The Project Gutenberg eBook of Kjeld: Katumaalarin tarina, by J. Blicher-Clausen

Saa köykäiset kyllä köykäisen;
He kosivat sattuman varaan. — —
Mut yksinäinen saa yhden vaan,
Häll' antaen lempensä paraan. — —

Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.

Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.

Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. — Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista — sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! — Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.

Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. — Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli nähnyt jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:

Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi, ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.

Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa kynttiläin kanssa hänen takanaan.

Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.

Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.

— Oi kuinka minä vihaan teitä, — puhuivat nuo silmät. — Ja miten vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat tuossa!

Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.

— Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, — sanoi hän; — minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä, niinkuin kaiken muunkin.

— Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä, minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?

Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.

— Etkö sinä käsitä, — sanoi hän, — että nuo ihmiset ne ovat minulta kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin? Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti, sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?

— Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.

Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:

— Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!

— Se on totta se! — sanoi hän. — Minä unhotin sen. Kummallista, miten paljon minä unhotan nykyjään!

Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:

— Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! — sanoi hän. — Olet työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä, miksi oletkaan sitä tehnyt.

— En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle — sanoi hän. — Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa, ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.

— Niinhän minäkin alussa luulin, mutta — hän katsoi morsiameensa, — jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.

Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.

— Minä rakastan sinua, — kuiskasi Kjeld. — Minä rakastan sua rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.

— Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? — sanoi hän.

— En! — virkkoi hän sitten. — Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!

— Niinpä taidan olla — välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän rukoili:

— En koskaan, en koskaan! — Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.

Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.

Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle
Lontoosen ja Edinburgiin.

Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, — jos toinen huokasi, niin toinen laulahti, — ja naurava ja laulava osa se oli aina voitolla.

Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää yht'aikaa.

Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään, vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.

Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.

Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.

Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja — pakeni sitä. Saattoipa hän punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän, suoralierisen hatun alle.

Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa, missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; — hän oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.

Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on, hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen itsensä kokonaan, niin perinpohjin.

Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä hänettä .

Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld leikillisesti kutsui morsiantaan.

Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:

— Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi minusta.

Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:

— Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua enemmän — sehän on mahdotonta , — mutta paljon iloisempi olisin kuin nyt.

— Sinä olet joko parantumaton haaveilija — sanoi hän — taikka et ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista — ja varsinkin juuri taiteilijalle — tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella leivän tähden!

— Turvallinen varmuus lamauttaa, — sanoi hän, — juuri sitä minä pelkäänkin.

Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.

— Mistä kaikki nämä rahat? — kysyi neitonen eräänä päivänä, huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.

— Tässä on neljäkymmentä kruunua — sanoi morsian. — Miksi et koskaan pidä kirjaa?

— On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. — En ajattele niitä koskaan sen enempää.

— Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, — sanoi morsian, ja hänen äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä, kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä — kuiskasi hän. — Mutta älä koskaan enää tee sitä… Kuuletko?… Kunpa vaan olisimme naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? — Morsian punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.

Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin hymyileviin silmiin.

— Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa — puheli hän; — me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.

— Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä — sanoi tyttönen mielitellen. — Eikö se sitten ole ihanaa?

— Sinä olet viisas — sanoi hän ja suuteli morsiantaan, — hyvinkin viisas.

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.
Morsian kuuli vaan sanat, — ei huokausta.

Oli unensa nähnyt hänkin,
Mies köyhä, loistossa kaupungin,
Unet armahat, pettäväiset,
Unet kunnian, maineenkin.

Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.

Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille päivänsädettä ainoatakaan.

Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta, kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.

Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti kahdenpuolin siitä.

Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti, mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.

Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan. Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras, jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat, silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.

Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan, katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.

Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista luonnosta.

Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan tulemista eikä menemistä.

Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa:

— Olettehan hullu — kuiskasi hän. — Maalatkaa tämä kuva väreillä.
Siitä tulee mestariteos.

Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.

— Toveri! — sanoi hän. —Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen nähnyt sen. Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle mielihyvän.

Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä silmissä.

— Kiitos, — sanoi hän, — mutta minä en ota lahjoja toverilta.
Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.

— Mutta hänellä on, — virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti keksiä joku keino sen estämiseksi.

Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi syvään.

— Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, — sanoi hän ja, tarttuen samalla Kjeldin käteen, jatkoi: — olette suuri mestari, jos osaatte maalata noin kultaisissa kahleissa, — mutta, ikäänkuin paheksien sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: — God bless you! [Jumala siunatkoon teitä.]

Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.

— Tuo pahanilkinen! — puheli hän. — Sinä tyhjennät kukkarosi hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija! Sellainen kurja moukka…

— Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä… Mutta hän ei ole tahtonut tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan, tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella mitään niin kauheata? — Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla tuskallisella katseellaan. — Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin että taide kuolee taiteilijassa?

Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:

— Voin ajatella kauheampaakin — voin ajatella, että rakkaus kuolisi — Ja hän lisäsi huolettomasti: — tahi että me itse kuolisimme. Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! — Minun täytyisi mennä toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän… Pelkään kauheasti yksinäisyyttä… Miksi tuijotat minuun noin?… Aivan varmasti menisin naimisiin… Minun suorastaan täytyisi tehdä se, ett'en tulisi — hulluksi… Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?

— Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä on olemassa ollut… Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin mennä uusiin naimisiin.

— Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä sentään olet! — ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä povitaskuihin. — En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!

— Entäs minä sitten! — sanoi taiteilija. — Jos sinä menisit pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle… Mutta sen minä tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia… He kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa, kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat he yhtä huvitetut hänen työstään.

— Se ei varmaankaan valmistu tänäpäivänä — sanoi hän. — Katso, nyt poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.

Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli kädessä.

— Hyi, miten inhottavaa! — sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:

— Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?

— Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.

— Joutavia! — sanoi hän. — Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme anteeksi.

Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään, kaikkinielevään sääliväisyyteen.

Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.

— Voi sitäkin raukkaa! — oli hänellä tapana sanoa; — hän on tietenkin hullu.

Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä aina valmiina lause: — Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään. Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.

— Minä soisin — puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa tapa aina silotella asioita, — soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon häntä vastaan… Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla, kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä pöydällään… Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, — silotus, systeema tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle… se peittää niin paljon, jota ei tarvitse nähdä… — Sanny, — hän otti vaimoaan kädestä, — jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa… silloin tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi vuodeksi eteenpäin!

Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin lumottuina kiintyneet Kjeldiin, — hän riippui miehensä käsivarressa ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan… He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone" siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja saattoi sen oikein säkenöimään… Sitten he palasivat taas yhdessä takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli heidän kotinsa… nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!…

Kaksi ihmistä — kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat sokeiksi, katsellessaan toisiansa. — Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen käsittäneet toisiaan. — Miten saattaisi heidän elämänsä tulla sopusointuiseksi?

Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin, alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä. — Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta hän sulki silmänsä siltä, hän ei tahtonut nähdä, ei tahtonut herätä siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.

He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa, missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina äärimmäisiin asti.

Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä…

Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. — Miten hauskaa on olla vieraisilla omassa kodissaan! — arveli hän. — Ja siskot ovat tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule koettamaan sitä!

— En, sillä… minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua itseäsi .
Mikä on sinua tässä kaikessa?

— Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla… Ja sitä paitsi ymmärtävät sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä… Katsoppas tuota kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?

— Istu sen ääreen, — sanoi hän, — silloin se haastelee minulle jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. — Hän katseli etsien ympärilleen. — Eikö täällä ole mitään sinun ennen käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?

— Menen hetkiseksi ateliaan, — sanoi hän. Jotain pakonalaista oli noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt vaimoaan mukaansa.

— Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua, — virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: — Kyllä hän todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!… sanomattoman kultainen hän sittenkin on.

Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista esinettä siellä.

— Nyt olen kotonani! — sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa ääneen.

Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi pistänyt häntä sydämeen.

— Noin en osaa enää koskaan maalata, — ajatteli hän ja tarttui samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. — Minähän olen hullu, — ajatteli hän, — kaikki minun ajatukseni ovat sairaat. — —

Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.

— Sanny, Sanny! — huusi hän alas rappusia. — Tule hetkeksi istumaan mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin häntä armaanansa… eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.

— Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään… Ja sitä paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?

— Niin, eipä tietenkään, — sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään, miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. — Eva ja Neitsyt Maaria ne kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä kaikesta.

Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni, oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta hän puolestaan ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla enemmän kuin kylliksi.

Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.

Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja leikkaamassa!

— Se on kaikki sinun omaasi, — sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn. — Sinä olet syntynyt siihen Sinun tähtesi on minulla oikeus olla rikas. — Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana, voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.

Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä, kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden. Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.

Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin ahdistavalta antaa hänen rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.

Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä, sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen, nimettömään pankkikirjaan.

Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan, katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii riemusta, että tämä on hänen lapsensa.

Päivät kuluivat… ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan odotettu.

Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee maailmaan.

Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen, jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.

Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää, kun tahtoi päätä kääntää.

Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.

— Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin… Hän ei tiedä ensinkään mitään.

— Entäs lapsi? — oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa välistä, mutta ei virkkanut mitään.

Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä. Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli lääkärin sanovan ääneen:

Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan. Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan, ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli niin hiljaista siellä.

Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.

— Teidän vaimonne on valveilla, — sanoi hän; — hän pääsi oikein hyvin tästä kaikesta.

— Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne elää!

Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti… Isku oli kovin ankara… Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä… Siinä tuntui niin kirpeä kipu.

Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.
Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.

— En tätä ymmärrä ensinkään, — sanoi hän puoliääneen. — Missä on nyt selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.

Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla. Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät milloinkaan nähneet päivänvaloa… Kjeld laski kätensä sille kohdalle, missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa kynnyksellä.

— Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, — sanoi Kjeld ja tunsi itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.

— Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.

— Sanokaa minulle suoraan, — puheli hän, — oliko tässä todellakin syytä nukutukseen?

— Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, — sanoi hän vältellen ja aikoi poistua.

— Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, — sanoi hän ja astui ovelle.

Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten hän heittäytyi taas lapsen ylitse.

— Kuulitko, mitä hän sanoi? — kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle lapsen korvaa. — Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden täytyi sinun kuolla! — Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle… Kuuletko, poikaseni, mun oma poikani! Me kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä… kärsiä yhdessä… ja tehdä työtä yhdessä.

Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.

— Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, — sanoi hän. — Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.

— Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian kylmä, — sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:

— Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? — ja samassa silmänräpäyksessä oli
Kjeld sairashuoneessa.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? — sanoi hän, jääden seisomaan vuoteen jalkopäähän. — Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka elätkin!

Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä. — Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni tainnoksiin.

Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea. Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. — Hän otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että se oli jotain läheisesti omaa… suorastaan osa hänestä itsestään… Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan sielunsa terveys.

— Kuulkaa nyt! — tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä olkapäälle. — Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä teidän että vaimonne tähden… Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.

Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.

— No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, — sanoi hän; — senhän voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.

— Minä teen sen mieluummin itse, — sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan levollisesti.

— Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, — ajatteli hän itsekseen, heidän astuessaan yhdessä portaita alas. — Tämä tapaus oli panna häneltä pään pyörälle. — Mutta ääneen hän puheli:

— Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi saadaan pois talosta.

Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja silmissä kiilui miltei viekas loiste.

— Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! — haasteli Kjeld puoliääneen. — Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan laulun:

Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.

Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.

Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja sydämellisesti… tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä käsistään… Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen lakanalla.

Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:

"Tuuti, tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi,
Eikä keinu vuode vauvan."

— Kuolema on niin kauheaa, — sanoi hän; — parasta on, ettei koskaan ajattele sitä.

Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.

Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne… Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen rakkautensa pääsi taasen voitolle.

Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri sanoi lähtiessään:

— Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon; ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta siitä, että lapsi tulee haudatuksi.

Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään nosti taas päätään… Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään… Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. — Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!…

Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.

— Pikku poikaseni! — kuiskasi hän hiljaa. — Ymmärräthän sinä kyllä, että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen pois sieltä… Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin…

Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin. Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä olevalle tyhjälle istuimelle.

Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille kymmenen kruunua, sanoen:

Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle, heidän ajaessaan eteenpäin.

Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä alas. Koski niin kipeästi aivoihin.

— Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän kynnyksellä, — ajatteli hän.

Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin sen kanssa hautausmaalle.

Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät vihdoin haudoilla.

Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni, tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.

— Sydämestäni säälin teitä! — sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: — Tämä päivä on minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen, jonka hautaan.

Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi ilmaisevan itsensä.

— Löytyy toisiakin olomuotoja — sanoi hän. — Minä puolestani vaihtaisin kernaasti.

Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.

Nuku vaisusti, vieno!
Nuku hiljahan, pieno!
Kuin kerttunen lepäjää,
Sirosiiven alla pää,
Kuni nurmikolla kukka uinuu!

Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen. Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa ja sanoi:

— Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.

Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui nopeasti pois hautausmaalta.

Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle, hautaa täytettäissä.

Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:

Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen, otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä suuteloilla.

— Älä ole pahoillasi minuun, — sanoi hän. — Enhän tahtonut sinua tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen sinut!… Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!

Kaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen väliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin… Hän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten aamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse, hälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut vaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat piirteet… sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.

Kello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen, mutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa pisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.

Varovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä tehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta kaikki oli hiljaista.

Tornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti…
Sitten ei kuulunut enää mitään.

Kjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos kirkkotarhasta.

Hän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana aamulla hän oli kotona.

Hän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi kellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:

Sitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen ja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.

Kjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo vaimonsa vuoteen ääressä.

— Oi, Kjeld! — sanoi Musta tintti. — Kuinka olenkaan iloinen siitä, että vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla syvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!

Kjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa vasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken aikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan tiedustellut.

Musta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten. Ja hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään hellyyttä, sillä — yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin äidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä intohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei koskaan saa osakseen.

Noustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että Sanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän istahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen lapsensa maalliset jäännökset.

Ensin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän alkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja uudestaan samaa säkeistöä:

"Tuuti, tuuti lastani,
Uinu armas, uinu kauvan,
Vaikka untuvat puuttuvi,
Eikä keinu vuode vauvan."

Hän työskenteli kuumeentapaisella innolla, poistuen väliin vähän matkaa taulustaan ja lähestyen sitä taasen.

Modelli — pieni yhdeksänvuotias poikanen — seisoi alastomana eräässä atelian nurkkauksessa, pidellen kädessään suurta rypälettä ja värisi vilusta.

— Ketäkö muistuttaa? — toisti Musta tintti ja lensi punaiseksi. —
Enpä tiedä…

— Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia — sanoi hän. — Sinä kuulut kenties noihin muistamattomiin…

— Nyt saat mennä, — sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon taakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä pukimissaan, sanoakseen hyvästi.

— Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! — sanoi hän. — Voisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään maalarille.

Poikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos ovesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.

— Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? — hän viittasi siveltimensä kärjellä taululle päin. — Minä ajattelen omaa poikaani. Ja silloin saa tämä kuva minun poikani silmät ja minun poikani hiukset ja minun poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole kenenkään muun pojan näköinen maailmassa… sillä sen näköinen kuin minun poikani, ei ole kukaan muu… Me emme paljoa haastele, minä ja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein lämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä kuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän… Ja minä kysyn häneltä, eikö häntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin hienot, pienet kehtolakanat!…

— Saattaa olla, että minä olen hullu, — sanoi hän, — mutta sinun täytyy suoda se minulle anteeksi.

Sanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa, ei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut, vaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta nuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen ajatuksensa vireille.

— Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, — arveli hän itsekseen.

Terveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta käsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin paljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia vielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan… Tuota nyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut surra sitä.

Kjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny kiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla, eikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa tunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen mielentilaan.

— Hyvä Isä! — sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi päätään. — Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme ensimäisen.

Kjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat piirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut niitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.

— Etkö käsitä — puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin vaimolleen, — että ensimäinen ei voi koskaan tulla uudestaan… ensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa väikkyy jo varjoja.

— Ja ensimäinen! — jatkoi hän. — Se olisi ollut niin soma, niin viisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä selittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme siitä unelmoineet. Sitä ei milloinkaan saata unhottaa… Mutta — lisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen — näitä olisi sinun pitänyt ajatella, sinun pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki ollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt minä sen tunnen, ja silloin se on sairasmielistä, kivulloista!…

Hän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya säikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.

— Kjeld! — sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään.
— Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!

— Niin, sitä sanoo poikakin… Tule lepäämään minun luokseni! sanoo hän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat, kaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu… Vaan minä olen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen työtä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina: Kenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!…

Sanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

— Älä suutu minuun, — rukoili hän. — Olen sairas… Parasta on, että lähetät minut pois.

— Ei, ei, ei! — Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. — Mitä ajatteletkaan?

— Parasta on, että se tapahtuu heti, — sanoi hän, — niin voin tulla terveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.

— Minne sinä sitten tahtoisit? — kuiskasi hän, rohkenematta lausua ääneen ajatustaan.

Kjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä ruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.

— Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia — sanoi hän, — ja minä ajattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta on olla maanpakolaisena… Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin helpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, — senhän minä tiedän — eikö niin?

— Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan… Teethän niin, Musta tintti?

— Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean surkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö luule?

Kjeld viivytti hetkisen vastaustaan… Tämä oli houkutteleva tilaisuus pettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä niskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.

— En luule, — sanoi hän hitaasti. — Minä en jaksa enää. Parasta on, että pääset minusta heti.

Sanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin taas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja surkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä melkein vihaa miestään kohtaan.

— Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla kohottautua tästä? — ajatteli Musta tintti. — Ja mitenkä rohkeneekaan hän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?

— Jos sinä hylkäät minut, — sanoi hän, — niin olen hukassa! Tieto siitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin aikana… Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua koko elämäni ajan noitten sanain tähden!

— Enemmän kuin omaa henkeäni, — sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa niin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan rakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.

— Kjeld! — kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. — Minä en jaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa… Kyllä sinun täytyy jäädä minun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun täytyy!

Kjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa. Hän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta, mutta Sanny ei sitä huomannut.

Kolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta tintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.

Mutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin ylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä päivinä matkustaa sinne.

Vaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan
Sannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Hän ei tahtonut tähän taipua.

— Mitä sanovat ihmiset? — arveli hän heti. — Ajattele toki sitä! Tehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se virkistää sinua.

— Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on valloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin sinun luoksesi, vasta sitten olen terve… ja silloin tulen heti kotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!… Ja ethän väsy minua odottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä pelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi, minun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille, pane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan, silloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!… Niin, sinä katsot minuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille. Minä olenkin sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane kuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee…

Sannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään, — ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän koskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi edellisen.

— Enhän vaan itse tulne hulluksi! — ajatteli hän ja päästi kätensä hervahtamaan alas.

Pari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä kaulaan ja vakuuttamaan hänelle: "Minä annan henkeni Sinun edestäsi!" Mutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja kustannukset kävivät kalliiksi.

Musta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään
Middelfartiin.

Hänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen miehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä Kjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.

Mutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta kuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:

— Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua tuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten noutamaan… Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.

Sitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta asti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.

Kyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei sanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan, pehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja sanoi hänelle hyvästit.

Kun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin viereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa käteen.

— Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, — sanoi hän, — äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen rakkaimman, mitä minulla oli.

Ja Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin muistui Sannylle mieleen:

Sitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti, vetäessään kiinni vaunun akkunaa.

Musta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi, mutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.

Hänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat hänen kohtaloaan.

— Poloinen Sanny! — sanoivat he. — Tämäpä on kauhean raskasta sinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! — Etkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?… Siinä tapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.

Musta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut ilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei sitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan ihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä, häpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan hänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava koiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se kuoli kokonaan…

Musta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen iloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen naimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia. He valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan kaduilla.

Sanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden ympäröimänä, mutta yksin, yksin!

Miksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi täytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän suonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.

Lyhyt aik' on nuoruuden.
Ällös olko murheinen!
Surun taakka luotas luo,
Ilon, onnen maljaa juo!

Näin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki tahtia pienellä jalallaan.

Kolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä, ajatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut pitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo ilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.

Mutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja miehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on ennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa laimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä uskollisina.

Pari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen, saisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että rauha on sairaalle parasta.

Silloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella innolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs ystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.

Omituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä hautausmaalla, pienen lapsen kummulla.

Ja niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä ihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden minutin perästä.

Kerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille, mutta häntä ei laskettu sisään.

— Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, — sanoi ylilääkäri, katsellen epäluuloisesti Sannya.

Eikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä, poislähtiessään:

Astuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen, neliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky puistutti häntä omituisesti.

Mutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas iloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi hän tekemään laskujaan.

Kjeld on tavallaan kuollut minulta… eihän kukaan saata vaatia minua olemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.

Onko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi vain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei ole mitään hyötyä?

Lieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on reippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei tahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.

Ja kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen… Löytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, — kyllin käsiä, jotka ojentautuivat häntä vastaanottamaan — kyllin jalkoja, valmiita astumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:

Kjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten hoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.

Hän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin päästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.

Hänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin lääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia mielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.

Poika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa, ja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä molempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. — Ihmiset luulevat hänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, — ja vieno, salaperäinen hymy väikkyi Kjeldin huulilla. — Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi oman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa jonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!

Tämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi, vahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset mieliluulot. Ja näitä — niin he arvelivat — on vaikea saada parannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.

Ja kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin puolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin heille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin vähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä se omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän puhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.

Kun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties saattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut niin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa selkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.

Kjeld oli kuollut Sannylta… Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori asianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen joka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin naimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta tintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.

Ja ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö, joka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui vieraaksi…

— Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää suruanne, — puheli asianajaja, — sillä kuolleille voi omistaa aatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä tarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!

Musta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento poistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.

"Wenn ich Abschied nahm, wenn ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer! —"

[Mun lähteissän, mun lähteissän, oli täynnään aumat ja aitat. Mun tullessan, mun tullessan, oli tyhjänä kaikki paikat!]

Kjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas pihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja sade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille, kylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se pienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.

Suuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun sai veden oikein sameaksi.

— Se muistuttaa ihmisiä — ajatteli Kjeld. — Missä hekin näkevät jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.

Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se oli sairas viereisestä suojasta.

— Olen niin äärettömän iloinen, — sanoi hän, silmät onnesta säteilevinä. — Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään. Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.

Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.

Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.

"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.

Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.

Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny tule käymään, — ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa tinttiä.

— Miksi hän ei tule? — puheli Kjeld itsekseen. — Häntähän minä vaan olen odottanut, tullakseni terveeksi.

— Eikö vaimoni ole käynyt täällä? — kysyi hän sairaanhoitajalta, joka kulki ohitse.

— Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu sisään silloin.

— Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, — kuului lyhyt vastaus, ja hoitajatar kulki eteenpäin.

Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen luokseen.

— Minä tahdon puhutella vaimoani, — sanoi Kjeld. — Kirjottakaa hänelle, että hän tulisi tänne.

— Hän on tekevä minut terveeksi, — sanoi hän. — Ettehän raatsine olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi mitään tehdä!

Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa kenellekään muulle.

Hän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä piirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!

Päästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää olla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine hiuksineen… Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on istuva hänelle mallina. — Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään heräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan suloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.

Hän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän alkoi kaivata värejä.

— Minä tahdon lähteä kotia, — sanoi hän lääkäreille, — sillä nyt osaan maalata.

Hän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi sairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.

— Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, — sanoi hän. — Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät, ne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.

Hoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut kuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.

— Kun kestän vielä neljännesvuoden, — sanoi hän itsekseen, — niin tottahan laskenevat minut pois täältä.

Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä. Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen päässään suunnitelmat, pyrkien eloon…

— Miksi en minä saa mitään postia? — sanoi hän eräänä päivänä hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.

— Kohtahan te jo pääsette kotiin, — sanoi hän, — sehän on vielä paljon parempaa.

Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään. Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi…

Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri hänelle:

— Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana, varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua. Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut… Pankaa se mieleenne!

Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, — kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.

Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän on luonnollisesti asemalla.

Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään, valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.

Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi, huomatessaan sen käyneen kosteaksi.

— Kirjotettu on, ihan varmasti — sanoi hän, vaan lisäsi heti: — mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä, mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. — — — Älkää suuttuko, hyvä herra. — — —

Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun, mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.

Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja iloiseksi.

Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. — — Ja matkalla Nyborgista Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.

Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin valtasi hänet todellinen, kova tuska.

Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut… ilosta… saanut sydänhalvauksen! — — Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut… vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.

Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa kuljettiin kotia kohti.

Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä, ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. — Ja sydän jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.

Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen, ja luuli näkevänsä kummituksen.

— Hyvä Isä! — huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen, mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.

— Missä rouva on? — kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö tohtinut olla vastaamatta.

— Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.

— No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin tietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen kaunis kappale Dagmarteatterissa?

— Mitäs te nauratte? — sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.

— Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, — sanoi Kjeld. — Siitä tulee oikein iloinen ilveily… Rouvan tulee varmaankin hyvin hauska olla.

— Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun tulee kotiin teatterista.

— Ei sitä vielä tiedetä… Ihmiset haastavat, että on hankittava lupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on parantumaton.

— Niin! — sanoi hän sitten kolealla äänellä. — Nyt hän on parantumaton…

Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.

Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.

Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä äkkiä ja jännitti aatoksensa.

— Minä olen herra Kjeldin ystävä, — sanoi hän. — Hän lähetti minut noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.

— Niin, ja sitten… — Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi, miten hänen huulensa vapisevat, — sitten kuuluu kellarissa olevan pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.

— Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran kuoltua? — sanoi hän.

— No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! — lörpötteli tyttö, avaimia etsiessään. — Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin kammottavalta — —. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.

Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar tuskin huomasi sen.

— Niinkö vainen hän sanoi! — sopersi hän sitten. — Rouva parka! Nyt hän pääsee ruumisarkusta… Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.

Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten ylös ateliaan ja aukasi itse oven.

Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen taulujen yli vaan oli pantu katteet.

Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa halki, ristin rastin, — hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.

Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle lattialle suurilla kirjaimilla:

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni… ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, — taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta osattomana."

— Tässä on atelian avain, — sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia hänen liikkeitään. — Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.

Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin tuntea, että täällä oli liikuttu.

Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun. Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän poskensa sen kantta vastaan.

Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan, hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni puulaatikon kanteen ja kuiskasi:

— Lapseni! Lapseni! — Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan… Kuuletko? — — Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi… Sekä sinä että minä olemme kuolleet hänelle… Ja hänellä on muuta tekemistä kuin hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan huomaa, että olemme kodittomia!

Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin vaunuihin.

— Lamppu on kellarissa! — sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle, joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti kiinni vaununoven perässään.

Ajuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä. Mutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä olisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin ja alas satamakadulle.

Ja ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo. Miehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan juuri astumaisillaan taas laivaan.

Kjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten joukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.

Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen, selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei välitä nukkumisesta tänä yönä.

Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi oven huolellisesti jälkeensä.

Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään, ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.

— Pikku raukka! — sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien väliin. — Sinä olet väsynyt. — — Minä olen itsekin väsynyt… Mutta minä laulan kehtolaulun meille molemmille:

"Tuuti tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi
Eikä keinu vuode vauvan."

Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:

"Als ich Abschied nahm, als ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer —!"

— Oletteko sairas, herra? — kuului perämiehen ääni, ja hän koputti samassa kovilla rystysillään hytin ovea.

Kjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui hartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli lukinnut oven huolellisesti.

Mutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen raskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.

Tuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään täältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? — Hän huomasi nyt itsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta ponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.

Hän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin kaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties tulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin ajan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä hetkellä välittänytkään.

Hän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui raskaaseen uneen.

Hän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän, seuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt, mikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.

Hän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli maalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta siitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!… Sateenkaari oli hänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena. Hänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia. Mielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi, muodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa vähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen voimaa vastustaa.

Tämän kaiken hän tahtoi maalata!… kaiken sen, minkä hän tunsi, ja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut sivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen, löytääkseen niitä…

Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän kuulla…

Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta, sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen vanhain mestarien eteen ja rukoili:

— Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!… yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!

— Mitä annat sinä meille sijaan? — puhuivat silmät, — ja Kjeld vastasi:

— Minä annan ainoani, mitä minulla on, — mutta myöskin parhaimpani, — minä annan elämäni!

Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.

Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.

Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.

— Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, — sanoi hän.

Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva oli liikkeellä.

Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.

— Lienee vainenkin ihmisiä, — sanoi hän puoliääneen, — jotka kaipaus nuorentaa ja suru parantaa… ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä haavotetaan… Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa… Kjeld tunsi nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.

— Ei, — ajatteli hän, — ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren… minä olen alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani… Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat myöskin voimani.

— Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä, — sanoi hän, — jos olisimme saaneet elää!

— Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja leikkinyt minun käsivarrellani ja hän olisi leijaillut ympärillämme! Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet… Sinä olet hiukan hiljaisempi kuin minä, — siinä kaikki.

Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi, ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.

Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään, vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti vapaammin.

Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin palajavan häiritsemään heidän hääiloaan… Sähkösanomilla tiedustellaan häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, — hänen jälkiään eivät koskaan löydä… Kun sitten vierähtää kuukausi tai pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, — silloin he kaikki luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse lopettaneen päivänsä. — Ja siihen se tarina päättyy… Mustaa tinttiä kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti… kevyesti!

Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä, mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle… Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli kätkettynä.

Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!…

Kjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa… hänen huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.

Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.

Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista. Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.

Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi, niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin konttoriin.

Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!… Ennemmin hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on maalaamatta.

Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on jäljellä lapsensa skeletti… Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan hän ei aio siitä luopua.

Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä itselleen yöksi.

— Minä kyllä siirrän matkakapineet, — sanoi perämies, joka samalla kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti, muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja käheä ääni kuiskasi:

— Senkin paholainen! — jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka mukanaan.

— Nyt teen minä pienen sieppauksen! — sanoi hän, heidän tullessaan toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.

Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti heti hämmästyneenä hänen kätensä.

— Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, — jupisi hän itsekseen, astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.

Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet sairaaksi.

Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään, meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut; hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli, vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.

— Anteeksi, hyvä herra! — sanoi hän, — tahtoisin vaan päästä tästä ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. — Hän osotti paikkaa Kjeldin yläpuolella.

— Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin!
Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.

Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja hyppäsi vuoteelleen.

— Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, — sanoi hän, silmäisten syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.

Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan liikkeen kädellään:

— Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.

— Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en ottaisikaan sitä matkalle mukaan.

— Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä… Sitä kuljettaa kanssaan kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta, olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta…

— Tosiaankin! — sanoi hän. — Siinä saattaa olla perää. Mutta se koskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme ota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: — —

— Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, — sanoi hän ja veti peitteen yllensä.

Kjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen kasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen hän ei mitään semmoista löytänyt.

Hän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä, pistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:

Sanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld oli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä yli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten saattanut hänet kotiin.

Nyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan hartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.

Sanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään Middelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa hienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi muistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi huomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.

Yli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä. Muutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin ja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle rouvalle.

Yksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten, kun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan puoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan "poissa olevan raukan" maljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä… Muutamat niistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa vielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi hän mielihyväkseen sen olevan suolaista.

Vaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia käsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli hiukan välistä.

— Olen kauheasti uninen, — sanoi hän. — Onko täällä ketään käynyt minun poissa ollessani?

— Onpa niinkin, Jumala paratkoon! — sanoi palvelijatar ja laski kaapun käsistään. — Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu ja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän herran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta ja kellarista.

— Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? — sanoi hän.

— En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada avaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.

— Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle herrasmiehelle? — sanoi hän. — Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten kun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet. Eikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen, mustuneen laatikon kellarista.

Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.

Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi, vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli seisonut… Se oli poissa. — Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja veri palasi taas hänen poskiinsa.

Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.

Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta kuoltuani…" Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety pois? —

Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.

— Anna atelian avaimet minulle, — sanoi hän. — Sinä saat kyllä mennä levolle.

Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.

Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä mustempina.

Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita, sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita puitteita.

Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni," — luki hän siitä… "sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää…"

Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään. Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta syyttäjältä.

Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.

Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet.

— — "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"… luki hän edelleen.

Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. — — Hän muisti, miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut…

Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?… Sydämessään hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt Kjeldiä,… sen hän käsitti nyt…

Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan, poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää kiinni siitä.

Sanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja hän eivät edustaneet ainoastaan kahta ihmistä , vaan kahdenlaisia ihmisiä . Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua ihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei hänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän pyri sitä voimaa saavuttamaankaan.

Jos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen hänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny olisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin. — Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti arvelematta toiseen.

Vaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän riisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi kynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun uutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona vingahti.

Sanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili, että hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin ollessa sairaalassa… Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan pääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä hän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä hetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä, ja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko oli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, — siitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi. Sanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä, kun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja katkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja eikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja yksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi elänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld varmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota! Nyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.

Sannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen huuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka perhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan, sittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt, yksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran äidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla ylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa arkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja jälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.

Seuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä vastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi asemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja sähköteitse oli laitettu ympäri maata.

Sannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä sairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan hommaa kyllin häiden valmistamisessa.

Seuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä, mutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja poliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen mahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut hourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä tähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.

Sanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin. Ja häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat käydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.

Vastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria ja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät toisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään varjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei konsaan olisi heidän korvaansa sattunut.

Korkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja leikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.

Mutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin tällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli maannut.

Tähti loistaa, irtautuu;
Kukka kasvaa, sen vie tuuli, —
Siinä kuva siitä, johon
Sydän kiintyneensä luuli.

Kjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen pienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin seuraavana aamuna kaupungille.

Melkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä, mitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä, ja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle rouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.

Hän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan käytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.

Tuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen lähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun hän iltasin taas palasi kotiinsa.

Hän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton halu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.

Sen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti portierin kelloa.

— Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.

Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon huoneen ovella.

— Täällä ei asu ketään nykyään, — virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.

Huone oli aivan samanlainen kuin silloin… Samat mahonkipuiset sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine pitsiverhoineen.

— Minä näen, — sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen… Hän näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut, mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.

— Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? — kysyi hän huolettomasti, ja kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.

— Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, — sanoi hän ja hiipi hiljaa alas portaita myöten.

Mutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi vaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa Lontoossa.

Sen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta sitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta paikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.

Katumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä ollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.

"The policeman" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia; se oli hienointa verkaa.

Vastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi parissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin palatsin.

— Hyljätäänkö hakemus? — kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen, joka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.

— Mylord! — sanoi hän. — Te olette ulkomaalainen. Miksi ette helkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa tässä piirtelemässä käytävillä?… Oletteko tekin värisokea, niinkuin tuo vainaja?

— Olen, — sanoi hän, — tavallani olen värisokea. Minä olen sokea elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.

"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt tanskankieltä.

Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa. Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.

Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.

Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle. Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään, hän heittäytyi kivilaatoille.

Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.

Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista. Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.

Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin, varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina kuljetti mukanaan.

Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään, ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.

— Musta tintti, — sanoi hän, — oletko koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät onnea löytyvän kaikkialla,… luulkoot he niin, vaan syvemmältä katsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet painautuvat hänen huuliinsa… Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny… ja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi… Ja sinä poikani, armas poikani! Enhän minä sinua käärinyt kuolinvaatteisiin enkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen… Sinä olet terve ja iloinen, lämmin ja elävä!… Noin suloisesti kurottelet pieniä kätösiäsi ylös aurinkoa kohti… Mutta aurinko on laskenut, katsos armaani… Malta, minä heti… heti…

Hän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin katsahtaneeksi ylös.

Paikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti tirkistelivät häneen.

Hän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen takkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi kokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä… Remakka naurun hohotus kuului hänen ympäriltään… Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.

— Kysy paremmin: kuka ei nauranut! Minulta saat muuten heti vastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.

Kjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti päätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi vaan:

Yks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt sen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun taskuissa.

Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman kerrassaan.

— Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, — sanoivat ihmiset hänelle.
— Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!

Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi vieressä, katsellen häntä.

— Te onnenlapsi, — sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. —
Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.

Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.

— Mikä teitä naurattaa? — kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni hartioista.

— Kun tämä on niin hassua kaikkityyni — sanoi hän, — niin kerrassaan hassua! — Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen pilkkakuvia.

Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan.
Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.

— Jääkööt huomiseksi! — huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.

— Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos mieli elää täällä.

Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.

Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa… Se tuntuu kutsuvan luokseen.

"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen takanansa… "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä, musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä, kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.

Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer" laulua uudestaan ja uudestaan.

Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla. Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän yksinäiseksi kuin tänä iltana.

Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata heitä ja haastella heidän kanssaan…

Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen! Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen sielunsa sinne, missä poikasen sielu on…

Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui paalutuksen äärimmäiselle reunalle, — valmiina hyppäämään.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne, missä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla yksin kautta iankaikkisuuden…

Hitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt hänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus, ollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen yksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä kuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä sen, joka on uskollinen.

Seuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita ohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa, ennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui hetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti kivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään ruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko päivään.

Kun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli hän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.

Silloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt pienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa… Rikasvaiheinen, kirjava se oli… Lämminvärinen, loistava epos… elämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon synkkiä varjoja.

Ja kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa hänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt osattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.

Hän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen sydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin hänen pojalleen… Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon, ja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet… sitten he kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen, nuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt, joka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman itsensä , kokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan ja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä. Hiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta silmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän toivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä saavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa suhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä siitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin lopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.

Hän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä, mikä kerran oli ihanasti orastanut… Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin hän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä ilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä kuullessaan: — hekö eivät olisi uskollisia!

Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä…

Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa… Mutta sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.

Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt…

Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon kaupunkia usvien pesäksi.

Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, — mitäpä olisi hänellä hyötyä ulos menemisestä?

Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän jo nähnyt nälkää.

Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä, pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja johonkin taulunäyttelyyn.

Tähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut ottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi. Nyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.

Aluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka murtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.

Monet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti kätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat päivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä hakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen, mutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen keino, johon hän ryhtyy… Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia velaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä kaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.

— Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? — virkkoi hän katkerasti itsekseen. — Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa eloon.

Tuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä kulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi hänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti pilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt omituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu päässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta kasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.

Yksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan
Kjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.

Ja niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti pystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan itselleen leipää.

Nuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa tarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.

— Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, — sanoi hän; — minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa. Kaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.

— Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? — sanoi hän.

Kjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi sisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin tavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten hän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.

Vasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein jähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan, vasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.

Tuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään odottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia, hän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin sievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan Kjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin, jopa kenties neljäsosa, sillä noin nälkäistä ihmistä ei liene vaikea ostaa.

Hän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen, tuolille Kjeidin viereen.

— Sir, — sanoi hän, — nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties minun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden toimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi kuin se, minkä te…

— Anteeksi, sir! — Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. — Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin, tehdastyötä?

Vieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä hämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:

— Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme tyytyväisiä teihin…

— Mies, oletteko hullu! — sanoi hän. — Ymmärrättekö, mitä te työnnätte luotanne?

Kjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä vielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:

— Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni ei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen enempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte tehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän kallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!

Kjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja vimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi myös ulos kadulle.

— Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä, — sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. — Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä sitä kaduilta.

Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli likistyä kivimuuria vasten.

— Minä en koskaan kerjää! — sanoi hän. — Pankaa se mieleenne. Ne, jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä, siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin minä olen!… Huomatkaa tämä, sir!

Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin. Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua. Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa eteenpäin… mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli päätään.

Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista. Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa. Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja: illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan, kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi yksinäisyytensä.

Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.

Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään häntä.

Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä, niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.

Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli
Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä
perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa.
Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.

Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita myöten.

— Minä tarkotin, — mr Morton rykäsi hiukan hämillään, — niin, minä tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.

— Anteeksi! — virkkoi hän. — Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.

Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen, Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:

— Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä… On olemassa yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan tämän tapaiset kuvat vaikuttavat. Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!… Ettekö luule, sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka saattaa hävittää, ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, — köyhää, alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.

Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:

— En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, — sanoi hän. — Olettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä tarkotin vaan… hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi kenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.

Kjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana nojasi pöytään hänen edessään.

— Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne tähden! — sanoi hän. — Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä, sillä sitä ei tule.

Mr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä päivin aina "the folly danishmaniksi", hupsuksi tanskalaiseksi.

Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa oli huono suoja pakkasta vastaan.

Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä, pää nuokallaan.

Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan tietänyt hänen tappioistaan.

Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:

Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika, toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni, pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa, korvia ja kasvoja.

— Eikö se ole soma? — uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. —
Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!

— Hiljaa! — poika silmäili arasti ympärilleen. — Minä varastin sen lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin, hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa, luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä? Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä sitä katsomassa, eikö niin?… Te ette tietysti tiedä, keneltä sen ostitte… Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään. Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se, sir! Luvatkaa toki!

Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.

Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.

— Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? — sanoi hän verkalleen, kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.

— Te pidätte sen omananne, — sanoi poika päättäväisesti, laskien turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.

— Jääköön sitten minulle… Olen itsekin koditon. Jos minulla on leipää, riittäneehän palanen sillekin.

Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.

— Odota vähän! — huusi hän. — Sinä unhotat pencen, jolla ostin koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee minut koiran oikeutetuksi omistajaksi… Kas niin! Ja muista huomenna tulla meitä katsomaan.

Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: Daily news! Daily news!

Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi, sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja gentlemanin tapainen…

Mutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona takin alta.

Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella, pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.

Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä, millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.

Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat, kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli heidän riemunsa suuri.

Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin, tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle — sehän olisi ollut rikosta hänen luontoansa vastaan, — mutta poikanen ei enää ollut pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.

Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä ja piirteli isälleen, — ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.

Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta, koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.

Samalla tavalla, — ajatteli hän, — mutta ei millään muulla tavalla, tuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen…

Kun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan reippaita askelia takanaan — hän erotti ne aina joukosta, — kuvitteli hän huvikseen, että nyt tulee hänen poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän kyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli "über allen Gipfeln", eikä hän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.

Mutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli katsomaan koiraa.

— Sinä olet hyvä poika, — sanoi hän, — sillä sinä olet uskollinen. Vaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et saata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.

— Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä, mitä tunnen.

— Lion! — sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. — Nimi on kyllä komea, mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin tajunta olisi lopussa… Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!

Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.

— Sinä otat asiat oikealta kannalta! — sanoi hän. — Me käytämme pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani. Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä jotain täytyisi panna alttiiksi…

Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely. Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.

Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä viikkoina tässä näyttelyssä.

Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei rohjennut astua sisään.

Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään, ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.

Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.

Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin, mutta tänään se oli nälästä masentunut.

Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan sisäänkäytävän edustalla… Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.

— Käy maata! — sanoi hän, osottaen kiviportaita. — Sinä ja minä olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat, jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa, mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä… me emme saa rauhaa, ennenkuin se on koetettu.

Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja
Kjeld meni sisään.

Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen nurkissa.

Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla kuin hän.

Hän katseli niitä asiantuntijana… hän katseli niitä kuolemaan tuomitun silmillä.

Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen. Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa, ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota häneltä itseltään oli puuttunut.

Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat häneltä voimat.

Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa, on jonkunlaista taidetta… Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään syyn takia.

Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan hänessä.

Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.

— Katso, tämä on taidetta! — huusivat ne hänelle. — Katso, mihinkä saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin voimaa! Kyvyllä he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.

Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä, pala palalta, jäsen jäseneltä.

— On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, — puheli hän itsekseen: — toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin. Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.

Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:

— Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin… me olemme jo kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan, viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.

Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.

— Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, — sanoi hän katkerasti itsekseen.

Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi. Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut moninkertaisella voimalla…

Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä ihastusta, niitä katsellessaan.

— Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? — kysyi muuan vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.

— Niin, — sanoi hän, — minulla on hyvä muisti; se on juuri onnettomuuteni.

Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen eteenpäin.

Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.

Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin. Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.

Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.

Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan, on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan, että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan tahtonut erota tästä arkusta.

Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.

Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä poistunut vartiopaikaltaan.

— Se on hyvä, — sanoi hän, — että teitä on kaksi, niin voitte pitää seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?

— Mitä teillä on arkussa? — kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. — Lion vartioitsee sitä kuin olisi siinä kultaa!

Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.

Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet, hennot ja läpikuultavat.

Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan. Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.

Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.

— Minähän se asun tuolla vastapäätä, — sanoi hän, osottaen kädellään toiselle puolen katua. — Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä, ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.

Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään rintaonteloon.

Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen ajatuksensa.

— Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, — sanoi hän, — mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.

Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.

— Tämä ei ole hullumpaa, — sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti tytölle, — sinusta tulee vielä jotain maailmassa.

— Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti… Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään muitten katumaalarien näköinen… — Tyttönen alensi äänensä vienoksi kuiskaukseksi. — Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?

— Löytyy asioita, joihin ei voi vastata… — sanoi hän soinnuttomalla äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:

Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja surumielisyys.

— En oikein varmaan sitä tiedä, — sanoi hän, mutta usein minä sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli tällainen… Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.

Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa. Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.

— Ei ole, — vastasi hän, — minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat aina poissa.

Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.

Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin käsivartta.

— Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, — sanoi lapsi. — Minä ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla varmaan on ollut paljon suruja.

Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä… Täytyi pysyä lujana.

Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.

Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että
Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:

Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan kissan.

Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen tarvis lohduttaa.

Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin, mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.

Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse, mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.

— Kiitos lahjastasi! — sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. — Mutta näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa eivät sovi yhteen, senhän tiedät.

Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.

— Siksi, siksi… — änkytti tyttönen, — kun minusta näyttää, että sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi… Minusta näyttää kuin sinun olisi kylmä.

Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.

Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä…

Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä päivä päivältä kummallisemmilta.

Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.

— Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä ulos, — ajatteli Kjeld. — Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!… Hänelle alkaa varsinainen elämä kuoleman perästä.

Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.

— Jos voisi seurata! — huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. — Jos voisi seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!…"

Hän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton kulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn, vihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen perästä.

Sanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin
Kjeldin edessä, koira kintereillään.

— Ketä ne vievät tuossa? — sanoi poika, tehden päällään pienen, äkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.

— Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi meille akkunasta.

— Mitä? — sanoi hän. — Häntäkö, jolla oli kissa? — Poika näkyi enimmiten kiintyneen tähän elukkaan.

— Me kolme saatamme häntä, — sanoi Kjeld, — sillä hän oli ainoa koko tässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.

Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan, että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli heidän jäljessään häntä lyyhyssä.

Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.

Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian kuivuvat.

Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.

— Tiedätkös? — sanoi hän Kjeldille. — Elämä on pelkkää roskaa, mutta se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.

— Missä sinä asut? — kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä hänen kädestään.

— Nyt on jo liian kylmä… Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka saat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.

Kjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille vivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.

— No, hyvä! — sanoi hän. — Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi.
Minä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.

— Sinun poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen hän on?

Nämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että Kjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä liitti taas hengästyneenä:

— Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko
Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä…
Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! Se elää … se on varmempi
kuin maa, jonka päällä astut.

— Mutta minkä näköinen hän on? — kysyi newsboy, itsepintaisesti pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.

— Hän muistuttaa sinua… Hänellä on mustat silmät ja kiharainen tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin joku Rafaelin enkeleistä… ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin kepeästi kuin lentäisi hän.

— Sitä en tiedä, — sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. — Kun ajattelen häntä, on hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin… Toisinaan taas tuntuu minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja kylmänä… Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi — tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista selvää, — sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä — hänestä!

Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä oven suussa, virkkoi hän taasen:

Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. — Kerro minulle hänestä! — sanoi newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: — ja siitä toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.

Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies, joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!

Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!" vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on loukatuita tunteita… Se oli pakahtumaisillaan… Sen täytyy saada tyhjentyä… Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut kertomista; se oli — maalaamista .

Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä, jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna! Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku, syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.

Hän vaan haasteli… haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri taiteilija… ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.

Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen, grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken am demüthigsten… am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään… itseensä sulkeutuneimmat.]

Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua, aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.

The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet, karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja kuunteleisi sielumessua vainajalle.

Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti, että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:

Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi nähnyt vaimonsa jälleen… Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain — vainajana.

Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran tanssi Kjeldille vastaan, — sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.

Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän ajatteli Sannya… Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran, sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:

"Es ist bestimmt in Gottes Rath,
Dass man vom liebsten, was man hat,
Muss scheiden…"

The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä
Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti
ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti
Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:

Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.

Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.

Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan hänen poikansa… hänen tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden tarkoituksen ja uusia voimia.

— Kello on viisi, — sanoi hän. — Sinun täytynee mennä sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä. Minun poikani ei saa olla juoksupoikana.

Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.

Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.

— Hyvästi, isä! — sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita myöten.

Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.

Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi; jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi ääneen:

Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte kyllä elää.

Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää epätoivoisuutta!

Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.

Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti, alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen, melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.

Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.

Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana, eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.

— Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, — ajatteli hän. — Ja kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, — liitti hän, astuessaan ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.

Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle — puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, — niin jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi… Hän tunsi jo omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille… Poikanen on tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi…

Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta, melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään, laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta nousta siitä enää milloinkaan.

Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan porttikäytävään.

Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa mielessään liikkui.

Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä. Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa. Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet — ne olivat hänen piirteitänsä.

Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän kuopalleen.

The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian oli kadottava paraimman ystävänsä… ainoan, joka moneen vuoteen oli osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa… Ei tässä valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä — tai kenties kuolema — jo tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä. Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos lähtemistään, sanoi Kjeldille:

— Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt.
Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.

Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä, semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:

Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella
Ja maalaella…
Ois puhuja — linnasta mökkiin asti,
— Sä, poikan', kuuntele vain hartahasti!

Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa… se on erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.

Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi pyytäen:

The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.

Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa. Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.

Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.

Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan… Sanny palasi kotiin tanssiaisista… Sanny vaihtoi sormusta hänen kanssaan… Sanny tuuditteli kehtoa… Musta tintti kiikutteli lasta käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa hänen rintaansa.

Lyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti, mutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja rouvasta.

Saavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, — rouva säpsähdellen.

— Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? — sanoi herra, ja hänen kätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan käsivarrelle.

Rouva — se oli Musta tintti — ei vastannut. Hän värisi vielä kuin haavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi itsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:

— Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin. Mielikuvittelua se varmaankin oli… Mutta minä taidankin olla nälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.

Herra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten hän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin. Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän ääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.

—- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele nyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo sua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.

Vastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä sillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.

Sanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten viimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä Kjeld loikoi.

Ilta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää punaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.

Porttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen arkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka se hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille Kjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Kjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi ne taas kohta hervahtaneina alas.

Musta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen nykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin oli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se unohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin hänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli vilpitöntä, sen huomasi Kjeld.

Ponnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli sitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen, nosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.

— Täällä ei ole katto kaukana, — sanoi hän ja raapasi tulta, — varo, ettet loukkaa itseäsi.

Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.

— Sinä olet sairas, — sanoi hän, — miksikä kannatkaan tuota raskasta arkkua, vaikka olet niin väsynyt?

Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin.
Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.

— En tiedä, — vastasi hän, — mutta se ajatus minussa aina on ollut, että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut kärsiä lapsen tähden… kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.

— Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä, että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa paikasta toiseen?

Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.

— Hiljaa! — sanoi hän, — ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä itseään. — Ole hiljaa!…

Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään rintaansa vasten.

— Miksi sinä matkustit pois? — kuiskasi hän. — Miksi uskottelit meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä, ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta minun ylitseni kuin sinulla.

— Minä tiesin sen, — sanoi Kjeld, — mutta nähtyäni, että tuo valta oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.

— Niin — sanoi Kjeld, — sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät sattuman varaan… Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut, on hän minulle kuollut.

— Se on parasta sinulle, että min olen, — sanoi hän — Jos minä olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti ollut minulle uskoton.

Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa.
Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:

— Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka on rakkain kaikista.

— Niinkö luulet? — sanoi hän. — Minä en sitä usko. Minun luuloni on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi, puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi, elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset pysyvät aina totuudessa… Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe halpamaisin.

Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan, ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin hotelliin.

Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla, valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.

— Kutsu minua Kjeld, — sanoi hän, — niin tulen heti. Muista Kjeld, ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.

Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä, punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:

Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia ruumiissaan.

— Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, — sanoi hän.
— Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:

Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä — jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen. Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.

Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti Kjeldille viimeisen antimensa, — hän tiesi nyt, että se oli oleva viimeinen.

Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa luottaa hänen sanoihinsa.

Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa otsaansa vasten.

— Tule huomenna jälleen, — sanoi hän, — niin… niin… — hän oli sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: — niin näytän sinulle pienen pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole… Anna hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko tehdä sen?

Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut, että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat ovat nälissään.

Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.

— Hei! — huusi hän, — minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana!
— Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä.
Mutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt
häntä rintaan ja lisäsi häveten:

— Tietysti sinä menet! — sanoi Kjeld päättävästi. — Sinun pitää iloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin, ajatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.

— Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä yhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.

Hän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen juoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi ulos… Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.

Ulkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.

Hän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen jäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen viisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui vilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä. Hän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä hänen kainalossaan.

Hän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren vihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se kun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.

Musta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld. Huomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä. Niin jos hän tulee, — silloin hän pitää minusta enemmän kuin olen luullutkaan… Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta sitten hänen päänsä painui alas… Musta tintti on häämatkalla toisen kanssa… ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja suonissa polttaa.

Musta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa huoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla. Leikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan poikkikaduilla, haeskellessaan juuri sitä lahjaa, minkä hän aikoi antaa miehellensä jouluksi, — hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli puhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta turhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut ja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli muistanut.

Hänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean ajattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen, että sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja hurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja Sannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.

He söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä pöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän ihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui kovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa valtaan.

Kjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny, viettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve, elämänhaluinen… mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten houreitten kanssa?… Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on Kjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan vaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.

Hän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää huolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa kaupungissa… Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä, että ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta sitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa: pojan tähden hän ei hyljänne apua.

Ja Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi helpotuksen huokauksen.

Kjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän pysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista heijasteli kirkas valo ulos.

Mielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa liikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua… Hän tunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä takin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän ei rohjennut pysähtyä.

Siinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin yksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui muuan vanha lause:

Me ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko Raamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä… Monet murheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä… Ja äkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se milloinkaan unohdu!

Kjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon autioita katuja pitkin. "Avoin on Iankaikkisen syli…" Ja hänelle muistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten. Koulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla hänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa hän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä, mutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen mieleensä: "Avoin on Iankaikkisen syli." Iankaikkisen sylissä saattaa elpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi, sen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut, kunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle… palvelusväki oli juuri lähtemäisillään häntä hakemaan.

Kjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle
Thamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.

Hänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että hän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman itsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.

Hän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen alla… Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.

— Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, — arveli hän ja nojasi päänsä pylvästä vasten.

Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan olleet kotona.

Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin… Sormen päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan, kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.

Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään… kaksi pehmosta käpälää pyyhkäsi häntä rintaan… kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.

Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen yllensä… ja hän myhähti… sievistä, valkeista hursteista piti äiti aina huolen… kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja laittoi.

Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen kaulalleen.

— Voi, elukka parka! Sua palelee… — sanoi hän ja pani jääkylmän käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.

Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut maalaamisen… kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä… Hän tarttui niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee…

Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain tunti jäljellä elonaikaa.

Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:

Musta tintti tuli kotia… Musta tintti palasi hänen luokseen, jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.

Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan päälle.

Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin sivellintä pidellen…

Ja huomenissa
Työns' astujan jalka häntä:
Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei!
Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei.
Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas…
Ei vilua tuntenut kalpea haamu…
Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KJELD: KATUMAALARIN TARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kjeld: Katumaalarin tarina

KJELD

J. BLICHER-CLAUSEN

MOTTO

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE