The Project Gutenberg eBook of Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästä, by Alexandre Dumas

I. Puhuva madonnankuva.
II. Kirjeelliset uutiset.
III. Fra Bracalone.
IV. Marco Brandi.
V. "Komentaja".
VI. Rosvo Jumalan armosta.
VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.
VIII. Kreikkalainen myssy.
IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..
X. Maanjäristys.
XI. Uhrautuminen.
XII. Hääpuku.
XIII. Ehtoollisastiat.

Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.

Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.

On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta, kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.

Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on
Herramme kaleidoskooppi.

Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta, jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.

Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.

Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin, joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta, jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta, joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa, ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla. Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu, jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.

Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun 21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään, taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.

Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, — tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri, olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.

Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa, oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.

Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui tällaisiin huoliin.

Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali oli yrityksensä jättänyt.

Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan: hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.

Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa, nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.

Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten kesken tehdyn sopimuksen mukaan.

Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti, kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä, jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun, joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa. Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä, sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan, ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun epätoivosta autuuteen valitun iloksi.

Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.

Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman almuja.

Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone, noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen, johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.

Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli tehnyt suorastaan mestariteoksensa.

Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon, niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen suojelukseen että hengelliseen.

Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille. Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse sohaisematta siihen pistimen kärkeä.

Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu, hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa. Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti, kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa, ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra Bracalone hurmiotilaksi.

Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.

Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti, kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.

— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.

Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme, ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.

Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.

Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita. Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.

Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä, läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.

Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco Brandista.

Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka, ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään, toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä kaikilta Kalabrian kulmilta.

Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello, jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta, oli tehnyt kerrotun ihmetyön.

Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.

On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon; se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille, jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin, uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä. Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta, joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden, ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.

Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa, jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen kunnioituksen esineenä.

Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi; mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut, armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia, ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä toivottaessa.

Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään, joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla. Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin, ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.

Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus, nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin, että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto. Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-, kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817; Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten, osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen, pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.

Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli, vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää, ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun, joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä, jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi, että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden, joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".

Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa. Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.

Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin, viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä, ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.

Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta, jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.

Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.

Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva, jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista, ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen, itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?… Ja häneltä ennen muita mestari Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa, nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän ei voisi hänelle antaa… Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.

Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan. Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa, mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin, onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin taivallusta.

Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen omituista arkkitehtuuria.

Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan; kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti ilmestyskirjan ennustukset.

Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan. Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.

— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.

— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen vanhukselle pyydetyn esineen.

— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.

— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan pojaltanne Bombardalta —

— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle kirjoittaa.

— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!

— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari
Adam.

"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan, ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.

— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.

Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä, käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

III

Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin. Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin, jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan, olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.

— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria; ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten hyvällä ruokahalulla syömme illallista!

Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.

Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja, toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.

Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken, mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.

Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".

Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin. Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.

— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?

— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja istuin tähän vähän levähtämään.

— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi mainiosti siihen.

— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat, eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte, millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa, kunnon ystävä.

— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!

— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin, — minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan, ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi; mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään, kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana, hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.

Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.

— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja karkoittaa surulliset ajatukset.

— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota ilmaiseksi mitään vastaan.

— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen, — vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti. — Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin on minulle antanut nöyryyttä.

Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.

Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa totta.

Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna 1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan, nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.

Oleellisesti totta oli kaikessa edellämainitussa se, että Fra Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.

Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista, hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.

Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä "taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa, jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin, kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse kantaa olallaan.

Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.

Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat, joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin työn suoritus.

Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin, mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.

Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis, jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan. Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi, jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma, puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää, nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.

Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis. Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien käänteessä.

Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa; mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä. Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi taiteilijan selän takaa:

— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä. — Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani, joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme täältä yhdessä.

Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin. Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.

— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te teette.

— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat suurten taiteilijain salaisuus.

— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. — Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.

— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen ryhtyä jälleen toimeen.

— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.

— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.

— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?

— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin. Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin, ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.

— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi neuvoa asian järjestämiseen.

— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?

Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki kuvitellun esityksen edessään.

— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.

— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:

— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen. Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja huomenna minä alan koota almuja.

— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?

— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen ja almujen voimalla.

— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari, joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen puolesta.

— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —
jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,
Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.
Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.

— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin muuta paljon arvokkaampaa.

— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen nyt ensimmäisen kerran työnsä.

— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista. Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.

— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet ainaisessa armon tilassa.

— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee kenellekään muulle.

— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia, joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.

— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.

— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa, josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!

— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita: valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.

— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.

— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi, polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!

— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.

— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa noutaakseni sinulle uutisia.

— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua, tiedä se.

Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta katsellen häntä.

— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman tauluni… Ah, ei puhuta siitä enää.

— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.

Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten. Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.

Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui, kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi. Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa, jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn saaliiksi.

Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.

— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita vivahduksia.

— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä! Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt odottamassa.

— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden puolesta, jotka ovat merellä.

Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan, eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja, ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt, aikoi Gelsomina nousta ylös.

— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin. Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.

— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin hänet aivan unohtanut.

Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse ääneensä.

— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?
Illallinen on valmis.

Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä, kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.

Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan, ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin; ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan. Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.

Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen huulensa nuoren tytön otsalle.

Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos sitä ei olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.

Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.

Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan, vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen, vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.

Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin, joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen, oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.

Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa sitä karabiininsa perällä.

— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda häntä.

— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin kuolevan.

— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.

— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi murhaaja.

Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.

Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.

Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.

Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet, rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö, ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.

Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi, seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa. Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon niemestä Salernon lahteen saakka.

Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne, joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.

Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.

Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva, tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä, jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet tehtiin korpraaleiksi.

Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri valittamisen syytä.

Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha, tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä: Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.

Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle, vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty Taranton ja Orian välillä.

Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, että
Placido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.

Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.

Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa. Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.

Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat, kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.

Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun. Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt, ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu. Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen, että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.

— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin ansaitsen taivaan vihan käsiin.

Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla. Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla. Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta Castrovillariin.

Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta; sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.

Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten panna matka-asu ylleen.

Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle, Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies; hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.

Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata, ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto, josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia, joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi. Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.

Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista, sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti, pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan. Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.

Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma. Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan. Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen. Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido, joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa, panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in excelsis Deo.

Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä hänen nykyään olisi pitänyt olla.

Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille, joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti iloisesti määräpaikkaansa.

Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä "Komentaja".

Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa, luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä, rosvo Jumalan armosta.

Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.

Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden, jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.

Nämä seikat järjestettyään hän oli sitten jatkanut retkiään vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset, joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta, sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa ja sen ympäristöä.

Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.

Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he sensijaan olivat kotonaan.

Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut. Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.

Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun, sanoi Marco Brandi:

— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni, miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.

— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan halveksivasti pitkälle.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:

— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin äskenkin.

— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?

— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa korottaisi hänet matkatoverin silmissä.

— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.

— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.

— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta: Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione? ["Kahdeksantoista korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]

Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli sapeli kädessään.

— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi, peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan, joka olen aseeton.

— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?

— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.

— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako tuumaa tapellaan?

— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa puijata toista.

[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma, kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]

— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.

Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.

Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi häntä pelastanut.

Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.

Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa, niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.

Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies, mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet, joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai Pompeijin raunioista löydetyltä.

Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen huonetta vaihtoivat keskenään.

Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä, jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään. Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin, että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan, mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä, hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista, syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:

Mestari Adam kuunteli tätä tyttärensä pientä rippiä miehen tavalla, joka tuntee koko tuollaisen salaisuuden vakavuuden. Hänen aikeensa ei ollut koskaan ollut vastustaa Gelsominaa hänen rakkaudessaan. Mitä varoihin jälleen tulee, hänen oma asemansa ei sallinut hänen vaatia liikoja naittaessaan lapsiaan. Mutta kuitenkin hän teki Gelsominalle eräitä huomautuksia tulevan aviopuolison yhteiskunnallisesta asemasta. Ei senvuoksi, ettei rosvon ammatti olisi hänestä ollut kunniallista ja tuottavaa, varsinkin jos mies oli harjoittanut sitä lapsuudestaan saakka niinkuin Marco Brandi. Mutta se lupasi vaimolle suuria mahdollisuuksia joutua leskeksi. Gelsomina luetteli silloin isälleen esimerkkejä monista seudun nuorista tytöistä, jotka olivat menneet samanlaiseen avioliittoon, ja ne liitot olivat päättyneet aivan onnellisesti. Mutta vanhus oli taipumaton; se johtui hänessä varovaisuudesta eikä suinkaan ennakkoluuloista, sanoi hän. Turhaan Gelsomina muistutti hänen mieleensä vanhaa Placido Brandia, joka nykyään vietti suorastaan patriarkan elämää Cosenzassa. Mestari Adam vastasi hänelle, että tuo tapaus oli poikkeus, että se oli johtunut vain tavallista huonommasta nuorasta ja ettei elämän onnea sopinut perustaa sellaisten sattumain pohjalle. Kaikessa tässä oli paljon totta; ja Gelsomina menikin enemmän huolissaan, kuin olisi saattanut odottaa, viemään tätä isänsä vastausta rakastetulleen.

Vastaus sai Marco Brandin syvästi pohtimaan asiaa. Kuten olemme lukijoille kertoneet, hän ei ollut koskaan ammattiinsa innostunut; hän oli vain kunnialla ja rohkeudella sitä harjoittanut, koska nuo kaksi ominaisuutta kerran olivat hänelle ominaisia ja koska ne olisivat olleet hänellä jokaisessa muussakin elämän kohtalossa, mihin hän joutuikin. Hän vastasi niin ollen Gelsominalle, ettei heidän tarvinnut olla tästä asiasta huolissaan, sillä hän myönsi isän järkevät puheet oikeiksi ja oli valmis uhraamaan uransa rakkautensa vuoksi; ja koska nyt vanhuksen myöntymys riippui vain hänen toimesta luopumisestaan, niin hän luopuisi. Mutta paikkakuntaa täytyisi hänen muuttaa, mennä toiselle seudulle, missä hän oli vähemmän kuuluisa. Muuten takasi omaisuus, jonka hän oli jättänyt isänsä hoitoon, ynnä se osuus, mikä hänelle vielä oli saatavana jaosta toveriensa kanssa, hänelle ei ainoastaan helpoituksen kodinperustamiskuluissa, olivatpa ne kuinka suuret hyvänsä, vaan myöskin, jos ei juuri loistavaa toimeentuloa, niin ainakin hiljaisen ja rauhallisen elämän, mille paikkakunnalle he asettuisivatkin; ja se seikka antaisi mestari Adamille tilaisuuden valmistaa kaikkiin valkeihin seiniin tästälähin ihmeiden tekoon pystymättömiä madonnia ja kiirastulen sieluja, joita ei tarvinnut lunastaa.

Tämä ehdotus tuotti nykyisissä oloissa mestari Adamille mitä suurinta iloa, sillä se sointui tavattoman hyvin yhteen hänen tulevaisuudensuunnitelmaansa kanssa; hän hyväksyi siis sen yhtä arvelematta kuin se oli tehtykin. Marco Brandi vaihtoi nyt rakkautta tytön kanssa ja sanoja isän kanssa: suudelma oli ensinmainitun panttina ja kädenpuristus takeena toisesta.

Ja koska sitten myöskään korpraali Bombarda, jonka huonetoveri oli opastanut puheellaan selvempiin käsityksiin sotapalveluksesta, ei nähnyt enää nykyisessä ammatissaan muuta kuin orjuuden ilman tulevaisuutta, niin hän päätti jakaa kohtaloa sukunsa kanssa.

Ja siitä johtui, että nuo kaksi nuorukaista kuuden viikon kuluttua astuivat käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen mennäkseen ottamaan eronsa rosvopäällikön virasta, toinen muuttamaan väliaikaisen lomansa lopulliseksi virkaeroksi.

VII

Seikka, joka oli saanut mestari Adamin päättämään jättää Nicoteran ja muuttamaan muualle asumaan, oli ensinnäkin hänen rakkautensa Gelsominaa kohtaan, mikä sai hänet pitämään mahdottomana erota ainiaaksi rakkaasta tyttärestä, ja toiseksi ankara köyhyys, johon hän nykyään oli joutunut.

Olemme sanoneet, että mestari Adamin vierasystävyys oli samalla sekä suurta että ylhäistä yksinkertaisuuteen saakka. Vanhus oli tosiaan, antaessaan turvaa Marco Brandille, unohtanut ei ainoastaan kostonsa, vaan köyhyytensäkin. Kahden haavoittuneen jokapäiväiset tarpeet olivat tosin piankin johtaneet hänen mieleensä tuon köyhyyden, mutta hän oli kauniisti alistunut sen hyvän työn kaikkiin seurauksiin, johon oli ryhtynyt. Ja silloin oli vanhus vähitellen suorittaakseen kaksinkertaisia talousmenoja, sekä sairaana makaavain että terveiden, vapautunut monista esineistä, joita pienessä taloudessa vähemmän tarvittiin; ja niistä hän oli sitten yksitellen käynyt käsiksi tarpeellisempiinkin kapineihin. Vihdoin oli hänen ollut pakko ilmoittaa huolensa Gelsominalle, joka oli heti jättänyt hänen käytettävikseen kultaiset solkensa, korvarenkaansa ja kaulanauhansa.

Itkien oli vanhus ne myynyt; mutta ensimmäisenä kuukautena ei haavoittuneilta ollutkaan puuttunut mitään hoitoa eikä lääkkeitä. Tämän ajan kuluttua oli mestari Adam, joka siihen saakka oli maksanut kaikki käteisellä, saanut viikon päivät luottoa. Viimeiset kahdeksan taudista toipumispäivää olivat menneet jo vaikeammin, sillä velkojat vaativat maksua antamistaan tavaroista, puhumattakaan siitä, että olisivat antaneet velaksi lisää. Kuitenkin suoriutui hän niistäkin päivistä kaikessa hiljaisuudessa; ja koska korpraalilla enempää kuin Marco Brandillakaan ei ollut taloon tullessaan tilaisuutta katsella sitä tarkemmin, eivät he nytkään, siitä poistuessaan, huomanneet tyhjyyttä, jonka valtaan se näinä aikoina oli joutunut.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että koska mestari Adam ei tahtonut, että hänen poikansa lähtisi matkalle omistamatta kilisevää taskussaan, niin hän turvautui naapurinsa ja kuomansa Matteon vanhaan ystävyyteen. Tämä mies teki ensin tuhansia verukkeita, mutta viimein hän uskalsi, niin saita kuin olikin, lainata hänelle kolme soldoa, sellaista varmaa lupausta vastaan mestari Adamin puolelta, että ellei summa tullut viikon kuluessa maksetuksi takaisin, oli mestari Adamin annettava hänelle jokin pantti, joka täydellisesti vastasi velkaa. Mestari Adam kirjoitti tällä ehdolla nimensä velkakirjan alle; ja sillä tavoin saattoi isäparka nyt hetkellä, jolloin hän puristi jäähyväisiksi poikansa kättä, pistää siihen vielä nuo isällisen huolenpidon viimeiset todistukset, lahjan, jota korpraali Bombarda ei suinkaan kieltäytynyt vastaanottamasta, niin vähäinen kuin se olikin. Mutta totta on, ettei hän voinut aavistaakaan lahjan saatuaan olevansa kolmea soldoa rikkaampi kuin hänen isänsä.

Vasta noiden kahden nuoren miehen lähdettyä mestari Adam oikein tunsi köyhyytensä: koti oli tyhjä ja vähistä huonekaluista, jotka sitä ennen olivat kaunistaneet, ei siellä ollut enää muuta kuin haavoitettujen sängyt. Gelsomina istui toisessa niistä ja mestari Adam toisessa, vanhan Babilanan valmistaessa illalliseksi viimeisiä ruokavaroja, mitä oli enää jäljellä, mutta jotka loppuisivat yhden tai kahden aterian perästä ja jättäisivät perhe-paran aivan puille paljaille. Gelsomina itki. Mestari Adam koetteli mietteisiinsä vaipuneena keksiä jotakin kumman keinoa päästäkseen ahdingosta.

Yhtäkkiä näytti kirkas ajatus välkähtävän hänen päässään; hän nousi ylös ja meni tytärtänsä suutelemaan. Hän oli päättänyt, että Gelsomina lähtisi huomisaamuna matkalle erään tädin luo, joka hänellä oli Tropeassa ja joka oli usein pyytänyt häneltä tyttöä luokseen, isän voimatta lapsestaan koskaan erota; siellä oli nyt Gelsominan vietettävä koko aika, minkä Marco Brandi viipyisi poissa. Tällä tavoin pelastuisi ainakin Gelsomina puutteesta, jolta mestari Adam ei voisi häntä turvata, jos hän jäisi kotiin; hän itse ja vanha Babilana saattaisivat aina jollakin tavoin tulla toimeen, kun tytärtä ei odotettu aterialle. Gelsomina teki vastaväitteitä, mutta isänsä hartaiden pyyntöjen voittamana hän viimein suostui huomenna lähtemään.

Niin ollen meni mestari Adam päivän koittaessa lainaamaan Fra Bracalonelta Balaamin, tuttavalta, jonka kanssa hän oli ollut mitä parhaimmissa väleissä siitä saakka kuin he olivat tehneet keskenään tunnetun sopimuksen; ja koska silloin ei ollut almunkokoamis-päivä, niin lukkari lupasi hänelle aasinsa mielellään. Gelsomina otti jäähyväiset äidiltään ja nousi Balaamin selkään, joka lähti matkaan sangen iloissaan, kun sai tällä kertaa vastoin tavallisuutta kuljettaa niin keveää taakkaa.

Mestari Adam oli valinnut näin varhaisen lähtöhetken siksi, että hänen tyttärensä tapaisi tädin luo saavuttaessa siellä vielä aamiaisen, jota hän olisi kotona turhaan odotellut. Ja tosiaan otti sukulainen Gelsominan ihmeen hyvin vastaan, ja velipuoli oli hänestä tervetullut. Hän olisi mielellään pitänyt mestari Adamin luonaan sen päivän, Gelsominan seurassa; mutta vanhus muisti, että hän oli jättänyt Babilana-paran yksinään kotiin, ilman ruokaa ja rahaakin, millä sitä hankkia. Eikä hän nyt tahtonut asettua pöytään, vaan väitti luvanneensa viedä Balaamin takaisin ennen puoltapäivää. Hän pyysi siis ainoastaan lupaa saada pistää taskuunsa oman osan suurus-ateriasta, syödäkseen muka sen matkalla, mutta oikeastaan aikoen viedä sen kotiin vaimolleen. Sitten hän jätti hyvästit Gelsominalle, luvaten tulla noutamaan hänet takaisin niin pian kuin mahdollista.

Uusi onnettomuus odotti mestari Adamia hänen kotiin palatessaan. Sen talon omistaja, jossa hän asui, oli panettanut hänen tavaransa uloshakuun, ahdisteltuaan häntä jo jonkun aikaa kolmen neljännesvuoden vuokrasta, joka mestari Adamilla oli maksamatta. Tämän uutisen kuullessaan näki mestari Adam joutuneensa taistelunsa loppukohtaan, jossa hänen oli antauduttava. Hän veti taskustaan vaimolleen tuomansa eväät, vakuuttaen niistä jo osansa ottaneensa. Ja kun nyt vaimo jätti herkutellakseen hetkeksi rukousnauhansa, jota hän aina hypisteli, milloin vain taloushuolet sallivat hänelle rukoiluaikaa, käveli mestari Adam huoneessa edestakaisin, kiihkolla, joka syntyy tavallisesti epätoivoisen päätöksen edellä. Viimein hän pysähtyi Babilana-muorin eteen käsivarret ristissä ryntäillä, kasvoillaan ilme kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt päätöksensä.

— Vaimo, — vastasi mestari Adam, — hetki on tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta!

— Tarvitaan rohkeutta, — toisti Babilana äänellä, joka oli puolittain väritön, puolittain kysyvä.

— Aivan niin. He ovat panneet ryöstöön huonekaluni tänään; he ottavat huomenna minut itsenikin.

— Ottavat sinut itsesikin! — mutisi muori; mutta emmekö aikoneet lähteä tästä kirotusta paikasta, lapsemme ja vävymme kanssa?

— Kuolla! huudahti vaimoparka, pudottaen lattialle leipäpalan, jota hänen vapiseva kätensä vei suulle.

— Kuule nyt, — vastasi mestari Adam, — minä menen ja asetun makaamaan vuoteeseen; sinä juokset lääkärin luo, joka ei tule, sillä hän tietää, ettei hän saa meiltä rahaa, pelastipa hän sitten henkeni tai tappoi minut. Ja huomisaamuna minä olen kuollut, koska en ole saanut lääkärinapua. Ehkäpä sitten huomenna kivitetään tuota lääkärin lurjusta, se olisi minusta hauskaa.

— Sinä et siis aiokaan tosissasi kuolla? mutisi kunnon Babilana, joka alkoi viimeinkin ymmärtää.

— Johan nyt! huudahti mestari Adam; — mutta kun he kerran luulevat minun kuolleen, niin ovat velkojani ehkä vähemmän kovia. Mitä minuun tulee, minä selvitän asian Fra Bracalonen kanssa, joka on luvannut valvoa ruumiini ääressä. Ja sitten minä livistän Roomaan, jonne te kaikki tulette minun luokseni.

— Niin, Roomaan; se on taiteitten kotimaa. Ehkäpä siellä annetaan arvoa lahjoille, joita täällä halveksitaan, ja siellä saan vihdoinkin nähdä myöskin sen Michelangelon "Viimeisen tuomion", josta niin paljon puhutaan.

— Se on sellainen poika, joka myöskin maalaa kiirastuleen paiskattuja; no, nähdäänpähän, eiköhän tässä voitane tehdä paria hänen taululleen.

— Minä en ennusta tästä hyvää, — sanoi muori pudistaen päätään; — tämä on Jumalan kiusaamista.

— Mitä peijakasta pahempaa meille vielä voisi tapahtua kuin tämä? Toivottomalla on se hyvä puoli, ettei hänen tilansa voi muuttua muuta kuin parempaan päin. Mene noutamaan lääkäri, vaimo.

— Jos hän tulisi, se muuttaisi ehkä asian aivan toisin: minä saattaisin tosiaan kuolla. Mutta ole vain rauhallinen, hän ei tule; mene siis, mene.

— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.

Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa". Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista, tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli. Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit. Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata toiseen vuoteista.

Tuskin oli nämä valmistelut tehty, kun vanha Babilana tuli takaisin kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi. Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin, vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.

Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä. Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä. Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä, he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento, luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään, mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.

On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.

— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?

— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle, vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.

— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta hänelle minä olen kuollut… Muistatko?

Muori vastasi pään nyökkäyksellä, että hän ymmärsi täydellisesti, ja meni avaamaan. Mestari Adam pani käsivarret ristiin ryntäille, sulki silmänsä ja avasi suunsa.

— Kas niin, kuoma-rukka! sanoi Matteo tullen sisään; — niin sitä täältä mennään!

— Oi, hyvä Jumala, — vastasi Babilana-muori; Jumala on ottanut hänet tästä maailmasta parempaan.

— Se alkoi tänä aamuna kovalla heikkoudella jaloissa ja päänpyörrytyksellä.

— Ahaa, juuri sellaista minäkin tunnen, kun olen hiukan maistanut, — vastasi kuoma.

— Hohoi, ei se ollut siihen syynä, — väitti Babilana; ukkorukka ei ollut maistanut mitään kahteen vuorokauteen.

— Niin että se hänelle antoi viimeisen iskun, — jatkoi muori; — ja tuskin he ennättivät lähteä, niin hän kuoli… Saavat nyt kehua, että ovat hänet tappaneet. Ohoi, voi, hyvä Jumala!

— Niitä on armottomia velkojia, — sanoi kuoma. — Te tiedätte,
Babilana-muori, että miehenne on velkaa minulle kolme soldoa.

— Kyllä, hyvä isä, kyllä, ukko-raiska sanoi sen minulle ennen kuolemaansa, ja oli niin pahoillaan, kun ei voinut velkaa suorittaa.

— Sanoi toki; mutta kuten näette, täällä ei ole enää mitään otettavaa.

— Kuulkaapas, muori, siellä, jonne hän nyt menee, hän ei tarvitse kreikkalaista myssyään. Minä olen aina hänen eläessään sitä halunnut; siitä saan nyt muiston hänestä hänen kuoltuaan; jos annatte sen, olette kuitti kolmen soldoni velasta.

— Mahdotonta, kuomaseni, mahdotonta, — huudahti nainen; — hän pyysi, että hänet haudattaisiin se myssy päässä. Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hän oli niin kunnon mies, minä en tahtoisi millään mokomalla olla täyttämättä hänen yhtään pyyntöänsä.

— Se nyt on kanssa hassutusta, — sanoi kuoma, — tahtoa kreikkalaisine myssyineen hautaan! Pelkäsikö hän, että siellä muka paleltaisi päätä?

— Ohoi, Jumalani, Jumalani! toisti vain Babilana, niinkuin tuska olisi estänyt häntä kuulemasta.

— Hyvä on, hyvä on, muori, — mutisi Matteo; — lähden pois, sillä minä olen niin tunteellinen, etten voi nähdä ihmisen itkevän, rupeamatta itsekin itkemään; mutta se vain on totta, että miehenne oli minulle velkaa kolme soldoa ja että hän lupasi niistä minulle pantin.

— Entä sitten; sitten sanon vaan, että koska ette voi maksaa minulle niitä kolmea soldoa, en kursaile ottamasta panttia mistä vain sen saan. Hyvästi, muori.

— Ha-haa! sanoi kuoma itsekseen, suljettuaan takanaan oven; — sinä tunnut pitävän kiinni myssystäsi, kunnon naapuri; hyvä, minä myöskin siitä pidän!… Nähdäänpähän, kumpi meistä on itsepintaisempi!…

VIII

Tuskin oli Matteo-kuoma ehtinyt kotiinsa, kun mestari Adamin oveen kolkutettiin kolmannen kerran. Mutta tällä kertaa tulija oli ystävä.

Fra Bracalone oli kuullut almujenkeräysmatkalla onnettomuuden, joka mestari Adamia oli kohdannut, ja oli rientänyt avuksi, tarjotakseen sairaalle hengellistä ja maallista tukeaan. Hengellinen tuki oli jotkut tavallisimmat kohdat, jotka hän oli tallettanut muistissaan isä Gaetanon "in extremis" saarnoista, valmistuspuheista kuoleville; maalliset jälleen pullo hyvää Catanzaron viiniä, kana, josta voi tehdä keiton, ja muutamia maustaan ja sulavuudestaan kuuluisia kaloja.

Hän oli, kuten huomaamme, kunnon mies, tuo Fra Bracalone, annetun sanansa orja; ja niinpä hän oli heti, kun oli kuullut, että korpraali Bombarda oli kuolemaisillaan, kiiruhtanut tuomaan hänelle luvattuja anteitaan. Mutta paha kyllä: korpraali oli jo hänen tullessaan päässyt täyteen tajuntaansa, ja koska hän oli vapaa-ajattelija ja sangen kiintynyt maallisiin asioihin, oli hän hylännyt hyödyt, joita Fra Bracalone tarjosi hänelle taivaasta päin. Arvon lukkari ei ollut kuitenkaan sillä pitänyt itseään lyötynä; kului harvoin kahta tai kolmea päivää hänen ja haavoittuneen välillä syntymättä jonkunlaisia riitaisuuksia pyhän uskontomme mysteerioista, riitoja, joissa epäuskoinen oli hyvinkin usein voiton puolella.

Viimein, eräänä päivänä, kun munkki ja korpraali söivät yhdessä päivällistä ja kun pöydällä, paitsi varsin laajaa valikoimaa nälän sammuttamiseksi määrättyjä aineita, oli myöskin kolme karahvia janon sammuttamiseksi tarkoitettua viiniä, sai puhe, kuten ennenkin, uskonnollisen käänteen ja kohdistui nyt pyhään kolminaisuuteen. Kuten tavallista alkoi korpraali pommittaa lukkarin älykoppaa koko tykistöllä, vaatien häntä todistamaan, miten on mahdollista kolmen täydellinen sulautuminen yhdeksi ainoaksi; mutta silloin kirkasti korkeudesta tullut innostus yhtäkkiä Jumalan miehen ajatuksen, joten Fra Bracalone kysyi puolestaan korpraalilta, kääntyisikö tämä siinä tapauksessa, jos hänen onnistuisi todistaa moinen mahdolliseksi. Korpraali, joka luuli, ettei hänellä ollut mitään vaaraa joutua sanaansa pitämään, hyväksyi ehdotuksen. Silloin Fra Bracalone otti tyhjän karahvin, kaatoi siihen kolmen täyden karahvin sisällön ja sanoi ojentaen kädet vastaväittäjäänsä kohti voitonriemuisella äänellä:

Väitös oli kumoamaton; ja niinpä korpraali rikkoi tästä päivästä alkaen uljaasti välit uskottomuuden kanssa ja uskoi sitten kaikkiin muihinkin pyhiin mysterioihin, niinkuin ne olisi hänelle todistettu samalla matemaattisella tarkkuudella kuin tuo kolminaisuutta koskeva.

Tämä nöyryys liikutti syvästi Fra Bracalonea, ja hän oli tosiaan kiintynyt pakanuudesta pelastamaansa. Ja hän suri aivan tosissaan, kun näki hänen lähtevän Messinään, Mutta seurauksena oli, että pojan herättämä hellyys oli saanut hänet unhoittamaan entisen kaunansa isääkin vastaan, seikka, jonka lukijamme ovat voineet aavistaa jo nähdessään Fra Bracalonen kohteliaasti lainaavan aasinsa mestari Adamille ja jota he eivät voi nyt enää epäilläkään, kun huomaavat sydämenhyvyyden, joka toi lukkarin ja hänen muonavaransa mestari Adamin kuolinvuoteen ääreen.

Fra Bracalone näytti siis tosiaankin liikutetulta, kun Babilana muori meni hänen edellään ensimmäiseen huoneeseen, valittaen onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut, ja kysyi, eikö lukkari tahtoisi lukea paria rukousta kuolinvuoteen pääpuolessa. Mutta emännän kertomus johti lukkarin mieleen erään toisenkin annetun lupauksen, nimittäin toimittaa ystävälleen mestari Adamille hänen arvonsa mukaiset hautajaiset. Hän siis vastasi kieltävästi, sanoen, ettei hänellä nyt ollut aikaa hukata, sillä hänen täytyi järjestää ruumissaatto; mutta koska hänen tuli myöskin valvoa ruumiin ääressä kirkossa, niin lukisi hän siellä arkun luona kaikki rukoukset, mitä vaativinkin sielu saattoi toivoa. Niin sanoen hän läksi pois, jättäen majaan muonavaransa ja luvaten lähettää sinne aivan pian vapaan ruumisarkun, jota ei ollut vielä käytetty.

[Italiassa ei haudata niinkuin meillä kirkkomaahan, vaan valtavaan kellariin, joka on keskellä kirkkoa ja johon päästään nostamalla ylös joku permantopaasi. Ruumis lasketaan siis tähän luuhuoneeseen ja kunkin kuolleen ruumiin päälle heitetään kalkkia epäterveellisten haihtumien estämiseksi. Tämä selittää, miksi samaa arkkua voidaan käyttää useampia kertoja. Tekijä.]

Mestari Adam oli kuullut jokainoan sanan tästä keskustelusta ja hän näki kaikessa, mitä lukkari oli tehnyt ja puhunut, samalla sekä hyvän että huonon puolen. Hyvä puoli oli nuo tuodut ruokavarat, joiden tarvetta kuollut alkoi kiivaasti tuntea; huono puoli jälleen tuo Fra Bracalonen saivarteleva tarkkuus lupaustensa pidossa, joita taiteilijan, elävän ihmisen, nyt sopi pelätä. Sillä jos Fra Bracalone jäisi koko yöksi hänen ruumisarkkunsa ääreen, niin täytyi hänen joko tyytyä tulemaan haudatuksi tai tehdä munkki osalliseksi salaisuudestaan. Hautaan joutuminen oli epämiellyttävää, salaisuuden ilmaiseminen vaarallista. Mestari Adam oli laskelmiaan tehdessä olettanut, ettei kirkossa olisi yöllä ketään, joten hän voisi poistua sieltä kenenkään näkemättä, ja siinä tapauksessa olisi hänen vaimonsa seuraavana päivänä voinut selittää hänen katoamisensa kertomalla, että Nicoteran madonna oli ilmestynyt hänelle unessa, johdattaen mestari Adamia kaikessa kunniassa taivaaseen. Silloin ruumiin katoaminen oli helposti selitettävissä, koska arvoisalla maalarilla ei ollut, kuten Jumalalla, kaikkiallisuuden ominaisuutta, niin ettei hän saattanut olla yhtaikaa sekä taivaassa että maan päällä.

Tuon kauniin aikeen toteutumista näytti siis uhkaavan vaara. Mutta lukijamme tuntevat tarpeeksi mestari Adamia tietääkseen jo, että hänen uskonsa kaitselmukseen oli horjumaton; sillä huomattava on, että ne, joilla se on tehnyt vähimmän hyvää, aina juuri enimmän siihen luottavat. Hän ajatteli siis ainoastaan nykyhetkeä, jättäen tulevaisuuden Jumalan huomaan, ja käski vaimonsa valmistaa niin lujan illallisen kuin miehelle sopii, joka ei ole syönyt kolmeenkymmeneen tuntiin ja joka tämän aterian syötyään ei tiedä, milloin enää saakaan syödä.

Kunnon Babilana ryhtyi työhön ja eräiden armeliaiden naapuriemäntien avulla sai hän kokoon esineet, joita sen suorituksessa tarvittiin, sillä padasta, halstarista ja paistinpannusta ei mestari Adamin talossa nyt enää ollut jälkeäkään. Sitä mukaa kuin häneltä oli hävinnyt paistaminen, halstaroiminen ja keittäminen, oli hän niistä esineistä luopunut enemmän tai vähemmän tuottavalla tavalla. Moisen auliuden avulla, jota muori tuskin olisi tavallisissa oloissa saanutkaan osakseen, hän pääsikin kunniallisesti tarkoituksensa perille, ja kahden tunnin kuluttua hän oli valmistanut illallisen, joka tosiaan saattoi herättää kuolleita. Sen vaikutuksen se teki mestari Adamiin, joka nousi ylös kuin Latsarus, nähdessään illallisen tulevan sisään, niin autuaallisin kasvoin, että olisi luullut arvoisan maalarin sielun maistavan jo ikuisen autuuden esimakua, jos nimittäin joku olisi ollut katsomassa avaimenreiästä. Ja tosiaan kolkutti tällä hetkellä joku oveen; vanha Babilana laski kiireesti ruuat permannolle ja meni avaamaan: taloon tuotiin ruumisarkkua.

Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista laulua. Vaimo vavahti.

— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. — Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!

Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon, jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi Matteo-kuoma.

Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos, perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme soldoaan.

Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden juhlallisuutta.

Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen tiennyt.

Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä? Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen; mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.

Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa, toteuttaakseen aikeensa.

Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään, joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää pukua.

Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.

Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta, odottaen, mitä tapahtuman piti.

Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.

Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan. Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen toimeen mässäyksiä kirkoissa.

Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi, kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa, ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle sopimattomalla hetkellä.

Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä, olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta. Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset, olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä; mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen arkuutensa.

Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä kolme soldoa jäljelle.

Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa; toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa, toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla, että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt, ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä hyvähuudoilla.

Jokainen ryhtyi heti varustautumaan tähän uusimuotiseen pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä:

Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa, sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan kolmeenkymmeneen liraan.

Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta. Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat: — Osa kummallekin, kuoma.

Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi liraa.

Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.

— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti, — ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.

— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin kolmea soldoa!

— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma; — ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme soldoani.

— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestari
Adamia tukkaan.

— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam, tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.

Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä; ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme soldoani! Kolme soldoani!"

Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco Brandin joukkoon.

Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas, etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan, jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti, niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin, sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.

Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty, tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa, tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa, jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut saapua.

Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti, että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä; luutnantti teki ristinmerkin ja meni.

Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti, hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.

Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.

— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä vielä.

— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen kanssaan.

— Kuinkako tiedän? toisti luutnantti. — Tiedän, kun kuulin heidän jokaisen pyytävän osakseen kolmea soldoa; laskekaapa siis, kuinka paljon heitä mahtaa olla, kun seitsemäntuhannen viidensadan kolmenkymmenen liran summasta ei tule kuin kolme soldoa kullekin.

Voimme aavistaa, minkä vaikutuksen tällainen kertomus teki rosvoihin siinä mielentilassa, missä he nyt olivat. Kukin heistä teki ääneensä siunaten ristinmerkin ja aivan hiljaisella äänellä lupauksen elää tästä lähtien kunniallisina miehinä; niin selvä totuuden leima oli luutnantin kertomalla asialla ollut.

Selitys on se, että luutnantti oli tullut kirkon ovelle juuri riidan kuumimmillaan ollessa ja hetkellä, jolloin mestari Adam ja Matteo-kuoma könistivät tuimalla tarmolla toisiaan ja huusivat niin kovasti, etteivät edes nähneet, että heidät yhtäkkiä ympäröi tusina santarmeja, joiden läsnäolon he huomasivat vasta sitten, kun korpraali huusi heille ukkosena jylisevällä äänellä:

Kun Marco Brandi saapui Kalabrian pääkaupunkiin, näki hän puolen kaupunkia nurin närin, talot, mitä oli jäljellä, tyhjinä, ja väestön taivasalla. Yöllä oli ollut maanjäristys.

Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.

Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa. Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella, oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä; vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle, joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut. Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes, oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.] historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan, suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata entistä väyläänsä.

Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä, vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.

Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon, jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa, joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen; heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.

Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari hopearahaa.

Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta. Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat yöleiriin itse joen uomaan.

Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia, ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen asumisen mukavammaksi.

Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin omaisuutensa.

Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä. Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin, jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin, kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot: Terre moto! Terre moto! kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen, valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.

Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia; sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille, jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.

Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti. Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.

Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan. Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.

Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa, joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä, ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa: kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä; Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa. Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle, joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen mainitsevan nimeään.

— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me teemme katumusta.

— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten kanssa.

— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen vangiksi tai kuolleen.

— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.

— Kyllä, kapteeni; mutta mennään kirkkoon, siellä saamme olla paremmassa rauhassa kuin täällä. Minä pelkään aina, että kansanjoukossa on joku santarmi, joka luulee tekevänsä Herralle mieluisen työn iskemällä kiinni kaulukseeni; ja äsken, kun tunsin teidän pysäyttävän itseni, tunnustan, etten ollut kovinkaan rauhallisella mielellä. Synninsuruni on kyllin suuri tehdäkseni katumusta, mutta uskoni ei ole vielä tarpeeksi vahva tullakseni marttyyriksi.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Marco Brandi seuraten Paoloa kirkkoon ja nauraen itsekseen kauhua, jonka oli luutnantilleen tuottanut.

Sakaristoon saapuessaan näki Marco Brandi siellä koko muun joukkonsa, joka otti hänet vastaan todellisella ilolla, sillä, kuten sanottu, he rakastivat suuresti päällikköään. Kuitenkin yhtyi eräs pelonkin tunne tähän iloon. Vintiöparat luulivat näet Marco Brandin tulleen viemään heitä takaisin rikoksen tielle. Mutta Paolo kiiruhti rauhoittamaan heitä, ilmoittaen, että heidän päällikkönsä oli nyt, ellei juuri katuvainen niinkuin he, niin ainakin kääntynyt, ja että hän päinvastoin tuli jättämään heille eronsa ja vapauttamaan heidät valastaan. Kohta, kun tämä uutinen saatiin kuulla, ei mikään enää häirinnyt heidän jälleennäkemisensä iloa.

Marco Brandi kertoi heille syyt, jotka saivat hänet kaipaamaan yksityiselämään vetäytymistä. Toiset hyväksyivät ne koko sydämestään ja kertoivat hänelle vuorostaan, kuinka heille oli ilmestynyt kuollut juuri hetkellä, jolloin he aikoivat keskenään eräässä kirkossa jakaa varkauden hedelmiä, ja kuinka he jo sen näyn järkyttäminä olivat palanneet vuoristoon aikeessa luopua ammatista, jota he siihen asti olivat harjoittaneet; sitten viimeöinen maanjäristys, mikä oli nähtävästi heidän pyhässä paikassa tekemänsä rienauksen aiheuttama, oli vielä heitä tuossa hurskaassa päätöksessä vahvistanut. He olivat siis lähteneet heti Cosenzaan, jossa on kymmenen virstan päähän pyhyydestään kuuluisa kapusiiniluostari; olivat antaneet siellä viedä itsensä priorin puheille ja tunnustaneet hänelle syntinsä, alistuen jo etukäteen hyväksymään kaikki katumustyöt, mitä hän suvaitsisi heille määrätä.

Priori, joka ei koskaan unohtanut veljeskuntansa etua, milloin se ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, oli päättänyt käyttää hyväkseen näin suurta ja odottamatonta katuvaisuutta. Hän oli siis järjestänyt tuon öisen kulkueen, joka oli tuottava hänen veljeskunnalleen sitä enemmän kunniaa, mitä kovemmin katujat nahkaansa iskivät. Olemme nähneet, kuinka tunnollisesti rosvot olivat tehtävänsä suorittaneet; ja priorin pyhä aate olikin jo saanut palkkionsa, sillä kaikki ihmiset olivat jo valmiit uskomaan, että jos maanjäristyksellä ei olisi enää muita seurauksia, oli se luettava kunnioitettavain kapusiini-isien onnellisen välittäjätoimen ansioksi.

Heti kun Marco Brandi oli tuntenut Paolon ja Paolo ilmoittanut hänelle, että koko rosvojoukko oli paikalla, oli sen entinen päällikkökin saanut aatteen käyttää hyvän asian ajamiseen noita miehiä, joiden rohkeuden hän tunsi ja joiden uskollisuuden hän oli kokenut monen monta kertaa. Hän piti siis heille puheen, miehenä, joka tietää kääntyvänsä miesten puoleen; kiitti työtä, jonka he olivat jo tehneet, mutta lisäsi myöskin uskovansa, että heidän katumuksensa olisi vieläkin mieluisempi Jumalalle, jos he, käytettyään henkisiä keinoja tulevien onnettomuuksien estämiseksi, tahtoisivat nyt myöskin alentua maallisiin, korjatakseen mikäli voivat jo tapahtuneita onnettomuuksia. Siellä oli viisitoista voimakasta, uljasta ja älykästä miestä; siinä oli aivan tarpeeksi avun hankkimiseksi monille paikoille, joissa vielä voi olettaa sitä tarvittavan. Eikä kolmen, neljän kuolemasta pelastetun onnettoman ihmisen ääni voinut olla mikään halveksittava apu näille veitikoille, joita taivas ehkä saattoi moittia hiukan liian myöhäisestä armon etsinnästä, — kun nuo äänet saataisiin rukoilemaan heidän puolestaan.

Tällaista ehdotusta ei voitu siis olla hyväksymättä; se otettiin vastaan suurella innostuksella, ja päällikkönsä johdolla levisivät rosvot nyt heti kaikkialle kaupunkiin, uskaltaen ihmeellisellä uljuudella henkensä vaaraan ja valaen esimerkillään rohkeutta kaikkein toivottomimpiinkin. Ja heidän vaivansa tulivatkin runsaasti palkituiksi, sillä he olivat vetäneet jo viisi, kuusi henkeä esiin raunioista, kun Busenton puolelta alkoi kuulua kovia huutoja. He juoksivat heti sinne, mutta miten he kiiruhtivatkin, saapuivat he liian myöhään. Jumala, joka oli eilen määrännyt joen kuivumaan, oli nyt antanut sille ohjauksen ryhtyä jatkamaan entistä juoksuaan, niin että aallot olivat tulleet yhtäkkiä takaisin, hyppien kuin kilpahevoset; ja ne veivät mukaansa merta kohti nuo kunnioitettavat tiedemiehet, jotka eivät olleet tahtoneet arkeoloogisessa innossaan poistua paikalta, mistä he toivoivat löytävänsä Alarikin haudan.

Tämä onnettomuus oli viimeinen, mitä tällä kertaa tarvittiin Kalabrian pääkaupungissa surra. Toistuvat maantärähdykset kadottivat vähitellen rajuutensa, niin että aamulla ja päivän mukana, joka valaisi väestö-raukan onnettomuutta, se sai myöskin rohkeutta sitä kantaa. Se ei tiennyt muuten vieläkään, ketä sen oli kiittäminen avusta, jota se oli niin odottamatta ja ihmeellisellä tavalla saanut, sillä rosvot olivat menneet aamun koittaessa viisaasti kapusiinien luostariin, ja Marco Brandi jälleen isänsä asuntoon, saamaan hänen siunauksensa ja järjestämään tulevia häitänsä koskevat pienet raha-asiansa.

Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa, jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.

Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä. Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä sieltä rantoja pitkin Tropeaan.

Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta. Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.

Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa, tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.

Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa; päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti: kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa, ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista, joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.

Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.

Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee; Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä. Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa, jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä, ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja lieventävässä muodossa.

Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon, mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää, joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.

Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia.. Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen yksityiskohdittain.

Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden, mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja, jotka jakoivat keskenään kultakassaa.

Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran, jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!

Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin. Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä, oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.

Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.

Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho, joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.

Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan; tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen häneltä kunnian.

Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä. Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät, ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan, kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen, tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.

Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua; heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.

Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit, jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.

Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.

Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä. Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen: Marco Brandi ei ollut enää siellä.

Heti kun hänen isänsä oli tullut takaisin ja pelastunut vaarasta, olivat Gelsominan sydämessä kaikki hellät tunteet rakastettua kohtaan jälleen heränneet. Hän huusi Marco Brandia, mutta Marco Brandi ei vastannut; sen sijaan tuli sisään tytön täti. Ja hän saattoi antaa hänelle edes joitakin tietoja. Marco Brandi oli lähtenyt talosta eilen kello kymmenen illalla, sanomatta tuolle kunnon naiselle, minne hän meni, mutta ilmoittaen hänelle kuitenkin jättävänsä Gelsominalle kirjeen. Ja mestari Adamin ei tosiaan tarvinnut nyt muuta kuin kääntää päätänsä huomatakseen tuon kirjeen lippaan kannella; Gelsomina tempasi sen käteensä ja luki seuraavaa:

"Sinä olet oikeassa, Gelsomina, minä se olen syynä perheesi onnettomuuksiin, minun ne on siis korvattavakin. Ei ole kuin yksi keino viattoman pelastamiseksi, nimittäin antaa syyllinen oikeuden käsiin. Huomenna sinun isäsi on vapaa. Se, mitä olen jättänyt lippaaseen, on isäsi omaa; se on vähäinen vahingonkorvaus omaisuudesta, jonka hän on tähteni kadottanut, ja suruista, joita olen hänelle tuottanut.

Hyvästi! Minä en pyydä sinulta enää rakkautta, mutta minä rukoilen anteeksiantoa.

Mestari Adam avasi lippaan, toivoen, että siinä olisi lisätietoja; mutta hän ei löytänyt siitä muuta kuin ne kaksikymmentätuhatta frangia, jotka Marco Brandi oli saanut isältään.

— Lähtekäämme Nicoteraan, — huudahti Gelsomina nousten vuoteessaan istumaan; — minun täytyy saada nähdä hänet ennenkuin hän kuolee.

XII

Gelsominan toivomusta, niin pyhä kuin se olikin, ei voitu ottaa huomioon: Nicoteraan tultuaan nuori tyttö ja vanhus saivat kuulla, että vankia pidettiin täydellisesti eristettynä kopissa.

Marco Brandin kiinni saaminen oli sangen tärkeä asia ja hallitukselle sitä mielenkiintoisempi, koska tuo uskalias maantierosvo oli monta kertaa jakanut sen kanssa Sisiliasta tulevat verot; ja Napolin hallitus, niinkuin kaikki hallitukset, vieläpä enemmänkin kuin muut, tahtoo, ettei sen tarvitse nähdä veronalaisten rahain joutuvan ohi määräpaikastaan. Siitä johtui, ettei Marco Brandilla ollut odotettavissa minkäänlaista armoa, jopa lisäksi, että häntä kohdeltiin oikeudenkäynnin aikana paljon ankarammin kuin monta muuta rosvoa, joka oli ollut kyllin varovainen kunnioittaakseen valtion varoja eikä ollut ahdistanut muuta kuin matkustavaisia.

Oikeudenkäynnistä tulikin lyhyt, joskin siihen lie syynä ettei Marco Brandi, uskottomana isänsä tavoille, tehnyt kerrassaan mitään, mitä hänen olisi juttua pitentääkseen pitänyt tehdä: hän tunnusti yhdellä ainoalla kertaa ja mitään varastoon jättämättä kaikki toimittamansa pahat työt, eikä tuomiota tarvinnut odotellakaan: Marco Brandi tuomittiin kuolemaan.

Tämän uutisen kuullessaan joutui Gelsomina, joka ei ollut vielä täydellisesti parantunut entisestäkään taudistaan, moninverroin surkuteltavampaan tilaan kuin ennen. Ensi kerralla hän oli moittinut rakastettuaan siitä, että tämä oli syössyt hänen isänsä perikatoon, ja nyt hän syytti isäänsä rakastettunsa surmaamisesta. Onneton perhe näytti viime aikoina joutuneen suorastaan kirouksen esineeksi, niin se syöksyi tuskasta tuskaan.

Mestari Adamilta jälleen, joka oli tavallisesti niin kekseliäs, olivat tällä kertaa, neuvot loppuneet, eikä hänellä ollut muuta kuin sekoittaa kyyneleitä tyttärensä kyyneleihin. Hän oli kyllä ajatellut lähteä Napoliin, heittäytyä kuninkaan jalkoihin ja muistuttaa hänelle, että hän se oli aikoinaan maalannut Karmelin vuoren Neitsyt Marian kardinaali Ruffon lippuihin. Mutta paitsi sitä, että siitä tapahtumasta oli jo kulunut kolmattakymmentä vuotta, mistä saattoi johtua, että Ferdinand oli sen jo unohtanut, varsinkin jos hänellä oli sellaisia syitä, jotka usein saavat kuninkaat huonomuistisiksi, — paitsi sitä tarvittiin tuollaiseen matkaan ainakin kaksitoista, viisitoista päivää, ja kuolemantuomiohan oli määrätty toteutettavaksi ylihuomenna. Täytyi siis vain odottaa, mitä tuleman piti, ja luottaa Jumalaan.

Marco Brandi oli kuullut tuomionsa tyynin kasvoin, pöyhkeilemättä ja kerskailematta. Siitä saakka kun hän oli päättänyt uhrata henkensä pelastaakseen mestari Adamin, oli hän tiennyt kaikki tästä uhrista koituvat seuraukset ja vähitellen tottunut kuolemanajatukseen. Tuota alistumista, johon yksin hänen rohkeutensakin olisi jo riittänyt, oli helpoittanut vielä eräs julma luulo, sinä yönä saatu, jolloin Gelsomina vaati häneltä takaisin isäänsä, nimittäin, että nuori tyttö ei enää rakastanut häntä. Ja mitä merkitsi hänen elämänsä ilman Gelsominan rakkautta?

Poikaparka ei saattanut, kuten huomaamme, aavistaakaan, että sillä hetkellä, jolloin hän lähti tytön isän puolesta kuolemaan, Gelsomina oli kuolemaisillaan hänen tähtensä. Tyttö oli tehnyt kaikki voitavansa saadakseen nähdä Marco Brandia, mutta se oli häneltä julmasti kielletty. Tuomarit pelkäsivät, että joku vangin ystävä saattaisi hänen luonaan käydessään antaa hänelle jonkun aseen, jonka avulla hän pääsisi oikeutetusta rangaistuksestaan pakoon. He tahtoivat näyttää kansalle varoittavan esimerkin, ja Marco Brandilla oli siis kunnia rangaistuksensa kärsiessään tulla moraalin opettajaksi koko täkäläiselle Kalabrialle, jonka hän oli teoillaan saattanut huonoon maineeseen.

Mestari Adam ei lähtenyt tyttärensä vuoteen pääpuolesta; isäparka oli aina elänyt pelkästään tyttärensä tähden ja näytti nyt riutuvan kuolemaankin hänen kerallaan. Lakkaamatta hän istui siinä, itkien, kun tytär nukkui, ja hymyillen, kun hän heräsi.

Joka toinen päivä toi kunnon Fra Bracalone, josta oli tullut koko talon ystävä, sinne almumatkansa parhaat hedelmät; mutta turhaan Babilana-muori tyhjensi keittiötaitonsa kaikki aarteet valmistaakseen näistä aineista ruokaa, sillä vain hän yksin joutui niitä hiukan maistamaan. Mestari Adam joi ainoastaan silloin tällöin lihaliemen jäännöstä, jossa Gelsomina oli kostuttanut huuliaan, muuta hän ei nauttinut; ja olipa oikein ihme, miten vanhus saattoi elää näin pelkästään isällisen tuskansa ruokkimana ja juottamana.

Gelsomina taas ei ollut entinen lapsi: hänen päähänpistonsa, hänen oikullinen itsepäisyytensä oli kadonnut; hän oli suloinen ja vaikeroiva kuin haavoitettu gaselli, ja hänen isänsä oli tästä alistumisesta huolestuneempi kuin oli ollut hänen epätoivostaan. Tuon tuostakin koetteli Fra Bracalone, joka harjoitteli hiukan tohtoroimistakin, tytön valtimoa; mutta pois kääntyessään hän sitten laksahutti vain surullisesti kieltään, ja pudisti murheissaan päätänsä. Tuo hurskas mies ei muistanut nyt pyhiä kuviaan, ei siunattuja leivoksiaan eikä ihmeitätekevää tupakkaansakaan. Hänellä oli nuo apuneuvonsa ainoastaan suojellakseen vastaisilta taudeilta niitä, jotka voivat hyvin, mutta sairaihin hän ei lähtenyt koettamaan niiden vaikutusta; ja sitäpaitsi hän oli näin hyvien tuttujen kesken liian rehellinen luulotellakseen muka horjumatta uskovansa noihin reliikkeihinsä, joita muut niin hartaasti halusivat ja joita hän heille jakeli niin runsaasti, että jo sen olisi pitänyt saada herkkäuskoiset arvaamaan, kuinka vähän arvoa kunnon lukkari niille itse antoi.

Gelsominalta oli koetettu salata kuolemantuomiota; mutta se oli kuulutettu pitkin kylää rumpua pärryttäen, ja kun Gelsomina kuuli tuon soittimen äänen, joka ei kaikunut muuta kuin juhlatiloissa, kuunteli hän sitä sen tarkkaavammin, koska oli huomannut mestari Adamin koettavan kääntää siitä hänen huomiotaan pois. Tytär ojensi siis kätensä ja painoi sen isän suulle, nousi kyynäräisilleen vuoteessa ja kuuli sitten koko julistuksen, kuuluttajan viimeisiin sanoihin saakka, joissa ilmoitettiin, että tuomio pannaan toimeen huomenna. Silloin hervahti Gelsomina takaisin vuoteeseensa, silmät suljettuina ja hievahtamatta; ja tästä hetkestä lähtien liikkuivat sitten ainoastaan hänen huulensa, ja kokonaisen päivän hän eli jo maannut tällä tavoin, ilmaisten ainoastaan huulten värinällä vielä elävänsä.

Nyt kuuluivat Fra Bracalonen askeleet, joka tuli jälleen tapansa mukaan sairasta katsomaan; Gelsomina kääntyi isänsä puoleen ja pyysi häntä jättämään hänet yksinään lukkarin kanssa.

Mestari Adam ei ollut nyt enää muuta kuin tahdoton kone, ja hitain ja eleettömin liikkein hän nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta; Gelsomina avasi kuumeesta palavat silmänsä ja teki Fra Bracalonelle merkin, että tämä tulisi istumaan hänen viereensä.

— Isä, — sanoi hän Fra Bracalonelle, kun tämä oli täyttänyt hänen toiveensa, — minun täytyy saada hänet nähdä.

— Mutta tiedättehän hyvin, lapseni, — vastasi kunnon lukkari, — että se on mahdotonta, koska hän on täydellisesti eristetty.

— Isä, — jatkoi Gelsomina, — olen kuullut puhuttavan, että kuolemaantuomitut viettävät viimeisen yönsä valaistussa kappelissa.

— Isä, — sanoi Gelsomina, tarttuen lukkarin käsiin sellaisella voimalla, ettei toinen enää ollut luullut moista mahdolliseksi; — sehän on teidän kirkkonne. Te voitte siis viedä minut sinne jostakin ovesta, joka ei ole suljettu. Häntä ei päästetä irti rautarenkaasta, johon hän on kahlehdittu, ja vartijat ovat ääressä. Te jäätte ovelle, josta menemme sisään; teillä ei siis ole mitään pelättävää.

— Mutta mitä te aiotte, rakas lapseni? Moinen kohtaus tekee ainoastaan teidän eronne kahta julmemmaksi.

— Koska hänen täytyy kuolla, isä, niin tahdon, että hän kuolee ainakin minun puolisonani. Minä se hänet surmasin. Minä tahdon saada oikeuden kantaa surua koko lopun ikäni; kaikki muotoseikat oli jo valmistettu, ei ollut enää muuta kuin määrättävä hääpäivä. Jumala on sen nyt määrännyt, ja minä sen hyväksyn.

— Te olette luvannut taivuttaa priorin toimittamaan messun häissämme; en pyydä sitä teiltä enää ilmaiseksi: katsokaa, avatkaa tuo lipas, ja ottakaa siitä, miten paljon haluatte.

— Mutta onko teillä voimaa?… — vastasi Fra Bracalone, kääntämättä edes päätänsä sinne, jonne tyttö viittasi.

— Menkää valmistamaan don Gaetanoa asiaan, — sanoi tyttö; — minä ryhdyn häävalmistuksiin.

Fra Bracalone läksi talosta, ja Gelsomina kutsui luokseen isänsä ja äitinsä.

— Minä menen tänä iltana naimisiin Marco Brandin kanssa, — sanoi hän heille; — te seuraatte minua vihkialttarin ääreen, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?

— Ei ole aikaa hukata, sillä minun on valmistettava hääpukuni, — jatkoi Gelsomina silmät kuumeista tulta hehkuen.

— Valkea puku, ei mitään muuta, puku, jota voin käyttää samalla häissäni, ja silloin, kun minut haudataan; kutsukaa tänne Gidsa ja Laura, he auttavat minua ompelussa.

Mestari Adam ja Babilana-muori menivät kylälle, toinen noutamaan mainittuja nuoria tyttöjä, toinen ostamaan kangasta, jota Gelsomina tahtoi, kumpikin luullen noudattavansa vain kuumeessa hourivan käskyä, mutta molemmat rakastaen tytärtään liiaksi häneltä mitään kieltääkseen.

Pian tuli mestari Adam takaisin Gidsan ja Lauran seurassa, ja viittä minuuttia myöhemmin toi Babilana kankaan.

— Ystäväni, — sanoi Gelsomina, nousten istualleen vuoteessa, — teidän täytyy auttaa minua, sillä minä tarvitsen uuden puvun tänä iltana.

Nuoret tytöt katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta nyökäyttivät kuitenkin päätään, myöntäen olevansa valmiit tekemään, mitä heidän ystävänsä tahtoi.

Gelsomina otti silloin sakset ja leikkasi itse puvun ja määräsi itse tehtävät tovereilleen, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan, piti itse osansa, ja he kaikki kolme ryhtyivät työhön.

XIII

Sillä välin Marco Brandi oli viety kirkkoon, jossa hänen tuli viettää yö. Keskellä päälaivaa, palavain kynttiläin ympäröimänä, oli jo ruumisarkku, johon tuomitun ruumis tuomion toimeenpanon jälkeen asetettaisiin, ja kuorin muurin erään pilarin viereen oli kiinnitetty rengas, jossa riippui niin pitkä ketju, että Marco Brandi voi laskeutua polvilleen alttariportaille.

Marco Brandi loi rauhallisen silmäyksen kaikkiin näihin varustuksiin; ja hän pyysi ainoastaan saada kätensä päästetyksi irti, voidakseen panna ne rukoillessaan ristiin. Koska hän oli kahleissa vyötäröisiltäkin ja koska ruotu santarmeja, joilla oli karabiinit valmiiksi ladattuina käsissä, eivät mitenkään voineet häntä kadottaa silmiensä edestä, niin hänelle myönnettiinkin tämä armo.

Marco Brandia oli kirkkoon seurannut muuan munkki, joka oli tullut hänen luokseen vankilaan, valmistamaan häntä kuolemaan; hänet oli tuomittu vastaanottanut kaikella sillä kunnioituksella, mikä hänellä oli aina ollut kirkonmiehiä kohtaan. Kuten olemme sanoneet, tämä nuori mies ei ollut ryhtynyt epätoivosta eikä julmuudesta siihen ammattiin, jota hän harjoitti, vaan siksi, että hän oli syntynyt tikari vyöllä ja pyssy kädessä; ja niin ollen hän ei tahtonut kuoleman hetkelläkään komeilla turhalla rehentelyllä, vaan otti päinvastoin kiitollisesti vastaan lohdutuksen, jota Herran mies hänelle toi.

Kuitenkin vaati Brandi nyt vaatimalla, että arvoisa rippi-isä menisi vähäksi aikaa lepäämään, joko tahtoi hän sitten olla käyttämättä väärin lohduttajansa suurta harrastusta tai aikoi käyttää hänen poissa ollessaan sielunsa pelastukseksi niitä pyhiä varoituksen sanoja, joita äsken oli saanut. Munkki arveli kai puolestaan, että hän oli nyt jättänyt rippilapsensa pyhään paikkaan ja että esineet, jotka häntä ympäröivät, kykenivät pitämään hänen ajatuksiaan hurskaissa asioissa, ja niin ollen ei hän vastustellutkaan pyyntöä, vaan jätti Marco Brandin yksin ja poistui kirkosta, luvaten tulla noutamaan hänet kello viisi aamulla.

Marco Brandi rukoili ensin rukouksensa; sitten hän meni istumaan erään pilarin viereen, tai paremminkin hän oli siinä jäykkänä ja liikkumattomana kuin joku noista pyhimysten patsaista, jotka häntä ympäröivät, niin muistoihinsa syventynyt hän oli. Hän oli viettänyt jo melkein tunnin tässä samassa liikkumattomassa asennossa, — sellaisella voimalla koko elämä oli nyt keskittynyt pelkästään hänen ajatuksiinsa, — kun hänet herätti horteesta jonkun aukeavan oven kolina. Hän kääntyi vaistomaisesti sinne päin, josta ääni kuului, ja silloin näki hän näyn, jota hän luuli uneksi.

Gelsomina, kalpeana ja vakavana, puettuna kiireestä kantaan valkeihin kuin morsian tai kuollut, lähestyi häntä morsiusseppele päässä, mestari Adamin ja Babilana-äidin seuraamana. Isä ja äiti pysähtyivät jonkun matkan päähän; Gelsomina yksinään jatkoi kulkuaan Marco Brandia kohti, joka nousi sikäli kuin tyttö läheni hiljaa pystyyn pilaria vasten tietämättä, uskoako silmiään; vihdoin Gelsomina seisahtui hänen eteensä.

— Minä se olen, — sanoi hän; — armaani, Jumala ei tahtonut, että yhtyisimme maan päällä; mutta hän odottaa meitä taivaassa.

— Katso minuun, epäiletkö sitä vielä? Enkö minä ole jo tarpeeksi kalpea ja kuolemaan valmis? Me emme eroa toisistamme kuin lyhyeksi aikaa; lähde; sinun ei tarvitse kauan minua odottaa.

— Oi Jumalani, Jumalani, minä kiitän sinua! — huusi Marco Brandi. —
Minä saan siis kuolla onnellisena, koska kuolen varmana rakkaudestasi.
Mutta meillä ei ole aikaa hukata, se tapahtuu huomenna, tiedätkös.

— Siellä Fra Bracalone soittaa hääkellojamme, ja tuossa tulee priori
Gaetano lukemaan meille häämessun.

Samassa avautui tosiaan eräs ovi kuorissa, ja vanha pappi nousi hitaasti ja vakavana alttarille, kantaen rintansa ja kumartuneen päänsä edessä Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumista. Silloin ymmärsi Marco Brandi kaiken, ja hänen rakkautensa yhä vain lisääntyi, jos se enää suuremmaksi voi tulla, tuon naisen ihailusta, joka tahtoi näin kuoleman kasvojen edessä vihittää itsensä mieheen, jonka koko yhteiskunta oli hylännyt. Silloin katosi kaikki, mitä hänessä vielä oli jäljellä maallista, ja vihittävä pari astui koruttomasti ja vakavana kohti alttarikatosta, sillä tuomitun kahleet sallivat, kuten olemme sanoneet, hänen loitota tarpeeksi polvistuakseen alttarin portaille. Samalla hetkellä aukenivat kirkon pääovet ja sisään tulivat tungoksena Nicoteran asukkaat, kellojen kutsumina ja uteliaisuuden yllyttäminä, tietämättä vielä, mitä tulisivat näkemään, ja hämmästyksissään siitä, mitä jo näkivät.

Ja nyt tapahtui tuossa pienessä maanloukossa, tuossa syrjäisen kylän köyhässä kirkossa niin juhlallinen näytös, että se on harvinainen ei ainoastaan yksilöjen elämässä, vaan kokonaisten kansakuntain historiassa. Siellä tapahtui kahden sielun toisiinsa vihkiminen, sillä ruumiitten puolesta olivat he jo luvatut, toinen inhimillisen oikeuden käsiin, toinen jumalallisen armon haltuun; ja ruumisarkku, joka oli heidät eroittava, oli myöskin läsnä.

Messu oli päättynyt ja aviomies pani sormuksen vaimonsa sormeen, kun sisään astui viimeinen katselija, joka yksin tästä näytelmästä puuttui: hän oli pyöveli.

Tuon näyn ilmestyessä tuntui kuin viimeinen lämpö, joka oli koko toimituksen ajan pitänyt nuorta tyttöä yllä, olisi yhtäkkiä kadonnut. Marco Brandi tunsi jo jääkylmäksi käden, jota hän piti omissaan, ja Gelsomina olisi kaatunut kirkon paasipermannolle, elleivät hänen vanha äitinsä ja Matteo-kuoma olisi tukeneet häntä käsivarsillaan. Mestari Adam jälleen seisoi epätoivonsa koko hervottomuuden lamaamana liikkumatta paikallaan, mykkänä ja pusertaen sormillaan pilarin uurteita.

Kahlittu aviomies ja pyörtynyt vaimo vietiin pois kirkosta; Nicoteran asukkaat lähtivät sieltä heidän jälkeensä; Katujain veljeskunta otti ruumisarkun ja seurasi saattuetta; ja kaikki tämä tapahtui mestari Adamin tekemättä liikettäkään, joka olisi ilmaissut hänen käsittävän, mitä hänen silmäinsä edessä tehtiin. Mutta yhtäkkiä hän katseli ympärilleen, niinkuin yksinäisyys ja hiljaisuus olisi saanut hänet tuntemaan tuskansa, ja hänen nähdessään, että kirkko oli tyhjä, purkausi tuskallinen nyyhkytys hänen rinnastaan ja hän huusi, lyöden otsaansa maata vasten:

— Hän pelastaa, — sanoi ääni mestarin selän takana. Isäparka kääntyi nopeasti ja näki edessään Fra Bracalonen.

— Pyhän aatoksen avulla, jonka hän antoi nöyrälle palvelijalleen, — vastasi lukkari.

— Kello puoli viisi lähettäkää noutamaan Herran pyhä ehtoollinen tyttärellenne.

— Oi, Jumalani, Jumalani! — huusi mestari Adam, rientäen ulos kirkosta; — kunhan ei Gelsomina kuolisi ennen sitä!

Marco Brandi oli viety takaisin vankilaan, rippi-isän ja pyövelin välissä, sillä viimeiset hetket, mitä hänellä oli enää elettävää, olivat pyhitetyt uskonnon lohdutuksen antamiseen ja kuoleman valmistamiseen.

Nämä molemmat tehtävät olivat helppoja, sekä inhimillisen tuomion toimeenpanijalle että taivaallisen armon välittäjälle. Marco Brandi oli jo sielussaan eronnut tästä maailmasta, ja teloitus ei ollut hänelle enää muuta kuin tuskallinen muodollisuus.

Niinpä hän astuikin lähtöhetken lyödessä rauhallisin askelin ulos ja ilmestyi vankilan ovelle kokoontuneiden Nicoteran asukkaiden eteen, ei ainoastaan tyynin kasvoin, vaan suorastaan hymy huulilla. Kynnyksellä hän pysähtyi, ja koska hän oli paria porrasta ylempänä joukkoa, käytti hän tätä asemaansa kiittääkseen Nicoteran asukkaita, jotka olivat olleet hyväntahtoisesti läsnä hänen häissään ja tulivat nyt seuraamaan häntä hänen kuolinmatkallaan. Sitten hän syleili rippi-isää ja pyöveliä ja nousi aasin selkään, sidotuin käsin ja kasvot häntää kohti käännettyinä, että olisi koko ajan saattanut nähdä ruumisarkun, jota Katuja-veljet kantoivat hänen perästään, laulaen kuorossa De Profundis-virttä.

Saattue kulki siten läpi koko kylän, sillä teloituksen piti tapahtua sillä tien paikalla, jossa viimeinen rikos oli tehty, se ryöstö, josta mestari Adamia oli syytetty ja johon Marco Brandi oli sitten ilmaissut olevansa syypää.

Siitä johtui, että tuomitun oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Gelsomina nyt kuoleman kourissa makasi; se talo oli näet juuri kylän ja pienen luostarikirkon välissä.

Tämä olikin viimeinen Marco Brandille määrätty koettelemus; ja ainoa armo, mitä hän vielä oli rukoillut, oli, että hänet vietäisiin tuomiopaikalle toista tietä. Mutta tuomari, joka luuli loukkaavansa velvollisuuksiaan, jos olisi noudattanut inhimillisiä tunteita, ei ollut edes suvainnut vastata tähän pyyntöön. Tuomittu kulki siis jo mainittua tietä ja alkoi joutua lähelle mestari Adamin taloa. Onnellista kyllä ei hän selin istuessaan voinut sitä nähdä; sillä Italian laki vaatii, ehkä pohjaltaan vaistomaisen inhimillisen tunteen käskystä, että kuolemaan tuomitun on ajettava, kuten jo kerrottu, selin, niin että hän näkee silmäinsä edessä mestauslavan asemasta, jolla hänen on kärsittävä, ruumisarkun, jossa hän ei enää kärsi.

Kuitenkin saattoi Marco Brandi ympäröivistä esineistä aavistaa, ettei hän enää ollut kuin vähäisen matkan päässä tuosta ovesta, josta hän oli mennyt niin toisenlaisissa oloissa sisälle ja jonka ohitse hän oli nyt kulkeva viimeisen kerran.

Yhtäkkiä vaikeni virsi ja puhelu lakkasi, ikäänkuin jokainen olisi tuntenut syvää sääliä tuota tyttöparkaa kohtaan, joka oli jäävä leskeksi ennenkuin oli ollut vaimona, ja syvä hiljaisuus levisi yli koko ihmisjoukon, kun se mykkänä ja kumartunein päin jatkoi matkaansa. Marco Brandi loi ohikulkiessaan silmäyksen mestari Adamin vieraanvaraiseen taloon ja näki, että sen kaikki ikkunat olivat suljetut. Ainoastaan ovi oli auki, ja kynnyksellä rukoilivat mestari Adam ja vanha Babilana polvillaan.

Kulkue jatkoi synkkää matkaansa, ja se oli ehtinyt jo melkein satasen askelta talon ohitse, kun kuoleman hiljaisuudessa, joka väkeä ympäröi, alkoi kuulua pienen tiu'un hopeinen ja säännöllinen helinä. Samalla ilmestyi muurin kulman takaa, josta katu kohosi kirkkoa kohti, ensin kuoripoika, kantaen hopeista ristiä, sitten Fra Bracalone heilutellen totuttuun ja säännölliseen tahtiinsa pientä kelloa, samaa, jonka ääni oli äsken kuultu; ja viimein itse kunnon priori Gaetano, joka oli noudattanut mestari Adamin kutsua ja vei nyt Herran ehtoollista hänen tyttärelleen. Silloin puhkesivat kaikki riemunhuutoon, sillä jokainen tiesi, mitä nyt tapahtuisi.

Saattue pysähtyi heti, Marco Brandi laskettiin alas aasin selästä, ja tuomari, tuomittu, pyöveli, Katujain veljeskunta, kansa ja sbirrit, kaikki laskeutuivat polvilleen antaakseen pyhän ehtoollisen kulkea ohitse. Mutta jatkamatta matkaansa pysähtyi priori tuomarin eteen ja kohottaen kalkkia, johon hostia, jota hän vei kuolevalle, oli suljettu, sanoi hän:

— Tuomari, vannotan sinua Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin kautta, joka on tässä läsnä, päästämään tuomitun kädet, sillä jokainen tuomittu, joka kohtaa matkallaan pyhän ehtoollisen, pääsee maallisen oikeuden käsistä, koska itse taivaan kuningas on antanut hänelle armon oikeuden edestä.

Tuomari nyökkäsi päätään tottelevaisuutensa merkiksi ja meni itse päästämään Marco Brandin kädet.

Silloin jatkoi don Gaetano, kuoropoika ja Fra Bracalone edellään, matkaansa, ja häntä seurasivat tuomari, tuomittu, teloittaja, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit; sillä Italiassa on tapana, että kaikki, jotka kohtaavat tiellä pyhän ehtoollisen, seuraavat sitä kuolevan ovelle saakka.

Gelsomina oli kuullut saattueen kulkevan talon ohi, niin varovaisesti kuin se oli liikkunutkin, ja oli ponnistanut voimiaan noustakseen ylös ja nähdäkseen vielä kerran täällä maailmassa sen, jota hän ei enää näkisi kuin tuolla ylhäällä; mutta hänen monien toisiaan seuranneiden liikutusten kuluttamat voimansa olivat pettäneet ja hän oli vaipunut takaisin vuoteeseensa, suljetuin silmin ja kalpeana kuin olisi jo ollut kuollut.

Tässä tilassa tapasi don Gaetano hänen; neito kuuli kellon äänen, hän kuuli hurskaan Jumalan miehen askeleet, jotka lähestyivät hänen vuodettaan, hän kuuli ihmisjoukon täyttävän hänen isänsä talon, mutta mikään tästä ei voinut herättää häntä turtumuksen tilasta.

Yhtäkkiä tarttui eräs käsi hänen käteensä, ja pelkästään tuon käden kosketuksesta hän avasi silmänsä. Hänen vuoteensa toisella puolen seisoi Marco Brandi ja toisella don Gaetano; ja kaikki muut olivat ympärillä polvillaan, mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli apulaisineen, Katujain veljeskunta, santarmit, lyhyesti sanoen, väkeä niin paljon kuin matalaan majaan mahtui. Sairaan katse harhaili kummastuneena tuossa suuressa väkijoukossa; sitten se pysähtyi yhtäkkiä Marco Brandiin, ja Gelsomina sanoi:

— Emme, — vastasi Marco Brandi, — me elämme ja olemme siunatut maan päällä.

— Ja nyt, — sanoi isä Gaetano, — ottakaa kunniallisina kristittyinä vastaan Jumalanne, joka on teidät pelastanut.

Ja hän asetti hostian nuoren tytön kalpeille huulille; ja vetäytyi sitten pois talosta, perässään mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli, rippi-isä, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit, jotka saattoivat häntä hurskaasti aina kirkon ovelle.

Gelsominan luo jäi ainoastaan Marco Brandi, joka ei eronnut hänestä enää koskaan.

Oleskelin Napolissa 1835, siihen aikaan kun siellä ei muusta puhuttukaan kuin pyhän Philomelan ihmeistä; tämän pyhimyksen jäännökset oli jokseenkin merkillisellä tavalla hankittu päivänvaloon joitakuita vuosia aikaisemmin.

Näitä säilytettiin läheisen Mugnanon kauppalan kirkossa, ja käydessäni paikalla herätti huomiotani pyhiinvaeltajain jättämien runsaiden antimien ohella erittäin eloisa freskomaalaus, joka pihamuuriin siveltynä esitti pyhimyksen ensimmäistä ihmetyötä. Sen luontevuus ja taiteellinen aistikkuus olivat kerrassaan yläpuolella kaikkien noiden katumaalausten, joita Italiassa näkee melkein joka askeleella. Oppaaseeni kääntyen virkahdin:

— No, eihän toki, — hän vastasi, — kun se onkin mestari Adam Kalabrialaisen työtä; hänet kutsuttiin vartavasten Nicoterasta tänne sitä maalaamaan.

— Ka, kun aina tiedustatte minulta tarinoita, — sanoi oppaani, — niin kerron teille nyt mukavan tosijutun.

Ja hänen kertomuksensa olen vuorostani esittänyt lukijoilleni, pahoitellen vain, etten kyennyt toisella kielellä säilyttämään napolilaisen murteen värikästä välittömyyttä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MESTARI ADAM KALABRIALAINEN: KERTOMUS ITALIAN ROSVOELÄMÄSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästä

MESTARI ADAM KALABRIALAINEN

ALEXANDRE DUMAS

SISÄLLYS:

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE