The Project Gutenberg eBook of Jännittävä talvi: Kertomus, by Eva Hirn

I. Pojat saapuvat.
II. Eno on sairas.
III. Urheilua.
IV. Uusia tuttavia.
V. Seikkailua.
VI. Salapoliisina.
VII. Yöllinen retki.
VIII. Pelastus.
IX. Onnellinen päivä.

POJAT SAAPUVAT.

Tohtori Elis Someri istui kirjastontapaisessa huoneessa ja luki vastatullutta kirjettä.

Päästyään viimeisen sivun loppuun hän soitti sähkökelloa. Ovi avautui ja siististi puettu vanhanpuoleinen palvelijatar tuli sisään.

— Miks'en minä muistaisi varsin hyvin rouva Linjaa, vaikk'ei hän juuri ole käynyt täällä. Leskenä ollessaan hän onkin enimmäkseen oleskellut ulkomailla. Poika parat ovat asuneet vierasten luona kaiket talvet, vastasi puhuteltu.

— Veran keuhkot eivät sietäneet Suomen ilmastoa. Viime jouluna sain tiedon, että hän oli kuollut Mentonessa.

— Kevätlukukauden he kävivät koulua Tampereella, niinkuin ennenkin. Kesän he ovat olleet partioleirillä. Mutta nyt sain kirjeen Veran asianajajalta, joka ilmoittaa, että minut on nimitetty poikien holhoojaksi.

— Heidät siirretään Helsingin lyseoon vastaaville luokille ja äidin toivomuksesta he saavat kodin minun luonani. Minusta tulee heille isän sijainen.

— Toivon, että Minna näyttää heille naisellista osanottoa, ja minä ai'on kohdella heitä ystävällisesti ja hienotunteisesti. — He tulevat ensi viikolla, jolloin koulut alkavat. Minna on hyvä ja ostaa pari sänkyä ja järjestää heille oman huoneen jonnekin tänne.

— Ruokahuone sopii, etenkin, koska käytävä erottaa sen muista huoneista. Minna saa tarjota ruoan tarjottimella kullekin. Silloin voimme tehdä työtä tarvitsematta nousta kirjoituspöydän äärestä monta kertaa päivässä.

— Tähän taloon näkyy tulevan oikea maanjäristys. Toistakymmentä vuotta on täällä ollut kaikki samalla paikalla. Mutta ateriat ovat syötävät ison pöydän ääressä, mahtuuhan tänne silti sängyt.

— Minna järjestää niin, että saan tehdä työtä rauhassa ja että pojat viihtyvät ilman suuria mullistuksia. Minä maksan lisämenot.

— Eikö joku toinen sukulainen sopisi paremmin hoivaamaan poikia? Minä en ole koskaan hoitanut muita kuin vanhojapoikia.

— Heillä ei ole yhtään muita sukulaisia. Sitäpaitsi teen tämän mielelläni rakkaan sisareni pojille.

— Pojat särkevät porsliinit, repivät vaatteisiin kolmikulmaisia reikiä, säikyttävät hevosia, karkaavat merille ja sytyttävät tulipaloja varastoihin polttaessaan salaa tupakkaa.

Minnan luonto puhui poikien puolesta, mutta järki varoitti antautumasta uhkarohkeaan yritykseen.

— Talvella he putoavat heikon jään aikana virtaan, kesällä he kuljettavat sisiliskoja ja matelevaisia pulloissa kylpyammeeseen ja syksyllä saa kuivata likomärkiä saappaita pitkin keittiötä.

— Minna on luultavasti oikeassa. Taitaa olla viisainta jättää heidät entiseen asuntoonsa Tampereelle.

— Asianajaja kirjoittaa, että Esko on 13 ja Simo 12 vuotta vanha.
Nuorina he jäivät orvoiksi.

— Kyllä vain he ovat otettavat tänne. Tohtorilla ja minulla ei muutoin olisi tunnonrauhaa ikimaailmassa, sanoi Minna päättäväisesti.

— Täytyy varoittaa ja uhata. Eiköhän noista selviä. Onhan ihmisillä ollut poikia monta tuhatta vuotta ja useimmat vanhemmat ovat säilyttäneet järkensä.

— Minä olen iloinen, että Minna ymmärtää meidän velvollisuutemme. Jota minä sitäpaitsi otaksuinkin. Nyt jätän asian Minnan haltuun. Kun pojat saapuvat, tulkoot luokseni tervehtimään ja sopimaan yhteisestä menettelytavasta.

— Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri suunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen mukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, — ja tohtori kääntyi papereihinsa päin.

Hän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa kodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut kaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta saakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet yliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat hänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä. Elämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen hajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen luonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja verojen maksut.

Nyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti häiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.

Minna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella poikien vastaanottoa.

Hän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin ollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti kirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin vanhaa romua.

Pari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja tohtorille osoitettu käärö.

— Onkohan heidän tarkoituksensa, että minun pitää syödä tuollaista moskaa? Minna säästää tämän heille itselleen.

— He voivat loukkaantua pahanpäiväisesti. Tohtorin pitäisi syödä vaikka vähänkin, kun he lähettävät, mitä he parhaimpana pitävät.

Tohtori koetti venyttää palaa nekusta, ja vihdoin siinä onnistuikin. Sitten hän puraisi lakritsia päälle, mutta sylki pian kaikki suustaan alkaen huuhtoa sitä hammasvedellä.

— Minna saa syödä loput. Pojilla näkyy olevan merkillinen maku. Saa nähdä minkälaiseen ruokaan he ovat tottuneet. — Onko Minna huomannut, että minun sohvatyynyni on kadonnut ja vesi on tyhjentynyt juoma-astiasta?

— Täällä ei ole käynyt kukaan, mutta illalla kuului ullakolta askeleita ja joku heitti ylhäältä vettä pihaan. Kunhan vain ei olisi henkiä liikkeellä.

— Mustalaiset voivat varastaa tai rosvot ottaa panttivangeiksi. Kuninkaanpoikia varsinkin viedään usein, vastasi Minna, joka oli ahkera lainakirjastoromaanien lukija.

— Ehkä poika parat ovat lähteneet merille päästäkseen käymästä ankaraa koulua. Taikka makaavat kirurgilla katkaistuaan jalkansa vaihtaessaan junaa. Joku roisto on voinut narrata heitä tallettamaan varastettuja kelloja ja viattomat lapset viruvat paraikaa vankilan kosteissa holveissa.

Tohtori alkoi aavistaa holhoojan aseman tukaluutta. Onneksi ovikello soi keskeyttäen Minnan ajatuksen lennon.

Minnan avattua oven astui kaksi poikasta sisään. He vetivät lakit päästään ja kumarsivat jäykästi.

— Tervetuloa tänne. Olemme jo odottaneet teitä. Minä olen enonne Elis
Someri, sanoi tohtori.

— Tulkaa nyt sisään, poika kullat. Tässä on uusi kotinne, olkoon elämänne täällä onnellista ja teille edullista, tervehti Minna säteillen ystävällisyyttä.

— Minä vetäydyn nyt huoneeseeni. Tulkaa sitten sinne, kun olette vähän kotiutuneet, sanoi tohtori, joka ei tiennyt, mitä nyt tekisi.

— Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme kuukauttakaan? kysyi vanhempi.

— Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet ovat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.

— Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren pöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut tavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette rauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.

— Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja kirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina vain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy eroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika mennä puhumaan hänen kanssaan.

Pojat astuivat varpaisillaan lukuhuoneeseen. Tohtori oli syventynyt lukemiseen, eikä huomannut heitä. Outo hiljaisuus vallitsi poikien seistessä oven suussa. Vihdoin Simo otti taskustaan munalukon, jonka hän pudotti lattialle.

— Simo tarkoitti vain, että me ollaan täällä, selitti Esko lisäten: — olisit mieluummin rykäissyt, Simo. Eno olisi paremmin ymmärtänyt sitä.

— Lausun ensiksi teidät sydämellisesti tervetulleiksi uuteen kotiinne. Äitinne viimeinen tahto ja oma velvollisuuden tuntoni määräävät teidät minun holhoukseni alaisiksi. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, aloitti tohtori luennoitsevaan tapaan.

— Me ollaan totuttu hoitamaan itseämme. Äiti oli melkein aina etelässä. Kyllä me tiedetään monta tapaa elättää itseämme. Asiapojiksi ja hissipojiksi on helppo päästä, kun on siistit vaatteet ja kun on vähänkin koulua käynyt. Sijannäyttäjiksi eläviinkuviin tai keilaratapojiksi me varmasti ruvettaisiin. Mutta ensiksi me tehtiin havaintoja ja päätettiinkin jäädä tänne, sanoi Esko.

— Tietysti teidän täytyy saada oppia ja sivistystä. Mutta mistä havainnoista puhutte?

— Me saavuttiin Helsinkiin samalla kertaa kuin tavaratkin, mutta me tahdottiin ensin tarkastaa, minkälainen paikka tämä oli. Me asetuttiin tuonne ullakolle ja seurattiin elämää sieltä.

— Ja syötiin automaatissa. Ullakolla on mainiota asua, kun koko lattia on laudoitettu. Me lainattiin täältä alhaalta pari tyynyä ja maattiin vanhoilla patjoilla, jotka me löydettiin sieltä. Sitten me käytiin kuin intiaanit polulla saadaksemme vettä, kertoi Simo.

— Minusta te olette menetelleet sangen omituisesti. Miksi ette ilmoittautuneet heti? kysyi tohtori.

— Niin tyhmiä me ei olla. Silloin enon oikea luonto olisi paljastunut liian myöhään, kun me jo oltaisiin kiinni kuin hiiret loukussa.

— Ehkä te suosiollisesti ilmoittaisitte, mitä havaintoja te olette tehneet, kysyi tohtori hiukan terävästi.

— Että eno ei huomaa, mitä tapahtuu kotona tai kadulla. Me hiivittiin täällä sisällä, kun Minna oli ulkona. Avain me kaapattiin eteisen naulasta melkein hengenvaaran uhalla, sanoi Esko.

— Sellaisten kanssa, jotka huomaavat kaikkea, on vaikea olla. Virtasen täti Tampereella keksi tahrat ja reiät ja hienon käytöksen ja kyynärpäät ja kaikki mikä tippui lattialle ja kunnioituksen vanhempia kohtaan, sanoi Simo.

— Ja sitten täällä ei käy vaarallisia naisia, ainoastaan siivooja tai pesijätär ja sellaisia.

— Sivistyneet ja hienot ja osaanottavaiset ja helläsydamiset. Sellaiset huomaavat heti, että me ollaan: "huonostikasvatettuja ja laiminlyötyjä poika parkoja".

— Virtasen täti sanoi, että sivistys ei pysty meihin. Kun Simo särki kiinalaisen kupin. Välittääkö eno hienosta käyttäytymisestä? Onko Minna kantelupussi? Saako pihalla polttaa rakettia? Onko enosta elävät kuvat haitallisia kasvaville pojille? Rouva Virtasesta on.

— Kaikki nämä asiat ovat minun kokemukseni ulkopuolella. Minä en voi tuhlata aikaani muodostaakseni mielipidettä sellaisesta. Sopikaamme vain yhteisestä menettelytavasta, silloin voimme järjestää elämämme mukavaksi. Minä olen kirjoittanut mielipiteeni paperille. Te voitte tehdä samoin. Sovittuamme ehdoista allekirjoitamme asiakirjan.

— Sinisellä musteella, kyllä se velvoittaa. Lue Esko, kehoitti tohtori ojentaen paperin tälle.

"Esko ja Simo Linja sitoutuvat käymään koulua ja itse hoitamaan koulutehtävänsä. Enonsa huoneeseen he tulevat ainoastaan tärkeille asioille, jolloin he kolkuttavat ensin ovelle. He eivät ryhdy suuriin muutoksiin keskustelematta enonsa kanssa.

"Tällaisia ovat: lähteminen merille, lentäminen lentokoneella, pyssyjen ostaminen ja vieraitten kutsuminen taloon. He saavat vapaan täysihoidon, mutta maksavat itse vaatteensa, koulumenonsa ja muut tarpeensa. Minnan toimeksi jää asioiden järjestäminen, niin että poikien vuotuiset tulot riittävät.

"Heidän enonsa kasvattaa heitä joka sunnuntai 5-6 j.p.p., jolloin he saavat kääntyä hänen puoleensa pyytääkseen neuvoja omaatuntoa, moraalia ja hyvää käytöstä koskevissa asioissa. Silloin heille myöskin määrätään rangaistus tai anteeksianto viikon hairahduksista. Joka torstai-iltapäivän omistaa eno heille, joko sivistääkseen tai huvittaakseen heitä. Ainakin tämä tapahtuu joka toinen torstai tai vähintään kerta kuussa. Muuten jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

— En minä ainakaan uskalla. Enolla on varmaankin aivan toinen soveliaisuuden raja kuin meillä, sanoi Simo.

— Olkoon vaikka niinkin, vaikka minusta se on liian laaja käsite. Mitä te toivotte ja lupaatte omasta puolestanne?

— Tahtoisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsut syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyissä ja pitää keväällä lasipurnukoissa matelijoita, nilviäisiä ja sammakon mätiä, josta kehittyy sammakoita, sanoi Esko.

— Minä tahtoisin, että määrättäisiin, keneltä voi saada apua, kun sattuu harmillinen matikan lasku, sanoi Simo.

— Autan teitä mielelläni, kun luokseni 5:n ja 6:n välillä, silloin en tee muutakaan. Mihinkä te sitoudutte?

— Me voidaan juosta enon asioilla Tampereella, me vietiin kukkia apteekkarin neidille siltä tuomarilta, joka asui Virtasella.

— Me luvataan antaa enolle ja Minnalle syntymäpäivä- ja joululahja, jatkoi Esko.

— Sattuupa niinkin. Kerran ryöstettiin Lontoossa nuori tyttö omasta huoneestaan ja Berliinissä murhataan tiedemiehiä oman kirjoituspöytänsä ääressä. Konstantinoopelissa tapahtuu alituiseen kamalia tekoja yksityisten kotona.

— Lisäksi me luvataan kiilloittaa enon kengät ja leikata liikavarpaat, sanoi Esko.

— Tätä viimeistä toimitusta vastaan panen minä jyrkän vastalauseen, sanoi tohtori.

— Lihavat ihmiset tarvitsevat ainakin apua sellaisessa, mutta ei me tyrkytetä sitä enolle.

Vihdoin oli poikien ehdotusten täydentämä sopimus valmis. Tämä naulattiin seinään kirjoituspöydän viereen.

Uusi elämä oli hyvin lupaava. Pojat, jotka olivat tottuneet mukautumaan vierasten ihmisten elämään, järjestivät itse asiansa.

He ostivat koulutarpeensa, maksoivat lukukausimaksunsa ja huolehtivat voimistelupuvuistaan, kasveistaan ja muista tarpeista. Koulutyöt he hoitivat paremmin kuin moni muu, jonka läksyt kuulustellaan, sillä he saivat aina itse vastata edistymisestään.

Tohtori oli tyytyväinen, sillä pojat olivat joko koulussa, lukivat läksyjään, taikka urheilivat toveriensa seurassa.

— En minä muista saaneeni selkään muuta kuin joskus tapellessa isomman toverin kanssa, vastasi Simo.

— Miten Minna on saanut tuollaista päähänsä? Toiset ovat välistä toruneet, mutta ei meitä muuten ole rääkätty.

— Tehän ette uskalla tehdä sellaista, mitä muut pojat tekevät. Astiat säilyvät ehjinä — — —

— Ette ole sytyttäneet uutimia tuleen, piirtäneet hiilellä pilakuvia seinille tai tappaneet maitopuodin rouvan kissaa.

— Se on minun rakas kissani. Nimi on ruotsalainen hyväilynimi ja merkitsee melkein sydänkäpyä. Minä vein sen Lunteenskalle kun te tulitte. Muutamat pojat hirttävät kissoja.

— Kuka on Minnalle selittänyt poikien ominaisuuksia ylipäänsä prikulleen? Sattumalta me ollaan toista maata kuin muut.

— Minulla on monta tuttavaa, jotka palvelevat poikaperheissä. Yhdessäkin paikassa olivat nääs niin viisaita, että laittoivat sellaisen sähkötempun, että kun joku tuli katsomaan, joko pojat nukkuivat, niin sähkö sammui. Kun ovi taas sulkeutui niin valo syttyi ja pojan pahukset lukivat pitkin öitä.

— Kysyy vielä. Kuuluvat enimmäkseen lukeneen ihmisestä, joka asui kuin luontokappale alastomana puissa. Mitä ne sellaista kirjoittavatkin ja lukevat? Kun kuuluu syöneen raakaa lihaa ja tappoi käsineen eläimiä.

— Mitä ne siellä huoneessa voivat tappaa muuta kuin hyvin pieniä eläimiä, kiusoitteli Esko.

— Apinamies tappoi. Mutta ne pojat saivat rangaistuksen siitä vilpillisestä elämästään. Laskennon opettaja antoi ehdot toiselle ja toiselta hävisi potkupallo ja sai paiseita istumapaikkaan. Ei silti, ett'ei paiseita tule syyttömällekin.

— Jeh. Niinkuin Tampereen lyseon vahtimestarille ja Laatsarukselle, joka olikin kantelupytty, mutta sitä aikaihmiset eivät pidä minään, sanoi Simo.

— Äidin ajoista asti ei kukaan ole ollut oikein yhtäpoikaa meidän kanssamme. Minä meinaan sillä tavalla kuin perheissä ollaan. Sitävarten meidän täytyy pitää yhtä ja olla perhe keskenämme sanoi Esko.

— Tavallisesti minä muistan vain, että hän on pitkällä ulkomaanmatkalla. Kun on tottunut olemaan niin paljon ilman äitiä, niin ei osaa oikein surrakaan. Mutta kun muistaa, ett'ei hän tule koskaan takaisin, niin täytyy äkkiä ruveta ajattelemaan muita asioita.

— Jeh. Ja niitten pitäisi olla terveitä ja kuolla vasta kun pojat ovat isoja, eivätkä enää iltasilla ole huonolla elämisen päällä.

— Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli kotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton, ymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja kääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit tekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.

— Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista, eikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi Esko samealla äänellä.

II.

ENO ON SAIRAS.

Kun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi
Minna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.

— Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. — Etkö näe, että Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?

— Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä, joka sen vähiten ansaitsee.

— Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas koettelemuksen hetkellä.

— Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä kuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.

— Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette. Mitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu hiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut kaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa, vaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka nyrjähtänyt.

— Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?, kysyi Simo.

— Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka päällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja nyrjähytti säären.

— Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.

— Rakas Minna, älä puhu niin paljon vertauksia, että kaikki sotkeutuu.
Kerro nyt, onko eno todellakin loukkaantunut? kysyi Simo levottomana.

— Tohtorin jalka on kääreissä. Minä soitin heti lääkäriä. Jalka ei ole poikki, vaan pahasti nyrjähtänyt. Kylmiä kääreitä on vaihdettava aina kolmen tunnin kuluttua. Tohtori ei tahtonut sairashuoneeseen, ja ikävä siellä olisikin. Viime viikolla minä näin sellaista unta, että hampaat lähtivät suusta, ja se merkitsee pahaa. Mutta kun ihmisen pitää olla sokeudella lyöty eikä hoksaa, että hampaat merkitsevät portaita ja särkyviä tikapuita. Ja piti sen pystinkin tulla alas ja isän kolahtaa poikansa selkään.

— Rikki meni. Silläkin voi olla tarkoituksensa, että oli joku tohtorin tekemä koirankuri jäänyt isältä rankaisematta. Ja nyt se on sovitettu.

— Minä en usko, että eno on nuorenakaan tehnyt kepposia. Nukkuuko hän nyt? kysyi Simo.

— Tämä on kurja paikka. Eikä meistä ole sairaanhoitajiksi, sanoi Esko huolestuneen näköisenä.

— Ja kehnoja seuranpitäjiä me ollaan aikaihmisille. Täytyy vain olla iloisia ja lohduttaa. Aina sitä keksii jonkun hyvän puolen pahassakin asiassa, sanoi Simo.

Nämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen näköisinä tohtorin sängyn ääressä.

— Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on kohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut ja aika käy pitkäksi tässä maatessa.

— Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä oli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika aikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole iloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?

— Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit olivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti nahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit veivät hänet monivuotiseen vankeuteen.

— Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä kilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.

— Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten hevosesta, sanoi tohtori.

— Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno ei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin kävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon väliä?

— Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on ehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan Minnan kertomuksen. — Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se olisi ollut vahinko.

— Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen säälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.

— Mutta minusta eno suoriutui jokseenkin vähällä. Molemmat jalat olisivat voineet mennä mäsäksi, kädet ruhjoutua ja nenä levitä ympäri naamataulua. Pöydän nurkka tunkeutuu usein silmään ja pudistaa sen ulos päästä. Kunhan vain sisälmykset eivät olisi mullinmallin. Maksa ja munuainen ovat voineet mennä sekaisin. Mutta sitä ei huomaa ulkoapäin, jatkoi Simo lohduttelemistaan.

— Ja tiedätkö sinä, kuinka tärkeä työ jää minulta monta viikkoa eteenpäin ratkaisematta.

— Enkö minä ole kukaan? Mutta jätetään tämä asia, jota ei voi auttaa.
Kertokaa jotain koulustanne.

— Meillä oli kamalan sotkuista äänneoppia. Pojat kertoivat, että opettajan rouva oli karannut. Eikä se ollutkaan ihme, jos hän pehmitti sitä rouvaa niikuin t:tä ja p:tä ja k:ta tänäpäivänä. Kun Kauko ei osannut vokaalisointua, niin opettaja sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin tällä luokalla poikia, sanoi Simo.

— Minusta se oli tavattoman epäkohteliaasti sanottu, tuumi tohtori, joka tunsi joutuvansa Sysmän lampaitten tasolle, kun oli kysymys vokaalisoinnun säännöistä.

— Aikaihmiset eivät välitä vähääkään olla kohteliaita pojille.
Laulunopettajakin oli kamalan töykeä minulle.

— Minä vahvistin vain toisten laulua, tai oikeastaan panin siihen enemmän ryhtiä ja pontta.

— Minusta muutamat laulut ovat niin veteliä. Mutta ne tulevat meheviksi, kun säkeitten loppuun lisää jonkun tarmokkaan sanan. "Korppi" on erinomainen sana sellaiseen uudistukseen. Sen minä lauloin aina rivin loppuun, kun muut venyttivät laulua kuin vesivelliä. Laulapas Esko "Oi jos oisit", niin minä näytän, miltä se kuului.

Ja Esko lauloi Simon lisätessä viimeisen sanan niin, että se sointui edellisen sanan säveleeseen:

Oi jos oisit sydämeni — korppi, raitis niinkuin uusi oras, — korppi, puhdas kuni kehdon lapsi — korppi, kirkas kuni lähteen silmä — korppi, Niin jos oisit sydämeni — korppi.

— Kiitä onneasi, Simo, että laulunopettaja ei vaadi samaa kuria kuin muut, muuten olisi sinulla kotimuikkari taskussa, tai kahden tunnin jälki-istunto, nauroi Esko.

— Parasta on mukautua opettajan mielipiteen mukaan, koska hän on asiantuntija tällä alalla. Minusta se kuului kauniilta silläkin tavalla, kuin te sen lauloitte, sanoi tohtori.

— Minulla oli paha paikka edessä tänäpäivänä, kun täytyi kirjoittaa luokalla aine Sokrateesta, kertoi Esko.

— Kyllä minä muistinkin tosiasiat, vuosiluvut ja nimet, mutta luuleeko eno, että opettaja tyytyy siihen?

— Ei sekään riitä. Opettaja sanoi, että: "käyttäkää nyt omintakeista arvostelukykyä. Kirjoittakaa Sokrateen vaikutuksesta kansaan, oppilaisiinsa, perheeseensä ja tuomareihinsa". Meidän piti arvostella moraalia, ajan käsityskantaa, sen tapoja ja Sokrateen hengen suuruutta.

— Kittiä minäkään sellaisesta. Ensiksi minä kirjoitin, mitä historian kirjassa seisoi ja sitten minä panin, että tuomareihinsa hän vaikutti haitallisesti, koska nämä sydämistyivät niin, että juottivat myrkkyä hänelle. Kansa rakasti häntä, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat itkivät kuolinhetkellä, niin että Sokrateen piti sanoa että: "tukkikaa suunne, että saan kuolla rauhassa. Sitävarten minä kyyräsin Xantipankin pois." Rouvaansa hän ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se oli rouva, joka vaikutti. Sitten minä kirjoitin, että Sokrates kuoli sanoen: "pyörii se sittenkin". Sitä minä en ole lukenut, mutta minä muistin vain kuulleeni sen joskus. Opettaja on aina tyytyväinen, kun meillä on lisätietoja.

— Voi kattia sentään! Kyllä minäkin vähän ajattelin, että mikähän se Sokrateen mielestä pyöri? Mutta ei se niin suuri virhe ollut, kuin minkä Anttonen teki. Hän kirjoitti, että Sokrates oli alkuaan eläinlääkäri.

— Hän sanoi lukeneensa jonkun historiallisen romaanin, jossa puhuttiin sen nimisestä eläinlääkäristä, tai ainakin nimi oli sinnepäin. Loppuun minä vielä panin, että minusta Sokrates puhui tavallisia, itsestään selviä asioita ja se myrkyn juominen oli pakosta tehtävä. Eikä mikään sankariteko.

— Minusta sinä et käytä kunnioittavaa kieltä Kreikan suurinta ajattelijaa arvostellessasi.

— Sokrates sietäisi olla kuulemassa, kun rehtori puhuu omilletunnoille. Kerrankin, kun Liiranen oli luntannut, eikä halunnut tunnustaa, niin rehtori puhui sillä tavalla, että Sokrates olisi pudonnut istumaan sitä kuullessaan.

Minna tuli nyt vaihtamaan käärettä tohtorin jalkaan ja pojat poistuivat huoneesta.

Seurasi pari raskasta päivää. Tohtorin jalka oli yhä turvonnut ja kipeä. Minnan aika meni sairashoitoon, ja pojat olivat levottomia. Heillä oli kiire aika koulussa, monta koetta ennen arvosteluja ja vaikeita kotikirjoituksia.

He alkoivat väsyä ja hermostua. Ulkona olemisesta ei ollut puhettakaan ja mieli tuli alakuloiseksi.

— Tohtori on liian hyvä tähän maailmaan ja sentähden hän kuihtuu pois.
Silloin saavat nähdä, kenenkä he ovat hylänneet.

— Ylipäänsä vain. Hän kärsii varmaan toisien syntien tähden, sillä viattomampaa miestä ei ole koko Suomessa ja Antinkadulla. — Huomenna minä tuon tänne hierojan.

— Minä en välitä tuollaisesta lääkäristä, jolla ei ole silmälasejakaan. Kaikki hiuksetkin ovat jälellä päässä. Minä olen kuullut, että jos herrasmiehellä ei ole kaljua päätä, niin hänen oppinsa ei ole oikeaa. Tohtori alkoi pudottaa hiuksiaan jo 35-vuotiaana. — Saunaan hänet pitäisi viedä ja kova löyly päälle. Sitten pitää voitaa riikapalsamilla ja linjamenteillä ja hauvottava koivunvihdaksilla. Kyllä vain ajettuminen laskisi.

— Ei Minnasta ole sairaanhoitajaksi. Oletko nähnyt, mitenkä eno kärsii, kun hän vaihtaa kääreitä tai kohentaa vuodetta? Nyt tarvittaisiin äitiä. Vaikka jonkun toisenkin äitiä, tai sopivaa tätiä hoitamaan enoa.

— Tätejäkin on niin monenlaisia. Kysytään Minnalta, olisiko enolla sellaisia sukulaisia, jotka eivät olisi hankaloita arkioloissa, sanoi Simo.

— Kun ei olisi sairautta, niin miehillä olisi parasta olla ilman hameväkeä. Paitsi palvelijaa, niinkuin Minna.

— Eikö Minnasta olisi vahinko, jos eno mätänisi tai tärveltyisi jollain muulla tavalla? kysyi Simo.

— Mitä tuo onneton poika puhuu? Tohtorin arvoista miestä ei ole koko maassa, paitsi Kuortaneen suntiota.

— Enolla on kamalan kuivaa maata yksin kaiket päivät. Täällä tarvittaisiin nyt toinen nainen, joka hoitaisi enoa ja asettaisi kukkia vuoteen viereen.

— Ja pyyhkisi tuskanhien otsalta hajuvesinenäliinalla ja muuta sellaista. Miinakin ehtisi silloin keittää ruokaa ja siivota ja povata korteista enon terveydestä.

— Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi tänne, sanoi Minna.

— Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet? Hänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä, selvitti Esko.

— Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on hoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä naimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna erotti heidät? kysyi Simo.

— Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille asialle ei nyt mahda mitään.

— Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja selvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut käärmeenä, pyysi Esko.

— Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen sairaanhoitajatar.

— Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He mittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat puhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja tekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta, sanoi Esko.

— Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan unohtanut? kysyi Simo.

— Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli seppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti, joka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta siihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.

— Silloin hän luultavasti suree sitä Hettiä. Sanopas, Minna, hänen sukunimensä.

— Joku ruotsalainen se oli. Kylteeni, Roteerus, Viiantti, Pärruut,
Rääspehki tai Kaalsooni se oli.

— Minä muistelen, että se oli Kaivopuiston puolella, tai sitten se oli Katajanokalla. Oliskohan tuo ollut Vatser tai Santersöltti tai Raanrunt tai — — —

— Nyt tulee koko puhelinluettelo. Eikö Minna muista nähneensä häntä jossain?

— Vissiin kymmenen vuotta sitten minä näin saman näköisen neidin
Kolmikulman apteekissa.

— Hei, Simo! Hattu päähän ja vainuamaan jälkiä. Kyllä tästä selvitään.
Mikä otetaan tunnuslauseeksi?

— Hyvä. Minna on hyvä ja sanoo enolle, että me lähdimme järjestämään hänen asioitaan. Jos hän sattuu kysymään meitä nyt, kun on lupapäivä.

— Ei tästä tule hyvää. Kulettavat vielä jonkun kavalan naisen tänne. Tohtoria on helppo narrata ja sokaista, mutisi Minna, mutta pojat olivat jo kadulla.

Kolmikulman apteekissa kysyi Esko myyjältä, oliko siellä Hetti nimistä neitiä.

— Ei ole ainakaan nyt, vastasi tämä — mutta ehkä apteekkari, joka tulee tässä, tietää, onko täällä ollut sellaista.

— Meillä oli proviisorina monta vuotta sitten neiti Hetti Feber. Nyt hänellä on oma rohdoskauppa Aurooran kadulla.

— Oliko hän sen näköinen, että hän osaisi sitoa maisterinseppeleen? kysyi Simo.

— Kiitoksia paljon. Me pyytäisimme, ett'ei tästä hiiskuttaisi kenellekään. Siitä voi tulla kamalia seurauksia ja hengenvaaraa viattomille naisille ja lapsille, sanoi Esko vetäen Simon mukanaan ulos.

— Noitten vekkulien toimia sietäisi tarkata. Voivat olla oikeita liigapoikia, sanoi apteekkari.

— Heillä oli viattomat silmät ja siivo käytös. He leikkivät luultavasti salapoliisia, sanoi proviisori, joka ensin oli puhunut Eskon kanssa.

Pojat löysivät helposti mainitun rohdoskaupan. Mutta ennenkuin he menivät sisään, sanoi Esko:

— Anna minun toimia. Suunnitelma on valmis. Täytyy olla viisas ja samalla hienotunteinen, sellainen sopii minulle. Sinun tehtäväsi on pitää silmät ja korvat auki, varoa, ett'eivät sivulliset saa vihiä asiasta ja vahvistaa minun sanani.

— Luultavasti se ei ole tarpeellista. Todennäköisesti tämä ei ole rikosasia, vaan muuten sotkuisen asian selvittäminen. Tule nyt sisään.

Rohdoskaupassa oli muutamia ostajia, joita nuori neiti palveli.
Syrjempänä istui iso tumma nainen pulpetin ääressä.

— Odotetaan, kunnes ostajat ovat poistuneet. Tuo lihava on varmaankin
Hetti neiti, kuiskasi Esko.

— Kun on hyvä ruokahalu, niin voi lihoa ihmeesti 15 vuodessa. Ehkä eno söi jonkun aterian hänen kanssaan, eikä uskaltanut ottaa elätettäväkseen.

— Ei eno välitä sellaisesta. Mutta onkohan noin isoruhonen sopiva sairaanhoitajattareksi?

Esko veti paperin taskustaan ja kirjoitti siihen muutamia sanoja. Sitten hän meni ison neidin luo, oli nostavinaan paperin maasta ja sanoi:

Esko pani sormen varoittaen huulilleen ja katsoi viimeistä ostajaa, joka juuri poistui. Sitten hän sanoi:

— Puhukaa vain täällä. Minulla ei ole salaisuuksia, enkä minä tunne teitä, sanoi neiti ja katsoi epäilevästi poikia.

Esko otti taskustaan kosmoskynän, kasteli sen suussaan ja kirjoitti kämmenelleen: "Elis Someri" ja näytti sen neidille.

— Tulkaa sitten tänne sisähuoneeseen, sanoi tämä hämmentyneen näköisenä.

— Ketä omituisia poikia te olette ja mitä te tahdotte? kysyi hän, kun kaikki olivat istuutuneet.

— Tässä se on sormessani. Mutta mitä sillä on tekemistä teidän asianne kanssa?

— Se osoittaa vain, että me ollaan osuttu maaliin. Meillä on eno, jonka nimi on Elis Someri. Hän on nyt huonossa hoidossa. Kaksi koulupoikaa ja palvelija, joka tahtoo hierottaa, vaikka lääkäri kieltää, eivät justiin sovi hoitamaan sellaista, joka on nyrjähyttänyt jalkansa ja jonka päätä vastaan on oman isänsä kipsikuva särkynyt.

— Hyvänen aika, lapset. Onko Elis Someri sairas ja hylätty? Me olimme ennen hyvät ystävät, mutta 15 vuoteen en ole kuullut mitään hänestä, paitsi kun näin sanomalehdestä, että hän on tullut tohtoriksi. Mitä siis tahdotte?

— Saatte kutsua minua Hetti tädiksi, niin voimme keskustella vapaammin, jatkoi neiti.

— Eikö Hetti täti tulisi meille hoitamaan enoa ja lohduttamaan ja muuta sellaista? pyysi Esko.

— Ja pyyhkimään hikeä otsalta ja huiskuttamaan kärpäset vek, lisäsi
Simo muistamatta, että oli joulukuu.

— Hys Simo! Minna sanoi, että eno ei ole välittänyt kenestäkään muusta naisesta, senjälkeen kuin teidän välillenne tuli riita, sanoi Esko.

— Se lurjus oli hänen väitöskirjansa. Hänellä ei ollut aikaa seurustella minun kanssani, Hetti neidin ääni oli katkera.

— Hys Simo, hys, hys. Mutta eno on paras aikaihminen, mitä me ollaan nähty Helsingissä ja Tampereella. Mennään nyt heti, Eskon ääni oli rukoileva ja herttaiset silmät säestivät pyyntöä.

— Sairailla enoilla on kamalan kuiva olo. Joudutaan nyt. Minä lämmitän käherrysraudan ja Esko harjaa hametta, sanoi Simo ottaen Hetti neidin kädestä kiinni.

— Siunatut lapset! Teidän rakkautenne Elis näkyy voittaneen. Minä en voi vastustaa teitä. Tulen kanssanne, pääsenhän minä sieltä, kun tahdon, sanoi Hetti neiti ja pani hatun päähänsä.

— Mennään kaikki kolme käsikädessä sisään ja sanotaan: "tässä on meidän uusi tätimme, joka tulee kodin hyväksi hengeksi." Se sopisi niin hyvin etenkin, kun eno on ennen — —

— Hys Simo. Minusta Minna saa viedä tarjottimella Hetti tädin käyntikortin, sanoi Esko.

— Silloin eno karkaisi ikkunasta, vaikka täytyisi ryömiä sinne. Hänet täytyy ottaa äkkirynnäköllä, sanoi Simo.

— Tämä on neiti Hetti Feber, entinen seppeleensitojatar. Hän tahtoi tulla tervehtimään enoa.

— Minä menen valmistamaan enoa, koska minä osaan puhua muistoista ja sellaisesta, sanoi Simo livistäen tiehensä, ennenkuin muut ehtivät vastustaa.

Tohtori makasi sängyssään katsellen harmaata seinäpaperia vastaisella seinällä. Hänellä oli ikävystynyt ilme silmissä.

— Missä olette olleet puolet aamua? Teillähän on lupa tänäpäivänä.
Minä olen kaivannut teitä kovin, sanoi hän.

— Se on kivaa. Äidin ajoista asti ei kukaan ole kaivannut meitä. — Minä ajattelen tässä entisiä aikoja. Muistaako eno seppeleensitojatartaan maisterinvihkiäisissä?

— Hetti Feberiä? Hänellä oli valkeat vaatteet ja hoikka vartalo niinkuin liljanvarsi.

— Hänen pitkät valkoiset sormensa olivat viileät ja suloiset kuin persikan pinta.

— Luonnolliset kiharat ympäröivät henkeviä kasvoja, ajatteli tohtori ääneen.

— Minä en usko, että ne olivat luonnollisia. Mitenkäs ne nyt olisivat suoria kuin vedestä nostettu kalaverkko. Henkevä hän kyllä on, etenkin kun hän juoksee raitsikan perässä ja puhkii kuin höyryjyrä.

— Mitä sinä puhut, Simo? Tunnetko sinä Hetti Feberin? havahtui tohtori viimeinkin.

Simo juoksi pois vastaamatta. Hän otti Hetti neitiä kädestä ja veti tätä muassaan sanoen:

Saatuaan Hetti neidin ovesta sisään hän itse vetäytyi pois sulkien oven jäljessään.

Pojat hieroivat käsiään, eivätkä voineet pysyä paikoillaan jännityksestä. Minnakaan ei voinut pidättäytyä kuuntelemasta puhetta, joka epäselvästi kuului tohtorin oven takaa.

— Mene sinä, Simo. Aikaihmisistä ei milloinkaan tiedä, mistä he suuttuvat. Vaikka toinen on tarkoittanut heidän omaa parastaan.

— Olenko minä sitten parempi seisomaan hänen julmistumistaan vastaan. Ei silti, että eno suuttuisi. Häntä on niin vähän härnätty elämässään, ettei hän ole tottunut vihastumaan. Minä menen, jää sinä Minnan hameen suojaan, sanoi Simo ja meni tohtorin huoneeseen.

— Me juomme kaikki yhdessä täällä Eliksen huoneessa. Tässähän on sopiva pieni pöytä, jolle voi asettaa kahvivehkeet, sanoi Hetti neiti ja alkoi heti toimeliaasti kattaa pöytää ja siirrellä tuoleja.

Pian istui koko joukko vilkkaasti puhellen ja juoden hyvää kahvia. Hetillä oli Järtekryyni sylissä ja tohtorilla oli mukava asento, kun selän taakse oli ladottu monta tyynyä.

Sitten he kertoivat, mitenkä he löysivät Hetin ja saivat tohtorin hyväksymisen toimenpiteillensä.

Hetti viipyi koko päivän tohtorin luona. Hän vaihtoi siteitä, luki ääneen ja järjesteli kaikki mukavaksi ja kodikkaaksi.

He tulivat vasta illalla kotiin. Hetti neiti neuvoi Eskoa vaikean prosenttilaskun suorituksessa ja paikkasi Simon repeytyneen takin taskun.

Lähtiessään hän lupasi tulla takaisin joka iltapäivä, kunnes tohtorin jalka paranisi.

— Rohdoskauppiasnaiset näkyvät olevan eri hyviä ihmisiä, sanoi Simo poikien syödessä illallista.

— Mainioita. Mutta ei tänne mahtuisi monta sellaista. Mennään kysymään, mitä eno ajattelee.

Tohtori oli tavattoman virkeällä tuulella. Hän kiitti poikia heidän huolenpidostaan ja kysyi:

— Mitenkä te keksitte hakea Hetti neidin tänne ja kuka teille kertoi hänestä?

— Me kysyttiin Minnalta, että oliko enolla joku tuttava nainen, joka halusi uhrautua. Minna muisti Hetti tädin, mutta oli unohtanut sukunimenkin. Me selvitettiin asia justiin kuin salapoliisit, jotka varmasti olisivat kiskoneet ison summan palkkioksi, selitti Esko.

— Mutta naiset itse tahtovat kärsiä. Virtasen setä sanoi, että 50 naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi kättään. Ja Agda Ahlgren, joka palveli Virtasella, säästi oman osansa jälkiruoasta palokuntalaiselle, joka sittenkin otti maitopuodin neidin.

— Kylläpä teillä on paljon kirjavaa elämänviisautta, poika parat. Takaisitte tarvita sivistyneen naisen kasvattajaksi. Minusta ei ole teidän vaalijaksenne, huokasi tohtori.

— Jos ajattelet Hetti neitiä, niin kyllä hän on hieno ja sivistynyt nainen. Mutta menkää nyt nukkumaan että jaksatte huomenna kouluun.

— Maailma on täynnä viekkautta, joka sokaisee yksinkertaisia ihmisiä, eritoten miesväkeä. Ei pidä luottaa sellaiseen, joka verhoutuu ystävyyden mantteliin ja kalastaa sameassa vedessä. Ne kalat tarttuvatkin helposti onkeen, jotka harvoin näkevät kiemurtelevia matoja. Ette tekään aavista, minkä asian te olette panneet alulle, mutta minulla on sydäntä orpoja ja avuttomia miehiä kohtaan. Minä varoitan vain siitä hapatuksesta, joka tänäpäivänä on tullut tähän taloon.

— Itsehän Minna tahtoi, että tänne tulisi joku auttamaan. Minusta
Hetti täti ei ole mikään kiemurteleva mato, sanoi Simo.

— Minä puhun vain esikuvilla ja esimerkeillä. Minä tunnen, kun vaara uhkaa ja myrsky nousee ja pimeyden lähteet aukenevat.

Ovi sulkeutui ja pojat nukkuivat tyytyväisinä huolimatta Minnan aavistuksista.

III.

URHEILUA.

Esko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja lapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä housuntaskussa.

— Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit tiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.

— Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko yön ja tehneet koiruuksia.

— Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. — Jotkut liigapojat veivät veneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat pollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.

— Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja sitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan tikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut rämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.

— Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia tekoja, jos se on puheesi tarkoitus.

— Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta toista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan, että kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen lennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan opettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi kannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?

— Velberg pisti Simoa ja Simo heitti kieliopin ja sai muikkarin, niinkuin minä selitin. Enkä minä kantele, mutta Simo käski kertoa.

— Hän kiskoo tuohta haloista Minnalle ja pelkää enoa. Hän lupasi minulle 5 metriä käytettyä filmiä, jos minä sovittaisin enon. — Ihmiset suuttuvat niin eri tavalla, eikä me olla vielä nähty enon kiivastuvan.

— Taitaa se kuitenkin kuulua holhoojan velvollisuuksiin. Mutta eikö saksanopettaja suuttunut tarpeeksi?

Tohtori kulki edestakaisin huoneessa ja pohti uutta tilannetta. Viimein hän sanoi:

— Jos hän ei ollut ulkomailla, niin hän ensin voivotteli: "Miksi teidän isänne piti kuolla? Te olette pahoja poikia, menkää nurkkaan häpeämään." Mutta kun me mentiin, niin hän otti heti pois ja sanoi: "On ne opettajatkin sydämettömiä, kun raatsivat rangaista minun kilttejä poikiani. Eihän terve ja vilkas poika jaksa istua hiljaa niin monta tuntia päivässä." Sitten hän olisi soittanut ja torunut opettajaa, mutta se me estettiin heti.

— Kun me asuttiin äidin serkun luona, niin meille annettiin vitsaa ja jätettiin ilman illallista ja tukasta pyöritettiin vähä usein. Mutta silloin me oltiin pieniä ja äiti oli ensimmäistä kertaa parantolassa. Mutta ei me sellaisesta tultu paremmiksi. Me pelättiin kaikkia aikaihmisiä ja Simo itki illalla ja minä — — —. Ei sellaisesta kehtaa puhua. — Virtasen täti puhui omalletunnolle ja teroitti.

— Kaikenlaista, mitä on mahdotonta muistaa. Mitenkä isänmaa odottaa, että me tultaisiin kunnon kansalaisiksi, jotka eivät riko lasia Topeliuksenkuvasta ja kuinka me kerran kadutaan, kun hän on mennyt sinne, mistä ei kukaan tule takaisin. Mutta jos kukaan tulee takaisin, niin se on Virtasen täti.

— Mitähän isät tekevät tällaisissa tapauksissa? tuumi tohtori puolittain itsekseen.

— Velbergin isä ottaa pois kirvelevällä sydämellä polkupyörän kolmeksi päiväksi, ja Osmo Tuusan isä antaa selkään ja sanoo itse kärsivänsä enemmän kuin Osmo. Mutta sen se narraa.

— Ette voi vaatia minulta selkäsaunaa, en ole sitoutunut sellaiseen, sanoi tohtori onnettoman näköisenä.

— Simo ei varmaankaan vaadi sitä, jos se on enosta ilkiää. Minä läimähyttäisin häntä korvalle, Simo ei mukisisi siitä mitään.

Hetken perästä tuli Simo sisään Eskon antaessa vauhtia kynnyksen yli.
Hän suojeli korviaan, toista kädellä ja toista päiväkirjalla.

— Kamalasti, Esko sanoi, että eno lyö korvat mäsäksi, voivotteli Simo.
— Minä pelkään hurjasti.

— Sitä ei ole vielä kukaan ihminen tai eläin tehnyt. Mutta nyt minun velvollisuuteni on rangaista sinua. Tule ottelemaan minun kanssani, sillä niin katala en minä ole, että löisin sitä, joka ei puolustaudu.

Simo heitti kirjan nurkkaan ja lensi tohtorin kimppuun. Parilla äkkiotteella hän sai tämän kumoon pehmeälle lattialle.

— Jahaa, nyt saat mennä. Toivon että — — — niin mitä minun piti sanoa, toivon että — — —

— Minä tiedän: "Toivon että tämä on viimeinen kerta, kun minun täytyy rangaista sinua, tein sen vain itsesi tähden."

— Koetan parastani, poikaseni. Mene nyt ja kerro Eskolle, että asia on järjestetty.

— Eno on taitanut läimäyttää sinulta aivot mäsäksi, koska olet ruvennut hourimaan.

— Hänellä on omat temppunsa, ja minusta hän on justiin paras kasvattaja meille.

— Minusta eno on löröpelle ja minun kai täytyy nyt rangaista sinua, ettet joutuisi hunningolle ja etten minä saisi sinusta häpeää ja surua, sanoi Esko juhlallisella äänellä.

— Eno on hieno mies sisälmyksiltään, ja minusta hän tekee aina oikein. Ja sinun tulee käyttää toisenlaista kieltä minua kohtaan. Varo muuten ruumista, henkeä, ja ihania kasvojasi, sanoi Simo uhkaavasti.

Minna aukaisi oven tällä sopivalla hetkellä ja toi kahvia pöytään. Ilma selvisi heti ja rauha vallitsi pienessä perheessä.

— Eno parka laskee ja laskee aina vain. Eikö työ käy raskaaksi, kysyi
Esko sisään tultuaan.

— Olen nyt päinvastoin huvitellut melkein tunnin ajan. Katsokaa tuota yksinäistä kärpästä, joka vasta on herännyt talviunestaan. Se kävelee edestakaisin tuolla isoruutuisella paperilla. Olen tutkinut sen liikkeitä ja menettelytapaa ja tehnyt sen mukaan laskelmia. Muutamissa ruuduissa on nollia, toisissa ristejä. Tällä paperilla näette laskettuna kuinka monta kertaa se todennäköisesti käy nollissa ja kuinka monta kertaa risteissä, esim. 10 minuutin ajalla.

— Niin onkin. Pysykää alallanne ja arvatkaa, niin voimme pelata uhkapeliä. Minä väitän, että 30 kerrasta se käy 18 kertaa nollissa ja 12 kertaa risteissä.

— Minä luulen että se käy 5 kertaa nollissa ja 25 kertaa risteissä, jotka ovat enemmän keskellä paperia, arvasi Simo.

— Minä sanon päinvastoin kuin sinä, sillä minusta se kiertää reunoja, sanoi Esko.

Pitemmän tarkkaamisen jälkeen oli kärpänen käynyt 9 kertaa nollissa ja 6 kertaa risteissä. Sitten se lensi ikkunalle.

— Kerrotaan nämä luvut kahdella, niin saamme minun arvaamani luvut. Jos kärpänen olisi pelannut pelin loppuun menetellen yhä samalla tavalla, niin minä olisin voittanut, sanoi tohtori.

— Olen seurannut sen kävelyä ja laskenut, mitenkä se keskimäärin menettelee, sanoi tohtori näyttäen numeroilla täytettyä paperia.

— Teen jotakin sentapaista, kun tahdon levätä raskaasta aivotyöstä. Huomenna saatte auttaa minua pienessä kokeessa. Olen laskenut tarkkaan kuinka monta cm2 minun päästäni on hiustenpeittämä. Erotamme yhden cm2 suuruisen alan päänahkaa piirtämällä kosmoskynällä rajat. Te laskette montako hiusta tällä alalla on. Silloin tiedämme, montako hiusta koko päässä on. Olen tehnyt sen huomion, että joka aamu harjatessani hiuksiani lähtee niitä keskimäärin 18 kappaletta, paitsi kylvyn jälkeen, jolloin niitä lähtee 3 kertaa niin paljon. Näin voin laskea, milloinka olen aivan kalju.

— Minä jättäisin sekä harjaamisen että kylpemisen enon sijassa, sanoi
Esko.

— Taikka olisin laskematta kaljuksi tulemisen aikaa. Parasta on, kun ei tiedä kuoleman hetkeä tai muuta sellaista kolkkoa, tuumi Simo.

— Ei harjaaminen tai laskeminen muuta asiaa. Mutta ihmishenki tahtoo ottaa selkoa kaikista ilmiöistä.

— Niin meistäkin. Eikö eno tulisi katsomaan Ritolaa, kun nyt juuri on torstai, joka on huvitus- ja sivistämispäivä.

— Ei, vaan maailmanennätysten rikkoja. Eikö eno ole kuullut hänestä tai Kolehmaisesta ja muista?

— He ovat palkinnon saaneita juoksijoita, sanoi Esko katsoen säälien tietämätöntä enoaan.

— Ahaa, hevosia! Muistan nyt kuulleeni näistä. Ja te tahdotte mennä katsomaan kilpa-ajoa? Mutta minusta ihmiset menettelevät epähienosti ja usein suoraan sanoen sivistymättömästi tällaisissa tilaisuuksissa. He kadottavat mielenmalttinsa ja huutavat, hosuvat, jopa tyrkkivätkin toisiaan.

— Ritola on ihminen ja ensiluokan ihminen hän onkin — ainakin sääret. He ovat kaikki urheilijoita. Nyt juostaan juuri 5 000 m ja 1500 m juoksu. Tietääkö eno, miksi heitä nyt valmennetaan?

— Toivon, että heitä käytetään ottamaan kiinni varkaita tai pillastuneita hevosia.

— Siksi että suomalaiset aikovat Pariisin Olympialaisissa nostaa isänmaansa suureen kunniaan nolaamalla kaikki muut, sanoi Simo suurellisesti.

— Sellaisesta ei koidu kunniaa. Se, joka tahtoo rehennellä muitten kustannuksella, ei ole korkealla moraalisella kannalla. Toisten nolaaminen on halpamaista ja tuollaiset voittomitalit sopivat lapsille ja neekereille ja hevosille.

— Eihän mikään kunnia ole suurempi kuin olympialaisvoitot, sanoi Esko innokkaasti.

— Tieteellisen työn tulokset tuottavat oikeaa kunniaa, ja arvokkaan väitöskirjan luominen on ihmishengen arvoinen ponnistus.

— Kuka sellaiselle hurraa tai liputtaa? Kansanjoukot eivät ole koskaan kantaneet kirjatoukkaa riemukulussa kaduilla, eikä ulkomailla nykyään panna arvoa sellaiselle. Ja kuivaa se onkin. Mutta jos eno näkisi esimerkiksi oikeaa kolmiloikkausta. Se on poikaa se. Lähdetään nyt Eläintarhaan, joudutti Simo.

— Emmekö menisi mieluummin yliopiston kirjastoon? Siellä on uusi teos revontulista, jossa on kauniita kuvia, koetti eno ehdottaa.

— Koko Helsinki menee Eläintarhaan, kukaan ei välitä revontulista. Enolle juuri on tärkeää lähteä mukaan. Koko Euroopassa ja Amerikassa ei ole niin hass — — — tarkoitan omituista ihmistä, joka luulee Ritolaa laivaksi tai Tuulosta hevoseksi. Tokko eno tietää, mitkä lajit kuuluvat viisiotteluunkaan? kysyi Esko.

— No mennään sitten, sanoi tohtori, joka huomasi tietämättömyytensä.
— Illalla olisi tosin mieltäkiinnittävä esitelmä yliopistolla.

Esko ojensi tohtorille hatun ja Simo kepin, ja sitten mentiin. Pitkin matkaa pojat selittivät urheilujen eri laatuja. He kertoivat, kellä oli suurimpia mahdollisuuksia voittoon ja selittivät urheilijoiden ominaisuuksia. — Arvaako eno, mikä maa on meidän vaarallisin kilpailijamme? kysyi Esko.

— Hui, hai. En minä olisi uskonut, että eno on noin huono tietojen puolesta. Amerikka on ainoa maa, joka meidän poikia pelottaa.

— Englantilaiset pelaavat tennistä, crickettiä ja golfia valkoisissa flanellipuvuissa, ja ylioppilaat soutavat. Mutta ei heistä ole ennätysten ottajiksi Olympialaisissa. Ainakaan meidän poikien rinnalla.

Sitten pojat alkoivat kertoa valmennusleiristä. Sen työjärjestys ja säännöt olivat heille täysin selvillä.

— Olisi mielenkiintoista laskea sen käyrän yhtälö, jonka heitetty kiekko muodostaa. Koordinaatteina olisi viiva kentällä heittäjästä pysähdyspisteeseen, ja sitä vastaan esim. puolivälissä piirretty kohtisuora.

— Voisi laskea, kuinka korkealle kiekko on heitettävä lentääkseen mahdollisimman etäälle. Kiekon painon ja pinta-alan suhde on tärkeä. Heittäjän pituus ja asento vaikuttavat myöskin tulokseen.

— Minä en uskonut, että matematiikalla ja urheilulla olisi muuta yhteistä kuin pisteitten, aikojen ja mittojen laskeminen, sanoi Simo.

— Matematiikka on tärkein tiede ja kehittyneen ihmishengen arvokkain tutkisteluaihe. Sen suhde elämän ilmiöihin — — —

— Tuossa ovat juoksijat jo paikoillaan. Nurmi voittaa tietenkin, mutta sitten tulee Peussa, väitti Simo.

— Luomapas, Pohjanmaa on vankempi kuin Karjala. Kuka suomalainen mies enon mielestä on saavuttanut suurimmat tulokset?

— Vaikea sanoa, mutta Mittag-Leffler on tehnyt suurtöitä, sanoi tohtori, joka istui hajamielisen näköisenä paikallaan.

— Hän on kuuluisa matematiikan professori. Hänen väitöskirjansa oli aikoinaan — — —

— Eno ajattelee vain tylsiä tiedemiehiä. Mutta nyt alkaa 1500 m juoksu, sanoi Simo.

Pojat olivat innoissaan, hurrasivat, väittelivät, huiskuttivat lakkejaan ja selittivät tohtorille.

— 14 m 28,2 sek 5000 m matkalla. Se on poikaa! Kyllä hän nolaa Amerikat ja Ruotsit. Suomesta tulee mahtava maa, meillä on sisua ja meillä on puhtia, kehui Esko.

— Täällä rikotaan maailmanennätyksiä niin että ritisee. Olisi sukkelaa nähdä ranskalaisten soikeita kasvoja, kun Nurmi juoksee. Niittymaa heittää kiekkoa ja Tuulos loikkaa, intoili Simo.

— Olkaa hyvä ja sanokaa, kutka ovat teidän parhaat juoksijanne, sanoi kuperanenäinen.

— Nurmi ja Ritola, eikä heitä voita Euroopat eikä Amerikat, vastasi suomalainen.

— Yksi on Gottfrid Strömbergillä ja mikä missäkin. Mutta nyt he ovat kaikki valmennusleirillä Drumsössä.

Molemmat ulkomaalaiset kirjoittivat nimet muistiin. Sitten he kyselivät tarkkaan työjärjestystä valmennusleirillä.

— Stenroos on mainio juoksija. Hän syö yhden ainoan aterian päivässä ja juoksee 10 kilometriä joka päivä työstä tultuaan, kertoi suomalainen.

— Ovatkohan he sanomalehtimiehiä, koska he kyselevät noin tarkkaan kaikkea? kuiskasi Simo.

— Keskenään he puhuvat englantia, mutta he eivät näytä englantilaisilta. Luultavasti he ovat amerikkalaisia, koska puhuvat Washingtonista.

— Katso, Esko. Hetti täti istuu tuolla kaukana, jossa ei näe mitään, sanoi Simo.

— Otetaan hänet tänne, kyllä me sovitaan, kun vähän järjestetään, sanoi Esko.

"Tule ensimmäiselle riville melkein keskelle, vastapäätä kiekonheittäjiä. Meillä on hyvät paikat."

— Eno on hyvä ja kirjoittaa nimensä tähän. Tohtori otti kynän ja kirjoitti nimensä sen enempää ajattelematta asiaa.

"Lähetettävä eteenpäin jättiläisnaiselle viidennellä rivillä lähellä automobiileja. Hänellä on vihreät nauhat mustassa hatussa."

Pojat voivat seurata kirjeen kulkua pitkin rivejä, kunnes Hetti sai sen käsiinsä. Mutta silloin tämä oli yleisen huomion esineenä. Ihmiset hymyilivät ja supisivat keskenään.

Hetti ei ollut erittäin kaino. Hän nousi ripeästi ja alkoi raivata itselleen tietä poikien luo. Oli väliaika, niin että ihmiset eivät olleet kärsimättömiä.

— Hyvää päivää, Elis ja pojat. Täällähän on mainio paikka. Mutta etpä ollut erittäin kohtelias esittäessäsi minua jättiläisnaisena yleisölle, Elis, sanoi Hetti, joka hengitti raskaasti rasituksen jälkeen.

— Tässä on kirjeesi, sanoi Hetti näyttäen paperia, jonka Esko oli lähettänyt.

— Esko pyysi nimikirjoitustani, enkä minä nähnyt koko kirjoitusta. Jos sen olisin aavistanut — — —

Hetti oli yhtä innostunut kuin pojat. Yhdessä he puhelivat ja hurrasivat, kunnes oli aika lähteä kotiin.

— Etkö sinä tunne veresi lämpenevän katseessasi tällaisia ennätyksiä,
Elis?

— Näkevät turhanpäiten vaivaa. Hevonen juoksee kuitenkin nopeammin kuin Nurmi, ja tavallinen kirppu hyppää paljon paremmin kuin Tuulos, eikä muserra luitaan kertaakaan. Järjettömät eläimet voivat nauraa ihmisen saavutuksille urheilun alalla. Kukapa näistä urheilusankareista hyppäisi alas niin korkealta kuin kissa, eikä se ole tarvinnut pitkien aikojen valmennusta, vastasi tohtori.

— Mutta näinhän minä sinunkin kerran huutavan: "hyvä, hyvä" ja huiskuttavan hattua, vaikka väärässä paikassa.

— Minä rohkaisin viimeisiä. He rasittuivat varmasti enemmän kuin voittajat, ja ero ajassa oli niin mitätön, että minä tuomarien sijassa en ottaisi sitä huomioonkaan.

— Varmasti ei ole niin hyväsydämistä ja viatonta enoa, sanoi Hetti. — Mutta tässä on minun raitiovaununi. Hyvästi kaikki. Sunnuntaina teemme yhdessä huviretken.

— On niitä muitakin omituisia enoja, palasi Esko entiseen keskusteluaineeseen. — Antti Suikkarisen eno vaihtoi polkupyöränsä vesiväritauluun, jossa näkyy vain aita ja kivi, ja Martikaisten eno söi muurahaisia ja käytti esiliinaa.

— On niitä paljon merkillisiä ihmisiä, joita ainakin aikaihmiset pitävät viisaina. Muistatko Virtasella sitä neitiä, joka soitti pianoa. Hän painoi koskettimia perätysten oikealta vasemmalle ja taas takaisin ja aina vain edestakaisin. Yhden viikon hän asui siellä, ja maanantaina hän osasi sen yhtä liukkaasti kuin lauantainakin, mutta yhä piti soittaa.

— Kaikista hassuimmat ovat kihlaantuneet ja ne, jotka kiertävät ja kaartavat toisiaan. Jos ei rakkaus menisi niin pian ohi, niin maailma olisi täynnä aikaihmisiä hönttöjä. Eno ei ainakaan välitä sellaisesta, ja se on kiva asia.

Tohtori käveli poikien vierellä niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän kuullut sanaakaan keskustelusta, joka ehkä olisi tuntunut hänestä sopimattomalta.

— Ei ainakaan pojista. Tuossa on vesiputka, meillä on hyvä tuttava siellä myymässä. Hän on Virtasen entinen sisäkkö Tampereelta. Nyt hän on neiti ja sivistynyt.

— Ei. Mutta hiukset ovat tulleet kiharoiksi ja sukat ovat ihonnäköisiä ja puhe on kamalan sivistynyttä.

Tohtorin vastahakoiset askeleet suunnattiin kohti myymälää, jonka edessä oli penkki.

— Tässä on tohtori Elis Someri, se eno, joka meillä on nyt isän sijaisena, selitti Esko.

— Minä olen Akta Oolkreen, poikien vanha ystävä. On hauskaa tutustua ja nähtä, että pojat ovat minkälaisissa käsissä ja hoitossa. He säälittivät minua usein kun asuttiin samassa hoitolassa Tampereella neljä vuotta ja olivatten helläsytämisiä ja etistyneitä nuoria herroja. Mitä saan luvan tarjota mielihyvällä? Tässä on eri lajia juomia ja leivoksia ja yskäkaramellejä, puhui Agda suulaasti.

— Minä en päässyt katsomaan urheiluakaan, kun täytyy hoitaa kauppaa ja velvollisuutentuntoa. Ja kun olisi ollut tuttava moukarinheittäjäkin, joka pääsee Pariisiin ja Franskaan.

— Hyvä Agda, esitä hänet meille. Meillä ei ole yhtään hienoa tuttavaa.
Enon luona käy vain oppineita ja sellaisia, sanoi Esko.

— Pyydetään hänet päivällisille sunnuntaina, kun Hetti tätikin tulee. Kaikki perheihmiset kutsuvat sukulaisia ja taiteilijoita pyhinä päivällisille. Rakas eno, lepytä Minna ja pyydä moukarimies meille, rukoili Simo innokkaasti.

— Suomen lippu hankittaisiin pöydälle ja eno puhuisi isänmaasta ja voimamiehistä. Moukari saa jäädä eteiseen, niin ei olisi vaaraa tavaroista, tai ikkunoista.

— Älä ole lapsellinen, Simo. Hän tulee tietysti vierailupuvussa ja tavallisena ihmisenä. Minna ei päästäisi häntä sisäänkään urheilupuvussa, ainakin se olisi hänen tapaistaan. Eikä Hetti täti luultavasti rupeisi syömään sellaisen kanssa. Vaikka Hetti täti ei ole yhtä ruinallinen pukuasioissa kun toiset naiset, sanoi Esko.

— Jooseppi Risolla ei ole aikaa seurustella ja vierailla. Hän on nyt valmennusleirillä ja ajattelee vain suurta elämäntehtäväänsä ja etesvastuuntuntoa, joka lepää isänmaan etustajien harteilla ja käsivarsilla ja säärillä, paitsi ampujia, joilla näkö on tärkeintä, sanoi Agda.

Tohtorin mieli keveni. Hänen kokemuksensa urheilun alalla eivät riittäisi koko päivällisen ajan kestävään seurusteluun.

— Hyvästi sitten, Agda, tule joskus meille ja soita, kun moukari-Jooseppi on vapaa, sanoi Esko.

— Hyvästi, hyvästi ja kiitos, herra tohtori, käymästä, vaikka tämä on vain pieni myymälä. Simo on nyt lihavampi kuin Virtasella, jossa olikin soppalihaa paistina ja silakkalaatikkoa joka toinen päivä, vaikka oli laskiaistiistaikin. Eskolla on hieno gravatti ja on jo puoliherra. Ja Agda kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi.

— Hm. Laskutaito oli ainakin huono, koska hän otti maksun kuudesta limonaatipullosta, vastasi tohtori.

— Terveys kyllä kestää. Minä ajattelin, että se olisi liikaa rahanhaaskausta enon mielestä. — Kiitos, eno, tästä hurjan kivasta torstaista, sanoi Simo, ja Esko lisäsi:

Kun pojat kotiin tultuaan kertoivat Nurmen ennätyksistä, niin Minna hämmästytti heitä sanomalla:

— Mitä ihmeellistä tuo nyt on? Enköhän minäkin juoksisi yhtä nopeasti, jos ei olisi hameet esteenä.

Pojat nauroivat niin, että voileivät olivat tarttua kurkkuun, ja tohtorikin sanoi:

— Silloinhan on vahinko pitää Minnaa täällä paistamassa silakoita, kun muut niittävät laakereja isossa maailmassa.

— Mutta minä olen kuullut, että Kolehmaisen äiti juoksee kamalaa vauhtia. Kun poika sai palkinnon, niin muija juosta vilisti asemalle tietoja saamaan ihan kuin hyvä hevonen, kertoi Esko.

— Hetti täti on huippukunnossa. Hänestä tulisi mainio painija, sen näkee niskastakin.

— Nyt saatte mennä levolle, keskeytti tohtori lyhyesti ja meni omalle puolelleen.

— Toiset suuttuvat, kun pistää tikulla silmään. Se koira älähtää, joka on tullut sokaistuksi vanhalla iällään, vaikka on tullut toimeen ilman naisia 39 vuotta, sanoi Minna ja meni keittiöön jättäen pojat miettimään näitä hämäriä sanoja.

IV.

UUSIA TUTTAVIA.

— Nyt, Simo, sinulla on paha edessä. Osaatko esiintyä hienosti ja kumartaa kuin maailmanmies? Onko frakkihoususi prässätyt ja kaulaliinasi keikarimainen?

— Hetti täti on kutsunut meidät luokseen. Sinne tulee hänen sisarentyttärensä Helle ja Deili Alamäki ja joku toinenkin tyttökoululainen.

— Helkkari sentään, sanoi Simo käyttäen omaa voimasanaansa, jonka oli keksinyt toisen hyvin samanlaisen sijaan, sitä kun ei kärsitty Virtasella.

— Laita nyt jakauksesi suoraksi ja hiuksesi luonnollisen kiiltäviksi. Esimerkiksi niinkuin Hirvosten oriilla, vaikka sillä on paljon kauniimpi karva.

— Etkö sinä sitten aio tulla mukaan? kysyi Simo välittämättä Eskon epäkohteliaasta vertauksesta.

— Vai selviydyt? Mitenkäs kävi, kun Nisulan poikien sisaret tulivat mukaan pelaamaan kirppua? Sinä karkasit kotiin, ahaa!

— Pyh! Saksanläksy oli lukematta. — Mutta Hetti täti käski meidän tuoda pari toveria mukaan, että olisi hauskempi. Otetaanko Hirvosen pojat?

— He ovat liian maffisia. Toisella on jo pitkät housut ja toinen puhuu vain radiosta. Otetaan Janne ja Risto, silloin ei tarvitse torkkua.

— Ei se kävele. Heitä ei voi näyttää ennen syksyä. Heillä on ollut aivan lyhyet koneella leikatut hiukset, pojat sanoivat, että he olivat kuin vesikopista karanneita. Jannen jouhet ovat jo etusormenpituisia, mutta ne eivät kulje pintaa pitkin, vaan törröttävät itään, länteen ja kaakkoon. Hiuksiin ei maan vetovoima näy vaikuttavan ensinkään. Riston höyhenet sekaantuvat silmäkulmien sekaan ja menevät päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Riston pää liikkuu.

— Älä nyt selittele kuin opettaja maantiedon tunnilla. Otetaan sitten
Uskin pojat, he menevät ensi vuonna tanssikouluunkin. Sakari kertoi.

— Hiiri vieköön, oli Eskon itse tekemä voimasana. He sopivat mainiosti. Minä kirjoitan kirjeen, sinä saat viedä sen heille.

Sonnustakaa ulkokuorenne juhla-asuun. Voidelkaa ihonne narduksella ja yrteillä ja hiuksenne myrhamilla, glyseriinillä ja briljantiinillä. Sillä Tasavallan hienoin rohdoskauppiatar kutsuu teitä luokseen. Siellä saatte seurustella kreivittärien, ruhtinattarien ja tyttökoululaisten kanssa — jos siihen kykenette ja luonto antaa myötä. Saatte namusia ja limonaatia. Tulkaa hakemaan meitä huomenna seitsemältä.

— Hetti tädillä on nuorisokutsut. Eikö enolla olisi aikaa tulla ostamaan meille hienommat kaulukset ja kravatit? Onneksi meillä on uudet puvut. Mutta kengät ovat koliskoja.

— Kyllä minä tulen ostamaan mitä tarvitsette. Kengät ovat kiilloitettavat, kyllä ne sitten kelpaavat, sanoi tohtori hyväntahtoisesti.

— Minä näin tyttöjä kadulla ja he tirskuivat ja nauroivat tyhjälle ja olivat höperöjä ja kenkkuilevia. Ei sellaisten kanssa voi olla koko iltaa. Mitä heille puhuu?

— Minä olen kuullut, että yhteiskouluissa tytöt osaavat yhtä hyvin, jopa paremminkin kuin pojat. Puhukaa heidän kanssaan kouluaineista, ehdotti tohtori.

— Kuinkahan monta prosenttia täällä on tyttöjä, kun poikia on 4 kappaletta ja koko määrä lapsia on 9?

— Ehkä neiti on hyvä ja jäsentää tämän lauseen: "Hetti täti kaataa kuumaa kahvia tyttöjen sinisiin kuppeihin".

— Jää vain kotiin, Simo. Minä syön silloin sinun osasi namusista, sanoi Esko.

— Minä tulen mukaan, mutta aion olla toisessa huoneessa kuin tytön pärriäiset.

Seuraavana päivänä olivat pojat valmiit hyvissä ajoin. Minna oli kiilloittanut kengät ja kellonperät ja tohtori oli ollut mukana ostoksilla. Hän olikin vähitellen tottunut monenlaisiin tehtäviin poikien puolesta.

Simolla oli kanarialinnun värinen kaulaliina ja Eskolla tulipunainen. Hiukset lankesivat kuin liimatut pitkin kasvoja ja sinipunertavat silkkiset nenäliinat näkyivät takin ylätaskuista.

— Kiitos ja kunnia. Me ostetaan huomenna Minnalle koko pullollinen uutta hajuvettä.

Pojat kaatoivat vahvasti hajuvettä puvuilleen, hiuksiin ja sukkiinsakin. Kädet huuhdottiin sillä, ja loput meni lakkeihin.

Uskin pojat saapuivat. He olivat myöskin hienoimmassa asussaan. Etenkin rintaneulat häikäisivät, niissä kun oli viisi eriväristä lasipalaa.

— Tehän olette kuin liikkuvat pirtukanisterit, sanoi Sakari, joka kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kadehti Linjan poikien tuoksua.

— Te olette hengenvaarallisia, sillä teitä ympäröi bentsiinihöyryt.
Älkää lähestykö tulta, silloin te räjähdätte alkutekijöihinne, kosti
Esko.

— Eikö teidän vaatteista oteta tahroja bentsiinillä? Kyllä te silloin olette siistejä herroja.

— Älkää nyt riidelkö, sanoi Seppo. — Mitenkä me suoriudutaan tyttöjä vastaan, jollei meillä ole yhteistä rintamaa?

— Mikä hätä meillä on? Mehän tunnetaan Alamäen tytöt. He olivat kerran Naimi tädin luona, jossa me asutaan. Seppo kaatoi kahvia Deilin hameelle, sanoi Sarri.

— Minä en nykäissyt Hellen alta tuolia, se luiskahti itsestään syrjään, kun hänen piti istuutua, keskeytti Sakari.

Siinä olivat vaaleat sinisilmäiset Alamäen tytöt, iloiset polkkatukkaiset Sylvia ja Tella Muuri ja toisia nuorempi, mustasilmäinen Terttu Kark.

Tytöt nauraa kikattivat juuri niinkuin Simo oli aavistanut, ja pojat istuivat jäykkinä rivissä. Keskustelusta ei tullut mitään.

Vasta kun Hetti täti ehdotti leikkejä ja johti niitä itse, alkoi juhlallinen tunne hävitä.

Puolueleikissä voittivat tytöt, mutta kun otettiin "vettä on kengässä" niin juoksuttivat pojat tyttöjä edestakaisin, kunnes Helle arvasi, etteivät he olleet valinneet ketään tytöistä.

Sitten seurasi "sormus ehdolla". Esko sai kuulla, että hänellä on Olympialainen ryhti ja Deilillä oli herttaisimmat silmät. Seppo oli se, jonka kanssa Sylvia mieluimmin tanssisi ja Hetti täti oli kuin keijukainen. Tälle sukkeluudelle nauroi koko joukko pitkän aikaa. Tella sai tietää, että hän oli viisas kuin Baccus, jonka Simo oli sekoittanut Minervaan. Sakari oli Helsingin kohteliain poika, ja Helle oli ollut Eskon mielestä kaikista enin mukiin menevä.

Mutta Tertun piti antaa sormus sille, jolla oli pisimmät korvat, ja hän antoi sen Simolle, joka heti vetäytyi toiseen huoneeseen.

Kahvin aikana alkoi Terttu itkeä nyyhkyttää. Hetti täti koetti saada selkoa surun syystä, mutta turhaan.

— Minä en uskalla sanoa mitään, en uskalla, en, en, hoki Terttu puristaen lujasti toista kättään nyrkkiin.

Sakari, joka seisoi vieressä, otti äkkiä kiinni hänen ranteestaan ja käänsi sormet taaksepäin, jolloin nyrkki aukeni. Paperipalanen putosi lattialle.

— Tässä on salaisuuden ratkaisu, ja minä lupaan sinulle, että minä suojelen sinua vaaran sattuessa. Anna meidän lukea tämä, sanoi Sakari.

"Joka uskaltaa loukata toisen kunniaa, se on koston varjon alla. Kuule nainen! Omat korvasi ovat puolta pienemmät ennenkuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii.

— Kuka teistä viitsii peloittaa Terttu parkaa noin karkeasti? kysyi
Hetti täti.

— Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa pitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että hänellä on kunniaa, sanoi Terttu.

— Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että
Simo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.

— Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu. Mutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat pojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.

— Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että hän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.

— Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja
Terttu kirjoitti:

"Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta. Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.

Kaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa, joka väliin muisti Simoa.

— Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa, sillä alkoi tulla myöhäistä.

Kun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä koteihinsa.

Alamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat koulusta ja opettajista.

— Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka tekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.

— Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee sitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua epäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.

— Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen keskusteluun.

— Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista pidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.

— Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. — Tai kun on vahva ja rohkea.

— Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja rohkeampi.

— Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten ovat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä, paransi Esko nopeasti.

— Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau — tarkoitan tuollaisen näköinen.

— Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki
Deiliä salavihkaa.

— Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.
Deili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.

— Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle vilkkaasti.

— Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi
Deili kuivasti.

— Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta ja vaatteista, sanoi Esko.

— Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin, totesi Esko.

— Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat kärsineet paljon.

— Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.
Sylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.

— Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison tytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli omantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.

— Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä jännittäviä tuskia.

— Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. — Hän oli saattanut erään toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.

— Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko kuivasti.

— Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä. Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.

— Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se — oikein sepittää, vaati Helle.

— En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.
Loppusointuja on vaikka kuinka paljon.

— Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.
Esimerkiksi näin:

Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili,
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili.

Sano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta tai orpolapsesta?

— Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla omistettu minulle, sanoi Helle.

— Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe, pilkkasi Deili.

— Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle lakikirjojen päälle.

— Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan saksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.

— Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä runosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui Deilikin ehdottamaan.

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin ja otti kiinni ovenrivasta.

— Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja nauravat joka asialle.

— En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro kellekään.

— Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.

Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.

Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset, mutta ei niin kuivalla tavalla.

Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.

Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.

Kotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut niin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.

Kun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa hengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.

Pöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi piti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves. Alle oli kirjoitettu:

— Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset lapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän antoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.

— Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät hyvin vähästä, jatkoi Esko.

— Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi, kun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?

— Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja sieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.

— Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy antaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.

— Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan rauhallisempana ja lisäsi:

— Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.
Minä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.

Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta. Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen mieleltään kuin vähän nuorempi veli?

Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä, valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.

Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.

— Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.

Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat itsestään sanojen mukana.

Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja korjattuna se kuului näin:

Tulkaa tänne kilpasille,
sanoo pojat tyttösille,
herttaisin ken teistä on,
mitalin se saakohon.

Pojat tulkaa sanomaan
kelle palkka annetaan!
Seppo huutaa — Sylvialle,
Sarri soisi jokaiselle.

Helle Eskon äänen sai,
siihen toiset suostuu kai?
Ensi palkintoa näin,
Helle kantaa pystypäin."

— Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen kellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän vetäessään peitettä päälleen.

SEIKKAILUA.

Seuraavana sunnuntaina soitti Hetti täti ja pyysi Somerin joukkoa huvimatkalle. Simo, joka oli puhelimessa, ehdotti, että mentäisiin pallokentälle, jossa oli potkupallokilpailut. Pojat olivat edellisenä päivänä päättäneet mennä sinne Uskin poikien kanssa.

— Tulkaa meitä hakemaan, minä otan Deilin ja Hellen seuraan. Tuokaa enonne mukaan, oli Hetti täti sanonut.

Kun tultiin rohdoskaupan lähelle, seisoivat tytöt ja Hetti täti kadulla ison automobiilin vieressä. Tervehdittyään sanoi viimemainittu:

— Nyt tarjoan teille automatkan, sillä minulla on tuloihin nähden ollut erittäin edullinen kuukausi rohdoskaupassa.

Kaikki olivat hyvällä tuulella. Tytöt puhelivat ja kikattivat ja pojat pohtivat Suomen huonoja mahdollisuuksia potkupallopelin alalla.

— Harmittaa, kun tanskalaiset ja turkkilaiset ovat meitä parempia. Kun minä tulen suureksi, aion antautua potkupallo-alalle, sanoi Seppo.

— Älä pelkää, että tulen mustankipeäksi ainakaan, sanoi Deili, ja koko nuorisoseura, paitsi Eskoa, nauroi.

Hetti täti ja tohtori istuivat taka-istuimella ja puhelivat välittämättä meluavasta seurasta.

Pallokentällä oli jännittävä kilpailu. Sekä tytöt että pojat olivat innostuneita.

— Hyvä ehdotus, sillä sinä sen saat maksaa. Näetkö, mitenkä sinun puolueesi hoitaa huonosti peliä. Maalivahtikin on ihan kelvoton, kiusasi Seppo.

— Mutta tuolla oikealla on nainen, joka huiskuttaa hänelle nenäliinallaan. Ei, mutta Eskollehan hän huiskuttaa. Näetkö tuota, jolla on kamala hattu, jossa on rikinvärinen töyhtö ja hame on kuin kukikkainen sohvanpäällys? Sinulla on hiukan omituisia tuttavia, sanoi Deili.

— En minä hänestä välitä, sanoi Esko, jota ei vähääkään haluttanut jättää hauskaa seuraansa.

— Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän kertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.

— Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin hienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi on? kysyi Agda Eskon tultua.

— Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa
Agdalla oli?

— Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta, joka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät dektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt merkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai antaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.

— Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka uteliaisuus heräsi.

— Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti ulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei uskalla puhua.

— Lehtonen oli kotonaan käymässä, muut olivat valmennusleirillä. He olivat metsässä kävelemässä, tai rannalla uimassa. Illalla heitä kaivattiin ja kaikki hakivat. Urheilijat ja virkailijat leirillä ja dektiivit tietävät, mutta muille ei saa kertoa. Suomi ja kunnia joutuvat alakynteen, ja monta kultamitalia on joutunut rosvojen käsiin, jos eivät dektiivit löytä jälkiä, eivätkä ne ole ennenkään löytäneet rosvoja tai vinnivarkaita, selitti Agda niin hiljaa kuin taisi.

— Jooseppi tuntee Lehtosen ja me käytiin hänen kotonaan ja siellä kertoivat, että hän oli mennyt tapaamaan ameriikkalaista herraa, joka oli tarjonnut hänelle hyvän paikan Nevorkissa, Pariisin kisojen jälkeen. Sille tielle se oli jäänyt. Esko pyytää sitä tohtoria selvittämään tämän asian. Nykyään kuuluvat ottavan kiinni rosvoja ajattelemalla. Urheilijat leirillä eivät saa unta, ja nyt pitäisi olla kaikki huippukunnossa. Jooseppikaan ei saa moukaria lentämään kuin puolella vauhtilla, kun sytän on raskas.

— Eno ymmärtää vain sellaisia ongelmia, joita voi kirjoittaa paperille. Muussa ajattelemisessa hän on aivan kuitti. Mutta Simo ja minä ollaan eri mainioita rikosasioiden selvittäjiä.

— Tulkaa sitten vesimyymälään kertomaan, kun asiat selvenevät. Minun täytyy nyt lähteä. Terveisiä Simolle.

Koko keskustelu oli tapahtunut kuiskaamalla, vaikka kukaan ei ollut aivan lähellä.

— Me puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet vahinkoja, vastasi tämä huolettomasti.

— Meillä kävi viime kesänä ullakkovarkaita, aloitti Deili kertoen pitkän historian.

— Sinä taisit kirjoittaa sohvanpäällysnaisellekin runoja? kuiskasi
Helle Eskolle.

— Yhdelle ainoalle minä olen kirjoittanut runon ja sekin saa olla viimeinen kerta, sanoi Esko ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

Deili oli voittanut vedon, hänen puolueensa oli lopussa kunnostautunut yli odotusten.

— Minullahan on nyt kumminkin yhdet ehdot vaikka luulin selviytyväni tänä vuonna ilman, huokasi Seppo.

— Minä en hyväksy kirjettäsi, jos et käytä tavallisen suuruista paperia ja täytä joka riviä. Sitäpaitsi et saa kirjoittaa mitä pötyä vain sattuu. Minä tahdon mielenkiintoisen kirjeen. Muista — mielenkiintoisen, vaati Deili.

— Näin kamalia ehtoja ei minulla vielä ole ollutkaan. Voisit ainakin luvata vastata kirjeeseeni, Deili, pyysi Seppo.

— Minulla ei ole ehtoja, mutta jos olen hyvällä päällä, kirjoitan mahdollisesti, nauroi Deili.

— Ihanaa, kun tämä pitkä lukukausi vihdoinkin loppuu. Isä on luvannut meille fillarit, jos suoriudumme ilman ehtoja. Ja sen me teemme, kertoi Sarri.

— Ei meillekään tule ehtoja, mutt'ei fillareitakaan, kun ei ole antajaa, sanoi Simo.

— Minä toivon välistä niin fillaria, että tekisi mieli repiä hiuksia tai lähteä kesäksi laivapojaksi ansaitsemaan rahaa, sanoi Esko.

— Mitä sinä toivot? kysyi Hetti täti, joka käveli hajamielisen enon kanssa jäljessä.

— Meillä on tarkasti määrätty summa joka kuukaudeksi, ja se menee aina viimeiseen penniin. Minnakin hankkii meille turhan hyviä vaatteita, sanoi Esko.

— Minusta te olette siististi puettuja, mutta ei millään tavalla ylellisesti, sanoi Hetti täti.

— Mutta Minna keksii niin omituisia menoja. Uusia sukkia ja sellaista. Nytkin hän on ostanut meille lakanoja. Nekin rahat olisivat hyvänä pohjarahana fillareihin, sanoi Simo.

— Ja sänkyihin levitettäisiin käärepaperia lakanoiden sijaan, kikatti
Deili.

Kaikki nauroivat, paitsi tohtori, joka tapansa mukaan kulki ääneti ajatellen omia asioitaan.

— En minä tosissani luullutkaan, että sinä kirjoittaisit sille Agdalle runoja. Ja kiitos vielä siitä, joka oli kellariluukussa. Minä osaan sen ulkoa.

— Nyt tämä päivä loppui hurjan hyvin, sanoi Esko hymyillen uskaltamatta katsoa Hellen kimalleleviin silmiin.

— Sano: "en kavalla sitä, mitä Esko kertoo kellekään, paitsi kun yhdessä päätetään. Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta" Se on uusi hurjan sitova vala.

— Enosta ei ole hyötyä. Häntä ei luultavasti saa ratkaisemaan rikosjuttuja.

— Tämä on jännittävää, helkkari sentään! Onneksi ei ole koulua kuin yksi päivä enää ja todistusten jako. Sitten on aikaa selvittää tämä juttu.

— Ensiksi on hankittava johtolankoja. Kunpa pääsisi noitten amerikkalaisten herrojen jäljille.

— Jaa, se olisikin tärkeää. Ameriikka pelkää hurjasti Suomea. Me ollaan sen ainoa kilpailija Olympialaisissa. Pisteitä he voivat vetää enemmän, mutta mitaleista tulee taistelu.

— Niin tulee, jos meidän mestarit ovat mukana. Mutta jos he homehtuvat maanalaisissa holveissa, niin voi maailma olla levollinen — Suomi on voimaton.

— Ehkä jotkut ulkomaalaiset ovat punoneet salajuonen saadakseen paraimmat kilpailijat pois tieltä?

— Kuulehan, Simo. Muistatko, kun oltiin Eläintarhassa katsomassa karsintakilpailua. Silloin oli siellä kaksi ulkomaalaista, jotka utelivat kamalasti urheilijoistamme.

— Jeh. Kerran minä olin Sarrin kanssa syömässä leivoksia Pasaasin kahvilassa ja silloin he tulivat vastapäätä olevasta ovesta. Me nähtiin ikkunasta. Siitä ovesta mennään Sentrin matkustajakotiin, jossa Virtasen setä asui, kun hän kävi täällä.

— Olivatko he samoja herroja? Me luultiin heitä ameriikkalaisiksi silloin Eläintarhassa.

— Tietysti minä muistan. Minä sanoin Sarrille että: "näetkö kun noilla on erilaiset nenät? Ne muodostavat kuperan ja koveran kulman, joitten summa luultavasti on 360°. Ne ovat explementtikulmia." Me ehdittiin nähdä heitä pitkän aikaa, sillä he puhelivat kauan oven edessä, ennenkuin erosivat.

— Kämpissä kuuluu asuvan paljon englantilaisia. Heille olisi myöskin edullista, jos muutama kultamitalisuomalainen katoaisi.

— Älä nyt sekoita uusia juonia tähän. Lehtonen oli ameriikkalaisten, eikä englantilaisten kanssa.

— Ennen minusta Agda Åhlgrén oli eri hieno, mutta nyt kun vertaa
Alamäen tai Muurin tyttöihin, niin näkee ison eron.

— Pyh. Minusta Agda on yhtä hieno ja paljon mukavampi. Tietää ainakin, mille hän nauraa. Ole nyt hiljaa. Minä alotan jo. Älä keskeytä.

Seuraavana aamupäivänä oli pojista tavattoman raskasta seurata opetusta. Muutkin oppilaat olivat levottomia, mutta Linjan pojat olivat vallan mahdottomia.

Ja Esko seisoi ääneti, kun opettaja kysyi, sillä hän ei ollut kuullut mitään. Vasta kun opettaja uudisti kysymyksensä:

Näin viimeisenä päivänä olivat opettajat vähemmän vaativaisia kuin tavallisesti. Muuten olisi poikien käynyt huonosti, ennenkuin päivä oli lopussa.

Sinne tultuaan he näkivät portaissa penkin, jossa ihmiset odottivat hissiä. Tässä pojat istuivat pitkän aikaa tarkastaen ohikulkevia.

Mutta kun aika kului ilman, että kukaan tutun näköinen kulki ohi, alkoivat he puhella hissipojan kanssa.

— Minkälaisia neniä niillä ulkomaalaisilla on, jotka nykyään asuvat täällä? kysyi Simo.

— Toisilla on sellainen, että siihen voi ripustaa kääröjä ja toisilla on sieraimissa hampaat. Yhdellä rouvalla on kynsi nenän päässä ja toisella neljä sierainta.

— Siis tavallisia neniä, joitten mukaan ei saa tunnusmerkkiä.
Saisikohan täällä kengänharjaajan paikkaa?

— Kuka sitten kiilloittaa herrojen omat kengät? ilvehti poika juosten pois, sillä samassa tulikin pitkä musta herra ovesta.

Pojat olivat huudahtamaisillaan, sillä tulija oli toinen ulkomaalaisista, joita he hakivat.

Simo oli vikkelämpi pojista, niin että hän ehti hissiin ennenkuin poika sulki oven. Esko jäi suu auki ulkopuolelle.

Ylimmäisessä kerroksessa molemmat lähtivät hissistä ja "kupera" soitti
Sentrin ovikelloa.

Simo seurasi rohkeasti sisään ja näki, kuinka musta herra meni käytävän toisessa päässä olevasta ovesta sisään.

— Kyllä. Hänellä on huone kerrosta alempana. Minä näytän. Simoa harmitti huono onnensa ja hän jatkoi:

— Kiitoksia vain, minä kysyn kyllä itse. Saisinko ensin tietää, onko täällä paikkaa vapaana?

— Meiltä meni eilen tämän kerroksen siivoojatar pois. Jos tunnette siistinnäköisen tytön, niin hän saisi varmaan paikan täällä.

— Siellä se Kupera ainakin asuu, mutta minä en saanut selkoa huoneen numerosta, enkä uskaltanut kysyä nimeä, selitti Simo.

— Sen minä jo teinkin. Ei tämä poika ole puulla päähän lyöty. Mutta ei siellä ole meille sopivaa tointa.

— Mitä sinä kysyit Andersonia, niitä on jokapaikassa. Olisit hakenut Velosipedoffia tai Hapankaalisonia, niitä on harvemmassa. Mutta mitä nyt on tehtävä?

— Pyydetään Agdaa ottamaan siivoojan paikka siellä. Me kyetään kyllä hoitamaan vesimyymälää sillä aikaa, sanoi Simo.

— Kun juo mehuja ja limonaatia pitkin päivää, niin tulee outo elämä.
Sitäpaitsi ei Agdasta ole salapoliisiksi. Hän pelästyy kaikesta ja
kirkuu ja pelailee vierasten kanssa. Minä muistan, minkälainen hän oli
Virtasella.

— Vahditaan sitten kadulla ja seurataan Kuperan jälkiä. Missähän sen explementti lienee?

— Kunpa meillä olisi nainen apuna. Ehkä Helle tai Deili rupeisi vähäksi aikaa siivoojattareksi? Mutta he eivät osaa salapoliisien menettelytapoja niinkuin me.

— Helkkari sentään. Nyt minä hoksasin keinon. Sinä, Esko, pukeudut siivoojattareksi ja haet paikan. Osaat kai sinä lakaista lattioita ja pöyhentää vuoteita?

— Se neiti tuntee minut ja sitäpaitsi minä olen liian lyhyt. Sinä olet kaitaluinen ja sopivan pitkä. Deililtä saat varmasti vaatteet. Mennään kysymään, innostui Simo.

— Vieläkös mitä. Kaikki salapoliisit ovat joskus naisen haahmossa. Ja ihmisiä he ovat tavallaan hekin.

Pojat pohtivat asiaa kävellessään Rauhankatua kohti, jossa Alamäen tytöt asuivat.

— Tulkaa sisään, pojat. Täällä me ollaan, huusi Deili viereisestä huoneesta.

— Meillä on tärkeää asiaa, ei me muuten oltaisi tultu teille näin vain, selitti Esko hätäisesti, tervehdittyään tyttöjä.

— Me tarvitaan teidän apuanne. Luvatkaa, ett'ette kysele mitään, sillä asia koskee Suomen kunniaa ja on suuri salaisuus. Perästäpäin me selitämme teille kaikki, sanoi Simo.

— Kylläpä te olette juhlallisia. Täytyyhän meidän tietää jotakin, sanoi Deili.

— Mikä on välttämätöntä, sen me kerromme. Tehkää ensin vaikenemislupaus, sanoi Simo.

— Tietysti. Tässä on Deilin frotté-puku. Se on siisti ja hauska, mutta kumminkin jokapäiväinen. Minä annan sievän valkoisen esiliinan, sanoi Helle.

— Tässä on alushame. Muuten voit pitää omat vaatteesi. Käännä paidan kauluksesi sisään, hame on avokaulainen, sanoi Deili.

Deilin vaatteet sopivat erinomaisesti, sillä Esko oli hento ja solakka.
Simo leikkasi pois kauluksen ja pitkät hihat paidasta.

— Sinäpä olet nätti tyttö. Ruumiskin on mainio, nyt kun on suoranviivan muoti.

— Katsokaa jalkoja! Voi kamalaa! nauroi Deili näyttäen Eskon jalkoja, jotka olivat jättiläismäisiä puolilyhyen hameen alla.

— Sellaista naista ei ole, jonka kengät sopisivat sinulle, sanoi
Helle. — Ehkä sentään Hetti tädin.

— Mene, Simo, lainaamaan häneltä. Keksi matkalla sopiva tekosyy, kehoitti Deili.

— Mene joutuun. Äiti viipyy vielä jonkun aikaa kylässä. Jos hän tulee kotiin niin kaikki tulee ilmi, sanoi Helle.

— Sinä olet mainio, Esko. Mutta hiukset ovat liian poikamaisia. Onneksi on polkkahiukset muodissa. Minä friseeraan sinua vähän, sillä aikaa kun odotamme. Istu tuohon peilin ääreen, sanoi Deili.

Hän lämmitti käherrysraudan ja kiersi Eskon hiuksia niitten ympärille. Sitten hän kampasi ja asetteli kiharoita. Viimeiseksi hän painoi mustan samettisen otsanauhan hiuksien yli.

— Nyt ei sinua kukaan pitäisi poikana. Kädet ovat liian isot, mutta kyllä se käy päinsä siivoojattarella, joka usein pesee lattioita.

Ja tytöt näyttivät, mitenkä tilaa tehdään ja neuvoivat tomunpyyhkimistä ja mitä muuta keksivät.

— Minä sain näin hienot kengät Hetti tädin palvelijalta. Minä sanoin, että eno aikoo antaa Hetti tädille lahjaksi kengät ja antakoon sellaiset malliksi, joita hän harvoin käyttää.

— Taivutakin sitten eno ostamaan sellaiset lahjaksi Hetti tädille, sanoi Esko koettaen vetää kenkiä jalkoihinsa.

— Tässä saat vaaleat liinaiset sukat. Eihän mitkään inhimilliset jalkineet mene tuollaisten sukkien päälle, sanoi Helle.

Eskon jalat olivat oikein sievät ihonvärisissä sukissa ja puolikengissä, joissa onneksi oli matalat korot.

— Te olette eri kunnollisia ihmisiä. Melkein kuin poikaystäviä, tunnusti Simo.

— Tässä on minun viime vuotinen kesähattuni. Muuta et tarvitse näin lämpimällä ilmalla. Ja tässä vaatekäärö, jossa ovat sinun omat vaatteesi, sanoi Deili.

— Lainataan Hilmalta, meidän sisäköltämme, sanoi Deili ja meni keittiöön.

— Nyt olet Hilma Räsänen, ja todistus on erään tohtorinnan kirjoittama, joka asuu Turussa. Häneltä ei voi tiedustella puhelimitse. Muista vain tuoda se takaisin.

— Muuten tällainen olisi petosta, mutta kun se on salapoliisitarkoituksessa niin se käy päinsä. Perästäpäin me selitetään Sentrin rouvalle, rauhoitti Esko itseään ja toisia.

VI.

SALAPOLIISINA.

Pojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun ruotsinkielen opettaja tuli vastaan.

Simo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta tuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti eteenpäin.

Sentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt kumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien tapaan.

— Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee paikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.

Lihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi vähän mietittyään.

— Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän yhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta täyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.

— Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa työssä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon puheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.

Esko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja sanoi:

— Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on kasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.

— Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on niin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?

Eskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän päätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:

— Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi
Esko epätoivoissaan.

— En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä, ajatteli Simo.

— Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa pienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.

— Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin on hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo tehtävät.

— Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.
Huomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.

Hän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt illallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.

Herättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli vielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.

Kun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa vaatteissaan.

— Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan näkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.

— Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.
Oletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.

— Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat huoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä ovat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin kutsuvat toisiaan.

— Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin oikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin sotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä pehmeää puuroa vain.

— Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi minulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä etua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta. Hellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä päälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.

— Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin risiiniöljyn nieleminen.

— Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti. Nyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton, niitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.

— Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat minä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta nuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He osaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1

— Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja, niinkuin salapoliisit tekevät.

— Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin paperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin. Se olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä saamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: "Finnish", ja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se merkitsee sen olevan suomea.

— Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella. Koulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin paljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa myötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät sovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.

— Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja kaikki heittäytyisivät laiskoiksi.

— Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea suinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten myöhästytään.

— Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava, joka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa poikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.

— Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu olevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta. Enkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa toiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.

Tohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan puhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän puhui näin paljon?

— Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä nälkäinen poika Saksasta.

— Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he jäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.

— Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai laulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.

— Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai hakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu sanomaan.

— Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi lehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.

— Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä luontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.

— Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani edistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.

— Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.
Minulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.

— Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät luokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.

— Kun Nisalankin pojat — — — Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti neidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi Minna ja meni.

— Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan? sanoi Simo harmissaan.

— Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa laskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle minulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta hänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun esi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat ovat teistä mieluisia?

Tohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti varoittaen Simoa ja sanoi:

— Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua nuuskaamaan? kysyi Simo.

Esko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille ja sanoi:

— Siinähän on algerbraallisia termejä perätysten. Ehkä tarkoitettuja yhteenlasku-esimerkiksi, sanoi hän.

— Ennen nuoruudessani koetin ratkaista salakieliä. Se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta tämä ei näytä sellaiselta.

— Mutta voisihan jokainen numero ja kirjain merkitä eri sanaa. Silloin tässä olisi seitsemän lausetta.

— Mieluummin on jokainen merkki eri kirjain ja silloin saisimme kolme lausetta, etenkin kun pisteitä on niin monta. Numerot olisivat siinä tapauksessa kerakkeita, koska niitä on useampia lajeja ja kirjaimet ääntiöitä, sanoi eno. Numerot näkyvät olevan parittomia lukuja, sanoi eno.

— Erinomainen huomautus, poikaseni. Kirjoitetaanpas kerakkeet perätysten ja merkitään ne alkutekijöillä alkaen yhdestä, sanoi tohtori ja kirjoitti:

b c d f g h j k l m
1 2 3 5 7 11 13 17 19 23
n p q r s t v x z
29 31 37 41 43 47 53 59 61

— Merkillistä. Z on siis a ja x on i. Seuraavasta sanasta tulee: kirk - n ja v on luultavasti o. Kolmas sana on vaikeampi siinä on 19^2. 19 on l, mutta mikähän 19^2 on?

— Neljäs sana on: viid - stoista, siis viidestoista, saman menetelmän mukaan.

— Nyt tulee tällainen sana: porras ja sitten k - - t - v -. Vokaaleista on käytetty u e i ja c, s ja t ovat siis joko u y ä tai ö. Koska s ja t ovat vieretysten, niin ne muodostavat diftongin. Näistä viimeisistä vokaaleista saadaan ainoastaan seuraavat diftongit yö, öy, yä ja äy. Jos vuoroon koetamme jokaista saamme sanat: köytövö, käytyvy, kyötyvy ja käytävä. Tämä viimeinen kelpaa. Viimeinen sana on: patsaalta.

— Hei arvoitus on ratkaistu. Vangit kirkon alla. Viidestoista porras.
Käytävä patsaalta, sanoi Esko.

— Vokaalit ovat alkaneet aakkosten viimeisestä päästä a = z, e = y, i = x j.n.e. sanoi tohtori — onko tämä arvoitus jossakin kuvalehdessä tai keksitty toverien kesken?

— Tämä ei ollutkaan vaikea ratkaisu. Eikö teillä ole vielä toisia? kysyi eno, joka aina oli innokas ratkaisemaan ongelmia.

— Ei nyt, mutta kun tulee arvoituksia, jotka ovat paperilla, niin kyllä me tullaan enon luo, vakuutti Simo.

— Jonkun kirkon alla on vankeja ja meidän täytyy pelastaa heidät, sanoi Esko.

— Kunpa vain tietäisi, mitä kirkkoa tässä tarkoitetaan? Nikolainkirkossa, venäläisessä kirkossa ja Johanneksenkirkossa on paljon portaita. Luultavasti monessa muussakin.

— Silloin se on Nikolainkirkko. Vanhassa ei ole paljon portaita.
Mennään illalla tutkimaan.

— Meillä pitäisi olla poliisikoira mukana. Järtekryynistä ei ole nuuskijaksi, sanoi Simo.

— Otetaan se mukaan. Ehkä siitä on hyötyä. Sähkölamput, pitkä naru, puukot ja naamiot täytyy hankkia.

VII

Esko ripusti täyteen sullotun repun selkäänsä ja Simo täytti taskunsa tavaroilla.

Jaloissa heillä oli pehmeät voimistelukengät, ja vaatetakki oli vaihdettu kudottuun paitaan.

Kello oli kymmenen, kun pojat hiipivät ulos. He eivät uskaltaneet lähteä myöhemmin, sillä silloin poliisi epäili jokaista poikaa, joka vetelehti kadulla. Järtekryyni, joka oli usein ennenkin ollut poikien retkillä, juoksi jäljessä.

— Minä valmistin hurjan hyvät naamarit vanhojen vihkojen vahakansista. Pussi on täynnä tarvekaluja ja pari Arsène Lupin-kirjaa. Niistä voi oppia suoriutumaan vaarallisissa paikoissa. Mitä sinulla on mukanasi? kysyi Esko.

— Voileipiä, jos täytyisi väijyä tuntikausia, magnesium-lankaa, joka palaa kirkkaalla valolla, viismarkkanen ovenvartijan lahjomista varten, lankakerä ja ruusumarjojen haivenia.

— Niitä voi kaataa rosvojen paidankauluksesta pitkin selkää. Ne kutittavat vietävästi.

He laskivat viisitoista porrasta ylöspäin ja alkoivat tutkia ja nakuttaa joka kiveä. Tarkastettuaan koko pitkän portaan moneen kertaan, he laskivat taas 15 porrasta ylhäältä päin ja tekivät tälle samoin.

— Hei Esko, me unohdimme tämän puolen, sanoi Simo, joka oli kiivennyt viimeiselle portaalle ja näytti Unioninkadun puoleista ylöskäytävää.

Tulos oli yhtä huono viidennestätoista portaasta ylhäältäpäin. Mutta alhaalta laskettuna antoi kivi, joka oli eniten vasemmalla, omituisen onton äänen Eskon hakatessa sitä vasaralla.

Tutkimusta vaikeutti se, että täytyi aina varoa ohikulkevia, etenkin poliiseja, jotka aina välillä kulkivat Unioninkadulla.

— Kun Esko oli naputellut koko kiveä, kuului vihdoin selvä metallin kilajava ääni alareunan kohdalta, vaikka koko pinta oli kivennäköinen.

Hän työnsi koko voimallaan vasaran vartta siihen paikkaan. Noin omenan suuruinen pala kivestä painui sisään ja kiven ylälaatta kääntyi ylös seuraavaa porrasta vastaan.

Pojat vapisivat jännityksestä, kun Esko suuntasi sähkölampun valon aukkoa kohti.

Ennenkuin pojat ehtivät päättää, mitä he tekisivät, hyppäsi Järtekryyni aukosta sisään.

Simo ei epäröinyt, vaan työntäysi kapeasta kolosta kissan jälkeen ja huusi:

Esko seurasi perässä ja työnsi kiven ulkonevaa osaa entiseen paikkaansa. Kiven ylälaatta läiskähti kiinni, ja aukko oli suljettu.

— Saa nähdä, suoriutuuko täältä hengissä, sanoi Esko ja alkoi kiivetä alaspäin.

Sisällä oli verrattain tilava holvi, joka vietti hiukan alaspäin.
Jonkun hetken kuluttua tuli muurattu seinä eteen.

Esko tutki seiniä nakuttaen vasarallaan ja Simo polki maata ja valaisi kattoa, mutta pienintäkään aukkoa ei näkynyt.

— Tämä holvi on tutkittava perinpohjin, sanoi Esko ja kaivoi kynttilän repustaan.

Keskellä holvia oli kivi- ja soraröykkiö. Kynttilä sytytettiin ja pönkitettiin sinne palamaan.

Sitten pojat alkoivat nakutella ja tutkia joka paikkaa seinässä
Järtekryynin kävellessä kintereillä.

— Tässä on ainakin rappausta eikä pelkkää kiveä, sanoi Simo ja hakkasi vasaralla meisseliä, jonka hän tunki muuriin.

Esko tuli avuksi vasaroineen. Muurista lohkesi isoja paloja, kunnes se puhkesi ja aukosta tuli kostea ilman löyhkä.

Pojat suurensivat aukkoa, kunnes sitä ympäröivät vain vahvat kivimöhkäleet.

— Siitähän jatkuu pitkä kaitainen torvi, kukaties kuinka pitkälle, sanoi Esko ja tirkisti sisään.

— Kelkkari sentään! Torven kautta kuuluu epäselviä ääniä. — Hei, halloo, hei, hei, Suomi! huusi Simo aukkoon ja kuunteli henkeä pitäen.

Silloin Järtekryyni hyppäsi aukolle ja alkoi tunkeutua sisään. Simo sai kiinni sen takajaloista ja veti takaisin ja sanoi:

— Näkyypä kissa sentään mahtuvan. Lähetetään se sinne ja pannaan kirje kaulaan. Ehkä sieltä tulee vastaus.

— Se on eri hyvä ehdotus. Onneksi ei Minna ole täällä, silloin ei
Järtekryyni pääsisi seikkailemaan.

Apu on lähellä, mutta aukko on liian ahdas. Mitä tietä teidät vietiin?
Kuinka monta siellä on? Ajakaa kissa vastauksen kanssa takaisin.

Kirje ja pieni kynänpätkä sidottiin Järtekryynin kaulaan, johon vielä kiinnitettiin kappale vahvaa lankaa, jota Simolla oli pieni kerä.

Esko nosti kissan aukon suulle ja päästi sen irti. Järtekryyni tunkeutui sisään ja päästyään hiukan väljemmälle alkoi juosta eteenpäin langan seuratessa perästä.

Kerä oli loppumaisillaan, kun lanka äkkiä juoksi muutama metri aika vauhtia ja pysähtyi sitten.

— Odotetaan nyt, kunnes he ehtivät kirjoittaa vastauksen. Syödään voileipiä sillä aikaa, sanoi Simo.

Voileivät olivat lopussa, kun Simo, joka oli kiertänyt langan pään kätensä ympärille, tunsi nykäyksen.

— Mitähän tämä merkitsee? Järtekryyni nykii, mutt'ei tule takaisin? sanoi hän.

Viimeisessä päässä ei ollut kissaa, vaan valkoinen kangaspala, joka luultavasti oli revitty paidasta.

"Auttakaa meitä onnettomia ihmisyyden nimessä. Meidät hinattiin tänne unijuomalla nukutettuina. Täältä ei ole muuta tietä pois kuin reikä katossa. Ripustakaa nuora katosta, että pääsemme kiipeämään pois täältä. Meille lasketaan sieltä ruokaa joka aamu klo 9. Aukko on holvimme toisella puolella, joka on kolmiloikkauksen matkan päässä torven tästä suusta, kun kulkee torven suuntaisesti. Kissa on täällä, me emme saa sitä takaisin, sillä torven suu on liian korkealla. Kissa putosi siitä ja veti langan mukanaan, niin että saamme tämän kirjeen teille sitä myöten. Huutakaa torveen, me kuulemme täällä, vaikka emme ylety sinne huutamaan. Varokaa ameriikkalaisia! Älkää jättäkö meitä, vaan auttakaa.

Tähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi peloittaa edesvastuu.

— Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt tehdään? kysyi Simo silmät suurina.

— Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää Järtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon suuta, jos olette kuulleet.

Hetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas torveen:

Sitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän he jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli turvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.

— Lasketaan askeleet, sanoi Simo, — niin tiedetään suunnilleen holvin pituus.

Askeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi ei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää metallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.

He sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle, jolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän ihmisiä liikkeellä.

He kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti langan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki toinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti hän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.

— Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko, mitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.

— Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla. Tullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne ruoantuojat menevät sisään.

— Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. — Minä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa aamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi mennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei ole lumivalkea.

— Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa nenääsi poskien tasalle.

— Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa, ennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien voimistelunopettajaa.

— Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin
Sentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin
Lehtonenkin varmaan löytyy.

— Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen haahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.

Kun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka käveli kadun yli.

— Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on huomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.

Pojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön, antoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen makaamaan.

— Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka hän kuorsaa?

Kuule kuinka ääni kaikuu,
Minnan sydämestä raikuu
Kieli Minnan soi,
kieli Minnan soi!

Eskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin, kunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:

— Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli hiljalleen keittiöstä.

— Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku on vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa varmaankin 6 kiloa.

Simo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja antoi Minnan punnita.

Kun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg 600 gr poikien hämmästykseksi.

— Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä en voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin se on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein samanlainen.

— Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut uskottomaksi omalle kissalleni.

— En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei tästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei olisi tämän asian kanssa tekemistä?

— Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan ajatukset muualle.

— Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta sureminen. Minna riensi lieden ääreen.

— Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen, sanoi Esko.

— Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan. Kirjeessähän seisoi: "Käytävä patsaalta." Se merkitsee jotakin, joka vielä on ratkaisematta.

— Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas vangeille.

— Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin patsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.

Matkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli
Aleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.

Viimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin ettei häntä näkynyt kirkon puolelta.

Odotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö kainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan paviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän otti sadetakin taskusta, ja meni sisään.

Esko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli käynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä. Hän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Esko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä mies huomannut mitään.

Hän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo tuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän Sentrin ovesta sisään.

Esko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen huoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.

Kaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle. Deilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat ikkunanlautaa.

— Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja lupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.

— Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko todenmukaisesti.

— Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon mielikuvitus alkoi liikehtiä.

— Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja Burnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata teoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.

Kuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven kiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka hävisi Eskon housuntaskuun.

Kun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni ullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi käärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli kirjoitettava jäähyväiskirje.

Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta, ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole olemassakaan.

Esko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän pani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.

Nämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan käärön Hellille, ja lähti kotiin.

— Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli minua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä vilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle. Hän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen lyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja poika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.

— Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa, joka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso rautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin mutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään ja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään. Taskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli seinä vastaan.

— Jeh, mutta tässä seinässä oli ovi ja avain ovessa. Minä aukaisin oven ja näin huoneentapaisen holvin.

— Katossa riippui palava öljylamppu. Siellä oli sänky ja kaappi ja pöydän ääressä istui justiin Lehtonen, joka söi hienoa aamiaista.

— Minä sanoin että: "Hyvää päivää. Tulkaa pois täältä." Hän hypähti seisaalleen ja sanoi: "Älä, rakas poika, liikahda kynnykseltä, ovi menee muuten lukkoon ja me jäämme molemmat tänne".

Onneksi minä olin pitänyt kiinni ovesta. Lehtonen otti kellonsa, joka oli pöydällä, pani lakin päähänsä ja lähti mukaan. Heti kun minä päästin oven käsistäni, läiskähti se kiinni. Me kuljettiin takaisin aika kyytiä, kivi meni helposti paikoiltaan, ja me oltiin kadulla. Lehtonen kertoi, että hänellä oli ollut hyvää ruokaa, joka työnnettiin sisään pienestä luukusta. Kaikki hänen rahansa ja muut tavaransa olivat tallella. Me mentiin hänen asuntoonsa, ja tiellä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Walker oli kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt tapaamaan Havis Amandan luona. Siellä oli auto odottamassa. Tuskin oli Lehtonen istuutunut niihin, kun kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas sitoi haisevan liinan kasvojen päälle. Hän pyörtyi heti ja heräsi vasta sängyssä, joka oli holvissa. Kerran oli joku huutanut oviluukun kautta ja sanonut, että hän pääsee vapaaksi kuukauden perästä.

— Kun Pariisin Olympialaiset olisivat loppuneet. Oliko Lehtonen iloinen? kysyi Esko.

— Hurjan iloinen. Hän kiitti kamalasti ja kysyi minun nimeäni ja osoitettani. Hänen kotonaan syntyi aika rähinä ja ilo. Mutta Lehtonen ei uskaltanut jäädä, vaan lähti heti valmennusleirille. Minä livistin kotiin. Lehtosen sukulaiset siunasivat minua ja Lehtonen lupasi palkita kunnollisesti. Kerro sinä nyt!

— Jätetään se retki iltaan. Minä en uskalla mennä päivällä. Explementit voivat viedä meidätkin, ja silloin olisi Suomen kunnia hukassa. Ei kukaan muu tiedä neuvoa, sanoi Simo.

VIII.

PELASTUS.

— Onko täällä lähellä hyvää valokuvaajaa? kysyi Minna pojilta aterian jälkeen.

— Minä otan kuvan tuosta kissasta, silloin tietää minkälainen se on ollut, jos se taas vaihtuu.

— Nyt tuulee niin, että pieni sydänkäpy voisi vilustua, sanoi Simo hellästi.

— Sitäpaitsi on perjantai ja se on kaikista vaarallisin valokuvauspäivä. Silloin on sattunut ennenkin monta onnettomuutta, varoitti Esko.

— Tuo on estettävä, Minna hukkaa rahansa turhaan ja oikea Järtekryyni ei ole sitten valokuvan näköinen, kuiskasi Esko hädissään Simolle.

— Hyvä Minna, minä olen niin heikko tänäpäivänä. Täytyy juoda vähän kanverttitippoja. Onko Minna hyvä ja antaa maitoa, että saan ne nieltyä.

— Mistä se heikkous nyt tulee? murisi Minna, mutta pani kuitenkin kissan maahan ja meni hakemaan maitoa.

Simo antoi Eskolle merkin, että tämä korjaisi kissan. Kun Minna tuli takaisin, makasikin se laiskana ja velttona ison liinavaatekaapin päällä. Korkea leikkauksilla koristettu reuna esti sitä näkymästä.

Minna haki sitä ensin äänettömänä, mutta tuskastui, kun ei löytänyt mistään.

— Hakekaa tekin kissaa. Missä se on. Ikkunat ja ovet ovat sulettuja, kyllä se on täällä.

— On se niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllä se löytyy joskus, sanoi Esko.

— Se on kuollut. Minä arvaan, että se on kuollut. Sitä ne eriskummalliset merkit tiesivät, että se oli kypsynyt kuolemaan. Oli se sittenkin minun Järtekryynini, mutta tulevan onnettomuuden varjo oli langennut sen päälle ja muuttanut sen ulkonaisen haahmon ja esiintymisen, puhui Minna haikeasti.

— Kuka tietää, minkälainen loppu sille on tullut, sanoi Minna salaperäisesti ja pudisteli päätään. Onneksi soi ovikello ja pojat juoksivat avaamaan.

— Eno on ulkona, mutta me ollaan kotona ja Minna keittää kahvia, toimitti Simo.

— Kyllä enokin tulee pian kotiin. Hetti täti tuli eri sopivasti. Meillä oli juuri hankalaa, kun Minnakin taas on niin huonolla elämisen päällä.

Hetti täti istuutui poikien huoneen leveään sohvaan, ja molemmat isännät asettuivat viereen.

— Eno lukee kirjastossa koko kesäkuun ja me ollaan ensin täällä.
Yhdeksi viikoksi me lähdetään Uskin poikien luo Karjalohjalle.
Heinäkuussa on Minnalla vapaa aikansa ja me mennään jonnekin hoitamaan
terveyttämme, kertoi Esko.

— Kuka teistä on sairas? Minusta te näytätte aivan terveiltä, ihmetteli Hetti täti.

— Eno sanoo, että hän on lukenut sanomalehdistä, että nykyajan koulut rasittavat lapsia, ja sentähden hän parantaa meidät heinäkuussa, sanoi Simo.

— Minulla on huvila Porvoon saaristossa. Siellä minä purjehdin ja kalastan ja nautin vapaudesta ja aavasta merestä, jonne on muutama kilometri matkaa.

— Alamäellä on huvila viereisellä saarella. Heillä on veneessä peräpotkuri ja tytötkin osaavat kuljettaa sitä. Me olemme vesillä, kun vain ilma sallii.

— Kyllä se on niin iso, että te mahdutte sinne. Minä tulinkin tänne kyselemään teidän aikeistanne. Tulisitte sinne heinäkuun alussa ja viipyisitte syyskuun loppuun.

— Mainiota, mutta eno voi vastustaa, eikä hänellä ole niin paljon aikaakaan, arveli Esko.

— Nyt me ollaan totuttu olemaan yhdessä ja hän on ihan kuin isä, paitsi ettei hän kiellä joka asiaa niinkuin muutamat isät, vaikka se olisi haitallistakin terveydelle tai muuten, sanoi Simo.

— Kelkkari sentään, minä ymmärrän. Kyllä me Eskon kanssa ratkaistaan tämäkin pulma. Vaikeampaakin nämä pojat ovat tehneet, hykersi Simo.

— Mutta tämä liikuttaa. Varmasti liikuttaa. Siitä olisi hyötyä monella tavalla, sanoi Eskokin.

— Ei sitä voi selittää, mutta sen voi ymmärtää noin vain. Eno ei ole vielä 40 vuotta, Simo, sanoi Esko.

— Ja ihan mahdoton hännystelemään ja liepeilemään, jota tässä tarvittaisiin. — Virtasella asui kerran muuan Laitila, joka oli leskimies, ja se meinasi yhtä kansakoulun opettajatarta. Muistatko, Esko, mitenkä hän vehtaili ja äkseerasi? kysyi Simo.

— Nyt, pojat, puhutte sopimattomia. Minä lähden kotiin, kosk'ette ole kilttejä, sanoi Hetti täti harmistuneena.

Olisi syntynyt jäykkä tilanne, ellei juuri tällä hetkellä olisi sattunut välikohtaus.

— Hyi, teillähän on käärmeitä kaapin päällä. Mikä kauhun talo tämä on?
Tappakaa se hetipaikalla. Hae, Esko, kirves tai puntari.

Kissa oli herännyt ja kääntynyt, niin että häntä tunki kaapin päädyn koristeista ulos. Se liikkui hiljalleen tuuheana ja kiemurtelevana.

— Se on vain kissa, joka ei tahtonut mennä valokuvaajalle Minnan kanssa, selitti Esko.

— Järtekryyni parka. Sielläkö sinua nyt pidetään? Makaa tässä sylissä.

Minna tuli sisään kantaen kahvivehkeitä. Hän näki heti kissan Hetti neidin sylissä, mutta ei huomaavinaan sitä, vaan sanoi:

— Neiti on hyvä ja ottaa kahvia, mutta mennessään hän mumisi: — Rohkea rotan ottaa, ja näkyypä tietävän talon paikat, kun kissakin löytyi, mutta ei se ole kultaa, joka alussa kiiltää, vaan lopussa kiitos seisoo.

— Nyt minun täytyy lähteä. Tulkaa sitten kertomaan, mitä enonne tuumii minun suunnitelmistani. Älkää te vain ryhtykö ominpäin sellaiseen, joka on minusta epämiellyttävää.

— Ei ikinä. Me ollaan aina hurjan hienotunteisia. Saaristoon olisi kamalan kivaa tulla, mutta enosta ei tiedä ennakolta mitään.

— Minä olen vielä viikon kaupungissa, niin että ehditään sopia asiasta. Hyvästi.

— Meillä olisi hurjan hauska kesä, jos eno ottaisi Hetti tädin rouvakseen ja sitten koko perhe asuisi saaristossa. Silloin olisi oikea koti ja kaikki olisi niinkuin muillakin ihmisillä. Minä en muista muuta kuin täysihoitopaikkoja tai matkustajakoteja. Sellaisissa me ollaan asuttu yksin taikka äidin kanssa. Eno on eri hyvä isänsijainen, mutta tämä koti ei ole ihan tavallinen, sellainen mukavan tavallinen.

— Hetti tädin kotona on niin erilaista kuin täällä. Sitä ei voi selittää, mutta tietää vain. Ja enokin on tullut puheliaammaksi ja tavallisemmaksi, kun on ollut naisseuraa, tuumi Esko.

— Mutta nyt kello on niin paljon, että täytyy mennä urheilijoita onkimaan kellarista.

Kaikki onnistui hyvin. He tulivat Nikolainkirkon paviljongin luo ja Esko avasi oven avaimella. He kulkivat muutamia portaita ylöspäin ja tulivat pieneen huoneeseen. Lattiassa oli luukku, joka ei ollut lukittu. Pojat laskeutuivat aukosta alempana olevaan kellariin, josta taas oli lattialuukku. Sekin nousi ylös poikien vetäessä sitä yhteisvoimin.

Esko valaisi aukkoa sähkölampulla ja molemmat katsoivat reunan yli kumartuneina alas.

Noin kuusi metriä alapuolella oli sementtinen kellarin ja huoneen välimuoto. Keskellä oli tyhjä paikka, mutta syrjillä oli vuoteita.

Nurmi juoksi ympäri tasaista tahtia. Myyrä heitti sateenvarjoa toista seinää kohti. Sinne olikin noin 16 metriä, sillä holvi ulottui kauaksi. Ritola ja Stenroos hieroivat toisiaan toisella puolella holvia. Ei kukaan huomannut poikia.

Nämä kiinnittivät nuoran renkaaseen seinään ja heittivät toisen pään alas.

Urheilijat juoksivat heti aukon alle. He hakivat lakkinsa ja mitä muita kapineita heillä oli ollut taskuissaan ja alkoivat kiivetä nuoraa pitkin ylös. Viimeinen, joka oli Myyrä, aikoi juuri tarttua nuoraan, kun Esko nykäsi nuoranpäätä ylemmäksi ja huusi:

Myyrä nosti Järtekryynin olkapäilleen, jossa se istui pidellen kynsillään takista. Esko laski nuoran taas alas, ja molemmat viimeiset tulivat onnellisesti ylös.

Nyt kuulivat muutkin, kuinka askeleet kaikuivat etäällä. Joku tuli luultavasti portaita ylös.

Ritola pani varovasti luukun aukon päälle. Taskulamput sammutettiin ja kaikki vetäytyivät hiljaa nurkkaan, joka oli etäällä aukosta. Simo piteli Järtekryyniä.

Sitten laskeutui kaksi miestä alas luukusta. Molemmilla oli revolverit käsissä ja toisella hyvä sähkölyhty…

Samassa ryntäsivät muutkin kolme urheilijaa ja vangitsivat miehet, ennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään. Molemmat ehtivät kuitenkin laukaista kerran revolverinsa, mutta kuulat eivät sattuneet muuta kuin seiniin. Toinen löi kumminkin takaisin ja naarmutti lievästi Eskon säärtä.

— Nämä juuri ovat kaiken pahan alkujuurena ja syynä. Mitä heille tehdään? kysyi Ritola.

— Antakaa, hyvät herrat, meidän lähteä Amerikkaan. Me emme ryhdy enää mihinkään teitä vastaan, sanoi Kovero.

— Mehän olisimme voineet vaikka tappaa teidät. Sen sijaan on teillä ollut hyvä ruoka ja kaikki mitä olette tarvinneet. Me olisimme korvanneet kaikki vahingot, mitä teille olisi tullut tämän kautta, sanoi Kupera.

— Mehän emme merkitse mitään. Pääasia on Suomi ja isänmaamme kunnia. Te olisitte tuottaneet meidän maallemme tuhon Olympialaisissa, ellei näitä kunnon poikia olisi ollut, sanoi Stenroos.

Teidän omat kansalaisenne eivät suinkaan hyväksyisi tällaisia keinoja, sanoi Myyrä.

— Me lähdemme huomenna Ariadnella pois maasta. Voitte itse tulla rantaan katsomaan lähtöämme, lupasi Kupera.

Urheilijat ovat jalomielistä väkeä, he eivät ole pitkämielisiä eivätkä kostonhimoisia.

Amerikkalaiset maksoivat 3 000 markkaa. Pojat olivat kertoneet
Lehtosenkin pelastuksesta ja vaativat hänellekin korvausta.

Sitten kaikki kiipesivät pois kellarista ja Explementit hävisivät aika kyytiä.

Ulos tultua alkoi neuvottelu. Urheilijat kertoivat, että heidät oli yllätetty valmennusleirin alueella, huumattu nukutusaineella ja viety yksitellen vankilaan. — He eivät tietäneet, missä paikassa kaupunkia olivat olleet vangittuina. Onneksi oli vielä aikaa harjoitella ennen Pariisiin lähtöä.

Pojat puolestaan kertoivat, mitenkä he olivat päässeet amerikkalaisten jäljille.

— Sanokaa mitä haluatte, niin urheilun ystävät hankkivat sen teille, ellei se ole aivan mahdotonta. Te olette sen hyvin ansainneet, kehoitti Myyrä…

— Kiitollisuutemme te saatte ikuisiksi ajoiksi, te olette oikeita Suomen poikia. Mutta lausukaa joku asia, jota oikein hartaasti toivoisitte, sanoi Ritolakin.

— Enempää me emme tahdo. Muistakaa vain meidän nimemme: Esko ja Simo Linja, jos joskus satuttaisiin tapaamaan. Ei me välitetä polkupyöristä tai muista lahjoista, sanoi Esko.

— Isänmaa ja Suomi ovat meistä pääasia. Niille ei vedä vertoja Phoenix special tai Wanderer. Älkää suinkaan ajatelkokaan, että me vaadittaisiin palkkaa, Swiftiä tai sellaista. Me ollaan hurjan iloisia, jos Suomi voittaa ja te tulette kunniaan.

Nurmi otti muistikirjansa taskustaan ja kirjoitti siihen jotakin.
Sitten hän kysyi poikien osoitteet ja kirjoitti nekin muistiin.

— Nyt me lähdemme valmennusleirille Drumsöhön, emme me voi enää seistä tässä kadulla. Mutta teitä me emme unohda, Linjan kunnon pojat, sanoi hän ja puristi poikien käsiä.

— Vahinko, ettei voi kirjoittaa sanomalehtiin koko juttua. Siitä voisi muuten tulla kansainvälisiä selkkauksia. Menkää, pojat, huomenna katsomaan, lähtevätkö Walker ja Burns Ariadnella. He eivät olleet tavallisia pahantekijöitä, mutta kyllä he olisivat ansainneet ainakin selkäsaunan, sanoi Ritola.

— Kyllä heitä harmittaa tarpeeksi asti, kun te saatte kultamitaleja
Pariisissa, sanoi Esko.

— Kiitos vielä kerran, pojat, sanoi Stenroos ja alkoi harpata pitkin
Unioninkatua melkein maratonin tahdissa.

Kotiin tultuaan he panivat Järtekryynin omalle tilalleen ja Simo vei vanhan vieraan kissan sinne, josta hän oli ottanut sen. Se juoksi portin alta viereiseen pihaan, josta se luultavasti oli kotoisinkin.

— Jos meillä olisi äiti ja isä, niin he olisivat varmasti iloisia pojistaan.

— On kumminkin kivaa, kun on tehnyt hyötyä ja joku on kiitollinen.
Kerrotaan huomenna enolle, sanoi Simo.

— Mutta eno sanoo vain että: "sehän on sangen merkillistä, menkää nyt pojat omaan huoneeseenne".

— Älä. Niin oli ennen, mutta nyt hän on jo aika paljon meidän kanssamme ja ymmärtää montakin asiaa.

Vasta myöhään syksyllä saivat pojat selityksen siihen, mikä vielä jäi hämäräksi.

Simo tunsi kerran koulunpihalla yhden alaluokan pojan samaksi, joka oli Aleksanterin patsaalla vienyt ruokaa Lehtoselle. Tälle Simo kertoi, mitenkä hän ja Esko olivat pelastaneet urheilijat. Silloin poikakin, jonka nimi oli Onni, kertoi mitä hän tiesi.

Hänen isoisänsä oli ennen ollut korjaamassa Nikolainkirkon läntistä paviljonkia. Silloin hän oli keksinyt maanalaisen holvin ja tutkinut sen käytävät. Aikaisemmin hän oli ollut Amerikassa Walkerin palveluksessa. Keväällä oli tämä ystävänsä Burnsin kanssa tullut Helsinkiin. He pyysivät Onnin isoisää neuvomaan heille turvallisen piilopaikan, jossa he säilyttäisivät muutamia ystäviä, joita vihamiehet vainosivat. Heinäkuun keskivaiheilla aikoivat he kaikki matkustaa Amerikkaan.

Onnin isoisä näytti heille kirkon alaisen holvin ja antoi avaimen, jonka hän oli hankkinut vuosia sitten. Onni oli kuullut koko jutun isoisältään, sillä häntä käytettiin Lehtosen ruokkimiseen. Aikaihminen ei olisi päässyt niin helposti huomaamatta livahtamaan aukosta sisään.

Walker oli kirjoittanut, että he olivat nyt Amerikassa. Hän lähetti rahaakin isoisälle. Onni oli luullut, että kaikki, jotka olivat olleet kirkon alla piilossa, myöskin olivat Amerikassa. Hän ei ollut koskaan puhutellut heitä.

Simo selitti hänelle asian todellisen laidan, jonka johdosta Onni suuttui pahanpäiväisesti. Hän väitti, ettei hänen isoisänsä koskaan olisi auttanut Walkeria sellaisessa asiassa. Onni itse oli innostunut urheilusta ja harmitteli, että oli joutunut tekemään haittaa urheilijoille. Hän lupasi kertoa isoisälleen Walkerin ja Burnsin kurjan menettelyn.

Simo haki Eskon, ja Onni kertoi uudelleen koko jutun. Niin oli asia selvinnyt lopullisesti.

IX.

ONNELLINEN PÄIVÄ.

Pojat olivat kertoneet juurtajaksain koko seikkailunsa ihmettelevälle enolleen. Nyt he olivat menneet satamaan katsomaan, menisivätkö Explementit Ariadnella.

— Täällä talossa ei asiat ole oikein päin. Onko tohtori huomannut viimeisten päivien merkkejä ja ilmestyksiä? Täällä on hirvittävä ulos- ja sisäänkäyminen joka yö, niinkuin joku katsoisi, kenenkä hän nielisi. Järtekryyni muuttaa haahmoaan yhtä mittaa, niin että peloittaa olla sen kanssa yksinään. Pojat ovat outoja ja merkillisiä. Heillä on jotain mielessä ja tekeillä. Mutta vaarallisin on se ansa, jonka viekas nainen ystävyyden varjon alla punoo sille, joka ei sitä aavistakaan, mutta kirjoittaa vain numeroja ja ajattelee sellaisia asioita, jotka vain pimittävät ihmisen selvää ymmärrystä, puhui Minna tavalliseen hämärään tapaansa.

— Minna on vain levollinen. Elämä tasoittuu ja vaikeudet selviävät itsestään, sanoi tohtori, joka oli tottunut tällaisiin ylimalkaisiin viittauksiin. Hän ei koskaan vaivautunut ajattelemaan, mihin ne tähtäsivät.

— Eikö tohtori välitä siitäkään, että Hetti neiti kävi täällä ja pyysi poikia hänen huvilalleen kesäksi.

— He eivät luvanneet mennä ilman tohtoria. Kyllä minä kuulin muutakin.
Pojat sillä on jo puolellaan, musta kylki kummallakin.

— Kyllä poikien tulisi päästä saaristoon, mutta minusta on ikävää olla koko kesä erossa heistä.

— Se kukka, jonka elon päivä alkaa hämärtää, vaikka vielä ei ole ilta. Mutta puhua on hopeaa ja vaieta on kultaa, mutta usein väärin tehty, jos ei varoita sitä, joka ei itse näe, mitenkä vapaus on menemässä.

Tohtori otti hattunsa ja aikoi poistua todenteolla, kun Minna päätti luopua vertauksista ja viittauksista ja sanoi suoraan:

Tohtori käveli hermostuneena edestakaisin lattialla, siveli hiuksiaan ja ryntäsi vihdoin päättäväisesti ulko-ovelle sanoen:

Minna puisteli päätään ja meni keittiöön tarkastamaan Järtekryyniä, jota hän yhä epäili.

Pojat olivat sillä välin käyneet satamassa ja nähneet kuinka Walker ja Burns todellakin lähtivät. He seisoivat laivan kannella, hienoissa matkapukimissa ja keskustelivat iloisen joukon ympäröiminä. Rannalla oli heitä saattamassa sekä suomalaisia että ulkomaalaisia naisia ja herroja. Edelliset olivat tuoneet kukkia ja jälkimmäiset pyysivät lähteviä tulemaan pian takaisin Suomeen.

— Vankilassa noitten pitäisi istua, eikä kunniallisen laivan kannella, valkeina kuin lumi, sanoi Simo harmissaan.

— Päästäisiin me kääntämään heidän sisunsa ulospäin, niin nähtäisiin, mitä lumen alla on, sanoi Esko. — Mennään pois täältä, ennenkuin minä huudan heille heidän kunniansa.

Kun pojat tulivat kotiin, kuulivat he ääniä eteisestä. Avattuaan oven he näkivät häikäisevän näyn.

Eteisen lattialla oli kaksi hienoa polkupyörää. Minna puhui miehen kanssa, joka oli tuonut pyörät.

— Tässä on selvä osoite. Kyllä ne ovat tänne tulevia, sanoi mies ja ojensi Eskolle kirjeen.

Eskon kädet vapisivat, kun hän avasi kirjekuoren. Sisällä oli paperi, jossa seisoi:

"Koko valmennusleirin urheilijoitten sankka parvi lähettää Eskolle ja Simolle tervehdyksensä. Pyörät ovat muistolahjoja kelpo pojille. Hei, hei, Suomi!"

Mies poistui hymyillen, ja Minna alkoi kysellä uteliaana, keitä ne oikeastaan olivat.

— Meillä on hyviä urheilijaystäviä ja he ovat lähettäneet nämä meille, selitti Simo.

Kaksi hyvin onnellista poikaa ajoi hetki sen jälkeen pitkin katuja. He olivat jo aikoja sitten oppineet toveriensa pyörillä ajamaan.

Siellä pojat kertoivat urheilijoitten pelastumisesta, jonka Agda muuten oli kuullutkin Joosepilta.

He kertoivat innossaan pyöristään, näyttelivät niitä joka puolelta ja kehuivat.

— Tulkaa nyt sisään, niin saatte kuulla jotakin, sanoi Hetti täti ihmeteltyään pyöriä.

Pojat menivät uteliaina sisään, sillä tädin ääni oli ollut tavattoman juhlallinen.

— Tämä näkyy olevan oikea onnen päivä, sillä minäkin olen saanut ison lahjan, sanoi eno.

— Ettekö ole iloisia saadessanne myöskin äidin sijaisen, sanoi Hetti täti ja syleili poikia.

— Hurjan iloisia, tätä me toivottiinkin. Keksikö eno itse tämän? sanoi
Simo.

— Ei minua ainakaan kukaan siihen kehottanut, sanoi eno ja otti
Hetti-tätiä vyötäisiltä.

Kun iloinen ja puhelias seura istui kahvipöydän ääressä, kertoi Esko poikien viimeisen seikkailun.

— Tepä olette toimeliaita poikia, minä olen oikein ylpeä teistä, sanoi
Hetti täti lämpimästi.

Sitten hän kertoi, mitä eno ja hän olivat päättäneet tulevaisuuden suhteen.

He antaisivat heti kuuluttaa kirkossa ja häät vietettäisiin parin viikon perästä. Sillä aikaa saavat pojat polkupyörineen olla Uskin poikien luona Karjalohjalla.

— Te saatte tulla kotiin vihkiäisiksi ja lähteä senjälkeen saaristoon. Alamäen täti on luvannut ottaa teidät luokseen viikoksi. Minä soitin jo hänelle ja kerroin uutisen.

— Teemme pienen häämatkan Imatralle ja tulemme sitten minun huvilalleni, jossa vietämme yhdessä koko kesän, sanoi Hetti täti.

— Mutta eikö morsiamet tarvitse kaikenlaista? Reikäompelusta ja sellaista? kysyi Esko.

— Minulla on jo täydellinen koti ja vähitellen voimme hankkia, mitä puuttuu.

— Te muutatte kaikki minun luokseni, sillä nämä ovat minun omia
osakkeitani. Kaksi huonetta on vuokrattu rohdoskaupan myyjättärelle.
Hän saa muuttaa, kyllä nyt saa huoneita. Sillä lailla saamme työhuoneen
Elikselle ja oman turvapaikan uusille pojilleni.

— Mutta saa nähdä, suostuuko Minna kaikkeen tällaiseen. Mitähän hän sanoo? kysyi Simo.

— Hän lähtee nyt lomalle. Kerrotaan hänelle uutinen vasta syksyllä, ehdotti eno levottomana.

— Ei häneltä voi salata suurempia asioita. Sitäpaitsi on vaarallista toimia ominpäin kysymättä häneltä, varoitti Esko.

— Miesparat. Kylläpä te olette eläneet ankaran käden alla. Minä en pelkää Minnaa, enkä juuri ketään muutakaan. Eikä hänen suostumustaan nyt kysytä. Huomenna tulen järjestämään asiat. Hän saa tulla syksyllä keittäjättäreksi meille, tai muuttaa. Valitkoon itse, mutta emäntä olen minä. Soittakaa minulle, jos perästäpäin nousee myrsky.

— Mutta minä en osaa olla juuri muuta kuin matematiikan dosentti, tai ehkä tulevaisuudessa professori, sanoi eno hiljaisesti.

— Sinusta tulee koko talon kunnioitettu isäntä, jonka tahtoon kaikkien on alistuttava, sanoi Hetti täti päättäväisesti.

— Niin meistäkin. — Välistä tapahtuu hurjan paljon kivoja asioita.
Nyt mekin saadaan oikea koti.

— Me olemme olleet neljä yksinäistä ihmistä ilman perhettä ja rakkautta. Kun me nyt liitymme yhteen, niin kestämme paremmin vaikeat ajat ja koettelemukset, sanoi Hetti täti ojentaen toisen kätensä pojille ja toisen sulhaselleen.

— Olkaamme kiitollisia siitä, mitä me kaikki nyt saamme, sanoi tähän enokin tavattoman liikutuksen vallassa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄNNITTÄVÄ TALVI: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.