjeitä, ja vihdoin oli kaikki selvänä. Nuoret menivät naimisiin ja muuttivat, äidin toivomuksen mukaan Tenhiälään, jossa emäntä oli hallitsijana niinkuin ennenkin ja pian oppi hän arvoittamaan vävyänsä.

Jonkun ajan perästä näytti kuin Järvenpään isäntä olisi unhoittanut kaiken vihan. Hän rupesi käymään usein Tenhiälässä ja oli hyvin kohtelias ja puhelias erittäinkin vanhaa emäntää kohtaan.

Kauniina päivänä tuli hän kosiin. Mutta täällä sai hän kieltävän vastauksen. Äiti oli ymmärtänyt miehen ahneuden ja huonon luonteen ja tahtoi mieluummin jäädä vanhaan kotiinsa, jossa lapset kohtelivat häntä kunnioituksella ja rakkaudella, ja jossa jo pieni tyttärentytär tarvitsi hänen hoitoansa.

Niin sai rikas Järvenpää matkustaa kotiinsa pitkällä nenällä. Kiusallaan nai hän vanhan, toissilmän piijan, joka piti hänen niin kovassa kurissa, että pani viinat ja voit lukon taakse ja piiloitti avaimet alushameensa taskuun. Niin sai ukko vanhoilla päivillään nähdä mihin ahneus vie.

Mutta Sakari ja Niini elivät onnellisina ja tyytyväisinä kauniissa Tenhiälässään ja vanha emäntä ajatteli, että kun loppu oli hyvä, niin oli kaikki hyvin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUKKASIA: KIEHKURAINEN KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia

KUKKASIA

MARIA FURUHJELM

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE