The Project Gutenberg eBook of Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä, by Sir Charles G. D. Roberts

I. Maailma ilman ihmistä.
II. Kolmisarvinen kuningas.
III. Tulen löytö.
IV. Loistavan olennon lapset.
V. Puiden särkijä.
VI. Tulitaistelu.
VII. A-yan pelastus.
VIII. Jousi.
IX. Hirveä, loistava olento.
X. Pimeyden kauhut.
XI. Luola-asukkaiden pidot.
XII. Veden pinnalla.
XIII. Pelko.
XIV. Pitkän unen lammikko.

MAAILMA ILMAN IHMISTÄ.

Veden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa näkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat korvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista tuskallista lempeyttä.

Tuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden omistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata ja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat sekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä vesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.

Aina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen pää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai kymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen uutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.

Sillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli runsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen mahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin matala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä jättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes kilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset kalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä, lukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja ihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja ja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin jättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden rinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat ja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.

Kaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti siipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä kärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla. Sillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat olivat kuin sisiliskon.

Tämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää veden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään pelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa useimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista lentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet huomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta. Se lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi ja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.

Vaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi vain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä, mihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan laajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan huomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut kyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja liikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli edestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen näkyviin.

Kävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan ilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään päässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät silmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne tarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja hurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla kävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.

Muutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen pään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien joukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle saakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon runneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon salaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä ruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli vieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti veden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.

Vesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista, ja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun. Ahneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi alligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan. Toiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia, toiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa pyörteissä keskenään.

Taistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden jyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen merkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen kankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne liikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten latvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja kaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin hyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä olevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat kykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat suihinsa.

Noin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo hyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse oli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli tyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen jalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua. Sitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se hitaasti painui ja katosi.

Noin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia pyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä kovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin nahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka rinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.

Tämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi kuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli hyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat kahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan ja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta kolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää, joka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon jättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä kaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen jalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava häntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen heikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen, mutta nopsan vihollisen saaliiksi.

Muutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului Dinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon kuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään Diplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka suunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä suun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja sananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli laaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi asettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä, ruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida milloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin pelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä olivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista ilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka koettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen kaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja häntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois kiusaajat joka puolelta ruumista.

Sillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää kirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta tai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä hiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen ääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus takajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli tukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa korkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia kaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran tuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.

Syöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien kasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään aivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen kuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä keskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja paljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru. Molemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne kuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli neliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja hirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään Dinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan Dinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä, kuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä. Tuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka olikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä sitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.

Hetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja läähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta, missä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen kiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja sen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi ja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa mielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi nyyhkeeksi.

Diplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä eläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä sen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus peloitti jättiläisen arkaa mieltä.

Sen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli kierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan sen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa asennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis jälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi kuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne molemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden luona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi ruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen, sinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli jälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka se piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä tapahtuisi.

Kauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen möhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen huomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli näkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.

Ne olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai kahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan saakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta nähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti herkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne hyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.

Samassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä leijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle möhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne ympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen tilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön toiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei ollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat puoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.

Sitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä kauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään. Ainoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan jonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties ne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen niveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt ainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät lepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa punertavan kallion huipulle.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä maukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen suuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli kylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden alla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä. Kun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja rannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli kuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus jättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa lämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen tarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi varovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon ihmeellistä.

Samassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän näköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja käyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se piti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen, leuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen pää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat puolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa. Hartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän puoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa oli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka suojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein yhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän keskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa, neulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä. Jättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka olivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi eivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista sananjalkapensaikoissa, missä se söi.

Tuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän väliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi ilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita vesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten leveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen [Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä oli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle liikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti esiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä päin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä sen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois jättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.

Mutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu häntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi hirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa. Kolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen riuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi noista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan ja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut puolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui pelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla etujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että se oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.

Päristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa, joka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta metsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä jurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen, murisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata häntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti kömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin edelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun se hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja lenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.

Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.

Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale, jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri, näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.

Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti, huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.

Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.

Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät, ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.

Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista, jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.

Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.

Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen ääneksi —, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen lujaa otetta.

Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa, nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten, määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.

Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä, mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle. Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta. Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta, mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken. Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella, osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin otettavaa saalista.

Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle. Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa, levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden, puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.

Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan. Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin. Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen, mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun. Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka. Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.

Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut. Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan, mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua, uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.

Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.

Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti. Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät, kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.

KOLMISARVINEN KUNINGAS.

Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita. Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.

Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut hyvin vähän armoa häneltä.

Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean, kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti suojatun päänsä kuopista.

Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan, muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.

Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.

Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen, kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren, imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki kokeilujaan.

Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista, kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja. Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-, mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.

Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija, suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.

Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.

Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa pitkät.

Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät. Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme, neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät. Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät, terävämmät ja voimakkaammat.

Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari, joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella, oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen muut aseet tarpeettomiksi.

Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu, olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.

Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun haju.

Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.

Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli. Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta. Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija. Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.

Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.

Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.

Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis, jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen hyökkäykseen.

Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa. Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.

Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri, apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.

Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia. Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä, kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.

Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.

Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.

Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin ja kaatoi sen maahan.

Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta, ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen jalkoihinsa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.

Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.

Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä. Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta. Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja, kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä tuloksilla.

Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien tiheään rämeikköön.

Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön. Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana, kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän käsitteli sitä suurella huolella.

Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista, koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään. Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä. Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen, jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.

Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta, armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja miekkahampaisesta tiikeristä.

Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.

Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä. Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä, ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että Dinocerasta vastaan paljain käsin.

Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.

Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen, mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso, mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan. Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.

Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.

Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan. Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva painui maahan.

Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan. Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja itkevän lapsen kuoliaaksi.

Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.

Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.

Mies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti vähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti takaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi. Tuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja hyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.

Raivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen vähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla, luulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka ne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei ollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli jälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat liikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa takaa-ajoa.

Ne seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä heinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä. Mies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat hiljaa muristen.

Mustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia päitään ja tuijottivat tulijoihin.

Laumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin, mutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan olivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan noihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä kohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti niin mitättömältä.

Miehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti, huomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet asettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat eturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa jättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian tylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä tapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen joukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko, pienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä kiihkossaan.

Mies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin koiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty sen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa katseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti oikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi. Hänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen lauhtui.

Kun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään, pysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat eläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon kääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti. Samassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja nauroi.

Tuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi siitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä hämmingissä.

Samassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan mustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan, tallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin puolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien, kiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun tämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät nuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten näytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja jättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä naarasparven luo.

Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa. Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset, jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret, mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.

Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.

Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän, miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren punaisen karhun kiukun.

TULEN LÖYTÖ.

Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat eteenpäin nuoressa maailmassa.

Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä, mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!

Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja murhetta.

Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan, taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan ruokavarojakin leirin keskustaan.

Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä, hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona. Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi siitä.

Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti hävittänyt heidät.

Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat, lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri, kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.

Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot, huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta, kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt, varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.

Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.

Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis, mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi. Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili peloittava voima.

Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.

Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.

Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.

Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko lauma rinnettä ylös.

Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun selkäpuoli oli suojassa.

Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta. Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään, vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä sormillaan.

Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista, keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän lapsensa.

Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse. Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin, sai suurta hävitystä aikaan.

Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois, oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.

Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi. Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään, epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa, muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut. Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia, näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.

Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun jälkeen hävittäneet sen.

Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.

Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui suulleen.

Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman. Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa. Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.

Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.

Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora- ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin ammottavat sieraimensa.

Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan, putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle. Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.

II.

Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua. Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille, tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.

Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset, koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.

Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti päätöksensä.

»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla, Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi kansaksi. Olen puhunut.»

Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.

»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»

Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin kannatuksesta.

»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme. Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja vuoristomaan.»

»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»

»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»

»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä, levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.

»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä häntä menemään, päällikkö!»

Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja sanoi kylmästi:

»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.
Hän tehköön, kuten haluaa.»

Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki lähtivät pakinoiden luoliinsa.

Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta, kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.

Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi. Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.

Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista, joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.

Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon muuttunut.

Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen, kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut. Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat, ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.

Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja polvistui Grômin jalkoihin.

Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli seurannut häntä.

»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»

»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui itseluottamus.

»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla tuulisella tasangolla.»

Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla mukaan hänen retkilleen.

»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös
Mawgia», lisäsi hän.

»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti voimakasta rintaansa vastaan.

»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi tyttö tyytyväisesti huokaisten.

»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.
»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»

Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.

III.

Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin, vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen, niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat matkalaisia.

Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta. Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella. Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa, joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen tuskallista hellyyttä.

Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä, matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.

Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.

Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla, päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti. Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat keihäänsä.

Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.

»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.

Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.

Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Tyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas pelastanut hänet.

»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes löydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella edes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia eivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista luolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»

Kun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat Grôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He sieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja juoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan hitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten peloittavaa vauhtia.

Tyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei Grômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut paljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että he helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä vähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista määrätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan askeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä hengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään äkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet säästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja kaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen ruumiinsa ääressä.

Vähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi näkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi, hengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa kompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen. Hän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen käsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia ulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:

»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit levätä.»

Kiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia ruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi, tulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen laakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja paikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia, että ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan laakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka ulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä, leimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten uudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.

Grômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi hetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet enää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus. Karhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti ylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä ranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen käskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin katsellen koko ajan maahan.

»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen niitä vastaan.»

Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina jättiläismäistä ruumistaan.

»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»

Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.

Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta, kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki, miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat kiittää pelastuksestaan.

Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita, ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa. Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin silmin ruohomättäältään.

Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen. Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän, tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen, joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:

»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»

Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta. Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen kokeilujaan.

Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä, ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi liekkejä.

Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä, kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.

Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön, katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa Grômin polvelle.

Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa, kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa, hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.

»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.
Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»

Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.

LOISTAVAN OLENNON LAPSET.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi. Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi. Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri, jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla, mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut, eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä. Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään. Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia; samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat, lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin, kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen, havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan, huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä. Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi. Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä. Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle, joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean, punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi. Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon, mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan. Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta, jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista. Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien. Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan, että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös, veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä, vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua rakkaudesta häneen.

II.

Grômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan olevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä, pysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja kiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut suuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas johtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.

He olivat jo kulkeneet punaisen karhun ja miekkatiikerin alueiden läpi. Kaksi kertaa he saivat juosta villaista, suurta sarvikuonoa pakoon, sillä Grômin keihäs ja nuija eivät olisi sen vahvaan nahkaan vaikuttaneet sen enempää kuin höyhenhuisku. Mutta he olivat paenneet ivaten, sillä kömpelö peto ei voinut kilpaillakaan heidän kanssaan juoksussa. Kerran heitä hätyytti alkuhärkä, jättiläismäinen valkea peto, jolla oli seitsemän jalkaa pitkät sarvet.

Mutta he olivat taitavasti välttäneet sen leppymättömän, hirveän raivon kiiveten puuhun ja kulkien näkymättömästi ja äänettömästi puitten ylimmillä oksilla. He laskeutuivat jälleen maahan noin kilometrin päässä ja juoksivat iloisina eteenpäin nauraen tuolle hurjalle, tyhmälle eläimelle, joka odotteli puun juurella heidän alastuloaan. Kerran tuli nuuskiva leopardi heitä vastaan, mutta pakeni pitkin askelin, kun he nopeasti ja päättävästi hyökkäsivät sitä kohti. Toisen kerran hyökkäsi suuri lintu, melkein yhdeksän jalkaa korkea ja nokka toista jalkaa pitkä, hurjasti kaislikon reunasta heidän kimppuunsa, kauheasti sähisten, kun he huomaamattaan olivat menneet liian lähelle sen pesää. Mutta he tappoivat sen ja herkuttelivat sen munilla. Siten he vihdoin ilman enempiä vastuksia saapuivat oman maansa rajoille ja näkivät jälleen pienten kukkuloiden pyöreät, tutut, tuulen lakaisemat huiput, jotka olivat pyhitetyt heidän kuolleittensa muistolle.

Oli auringonlaskun aika, kun Grôm meni puron poikki ja kulki rinnettä ylös A-ya kintereillään. Ruusunpunainen hohde valaisi pientä amfiteatteria, missä jäljellä oleva heimo oli koolla. A-ya oli kulkenut koko matkan Grômin vieressä, mutta täällä hän kunnioitti heimonsa tapaa ja astui nöyrästi jäljessä.

Grôm tuskin huomasi, tai ei välittänyt, jos huomasikin, ettei heimo äänekkäästi tervehtinyt häntä, vaan oli jurosti hämillään hänen tulostaan. Hän meni suoraan päällikön luo, jonka hän näki istuvan kivellään, ja heitti keihäänsä ja nuijansa tämän jalkojen juureen uskollisuuden merkiksi. Mutta A-ya, joka kulki jäljessä, havaitsi oitis heimonsa vihamielisen käytöksen. Hänen tuliset silmänsä vilkuivat joka puolelle, ja kaikkialla hän näki uhkaavia katseita. Hän ei ymmärtänyt sitä, mutta hän arvasi, että joitakin juonia oli tekeillä Grömiä vastaan. Hänen sydämensä paisui kiukusta, ja hän kohotti ylimielisesti tummaa päätään, sillä hän tunsi, että heimon voimakkaimmat ja viisaimmat olivat vain lapsia hänen herraansa verrattuina. Mutta vaikka he olivatkin vain lapsia, oli heitä monta, ja A-ya pysytteli kuin vartija hänen takanaan puristaen lujemmin lyhyen, hyvän keihäänsä vartta. Hän näki nuoren Mawgin leveät, mustat, suuttuneet kasvot hänen pienen sukulaisjoukkonsa takaa, ja ne katselivat häntä puoleksi himoiten, puoleksi vihaisesti. Tyttö arvasi heti, että hän oli kaiken pahan aiheuttajana, mitä oli tulossa. Hän loi poikaan ivallisen, halveksivan katseen ja kohdisti sitten huomionsa päällikköön. Tämä istui äänettömänä, pahaa ennustavasti, eikä ojentanut kättään tavanmukaiseen tervehdykseen.

Ylimielinen katse tuli Grômin silmiin, hänen leveät hartiansa suoristuivat, ja hän kohtasi tuimasti päällikön katseet.

»Olen täyttänyt päällikkö Bawrin käskyn», sanoi hän selvällä äänellä niin, että kaikki läsnäolijat kuulisivat. »Olen löytänyt paikan, missä heimo voi olla turvassa kaikilta vihollisilta. Ja minä olen tullut takaisin, kuten oli sopimus, viedäkseni heimon sinne, ennenkuin vihollisemme hävittävät meidät. Olen tehnyt suuria huomioita. En ole säästänyt itseäni. Olen tullut nopeasti takaisin. Olen hyödyttänyt kansaani. Miksi ei päällikkö Bawrilla ole mitään tervehdystä minulle?»

Murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg ystävineen oli koolla, mutta päällikön katse hiljensi sen. Terävästi tarkastellen noita silmiä, jotka niin horjumatta katselivat häntä, näytti päällikkö miettivän Grômin sanoja. Hitaasti katosi suuttumus hänen arpisilta, jäykiltä kasvoiltaan. Hän luotti ehdottomasti tähän mieheen, vaikka hän olikin hänen pelättävin kilpailijansa.

»Sinua on syytetty», sanoi hän viimein hitaasti, »siitä, että hylkäsit heimosi hädässämme —»

Grôm hämmästyi kuullessaan sanan »syytetty». Sitten hänen syvät silmänsä leimahtivat ja hän keskeytti päällikön puheen ilman muuta.

»Hädässämme!» toisti hän. »Mutta sinä olet tullut takaisin. Siitä näen, että syytös oli väärä. Myöskin on sinua syytetty A-ya tytön ryöstämisestä. Mutta sinä olet tuonut hänet takaisin. En tiedä, mitä syyttäjilläsi enää voisi olla sinua vastaan.»

Grôm kääntyi ja veti nopealla, päättävällä liikkeellä A-yan viereensä.

»Päällikkö Bawr tietää, että olen hänen palvelijansa ja uskollinen mies!» sanoi hän lujasti. »Minä en ryöstänyt tyttöä. Hän seurasi minua, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä.»

Ivallista murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg oli, mutta Grôm hymyili kylmästi ja jatkoi:

»Vasta toisen päivän iltapuolella, kun sudet hätyyttivät häntä, ilmaisi hän itsensä minulle. Ja kun ymmärsin, miksi hän oli tullut, katsoin häntä ja huomasin, että hän oli hyvin suloinen ja hyvin rohkea. Ja minä otin hänet. Nyt hän on siis minun vaimoni, ja minä pidän hänet, päällikkö! Mutta minä maksan hänestä sinulle, mitä hyvänsä määrätään, sillä sinä olet päällikkö. Ja nyt päällikkö näyttäköön minulle syyttäjäni, niin selvitän asiat nopeasti heidän kanssaan. Sillä minulla on paljon kerrottavaa.»

»Ei sillä tavalla, Grôm », sanoi päällikkö ojentaen kätensä. »Minä olen tyytyväinen, että sinä olet uskollinen mies. Ja tytöstä sovimme myöhemmin keskenämme. Mutta minä en tahdo asettaa sinua syyttäjiäsi vastaan, sillä meidän keskuudessamme ei saa taistella siksi, että olemme niin harvalukuiset. Ja minä tiedän, että sinä, joka olet viisas, olet samaa mieltä kanssani. Tule, keskustelkaamme kahden, mitä on tehtävä!»

Tuo suuri, komea olento nousi ylös ja lähti omaa telttaansa kohden, missä heidän piti kahden kesken keskustella. Mutta Grôm epäröi, peläten A-yalle tapahtuvan jotakin vahinkoa, jos hän jättäisi hänet yksin vihollistensa kanssa.

Bawr kääntyi. Hän loi merkitsevän ja voimakkaan katseen tuijottavaan joukkoon.

»Tyttö A-ya», sanoi hän mahtavalla äänellään, joka kaikui amfiteatterissa, »on Grômin vaimo. Olen puhunut.»

Ja hän astui luolan ovea kohti. Grôm otti keihäänsä ja nuijansa maasta. Ja tyttö, joka oli aivan suunniltaan ylpeydestä, lähti luolaa kohti muutamien päällikön huonekuntaan kuuluvien vanhojen naisten kanssa.

Mutta kun Mawgin hitaat aivot käsittivät päällikön sanojentarkoituksen, päästi nuorukainen kovan ja vihaisen karjunnan ja sieppasi keihäänsä heittääkseen sen Grömiä kohden. Ennenkuin hän ehti tehdä sen, hyökkäsivät hänen sukulaisensa, jotka eivät tahtoneet joutua Grômin ja päällikön vihan alaisiksi, hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Sokeasti raivoten taisteli Mawg heitä vastaan, ja kun hänellä oli härän voimat, oli hän vähällä riistäytyä vapaaksi. Mutta toiset heimon miehet, huomattuaan, että heidän katkeruutensa Grömiä kohtaan oli epäoikeutettua, ja muistellessaan hänen entisiä palveluksiaan, juoksivat sinne saadakseen Mawgin alistumaan. Grôm katseli hetken ylenkatseellisesti, sitten hän kääntyi ympäri ja seurasi päällikköä, niinkuin hän ei olisi pitänyt kilpailijaansa ajattelemisen arvoisena. Mawg ponnisti itsensä seisomaan. Grôm oli kadonnut näkyvistä. Mutta Mawgin silmät osuivat A-yan notkeaan, hoikkaan ja ruskeaan vartaloon, joka oli lähimmän luolan suulla. Hän aikoi hyökätä tytön kimppuun, mutta miehet seisoivat hänen ympärillään selvästi valmiina pysähdyttämään hänet. Mawg katsoi tovereihinsa, mutta nämä pudistivat jurosti päätään. Sokeana raivosta ja hidasjärkisenä ei hän nähnyt muuta kuin että koko heimo oli häntä vastaan. Änkyttäen vihasta huusi hän tytölle: »Te näette minut uudelleen!» Tarttuen nuijaansa ja keihäisiinsä, syöksyi hän ulos amfiteatterista, kiiti kuin nuoli rinnettä alas ja katosi tiheään metsään puron toiselle puolen. Hänen sukulaisensa vetäytyivät juroina luolaansa kaksi nuorta naista mukanaan, ja jäljelle jääneet katselivat toisiaan epätoivoisina. Heitä suretti tämä äkillinen riita heikontuneen heimon keskuudessa.

»Taaskin yksi hyvä sotilas mennyttä!» mutisi eräs vanhus tuuhean, valkoisen partansa takaa.

Sinä yönä oli Grôm liian varovainen nukkuakseen, sillä hän epäili vihollisensa palaavan ja koettavan ryöstää häneltä tytön pimeän aikana.

Hänen kimppuunsa ei kuitenkaan hyökätty, mutta juuri ennen päivänkoittoa hän huomasi käytävän himmeää taustaa vastaan neljä poispäin hiipivää olentoa. Kun ne eivät palanneet, ei hänen mielestään ollut tarpeellista nostaa mitään hälinää. Päivän tultua huomattiin, että kaksi Mawgin toveria, kahden heihin mieltyneen naisen kanssa, oli paennut liittyäkseen karkuriin metsässä. Päällikkö, vihoissaan tästä uudesta heimon heikontumisesta, julisti heidät suojattomiksi ja määräsi, että heidät kaikki, paitsi naiset, joita tarvittiin äiteinä, oli surmattava heimon pettureina, missä heidät vain tavattaisiin.

III.

Grôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista käsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin selittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö, joka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja että hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen olennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut loistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä. Hän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka se nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin tulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin, mutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla sinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen, että heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja aseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.

A-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat vain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta, loistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät kaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin noitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat he luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa ja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti asustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä saattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat enää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli murinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja tämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja Grôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat niinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla ei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi sälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin päivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin käytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten vihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat jyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta, ettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli ulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle tarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena heidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten juurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille kasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana avonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman joukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän oikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat ihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.

»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi rinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli nähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki mutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin ikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta ja pensaikosta.

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja, etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut, että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden. Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti. Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin. Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen. Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi. Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa, tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö, hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama, mutta se ei peloittanut häntä.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava. Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija, joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo, kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen, kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti, mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla, »loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun, miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista, jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen, miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella, kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia, suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä, vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot, jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi, loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta», jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti, tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla, sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»

PUIDEN SÄRKIJÄ.

Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä, kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset, turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret, punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä. Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.

Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja. Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.

Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa, oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.

Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa. Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan, että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä, mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.

Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale, jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan, jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.

Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus, ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut. Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat uskaltaneet edes lähestyä sitä.

Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet tutkimaan.

Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen- ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.

Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa kukoistavalle ruoholle.

Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.

He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle. Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas. Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät pakoon kuin arat koirat.

Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina, vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse juuri siitä, mistä hän halusi.

Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä, joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.

Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin mahtavimman mammuteläimen.

Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä. Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!

Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa, jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa molemmin puolin.

Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia eläimiä.

Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.

Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan, kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.

Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon, painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa, alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.

Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.

Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin ohi ruohikkoon.

Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut, hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.

Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.

Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.

He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta. Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu, jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana, kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta — tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.

Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.

Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa, jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.

Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät, että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.

Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä yksi vihollinen voitettavana.

Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia, tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.

Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin. Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista, kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet, paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja, sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi. Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen takana.

»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.

Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio. Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin. Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.

Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan ruokojen peittoon.

Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua.
Viimein puhui Grôm.

»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:

»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä mennä edemmäksi ilman sitä.»

»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti. »Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»

»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme tämän ruohikon läpi.»

Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti auringonpaahteista, vaarallista seutua.

Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten. Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan. He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä, vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan. Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.

»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän tuskallisena.

»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»

Grôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen.
Mutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.

Juuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän tovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi piilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi jälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen läpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi alas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa, mutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi taakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia tarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa kalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa vauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia. Huomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm alaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki kahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.

Tuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä keskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen välimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili toinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne repivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen vihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin oli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle, tehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.

»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö kiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy siellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle, pitäen keihästä valmiina kädessään.

Hoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen askeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli. Silloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella hän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi vain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli tapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan, näyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen käsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.

Grôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö ei ymmärtänyt hänen epäröintiään.

»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm, kumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.

»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat tulevat.»

Mawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui hämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.

Silloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä ja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta kylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia, kiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä oksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.

Vilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret pedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa saavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät ne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman suurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan, ikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman syyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien laiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt kahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja sentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.

Mawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen A-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi merkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi katseensa Grômiin.

»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi», vastasi Grôm.

Nuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat luonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa maailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine miettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen. Sitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta riidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti mieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat lyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa kallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten hartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että Grômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.

Ei rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta tuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi saanut vastausta edelliseen kysymykseensä.

»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut takaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.

Mawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan murahtavan, epäluuloisen naurahduksen.

Grôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren kaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti sen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän oli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen sen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä A-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö ei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin käytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja molemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.

Äkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat lopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden. Samassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta ollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen tienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa suoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä. Haavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen jättiläislaiskiainen.] palasi.

Ehkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin puuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski vielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se kääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen kappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi nuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.

Samassa sen viha kohdistui heihin. Huutaen niinkuin sumutorvi tuli se puun luo, nousi sitä vastaan, kiersi jättiläiskäsivartensa rungon ympäri ja koetti kaataa sen maahan. Puu heilui kovasti, ja Mawg, joka oli liian hidas huomaamaan, mitä tapahtui, huusi kauhusta välttyen vaivoin putoamasta. Tyttö nauroi, jolloin Mawg loi häneen uhkaavan katseen. Se suututti niin A-yaa, että hän kohotti keihäänsä ikäänkun aikoen lävistää hänet.

Mutta alapuolella oli niin paljon katseltavaa, ettei A-ya sen enempää kiinnittänyt huomiotaan Mawg'iin. Huomattuaan puun liian tukevaksi kaataakseen sen käsillään, tarttui hirviö alimpaan paksuun oksaan, jonka läpimitta oli kahdeksan, kymmenen tuumaa, ja repäisi sen voimakkaalla nykäisyllä maahan kuin sellerin varren. Kun se ensin rehki vahvan rungon kimpussa, oli veri alkanut uudelleen juosta haavasta, mutta se ei välittänyt siitä. Tarttuen seuraavaan suureen oksaan veti se senkin alas lohkaisten samalla suuren kappaleen rungosta. Grôm arvasi sen aikovan repiä puun kappaleiksi pala palalta saadakseen haluamansa uhrit. Mawg nähtävästi huomasi tämän myös, ja se oli liikaa hänelle. Pidellen hampaillaan kuivaa lihaviipaletta kiersi hän rungon ympäri, kunnes pääsi pois pedon näkyvistä, hypähti oksalle, joka ulottui kauas veden yläpuolelle, ja sukelsi veteen. Peto, jonka silmät olivat tähdätyt koko ajan noihin kahteen jäljellä olevaan, ei huomannut ollenkaan hänen pakoaan. Mawg ui veden yli, raivasi tien ruohikon läpi, hyökkäsi takaisin ottamaan nuijansa, heilutti sitä Grömiä kohden ja huutaen ruman herjauksen syöksyi pois etsimään itselleen toista turvapaikkaa yöksi.

Ei Grömillä eikä A-yalla ollut sillä hetkellä aikaa katsella häntä. Peto oli juuri reväissyt niin suuren oksan, että runko oli melkein lohjennut kahtia sen mukana. Grôm huomasi, että ellei hän voisi lopettaa tuota hävitystä, kaatuisi puu hetken kuluttua. Peto kohosi juuri tarttuakseen seuraavaan suureen oksaan. Keihäs kädessä kiipesi Grôm alaspäin vastustamaan sitä pysähtyen sellaiselle oksalle, johon peto ei aivan ylettynyt. Hirviö karjui kostonhimoisesti, ojentautui täyteen pituuteensa ja työnsi sitten kauhean vahvan, punaisen, pyöreän kielensä ulos ilmeisesti aikoen sillä pyyhkäistä vähäpätöisen vastustajansa maahan. Se oli nyt vain tuuman päässä. Grôm väisti tuon oudon hyökkäyksen hypähtämällä ketterästi syrjään, ja nopeasti kuin ajatus lävisti A-yan keihäs tuon peloittavan, punaisen kielen, kun se kiemurrellen tavoitti hänen herransa jalkoja. Samassa, nähdessään pedon kurkun avonaisena ja suojattomana, heitti Grôm keihäänsä täydellä vauhdilla suoraan sinne. Ase upposi noin kolme jalkaa syvälle, kunnes terävä kärki tarttui pedon niskanikamiin. Silloin sen käsi irtautui oksasta ja peto, jonka sieraimista ja suusta purskui verta ja vaahtoa, kaatui ryskyen suurien oksien päälle, jotka se oli kiskonut puusta.

Grôm huokaisi helpotuksesta ja kiitti tyttöä siitä, että hän oli oikealla hetkellä ja voimakkaasti iskenyt pedon peloittavaan kieleen. Sitten hän alkoi kylmästi laittaa parempaan kuntoon heidän yöasuntoaan. Kun hän levitti lehteviä oksia lattialle tehdäkseen sen pehmeämmäksi katseli tyttö tyytyväisenä hänen työtään. Äkkiä Grôm virkkoi:

»Mutta miksi?» kysyi Grôm vähän ihmeissään. Hänen mielestään nuorukainen oli hyvä soturi ja tarpeellinen heimolle.

»Hän himoitsee minua!» vastasi tyttö katsoen häntä närkästyneenä silmiin.

Grôm katsoi häntä joka puolelta, hänen kasvojaan, hiuksiaan ja muotoaan, ja sellainen kiihkeä ihailu hehkui hänen syvissä silmissään, että tytön viha katosi. Hän painoi katseensa alas ja hänen rintansa vavahti onnesta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista katsetta kenenkään miehen silmissä eikä edes uneksinut sellaista katsetta olevankaan.

»Tietysti hän himoitsee sinua», sanoi Grôm, ihmetellen oman äänensä sointua. »Sinä olet suloisin olento ja halutuin maan päällä. Kaikkien miesten, joiden katseet osuvat sinuun, täytyy himoita sinua. Mutta kukaan ei saa sinua milloinkaan, sillä sinä olet minun, eikä kukaan ryöstä sinua minulta.»

Tämän kuultuaan unohti tyttö suuttumuksensa ja antoi anteeksi Grômille, vaikka tämä olikin jättänyt Mawgin tappamatta.

Sinä yönä heidän oli mahdoton nukkua, vaikka heidän korkealla oleva asuntonsa oli mukava ja hyvässä turvassa. Melkein täysinäinen, suuri, oranssinvärinen kuu valaisi koko laajan seudun, ja puun alle kokoutuivat kaikki jättiläisyökulkijat verrattomiin juhlapitoihin, joihin herkkuja oli pitkin päivää kasautunut. Noita kahta mustaa leijonaa ei näkynyt, ne olivat kenties jo syöneet kylläkseen. Sudet, pieni villikoiralauma, hyeenaparvi ja monet suunnattomat leopardit ulvoivat, murisivat ja riitelivät hajallaan olevien haaskojen kimpussa; kukin joukko katseli naapureitaan epäluuloisesti ja vihaisesti.

Suuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät pedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni suoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä jättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes paikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka näytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat tekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.

Jos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt halveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se parhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon ruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä kirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.

Siellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät nopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun saakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran leopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta putosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.

Juuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen vieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän turvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi pelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.

»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita hiuksiaan.

»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan ja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden, kuultavien tasankojen yli.

»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun miehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista mieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»

»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin ruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»

»Todellakin, hänen täytyy nukkua nyt, sillä meillä on pitkä ja vaarallinen matka edessämme», sanoi hän. Asettaen suuren, takkuisen päänsä tytön syliin ja ojentaen jäsenensä niin suoriksi kuin ahdas suoja salli nukahti hän heti. Tyttö, kumartuen eteenpäin, kunnes hänen suuri tukkansa peitti voimakkaat, nukkuvat kasvot, mietti tarkoin Grômin käsittämätöntä lempeyttä kilpailijaansa kohtaan. Hänen vaistonsa vakuutti hänelle, että se oli vaarallista. Mutta jokin toinen ääni hänen sisässään, jokin, jota hän turhaan koetti käsittää, sanoi hänelle, että se toisaalta oli jaloa, ja hän oli iloinen siitä. Sitten osui äkkiä ensimmäinen auringonsäde puun latvaan, valaen hänen kasvoilleen ruusuista hohdetta ja kirkastaen ne ihmeellisesti.

TULI-TAISTELU.

Heimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He olivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia, sillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen joko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt naimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen asemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut hänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.

Grôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei haluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui pääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt noudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei olisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin, kun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä, mutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei viittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja, ajatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti asian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen luolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta, joka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt syyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen ylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.

Ensimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun sillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka aina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut luola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat jääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.

Mutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli huomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti kuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan. Tätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka päällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.

Monta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta loistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina pysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat punaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät tulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka taivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden yli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra, puhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.

Aikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan pojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja nähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta järjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista sitä.

Mutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja syvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista kenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen kasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli tehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen lapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän aavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.

Eräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen etevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana ja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten tuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat kaiken ympärillään.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet olivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille suunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä, hiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen ketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja pelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä se mahtoi olla.

Muutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan hän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä katseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut huomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän aikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla mullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon jalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin käärme tarkastamaan sitä.

Se oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun hänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat pystyyn vihasta nähdessään sen.

Tuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää ulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli selvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi astunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien tuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen, että joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä minuttiakaan vanha.

Grôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella oudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti katselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle tuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän pysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka sai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui rauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle! Grômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt tappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten välistä nähdä puhujat.

Heitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen lähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa, joilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän maanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat kuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava hapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.

He olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla, jollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään vuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka ylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.

Kun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä, jota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän puheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson suulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat jotakin hänen kansaansa vastaan.

Oli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi oli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin varmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä johtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi Loistavan Olennon lapset olemattomiin.

Grôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa ajan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut tietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi etäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja puolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu heimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian päällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina sotilaita samaa tietä.

Paitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut, vihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty nahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli puhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli osoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä putken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen sitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja suuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina herätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.

Pieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien oksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon pyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen heidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle vakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin kärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.

Mutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat paenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli antanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten, että Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt rinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa tarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että vakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet parhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita. Päättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he olivat pakenemassa omaa leiriään kohti.

Päällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä hyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa vauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti jättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta, että jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien poissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.

Ajo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti seuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan hiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista päätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata ja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan hyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset sotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman asian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin mielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä kauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen takaa, pysähdytti joukon.

Viitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät päällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.

Aivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen penger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten, kyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa puolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli laskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti perässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.

»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja suoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa, juoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan ilmiliekkiin.

Päällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi harkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit olisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi jonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet luokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..

Toisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen kaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä kohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon kuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään pelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon syöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan huudon ja heittäytyi kasvoilleen.

Grôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen olentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen aikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin saaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä. He olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet kappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat närkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä niin vaarallista vihollista kohtaan.

»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän aikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei milloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään sellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin ankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään Grômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis tietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista, jotka ovat tulossa päällemme.»

Nyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen, ja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia tyytyväisesti hymyillen.

»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi», vastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä pelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»

Kun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja hänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei silti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille paareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.

Kukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen johtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään selittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin uskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen seuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan heidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.

Mutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat iloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa taakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja tutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs sotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia hoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle Olennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä hyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa siihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, voisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset onnistuisi.

Kun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon, pani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle aikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin pelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti hoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon tavallista puhetta.

Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan, mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät, mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan, mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan, jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu ilves.

Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen. Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti, ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää, ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.

Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.

II.

Vanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei kukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon, että häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin suojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli paljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin arvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia kaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen kaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat kieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä mieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.

Tiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat päällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä ilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain solassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että tappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan vähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että jos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän järjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun Mawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät repineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät heidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia kaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä tilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa kohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään ilkein mielin ja suurella innolla.

Niiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli selvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen kuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla aseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan alettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa kuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki suoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea sadekuukausina.

Kun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm kuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki vanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime sodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada kokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He tiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille ilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että pelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät he voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi heistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai nääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan suurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä monta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan uusia keksintöjä.

Toinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin tyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi sen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa voi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun. Mutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui kauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin heimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja kerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia polttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia risukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut, ja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin sopiviksi puolustuslinnoituksiksi.

Aivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko, pinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki kivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui kerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla reunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi kulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen laaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä, joiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.

Suoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä tuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka päällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön määräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja pitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista jalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.

Sillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa lopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä kuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita heinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien liekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti Grôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä ylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti sytyttämistä.

Sillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli, sillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä tuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan kaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita. Bawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa kahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.

Kun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului toisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli kuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut, alkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin rasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti murinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti rumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan, tuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat voimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.

Kun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista, katsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin sytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi paljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he hirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset eteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet sammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he ajattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.

Sitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat vakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään haava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen lukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja jättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.

»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan pienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.

Heidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä kuullessaan tuon kauhean uutisen.

»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän laaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka johti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina sytyttämään ne käskettäessä.

Kesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan juosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat joukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät vaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan joukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat määräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin kolme, neljä askelta nuotioiden taakse.

Heillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon mukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka johti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua naista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi tai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei mikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei ollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa oli tulien hoitajana.

Kuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä nopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta nuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi määräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne leimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon, joka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita, jolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä valonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin kaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset, ilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat suunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.

Etujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui kovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä seurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen kaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein musta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä tuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen eteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien vieressä laisinkaan vahingoittumatta.

Etumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa vaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan, sillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot eteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin huomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He taipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten kuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien suoraan tulia kohti.

Niin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta päällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle kivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä hyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja voitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.

Päällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina, liikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista ei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista, liikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei tuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta keihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa niistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen lujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.

Nämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat suoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain hetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät niiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto näytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän välimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen, ja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua tuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.

Silloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo tuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu pihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten vaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen niiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä suoraan vihollisten kasvoja vasten.

Julmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko etujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri ja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien niiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan, hirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu jalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella ja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat hyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä, syöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua, välittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.

Samalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta paljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan risukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja kaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen kauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla, pysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti lähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät hurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien toisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.

Riemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta ulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen kimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta ja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia, taistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa kuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.

A-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä veriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään ympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin solakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta vasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja seurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille syöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet oli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.

Hiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä puolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne. Juuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui. Häneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli kolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta. Mawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen, ja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.

Muutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon edustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään kaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat jäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan Olennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti hävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä eivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret ruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen milloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma, johon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa ja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää, päätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin kauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen kansaansa vastaan.

Sitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki, että puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana ja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän puolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja suuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa vanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään, millaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan, nostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen käsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut pienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan polun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen erään oman vaimonsa hoidettavaksi.

Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin. Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.

Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk, jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.

A-YAN PELASTUS.

Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta maan päällä.

He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite. Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.

Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään. Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa, oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon kimppuun.

Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta, jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti, tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.

Puoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui eräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa. Jokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta, sillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi ja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän vaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän oli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli lyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien jalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman voimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat verrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän karvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta. Mutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset leuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen silmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden kulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö, selvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen vartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä asennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet ruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.

Tuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli petturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt, että puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta, minkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya, joka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin kuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa takanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan itseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut pelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen ajatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.

Tyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita polvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten kaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he vielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella vuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi enemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska tämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä kappaleiksi.

Äkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään, jota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat tappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet, ja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»

Tämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun, joka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes kohottanut päätään.

Mawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin hidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka hän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi estäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen häränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö heitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua kynsisillä käsillään.

Jos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg tehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma. Mutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi häntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan kunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi hän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja puhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti ympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten lomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta ajoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen levottomina, mitä päällikkö tekisi.

Päällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen haavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan mieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken kuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas kiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän aikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä näyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä olkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa. Tyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli selvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen silmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin kuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.

Mutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka hän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja vaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima, suuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus hillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi. Liekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi välinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä oli punotuista oksista tehty asuntonsa.

Puun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi tyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan puunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki silmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli hän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen koston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei oikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi isäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan tyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi silmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas halu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon hurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus kuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis. Suuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi nyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan sallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä satatuhatta vuotta ennen aikojaan?

Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat, että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi, vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme. Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija, ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.

Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa, jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja valloittamista.

Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa, jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka yrittivät käydä häneen kiinni.

Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan, johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein, itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.

Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin, sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan. Mawg oli selvästi paennut yksin.

Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan, hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan pelästyen miehen hurjuutta.

Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.

Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi jälleen vaarallista matkaansa.

Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös. Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa. Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.

Kaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan ei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö koetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan ja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään taitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä kömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti tähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja käski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat luottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen, sillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi väljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää, kun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen välillä.

A-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään, mutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä vihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului tiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen lihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli outoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta kaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto vaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön päin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen. Kohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan sieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen askeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli neuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.

Ihastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita. Päällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui askeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä hetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen tiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat hiukset hulmusivat hänen juostessaan.

Vihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään hänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana keihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka puolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko ajan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin odottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö syöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen keihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan päätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan ja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin ja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen päässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja lähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin aukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he näkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän oli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla. Mutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka pakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät kaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.

Kaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että tyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli noin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko se liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä, uhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he veteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista rantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää ja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset vedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt heitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen matkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.

Kaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin ammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti heitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä itseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta lähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen. Kauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin puoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.

Päällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä lähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi päällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö harppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.

»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat kiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»

Mutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi vain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.

Äkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän katsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän ei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa jalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm tunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän ymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.

»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät liejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan riippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.

Huolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat vihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan lähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean poikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.

He olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo päässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta ilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä jäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä ennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta nuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm eteenpäin vastaten huutoon.

Mies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin vetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä pitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat, voimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat kuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan ja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä parhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat joutuneet vastakkain.

Grômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin naisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle elukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina. Hävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se kehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään kilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta hän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.

Äänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin hyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä hurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut, miten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö tarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen ruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin marajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään hyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.

Jos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi taistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän kumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen, ja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin niskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia, hypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Päällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan vastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin tärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.

Kumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös. He seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi heidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat nyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin, Grôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei kuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat toisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien niin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä, nuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm hämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa, oli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui polvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen ylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet kavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm hänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta. Raivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm niskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.

Silloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon lähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman sadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä erillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän sieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin käsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja jätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa. Hänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.

Veren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan puoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.

Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata tietä joukkojen välistä.

Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti, pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa, jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään. Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle eivätkä aikoneetkaan seurata.

»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui, eikä vastannut mitään.

Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita, hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.

Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi, ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»

»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.

»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää ilmaa.»

Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.

»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle. »Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan luonnolliseksi päivän valoksi.

Se oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä. Haparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä ylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien joukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa puhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten siunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä purren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi tuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän herpautuneisiin jäseniinsä.

Noin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen. Joka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta keskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää, joka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat voineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin parinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm ja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen, juoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien vihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät viikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät he korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan oksien suojaan.

Seuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa karttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä oli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia taisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja suojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan tai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja jatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli tarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän ainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää kauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja hyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan nukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän matkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.

Eräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya pitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli aukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä puita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle. Hän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin kypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta ja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin jäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan heittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.

A-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa ja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.

Jos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin hirveä vihollinen.

Kukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen, kahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle hyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä peittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin höyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua, mutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat. Sen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta päätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä, raatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä suippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan yhtenäisenä jatkona.

Ryömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun suuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya oksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi äkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian myöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka hänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille, tarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan. Sitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.

Kuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun heiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään, hän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä. Oli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun urhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa, kääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni uhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä. Vielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen verensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan häntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»

Silloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä viikunoita.

Nyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon nopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana, sirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella, saapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja kirkkaasti palaville nuotioille.

JOUSI.

Luolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä vallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä tulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja jättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet ihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas puunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten. Vaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin maksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa ylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä ja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.

Niin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle miekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle, mustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän toisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa pidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat oleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset lammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi sytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin todellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin heitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi. Sitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet etäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin sakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi vankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi oli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden ikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin viidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa kanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi lihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista kuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen bananaviikunaa.

Sekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli kenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme jalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia tuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella sitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya naureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin käyttää rangaistusvälineenä.

Viimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa, löi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta sietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse leikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein kärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä, joka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta varmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan kyhmyn yli, johon se jäi.

Mielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta, lapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon uuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin lapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet luotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän aikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen jälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva ääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä ja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse koettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän ei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi», käski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen määräystään.

Kun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti oli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen. Hän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi ystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen tämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.

Hän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen mietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät ja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään olevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei sitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten ja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin pidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan ranteeseen.

Mutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana Grômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta ojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli ihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen isäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti tuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä liikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä Grôm aikoi tehdä leikkikalulla.

Ensin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran lujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli tehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti pingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa kaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.

»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän sitä arvokkaana.

Äiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi minua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja sidoin toisen pään.»

»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän kyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.

Ottaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen ja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä voimalla.

»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin parrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan, nauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia askeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.

Hän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa, pienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se iski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.

Pitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin kivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä kaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus tähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti hän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven aivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli niin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.

Isku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen. Vilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut tapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan peittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin, kun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä. Hän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset luolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa. Sydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea häneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita nytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys peukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen, ymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi nuoren ruokotiheikön reunaan.

A-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa oli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot miettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm itselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan pituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.

Hän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista kivistä.

Lukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan Grômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä suurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä näyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään, mitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja pelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä he senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta mitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia, suoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan ja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen esineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.

Valiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen jänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa ja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän muisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää edellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle. Sitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli lensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi maahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi edistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät uskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä tekoja.

Temmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun hän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi murahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä paikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti ajatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko saattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin tarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän, että nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin saattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän veti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti, kun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi taivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät seurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken pidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen vilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän ihmeen.

Vaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut ollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta oli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo ensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka kyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä oli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian tylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa oli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin kaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli pudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa vauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen. Kirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti sitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen käärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.

Pelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne lakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän ihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli täytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki peloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen, seurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.

Grôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun oli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä haavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään A-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena, olisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla tuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän oli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli keksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima ja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan päästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan sitä.

Hän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet, rohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen tuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut tietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti nuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen otsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa, onneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle ikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa rukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen kainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli tehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja tehdä valmisteluja.

Tuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista huolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi suurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia viipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja jonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun kuorista.

Tämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen mainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat kadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä mullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti, että Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja epämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.

Kiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi Grôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian heimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken uoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein korkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen jyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki vuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea halkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä metsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana silloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi pohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen ajattelevaa mieltään.

Hartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta luolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet kuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten hän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun, joka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat korkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi ylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata tuijottavan häneen pimeästä.

Toisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän sytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät hitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia puita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi, otti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja murahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi luolan perälle.

Hetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli pudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin vuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi sieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.

Nuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa kuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi juuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti, että se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan Grômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas väistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko hurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon jättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.

Saatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti, mutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja hyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä. Tyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian syventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän pitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi samalla myrkyllisistä hyönteisistä.

Koko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä pituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden nuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä suoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne tarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön, josta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan tarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin vahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta. Ja nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli harmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet kerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon, alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä, kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä, kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta, jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi, että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi. Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä, joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä. Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle, jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella, tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia. Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut, hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi, hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään elävää maalitaulua harjoituksiinsa.

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä. Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille. Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä. Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen, täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne. Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina. Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen, joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta. Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista. Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.

Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi Grômin päin hehkuvin silmin.

»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»

Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies», sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa, sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin kaukaa.»

Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta. Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.

HIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.

Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.

Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti vähän matkan päästä takaapäin.

Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin, ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä, sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta. Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli pelastettava.

Kun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli oppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle naiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä, mutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan paljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan ikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm huomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava, joka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään. Hän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat, olivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten eläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet, syvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri suu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja lujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään, ja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka oli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe. Sitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista rinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea haava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän luontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.

Kun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä olkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään vihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja huomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös muutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja. Hän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento, mikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli niin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli nähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän oli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa kieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen itsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen kieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista suurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut ja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi tuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.

Saaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti Grôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen, jolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten hänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu seuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut täyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti seisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään ja inhoten.

Grôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä haavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei käsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti kysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi, mutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se ollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen pilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että nainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut kaarijalkojen kieltä.

»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut.
Se on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»

Mô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä vaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka ymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti kaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat sopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli hänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara oli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan sen voittaminen.

Mutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja hypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen ja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että nuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli pelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti selvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm yritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen jalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin myöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan siinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös toisen kätensä sormet hajallaan.

Tätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää muulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo tuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai Grômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt mistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen, mutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.

»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että niitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi hänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä nukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»

II.

Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan, huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse. Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan, mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.

Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa, ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.

Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja. Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen, joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.

Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan. Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.

Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm, jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä, vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.

Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä. Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä, kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen alta.

Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon huomion itseensä.

Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen. Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta, mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä, ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin vahvoja hermoja.

Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina. Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.

Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt, jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut. Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.

Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä, hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.

Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä. He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja hänelle.

Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä. Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten olikin, oli siivet.

»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin. Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista kynsistä.

Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta, turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys piilisi sen takana.

Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa, jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä. Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki, joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys, minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento oli lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle, ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut, saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan arvoituksen.

Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan, joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja peloittavan olennon.

Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria, olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut, näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan, että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.

Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa. Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.

Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.

Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä, oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis, vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden kummallisten silmien tuijotusta.

Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.

Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien, pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan, asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.

Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan. Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan. Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän repi hopeiset siivet pirstaleiksi.

Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin, kun A-ya oli vaarassa.

Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään, sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät, ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.

Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat, jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui. Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.

»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden siivet.»

»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.

Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.

»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät säihkyivät vihasta.

Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»

Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä. Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin, mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä, josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.

PIMEYDEN KAUHUT.

Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta. Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili, kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän, vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut ryhtymästä taisteluun.

Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.

Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla. Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää. Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin luoliin.

Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm, ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.

Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden, eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava kivipäisen nuijan käyttäjä.

Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu. Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa. Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa. Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.

Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa], joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-, purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta sametinmusta tai pronssijuovainen.

Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä, jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat melkein sietämättömiä.

Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he, että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän, odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.» Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät kuin jää.

Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista, pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia tuhlattaviksi.

Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.

Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean, liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät katsomaan sinne.

Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita, jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät, tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien, peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä. Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.

A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä. Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä joukossa kostonhimoa.

»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»

Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.

Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä, suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet lähemmäksi heitä.

Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön, puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset, yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.

Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.

»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin, ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden asukkaita.

Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui. Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina hänen taakseen oksalle.

Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya, joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.

Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.

Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään tasangolle.

»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän pitämättä kiirettä.

II.

Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti. Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi. Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen, kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen häneen.

Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät, lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa, olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin sukuiset eläinlaumat.

Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle. Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös. Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina, tuoksuvina laineina.

Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä, osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.

Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen, noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä, olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa, että se melkein tärisytti maata.

Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.

Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen. Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta. Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta. Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.

Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta, mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä, missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.

Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu, jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää vasten.

Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen kiehumaan.

»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää, kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät, punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja edellään.

Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä. Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.

Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.

Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta, joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.

Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa. Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin kuin munan kuoren.

Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan. Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä. Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun aivan pimeäksi.

Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui tukehduttavan hänet, huusi lujasti:

»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden alapuolelta.

He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana. Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen, mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.

»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen, missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus, jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin toivottomassa tilanteessa.

»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä varmuudella.

Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi tuimasti:

Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.

»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.

Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin, vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine, mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen. Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää, että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä, pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen uivan tulista vauhtia poispäin.

»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä aja meitä takaa!» sanoi hän.

Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.

»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.

Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia, sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.

Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.

»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän jonkun uuden vaaran.

Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi osaksi veden peitossa.

Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.

Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja, joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja peloittavat, ulkonevat silmät.

Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.

Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä, hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia, ammottavia kitoja.

Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan, tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät suuhunsa.

Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin käsivarteen huutaen hurjasti:

Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.

Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla, terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän, nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.

Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista. Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa, ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.

Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella ikäänkuin käytävän suun.

»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin, kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen salin sininen valo häipyi heidän taakseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen, suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti, jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella. Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.

»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne. Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me tulimme.»

LUOLA-ASUKKAIDEN PIDOT.

Viimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet maanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen asuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan rinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä kalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata tulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka kulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein sisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja ympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja ruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen petojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia korkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.

Eräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot. Heimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset ja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle viiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria, mehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya, innostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen tusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman kaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon tulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa suurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin Bawrin ja Grôminkin.

Avonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta nuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk, jolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset sieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet, voimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että varpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää naureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta niiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja naisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta, jotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta kaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya istui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti valmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa ja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen kumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille, ja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva alkuajan rauhasta.

Mutta siihen aikaan kuin maailma oli nuori, oli rauha epävarmempi kuin vesikupla.

Vihreän kukkulan takaa kuului kavion kapsetta ja läähättävää hengitystä. A-ya hypähti ylös tarttuen omaan hyvään jouseensa ja asetti nuolen sen jänteelle. Samalla hän päästi kovan varoitushuudon, jolloin rampa orja Ook-ootsk nousi ylös pudistellen lapsilauman kimpustaan ja tuli kuukaten häntä kohti aseet kummassakin kädessä. Eräs vanha vaimo kokosi säikähtyneet, ihmettelevät lapset ja ajoi heidät silmänräpäyksessä luolaan pois näkyvistä Hypähtäen makuultaan ja ympärilleen vilkuillen kiiruhtivat vanhat miehet pois varjopaikoistaan tarttuen keihäisiin ja nuijiin, mitä sattui olemaan saatavissa.

Kaikki seisoivat henkeään pidätellen, odottaen mitä tapahtuisi. Silloin tuli kukkulan takaa esiin suuri, komeasarvinen hirvi, jonka silmissä näkyi kauhua ja jonka suuret sieraimet pärskyivät verisinä. Sen toisessa kupeessa oli pitkä, syvä haava. Horjuen väsymyksestä ja veren vuodosta tuli se suoraan luolan suuta kohti, niin sokaistuna pelossaan, ettei se näyttänyt huomaavankaan ihmisolentoja, jotka odottivat sitä, eikä edes tulia edessään.

A-ya huokasi helpotuksesta nähdessään, ettei se ollut mikään raateleva peto. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pyydystää otus. Hän jännitti jousensa, ja kun läähättävä eläin juoksi ohi, niin hän ampui. Nuoli tunkeutui puoleksi juuri jännittyneiden hartioiden taakse. Verta purskahti eläimen sieraimista. Se vaipui polvilleen, ponnisteli jälleen ylös, hoiperteli muutamia askeleita eteenpäin ja kaatui puoleksi tuleen.

Vanhat miehet ja naiset päästivät riemunhuudahduksen. A-ya aikoi lähteä vetämään saalistaan pois tulesta. Mutta epäluuloinen, varoittava katse Ook-ootskin tarkoissa, pienissä silmissä pidätti hänet. Rampa oli kuukannut nyt aivan hänen viereensä. A-ya käsitti tuon katseen tarkoituksen.

»Minkä arvelet ajaneen sitä, Ook-ootsk?» kysyi hän ja pyörähti ympäri odottamatta vastausta tuijottaen tuskaisena kukkulan vihreälle harjanteelle päin.

»Kenties musta leijona», sanoi Ook-ootsk karhealla, kotkottavalla äänellään pudottaen keihäänsä ja nuijansa maahan ja asettaen pitkän nuolen jykevän jousensa jänteelle.

Mutta tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun hänen arvelunsa osoittautui vääräksi. Kukkulan takaa läheni suuret päät riipuksissa ja kuolaiset leuat puoliavoinna kaksi tuollaista suurta punaista luolakarhua, jotka aina olivat olleet erityisesti A-yan kauhuna.

»Piilottakaa lapset!» huusi hän ja lennätti samassa nuolen melkein tähtäämättä lähintä petoa kohti. Hän oli heimon paras ampuja, ja nuoli osui liiankin hyvin. Se sattui karhua suoraan kuonoon ja tunkeutui kitalaen läpi kurkkuun tehden haavan, joka tosin aikaa myöten olisi ollut kuolettava, mutta tällä hetkellä teki pedon vain vaarallisemmaksi. Se pysähtyi yskien, koetti repiä piikin kurkustaan ja syöksyi sitten eteenpäin hirveästi karjuen.

Sillä välin oli kuitenkin toinen karhu ehtinyt toverinsa edelle, vaikka aikaa oli kulunut vain pari sekuntia. Ook-ootsk tervehti sitä heti nuolella, jonka hän tarkasti tähdäten ampui jykevällä jousellaan. Nuoli, joka oli pitkä pähkinäpuun oksa ja joka ammuttiin lyhyen välimatkan päästä, sattui vihollisen oikeanpuoleiseen lapaan ja työntyi niveleeseen niin, että jalka kadotti voimansa ja jättiläispeto kellahti melkein kyljelleen. Karjaisten se puraisi nuolen poikki ja lähti sitten eteenpäin kolmella jalalla. A-yan ketterästä jousesta se sai toisen nuolen, joka tunkeutui puoliväliin sen niskaan. Mutta tuosta hirveästä haavasta, joka sai veren purskahtamaan sen suusta, se ei näyttänyt välittävän mitään. Toinen A-yan ampuma nuoli meni ohi. Huutaen vanhoja miehiä taisteluun sieppasi hän silloin kivipäisen keihäänsä ja juoksi lähimmän tulen taakse toivoen houkuttelevansa karhut seuraamaan itseään ja siten johtavansa ne pois lasten piilopaikasta.

Mutta hän oli unohtanut, että Ook-ootsk, jolla oli vääntynyt ja käpristynyt jalka, ei voinut juosta. Tuo urhoollinen villi ampui vielä yhden pitkän nuolen punaiseen, lähestyvään petoon räpyttäen nopeasti pieniä silmiään ja puhaltaen uhkaavasti ylöspäin tähtäävien sieraintensa läpi nähdessään turmionsa tulevan. Sitten hän pudotti jousensa, laskeutui toiselle polvelleen ja asetti keihäänsä vinosti eteensä sovittaen sen toisen pään lujasti maata vasten. Kun peto lähestyi ja hyökkäsi häntä vastaan, tunkeutui terävä keihään kärki sen vatsasta sisälle suoraan selkärankaan asti. Silloin katkesi varsi, Ook-ootsk kaatui vatsalleen ja peto hypähti eteenpäin äkillisessä pelon ja raivon puuskassa, heittäytyi hänen päälleen ja raapaisi jättiläismäisellä takakäpälällään melkein kaiken lihan hänen selästään.

Ook-ootsk puri hampaansa urhoollisesti yhteen, sulki silmänsä, risti pitkät, karvaiset kätensä päänsä päälle, käpristyi kokoon ja näytti odottavan seuraavassa hetkessä joutuvansa kuoleman omaksi.

Mutta juuri kun peto aikoi kääntyä hurjana takaisin surmatakseen vähäpätöisen, mutta rääkätyn vastustajansa, riensi A-ya apuun molemmissa käsissään palava, säkenöivä risukimppu, ja vanhat miehet, toisilla tulikekäleet ja toisilla keihäät kädessä, kirkuivat rohkeasti hänen takanaan. Pelottomalla kylmäverisyydellä hän heitti tulen suoraan pedon silmiin täydellisesti sokaisten ne. Kun peto pyörähti iskeäkseen hänet maahan, hypähti hän pilkallisesti nauraen syrjään ja heitti sen kitaan toisen kekäleistä, jota se puri julmasti hampaillaan, ennen kuin huomasi sen tuottavan tuskaa ja sylki sen ulos.

Luottaen nyt kuuloonsa hyökkäsi peto suoraan sinnepäin, mistä kuuli ääniä. Se oli aivan unohtanut Ook-ootskin. Se halusi saavuttaa tuon vihollisen, joka oli ryöstänyt siltä silmien valon, ja juoksi A-yan ääntä kohti. Mutta aivan sen tiellä sattui olemaan toinen nuotioista, mihin hirvi oli kaatunut. Aivan hurjistuneena haavojensa tuottamasta tuskasta huomatakseen heti tulta, kompastui se hirveen. Siinähän olikin yksi sen vihollisista. Se alkoi repiä kynsillään kuollutta hirveä, purren sitä ja ryömien sen päällä saadakseen sen kurkun kynsiinsä, tulen nuoleskellessa pilkallisesti sen päätä. Viimein se oli vetänyt syvälle voimakkaisiin keuhkoihinsa liekkejä, jotka polttivat ja tukahduttivat ne niin, etteivät ne enää voineet toimia. Heikosti läähättäen heittäytyi se selälleen pois tulesta, piehtaroi maassa potkien käpälillään ilmaa ja tukehtui nopeasti.

Sillä välin oli toinen karhu, liikkuen ihmeellisen ketterästi kolmella jalallaan, hyökännyt karjuen vanhojen miesten kimppuun. Silmänräpäyksessä se sai kolme, neljä keihästä ruumiiseensa. Mutta kädet, jotka heittivät keihäät, olivat heikot, ja peto hyökkäsi mistään välittämättä eteenpäin. Useita tulikekäleitä putosi sen päälle kärventäen sen pitkää, punaista karvaa, mutta se pudisti ne pois, sillä se oli liian raivostunut muistaakseen kauhua, jota se tavallisesti tunsi liekkejä kohtaan.

Joukko hajautui joka suunnalle. Eräs urhoollinen, vanha harmaapartainen ukko, joka oli huomannut, miten A-ya teki, jäi tielle ja koetti heittää palavan risukimpun pedon silmiin. Mutta hän ei ollut kyllin nopea. Peto kohotti kuononsa väistäen iskun, ja samassa se kaatoi heikon vastustajansa maahan ja musersi hänen päänsä hirveillä leuoillaan.

Mielettömyydessään se unohti nyt toiset vihollisensa ja alkoi purkaa vihaansa hengetöntä uhriaan kohtaan. Mutta seuraavassa hetkessä oli sen pää kokonaan punaisten kekäleiden peitossa. A-ya työnsi vahvojen, nuorten käsivarsiensa koko voimalla lyhyen keihäänsä puoliväliin sen kupeeseen. Kun pedon toinen silmä nyt oli sokaistu ja pitkä turkki savusi, muuttui sen viha äkkiä kauhuksi. Kohottaen jättiläismäisen päänsä korkealle ilmaan ikäänkuin siten välttääkseen tulisia hyökkääjiään, kääntyi se ja lähti juoksemaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullutkin. Vanhat miehet hyppivät sen jäljessä hutkien ja sohien sitä palavilla kekäleillä.

Juosten kuin hirvi ja huutaen riemuissaan kiiruhti A-ya vanhojen miesten edelle ja työnsi molemmin käsin keihäänsä säikähtyneen pedon kaulaan. Pelästyen pahanpäiväisesti tästä iskusta kääntyi se vasemmalle. Sen vasen silmä oli sokea ja oikea oli täynnä savua ja tuhkaa. Siksi se ei nähnyt eteensä, vaan putosi kirkaisten jyrkänteen reunan yli, joka tältä kohden sattui olemaan noin sadan jalan korkuinen ja melkein kohtisuora, alas tasangolle. Se pyörähti ympäri ja joka kerran kuin sen ruumis sattui kallion seinään, ponnahti se askeleen päähän. Viimein se putosi alas kivien ja mullan sekaan ja makasi siellä muodottomana kuin karvamatto, joka on pudonnut yläkerran ikkunasta.

Vanhat miehet kurkottivat riemuiten takkuiset, harmaat päänsä reunan yli irvistellen pedolle. Silmissään rohkea loiste ja vahvat, valkoiset hampaat hohtaen hurjasti, kääntyi A-ya takaisin hoitamaan orjansa Ook-ootskin haavoja.

II.

Päästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin hirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo katsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan palaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli hirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju, joka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat miehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen. Jokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan, paitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana huojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja Ook-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä, jotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.

Hirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa niin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat miehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän kyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti teräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti katsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo makupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille, kun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän oli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut otuksen.

Hänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt tulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla. Kun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti kiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut. Hän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet suuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän etsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.

Sattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta puoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti itselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta paistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän hyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.

Hetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos tapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori, olisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan ennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan näin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan halunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet innostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he ahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu kieli noiden kolmen suuhun.

Toiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli oli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään turmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli niin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen kahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän innostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He muuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset ja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa, kadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi ainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien minuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli kärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa eläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli sitä halveksien.

»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin kappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti kärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi hypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa kuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman töllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat sitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle liekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista kurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli tekisi ihmeellisen työnsä.

Mutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan, miten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta ja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut Grômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti siltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä ajatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi kuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään tukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin sen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.

Liikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi hän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin liekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli tehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen kaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian kuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä tuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.

Huomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät katselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat leikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien aikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään tai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha murehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen miehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut mies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla, ja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli hirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn ruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli melkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot muodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet hermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan kuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen karhun ruumiin.

Mutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen mitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen ja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja nuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina ja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi nyt vastenmielistä.

Tämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja simpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan kohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen ympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä, kunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle. Oli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat päälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen, miten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan siitä lihoja.

Kun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he siellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat tyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen ympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden ja nuolien kärjessä tuleen?

Nuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He käyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat, ja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä panemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.

A-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi sitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä epäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia huuliaan.

»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen A-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen. Mutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti itselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti tuleen.

Malttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin kuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo valmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä, poisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei viiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja sisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät karhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret naiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia, hurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja alkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita olivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja paistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi vähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä muutokselle.

Seuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko. Lähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta, koettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen piiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen, rupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo, joka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli koko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla, jollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he loistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen siihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme vanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia herkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku vihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.

Mutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi kuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli kummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan hiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.

VEDEN PINNALLA.

Luola-asukkaitten nuolien saanti alkoi käydä niukaksi. Pähkinäpuun nuoret vesat, joista he olivat valmistaneet niitä, olivat melkein lopussa, eikä kahden päivän matkan päässä luolien ympäristöllä ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut käyttää pähkinäpuuvesojen sijasta. Myöskään ei Grôm enempää kuin kukaan muukaan hänen heimostaan ollut vielä tähän saakka onnistunut kiinnittämään luu- tai kivikärkeä ruokoon niin, ettei se olisi haitannut sisääntunkeutumista. Täytyi löytää joku kasvi, joka olisi sitkeä, aivan suora ja ohut sekä samalla niin luja, että siihen voisi saada vahvan kärjen, ja kyllin painava lentääkseen hyvin. Sellaista oli vaikea löytää ja Grôm oli varma, että sitä täytyisi etsiä hyvin kaukaa. Elämä suurissa luolissa oli kulkenut tasaisesti kuukausmääriä, ja Grômin rauhaton mieli halusi uusia kokemuksia, uusia seikkailuja.

Tähän nuolen etsintään otti Grôm ainoastaan kaksi toveria mukaansa, solakan, nopeajalkaisen vaimonsa A-yan ja tuon taitavan, pienen vakoojan, karvaisen Loobin.

Kolme päivää he kulkivat suoraan länteen luolista. Sitten kukkulajono, jota he olivat seuranneet, kääntyi äkkiä etelään päin.

Kun Grôm oli päättänyt lähteä tutkimusretkelle länteen päin, vaikkei hän ollut oikein selvillä, miksi hän oli valinnut tämän ilmansuunnan, suuntasi hän kulkunsa alas kukkuloilta reheväkasvuiselle tasangolle. Kaksi päivää he kulkivat eteenpäin lakkaamattomissa vaaroissa, sillä seudulla vilisi mustia leijonia, miekkahampaita ja villaisia sarvikuonoja. Kun he eivät olleet metsästelemässä, vaan tutkimassa, täytyi heidän yhtä mittaa olla niin tarkasti varuillaan, että se alkoi pian käydä heidän hermoilleen, ja he olivat iloisia saadessaan levätä koko päivän suuren viikunapuun turvallisessa latvassa, johon eivät päässeet mitkään muut kuin leopardit ja jotkut käärmeet. Eivätkä leopardit ja käärmeet paljoa huolestuttaneet heitä.

Toisena päivänä sen jälkeen kuin he olivat jättäneet turvapaikkansa viikunapuun latvassa, loppui tiheikkö niin äkkiä, että he olivat vähällä pudota jokeen, jonka vaalea, kiihtynyt vesi virtasi pyörteitä muodostaen heidän jalkojensa juuressa. Se oli mahtava virta, melkein kilometrin levyinen, ja tältä kohden virta uursi niin rannikkoa, että koko joukko puita ja pensaita oli suistunut veteen.

Suuri virta katkaisi heidän tiensä kulkien koillista kohden, ja vastahakoisesti Grôm muutti kulkusuunnan etelään pitkin rantaa. Vaikka virta olikin väkevä, olisivat nämä luolaihmiset voineet uida sen yli. Mutta Grôm tiesi, että tällaisissa vesissä vilisi erilaisia jättiläiskrokodiileja, jotka olivat kaikki yhtä julmia, ja hirveitä lihaa syöviä kaloja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja kykenivät repimään alkuhärän tai mastodontin [Sukupuuttoon kuollut norsueläin. Erosi varsinaisesta norsusta siinä, että sen poskihampaat olivat nystermäisiä ja molemmat leuat syöksyhampaallisia.] kappaleiksi hampaillaan, jotka olivat terävät kuin partaveitsi. Hän katseli kuitenkin himoiten vastakkaista rantaa, mikä hänestä näytti paljon kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin se, millä hän oli, ja tuumi, voisiko hän milloinkaan keksiä muuta keinoa päästäkseen sinne kuin uiminen.

Virran rannalla oli kulkijoilla yhtämittaista vaihtelua ja kulku vaarattomampaa kuin syvällä tiheikössä. Toisinaan ulottuivat suuret oksat, joita komeakukkaiset köynnökset ympäröivät ja koristivat, kauas veden yli tarjoten mukavan turvapaikan. Toisinaan reunusti joen rantaa ruohoinen tasankokaistale, jonka takana tiheikön reuna oli kuin punertavan vihreä, jyrkkä penger, jossa siellä täällä sinipunervat magentan- tai oranssinväriset leveät kukkaläikät riippuivat kuin uutimet. Toisinaan taas oli välttämätöntä tunkeutua tuon loistavan verhon takana olevaan humisevaan ja höyryävään hämärään voidakseen kiertää jonkun rämeisen poukaman, jonka tiheässä, viisitoista, kaksikymmentä jalkaa korkeassa kaislikossa näkyi suuria jälkiä, mistä saattoi päättää, että se oli julmien petojen asuinpaikka. Kulkijat olivat uteliaita näkemään noiden jälkien tekijät, mutta eivät antaneet uteliaisuutensa houkutella itseään tunkeutumaan niiden asuinpaikkoihin.

Koko tänä vaikeuksien ja vaarojen aikana eivät Grôm, A-ya ja väsymätön Loob unohtaneet matkansa tarkoitusta. He koettelivat jokaista suoraa, hoikkaa ja lujaa vesaa ja tainta, mutta tähän asti he eivät olleet löytäneet mitään, joka olisi tyydyttänyt heidän vaatimuksiaan.

Grôm kulki kuten tavallisesti ensimmäisenä katsellen eteensä, tutkien, miettien ja kuunnellen; jousi ja nuija riippuivat hänen olkapäillään, ja raskas, kivipäinen keihäs oli aina käyttövalmiina. Vakooja Loob, pieni, tumma ja karvainen mies, jolla oli kärpän silmät ja puhvelin rohkeus, kulki hiipien ja ryömien äänettömästi pensaikossa muutamia askeleita vasemmalla, varjellen heitä tiheiköstä tulevilta hyökkäyksiltä. A-ya, jonka nopeus ja tarkkuus lempiaseensa jousen käytössä herättivät koko heimon ihmetystä, tuli viimeisenä pitäen varalta, ettei mikään hiipivä peto seuraisi heitä.

A-ya sattui jättäytymään muutamia askeleita taammaksi sanomatta mitään Grômille. Hän oli huomannut hoikan vesan, joka näytti olevan sopiva nuoleksi. Jos löytö osoittautuisi hyväksi, halusi hän saada siitä kunnian itselleen. Hän kumartui vetämään vesaa juurineen, koska se näytti olevan liian sitkeä katketakseen. Se oli uppiniskainen. Ponnistaessaan nojasi hän paljaalla kyljellään ja olkapäällään pienen puun runkoon, johon hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Samassa hänestä tuntui kuin puun runko olisi tehty tulikuumista hiilistä. Siitä lähtevä pistävä tuli levisi kuin salama hänen käsivarsiinsa ja koko ruumiiseensa. Terävästi kirkaisten hypähti hän puun luota pois ja alkoi repiä ja lyödä mielettömästi ruumistaan molemmin käsin. Hänen ihonsa oli aivan täynnä hirveitä muurahaisia, suuria, punaisia, pistäviä muurahaisia, joiden myrkky on kuin polttavaa tulta.

Kuullessaan hänen huutonsa harppasi Grôm hänen viereensä parilla askeleella hiukset ja parta törröttäen jäykkänä ja silmät leimuten vihasta. Mutta mitään vihollista ei ollut näkyvissä. Hetken hän seisoi vilkuillen hurjasti ympärilleen Loobin hiipiessä hänen luokseen muristen kostoa. Sitten hän huomatessaan naisen vaarallisen tilan heittäytyi hänen päälleen ja koetti hurjalla syleilyllä murskata paikalla nuo myrkylliset eläimet. Siinä hän aivan iski kirveensä kiveen ja samassa tuo polttava tuli levisi hänenkin ruumiiseensa. Mutta sen tuottama tuska ei hänen mielestään merkinnyt mitään sen tuskan rinnalla, jota hän tunsi nähdessään niiden pistävän A-yaa ja tuntiessaan itsensä kykenemättömäksi heti auttamaan häntä. Hän löi ja hutki häntä suurilla käsillään tytön peittäessä kasvonsa käsillään suojellakseen niitä.

Loob tuli apuun, mutta Grôm, joka oli tarkka joka suhteessa, pysähdytti hänet.

»Pysy loitolla!» käski hän. »Pysy loitolla ja vartioi!» Sitten hän tarttui A-yaa käsivarteen, työnsi hänet rannalle ja veti hänet mukanaan veteen.

Vesi ei ollut tältä kohden kuin kolme jalkaa syvä. He kyyristyivät kokonaan veden alle noin minuutin ajaksi. Sillä välin seisoi Loob keihäs kädessään heidän lähellään tutkien tarkasti pienillä, hurjilla silmillään edessään olevaa syvää vettä ja takana olevaa tiheikköä, jottei mikään vihollinen lähestyisi.

Kun he eivät voineet enää kauemmin olla hengittämättä, nousivat he ylös. Virta vei punaiset viholliset mennessään, mutta polttava myrkky jäi jäljelle, ja he valelivat toistensa tulipunaisia ja kirveleviä hartioita lakkaamatta unohtaen hetkeksi koko ympäristön. Silloin jättiläismäinen vesikäärme kohotti päätään aivan lähellä olevasta lehvistöstä, kohdisti laimeat, elottomat, kiiltävät silmänsä heihin ja vetäytyi taaksepäin hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Mutta seuraavassa hetkessä lävisti Loobin nopea keihäs suoraan sen kaulan, ja hänen varoitushuutonsa kajahti ilmassa. Grôm ja A-ya hypähtivät rannalle kuin saukot, ja kuolettavasti haavoitettu käärme syöksyi heidän päänsä yli veteen vieden muassaan Loobin keihään, joka oli tarttunut sen kaulalihaksiin.

Ruumiin läiskähtäessä vedenpintaan kuohahti vesi sen ympärillä äkkiä alkaen elää krokodiileista. Ihastuneina suunnattomasta saaliistaan syöksyivät ne käärmeen kimppuun. Yksi pedoista viskautui puoleksi ylös vedestä käärmeen häntä kaksinkerroin kiedottuna leukojensa ympärille, joita se suonenvedontapaisesti puristeli. Mutta käärme, jolla oli Loobin keihäs kaulassaan, taisteli umpimähkään. Hetkistä myöhemmin se oli puraistu kahtia, ja krokodiilit taistelivat sätkyttelevistä kappaleista hirveästi keskenään.

»Sait meidät juuri ajoissa tuolta pois», sanoi Grôm irvistellen hyväksyvästi pienelle vakoojalle.

A-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti ne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.

»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»

II.

Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä, joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.

Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono, mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä, leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista, ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän reunassa.

Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä, tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen lähemmäksi metsää, kuiskasi:

»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin miekkahampaat.»

»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.

»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme mennä?»

Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa, vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi, että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.

»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään meidän kimppuumme.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti. Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan. Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.

Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut heilahtelivat.

Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.

Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä. Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja. Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.

Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita, oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.

Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne. Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan, mistä ei ollut enää pelastusta!

Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan, mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi pelokkaina, puoleksi pilkallisina.

Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus. Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä kevyellä nuijallaan.

Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.

Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas. Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi asuinpaikaksi.

»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.

»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.

»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella, miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit, mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun latvoihin.

Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään, nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.

Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä, ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran vietäväksi.

Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.

»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen menemään sinne, minne haluamme.»

»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian syvää?» ehdotti tyttö.

Grôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä suoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.

Seisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään suurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka keihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa sen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi, että lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.

Hän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja toisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas lautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen toista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt keinon, millä saattoi ohjata suuntaa.

Nyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa. Ensin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri vasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä kerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi voivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia kertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja toisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista rantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen olevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin yhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse voimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta vähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.

»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä voimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»

»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se, ettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.

»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen ja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä, inhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät leuat puoleksi avoinna.

A-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi nuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä vastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja hyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä suoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin veteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.

Tällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta nähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut houkutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti leveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt ollenkaan kuivaa maata.

»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan ilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret, pyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän kaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.

»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan jälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet ajoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes kova tuulen puuska karkoitti ne.

Grôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli jätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata lautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi sen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi voimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli mahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman, muodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli hankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä sitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen äänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt katse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi tähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota rakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin sauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi hymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja panna uusi suunnitelmansa täytäntöön.

Grôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana oikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen kilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli erehtymätön.

»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee vetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan päähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia uudella lautalla, jonka minä rakennan.»

Hänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli jälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski sitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.

»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen», sanoi tyttö.

»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm. »Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme aina mukanamme.»

PELKO.

Luolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin rikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat epäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan oli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja päivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää vaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja lisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja ja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He tappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he eivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai savustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä oli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan tuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.

Sitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle suuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan halukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja oli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni kukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa, epätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten Arsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta ajoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista saakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti, kun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.

Paljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti luolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien, irvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten jättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista ihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan. Nyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei enää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet mennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään. Lisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei noissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon vihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä niillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden tarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen. Mutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin niitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen. Kun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä rukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi huolia mielessään.

Päällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa, seisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella ja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen oli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen bamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin karjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden järjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken. Mutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot koettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.

Kaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja, jollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot näyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että voimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret päät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin siivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan keltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan piisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista näytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka liikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen jalkoihin.

Luolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä ollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä pohjolan lakeuksilla.

»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni häntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä, jota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat hirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti tukahduttaakseen meidät?»

»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä muista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta. Luulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne mahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»

»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja tulemme niiden alle.»

»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka ovat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun asukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan ihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin karkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa kanoja.»

»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa rintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme paeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien edustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»

Hän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti keihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin. Mutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.

»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet kulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon lauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin voi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja kenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin ne eivät voi seurata meitä.»

»Muutamia meistä, kenties useitakin», myönsi Grôm. »Mutta monet meistä pelastuvat pitääkseen heimon tulia vireillä, jos jumalat ovat suosiollisia sinä päivänä ja tyynnyttävät tuulet siksi, kunnes olemme päässeet yli. Jos jäämme tänne, kuolemme kaikki.»

»Hyvä on», murisi Bawr kääntyen ja kiiruhtaen rinnettä alas. »Me rakennamme lauttoja. Kiiruhtakaamme.»

Rannalla luolien alapuolella olivat heimon miehet ahkerassa, kuumeisessa työssä vetäen puun runkoja veden rajaan, sitoen niitä yhteen vitsaksilla ja nahkahihnoilla ja uutterasti karsien haitallisimmat oksat pois tulen ja terävien kivien avulla. Naiset ja rampa orja Ook-ootsk sekä vanhat miehet, joiden henkiset kyvyt olivat vielä voimakkaat, mutta kädet liian heikot raskaiden lauttojen tekoon, jäivät luoliin A-yan, Grômin puolison komentoon. Heillä oli kylliksi työtä pitäessään yllä ketjutulia, vartioidessaan lapsia vaaralta ja karkoittaessaan keihäillä ja nuolilla yhä uudelleen tungeksivat, hurjasilmäiset petolaumat. Pedot pelkäsivät tulia ja myöskin ihmisolentoja, jotka hyppivät ja huusivat savun ja tulen keskellä. Mutta vielä enemmän ne näyttivät pelkäävän jotakin tuntematonta takanaan. Jonkun aikaa olivat kuitenkin rätisevät liekit ja lentävät nuolet riittävä varustus, ja arat, mutta julmat hyökkääjät kiersivät epäröiden länteen päin kukkuloiden yli.

Virran rannalla työskentelivät lautanrakentajat Grômin johdolla. Leveä, noin peninkulman laajuinen vesi oli suuren joen suu, johon vuorovesi vaikutti ja johon joki virtasi luoteesta päin. Vuolas virta kuljetti alas paljon kaatuneita puunrunkoja sisämaan metsistä, joita lahden vuorovedet syöksivät takaisin ja ajelivat pitkin rantoja. Lautan rakentajilla oli sen tähden runsaasti rakennusaineita, ja pelko, joka täytti heidät, pakotti heidät ahkeruuteen, joka ei muuten kuulunut heidän tapoihinsa.

Tuntui melkein kuin he olisivat tehneet työtä painajaisen ahdistamina. Vähän väliä tuli hirvi- tai tapiirilauma, joka säikähtyneenä pakeni pitkin rantaa veden ja kallioiden välissä. Ahertavat miehet vetäytyivät syrjään, kunnes lauma oli mennyt ohi, ja aloittivat uudelleen työnsä.

Kerran tuli kuitenkin villi sarvikarjalauma korskuen ja ravistellen suuria, teräväkärkisiä sarviaan. Niiden tömisevät joukot täyttivät koko ranta-alan niin, että miesten oli kahlattava syvälle veteen pelastuakseen. Muutamat peläten suurisuisia, lihaa syöviä kaloja, jotka hätyyttivät joen suussa vuoksiveden aikana, pysähtyivät liian lähelle rantaa ja saivat maksaa epäröintinsä joutumalla julmasti puhkaistuiksi.

Oli melkein täyden kuun aika, päivät olivat pisimmillään ja lautan rakentajat ahersivat kuumeisesti läpi yön. Auringonnousun aikana arvioivat Bawr ja Grôm, että lauttoja oli kylliksi koko heimolle. He päättivät kuitenkin rakentaa vielä muutamia siltä varalta, että jokin niistä ei kannattaisikaan niin monta kuin he toivoivat.

Alaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui kallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua hiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli lapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia lihakimppuja.

»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr vihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet siitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin rautanyrkkistä päällikköä.

»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä, joka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät, koska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan sanaa.»

Hengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö
Bawrin jalkoihin.

»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne juoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»

Grôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi päällikköönsä.

»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään huolta lautoista.»

Ottaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä ylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.

Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä, missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla. Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.

Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle, oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.

Naisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet puolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot, mutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään äänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan, mylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta, joka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista olivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja muutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta kaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle ja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä turvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.

Uloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu hajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta naista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa torjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa tulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty etäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta ilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se teki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.

Kentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä näytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua ramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään kuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet, mutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla naiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat miehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä täällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän sarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun Grôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri, villainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä sarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen, hyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään takkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät vielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.

»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän
miehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa!
Me pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa!
Juoskaa!»

Nyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja tarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi itsepäisesti Grômin viereen.

»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät kaikki alas!»

Nainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä taistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä enää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.

Näiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli Ieijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat aseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa minuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten puoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.

»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta vanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat jälleen taistella.

Grôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä vanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria aikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän urhoollisuuden tähden.

»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen hyvin kauas.»

Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti aurinkoa ja korkeata taivasta.

Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.

»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan näkyviin.

Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.

»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.

»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen orja halusi kuolla heimon puolesta.

Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.

Sitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki kulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään viimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä kerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki vilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään punaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi kuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen musertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.

Lauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka yrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä piisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot kuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet lautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti työnnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen heidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta lautoille.

Kun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui rannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva luolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat varmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua alas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas puskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä luukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle joukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta vastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta epäröivät laskeutua alas.

»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin että suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.

Grômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille. Lapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja miehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle, alkoivat varovasti seurata heitä.

Samassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti puhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne näyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan eteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat jyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi, kärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.

Kun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle, huusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja käänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta huomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin vyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa hurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan lauman yläpuolella.

Lautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin ajatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä. Nuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa laumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen haavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin kiljuen raivosta.

Grôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää kaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt kun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut aikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti, kuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja Grôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas pohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden täyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan ponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla, aprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat mammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?

Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.

Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet, virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot, sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.

Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.

PITKÄN UNEN LAMMIKKO.

Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia, jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.

Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä, näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä, milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille. Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo jälleen matkalla.

Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla. Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi tarvitsemaan.

Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset, joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.

Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa. Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua, peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat vastenmieliseksi.

Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.

Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä, valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.

Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä. Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti suut ammollaan.

Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä. Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova, hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän, kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä, ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat leiritulien leimahdukset.

Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä. Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä, kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan, niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya, joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.

Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä, olivat vain päivän matkan päässä.

Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa muuttavien petolaumojen jaloissa.

Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.

Virta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla. Aivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat enimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana kukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita hoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut ajatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon läpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit olivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia eikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki monenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia puhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä, joiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla tömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen vähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää ruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm ihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran yli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä pyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä vihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?

Mammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä enemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä loisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon reunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina turvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja luolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.

Useita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti. Pakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia hirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla oli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat yltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut puhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten puihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta puhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi tuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi iloisena matkaansa.

Viidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan. Sen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi vajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän epäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton poistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä vasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan turvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä kohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka näytti olevan melkein uupunut.

Grômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa eikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella tunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta vihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan heimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa takaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta suojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä torjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista eläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat kulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen sotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja rukoileva ilme.

Kulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja useammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana syytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon kumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan hirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet samburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien kiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne suuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit siihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois ja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli tuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla vyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.

Kulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa kohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan tasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista kuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta oli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä kasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka oli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä maata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta samburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä oli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten turvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä suoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien uteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota höyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.

Ensimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava kimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea pinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia, kuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia. Nuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman suuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta maalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen silmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.

»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan pintaan.

Ennenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta kirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen Grômin ja A-yan kumoon.

Kuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen painosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien, vajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana olevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden tuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän aaltoilemisen.

Grômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta heimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli muodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen pinnalle.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa tietysti oli kääntyä takaisin, ja A-ya, silmät pyöreinä kauhusta, veti häntä jo kiivaasti kyynärpäästä. Mutta takaisin kääntyminen oli aivan mahdotonta. Siellä oli syvyys, joka pohjattomasti nieli parkuvia, vastaan ponnistelevia samburjoukkoja. Oli vain yksi mahdollinen pelastustie avoinna, nimittäin suoraan eteenpäin.

Mutta kestäisikö kuori yhä edelleen heitä? Se oli jo alkanut peloittavasti painua alas koko heimon painautuessa yhteen joukkoon. Hurjin sanoin ja iskuin hän koetti saada heimon hajautumaan oikealle ja vasemmalle saadakseen siten painon leviämään niin laajalle kuin mahdollista. Käsittäen hänen aikeensa auttoivat A-ya, Loob ja useat johtavista sotilaista hänen yrityksiään hurjalla kiivaudella, kunnes muutamissa minuuteissa koko heimo ihmeissään ja pelosta vapisten oli levitetty kuin viuhka kolmen-, neljänsadan metrin laajuiselle alalle. Nähdessään, että peloittava, alaspainunut kuori kohosi jälleen, määräsi Grôm heimon kulkemaan varovasti eteenpäin pysytellen koko ajan yhtä etäällä toisistaan, hänen itsensä tullessa jälkimmäisenä.

Mutta muutamien minuuttien kuluttua pysähtyivät kaikki vastustamattomasti katsellakseen hirveätä murhenäytelmää, mikä tapahtui heidän takanaan.

Lähes kilometrin etäisyydellä heistä, vielä särkymättömän, laajan, ruskean pinnan ja tallatun ruohokentän välissä, levisi noin kymmenen askeleen levyinen tummanruskea, välkkyvä pikikanava, joka oli täynnä sätkytteleviä sarvia ja liikkuvia päitä, jotka toivottomina vinkuivat suurten sieraintensa kautta, ja läähättäviä, kuoleman tuskassa vääntelehtiviä ruumiita, jotka hitaasti vaipuivat syvyyteen. Kun useita joukkoja laumasta oli vajonnut sinne, kääntyivät seuraavat kauhuissaan ympäri ja ryntäsivät mielettöminä eteenpäin päästäkseen pois tuolta vaaralliselta äyräältä. Mutta armottomat joukot niiden takana työnsivät niitä takaperin, ja nekin vaipuivat vähitellen pikeen, kunnes kanava oli täynnä rantaa myöten. Silloin täytti pelko lopun samburjoukon. Toivottomasti ponnistaen pääsivät ne kääntymään ja juoksivat vasemmalle pitkin kuoleman kentän reunaa. Hämmästyneenä ja kauhuissaan huokasi Grôm syvään. Hän aikoi juuri kääntyä ja käskeä heimon jälleen liikkeelle, kun hän näki laajan tomupilven lähenevän nopeasti pakenevaa samburlauman jäännöstä.

Hämmästynyt pelonhuuto kuului heimon keskuudesta, kun se näki huojuvan kärsämetsän ilmestyvän tomupilvestä. Hetken kuluttua tuli esiin pitkä rivi mammuteläimiä. Siellä täällä mammuteläinten joukossa juoksi musta tai valkea sarvikuono tai korkea, kirjava giraffi. Tuon etujoukon takana, epäselvänä ja hirveänä tomupilven seassa, tuli muita suunnattomia laumoja niin etäälle kuin saattoi nähdä.

Tuo joukko näytti siltä, ettei mikään maailmassa, ei edes pikilammikko, voisi sitä milloinkaan pysähdyttää, ja muutamat heimosta lähtivät pakoon. Mutta hetken epäröityään ja mietittyään kielsi Grôm ankarasti pakenemasta. Hänen täytyi, minkä uhalla tahansa, nähdä se uskomaton asia, mikä oli tapahtumaisillaan. Ja hän tiesi varmasti, että heimo näin kaukana syvänteen pinnalla olisi turvassa.

Tuo suunnaton pölypilvi, heiluvat kärsät ja laukkaavat, tummat olennot lähestyivät hurjaa vauhtia ja ryntäsivät vastustamattomalla Voimalla kulkevan samburlauman kimppuun. Nämä onnettomat eläimet kaatuivat kuin ruoho sen edessä. Ne tallattiin maahan ja hävitettiin, niinkuin tuli hävittää kuivan ruohon. Ja kirkuvat, meluavat pedot tuskin huomaten, että niiden tiellä oli ollut mitään estettä, saapuivat kanavan reunalle.

Siellä täällä joku etunenässä kulkeva, vanha peto pelästyi, kiljui hurjasti ja yritti pysähtyä. Mutta koko kanava rantaan asti oli ahdettu täyteen samburien ruumiita, eikä se näyttänyt niin suuresti estävän pääsyä tuonne takana olevalle ruskealle, laajalle kentälle. Sitäpaitsi ne olivat pakokauhussaan, ja jälkijoukot painoivat niitä eteenpäin. Kiljuvat johtajat sortuivat heti. Etumaisen rivin voimakkaat jalat upposivat ruumiiden, sarvien ja pien sekaan, hoipertelivat eteenpäin syvälle vajonneina ja yrittivät kiivetä tasaisen näköiselle, vastakkaiselle rannalle. Kärsät innokkaasti ojossa ikäänkuin etsien jotakin, mihin tarttua, kohosivat suuret, siipikorvaiset päät pinnalle. Mutta samassa tuo petollinen kuori särkyi niiden alla kuin munan kuori, ja ilmaa tärisyttävin huudoin ne vajosivat pikivirtaan. Seuraavat kaksi tai kolme riviä kulkivat niiden yli painaen niitä syvemmälle, ponnistelivat ja taistelivat muutamia hetkiä särkyvän kuoren reunalla. Mielettömästi kiljuen nekin vaipuivat tuohon tahmeaan, vastustamattomaan virtaan. Siellä täällä viipyi musta, tuskasta kiemurteleva kärsä pitkän aikaa pinnan yläpuolella. Siellä täällä kohosi giraffin vaalea pää, kieli pitkänä ja silmät pullistuen ulos kuopistaan, jäykkänä pitkän kaulan päässä ja kirkui hirveästi.

Kun sakea neste sulkeutui hitaasti, saalistensa yli, onnistui jälkijoukkojen, jotka olivat säikähtyneet hurjaa kiljuntaa, jättiläismäisillä ponnistuksilla pysähdyttää juoksunsa. Tuota turmiollista rantaa lähinnä olevat kääntyivät, syöksyivät takanaan olevien kimppuun ja joutuivat kauheassa sekamelskassa hurjistuneiden toveriensa torahampaiden revittäviksi. Mutta pian koko suunnaton joukko pysähtyi, kääntyi vasemmalle päin ja kulki jymisten samaa tietä, mitä samburien jäännökset olivat menneet.

Grôm seisoi pitkän aikaa tuijottaen suurin, miettivin silmin vielä pulppuilevaan ja kohoavaan tummaan pikeen. Hän oli huumautunut nähdessään sellaisen hirveän joukon äkkiä vajoavan ja katoavan näkyvistä. Hän oli näkevinään lukemattomien jättiläisolentojen kokoutuneina toinen toisensa päälle lepäämään kauan kestävää untaan tuolla syvyyksissä. Viimein hän pudisti itseään, pyyhki karvaisella kädellä silmiään ja huusi heimolle, että kaikki oli hyvin. Sitten hän asettui uudelleen etumaiseksi ja johti heitä hitaasti ja varovasti tuon peloittavan tasangon poikki, kunnes he saapuivat kaunismetsäisen ja purorikkaan kukkulan suojaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHMISELON AAMUNA: ROMAANI MAAILMAN AAMUHÄMÄRÄSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.