The Project Gutenberg eBook of Kun elämä on ihanaa: Yhteiskoululaisromaani, by Eva Hirn

I. Läksyjen kimpussa.
II. Koulussa.
III. Tyttöjen kesken.
IV. Sijaisopettaja.
V. Selvittelyjä.
VI. Merin luona.
VII. Ruotsin tunti.
VIII. Päivälliset.
IX. Sunnuntai.
X. Konventti.
XI. Kevättä.

LÄKSYJEN KIMPUSSA.

— Tytöille sopisi yhdenlaiset aineet ja pojille aivan toisenlaiset.
Tämäkin on selvästi tyttöjen aine. »Millaiseksi järjestäisin kotini.»
Minulla ei ole mielipiteen tapaistakaan tästä asiasta, jupisi Tauno
kirjoituspöydän ääressä.

— Sehän on kiva aine. Minä aion arkkitehdiksi ja silloin minä suunnittelen koteja ihmisten mukaan. Lääkärin salia ei saa tehdä samanlaiseksi kuin papin. Varallisuus ei saa yksin määrätä. Apteekkari kuihtuisi sellaisessa kodissa, jossa koululehtori kukoistaisi. Etenkin tulee järjestää huonekalut ja ovet ja käytävät omistajan ruumiin laadun mukaan. Missä laiha luikertaa, siinä lihava särkee kaikki tiellään, puhui Veikko käsiään huitoen.

— Pytty ei ikinä hyväksyisi tuollaista pötyä. Heti saisi kuulla, että: »Kuule, Sarkamaa. Tahdotko sinä viisastella ja olla omintakeinen, voimatta kuitenkaan olla sitä nerokkaalla tavalla? Älä kohota päätäsi omaa tasoasi ylemmäksi, se loppuu nolosti. Opi tyylit ja kauneussäännöt kirjoista ja kulje tasaista, silostettua latua.»

— Alaluokilla on mukavampaa. Kaapeli kehoittaa ajatuksen lentoon ja runolliseen soljahteluun, ja semmoiseen minulla on eri suuret taipumukset, kehui Veikko.

— Aikoja sitten. Kun oli niin helppo aihe. Tietäähän jokainen minkälaisen kodin hän tahtoisi, vastasi Heli.

— Onko tämä sinun ihanteesi? Hui, hai! Se on tietysti rakas meille, mutta kyllä minä haaveilen toisenlaista.

— Täällähän on sohvia ja lamppuja ja mattoja ja mitä vain tarvitsee.
Saisi olla vielä voimistelutelineet ja karhuntaljoja ja lamppuradio.
Muuta puutetta minä en näe.

— Ajattele teidän huonettanne. Seinäpaperit ovat keisarinvihreät, sohva on ollut joskus sininen, keinutuolin matto ristipistehirviö, jonka on ommellut joku värisokea esiäiti ja tuolit viittä eri tyyliä. Minun henkeni vaatii hillittyjä värejä ja vaalea olentoni kevyttä rokokoota ja kullattuja huonekaluja.

— Kirjoita sitten, mistä aineesta sängyt on tehtävä ja mikä on edullisempaa linoleumimattoko vai parkettipermanto. On kai sinulla mielipide kylpyhuoneen lämmitystavasta? Sijoittaisitko makuuhuoneet yläkertaan, englantilaiseen tapaan?

— Yhtähyvin voisin pohtia, kosinko tulevaisuudessa pitkää polkkatukkaista, vai lyhyttä nuppupäistä tyttöä. Mitä sinä olet saanut kokoon?

— Minä olen kirjoittanut huoneitten asettelusta, kaluston tyylistä ja kodin mukavuudesta. Sitten minä olen maininnut värien vaikutuksesta ihmisen kehitykseen. Isän rauhaton luonne johtuu varmaan hänen huonekalujensa päällisten levottomasta värisekoituksesta ja teidän vihreät seinäpaperinne ovat tuhonneet sinunkin kauneusaistisi.

— Luulisi, että sinä olet kehittynyt barokkityylisessä asunnossa, sillä sellaiset sinun ajatuksesi ovat.

— Minun luonteeni on koristeellisen taiteellinen. Minä olen kirjoittanut mattojen järjestelemisestä, niin että ne korostavat muuta sisustusta ja lamppujen sopusuhtaisesta verhoamisesta. Valaistus ja värit vaikuttavat joko sointuisasti tai ristiriitaisesti.

— Tietysti saa käyttää lähteitä. Kirjoititko sinä Puolan jaosta lukematta historiaa? — Lopuksi minä kasvatin köynnöskasveja ikkunoiden kehyksiin, uutimien sijaan. Salin palmuihin on asetettu täytettyjä kolibreja ja ruokahuonetta valaistaan kynttilöillä. Minun mielikuvitukseni ei tyytyisi esimerkiksi suomalaiseen tupatyyliin. Se on jäykkää ja rajoitettua.

— Eila Meriaho aikoo kirjoittaa asunnosta, joka on kuudennessa kerroksessa. Sen hän suunnittelee pohjalaiseksi tuvaksi. Seinillä ryijyjä ja nuolipyssyjä. Penkit ja pöytä on veistetty mahdottomasta hirrestä.

— Sitä ei tarvitse selittää. Mistä minä saan kullatut huonekaluni? Eila sisustaa asuntonsa tuohikonteilla, värttinöillä, kanteleilla, räppänöillä, pankoilla ja muilla Kalevalan tamineilla.

— Hissi täytyy olla, sillä Eila on niin lihava. Ikkunoista hän näkee järven selän, jylhän metsän ääriviivat rajoittavat näköpiirin toisella rannalla.

— Vaikkapa Töölössä tai Kulosaaressa. Pahinta on, että hän tahtoo puhelimen ja vesijohdon ja kaasukeittiön, mutta tämän hän aikoo asettaa avonaiseen takkaan loimuamaan.

— Humpuuki rehoittaa maailmassa. Nyt minä menen kirjoittamaan kodista, jossa miehet viihtyvät. Huonekalut ovat niin lujia, että ne kestävät kaikki vaiheet. Ne asetetaan, niin etteivät ne ole aina tiellä, mieluimmin seinä syvennyksiin. Jokaisella on oma koppinsa ja luja lukko ovessa. Voimistelutelineitä on keskellä huonetta ja vesiryöppy nurkassa.

— No, johan sinun järkesi alkaa toimia. Tule vain tänne selittämään idioottista yhtälöä, joka ei tottele minua.

— Sinähän olet kuin kissa sohvan nurkassa, vihko sylissä ja hiukset estämässä näköalaa, sanoi Tauno ja istuutui Helin viereen.

— Kunpa minä olisinkin rikkaan kissa, niin pääsisin monesta harmista.
Oletko sinä nähnyt ilkeämpää yhtälöä kuin tämä?

— Vedä kolmas juuri yhtälön molemmista jäsenistä, niin saat yksinkertaisen toisen asteen yhtälön. Sen sinäkin voit ratkaista.

— Hyi Tauno, viides päivä se oli. Sinä et kaikesta päättäen ole katsonutkaan sitä.

— Pytty sanoo: »Miksi et kirjoittanut lupapäivänä ainettasi? Sinussa yhtyy laiskuus ajattelemattomuuteen, ja sinun luonteesi tulee joka vuosi 30 % kevytmielisemmäksi», matki Heli opettajaa.

— »Ja sinun nuorempi sisaresi on ehtinyt oppia ne», jatkoi Tauno samaan tapaan.

— Ainakin minä olen tankannut niitä tunti kaupalla. Pronssinen Runeberg heltyisi patsaallaan kuullessaan minua.

»Nyt kesäpäivä loistavi, soturi armahainen, sai kyynel' hälle lehtohon, suvinen nuorukainen. Ja poikki juhlaverkkojen, sininen kulku hiljainen, oi, hymyilyä taivaan, maan, on Saimaan tuimat tunturit.» — — —

— Top tykkänään. On siinä vauhtia ja poljentoa, järki vain puuttuu.
Totisesti Runeberg heltyisi kyyneliin, ja Tauno nauroi täyttä kurkkua.

— Kaikki menee sekaisin. Runebergistä on vain harmia näin lukukaudella. Minä en jaksa olla isänmaallinen tuntikaupalla ja ahtaa päähäni sulosointuja, kun se on raskas algebrasta ja historiasta ja muusta sivistyksestä.

— Minun on kumminkin liian myöhäistä oppia tuota, sanoi Tauno ja peräytyi.

— Merkillistä kuinka pojat uskaltavat uhmata Pyttyä, joka on kuin pitkäisen jylinä, mietti Heli ja alkoi uudelleen:

— Housut repesivät, niinkuin ne aina tekevät. Minä pyysin Taunoa auttamaan — ja katsos nyt.

— Tauno liimasi reiän kiinni polkupyöräkumilla ja pani osan vahakantisen vihon kannesta vahvikkeeksi. Nyt siinä on paksu nystyrä, niin että tuntuu kuin istuisi asfalttipalasella.

— Olisit tullut heti minun luokseni. Tätä on paha nyt paikata. Taikka Tauno olisi voinut harsia sen kokoon. Poikien täytyy tästä lähin oppia tekemään käsitöitä kotitarpeiksi, koska tytöiltä vaaditaan yhtä paljon algebraa kuin heiltä.

— Jaa, mutta koska me emme alistu tekemään sellaista hooboa työtä, niin naisten on se tehtävä.

— Sinulla on sangen edulliset mielipiteet, murisi Heli ja alkoi penkoa lappukoria. — Ehkä tämä lappu kelpaa, se on ainakin sininen niinkuin housutkin. Katso tuosta kirjasta, sanonko minä oikein.

»Niin oudoks tekee mieleni, nää housut rikkinäiset. Oi suloutta kamalaa kun neula pisti sormen taa.» —

— Keitäpä, Heli, meille teetä. Minulla on vieras ja Hilma taitaa olla ulkona.

— Minulla on vielä historia lukematta. Eikö Veikko saa keittää teetä?
Hän osaa tehdä sen yhtä hyvin, pyysi Heli.

— Älä keskeytä. Ne ovat ja sillä hyvä. Saat jatkaa lukujasi vain sillä ehdolla, ettet laiminlyö naisten luonnollisia tehtäviä. Pojat tekevät heille sopivia töitä, sanoi isä ja meni.

— Hakataan esimerkiksi nauloja seiniin ja nostetaan huonekaluja ja vedellään korkkeja pulloista.

— Kiskokaa ensin irti korkit omista päistänne, sanoi Heli ja meni keittiöön. Veikko tuli perästä.

— Silitä, Heli, minun kaulaliinani, koska kerran olet keittiössä. Koko viidennellä luokalla ei ole poikaa, jolla olisi näin kurjaa köyttä kaulassaan.

— Minä jään luokalle tällaisella menolla. On viheliäistä olla ainoa tyttö poikaperheessä.

— Hänen oli mentävä ylityöhön konttoriin — mutta siitä hän saa lisämaksun.

— Jos ei juuri huvittelekaan, niin laiminlyö »naisen luonnolliset tehtävät», niinkuin isä tässä sanoi.

— Etkö sinä muista, kuinka hankalaa meillä oli, ennenkuin äiti sai paikan. Tuskin sai kenkänsä puolipohjatuiksi. Nyt sinä saat soittotunteja, Taunon puvut tilataan räätäliltä, ja minäkin saan jonkin mielihalun täytetyksi.

— Mitä sellaisesta, kun äiti on poissa, sanoi Reino, joka tuli saamaan voileipää. — Nyt hän ei ymmärrä meidän tarpeitamme niinkuin ennen. Illalla ei muista mitä pitkin päivää tarvitsee. Koulussakin saa huonon numeron tarkkaavaisuudesta, kun tavarat unohtuvat, ja voileivät litistyvät kirjojen väliin. Maitopullosta valuu jotakin vihkojen sisään, kun Hilma panee reikäisen olutkorkin pullon suuhun. Kaapeli antaa kotarin ja isä suuttuu enemmän ja enemmän kotimuikkareista.

— Kurja poika. Onko taas tapahtunut tuollaista? Anna tänne muistutuksesi, niin minä koetan saada isän allekirjoituksen. Mene sinä vuoteeseen, sanoi Heli kaataessaan teevettä kannuun.

— Sinua ei luulisi tytöksi, Heli. Huomenna minä kiilloitan kenkäsi, sanoi Reino kiitollisena, kaappasi vielä voileivän ja juoksi pois.

— Kyllä se on, isä. — Mutta minulla on vähän asiaa, isä. Hilma oli pannut vuotavan korkin Reinon eväspulloon, ja maito vuosi viholle, ja Kaapeli — — —

— Pelkuri! Sinäkin voisit katsoa, että poikien eväät ovat kunnossa, koska äiti ei näy välittävän siitä.

— Nouse aikaisemmin, niin ehdit paremmin, sanoi kamreeri kirjoittaen nimensä täytekynällä.

— Sano Reinolle, että hän saa olla kotona ensi pyhänä ja miettiä huonoa käytöstään. Miksi ette koeta olla tuottamatta harmia isällenne, joka tekee työtä teidän hyväksenne ja rakastaa teitä. Hyvää yötä, Heli.

Heli juoksi nopeasti Reinon luo, jolle hän antoi muistutuspaperin. Rangaistuksesta hän ei maininnut mitään. Isä unohtaisi sen mahdollisesti sunnuntaihin mennessä.

— Kuule, Heli. Sopiiko sinusta tällainen loppulause aineeseen: »Tämän tapaisen kodin minä tahtoisin, jos välttämättä täytyy asua talossa. Mieluimmin minä kuitenkin asuisin laivassa tai junassa, sillä minun henkeni halajaa matkustamista. Missä henki viihtyy, siellä on koti» Tauno kysyi.

— Minä sanoisin: »missä henki lepää, siellä on koti.» Menkää nyt jo vuoteisiinne, hyvää yötä, sanoi Heli ja ja meni huoneeseensa.

Tämä oli pieni kuin laivan hytti, entinen palvelijan huone. Heli oli itse paperoinut sen ja koettanut saada sen kodikkaaksi yksinkertaisin keinoin. Veljistä se oli ylellisesti kalustettu, sillä matto oli vähemmän kulunut kuin heidän, ja entisestä puserosta tehty lampunvarjostin oli silkkiä. Makuusohvalla oli tyynyjä, jotka todistivat Helin mielikuvituksen lentoa. Yhteen olivat kaikki luokan tytöt neuloneet nimikirjaimensa. Toisessa oli jokaista lukuainetta esittävä kuvio. Katkaistu kartio, algebrallinen lause, lakitaulut käskyineen, maalipaletti, kieliopin kirja, voimisteluteline ja nuotteja lensi nurkissa. Keskellä oli nainen, joka esitti lihavaa johtajatarta Jenny Spontia, Pytyksi kutsuttua. Yhdennäköisyys alkoi pään alapuolelta, mutta päässä oli pytyn tapainen hattu, josta nimikin oli johdettu.

Kolmannessa tyynyssä kiemurteli värillisiä käärmeitä, joita Heli kutsui viettelijöikseen. Siinä oli laiskuus, aamu-unisuus, kärsimättömyys ja huvinhalu. Ne kiilsivät kauniina ja vaarattomina, mutta niitä vastaan Heli kävi alituista taistelua.

Nyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni kuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri Haavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa lapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.

Tästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava kokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa Wartburgin linnassa.

Jouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin äänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin äänen.

— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi helpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista on täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja ilahdutat meitä, puhui isä.

— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona, sanoi äiti kiusatun näköisenä.

— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen ruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai vatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.

Kun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja alakuloinen.

— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien luo, he kaipaavat sinua.

Kului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni herrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.

Kamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan postimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg oli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä olisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti omalla puolellaan.

Heli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä päivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti päähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja vielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.

— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta aamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä ei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan. Tauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna isän vanhaan pyjamakseen.

— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman ulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat yhteensä.

— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa yhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun pääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta ja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole sinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?

— Kiitos, nyt minä ymmärrän. Minä tahtoisin tietää, onko minulla enemmän päätä kuin neroa tai lahjoja? Mitä sinä luulet, Heli?

Veikon mentyä Heli suoriutui nopeasti sänkyyn. Aamunouseminen oli todellinen kiusa. Isä tosin aina sanoi, että kyllä siihen tottuu, kun vain menee ajoissa makuulle. Lapsia oli koetettu totuttaa menemään ajoissa levolle toistakymmentä vuotta, vielä onnistumatta. Niin kauan kuin aikaihmiset valvoivat, oli talo levoton.

Illalla olivat kaikki virkeitä ja elämä hauskempaa kuin harmaana aamuna. Mutta ensimmäinen tunti oli kauhean raskas, niinkuin viimeinenkin.

— Kun edes sängyssä saisi ajatella jännittäviä asioita, huokasi Heli ja hoki:

KOULUSSA.

Vasen nurkka, portilta päin, oli kahdeksasluokkalaisten varsinainen kokouspaikka. Siinä he nytkin seisoivat innokkaasti puhellen.

Pieni alaluokkalainen tunkeutui piiriin päästäkseen takaa-ajajaansa pakoon. Pitkä Otso Rasti tarttui häntä niskaan ja heitti menemään.

— Opi ajoissa kunnioittamaan tätä luokkaa, joka on koulun ylpeys. Älä häiritse vanhoja, kun he puhuvat tärkeistä asioista.

— Ilkka kirjoittakoon runon luokasta. Me laulamme ja esitämme tansseilla ja tempuilla siinä kerrotut asiat, ehdotti Eila Meriaho.

— Mitenkä sinä esität, että Ilta on kaunis ja Meri veivollisuusmestari? kysyi Tuovi Havas.

— Puhukoon Ilkka vain sellaisista omituisuuksista, joita voi esittää havainnollisesti, niinkuin filmissä. Esim. miten Rasti painii, Väinö laulaa päin mäntyyn, Olli foxtrottaa, Terttu syö paperia ja Siiri ja Miili tirskuvat.

— Se on eri hyvä keksintö. Kirjoita Ilkka jo iltapäivällä, innostui
Meri.

— Kyllähän minä muuten, mutta ei konventtiin, jossa opettajat ovat mukana. Heillä on jukin vanhanaikainen huumorintaju, vastusteli Ilkka Paso.

— Tulevat polvet kiittävät meitä, kun me totutamme opettajia nykyisen elämän muotoihin. Johan he ovat tottuneet näihin lyhyihin hihoihin ja käherrettyihin hiuksiin. Minun äitini sanoo, että hänen ollessaan koulussa ei sallittu sellaista, kertoi Miili Kestilä.

— Mitä me paljosta ohjelmasta. Tanssi on kuitenkin pääasia, sanoi Olli
Suurheimo.

— Jätetään näytelmä sikseen. Teillä on niin jukin huonot näyttelijälahjat. Väinökin kosii synkkänä kuin myrkyttäjä, ja Terttu huutaa kuin merihädässä: »minä rakastan sinua, sinä elämäni valo» ja säihkyy, vaikka Väinö on vielä kahden metrin päässä hänestä, sanoi Kai Blå.

— Hävytöntä, Kai. Hätäkö sinun on pilkata, kun sinä et itse esiinny muuna kuin verhonvetäjänä, torui Eila.

— Sinun näyttelemisesi supistuu ainakin tirskumiseen pilkkujen ja pisteiden kohdalla. Ville isänä on kuin jazzaava neekeri.

— Odota, Kai, kun Deutscheprosa tulee meitä harjoittelemaan, niin näet, että meissä kehittyy suuri taiteellisuus, sanoi Heli.

— Kun sinäkin sanot Väinölle, että: »sinä olet halpamaisin olento maan päällä» ja katsot hurmaavasti luokan suurimmilla silmillä, niin Väinö tosin sulaa sopimattomassa paikassa, mutta yleisö sotkeutuu juoneen.

— Näytelmää ei jätetä, minusta me esiinnymme suurenmoisesti, sanoi
Miili.

— Niin minustakin, kaikasi Siiri, vaikk'ei hänellä ollut osaa näytelmässä.

— Nyt saatte nähdä, mitä tämä poika uskaltaa, kehui Väinö Ylämäki portaissa.

— Laulutunnillako? Kyllä Vauhko pillastuu, jos vain koetat uskaltaa jotakin, varoitti Tauno Sarkamaa.

— Vauhko on tämän koulun synkkä varjo. Hän on katkeroittanut minun kärsivällisen ja ihmisystävällisen mieleni, väitti Väinö.

— »Rouva Pasiluoto on koulun innokkaimpia ja etevimpiä opettajia», sanoi rehtori minun äidilleni, kertoi Meri.

Kahdeksasluokka marssi taulusaliin, jossa rouva Pasiluoto odotti heitä hymyillen vastakkaisella seinällä. Eila kutsui tätä hymyä »pahan ilman linnuksi».

Laulunopetus oli tärkeä aine. Rouva Pasiluoto oli kaikkein innokkain opettaja koko koulussa. Mutta oppilaat eivät saaneet päähänsä, kuinka tärkeä aine laulu oli, ja siitä syntyi usein ikävyyksiä heille. Kaikki johtui vain siitä etteivät he saaneet ehtoja, eikä heitä voinut jättää luokalle huonon laulutaidon takia.

Ensin laulettiin viimeksi opittu laulu. Rouva Pasiluoto johti innostuneesti ja käännellen päätään levottomasti. Tästä johtui hänen liikanimensä.

Sitten oli äänentapailua. Opettaja löi säveleen pianolla, joka oli selin oppilaisiin.

— Mikä sävel tämä on? Miksi Väinö Ylämäki ei viittaa? Eikö sinulla ole mielipidettä tästä säveleestä?

— Jokaisella on korva, vaikka ei yhtä tarkka. Nyt minä soitan skaalan ja taas saman säveleen. No? Koska et vieläkään viittaa, saat viivan uppiniskaisuudesta. Kuuntele nyt uudelleen.

— Te saatte viivan ellette vaivaudu muodostamaan itsellenne mielipidettä säveleistä. Ei kukaan ole sellainen idiootti, että hän erehtyisi kahdesta ääniaskeleesta, etenkin kun ensin soitetaan skaala. Kuule nyt, Väinö. Rouva Pasiluoto hakkasi kynällä ensin hiljaa, sitten kovasti pöytään ja kysyi.

— Sinulla on siis korva. Se oli silkkaa kiusantekoa, kun kutsuit disiä a:ksi. Sietäisit saada toisen viivan.

— Istu, Väinö, ja kohota mielesi oppimaan taidetta. — Nyt otamme esille joululaulusikermän. — Mitä minä näen? Viideltä puuttuu lauluvihko. Missä sinun on, Ville Vainio?

— Heti syyskuussa minä sanoin, että marraskuun ensi tunnilla me aloitamme laulaa sikermästä. Kuinka Heli muisti tuoda vihkonsa?

— Siinä näette innostusta. Joka nyt on unohtanut vihkonsa saa kotimuistutuksen. Teidän täytyy oppia muistamaan tehtäviänne.

— Minä pyytäisin päästä täältä puoli tuntia aikaisemmin. Matkustamme sunnuntaiksi häihin, pyysi Terttu Kosu. — Johtajatar lupasi puolestaan.

— Hän ei tietänyt, että me nyt juuri alamme uutta laulua. Minkälaisen käsityksen sinä saat siitä, ellet ole sen alkuharjoituksessa? Tällä kertaa minä en voi päästää sinua. Voit matkustaa seuraavalla junalla.

— Mutta silloin minun on pakko kävellä 8 km, setä ei lähetä hevosta kahta kertaa, Terttu alkoi nyyhkyttää.

— Terttu Kosu. Etkö sinä mielelläsi kävelisi pitempääkin matkaa saadaksesi oikean otteen näin ihanaan lauluun? Sinun maailmasi tulee valoisammaksi, ja sinun soitannollinen tajuntasi selvenee sanomattomasti tämän puolen tunnin aikana. Oman itsesi tähden en nyt päästä sinua.

— Siinäpä se ero onkin. Suomen, historian tai saksan tunnilta voi olla poissa ilman haittaa. Niitä voi oppia omin päin. Mutta laulua käsittämään te ette vielä kykene ilman opastusta. Minä, näetkös Terttu, rakastan teitä. Suurin onneni on opettaa jaloa taidetta oppilailleni. Älkäämme unohtako, että Väinön kannel on kätketty jokaisen suomalaisen rintaan soimaan.

— Sinä et siis kuunnellut. Minä tahdon olla kärsivällinen teidän kanssanne, ja hän soitti saman uudelleen.

— Se on mollissa, arvasi Ilkka, mutta tuntiessaan Taunon nykäisyn oikasi heti: — Se on duurissa.

— Katsos, kuinka sinun korvas on parantunut. Viime tunnilla erehdyit vielä pahasti. Tulkoon nyt Tuovi Havas tänne laulamaan tämän laulun. Sinä, joka olet toista vuotta luokalla muistat kai sen vielä? Silloin luokka saa oikean käsityksen tästä laulusta. Sylva Gran saa säestää, niin minä voin paremmin kuunnella.

Tuovi lauloi kauniisti ja puhtaasti koko laulun ja Sylva säesti taitavasti. Luokka istui hiljaa kuunnellen hartaasti. He olivat ylpeitä tovereistaan. Koulussa ei ollut toisia tällaisia taiteilijoita. Tuovi luultavasti aikoi laulajattareksi.

— Tällainen hetki korvaa opettajalle kaikki vaivat ja harmit, sanoi hän. — Sylva säestää kuin vanha veteraani. Ja sinä Tuovi olet luokan paras oppilas. Kuinka on mahdollista, että sinut on jätetty luokalle?

— Kielet? Luokan satakieli! Kiittäköön kahdeksasluokka onneaan, että sinä jäit. Nyt täällä on ainakin yksi etevä oppilas. Paitsi Sylvaa tietysti. Sanopa sinä, missä skaalassa tämä laulu käy?

— Sillä tavalla on vastattava. Ota sinäkin, Otso, Sylva esikuvaksesi. Hänellä on kaikki se, mitä sinulta puuttuu. Mutta onko sinulla mitään, jota hänellä ei olisi?

— Älä viisastele. Minä tarkoitin tosiarvoja. Entä Väinö Ylämäki?
Minkälaiset tunteet sinut valtaavat, kun sinä katsot Tuovia ja Sylvaa?

— Minä kunnioitan Sylvaa, hän on mainio hevosmies, ollakseen noin hintelä, ja Tuovilla on vahvat hiukset, mutta taivuttaa heikosti saksan sanoja.

— Minä menenkin nyt ikiajoiksi. Isä on antanut minulle luvan erota laulusta.

— Kyllä minä saisin sen, mutta minä en tahdo tuoda sellaista väärää todistusta, niinkuin tässä koulussa on tapana.

— Minä olen aina aavistanut, että sinä kuljet harhateillä. Ajattele nyt tarkkaan, ennenkuin eroat. Etkö sinä käsitä, että musiikki jalostaa ihmistä ja koulupoikaa. Se tekee elämän elämisen arvoiseksi.

— Ei ainakaan laulutunnit. Luokka oli pakahtua hillittyyn nauruun.
Väinö oli suurenmoinen.

— Kerran sinä kadut tätä tekoasi. Puhumme tästä myöhemmin. Neiti Spont varmasti tukee minua.

— Johtajatar käski minun järjestää tämä asia rouva Pasiluodon kanssa. Hän sanoi, että: »Tästä lähin saa rouva Pasiluoto yksin päättää omista asioistaan.»

— Siiri ja Miili lopettavat tirskumisensa tai saatte mennä ulos. Ja sinä, Väinö, kyllä minä sinut kesytän.

Väinö marssi ulos luokasta yhteen puristetuin huulin. Hänen rohkeutensa oli haihtumaisillaan.

— Onneksi opettajat eivät sekaannu Vauhkon asioihin, siitä ei ole pelkoa, sanoi Väinö.

— Vauhko olikin taas tavattoman antelias muistutusten suhteen. Niistä ei ole kuitenkaan yhtä suurta haittaa, kuin toisten opettajien. Isä ei ainakaan julmistu niistä, eivätkä toistenkaan vanhemmat, sanoi Ville.

— Minun maailmani ei ole tullut valoisammaksi mokomankin tunnin jälkeen. Jos isällä olisi selvä käsitys Vauhkosta, niin hän hankkisi minulle lääkärin todistuksen. Minussa on monta vikaa, sanoi Terttu.

— Minä olen likinäköinen ja se heikontaa yleistä ruumiin vointia tai ainakin pään työkykyä, vakuutti Terttu.

— Top, keksitään vika jokaiselle, niin koko kahdeksasluokka pääsee laulusta. Käytetään ne tunnit toverisiteitten lujittamiseen, sanoi Kai.

— Sinä ja Tuovi olette poikkeuksia. Te jäätte loistamaan laulutunneilla, etteivät kaikki Väinön kantelet ruostu, sanoi Tauno.

— Keksitään nyt laulu-estevikoja. Jyrki käyttää niin kaitaisia kenkiä, että hänellä täytyy olla liikavarpaita. Olli on vasenkätinen ja Ilkka täynnä koirankuria, hänellä on penikkatauti, luetteli Heli.

— Ja Kestilät ovat puolissa voimissa, sillä he ovat kaksoisia koko elämänsä. Villeä painaa ikä, Meriä suuri oppi ja pitkä letti, ja Eila on mustankipeä, jatkoi Väinö.

— Minä huomasin, mitenkä sinä kävelit mörkkinä käytävässä, kun minä jaoin Merin eväät.

— Älkää eksykö aineesta. Jatketaan virheitten hakemista, se on kasvattavaa. Aissi kärsii meritautia, sanoi Jyrki.

— He eivät ole sopiva seura koulutytöille. Miltä näyttäisi, jos Siiri hakkailisi vanhemman lehtorin kanssa?, kysyi Olli.

— Luokka on tänäpäivänä kamalan ilkeä. Minusta me käyttäydyimme alhaisesti Vauhkoa kohtaan. Hän asuu meidän talossamme, ja äiti kertoi, että Pasiluodot ovat varattomia. Heillä on neljä lasta, ja molemmat vanhemmat tekevät työtä. Herra on proviisori, ja Vauhko saa tehdä työtä kuin orja, sanoi Meri.

— Yksin hän ei ole. Hänen puolellaan on voima ja mahti ja kotimuistutukset ja äänioikeus, sanoi Tauno.

— Minä luulen, että opettajien myötätunto on meidän puolellamme, vaikka virka vaatii heitä puolustamaan Vauhkoa, sanoi Miili.

— Väinö, minkälaiset tunteet valtaavat sinut, kun katsot Sylvaa ja
Tuovia? kysyi Heli.

Oli suomen tunti. Luokka oli levoton ja seurasi huonosti opetusta, vaikka johtajatar olikin hyvä kurinpitäjä.

Lopulla tuntia lausuttiin runoja. Useimmat osasivat huonosti. Miili ja
Siiri Kestilä olivat ainoat, jotka aina osasivat ulkoläksyt sujuvasti.
Heillä oli muuten huonot lukupäät, ja sitä he koettivat korjata
ulkoluvulla.

Viimein oli Helin vuoro lausua. Hän osasi välttävästi, opettaja auttoi monessa paikassa, mutta loppu sujui jokseenkin hyvin.

Tauno katsoi kelloaan. Kahden minuutin perästä soisi kello, ja hän olisi pelastettu. Hän viittasi varman näköisenä. Ainakin ensimmäinen säkeistö sujuisi, sen hän oli oppinut väliajoilla.

— Tulehan nyt Tauno lausumaan, niin verrataan sisaruksia toisiinsa, sanoi neiti Spont.

Tauno astui hitaasti taululle. Mennessään hän pudotti nenäliinansa, nosti sen lattialta ja veti Tertun kirjan maahan. Nostettuaan sen, hän saapui luokan eteen. Sitten hän niisti nenäänsä, yski ja alkoi.

Hitaasti ja tunteellisesti kaikuivat ensi säkeet. Tauno salli itselleen taidetaukoja, mutta muuten sujui koko ensimmäinen säkeistö mainiosti. Viimeistä riviä lausuttaessa soi kello.

— Lopeta nyt, Tauno. Minä näen, että sinä olet lukenut kunnollisesti.
Tällä kertaa jäi Heli alakynteen, sanoi johtajatar.

Heli ja Meri kulkivat kotiinpäin Bois de Boulognessa. Joku tylsä toveri pilaisi peräti kotimatkat, sanoi Heli.

— Minäkin ymmärsin sinun sielusi vasta Rue de Rivoliilla. Rue de Mer avasi sen täydellisesti minulle, vastasi Meri.

Merillä ja Helillä oli tapana kuvitella Helsinkiä Pariisiksi. He olivat piirustaneet Helsingin kartan, jossa paikkojen nimet oli muutettu pariisilaisten mukaan.

Koulua kutsuttiin Bastille'ksi, yliopistoa Sorbonne'ksi ja hautuumaata Montparnasseksi. Vanha kirkkopuisto oli Luxemburg, esplanaadi Avenue des champs Élysées ja Erottaja Place de l'Etoile.

Ihmisetkin saivat näitten mukaan nimiä, jotka pian tulivat luokalla yleisiksi.

Pitkä Jyrki oli Eiffel ja maantiedon mahtava opettajatar Notre-Dame.
Synkkä ruotsinkielen opettaja sai kantaa hautuumaan nimeä —
Père-Lachaise.

Tytöt lukivat vapaa-ajoilla ranskaa, etenkin kuvauksia Pariisista. Meri oli pienenä käynyt siellä vanhempiensa seurassa. Hän kertoi minkä muisti, niin että Heli melkein kuvitteli olleensa siellä.

— Katsos, tuossa kulkee Onni Joki. Hän asuu Place de la Concorde'lla, sanoi Heli ja viittasi Fredrikin torille päin. — Hän kävelee aina yksin.

— Minusta on idioottimaista olla niin viisas kuin hän. Mitä vitsiä sellaisessa on? Loistaa tunneilla ja sammua näkymättömäksi välitunneilla, sanoi Meri.

— Minä aavistan, että Onnissa on muutakin kun kuivia tietoja. Hänen aineensa, joka luettiin ääneen luokalla, oli hurjan herkkä. Minä tahtoisin tutkia hänen sielunelämäänsä.

— Tutki nyt sellaisen sisua, joka ei puhu mitään! Eikä poikien sielunelämää kannata tutkia. Se on tylsää, sillä he eivät kärsi.

— Kyllä minä luulen, että minun veljeni kärsivät — ainakin joskus, sanoi
Helvi epäröiden.

— Vielä mitä. Katso vain luokan poikia. Kärsiikö ilkkuva Väinö tai puksija Otso tai Jyrki keikari tai Ilkka, kaikkien naurattaja? He nauravat ehdoille ja harmeille, ja halveksivat meitä, joilla on tunteita.

— Minä en usko sellaiseen sielunelämään, joka aina on salassa. Syvä sielu loistaa läpi. Niinkuin näkee Ilta Pohjastakin. Luokan henki liikkuu vain pinnalla, kun Ilta on sairas.

— Mennäänpä huomenna tervehtimään Iltaa. Hän kuuluu olevan terveempi, sanoi Heli.

— Minä soitan sinulle, kun me olemme syöneet. Mennään sitten yhtä matkaa, sanoi Heli, kajoamatta appelsiini-asiaan. Kuukausirahat olivat lopussa.

— Eihän tuollaiseen tarvita pitkääkään aikaa, kunhan vain on hiukkasen oppimisen taitoa, nauroi Tauno.

— Eihän loppu ollut kummempaa kuin alkukaan, sanoi Tauno ja meni huoneesta. Ovessa hän lisäsi:

III

TYTTÖJEN KESKEN.

— Onko äiti nyt koko päivän perheen keskus? kysyi Veikko sunnuntaina aamiaispöydässä.

— Tietysti. Me kutsumme Aarniot ja vanhan neiti Grönin tänne kahville, vastasi isä.

— Minä menisin mielelläni lasten kanssa ulos. Meillä on niin vähän kahvileipääkin kotona, sanoi äiti varovaisesti.

— Mutta nyt minulle sopii olla ystävällinen tutuilleni, ja lapset saavat itse hoitaa huvinsa, sanoi isä ja meni puhelimeen.

— Eikö äiti antaisi meille rahaa, että pääsisimme Eläintarhan urheilukentälle katsomaan kilpailuja? pyysi Veikko.

— En voi nyt. Minun täytyy mennä johonkin kahvilaan ostamaan leivoksia, huokasi äiti. — Minä olen niin paljon poissa, että täytyy olla isän kanssa sunnuntaisin.

— Tai Aarnioitten, sanoi Tauno. — Tule, Väinö, niin menemme Ilkan luo, hän sanoi olevansa kotona.

— Hän onkin ainoa poika Helsingissä, paitsi meitä, joka ei ole urheilukentällä.

Heli auttoi äitiä aamiaisen pois korjaamisessa. Sitten hän järjesti kahvipöydän, siisti vähän huoneita ja kysyi:

— Mene vain tyttöseni. Sinunkin niskoillasi on aivan liikaa työtä, vastasi äiti.

— Moi, moi Meri. Joudu ja tule rue de la Filleä pitkin, kunnes tavataan. Joudu eri nopeasti.

Hän pukeutui huolellisesti. Millä merkillisellä tavalla saisi uuden hatun? Pojat tulivat toimeen lippalakeillaan läpi vuoden. Naisten hatut valmistetaan alunperin sellaisiksi, että ne jonkun ajan perästä tekevät ihmisen harakanpelättimeksi ja tulevat muodottomiksi ja inhoittavat eläviä ja kuolleita.

Heli etsi poikien huoneesta vesiväri laatikon ja koetti parantaa hattunsa tekokukkien väriä. Niitä ei voinut poistaa, sillä silkki alla oli haalistunut.

— Alussa ne luotiin lemmikeiksi, sitten ne haalistuivat valkovuokoiksi, ja nyt minä värjään ne neilikoiksi, vastasi Heli.

— Se on jukin viisasta. Ensi kesänä minä kerään vain 75 valkovuokkoa ja maalaan niistä muita kukkia, sanoi Reino.

— Älä viisastele, vaan anna minulle imupaperia, että saan pois liian veden näistä lehdistä. Kiitos. Nyt minä livistän.

Heli näki jo etäältä Merin pienen, siron olennon. Hänellä oli hattuja enemmän kuin vuoden aikoja. Ei kukaan luokalla ollut niin aistikkaasti puettu. Sylva ja Aissi olivat hienoja ja herättivät huomiota tansseissa ja kadulla. Meriä ei keksinyt heti, mutta se, joka kerran huomasi hänet, katseli häntä mielihyvällä.

Heli ihaili häntä kaikin puolin. Meri oli hyvä oppilas, paras tytöistä.
Hänellä oli hyvä ja varakas koti.

Sitäpaitsi hän oli sievä ja hauska. Kummallista, kuinka samalla luokalla oli erilaisia ihmisiä. Toisilla oli kaikki, toisilla ei mitään ja toisilla vähäsen.

— Sinullahan on uusi kävelypuku, huudahti Heli, joka oli saanut oman pukunsa samalla kertaa kuin Meri entisensä, mutta ei ollut uneksinutkaan saavansa vielä uutta.

— Se on ihana. Keksitkö sinä itse tuon kaksinkertaisen kellohameen? Ruskea sopii sinulle hurjasti, ihmetteli Heli. — Sinä olet hurmaavasti kokoonpantu. Hattu korostaa kapeita kulmakarvojasi, ja kenkien väri on taivaallinen.

Itsekseen hän ihmetteli, miksi Meriä ei luokalla pidetty kaunottarena. Se kai riippui osaksi hänen vaatimattomasta esiintymisestään. Koulussa huomattiin vain sellainen, joka loistaa ja helisee. Niinkuin Aissi tai Ilta Pohja. Osaksi myöskin kaunottaren osa ei sopinut Merin, priimuksen osaan. Korkeintaan Minerva voi olla sekä viisas että kaunis, inhimillistä se ei ollut.

— Katsos Heli, Dauphin tulee pitkin Rue d'Aboukiria. Älä nyt niiaa hänelle, kumarra, muista se.

Tohtori Valo tuli vastaan hienona ja solakkana. Hän nosti hymyillen lakkiaan ja kulki ohi.

Meri kumarsi tottuneesti, mutta Helin ruumis teki merkillisen korkkiruuvimaisen kiemuran. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kumarrus vai niiaus.

— Arvaa sen, kun te annoitte minulle tuollaisen oudon nimen. Oliko se tohveli? nauroi tohtori.

— Ei sinnepäinkään. Vaikka me tosin huokaammekin tohtorin tohvelin alla, sanoi Meri, Helin ihmetellessä hänen rohkeuttaan.

— Ahaa, prinssi, kruununperillinen. Sangen imartelevaa. Ikävä kyllä ilman maata ja kruunua.

Tohtori ja tytöt nauroivat iloisesti. Samalla tuli kaksi poikaa heitä vastaan. Meriä nauratti heidän ällistyneet ilmeensä. Tervehdittiin molemmin puolin, ja Heli päätti äkkiä parantaa tilannetta. Hän pudotti laukkunsa kadulle sille puolelle, jolla tohtori käveli. Tämä kumartui heti ja nosti sen.

— Ovat ne tyttöjä! Kylläpä osaavat! kuulivat he Otson sanovan Väinölle, joka seisoi ja töllisteli taakseen.

— Me menemme tervehtimän Ilta Pohjaa, joka on nyrjähyttänyt jalkansa.
Hän on nyt pian terve, kertoi Meri.

— Hän asuukin — — — alkoi Heli ja pysähtyi, sillä he olivat Iitan oven edessä. Meri nipisti Heliä käsivarresta ja veti eteenpäin. Hän puhui hätäisesti:

— Esimerkiksi valon merkityksestä ympäristöönsä, uskalsi Heli viisastella.

— Kylläpä te olette suulaita neitosia. Minä jään sanattomaksi teidän seurassanne. Ikävä vain, että minun on nyt erottava, sillä tässä asuu ystäväni, jonka luo olen menossa. Terveisiä Ilta Pohjalle, sanoi tohtori, nosti hattuaan ja hävisi kivirakennukseen.

Tytöt kääntyivät takaisin. Kun Heli katsoi taakseen, näki hän tohtorin hymyilevän hiukan ilkkuen ovenraosta.

— Hyi sentään! Kissa vieköön! Viekas Dauphin ymmärsi, että me jatkoimme matkaa hänen tähtensä, pahoitteli Heli.

— Mitä siitä, rauhoitti Meri. — Ollaan huomenna jäykkiä koulussa, niin hän pitää meitä arvoituksellisina. Mutta eikö hän ollut hurmaavan ironinen siinä ovenraossa?

— Hän sopisi paremmin varatuomariksi kuin peruukiksi. Minä luulen, että hän on syntynyt Saint Germainissa.

— Oon, mutta häntä on kiilloitettu sekä Helsingissä, että ulkomailla. —
Tässä on Iitan ovi.

— Päivää tytöt. Te olette enkeleitä yhteiskoululaisten hahmossa.
Istukaa sohvaan tai keinutuoliin, kukin luonteensa mukaan. Sylva ja
Eila ovat jo kertoneet Vauhkon ja Väinön jännittävästä kohtauksesta
sanoi Ilta ja nojasi korituolin tummaa taustaa vastaan.

— Minun jalkani jaksavat jo kuulla mitä melua tahansa. Se ei ole nyrjähtänyt uudelleen, vaikka Eila on kikattanut, niin että ruusut ovat pudottaneet terälehtensä.

— Mikä ihme se on? Hän odotti meitä Korkeavuorenkadun päässä, sanoi
Heli, — ja oli välinpitämättömän näköinen.

— Siltä se näytti. Hän oli hyvin kohtelias, nosti meidän tavaroitamme kadulta ja sanoi jäävänsä sanattomaksi meidän seurassamme.

— Miksi miehet hämmentyvät naisten seurassa? kysyi Meri ja katsoi viattomasti kattoon.

— Ei se ole mahdotonta. Ensi konventissa hän hakkailee minua ja saattaa kotiin. Silloin olen jo terve, sanoi Ilta.

— Se on uhkapeliä. Koulupojat sinä panet pyörälle, mutta opettajat ovat toista ainesta. Sitäpaitsi sinulla oli ehdot algebrassa, sanoi Meri.

— Vahinko, ettei hän nyt näe sinua. Sinun hiuksesi kiiltävät metallin hohteisena auringossa, ja silmät ovat raukean haaveelliset. Parasta on sentään sinun ihosi. Kerman väristä samettia! intoili Sylva.

— Eikö sinusta ole tarpeeksi, että pojat suitsuttavat Iitalle. Katso ympärillesi. Ruusuja luokan pojilta, lähetetyt meidän selkämme takana, tulppaaneja miehisiltä serkuilta, kieloja parilta kadetilta ja lisäksi kimppu liljoja ja runo tuntemattomalta lähettäjältä. Kuulkaa nyt, sanoi Eila ja luki:

»Päivällä mä yksin suren, huuliani vereen puren, hetket tuntuu ikuisilta kunnes nähdä saan sun, Ilta. Valkoliljat lasken jalkais juureen, lohtua ne tuovat tuskaan suureen.»

— Tuollaista ei tapahdu kenellekään muulle kuin Iltalle, sanoi Eila ihaillen. — Ehkä Ilkka on kirjoittanut sen? Muut luokan pojat eivät osaa.

— Minä en usko, että Ilkka kirjoittaa runoja tytöille, sanoi Meri kiivaasti.

— Kaikkihan tietävät, että Dauphin on salakihloissa Deutscheprosan kanssa. Siitä tulee taivaallisen tyylikäs pari. Rosaprosa on kaunis ja nuori ja oppinut, ja minä rakastan häntä, ja viime kirjoituksesta hän antoi minulle 9-, sanoi Heli.

— Mutta kyllä he ovat varovaisia, kun ei koskaan satu, että heidät yllätettäisiin itse teossa, sanoi Sylva.

— Ja missä se tapahtuisi? Mustan taulun takana vai päällystakkia riisuessako? kysyi Heli, ja tytöt nauroivat.

— Anna Valon olla, Ilta. Siitä tulee harmia, pyysi Heli, joka uskoi
Iltan suureen tenhovoimaan.

— Saatte nähdä. Rosaprosa on ollut häijy minulle. Hän konstailee vahvoilla verbeillä ja kaikella turhalla. Niinkuin, mitä kaikki vaativat, prepositionit ja muut. Minä näytän hänelle, mitä minä vaadin, sanoi Ilta itsepäisesti.

— Dauphinin sydämen vadilla. — Te ette voi uskoa, tytöt, mitenkä kehittävää on olla sairaana. Silloin ihminen huomaa, että hänessä on sisältöä, jatkoi Ilta.

— Minä olen tottunut siihen. Isä on työssä ja äiti aina viime vuosina ulkomailla. Hänestä tulee suuri laulajatar.

— Eikö mitä, mutta me säästämme, ja isä tekee kamalasti ylityötä. Sillä äidin täytyy saada taiteellinen taipumuksensa tyydytetyksi. Hän kuihtuisi muuten ja suuttuisi sitäpaitsi.

— Minä opin yhdeltä serkultani itsesuggestiota ja joka ilta minä toistan, että: »minusta on hauskaa, että äiti saa laulaa, se on hauskaa, se on hauskaa.» Kunnes minä uskon sen.

— Ettei minun äidilläni ole kutsumusta muuhun, kuin sellaiseen tavalliseen äiteilemiseen.

— Se on mainio sana. Kaikista meistäkin voisi muodostaa tekosanoja, innostui Heli. Ihaileminen on haaveellista kiemailua, eilaaminen on puheen ja naurun sekasorinaa, sylvaileminen pilviä tavoittelevaa kaihoa ja meriminen viisasta järkeilyä.

— Hyvänen aika, Heli. Sinä heliset sanoilla, kuin hopeatiuku. Minä olen tottunut vähään puhumiseen ja paljoon ajattelemiseen, sanoi Ilta.

— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita, että pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä turhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön ikuista hyräilyä, sanoi Ilta.

— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että Père-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä puolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä puolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka meidät on kutsuttu sinne.

— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle. Äidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy kaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa tyydytetyksi, sanoi Ilta.

— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan kauniitakin, sanoi Eila naivisti.

— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka he ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla nuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori — lampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat kenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin he sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän kutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»

— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan pitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?

— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat sieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.

— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon kirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys ja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia kärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava mielipuolisuus.

— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi, sanoi Ilta.

— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei ymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran. Mutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi temperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin maanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni, niinkuin David tai Adam vai kuka se oli?

— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on yksin keskellä ihmisvilinää.

— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon miehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on teräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.

— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen kuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni väreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä itse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.

— Mitä sinussa sitten kuohuu? Toivotko sellaisen sielun elämää, jonka sielussa aina käy myrskyt ja joka puristaa nyrkkiään koko torkkuvaa ihmiskuntaa kohti? Ja joka aina tahtoo jotakin, mikä ei ole ulottuvissa.

— Tietysti minussakin riehuvat myrskyt, tai ainakin tuntuu inhottavalta, kun sukkanauha laukee kadulla, tai kun hävittää kirjan, jonka on lainannut.

— Jos et sinä, Eila, kohota mieltäsi tuollaisten pikkumaisuuksien yli, niin minä en viitsi puhua oikeista asioista. Minä, joka juuri tahdon opettaa maailmaa tuntemaan voimakkaasti ja elämään yhtä jännittävästi kuin ihmiset romaaneissa. Luokkakin on mielestäni niin kesy kuin joukko kaniineja häkissä.

— Minä haaveilen kauneutta ja janoan onnea, sillä minä kuolen nuorena, sanoi Ilta.

— Keväisin minä tunnen sen selvästi. Silloin kaikki tuntuu niin haikealta ja elämä on omituisen vaikeaa, puhumattakaan algebrasta ja sellaisesta. Eikö olisi ihanaa sammua toukokuussa, kun heinä versoo ensimmäisen sateen jälkeen? Kaikki sivistyneet ihmiset ovat keväällä väsyneet elämään.

— Eila tunsi, ettei hän ollut sivistynyt. Hän vaikeni, ettei pilaisi outoa tunnelmaa.

Sylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt kuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.

Heli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista ja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt aavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat häntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja henkisesti kehittymätön.

— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari kilometriä asemalta, sanoi Meri.

— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja antaisin luonnon puhdistaa henkeni.

— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi tai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi Heli.

Eila toivoi eniten uutta tanssihametta, mutta koska hän tahtoi olla yhtä ihanteellinen kuin toverit niin hän sanoi:

— Minä tahdon tehdä jotakin lasten puolesta. Totuttaa katupojat kiroilemasta ja opettaa köyhien lapsia niistämään neniään.

— Oletteko huomanneet, että luokan tytöt, ovat mahdottoman sisältörikkaita. Kaksoisetkin kutovat sukkia jalattomille invaliideille, sanoi Meri.

— Terttu Kosu aikoo perustaa yhdistyksen, joka pyytää kauppiailta »rästipaloja» ja sitten niistä neulotaan peittoja ruttotautisille, kertoi Eila.

— Ei sellaista henkistä sisältöä kuin tytöissä. Mitä sellaisesta kuin urheilusta tai radiosta tai seikkailukirjoista!

— Kai Blå sanoi kerran halveksivansa naisia ja tyttöjä. Ehkä hänellä on sieluelämää, sanoi Sylva.

— Silloin se on tärveltynyttä, sanoi Ilta. — Mitä te arvelette Onnin hengen syvyydestä?

— Ainakaan siitä ei tiedä mitään. Opettajat saavat hänestä kaikkea, mitä haluavat, mutta meidän joukossamme hän on mykkä. Puhe on ajatuksen ilmaisu ja ellei puhetta ole, niin ei ole ajatuksiakaan, sanoi Heli.

— Nyt on kello niin paljon, että meidän täytyy lähteä. Milloin tulet
Bastille'en, Ilta? kysyi Meri.

SIJAISOPETTAJA.

— Täällä on hyvä olla, sillä harvoin opettajat häiritsevät meitä muuta kuin tunneilla, oli Väinön tapana sanoa.

Luokka oli kokoontunut väliajan jälkeen, kun Ilkka Paso astui etualalle haraten hiuksiaan rehtorin tapaan.

— Teillä ei ole mitään oikeutta meluta ennen tärkeän tunnin alkua. Luokka on vallan rauhallinen, eikä huoju niinkuin jääkarhut häkeissään. Eila ei saa istua polvillaan, se ei ole arvokasta. Miili ja Siiri Kestilä lopettavat tirskumisensa, me emme tarvitse mitään nauruduettoja täällä. Jyrkin kaulanauha on tosin komea, mutta antakoon hän muitten ihailla sitä — taskupeili pois! puhui Ilkka rehtorin mahtavaan tapaan. Hän puhui painostaen kerakkeita ja vetäen ilmaa etuhampaitten läpi pisteitten kohdalla.

— Minä puhun sitten, kun luokka on vallan järjestyksessä. Aissi työntää kiharansa korvien taa, ja Otso lopettaa jalan pyörittämisen. Kuulkaa siis: Johtajatar Jenny Spont on matkustanut Kuopioon sisarensa hautajaisiin. — Olkaa vallan rauhallisia, on tällaisia yrttejä ennenkin kasvatettu.

— Pytyn sisar olisi saanut asua Petsamossa, mutta täytyy tyytyä tähänkin, sanoi Tauno.

— Erehdyt, Eila Meriaho. Minä olen aina aavistanut, että sinä kuulut laiskojen luokkaan. Te saatte pätevän sijaisen. Toivon, että te käytätte tätä tilaisuutta — — jatkoi Ilkka entiseen tapaan.

— Sitä me tehdäänkin. Norsseilla on pitkin lukukautta virkistäviä hetkiä »naskalien» tunneilla. Meillä on ollut pitkä, kuiva työaika. Työtä ja raatamista viikkokausia, sanoi Olli.

Kaikki olivat innoissaan. Paikkoja vaihdettiin ja tehtiin valmisteluja tulisessa kiireessä.

— Minä pelkään kamalasti, ai, ai kuinka minä pelkään, sanoi Miili ja sitoi kaulaansa koristeen luokan erivärisistä kumeista.

Otso Rasti heitti takkinsa Sylvalle ja kääri verkkopaidan hihat kyynärpäitä ylemmäksi. Housun lahkeet hän kääri myöskin niin, että sukkien yläpuolella näkyi pitkälti paljasta ihoa.

Sylva veti Otson takin hienon hameensa päälle. Puseron valkoinen kaulus vedettiin takin kauluksen yli ja vyölle kiristettiin Taunon nahkainen vyö.

— Sinä olet tosiaankin eri tyylikäs. Englantilaisen ladyn ja pojan sekoitus, sanoi Tuovi. — Minä en uskalla ottaa osaa tällaiseen vaaralliseen ilveilyyn, lisäsi hän, mutta antoi kuitenkin Helin maalata eri värisiä rannerenkaita pitkin paljaita käsivarsia.

— Muistakaa, ettette melua tai heitä paperimälliä. Sellainen sopii alaluokilla. Meidän ilomme täytyy soveltua kahdeksan luokan sivistyksen saaneelle nuorisolle, sanoi Tauno.

Hän oli sitonut kaulaliinastaan kääreen otsalle. Tämän alta näkyi pätkä taitavasti tehtyä haavaa, joka oli maalattu vesivärillä.

— Kohteliaisuus ennen kaikkea. Puhutaan säädyllisesti, niin ei tule jälki-ikävyyksiä, varoitti Jyrki.

Meri oli aukaissut mahtavat hiuksensa, joita piti koossa pään ympäri kulkeva käsilaukun hihna. Laukku riippui takana punaisena koristeena tummien hiusten päällä.

— Katsokaa noita! huusi hän osoittaen ovesta sisään tulevaa Aissia ja
Iltaa.

Nämä olivat käytävässä vaihtaneet hameita. Aissin pitkät sääret näkyivät polvin asti ja hiuksissa oli kirjava nauharuusu nenäliinoista.

Perässä tuli lyhyt Ilta, hame laahaten maata. Päässä oli luokan johtajattaren komea hattu ja kädessä sateenvarjo.

Käytävässä kuului askelia. Luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Kaksoiset tukehduttivat tirskuntansa nenäliinoillaan.

Keski-ikäinen rouva tuli sisään. Hän oli leskirouva Hanhikoski, joka parikymmentä vuotta sitten oli ollut opettajattarena tyttökoulussa. Miehensä kuoleman jälkeen hän aikoi taas pyrkiä opettajattareksi. Nyt hän oli iloinen saadessaan lyhyen viransijaisuuden, jolloin hän näkisi minkälaiseksi kouluelämä ja nuoriso oli kehittynyt nykyaikana. Hän oli lapseton ja aivan vieras lasten elämälle.

— Istukaa. Minä olen neiti Spontin sijainen. Toivon, että tulemme hyvin toimeen. Jaha, tässä on oppilasluettelo, sanoi rouva Hanhikoski.

Ilta Pohja nousi sohvaltaan ja meni käsi ojossa tervehtimään. Hän kumarsi komeasti, pitäen kolmea käsilaukkua ja sateenvarjoa vasemmassa kädessään ja sanoi:

— Nimeni on Aamu Etelä. Pyydän saada kuunnella opetusta. Minä olen tullut Rovaniemeltä tutustumaan pääkaupungin yhteiskouluihin.

— Mielelläni minun puolestani, vaikka minä itse olen vain sijainen enkä ole perehtynyt uusimpiin opetustapoihin.

— Kiitän luvasta. Me Rovaniemellä seuraamme aina viimeistä muotia, sanoi Ilta ja nosti hamettaan, ettei kompastuisi siihen mennessään paikalleen.

Rouva Hanhikoski ihmetteli Rovaniemen »viimeistä muotia», mutta istuutui mitään sanomatta kirjoittamaan päiväkirjaan.

— Mitä runoja te luette nykyjään? Vänrikki Stoolia varmaankin? Jyrki
Pailanen, sanoi opettaja katsoen oppilasluetteloa.

Ilkka meni hitaasti taululle ja koetti muistutella jotakin Koskenniemen runoa. Perille päästyä tämä ei vielä ollut onnistunut, niin että hän alkoi:

— Meillä Rovaniemellä pitävät pojat käsiään puuskassa ja tytöt kädet ristissä vyötäisien kohdalla. Silloin ei huitominen häiritse lausuntaa, sanoi Ilta sohvaltaan.

— Pyydän, että neiti kertoo tunnin jälkeen, miten Rovaniemellä tehdään, huomautti opettaja, ja Ilkka sanoi:

»Jänis pikku poikanen hyppäs korkealle vuorelle. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»

»Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan.» Ilkka löi tahtia karttakepillä.

»En ole käynyt laihossas, en ole syönyt kaurojas. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»

— Tokkohan Koskenniemi on kirjoittanut tuota? Minä kuulin sen jo lapsena, sanoi opettaja.

— Minä en osaa lausua, mutta minun sisareni Siiri on hurjan hyvä runonlausuja. Minä osaan maantietoa ja kirjanpitoa. Me jaoimme lukuaineet keskenämme, sanoi Siiri.

— Se on uusinta opetustapaa. Minä esimerkiksi korotan luvut neliöihin ja tämä Suurheimo tässä vetää niistä juuret. Pojat asettavat yhtälöt probleemeihin, ja tytöt ratkaisevat ne. Sillä tavalla jokaisesta tulee jukin taitavia alallaan, selitti Tauno.

— Sellainen sopii ehkä matematiikassa. Kielioppia minusta ainakin tulee jokaisen oppia perinpohjin, sanoi opettaja.

— Voinhan minä koettaa, vaikka minä olen hiukan heikko nykyjään, sanoi
Tauno.

— Minä menin auttamaan, kun humalainen jätkä löi pientä poikaa, sanoi
Tauno tunteellisesti.

— Se oli kauniisti tehty. On hyvä, että teidän joukossanne on niin hyvän esimerkin antaja, kehui opettaja.

— Meidän luokkamme on aina valmis taistelemaan pienten ja sokeitten ja rampojen puolesta. Me suojelemme ontuvia hevosia ja torimuijia ja pieniä hiiriä lateli Tauno.

— No, Ylämäki valitsee sitten oikein kauniin runon. Äskeinen oli hiukan lapsellinen, sanoi opettaja.

— Ja huononpuoleisesti esitetty. Meillä Rovaniemellä lausutaan aivan toisella puhdilla, sanoi Ilta.

Rouva Hanhikoski katsoi kärsimättömästi ikkunaan päin. Tauno kulki taululle etsien kuumeisesti muististaan sopivaa runoa. Tie oli lyhyt, niin että tulos oli huono.

»Pimpeli, pampeli paimen poika, simpeli, sampeli paimen tyttö, kimpeli, kampeli karjan kellot — — —»

— Onhan tuo lystikästä, mutta ota nyt jokin ylevä, isänmaallinen runo, sanoi opettaja.

»Laps Suomen älä vaihda pois sä maatas ihanaa, totuuden runon kotimaa, maa kallis isien. Joka niemen notkohon, saarelmaan, kodin tahtoisin nostattaa.»

— »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä hempeyttä, sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista»

— Tällä tunnilla luvattiin määrätä, mikä aine on kirjoitettava ensi kerraksi.

— Mene paikoillesi sitten. — Saatte itse ehdottaa aineita. Minä en tiedä, mitä olette ennen kirjoittaneet. Mistä Terttu Kosu tahtoo kirjoittaa?

— Kyllä minä olen. Siitä on jo kauan, kun minä täytin 14 vuotta, sanoi
Aissi, lisäämättä, että siitä oli 4 vuotta.

— Emmekö me saisi kirjoittaa ainetta hiuksista? Sen voisi ottaa kauneuden, terveyden ja moraalin kannalta. Lyhyille ja vaaleille sopii naisellinen nuttura, vilkkaille ja äkäisille mahdollisimman lyhyt j.n.e. Keittäjättärille on polkkatukka ainoa hyväksyttävä, ja sairaanhoitajattarille pitkä, silloin heidän on pakko nousta vielä aikaisemmin kuin muutoin. Kuta vähemmän he nukkuvat, sitä paremmin he sopivat toimeensa. Sitten voisi ottaa selkoa, kutka useimmin joutuvat naimisiin, lyhyt- vai pitkätukkaiset. Tai kutka paremmin suorittavat opintonsa, ehdotti Aissi.

— Minusta tällainen aine ei ole kyllin arvokas. Ehkä Eila Meriaho keksii jonkin toisen sopivamman, sanoi opettaja.

— Hän on unkarilainen suurfilantrooppi. Hän syntyi klo 7 illalla köyhän työläisperheen ainoana lapsena. Jo nuorena hän voitti tiedoissa sekä sisarensa, että veljensä ja auttoi isältään saamillaan rahoilla köyhiä sairaita, niin että parantumattomat saivat näkönsä. Hän täytti eri kansanluokkain väliset kuilut ja oli siunaukseksi rikoksellisille. Vanhemmaksi tultuaan hän hävitti pahennuksen pesät syntymäkaupungistaan ja yhteiskunnan mätähaavat olivat alati hänen sydämellään, esitelmöitsi Heli.

— Ehkä Rovaniemellä luullaan niin, mutta uusimmat tutkimukset ovat todenneet hänen saksalaisen syntyperänsä, oikaisi Heli.

— Kyllä kai minä joskus olen kuullut tästä merkillisestä naisesta. Mikä hänen nimensä olikaan? kysyi opettaja.

— Sandra, Lucioperca Sandra, niinkuin Guyrkovitsch Guyrka. Unkarilaiset käyttävät ristimänimeä perässä. Hänen viime vuotensa olivat merkillisiä laajanäköisen monipuolisuutensa takia. Hänen toimintansa haarautui, kirkastui ja kohosi hurjan korkealle tasolle. Mutta onneton avioliitto eri kansallisuuteen kuuluvan Felix Lynx'in kanssa loi valoa hänen vanhoille päivilleen.

Koko luokka viittasi, sillä he muistivat hyvin kuhan latinalaisen nimen. Rouva Hanhikoski ihmetteli heidän sivistystasoaan. Hän sanoi:

— Minusta raittiusasia on kiintoisa. Samalla voisi puhua siveellisyydestä ja muista paheista. Sopisi selittää eri juopumisasteet, nousuhumalan ja laskuhumalan. Helppoa olisi piirustaa käyrä, joka osoittaa raittiustasoa eri kansankerroksissa. Esimerkiksi nikkarien, ministerien, kauppamatkustajien, orpolasten, ja värisokeitten väkijuomain käytön. Jännittävää on kertoa trokarien oveluudesta ja kiinniottajien menettelytavoista. Ei mikään vaikuta niin jukin vahingollisesti moraaliin ja kansan terveyteen kuin raittius.

— Niin juuri väkijuomat, jotka vuosittain tuhoavat Suomen kansasta 30 % enemmän kuin kuolema. Meidän tulee taistella niitten puolesta viimeiseen viininpisaraan saakka, sillä muu maa viina, oma maa kalja, ja Kai hosui haltioituneena käsillään.

— Minusta me kirjoittaisimme historiallisen aineen kaikista naisista, jotka ovat eläneet.

— Minä tarkoitin niitä, jotka ovat kuuluisia ja merkillisiä. Orleans'in neitsyt, Maria Stuart, Agrippina, Faraon tytär, Lotta Svärd ja kaikki, jotka on poltettu ja hukutettu ja mestattu, vaikka he ovat olleet jaloja naisia. Minua harmittaa oikein, kun ajattelen, mitenkä paljon vääryyttä on tehty naisille. Lotta Svärd tosiaankin taisi jäädä henkiin.

— Sellaisesta pojat ainakaan eivät voi kirjoittaa. Ei ainakaan tällä luokalla, jossa naiset ovat täydellisesti hallitsija-asemassa, sanoi Olli.

— Tästä näkyy tulevan erimielisyyksiä. Ehkä Onni Joki ehdoittaa sopivamman aineen.

— Urheilusta voi jokainen kirjoittaa. Se on isänmaallista ja terveellistä ja kaikkea.

— Helsinkiläisille on terveellistä kuulla, mitä maaseutu ajattelee.
Rovaniemen painijat ovat aineen orjia, sanoi Ilta.

— Urheilu on ainoa pyrintö, joka on puhdas ja jalo, intti Otso, jota alkoi harmittaa.

Pitemmälle ei Ilta ennättänyt, kun Otso tuli hänen luokseen, heitti nuoran pätkän hänen harteittensa ympärille ja alkoi vetää häntä ovea kohti.

— Auttakaa, auttakaa. Minua solvataan, huusi Ilta hoippuessaan eteenpäin. Hän oli kompastua sateenvarjoon, joka putosi maahan, ja hameet kietoutuivat säärien ympäri.

— Minä kiellän Onni Jokea käyttäytymästä sopimattomasti. Mene heti paikoillesi, huusi rouva Hanhikoski hädissään.

— Minä lähden mukaan, hän on minun tätini, huusi Aissi ja juoksi perässä.

— Menkää heti käskemään heitä takaisin. Tämähän on kauhean epäkohteliasta, sanoi opettaja.

— Onni Joki käyttäytyi anteeksi antamattomalla tavalla. Tätä täytyy seurata ankara rangaistus, sanoi opettaja.

— Minun täytyy ilmoittaa tämä asia luokanjohtajalle. Te olette käyttäytyneet hyvin koko tunnin, ja nyt tämä loppukohtaus pilasi kaiken, valitti opettaja.

— Minä pyydän anteeksi, mutta minun menettelyni oli tarkoitettu vain tuota rovaniemeläistä vastaan.

— Ei nyt auta mikään. Onni Joki saa vastata teostaan rehtorille tai luokanjohtajalle. — Aineen voitte kirjoittaa Sandrasta, itse muistatte hänen sukunimensä.

— Nyt meidät paha perii. Miksi minä hullu otinkin Onnin nimen, päivitteli tämä.

— Olisipa sattunut kelle tahansa meille, niin me olisimme pitäneet hyvänämme muistutuksen, ja silloin tästä olisi selvitty, sanoi Ilkka.

— Älä usko. Hän ei ymmärrä leikkiä, ja hänen isänsä luultavasti vielä vähemmän, sanoi Tuovi.

— Olisit antanut minun olla, niin ei olisi tullut tällaista harmia, sanoi Ilta. — Rosan hattukin sai kuhmun.

— Pahinta on, jos Onni ei tule kouluun. Silloin on heti selvää, että hän ei ollut täällä, sanoi Aissi.

Viimeinen tunti oli historiaa. Rehtori ei nähtävästi ollut tavannut rouva Hanhikoskea, sillä hän oli aivan ennallaan.

Mutta tunti oli pitkä, ja painostava mieliala vallitsi luokassa. Vihdoin se loppui, ja jokainen meni kotiinsa. Päivä oli loppunut nolosti.

Neiti Rosa Welt tapasi rouva Hanhikosken koulun portilla. Heillä oli osa kotimatkasta yhteinen.

— Erinomaisesti. He ovat vilkkaita lapsia, ja tunti oli hyvin hauska. Ikävä vain, että lopussa sattui harmillinen tapaus. Se neiti Etelä, joka käy kuuntelemassa opetusta täällä, oli tosin tavallaan syypää siihen, mutta kyllä oppilaskin käyttäytyi sopimattomasti.

— Minä en ole kuullut, että täällä olisi nykyjään kuuntelijoita.
Mikähän neiti se lienee?

— Rovaniemeläinen opettaja. Nuori, kaunis nainen, mutta käytös ja puku vähintään omituisia. — No, hän keskeytti vähän väliä opetuksen, niin että minäkin hermostuin. Lopuksi eräs oppilaista passitti hänet ulos luokasta.

— Onni Joki! Ei, rouva Hanhikoski, Onni Joki se ei ollut. Hän on luokan hiljaisin ja mallikelpoisin oppilas. Tarkoitatte varmaan Väinö Ylämäkeä? Hänestä on aina harmia.

— Se oli Onni Joki. Olen aivan varma asiastani. Hän otti taskustaan nuoran pätkän ja veti sillä rovaniemeläisen ulos käytävään. Se oli se poika, joka istuu ensi rivillä eniten vasemmalla.

— Siinä Joki istuu. Huomenna minä tutkin luokkaa. Olen pahoillani, että näin karkea vallattomuus tapahtui siellä. Kahdeksas luokka on lahjakas ja hauska luokka, mutta se on myöskin vallaton ja omavaltainen.

— Minä olen ollut hyvin vähän tekemisissä nuorison kanssa, varsinkin viime aikoina. Mutta kyllä he ovat muuttuneet aika tavalla tällä aikaa. Heidän pukunsa on hyvin omituinen, sanoisin melkein vallaton. Hyvin avonaisesti he sanovat mielipiteensä ja hauskaa heitä on kuulla.

— Eivät suinkaan. He istuivat siivosti paikoillaan, eivät melunneet eivätkä puhuneet. Mielellään heitä opettaa. Ellei tuota huonosti kasvatettua Onni Jokea olisi ollut, olisi tunti sujunut erinomaisesti.

— Onni Joki huonosti kasvatettu! Tässä on jotakin hämärää. Kyllä minä tämän selvitän.

— Toivon, ettei luokalle koidu ikävyyksiä. He olivat minusta herttaisia lapsia.

— Sitä he ovatkin, kunhan heitä pidetään aisoissa. Vieläkö rouva
Hanhikoskella on opetusta sillä luokalla?

— Hyvästi, rouva Hanhikoski, — sanoi neiti Welt ja kulki miettiväisenä kotiin.

SELVITTELYJÄ.

Seuraavana päivänä, kun luokka oli koolla ennen saksankielen tuntia, sanoi Otso Rasti:

— Minä olen ajatellut sitä eilistä asiaa ja päättänyt sanoa Rosaprosalle koko totuuden. Se on noloa, jos toinen kärsii toisen puolesta.

— Silloin tästä tulee kamala juttu. Ilta ja Aissi paljastuvat ja meidät perii hukka. Ei tämä asia siedä Rosaprosan ja rehtorin penkomista, sanoi Väinö.

— Mitä te olette tehneet ja mitä se minua liikuttaa? kysyi Onni katsoen ylös »Deutsche Prosa und Dichtungista».

— Meillä oli eilen Pytyn sijaisena mukava rouva, ja täällä oltiin hiukan leikillisiä, aloitti Meri varovaisesti.

— Me vaihdoimme nimiä ja paikkoja, ja Otso istui sinun paikallasi, sanoi Terttu.

— Sinun nimelläsi vain. Muuten oli yhtäläisyys pienen puoleinen, kikatti Siiri.

— Minä heitin vain ulos erään naisen, joka häiritsi opetusta ja halveksi urheilua, sanoi Otso.

— Sinä saat siis Rosalta tai rehtorilta kotimuikkarin. Siinä on sinulle uusi elämys. Ellet pidä sitä hyvänäsi, tulemme me kaikki paljastetuiksi.

— Sinun kanssasi kaatuu koko luokka. Onnin loistoa ei tämä asia paljonkaan himmennä, sanoi Eila.

Kaikki katsoivat jännittyneinä Onniin, joka seisoi ja kokosi tavaroitaan. Hän katsoi muutaman hetken totisena tovereitaan, kääntyi oveen päin ja meni ulos.

Parin sekunnin ajan vaikenivat kaikki noloina. Sitten Heli nousi äkkiä ja kiiruhti Onnin jälkeen.

— Hän on jöröpukki, jonka sielu on satavuotinen, mutta katala hän ei ole, vakuutti Meri. — Se näkyy jo hänen ylevästä esiintymisestään.

Sillä välin oli Heli saavuttanut Onnin juuri kun tämä oli aikeessa poistua koulusta.

— Sinä olet niin suljettu ja vieras meille, etten minä oikein uskalla sanoa, mitä minä ajattelen.

Onni katsoi ylemmällä portaalla seisovaan tyttöön. Hän kohtasi kirkkaan siniset silmät levottomissa kasvoissa. Tytön kasvot voivat olla suloiset, ajatteli hän, mutta sanoi jurosti:

— Minä en tee mitään luokassa. En voi ilmiantaa teitä enkä tahdo pettää neiti Weltiä. Selittäkää asiat niinkuin tahdotte, minä vaikenen.

— Kuule nyt, Onni. Minä olen usein mukana kujeilemassa ja hassuttelemassa, mutta halpamaisia tekoja minä en siedä. Minä olen varma siitä, ettei luokka tee sinusta uhria, vaikka me olemme pulassa. Kyllä sinä pääset rangaistuksesta.

— Luuletko sinä, että minä pelkään sitä? Mutta noloa se on, kun neiti Welt luulee minun loukanneen vierasta naista. Ja niin narrimaisella tavalla vielä.

— Älä ole noin juhlallinen. Tule luokkaan ja koeta selviytyä. Sinähän olet nero.

— Sitä minä en ole. Minä en tule toimeen pienimmissäkään selkkauksissa tovereitten kanssa. Tuskin tavallisessa seurustelussa.

— Tee sitten, mitä tahdot. Sinusta ei saa selvää, sanoi Heli ja juoksi sisään.

Onni epäröi hetken. Hän oli tosiaankin heikko anginan jälkeen. Sitten hän harppasi portaita ylös ja meni päättäväisesti sisään.

Luokka ei tehnyt mitään huomautusta. Onni oli arvoituksellinen tavallisten koululaisten silmissä.

Samassa ovi aukeni, ja neiti Welt tuli sisään. Hän istuutui päiväkirjan ääreen. Luokka huomasi heti, että nyt oli vastattava eilisistä kepposista.

— Teillä oli eilen sijaisopettaja. Käyttäytyikö luokka hyvin? alkoi neiti Welt tavattoman totisena.

— Me emme pitäneet melua emmekä vastanneet epäkohteliaasti emmekä härnänneet opettajaa, vastasi Meri puhuen harvaan ja harkitsevasti.

— Meidän vaatteemme ja hiuksemme erosivat tavallisuudesta, tunnusti
Meri vastahakoisesti.

Neiti Welt oli usein nähnyt oppilaiden koristautuvan isoilla nauharuusuilla tai kampaavan hiuksensa oudolla tavalla, saadakseen vaihtelua yksitoikkoiseen kouluelämään. Hänestä se oli lapsellisuutta, josta ei kannattanut nostaa melua.

— Ikävintä tässä asiassa on, että kaikki ei ollut vain viatonta leikkiä. Minulle on ilmoitettu, että yksi pojista on käyttäytynyt sangen törkeästi vierasta naista kohtaan. Minä en ollut uskoa korviani, kun kuulin kuka se oli. Vieläkin minä toivon, että tässä on tapahtunut erehdys. — Onni Joki, voitko puolustautua tätä syytöstä vastaan?

Onni nousi kalpeana ja synkkänä. Helin sydän alkoi takoa. Hänestä tuntui, kuin syy olisi ollut hänen, jos Onnille kävisi huonosti.

Neiti Welt ajatteli, että noin puhuu sellainen, joka ottaa toisen rikoksen niskoilleen. Mutta myöskin syyllinen, joka ei keksi lieventäviä asianhaaroja.

— Rouva Hanhikoski selosti minulle koko tapauksen. Hän ei siis erehtynyt nimestä?

— Ja tunnustat syyllisyytesi? Onni puristi huulet kokoon. Kun hän käänsi päänsä syrjään, kohtasi hän Helin loistavan katseen. Tuntui oudolta, kun joku katsoi noin hyväksyvästi.

— Vastaa Onni, sanoi neiti Welt. Otso Rasti oli koettanut monta kertaa nousta, mutta Väinö ja Ilkka pitivät kovasti kiinni ja estivät sen. Nyt hän antoi molemmille aika sysäyksen ja nousi sanoen:

— Minä yksin olen syyllinen. Onni ei ollut eilen koulussakaan. Minä istuin hänen paikallaan, ja siitä syystä rouva Hanhikoski luuli minua Onniksi.

— Pelkkää koiruutta! Ja päälle päätteeksi saatoit häpeää Onnille. Kuinka sinä voit käyttäytyä sillä tavoin?, neiti Welt oli todella pahoillaan.

— Entä vieras neiti? Sinä häpäisit koko koulun solvaisemalla vierasta naista.

— Hän on minua vuotta nuorempi ja käyttäytyi kuin vanha lehmä ja häiritsi opetusta, sanoi Otso kiivaasti.

— Otso Rasti! Käytä sopivaa kieltä. Onko tämä neiti ennen käynyt täällä?

— Hän ei ole koskaan ollut täällä kuuntelemassa opetusta, vastasi Otso kaksimielisesti.

— Koko luokka ansaitsisi luultavasti rangaistuksen eilisen kohtauksen tähden. Mutta rouva Hanhikoski pyysi, että te pääsisitte vähällä. Minä toivon, ettette toisten ole vallattomia, aivan kuin alaluokkalaiset. Mutta Otso Rastin täytyy sovittaa välinsä vieraan neidin kanssa. Tietääkö kukaan hänen osoitettansa?

— Mene heti iltapäivällä pyytämään häneltä anteeksi. Tauno ja Olli menevät mukaan todistajiksi. Ensi tunnilla kerrotte sitten minulle, että Otso on ollut nöyrä ja kohtelias ja että neiti on antanut anteeksi.

— Minä tahtoisin vain sanoa, että kaikki ei ole vielä selvää. Se neiti olikin vain — — —

— Olkoon minkälainen tahansa, se ei paranna asiaa. Otso pyytää kauniisti anteeksi, ja sillä hyvä. Vai etkö aio tehdä sitä?

— Nyt ei sanaakaan enää. Ymmärrän, että tämä on nöyryyttävää sinulle, mutta ole kiitollinen, kun pääset näin vähällä.

— Sitten voit selvittää välisi Onnin kanssa. Ja muista, että menet kotiin sen neidin luokse. Ja esitä myöskin minun valitteluni tapahtuman johdosta.

— En minä luule, että hän välittää paljonkaan koko asiasta. Hän oli vähän — — —

— Johan minä sanoin, etten tahdo kuulla hänestä enää. — Nyt aloitamme opetuksen.

Luokka kokoontui väliajalla omaan nurkkaansa koulupihalla. Onni käveli tavallisuuden mukaan erillään toisella laidalla.

— Hän oli suurenmoinen. Jylhän vakava yksinäisessä majesteettisuudessaan, sanoi Sylva, joka aina käytti suuria sanoja.

— Onni Joelle? Se ei kannata. Hän ei ole tavallinen ihminen, jolla on tunteita ja joka suree tai iloitsee, sanoi Miili.

— Saanko luvan kysyä, milloinka neiti Etelälle sopisi ottaa vastaan minut ja minun todistajani? kysyi Otso Iltalta.

— Minä olen tavattavana klo 6 iltapäivällä. Mutta ajattele siihen mennessä, että sinulla on paljon omalla tunnollasi, sanoi Ilta nauramatta.

— Mitä? Et suinkaan sinä suuttunut pienestä pilasta silloin tunnilla? kysyi Otso hämmästyneenä.

— En. On pahempia asioita kuin se, sanoi Ilta ja lähti kävelemään käsi
Tertun vyötäisillä.

— Älä välitä tyttöjen oikuista, sanoi Tauno Otsolle, joka seisoi ja töllisteli Iltan jälkeen.

Onni Joki kulki ohi katsoen jäykkänä eteensä. Otso meni hänen vierelleen ja sanoi:

— Se oli harmillista, että minä tulin sotkeneeksi sinut tähän asiaan. Mutta en minä missään tapauksessa olisi pannut sinua kärsimään minun tähteni.

— En, ja Onni kulki eteenpäin. Otso käveli hänen kintereillään ja tuumi, mitä sanoisi. Asia ei tuntunut aivan selvitetyltä.

— Rosaprosa käski minun selvittää meidän välimme, sanoi Otso epäröiden.

— Kuka sinua ymmärtää? Vaaditko sinäkin, että minä pyydän anteeksi?
Minä alan saada siitä tarpeekseni.

— Äh, nyt se on yhtä hullua. Etkö tulisi painimaan? Sillä tavalla monet asiat selviävät.

— Tosiaankin. Sinä olet viisas. Tässä on käteni, sanoi Otso ja hymyili iloisena.

Heli kulki itsekseen kotiin, sillä Meri oli mennyt asialle toisaanne. Toisella puolen katua kulki Onni Joki. Heli lisäsi vauhtia, mutta hän oli tietoinen siitä, että Onni yhä kulki samassa linjassa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa kirjakaupan ikkunaan ja jatkoi taas matkaa, mutta toisella puolella katua oli yhtä kaikki sama seuralainen.

Helin alkoi tehdä mieli huutaa häntä luokseen ja sanoa jotakin hyväksyvää hänen äskeisestä menettelystään. Sen hän olisi tehnytkin muille tovereille, mutta Onni piti itseään loitolla muista. Saa nähdä, aikooko hän kulkea koko matkan tällä tavalla. Pian hänen on poikettava toiselle kadulle. Mutta sitä hän ei tehnytkään, vaan kulki yhä Helin suuntaa. Vihdoin oli Helin pakko kulkea kadun yli päästäkseen kotiin, joka oli Onnin puolella katua.

— Odota vähän. Minä olen iloinen, että sinä estit minua menemästä kotiin, sanoi Onni.

— Ja minä olen iloinen, että sinä olit niin, niin — sellainen kuin sinä olit, sanoi Heli vähän hämillään.

Heli oli pudottaa kirjansa. Onni Joki vaivautui tarjoamaan palvelustaan tyttötoverille. Hänet pitäisi panna oikein kovalle koetukselle. Heli tunsi itsensä oikein vallattomaksi ja sanoi:

— Sinä et ole velkaa minulle mitään. Hyvästi, Onni, sanoi Heli ja aukaisi oven.

— Tuota luulisi Ilkan tai Väinön hullutteluksi. Kyllä minä ymmärrän, ettei koulupoika noin vain osta kelloja, mutta kiitos tarjouksestasi, se osoittaa, että antaisit minulle jotakin kallisarvoista, jos voisit.

Heli katseli taas Onnia. Kummallista, kuinka paljon uutta hän oli yhdessä päivässä keksinyt vanhassa toverissa, jota hän tuskin oli huomannut koko kouluaikana. Onni oli pitkä ja hienon näköinen. Hiukset olivat pehmeän taipuisia ja silmät tumman ruskeat. Olisipa hänellä ollut toisten poikien vilkas käytös ja seurustelutaito, niin koko Helsinki ihastuisi häneen. Mutta silloin hän varmaankin olisi yhtä vähän mielenkiintoinen kuin muut. Ehkä hänessä nyt on jotakin tutkittavaa ja keksittävää.

— Tahdotko sinä? kysyi Onni taas. Hänellä oli tosiaankin hienot vaatteet. Kallis nahkakaulus, hienot hansikkaat ja helmi kaulanauhassa. Ehkäpä hän oli rikas. Jyrki oli keikari, mutta ei läheskään näin tyylikäs.

— Ei, Onni. Kello olisi tietysti hurmaava, mutta en minä ikinä voisi ottaa sitä sinulta. Se olisi aivan sopimatonta ja aivan liian kallisarvoista.

— Mitä sinä luulet, että luokka sanoisi, jos minä olisin ottanut vastaan sellaisen lahjan?

— Täytyykö sinun tilittää kaikki asiat luokalle? Minä en kerro mitään, enkä välitä siitä, mitä he sanovat, sanoi Onni.

— Mehän puhumme toistemme kanssa ja silloin kaikki tulee ilmi. Tietysti minulla on sellaista, josta minä en puhu, mutta uusi kello ei pysy salassa.

— Minulla on oma tilini pankissa. Isä ei sekaannu minun yksityisiin menoihini, kunhan tulen toimeen vuotuisella määrärahalla.

— Sehän on jännittävää. Minä en ole eläissäni kuullut sellaisesta. Nyt minun täytyy mennä. Kiitos, Onni, ystävällisyydestäsi, sanoi Heli ja ojensi kätensä.

— Merkillistä, ettei luokka ollut keksinyt Onnia. Hän oli tullut pari vuotta sitten kouluun, mistä lie tullutkaan. Kaikki tiesivät, että hän osasi läksyt parhaiten koko luokalla, mutta muuten hän oli ollut aivan vieras heille. Hän kuului luokkaan, niinkuin musta taulu tai lämpöjohto. Ei häirinnyt, mutta ei myöskään merkinnyt mitään.

— Jos minä olisin poika, niin minä tutkisin häntä, ajatteli Heli. — Totisesti se kannattaisi. Ehkä hänet voisi vetää toverielämään. Hän vaikutti tosin noin 30 vuotiaalta, ja halveksisi luultavasti toverien kehittymätöntä elämää. Mutta tuo kellojuttu oli naivi, Heliä nauratti, kun hän muisteli Onnin onnetonta katsetta. Olikohan hän sittenkään tarkoittanut totta?

Iltapäivällä Otso, Olli ja Tauno soittivat Iltan ovikelloa. Palvelija avasi oven ja heidät vietiin hauskaan oleiluhuoneeseen.

— Minä tulen pyytämään anteeksi eilistä kommellusta. Neiti Welt paheksui menettelyäni suuresti ja valittaa, että minä käyttäydyin sopimattomasti ja julkeasti, puhui Otso yhtä vakavana.

— Minä annan mielelläni anteeksi. Sanokaa neiti Weltille, että tämä tapaus huvitti minua suuresti. Sellaiset välikohtaukset virkistävät vain koleaa tunnelmaa luokalla.

— Sanokaa, että se on minun mielipiteeni, joka myöskin on yleinen Rovaniemellä. Siellä ei tarvita paljonkaan ennenkuin ajetaan ulos. Se kuuluu seurustelutapoihin siellä. Minä olen iloinen, jos olin teille pieneksi huvitukseksi, sanoi Ilta.

— Olli ja Tauno, pankaa mieleenne, sekä anteeksianto, että minun nöyrä ja kohtelias käytökseni, sanoi Otso.

— Nyt, pojat, voidaan olla luonnollisia. Tässä on appelsiinejä, mutta niitä saatte sitten, kun neljäs vieras on saapunut.

Samassa ovikello soi, ja Terttu tuli sisään. Hän oli pukeutunut oranssiväriseen pukuun, joka vielä enemmän korosti hänen punertavia kasvojaan. Hiusten ja hameen värit sopivat niin huonosti yhteen, että Tauno kuiskasi Otsolle:

— Minä tulen merikipeäksi, jos minun täytyy kauan katsella Tertun väririkkautta.

— Tule tänne sohvaan, sanoi Ilta. Hän esiintyi kahta vertaa kauniimpana
Tertun vieressä.

Kaikki istuivat pöydän ympärillä syöden hedelmiä. Puheltiin päivän jännittävästä tapahtumasta ja muista kouluasioista.

— Tulkaa tervehtimään, pojat, jos olette vähänkin ihmismäisessä kunnossa.

Kaksi pientä poikaa tuli sisään. — Tässä ovat minun veljeni Eero ja
Lauri. Missä Aina on, koska teillä ei ole voileipiä? kysyi Ilta.

— Aina meni tekemään sovintoa Oskarin kanssa, kun Vihtori on ottanut
Lövgrénin köksän, sanoi Eero.

— Ja Aina sanoi, ettei hän ikinä palvelisi meillä niin huonosta palkasta, mutta täällä on muuten niin edullista, kun rouva on poissa. Ja kyllä Vihtori vielä katuu, kun on syönyt Lövgrénin ruokaa jonkin aikaa. Täällä ei Ilta neiti osaa panna lukon taa mitään, kertoi Lauri.

— Tässä on teille appelsiinit kummallekin ja minun kirjoituspöydälläni on vielä koulueväät, joita minä en syönyt. Ottakaa ne ja menkää nukkumaan.

— Silloin minä saan olla rauhassa. Sängyssä heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia koiruuteen. Ette usko, miten vaikeaa on kasvattaa lapsia. Minä olen lukenut kasvatusoppiakin, mutta sitä on hurjan vaikea sovelluttaa oikeaan paikkaan.

— Kukas muuten? Äiti laulaa Pariisissa, ja isä on aina työssä. Välistä, kun ei mikään tepsi, niin minä koetan suggeroida heitä. Kerran minä sanoin 30 kertaa: »Lauri ei sano rumia sanoja» ja kun minä lopetin, niin hän sanoi että: »hiisi vieköön suggaamisen». Sitten minä toistin yhtä monta kertaa Eerolle, että: »Eero on kohtelias Ainalle» ja samana iltana hän kutsui Ainaa mölyapinaksi.

— Mutta sinulla on suuri elämäntehtävä, sanoi Terttu. — Me kadehdimme kaikki sinua.

Otso istui ääneti. Hän huomasi, että Ilta kääntyi vain muitten puoleen, ei katsonut häneen eikä tarjonnut hedelmiä. Terttu, joka istui lähinnä, kuori hänelle appelsiinin ja kysyi aina väliin:

— Minä ajattelen yöt päivät poikien henkistä kehitystä. Se on niin edesvastuullista. Heihin ei tepsi mikään, sanoi Ilta.

— Välistä minä luen heille, jonkin ylevän runon, esim. Koskenniemen: »Pietari Särkilahden», mutta sille he tukkivat korvansa. Toisinaan minä kerron jaloista miehistä Myhrbergistä, Screvolasta tai Diogeneesta, mutta heissä ei ole vastakaikua sellaiseen.

— Kamalaa! Kenessä olisi vastakaikua tuohon! Mistä sinä olet keksinyt tuollaista?

— Isä vaatii, että pojat tulevat hyvin kasvatetuiksi ja mitä minä teen? Minä kysyin tädiltä ja hän neuvoi tällaista menettelyä. Lauri sanoo aina: »anna jalojen miesten olla, heillä on mahtanut olla vihoviimeinen elämä.» Parhaiten heihin tepsii, kun minä laulan heille.

Hän valitsi ensin iloisen laulun, mutta siirtyi vähitellen tunteellisiin ja surullisiin säveliin.

Välillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli tarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi monta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele tarkoittamatta mitään», ajatteli hän.

Terttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin. Mutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan iho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä teki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut ennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät kaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi näköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.

— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen minulle. Mitä minä olen tehnyt?»

Iltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja kysyi Iltalta pikkupoikien vointia.

— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli rikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.

Otso jättäytyi viimeiseksi. Hän ei mennyt ulos ovesta, vaan kääntyi
Iltaan ja kysyi:

— Mitä sinä sitten aioit sanoa, kun sinä aloit että: »se neiti oli vain — — —»

— Sinä aioit sanoa, että: »se neiti oli vain Ilta». Minä en välitä sellaisesta, että sinä sanoit, että minä käyttäydyin kuin vanha lehmä, se voi sopia toverille. Mutta kavallus on katalaa.

— Usko minua, Ilta. Minä en olisi ilmiantanut sinua, sellaista ei kukaan kunnon toveri tee ja kaikkein vähimmin meidän luokkalainen. Minä olisin vain sanonut, että se neiti oli hassu, eikä osannut käyttäytyä kunnolla rouva Hanhikoskea kohtaan ja että minä vain pidin opettajan puolta.

— Minä uskon sinua, Otso, ja nyt minä olen pahoillani, että minä epäilin luokan kunnollisinta poikaa, sanoi Ilta ja ojensi kätensä.

— Mitä se merkitsee? Etkö sinä voinut tulla samalla kertaa pois? kysyi
Tauno.

— Minulla oli asiaa Iltalle. Miksi ette menneet saattamaan Terttua, kun on näin myöhäistä?

— Hyvästi nyt. Minä en halua riitaa, mutta jos te haluatte, niin kyllä minä pian käännän teidät nurin, sanoi Otso.

— Tule, Tauno. Ihmiset katsovat meitä, sanoi Olli, joka oli pieni ja hintelä. Hän ei pystynyt ottelemaan Otson kanssa.

— Näkee, että hän on kärsinyt hurjan paljon. Sellainen kehittää, sanoi
Olli.

— Muut luokan tytöt eivät ole läheskään, niin syviä hengeltään. Minä en tarkoita sellaista kuin algebraa, vaan yleisinhimillistä kehitystä, sanoi Tauno.

— Niin minäkin. Ja mahdottoman kaunis. Rumat tytöt ovat usein eri arvokkaita, mutta kun Terttu ja Ilta ovat vieretysten, niin ei tule ajatelleeksi Tertun arvoa juuri silloin. Huomasitko sinä, että Ilta antoi minulle suurimman appelsiinin? Hän valitsi sen itse.

MERIN LUONA.

— Täällä puhuu Ilkka. Suo anteeksi. Minä olen koettanut saada käsiini poikia, mutta se on ollut mahdotonta. He ovat ulkona tai heillä ei ole puhelinta tai he eivät osaa jommaa. Tauno Sarkamaakin on hammaslääkärissä.

— Kyllähän minä suon tuon kaiken anteeksi, koska pyydät, mutta minkätähden sinä sitä latelet minulle, nauroi Meri, joka heti aavisti, mistä kenkä puristi.

— Epäinhimillisiä! Dauphin on viime aikoina ahdistanut minua, enkä minä uskalla mennä kouluun osaamatta läksyä. Etkö sinä vihjaisisi tässä puhelimessa, mihin suuntaan todistukset käyvät?

— Ensimmäisessä tehtävässä kierrät kuvion 180° janojen yhtymäpisteen ympäri, sitten vedät kohtisuorat toisen janan ja sen yhdensuuntaisen päätepistettä vastaan. Todista, että sen uuden kuvion kohtisuorat suhtautuvat toisiinsa niinkuin ne alkuperäiset janat. Silloin ovat vastaavat kulmatkin — — —

— Seis, Meri, seis! Kylmä hiki vuotaa pitkin minun ohimoitani, ja iho nousee kanannahalle.

— Kuinka sinä kuvittelet, että minä voin selittää neljä monimutkaista tehtävää tässä puhelimessa ja vielä ilman kuviota?

— Jos minä häiritsen sinua? Siks' toisekseen on noloa tulla tytön luo oppimaan.

— No, minä huikkaan heti sinne. Kuule, Meri. Aukaise itse ovi, kun minä soitan, se on mukavampaa.

Ilkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut Merin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin tavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli iso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli komeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa, oli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.

Ilkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän oli kasvanut tällaisessa huoneessa.

— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin samasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.

Ilkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi ehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.

— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä sohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi, muuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.

— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa Ilkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla huumaavaa?

— Minusta matematiikka sopii kaikkeen. Matemaatikot ovat esimerkiksi usein soitannollisia.

Meri alkoi selittää tehtäviä. Hän viittasi vain hiukan ja antoi Ilkan itse keksiä suurimman osan todistuksesta.

— Se on mukavan näköistä ja eri kodikasta, mutta kaikkea muuta kuin jommamaista. Ei ainakaan tuollainen vaalea kukikkainen.

— Kiitos, Meri. Minä en olisi ominpäin keksinyt yhtäkään todistusta, sanoi Ilkka ja nousi lähteäkseen.

— Dauphin selitti ne osittain tunnilla. Mutta istu vielä vähän aikaa, niin juodaan teetä yhdessä. Minulla ei ole halua syödä ruokahuoneessa. Isällä on ulkomaalainen vieras ja siellä puhutaan vain ranskaa.

— Sinähän olet niin ihastunut kaikkeen ranskalaiseen, sanoi Ilkka ja istuutui uudestaan.

— Ei kukaan ihminen ymmärrä ulkomaalaisten ranskaa. Kuulisit Helin ja minun puhuvan, niin ymmärtäisit joka sanan, sanoi Meri ja painoi soittonappulaa.

Valkomyssyinen tyttö toi tarjottimen, jolla oli teetä ja maukkaita voileipiä.

— Nyt me saamme samoja sandwitchiä kuin ulkomaalainen, sanoi Meri ja sytytti seinälampun, jonka valoa himmeä punainen varjostin lievensi.

Ilkkaa kainostutti vähän. Hän oli tottunut seurustelemaan vapaasti tyttötoverien kanssa. Koulussa väliajoilla ja kutsuissa hän oli paras seuranpitäjä. Mutta täällä he olivat kahden kesken, ja Meri oli niin oudon naisellinen. Ja koko huone oli kuin pyhättö. Tilanteessa oli pientä jännitystä.

Meri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä, jonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.

— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat toisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä nuorta lääkäriä.

— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa häpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.

— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin on serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa. Kesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä ilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi haitaksi, sekä mukana että kotona.

— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi, että hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan jalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että sormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä kärsivällinen kuin ainakin.

— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa, sanoi Ilkka.

— Sinä voit uskoa, että tyttö kärsi, etenkin kun hän ei voinut selittää syytä kieltoonsa. Sillä hän rakasti isäänsä ja valvoi öillä, tukehduttaen valitukset lakanaansa.

— Olipa Onni Joellakin aikamoinen ongelma, silloin kuin Otso oli sotkenut hänet Hanhikosken selkkaukseen.

— Huonot kirjailijat vain antavat sen kuolla, jonka pitäisi kuolla. Eihän todellisessa elämässäkään käy niin. — Lääkäri ja tyttö joutuivat hengenvaaraan — — —

— Sepä ei ollutkaan helppohintainen hengenvaara, niinkuin haaksirikko, tulipalo, kuiluunsuistuminen, tai vihainen härkä. He tulivat lähelle sähkökorkeajännitystä ja olivat saamaisillaan niin monta volttia, että kuolema seuraisi silmänräpäyksessä.

— Lapinlahteen sellainen kirjailija on passitettava. Sähköiskut joko saadaan tai ei. Niitä ei voi olla saamaisillaan. Ja mitenkä heillä oli tilaisuus kronia korkeajännitysjohtoja?

— Älä nyt eksy fysiikkaan. Tämä ei ole tieteellinen kirja, vain psykologinen. Tunteet ja sellaiset ovat pääasioita.

— Silloin ei tyttö voinut peittää, että hän rakasti lääkäriä, ja he löysivät toisensa.

— Lääkäri huomasi, että se, jolla on niin kauniit silmät, kuin sillä tytöllä, ei voi tehdä rikosta.

— Vai niin. — Sinäkään et voi koskaan tehdä rikosta, Meri, sanoi Ilkka ottaessaan uutta voileipää.

— Eri tavalla. Koti-ikävä on pahempaa kuin lievä kaulatauti, mutta liikavarpaat ovat kamalampia kuin suru kotimuistutuksesta.

— Eipä olekaan. Sinä et voi verrata, sillä sinulla ei luultavasti ole ollut omantunnon vaivoja.

— On. Kerrankin minä unohdin viedä isän tärkeän kirjeen postiin. Minä panin sen seuraavana päivänä enkä uskaltanut kertoa isälle. Kyllä minulla oli kauhea olo. Kirje tuli kuitenkin ajoissa perille, ja minä luulin, että omatunto tulisi tyytyväiseksi — mutta vieläkös mitä!

— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä kirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta sanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.

Ilkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun Meri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää sopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät soveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.

— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti hän.

— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta.
Isä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.

— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan tuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.

— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä tunnustaa?

— Mutta nyt, kun sinun omatuntosi on herännyt, niin tulet ajattelemaan sitä alituisesti.

— Lyödäänpä vetoa, että sinä ajattelet sitä monta kertaa illalla ja yöllä ja huomispäivänä.

— Sitä minä en tee. Mutta sinä et saa muistuttaa minua siitä. Lyödään vetoa valkoisesta hevosesta.

— Se merkitsee, että voittaja saa pyytää, mitä haluaa. Ei kuitenkaan ihan mahdottomuuksia.

— Hyvä on. Sinä ajattelet Krokettia, ainakin kerran joka tunnilla koulussa, sanoi Meri ojentaen kätensä.

— Nyt minä näytän sinulle valokuvia kesähuvilaltamme. Minä olen itse ottanut ja kehittänyt ne.

Meri saattoi häntä eteiseen. Rouva Haavisto kuuli heidän puheensa ja tuli tervehtimään. Hänellä oli hieno iltapuku yllään, ja hän muistutti Meriä.

— Minä tulin kysymään läksyjä, sanoi Ilkka. — Viivyin vahingossa näin kauan.

Ilkka katsoi Meriin. Hän arvasi, että Meri oli sanomaisillaan: »löimme vetoa».

VII

RUOTSIN TUNTI.

— Tämän viikon kirjoitukset ovat keskinäisestä sopimuksesta menneet penkin alle, sanoi Aissi.

— Sinä ehdit tanssia ja huvitella välillä. Ajatteles Miiliä ja minua, jotka luemme kuin hevoset, ja kuitenkin ehdot häämöittävät taivaan rannalla, huokasi Siiri.

— Minä en tiedä hevosten lukuintoa, mutta kyllä minä luulen, että nekin pillastuisivat, jos saisivat tehdä työtä, niinkuin me tällä viikolla. Kaikki muut ovat hermostuneet, paitsi Meri ja Heli, sanoi Sylva.

— Ihmekö se. Heidän ei tarvitse avata kirjaakaan. Joka luokalla on aina harmillisia olentoja, jotka osaavat ihan itsestään, sanoi Terttu.

— Kunpa saataisiin olla tuntikaupalla, niinkuin työmiehet ja opettajat itse. Arvosanat pitäisi olla jossakin suhteessa siihen, kuinka paljon aikaa me käytämme työhön. Meidän täytyy aina tehdä urakkatyötä, sanoi Ilta.

— Minä en ainakaan suoriudu ilman työtä ja kyllä minä olen nähnyt
Merinkin vilkaisevan kirjaan, sanoi Heli.

— Mutta katsokaa poikia. Heissä ei huomaa rasitusta eikä pelkoa läksyistä. Tuolla he seisovat ja keskustelevat Fordeista ja Fiateista. Luulisi, että jokaisella on oma auto tai ainakin, että jokainen aikoo ostaa sellaisen ensi viikolla.

— Sentähden heidän päänsä ei sekaannu. Onneksi on lauantai. Yksi lukupäivä lisää ja minun pääni olisi vispilöity sekaisin. Aivot tunkisivat suuonteloon, silmät putoisivat tyhjään otsakoppaan ja kieli katkeisi niinkuin lyijykynä, jota painetaan liikaa, sanoi Eila.

— Minusta taas eri aineet alkavat mennä sekaisin, sanoi Tuovi. Minä laulan pian historian läksyn ja todistan algebraa saksaksi ja piirustusvihkoon tulee väritettyjä sylinterejä ja kartioita.

— Olisi edes Deutscheprosan tunti! Mutta synkkä Père Lachaise vie elämänhalun viimeiset rippeet, sanoi Sylva.

— Ilkka ja Otso, kulkekaa siivolla portaissa, viitsitte vielä telmiä, sanoi Aissi kärsimättömästi.

— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla teidän naukumistanne, sanoi Otso.

Meri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie» oli muistuttanut hänelle Kroketin.

Maisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei kukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin kanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa konventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän kertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että kaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo kuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan pienimpäänkään hymyyn.

Maisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä virheitten selityksiä.

Heli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän varmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu lukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.

Heli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta maisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa, ei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat huomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja nauravat sille, mitä he lukevat.

Maisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa kuuluu terävästi:

— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi pulpetin alle, ja tuo sen tänne.

Eila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin Tertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin opettajaan.

Kesti noin neljännestunnin, ennenkuin vihot olivat lopussa. Tällä ajalla Terttu koetti saada paperin käsiinsä, mutta joka kerran, kun hän kumartui tai liikahti, katsoi maisteri häneen. Kaikki ne, jotka tiesivät, että paperi oli Tertun kengässä, alkoivat pelätä. Sylva yritti nyt saada sitä pois vedetyksi, mutta heti kuului:

— Mikä Tertulla on? Hän on kuin tulipalo, hiukset ja posket ja otsa hehkuvat, kuiskasi Siiri Tuoville.

— Père Lachaise leikkii kuin kissa hiirellä. Tertulla on paperi, sanoi
Tuovi.

— Kahdeksasluokka ei ole ollut tänään huvitettu opetuksesta. Mikähän siihen on syynä? kysyi maisteri.

— No, tutkitaanpa nyt hiukan, mitä tämä uupunut luokka harrastaa. Ehkä
Terttu Kosu kertoo, mikä on hauskempaa kuin ruotsin vihkojen tarkastelu.

— Ei mikään, ei yhtään mikään, sanoi Terttu nopeasti ja onnistui potkasemaan matalan kenkänsä pulpetin alle.

Terttu koetti viivytellä, muta siinä ei auttanut verukkeet. Hänen täytyi tulla esiin.

— Näin oppineet neidit eivät tietysti ehdi parsia sukkiaan, sanoi maisteri ja osoitti Tertun isoa varvasta, joka pisti ulos sukasta. — Eila Meriaho tuo kengän tänne ja nyt ilman mitään salatemppuja.

— Menkää nyt paikoillenne, niin minä luen tämän asiakirjan, jonka säilytyspaikka oli hiukan omituinen.

Tertun hermot eivät enää kestäneet — hän alkoi nyyhkyttää pää käsiä vastaan.

»Tunti on kuiva ja luokka se nukkuu, vihkojen takana maisteri kukkuu. Päivä on pilvessä, kukaan ei valvo, kaikkien päällä on pimeä Kalvo.

Nurkassa vinkuvat rotta ja hiiri
siellä on kaksoiset Miili ja Siiri.
Helvi ja Tuovi ne paikoillaan nyökkää,
Otso vain Väinöä kynällä työkkää.
Kuka on luokassa suurempi pylväs,
Meri vai Onni tuo mestari ylväs?

Olli hän neuvoo keikari Jyrkiä,
Eilakin tahtoo luokalta pyrkiä.
Koruina meillä on Aissi ja Ilta
Otson ja Taunon taistelusilta.
Yksi on joukossa leppäkerttu,
punaisen hohtava tyttö, Terttu.

Nyt en mä jaksa tunnilla valvoa, kuunnella kuivaa maisteri Kalvoa. Tässä on totta ja tässä on pilkkaa, älkää vain epäilkö ovelaa Ilkkaa.»

— Tämä on kai tarkoitettu käännettäväksi luokalla, koska se on tuotu esille ruotsin tunnilla. Tosin se ei ole mestariteos, poljento muuttuu välillä ja epäselvyyksiä esiintyy. Mutta otamme sen nyt kuitenkin tarkastuksen alaiseksi. Terttu pyyhkii silmänsä ja alkaa kääntää. Selvällä äänellä pyydän.

— Lektionen är torr och klassen sover — — — kunnes hän tuli kolmanteen riviin, jolloin hän pysähtyi.

— Jaha, siis minun nimeni. Ei käännetä sanalla »hinna», vaan se on
Kalvo. No?

— Onni Joki jatkaa, kuului määräys. Tämä nousi ja käänsi sen, saatuaan paperin, rauhallisesti ja sujuvasti viimeiseen säkeistöön asti.

— Vai Ilta on taistelusilta? Sepittäjä on nähtävästi ajatellut siltaa, jota Sven Dufva puolusti ryssää vastaan. Tauno ja Otso, Sven Dufva ja ryssä!

Keskellä kaameaa hiljaisuutta kuului Eilan tyrskinä, jonka hän kauhuissaan tukehdutti nenäliinalla.

— Tämä huvittaa siis Eila Meriahoa. Onnittelen hyvää makua. Ilkka Paso jatkaa.

— Ilkka käänsi rohkeasti, mutta käytti kuiva sanan käännöksenä »trevlig» sanaa.

— Se on kirjoitusvirhe, tarkoitus oli käyttää kiva sanaa. Se on ainoa sopiva sana, sanoi Ilkka varmasti.

— Istu. Luokka ja minä olemme yhtä mieltä tässä asiassa. Minä olen siis kiva ja kahdeksas luokka on myöskin kiva. — Kootkaa vihot, tunti on loppunut.

— Ihme on tapahtunut! Père Lachaise ei rangaissut, vaikka oli mainio tilaisuus, sanoi Väinö.

— Älkää nyt riidelkö, kun päästiin näin helpolla. Minusta maisteri oli jalomielinen, sanoi Ilkka.

— Mutta sinä sietäisit aika rangaistuksen, Ilkka. Kirjoittaa tuollaista roskaa! torui Meri.

Terttu Kosu ei ottanut osaa luokan rupatteluun. Hän kokosi kirjansa ja lähti pois. Häntä kaiveli reikä sukassa ja opettajan pisteliäs puhe. Ilkkakin oli epähieno kutsuessaan häntä »punasen hohtavaksi» ja »leppäkertuksi». Mutta, mitä hän välitti tovereista. Heillä ei ollut sydäntä eikä sääliä. Ilta oli muka ystävä ja kuljetti häntä mukanaan. Mutta sekin oli vain itsekkyyttä. Ruma tyttö-ystävä on hyvä tausta ja vaaraton seura. Se, jolla itsellään ei ole mitään jännittävää elämässään, ihailee kaksin verroin loistavan toverin elämyksiä. Ja Iltalla täytyi olla ihailijoita ja uskottu, jolle kertoi voittonsa.

Tästälähin hän olisi Kestilän tyttöjen kanssa. He olivat kilttejä, eivätkä loistaneet niin, että toinen oli vain kuin varjo heidän seurassaan. Tietysti he eivät olleet niin eteviä kuin Meri ja Heli, mutta heidän kanssaan oli hauska olla. Kun he vain eivät aina nauraisi.

— Sinä olet voittanut, Meri, sanoi hän heti. — Joka kerran kuin minä näin sinut, minä muistin Krokettia. Vaadi nyt mitä tahdot.

— Minä ajattelin juuri, että tämä ei ole oikein rehellistä. Päätetään, että sinä olet maanantaiaamuun asti ajattelematta sitä. Minä en ole silloin muistuttamassa sinua, sanoi Meri.

— Ei se auta. Heti aamulla herättyäni minä muistin eilistä kivaa iltaa ja sitten sitä siunattua kissaa. Koulumatkalla toi jokainen koira ja hevonen sen mieleen.

— Sinun pitää kirjoittaa runo minusta ja sinusta ja kissasta. Sen pitää olla taiteellinen ja ylevä ja hauska. Sinähän olet mestari, niinkuin tänäpäivänä nähtiin. Älä vain muuta poljentoa kesken tai kirjoita epäselvyyksiä, määräsi Meri.

— Etkö sinä vaihtaisi sitä kahviin Fazerilla. Minä pyydän Helin ja
Taunon mukaan.

— Lopeta jo, sinähän olet kamala velkoja. Mennään iltapäivällä Fazeriin, esimerkiksi kuudelta. Siihen mennessä minä kirjoitan jotakin, sanoi Ilkka.

— Ei se käy. Minun täytyy mennä äidin ja isän kanssa suurille päivällisille pankinjohtaja Kuusijuurelle. Ne alkavat seitsemältä.

— Pestä kasvot ja vetää toinen hame päällesi. Kengät voit kiilloittaa ennen.

— Hätäkö silloin olisi lähteä. Kuule nyt. Ensin minä menen kampaajalle, äiti vaatii, että minun hiukseni ovat sivistyneet. Sitten minä koettelen uutta pukua. Äiti määrää siihen monta muutosta, ja ompelijatar tuo sen sitten takaisin viime tingassa. Isä on jo silloin valmis ja hermostuttaa meitä.

— Että viitsit olla mukana sellaisissa aikaihmisten syömisissä, sanoi
Ilkka.

— Minä olen aikaihminen, sanoo äiti. — Minun täytyy tottua esiintymään ihmisiksi.

— Syömään niinkuin sivistysmaissa ja konverseeraamaan pöytäkavaljeerin kanssa.

— Luultavasti hurmaava upseeri tai ulkomaalainen, nuorempi virkailija lähetystöstä, sanoi Meri.

— Minäkin pääsen tänä vuonna isän pankin tilinpäätöspäivällisille, sanoi Heli. — Jos ei se satu koulupäivää vastaan.

— Meillä kotona on joskus isoja kutsuja, mutta minä en ole ajatellutkaan istua pöydässä mukana, sanoi Ilkka.

— Mutta minä olen nainen, sanoi Meri ja hymyili niin herttaisesti, että
Ilkka tunsi selvästi, että hän oli — nainen.

— Milloinka me menemme Fazerille? Minä en tosin ole hurmaava ulkomaalainen, mutta —

— Sinun kanssasi on paljon mukavampaa olla. Mennään huomenna iltapäivällä. Silloin ei runostakaan tule hutiloimistyötä, nauroi Meri.

— En minä osaa kirjoittaa sellaiselle daamille kuin sinä olet, sanoi
Ilkka nyrpeästi.

— Tänään minä olen maailmannainen. Ensin pukeudun ja hoidan ulkonäköäni seitsemään. Sitten minä esiinnyn niin, että äiti ei saa häpeää minusta. Aamulla minä nukun pois koko roskan, ja noin kuuden tienoissa minä olen kahdeksannen luokan vanha Meri.

— Boulevard des Malesherbes'illä Gustavsonin kulmassa. Sitten mennään
Café de la Paix'iin, sanoi Meri.

VIII

PÄIVÄLLISET.

Kun Meri vanhempiensa seurassa saapui Kuusijuuren eteiseen, näki hän
Aissin jauhottamassa nenäänsä peilinääressä.

— Saanko liittyä aluksi teidän seuraanne? kysyi hän. — Isä ja äiti menivät Italian lähettilään kutsuihin.

— Tietysti sinä saat. Sehän on hauskaa, että Meri saa seuraa. Hän on ensimmäistä kertaa isoilla päivällisillä.

— Älä viitsi kertoa, että me olemme koululaisia, se on niin noloa. Kaikki kohtelevat meitä ystävällisen alentuvaisesti. Nekin, jotka ovat yhtä vanhoja kuin me. Niinkuin tuokin Aune Fich. Hän on ollut ulkomailla ja tanssinut isossa maailmassa koko talven. Hän on nuorempi minua, kuiskasi Aissi.

— Minä täytän pian 19 vuotta. On naurettavaa, että isä ei anna minun lopettaa koulua. Tällä iällä ovat ulkomaalaiset täysiä daameja.

Meri katseli Aissia ja ajatteli, että tämä totisesti oli täysi daami. Hänellä oli pitkä ja kehittynyt vartalo. Puku ja korut olivat liiankin ylellisiä nuorelle tytölle. Merin silmissä hän esiintyi yliluonnollisessa koossa. Ilta Pohja oli kauniimpi, mutta paljon vähemmän silmiinpistävä. Hänen esiintymisensä ei ollut niin suurenmoinen kuin Aissin. Meri itse oli 17 vuotta. Hän oli lapsellinen ja kehittymätön Aissin rinnalla. Ainakin näin suuressa maailmassa.

— Minä lupaan olla puhumatta koulusta. Koetetaan esiintyä arvokkaina, sanoi hän.

— Arvokas ja aikaihminen eivät aina kuulu yhteen. Sen saat piankin nähdä seuraelämässä. Mutta puhu kirjakieltä, se tekee aikaihmismäisemmäksi.

Isäntäväkeä tervehdittyään menivät Merin vanhemmat puhuttelemaan tuttujaan peremmälle salia. Tytöt seisoivat neuvottomina syrjässä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin. Vieraita tungeskeli useissa huoneissa. Ketään ei esitelty ja yhä uusia saapui.

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin anneltiin merkki päivällisten alkamisesta.

— Ei tule kysymykseenkään. Me odotamme tässä, kunnes meidän pöytätoverimme tulevat meitä noutamaan, sanoi Aissi.

— Luuletko, ettei pankinjohtajan rouva ole järjestänyt sellaisia asioita. Mehän olemme kiittäneet kutsusta ja siis odotettuja.

Samassa lähestyikin nuori luutnantti Moring, jonka Aissi kerran oli esittänyt Merille.

— Saanko kunnian viedä neiti Lindiä pöytään, sanoi hän kumartaen ihanteellisesti, niinkuin Meri ajatteli.

— Pyydän esittää ystäväni, maisteri Harri Osmon, neiti Haaviston pöytätoverin. Maisteri on pankinjohtajattaren poika edellisestä avioliitosta.

Tytöt olivat iloisia saadessaan paikat nuorison pöydässä pienessä ruokasalissa.

Meri oli nuorin koko seurasta. Maisteri Osmo esitteli pöytätoverit toisilleen. Jokaisella oli kukkia lautasen vieressä, ja pöytä oli loisteliaasti koristettu.

— Näkisipä luokka meidät, ajatteli Meri. — Tässä me istumme aivan luonnollisina ja kuulumme asiaan niinkuin kristallit ja kukat ja diplomaatit ja maailmannaiset.

— Minä olen oleskellut pari vuotta ulkomailla ja olen aivan hämmästynyt nähdessäni, kuinka seuraelämä Suomessa on kehittynyt. Täällä vilisee kotitekoisia salonkileijonia, hienostuneita naisia ja valtiomiehiä, alkoi maisteri Osmo keskustelun Merin kanssa.

— Useissa paikoissa, minä luulen, että vain leikitään suurta maailmaa.
Kotioloissa ovat olot ennallaan, sanoi Meri.

— Minä olen nähnyt ministerien suutelevan arvottaria käsille, esittävän maljoja vieraileville hallitsijoille ja edustavan maata niinkuin vanhat tottuneet ulkomaalaiset. Vähän parsaa, neiti.

— Maisteri luulee minua aikaihmiseksi. Saa nähdä, jos sitä kestää jälkiruokaan asti? ajatteli Meri ja sanoi ääneen:

— Minusta nämä suuret kutsut väsyttävät. Niitä on niin tiheään nykyjään. Huomenna minä olen taas kutsuttu pois.

— Ei, yksityiset kutsut ravintolassa, sanoi Meri muistaen Ilkan kahvikekkeriä Fazerissa.

Aissi oli vilkas ja puhelias. Hän kertoi koulujuttuja muka lapsuuden ajoiltaan.

— Muistan kerrankin ollessani kahdeksannella luokalla, kuinka meidän ruotsin opettajamme nolasi luokan. Ja sitten seurasi aamupäivän tapahtuma, joka tuli monta vertaa hauskemmaksi Aissin suussa. Lopulti hän kertoi ruotsin opettajan pyytäneen koko luokan leivoksia syömään.

— Kysykää neiti Haavistolta, jos hän vielä muistaa tämän vanhan asian, sanoi Aissi.

— Minä en sekaannu sinun juttuihisi, Aissi. — Luulen minä kuitenkin muistavani tuon tapaisen jutun, sanoi Meri varovaisesti.

Nyt alkoi luutnantti kertoa muistoja kadettikoulusta. Meri ihaili
Aissin taitoa nauraa sydämellisesti luutnantin typeryyksille.

— Te olette erinomainen kertoja, luutnantti Moring, Minulta jää ruoka kylmenemään tässä kuunnellessa, j.n.e.

Aissilla on nähtävästi hyvä sydän, joskin hän koulussa on oikukas, ajatteli Meri. Hän sanoi jokaiselle ystävällisen sanan.

— Maisteri Osmo on ainoa tyyppi, jolle silmälasit sopivat. Ne antavat kulttuuri-ihmisen leiman, sanoi Aissi ja puhutteli sitten vastapäätä istuvaa vasta-alkavaa maalaria.

— Milloinka herra Pennasella on näyttely? Minä ihailin Suomen Kuvalehdessä herra Pennasen kuvittamaa kertomusta. Tai oikeammin kuvia siinä. Jokaisessa ihmisessä oli luonnetta, jopa hevonenkin, jota minä pysähdyinkin katsomaan puoleksi tunniksi.

— En minä katsonut kelloa — mutta suunnilleen. Siinä hevosessa oli sielua. Huomasi selvästi, että se ajatteli.

— Tehän olette tavaton taiteen ymmärtäjä, neiti Lind. Saanko pyytää teitä atelieeriini katsomaan töitäni? sanoi lumottu herra Pennanen.

— Neiti Haavisto on tietysti tervetullut mukaan, ja kuka muu vain seurasta haluaa. Ehkä sopii huomenna kello kuudelta.

— Erinomaista, sanoi Aissi. Ja sitten sovittiin tavata herra Pennasen asunnolla.

Meri muisti Ilkan kutsun ja päätti jättää herra Pennasella käynnin. Luultavasti isäkin olisi vastustanut tätä käyntiä. Hän siis kiitti vain ja lupasi tulla, ellei olisi muita kutsuja, joita ei voinut jättää.

— Minä kaipaan suuresti tennisseuraa. Ovatko neidit huvitettuja siitä? kysyi luutnantti, joka oli kateellinen herra Pennaselle.

— Sehän on mainiota, ihastui maisteri Osmo. — Minä olen tilannut tennishallissa tunnit 11-1, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sopiiko neideille ensi lauantaina?

— Tarkoitat uusien pukujen koettelemista, pelasti Aissi tilanteen. —
Eikö sopisi iltapäivillä?

— Silloinhan neideillä on seurusteluvelvollisuuksia, ja minäkin olen tavallisesti kiinni, sanoi luutnantti. — Mutta mennään ensi lauantaina.

Meri vaikeni. Selvittäköön Aissi, koska hän vaati tällaista peittelemistä.

— Ahaa, neidit ovat unikekoja. Ettekö jaksaisi sentään kerran nousta aikaisemmin? kysyi maisteri Osmo.

— Minä olen aivan mahdoton aamusilla, sanoi Aissi, jonka tänäkin aamuna oli ollut pakko nousta kuudelta lukemaan läksyjä. — Ehkä herrat soittavat meille myöhemmin, niin voimme sopia ajasta.

Pankinjohtaja Kuusijuuri tuli juomaan nuorten maljaa. Kaunista viiniä kimalteli laseissa, sen vakuutettiin olevan raittiusjuomaa.

— Meidän vanhojen mieli tekee tulla virkistymään tänne nuorison seuraan. Puhe, joka kuuluu täältä on sointuvampaa ja iloisempaa, kuin meidän pöydässämme.

— Päivää tyttöseni, sanoi pankinjohtaja taputtaen häntä olkapäälle. —
Huomenna ei tarvitse nousta kouluun, eikä läksyt paina.

Pankinjohtaja puheli vähän aikaa nuorten kanssa ja meni taas omaan pöytäänsä.

— Minä olen varma siitä, että kun me olemme kolmenkymmenen vuotiaita, niin setä kysyy, että luulemmeko me pääsevämme luokalta ilman ehtoja, sanoi Aissi ja alkoi puhua miesten ratsastuspuvun eduista.

Luutnantti Moring, joka äsken oli epäillyt Aissia koulutytöksi, huomasi, että sellainen ajatus oli naurettava.

Kun palvelustyttö otti pois jälkiruokalautaset, huomasi Meri, että hän jätti kokoon käärityn paperiliuskan lautasen paikalle.

Rakas Meri. Niina lupasi viedä tämän kirjeen leivottuna sinun leipääsi, niin että tulisi sana vangeilta, jotka mätänevät elävinä yläkerran kopissa numero kahdeksan, anna unijuomaa vanginvartijalle ja ota avain hänen vyöstään ja tule meidän luoksemme, jotka näännymme kahleissamme.

Meri nauroi ja päätti mennä katsomaan pikku tyttöjä heti, kun noustaisiin aterialta. Kuusijuurilla oli tästä avioliitosta kolme tyttöä, jotka olivat hyvin ihastuneita Meriin. Kuusijuuren ja Haaviston kesähuvilat olivat vieretysten, ja pikku tytöt uivat ja soutelivat Merin kanssa kesäisin.

— Ei kiitos. He ovat niin levottomia ja hermostuttavia. Sitäpaitsi me saamme pian kuulla laulajatar Uimoa, vastasi Aissi ja kääntyi luutnantin puoleen.

— Minä olen täällä lasten kanssa, ettei heillä olisi ikävä, sanoi Tuovi hämillään.

— Tuovi on orpo tuhkimo, jonka täytyy ansaita elatuksensa rikkaitten kotiopettajattarena, kertoi Armi.

— Me ollaan huonosti kasvatettuja lapsia, jotka rääkätään häntä ja kannellaan kaikki asiat äidille, jatkoi Raili.

— Ja äiti toruu häntä ja uhkaa lähettää pois. Tuovi tulee itkettynein silmin ruokapöytään, ja nuori herra huomaa, että häntä on taas kohdeltu hurjan epähienosti. — Mutta sitä ei Harri tee.

— Sittenkun hän särkee kalliin maljakon, niin sen hinta vähennetään hänen palkastaan.

— Sillä aikaa kun muut mässäävät, niin hän syö mustaa leipää ja silliä, sanoi Armi ja näytti syrjässä olevaa pöytää, joka oli kukkuroillaan herkkuja.

— Olkaa nyt hupsimatta. Sinähän tunnet tytöt ja heidän hulluttelemisensa. He lukevat satuja pitkät illat ja mielikuvitus on sen mukaan. Minulla ei ole pienintäkään syytä olla tyytymätön kohteluun täällä. Ruokaa meillä on niinkuin näet, sanoi Tuovi.

— Mikä merkillinen toimi sinulla on täällä? Miksi et tullut muitten kanssa päivällispöytään? kysyi Meri.

— Tuovi on tuhkimona täällä, sillä aikaa kuin muut tanssivat linnassa. Äiti sanoi, että: »kun lapset nukkuvat, saa soffööri viedä Tuovin kotiin», sanoi Raili.

— Ja hän syö täällä armoleipää, jonka hän ansaitsee kovalla työllä, lisäsi Armi.

— Tulkaa tänne pienen pöydän ääreen, niin saatte katsoa uutta kirjaa, sanoi Tuovi ja järjesti tytöt istumaan. — Me puhelemme täällä sohvalla Merin kanssa.

— Minä asun rouva Kuusijuuren äidin luona, ettei hänen tarvitsisi asua yksinään. Siellä minä syönkin, paitsi päivällistä, sillä silloin minä olen täällä.

— Eikö sinulla ole omaa kotia? Minä tiesin, että sinä olit orpo, mutta minä luulin, että sinä asuisit sukulaisten luona.

— Lyyli täti on isän serkku ja hän toimitti minut äitinsä luo. Minä luen Armin ja Railin kanssa läksyt ja pidän heille seuraa. Sillä tavalla minä ansaitsen asuntoni ja ruokani.

— Siitä asti kuin isä kuoli, noin vuosi sitten. Äiti kuoli, kun minä olin viisivuotias.

— Elättää, tarkoitit. Minua ei kukaan elätä. Asunto ja ruoka minulla on tällä tavalla. Kesäksi minä menen opettamaan ehtolaisia.

— Sinä kai perit, niin että saat muut tarpeesi? Suo anteeksi, että minä kysyn sellaista, mutta sinun koko elämäsi tuntuu niin hämärältä.

— Minä perin niin paljon, että voin maksaa lukukausimaksut koulussa ja ylioppilaaksi tultuani elää vielä yhden vuoden.

— Meillä oli isän kanssa hyvin pieni koti. Kun minä myin tavarat, sain juuri näin paljon rahaa. Minä säästin yhden huoneen kaluston, liinavaatteet, kirjat, muistoesineet ja talouskalut. Minä perustan niillä kodin Peräseinäjoelle tai Sysmään, sitten kun tulen valmiiksi kansakoulun opettajattareksi. Minulla on rahaa yhden vuoden oleskeluun seminaarissa, ylioppilastutkinnon jälkeen. — Sitten minä olen vapaa ja itsenäinen.

— Kamalan jännittävää. Mutta mistä sinä saat rahaa pukuihin ja kirjoihin ja eläviinkuviin ja lukkoneuloihin?

— Loma-aikoina minä olen ansainnut opettamalla matematiikkaa ehtolaisille. Lyyli täti on hankkinut minulle oppilaita.

— Se onkin hankalaa. Minun todistukseni ovat huonontuneet aikalailla isän kuoleman jälkeen. Sunnuntaisin minä usein luen monen päivän läksyt, kirjoitan aineet ja muut kirjalliset tehtävät.

— Niin minä olenkin. Silloin minun täytyisi paikata vaatteita, mutta se jää usein tekemättä. Parsia sukkia minä voin täälläkin. Lauantai-illoista minä nautin vahvasti.

— Onneksi matematiikka on minun pääaineeni. Luokalle minä en ainakaan jää. Ruotsi oli ennen vaikeaa, mutta nyt minä osaan sitäkin. Sisäkkö Niina on ruotsia puhuva, ja minä harjoittelen puhumalla hänen kanssaan.

— Sinä olet sankari, Tuovi. Merkillistä, että omassa vanhassa luokassa piilee niin paljon jännittäviä salaisuuksia.

— Että sinä olet orpo ja saat itse suunnitella elämäsi ja aiot raivata itsellesi elämänuran ja ansaitset loma-ajoilla ja kannat kaikki itseksesi. Ja luokka luulee, että sinä olet ihan tavallinen. Eikö sinulla ole epätoivon hetkiä, jolloin puret huulesi veriin?

— Minä en ole romaanisankaritar. Elämä on tavallista työtä ja ahertamista, eikä siinä ole teatterikohtauksia.

— Ai, minä unohdin sinun ihanan äänesi! Sinustahan tulee laulajatar, huudahti Meri.

— Ei sellaisia kuin sinä. Minä käyn usein konserteissa, mutta ikinä minä en ole kuullut kenenkään laulavan niinkuin sinä. Kuka sinua on oikeastaan opettanut?

— Enimmäkseen isä. Hän oli aikoinaan laulunopettaja ja sitäpaitsi hyvä viuluniekka. Viime aikoina hän kuului Kajanuksen orkesteriin. Yhtenä kesänä minä sain ilmaiseksi opetusta. Me asuimme silloin Riiassa ja meidän naapurimme oli isän ystävä, joka oli laulunopettaja Pietarin konservatoriossa. Hän ihastui minun ääneeni ja laulatti minua tuntikaupalla.

— Kun isä kuoli myin hänen viulunsa ja niillä rahoilla olen ottanut laulutunteja. Isä iloitsisi varmasti, jos hän tietäisi, että hänen rakas viulunsa auttaa minua laulamaan.

— Iltan äidillä ei ole läheskään sellainen ääni, kuin sinulla. Se on katkeraa, sanoi hän vihdoin.

— Ei, vain se, että rouva Pohja, jolla on kolme lasta, opiskelee
Pariisissa, ja sinä aiot istua käyttämättä Sysmässä.

— Minä laulan siellä nuorisoseuroissa ja perustan kuoroja. Opettajan työ on ihanaa. Ei näin kaupungissa, mutta maalla, jossa kansakoulunopettaja on kuin lyhty yössä.

— Minä olisin iloinen, vaikka tuikkisin heikosti kuin talikynttilä. Sitten minä annan konsertin kansakoululla. Urkuri säestää, ja minä laulan hienon pääkaupunkilaisohjelman. Köyhät saavat tulla ilmaiseksi.

— Minä opiskelen tämän ajan Helsingissä. Tietysti olisi ihanaa olla vaikka vain vuodenkin ulkomailla, mutta sitä ei voi nyt ajatellakaan. Ehkä minä sitten ansaitsen niin paljon, että voin ottaa virkaloman ja lähteä maailmaan.

— Usein minä haaveilen niinkuin muut nuoret. Mutta luultavasti tekisi vuosi ulkomailla minut kelpaamattomaksi Peräseinäjoelle.

— Älä turhia, Meri. Minä olen usein niin väsynyt kaikkeen, että tekisi mieli jättää koulu kesken.

— Käyn minä toverikutsuissa ja välistä elävissäkuvissa, kun Lyyli täti lähettää minut tyttöjen kanssa.

— Ei yhtään. Mitä minä tekisin siellä huonosti puettuna ja vieraana kaikille? Pikkutyttöjen kanssa meillä on hauskaa täällä.

— Kutsutaan Aissikin tänne, niin me voimme puhella vaikka koko illan.
Minä olen väsynyt koko komentoon siellä alhaalla.

— Älä taivaan tähden tee sellaista. Aissi on nähnyt minut ennenkin täällä. Hän tervehtii ja sanoo muutaman sanan, mutta hän ei tunnusta, että me olemme luokkatovereita.

— Mitä se toimittaisi? Olkoon hän aikaihminen ja maailmannainen.
Luokalla hän ei ole yhtä suuri tähti.

— Sitäpä minä juuri tulinkin tekemään. Nuoriso alkaa tanssia, tulkaa molemmat alas.

— Kiitos, mutta minulla ei ole sopivaa pukua enkä voi jättää lapsia, sanoi Tuovi.

— Meillä on täällä tärkeitä asioita puhuttavana, eikä sellaista turhaa salonkilorua, sanoi Armi.

— Taiteesta ja urasta ja ulkomaista ja Peräseinäjoesta ja viuluista ja perinnöistä, lateli Armi.

— Ja mitenkä Tuovi syö rikkaitten sukulaisten leipää hikipäässä — — —

— Antakaa nyt minulle neuvo. Ajattele, Harri, kuinka harmillista. Neiti Uimo soittaa aivan kyynillisesti, selittäen, että hän on kylmettynyt. Minä olen luvannut vierailleni, että he saavat kuulla oikean taiteilijan esiintyvän tänä iltana. Minä sain niin ensiluokkaisen säestäjän kuin neiti Karlsenin, ja nyt minä saan hävetä.

— Se on ihan luonnoton selitys. Laulajattaret sanovat aina olevansa kylmettyneitä tai käheitä.

— Minä tahdon, että täällä esitetään oikeaa taidetta, ja siihen ei yksikään heistä kykene.

— Tuovi ei ole laulanut minun kuulteni säveltäkään. Sitäpaitsi hän on vielä koulutyttö, sanoi rouva Kuusi juuri.

— Niina on hyvä ja pyytää neiti Karlsenia vaivautumaan tänne, sanoi hän sisään tulevalle tytölle.

— En minä pelkää, jos minä kerran päätän esiintyä. Isä totutti minua laulamaan isoissakin seuroissa, sanoi Tuovi.

— Tästä tulee ihanaa. Sinä hurmaat koko yleisön, ja vanhapoikamiljonääri päättää kustantaa sinut laulajattareksi, intoili Meri.

— Mitä tyhmyyksiä lapset puhuvat? — Mennään nyt viereiseen huoneeseen, siellä on tyttöjen piano. Tässähän neiti Karlsen onkin, sanoi rouva Kuusijuuri.

Kaikki siirtyivät pianon luo. Neiti Karlsenille selitettiin asia ja
Tuovi esitettiin.

— Laula nyt ainakin meille, niin saavat nähdä, että sinulla on ääntä, pyysi Meri.

— Onko neiti laulanut näitä lauluja? sanoi neiti Karlsen ja ojensi
Tuoville nuottivihon.

— Minua on narrattu. Neiti Havas ei voi olla koulutyttö. Te olette taiteilija. Koulutus ei tietysti ole päättynyt, mutta ääni on suurenmoinen, ja koulu hyvä, sanoi neiti Karlsen ihastuneena.

— Minä onnittelen sinua, äiti. Hänessä ei ollut pienintäkään epävarmuutta ja säveleet ovat täyteläisiä ja puhtaita, sanoi maisteri Osmo.

— Minä olen aivan ällistynyt. Tuovi saa minun uuden iltapukuni, se sopii varmaan hänelle. Menkää makuuhuoneeseeni, siellä on pukeutumistarpeita. Soita, Armi, Niinaa tänne, hän saa auttaa Tuovia, sanoi pankinjohtajan rouva.

Tuovin aivojen läpi kulki luettelo kaikista niistä tärkeistä tavaroista, joita hän tarvitsi. Uudet kengät, sateenvarjo, nuotteja y.m. ja hän alkoi epäröidä.

— Tietysti sinä laulat, Tuovi. Me sanomme, että riikalainen nuori laulajatar on saapunut vartavasten tätä juhlaa varten. Sinä loistat ja katoat, järjesti Meri.

— Voimme tosiaankin esittää hänet toisella nimellä. Mikä sinun äitisi nimi oli? kysyi maisteri Osmo.

Niina toi esille kauniin oranssivärisen iltapuvun. Rouva Kuusijuuri oli hyvin laiha, niin että se kävi kuin tehty Tuoville. Niina harsi vain näppärästi hameen lyhemmäksi.

Neiti Karisen kampasi hiukset taiteellisen yksinkertaisiksi. Pikkutytöt häärivät avuliaina tuoden silkkisukkia ja kenkiä.

— Sinä saat minun kenkäni, nämä ovat liian suuret. Minä voin ottaa Lyyli tädin kengät ja hiihtää varovasti, niillä, sanoi Meri tukkien paperia kengänkärkiin.

— Mutta jos kenkä putookin Meriltä, ja prinssi löytää sen? huolehti
Raili.

Vihdoin oli kaikki valmista ja laulut valittu, niiden joukossa yksi virolainen. Kaikki menivät alakertaan. Pikku tytöt saivat luvan kurkistaa ovesta, palvelijoiden selän takaa.

Merin sydän jyskytti, kun hän seisoi salissa ja odotti Tuovin esiintymistä. Aissi seisoi vieressä, ja Meri aikoi ensin varoittaa häntä, mutta jätti sen tekemättä. Olisi hauska nähdä hänen ilmettään Tuovin tullessa.

— Saan esittää neiti Linda Päldin Itämeren maakunnista. Neiti Päld on luvannut laulaa meille.

Tuovi kumarsi sievästi ja seisoi totisena flyygelin ääressä, sillä aikaa kun neiti Karlsen järjesti nuotteja.

Sitten hän katsoi Aissia. Tämä kumartui eteenpäin ja töllisteli silmät suurina. Tuovia ei ollutkaan helppo tuntea. Hiusten uusi muoto, avokaulainen loistava puku ja tavaton puna muuten kalpeilla kasvoilla, muuttivat aivan ulkomuodon.

— Linda Päld Riikasta, kuiskasi Meri. Silloin kaikuivat ensimmäiset sävelet.

Jokainen kuuli heti, että tässä oli ainutlaatuinen ääni. Se oli ihanasointuinen ja puhdas.

Laulun loputtua olivat kaikki haltioissaan. Huudettiin ja taputettiin käsiä. Pankinjohtajan rouva loisti tyytyväisyydestä.

Kun Tuovi lauloi toista laulua, katseli Meri yleisöä. Menestys oli totisesti suuri. Kaikki olivat hurmaantuneet.

Mutta yht'äkkiä Meri säpsähti. Hän huomasi salin toisella syrjällä tohtori Valon. Jos hän olisi tietänyt sen, ei hän olisi ollut niin innoissaan Tuovin esiintymisestä. Olihan tohtori kuullut hänen laulavan konventeissa, mutta tämä oli liian julkista. Ja vielä vieraalla nimellä.

Seuraavien laulujen aikana hän ei nauttinut paljonkaan. Mutta sitä tekivät muut sen sijaan.

Tuovi lauloi neljä laulua ja meni sitten suoraa päätä yläkertaan. Sinne asti kaikuivat suosionosoitukset.

Alhaalla ympäröivät vieraat rouva Kuusijuuren ja pyysivät häntä esittelemään nuoren laulajattaren. Jokainen ylisti sekä ihanaa laulua että esitystä.

— Meri Haavisto suositteli häntä. Neiti Karlsenkin näkyy olevan ihastunut hänen ääneensä.

— Huomasitko sinä, Lyyli, että hän muistuttaa hiukan Tuovia? Neiti Päld on kauniimpi ja pitempi, hänessä on rotua. Mutta jotakin, aivan ulkonaista, heillä on yhteistä.

— Olisi hauska puhua neiti Päldin kanssa. Missähän hän opiskelee? Minusta hänessä huomaa hiukan Pietarilaista koulua, sanoi tunnettu helsinkiläinen laulunopettaja.

— Sitä minä en tiedä. Hän pyysi nimenomaan, että sallittaisiin hänen vetäytyä pois heti hänen laulettuaan, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Neidit näkyvät tuntevan tämän uuden tähden. Silloinhan on mahdollista tutustua häneen, sanoi luutnantti Moring.

— Hän oli ennen lyhyen aikaa meidän luokkatoverimme. Lapsena hän kävi koulua Räävelissä tai Riiassa. Mutta minä en ole aavistanutkaan, että hän on kehittynyt tällaiseksi laulajattareksi, sanoi Aissi rauhallisesti ja kuiskasi Merille:

— Hän on hurmannut koko seuran. Tohtori ei varmaankaan ole poikkeus? sanoi luutnantti Moring.

— Siivo tyttö! Mikä proosallinen nimitys taiteilijoista! päivitteli luutnantti.

— Minä otaksun, että hänellä on hyvä matematiikkapää ja fysiikassa hän suorastaan loistaa. Vai kuinka, Meri?

— Mikä hänen nimensä taas olikaan? Tohtori oli nähtävästi tuntenut
Tuovin ja tahtoi nähdä, olivatko tytöt mukana salaliitossa.

— Hänen nimensä on Tuovi Melinda, esiintyessään hän käyttää äitinsä nimeä Päld, sanoi Aissi.

Meri katsoi kiitollisena Aissiin. Väärän nimen käyttäminen olisikin ollut vaarallinen temppu opettajien mielestä.

— Hyvä, ettei hän ole koulutyttö. Tällainen esiintyminen olisi liian suurenmoinen sellaiselle. Onnittelen häntä menestyksen johdosta. Hänellä on tavattomat lahjat — etenkin matematiikassa, sanoi tohtori ja liittyi ohikulkevan rouvan seuraan.

— Kyllä hän vielä pistelee meitä. Mutta hänen kauttaan sentään harvoin saa suurempia ikävyyksiä, sanoi Aissi.

— Tohtori Valo näyttää olevan merkillinen ihminen. Koulunopettajat vainuavat aina rikoksia. Mitä varten hän uteli neiti Päldin passia? Ja matematiikkaa! sanoi luutnantti Moring.

— Ette varmaankaan tahtoisi olla hänen oppilaansa, neiti Lind? kysyi maisteri Osmo.

Siellä Tuovi hääräili vanha villahame yllään. Hän veti Mian päälle yöpaitaa.

— Kaikki olivat hulluina ihastuksesta. Sinä saavutit maailman suurimman menestyksen, Tuovi. Koko luokka tietää, että sinä laulat ihanasti, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt, että sinä jo olet suuri taiteilija. Minäkin keksin sen vasta sitten, kun sinä seisoit flyygelin vieressä taiteellisesti puettuna ja pään nyökkäyksellä annoit säestäjälle merkin aloittaa. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä sinuun. Ministeri sanoi, »ahaa, laulua», ja vanha piispatar siirtyi lähemmäksi.

— Isä paukutti käsiään ja sanoi: »kutsu hänet päivällisille huomenna,
Lyyli», nauroi Armi.

— Yliopiston rehtori kysyi sinun nimeäsi ja sanoi: »veljeskansat ovat nyt muodissa täällä», jatkoi Meri.

Hän ei kertonut kohtauksesta tohtori Valon kanssa. Kun Tuovi ei tietänyt siitä, niin hän oli luonnollisempi koulussa.

— Sinä suoriuduit oikein hyvin, Tuovi. Mitä minä lupasin sinulle, sen sinä saat, sanoi hän.

— Kiitos, Lyyli täti, mutta minä en voi käyttää niin hienoa iltapukua, sillä en aio esiintyä enää näin suurissa juhlissa. Mutta siitä 500 markasta olen hyvin kiitollinen, sanoi Tuovi.

— Silloin minä ostan sinulle puvun oman valintasi mukaan. Minkä minä lupasin, sen minä täytän. Ole nyt kiltti ja auta lapset levolle. Armille voit antaa yskänlääkettä. Soita sitten, niin saat auton kotiin. Maanantaina tulet taas lukemaan lasten kanssa. Minun äidilleni ei sinun tarvitse kertoa tästä, eikä muillekaan. Minä en tahdo, että niin nuori tyttö tulee liian huomatuksi. Hyvää yötä, lapset. Meri voi nyt tulla alas tanssimaan, ja rouva Kuusijuuri meni.

— Lyyli täti on kylmä ja karu luonne. Sinä suoriuduit hyvin — siinä kaikki. Ei sanaakaan yleisestä ihastuksesta salissa, sanoi Meri.

— Hyvästi Tuovi. Minusta on hauskaa, että minä olen keksinyt sinut.
Minä tarkoitan kulissientakaista Tuovia.

— Koko ajan, kun tuo riikalainen tyttö lauloi, mietin minä, missä minä olen hänet nähnyt. Onkohan hänellä samannäköinen sisar sinun toveriesi joukossa?

— Kaikessa tapauksessa hänellä oli suloinen ääni. Minä otan selkoa hänen osoitteestaan. Ehkä hän laulaisi Eläinsuojelusarpajaisissa?

— Silloin sinä olet kuullut väärin, sanoi herra Haavisto. — Nyt olemme kotona… Nouskaa autosta.

SUNNUNTAI.

Heli meni veljiensä huoneeseen. Veikko soitti jotakin saksalaista rallatusta pianolla. Tauno teki työtä jakauksensa kanssa ja Reino luki.

— Minun taiteelliset lahjani pilaantuvat tämän kurjan soittokoneen ääressä, sanoi Veikko.

— Kyllä se kelpaa »Lieber Hansoille, sanoi Heli. — Mitä aiotte tehdä tänään.

— He ovat lähteneet Käpylään vierailulle, sanot Tauno. — Minulla olisi kahdeksan mielihalua, mutta jokaiseen tarvitaan rahaa.

— Herrasväki Aarniot, vanha neiti Grön ja ukko Sjöberg pankista — tavallinen sunnuntaiseura, pilkkasi Tauno.

— Minä tarkoitin hauskoja, ajattelevia ihmisiä. Väinö ja Eila ja
Kestilän tytöt ja Kekku ja Palle meidän luokalta ja joku poika Reinolle.

— Erikoisen ajatteleva seura! nauroi Heli. — Minä en jaksa olla sisällä. Se, joka on kyllästetty koulusivistyksellä, kaipaa hengittämään kevätilmaa uudella hatulla, joka lankesi minun osalleni eilen — ihmeen ja äidin kautta.

— Minä aion hengittää kevättä keuhkoilla enkä hatulla, sanoi Tauno ja meni puhelimeen, joka soi.

— Arvataan kuka soittaa, sanoi Veikko. — Minä luulen, että joku pyytää meitä lentämään Rääveliin.

— Pyh, joku rouva tahtoo kai äidiltä tietoja entisestä palvelijasta, otaksui Heli.

— Ehkä se on poliisi, joka epäilee meitä Hesperiassa tapahtuneesta mellakasta. Tauno ajoi eilen polkupyörällä siitä ohi, sanoi Reino.

— Hei, Heli! Pukeudu nopeasti, sillä pian tulee hieno herra hakemaan meitä automatkalle.

— Onni Joki pyysi meitä automatkalle. Hänen isänsä antaa autonsa koko aamupäiväksi.

— Sinä kai tarkoitat jotakin muuta, jonka ääni muistutti Onnia? sanoi
Heli epäilevästi.

— Teitäkö vain? kysyi Veikko hitaasti. Reino katsoi jännittyneenä
Taunoon, joka nyökäytti päällään.

— Hän ei tietysti tullut ajatelleeksikaan teitä, sanoi Heli. — Ehkä hänelle voisi ehdottaa, että tekin tulisitte mukaan.

— Ei ikinä. Minä en ainakaan tyrkytä teitä hänelle. Pukeudu nyt nopeasti, Heli, sanoi Tauno.

Heli meni hitaasti eteiseen. Pettymyksen ilme nuorempien veljien kasvoilla tärveli koko huvin. Uusi hattukaan ei ollut enää mielenkiintoinen.

Hän katsoi ylös ikkunaan ja heilutti kädellään veljille, jotka kurkistivat ulos.

Heli voi tuskin hillitä itseään pyytämästä poikien puolesta, mutta
Tauno pudisti varoittavasti päätään, ja auto alkoi liikkua eteenpäin.

— Minne te tahdotte ajaa? Isä suositteli kierrosta Kaivopuistossa ja sitten Vanhaankaupunkiin Vantaan jokea katsomaan. Siellä voi juoda kahvia kahvilassa, sanoi Onni lisäten nopeasti — isä maksaa sen.

— Eri hyvä ohjelma. Vantaan joki on suurenmoinen tähän aikaan, sanoi
Tauno.

— Mitä heistä, kyllä he aina jotakin keksivät, sanoi Tauno kiireisesti.
Onni kääntyi ohjaajaan päin ja sanoi:

— Ajetaan takaisin Merikadulle. He olivat jo etäällä Speranskin tiellä, mutta pian auto palasi Sarkamaan ovelle.

— Ole hyvä, Tauno, mene hakemaan pari kolme veljeä mukaan. Useampia ei tänne mahdu, sanoi Onni.

— Sangen harvoin, sillä minä en keksi itsestäni hyviä töitä, niinkuin muut. Miksi sinä et sanonut, että pojat oli otettava mukaan?

Nyt tulikin Tauno onnellisten poikien seurassa. Onni siirtyi sisään istumaan, ja Veikko ja Reino mahtuivat ohjaajan viereen, joka seikka lisäsi sanottavasti matkan nautintoa.

Auto kiiti tasaisesti eteenpäin. Kaivopuisto oli juhlamielellä. Aurinko paistoi, niin että lasit Suomenlinnassa kiilsivät. Kaikki olivat loistavalla tuulella, ja pojat edessä puhelivat yhteen ääneen.

— Katsokaa, tuolla kävelee Eila. Huiskutetaan, kun kuljetaan ohi, sanoi
Heli.

— Minä näin, että Helin tarkoitus oli ottaa Eila mukaan. Täällä on neljä paikkaa sisässä, sanoi Onni.

— Nyt tulee lämmin, Eila kehittää paljon lämpökaloriioja, sanoi Tauno. Kaikki viittoilivat Eilalle, joka heti hyppäsi Helin viereen autoon ja sanoi:

— Hei, tämähän on ihanaa. Sinäkö maksat, Heli? Minulla ei ole penniäkään mukanani. Etkö? Entä sinä Tauno?

— Eikä kukaan maksa, tämä on minun isäni auto. Etkö sinä erota yksityisautoa vuokrakoneesta? kysyi Onni.

— Minä olen Onni Joki, kahdeksannelta luokalta, jos uskot minun sanojani, vaikk'et tunne minun kasvojani.

— Kuinka ihmeellä te olette taivuttaneet Onnin tällaiseen luonnonvastaiseen menettelyyn? Mitenkä te saitte hänet käsiinne? kysyi Eila.

— Minä olen aina luullut, että Onni esiintyy ainoastaan pulpetin ääressä tai koulun portaissa ja pihalla. Sillä välin, minä otaksuin, että hän lakkaa olemasta tai muuttuu mustaksi kotkaksi.

— Minä toivon, että sinä tulet tervehtimään minua kotiini tänäpäivänä. Silloin saat nähdä, missä minä oleksin koulun ulkopuolella, sanoi Onni totisena.

— Kiitos kutsusta, mutta mieluummin minä syön iilimatoja tai käyn käsikoukkua rehtorin kanssa keskellä Espistä. Sinä olet liian suurenmoinen minulle. Eiköhän tämä autokin ole lumottu?

— Annatko anteeksi, Onni, että minulla on niin huono hatunrämä päässäni? Haittaako sinua, että se on haalistunut?

— En minä sellaista huomaa. Eikö se ole tavallinen naisen hattu? sanoi
Onni.

— Minä olisin vaikka lainannut Helin hatun, jos minä olisin tietänyt, että minä saisin ajaa näin komeasti kaiken kansan nähden.

— Sinun vaaleat kiharasi olisivat somistaneet minkä hatunpelättimen tahansa, sanoi Eila.

— Kunpa olisi ylioppilas ja omistaisi tällaisen Fordin, sanoi Eila heittäytyen leveästi pehmeitä patjoja vastaan.

— Oletpa sinä sivistymätön, Eila, kun sekoitat Fordin ja Cadillacin?
Sitäpaitsi se on hurjan epäkohteliasta Onnia kohtaan, sanoi Tauno.

— Nythän vasta me alamme ymmärtää, mikä Onni oikeastaan on. Eilen tekin olisitte väittäneet, että hän korkeintaan käyttää raitiovaunua. Mutta sen minä sanon, että hienompi minä olisin ollut, jos olisin tietänyt, että sinulla on noin tyylikäs — — — ja Eila viittoili ohjaajan selkää.

— Eikö ole harmillista, ettei tuttavia tule vastaan? Missä opettajat ovat ja koko kahdeksasluokka? Tuo harmaa herra kadehtii meitä, ja tuo nuori tyttö kääntyy kaihomielin katsomaan tätä riemukulkua, rupatti Eila.

Seurue saapui perille. Peltonen jäi autoon, ja muut menivät joelle. Kaikki ihailivat virtaa, joka oli luomaisillaan jääpeitettään. Pojat heittelivät jääkappaleita kivillä ja juoksentelivat pitkin rantaa.

— Elämäkin on täynnä hyrskyjä ja murskautuneita toiveita, niinkuin tuo koski, sanoi Eila tunteellisesti.

— Suunnitteletko sinä kouluainetta? Jos sinun runollinen suonesi kuivuu, niin pyydä apua minulta, sanoi Tauno.

— Oletko sinä koskaan ajatellut runollista ajatusta? kysyi Eila halveksivasti.

— Toisen määräyksestä ei ikinä synny tosirunoutta. Koetapa nytkin pukea sanoihin tunteesi.

— Mikä kumma siitä estää. Kuuntele hartaasti: Syvyyden lähteet pulppuavat jalkaimme alla. Vesipisarat kastelevat Vikingillä kiilloiteltuja kenkiämme, ja Vantaan vapautettu hengetär laulaa voittolauluaan. Liikutuksen kyynelet virtaavat pitkin Eilan pasuuna enkeli-poskia, kun solakka, hienopiirteinen nuorukainen puhuu kevään innoittamia sanoja.

— Luokan vilkkain kieli vaikenee juhlallisen kosken puhuessa omaa kieltään. Eilan herkkä mieli ailahtaa kevätauringon ja Peltosen vaikutuksesta.

— Sinä osaisit runoilla, kun vain karsisit rumat sanat pois. Miksi sinä sekoitat niitä joukkoon? Niinkuin »kengät» ja »Peltonen».

— Ne sointuvat yhtä hyvin kuin muutkin. Mutta katsos tuonne päin. Heli ja Onni viittoilevat meille tuon tuvan luota.

Kaikki kiiruhtivat kohti tupaa. Siellä oli kahvila, jossa Heli ja Onni olivat varanneet pöydän ikkunan vieressä. He olivat jo tilanneet kahviakin koko seuralle.

— Maksaako Onni? kuiskasi Eila Helin korvaan, mutta niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat.

— Ihanaa! Sinä olet jukin sivistynyt. Pienessä kahvilassa oli muitakin ihmisiä. Tarjoilijattaret olivat kansallispukuisia.

— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia autoa.

— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä yhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.

— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät torumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität saksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.

— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi, vakuutti Eila.

— Jos otettaisiin keskimäärä luokan todistuksista tai painoista tai pituuksista, niin siitä ei tulisi Eila Meriahoa, sanoi Tauno.

— Minä tarkoitin luonteelta ja mielenlaadulta ja elämäntavoilta, sanoi
Eila.

— Pikku pojat ihailevat Eilaa, sanoi Heli. — Hän on täplikäs olento, jonka pohjaväri on alaluokkalainen, mutta täplät ovat keinotekoisen kahdeksasluokkalaisen.

— Katsokaa ulos, pian, pian, huusi Veikko. Kaikki kurottautuivat katsomaan. Vantaalta päin asteli herra ja neiti puhellen keskenään. He olivat vielä matkan päässä.

— Deutscheprosa! Minä tunnen hatun, joka oli Iltan päässä Hanhikosken tunnilla, sanoi Heli.

— Herra on varmaankin Dauphin. Mennään vakoilemaan puitten taakse, sanoi Eila.

— Mennään ulos, he tulevat tänne. Minusta on noloa istua täällä niin suurenmoisesti, kun opettajia tulee. Kiitetään sitten Onnia perästä päin, sanoi Eila hätäisesti.

— Deutscheprosa on jalo ihminen, hän jaksaa olla elämän murjomien kanssa, vaikka hän mieluummin kävelisi Dauphin'in kanssa ja nauttisi kevättunteista, sanoi Eila.

— Se on Onni Joen isän ja se on Cadillac ja siinä on oikea ohjaaja ja kaikki, ehti Eila ensimmäiseksi vastaamaan.

— Sillä on ihanaa ajaa. Eivätkö opettajat tahtoisi palata siinä kaupunkiin? kysyi Eila toisten kauhuksi.

— Kyllä me mahdumme. Tauno ja Onni voivat kävellä raitiovaunulle ja ajaa sillä kotiin, järjesti Eila häikäilemättömästi.

— Ei, ei hyvät lapset. Me olemme vasta tulleet, emmekä palaa vielä.
Hauskaa matkaa vain. Hyvästi, hyvästi. Huomenna tavataan Pole
Poppenspälerin ääressä, sanoi neiti Welt ja hymyili. Maisteri Kalvo
nosti jäykästi lakkiaan.

— Deutscheprosa on maailman ihanin ihminen. Hän herättää luonnollista pelkoa oppilaissa ja toiselta puolen jukin suurta ihastusta. Mitä te murjotatte?

— Sinä olit käki laululinnun pesässä, Eila. Olisit ajanut linnun ja sen omat poikaset ulos täältä, sanoi Tauno.

— Minä olin ainoa tästä seurasta, joka osasin käyttäytyä kuin maailmannainen, sanoi Eila.

— Ajattele, minkälainen hautausmaa tunnelma tässä ihanassa Cadillacissa olisi ollut Père Lachaise'in varjon alla, sanoi Heli.

— Älkää nyt enää toratko, vaan nauttikaa ennen lähtöä, luonnon suuresta rauhasta, jota Vantaan hyrskyt säestävät, sanoi Eila.

— Ja puhvelihärkien mylvinästä aavikolla, sanoi Veikko osoittaen tielle, josta kuului autotorvien törähdyksiä.

— Tämä matka olisi ihana, jos Tauno ei aina ironiseeraisi, vaan ymmärtäisi toistenkin luonteita, jotka ovat monivivahteisemmat kuin hänen, sanoi Eila kiiveten autoon. — Minä menen nyt Peltosen viereen.

— Se onkin parasta, silloin ei kukaan keskeytä sinua. Veikko tulee sisään, sanoi Tauno.

— Eikö olekin juhlallista, kun meidän elämämme riippuu herra Peltosen pyörittämisestä? Ajakaa vasemmalle, tuolla on pyöräilijä. Saanko minä täräyttää merkkiä? Minäkin tahtoisin auttaa, ettei herra Peltosella olisi yksinään koko työ. Ajetaanpa kilpaa tuon punaisen auton kanssa. Saanko minä pitää kiinni herra Peltosen hihasta, kun auto kiertää niin jukisti? Ai, kuinka minä pelästyin, älkää törähyttäkö ennenkuin varoitatte minua. Nauttikaa tekin herra Peltonen luonnosta ja heräävästä — — — hui, miten läheltä tuo ajuri hipaisi meitä. Älkää kääntykö sinnepäin, tuolta voi pujahtaa paremmin, Eila huitoi, ja suu kävi yhtä mittaa.

Peltonen pysähdytti auton keskelle tietä. Hän katsoi kysyvästi Onniin ja sitten Eilaan.

— Parasta että Eila ja Veikko vaihtavat paikkaa, muutoin tapahtuu onnettomuus, sanoi Onni avaten auton oven.

— Minähän vain neuvon, mitenkä hänen on ajettava, Silläaikaa kun hän katselee rattia. Eikö niin herra Peltonen?

Matkaa jatkettiin, ja Eila istui viisi minuuttia vaiti ja puri alahuultaan. Sitten hän alkoi taas:

— Katsokaa, tuossa ohjaa tyttö autoa, ja minä en saisi istua edes ohjaajan vieressä. Tuolla kulkee yhdeksäsluokkalaisia. Päivää, päivää. Ne ovat sitten ylpeätä väkeä. Niinkuin he olisivat Helsingin tärkeimmät ihmiset. Mutta ensi vuonna sitä ollaan itse yhdeksäsluokkalaisia, jos algebra ja ruotsi vain sen sallivat.

— Ole hyvä ja pysähdytä Heikin- ja Simonkadun kulmaan. Minä menen
Kestilän tytöiltä lainaamaan hauskan kirjan, sanoi Heli Onnille.

— Minne minä joudun? On kamalan kuivaa nousta autosta keskellä kaupunkia, kun muut ajavat omalle ovelleen? kysyi Eila.

— Anna Peltoselle osotteesi, niin hän vie sinut ensin kotiin. Te ajatte varmaankin mielellänne vähän enemmän, sanoi Onni pojille.

— Huisin mielellään. Rakas, Eila, asu Kulosaaressa tai Seurasaaressa, sanoi Reino.

— Peltonen on hyvä ja vie kaikki kotiin. Sitten me emme tarvitse enää autoa. Kiitos kyydistä, sanoi Onni ja lähti myöskin pois autosta.

— Kas Onnia! Menetkö sinäkin Kestilän tyttöjen luo? Kiitos taivaallisesta retkestä, huusi Eila.

— Kosken pauhu ja auton surina ja Eilan pärinä ovat liikaa minun hermoilleni. Minä kävelen mielelläni kotiin, sanoi Onni.

— Minusta Eila oli tavattoman lapsellinen ja puhui pötyä koko matkan, sanoi Onni.

— Sellainen hän oli aina. Näkisit hänen aineitaan. Ne ovat täynnä suuria ja tavattomia sanoja, mutta niin lapsellisen naiveja, ettei voi olla nauramatta. Kerran hän kirjoitti: »Vaikka salama on luonnollinen ilmiö sähköopin alalta, niin sen ilmestymismuoto kuuluu enemmän estetiikan rajojen sisäpuolelle». Toisen kerran hän väitti, että: »Urheilu kehittää ruumista antiikin sääntöjen mukaan ja laiminlyö henkistä kehitystä, jonka tärkeyttä se ei ymmärrä.» Minä olen oppinut niistä monta lausetta ulkoa.

— Minä en tiedä tovereista paljonkaan muuta, kuin miten he esiintyvät tunnilla.

— Silloin sinä olet nähnyt heitä väärässä perspektiivissä.
Välitunneilla ja konventeissakin heidän olentonsa on luonnoton. Mutta
tässä on Kestilän ovi. Minun täytyy harpata viidenteen kerrokseen asti.
Hyvästi, Onni.

— Miili, Miili, tule katsomaan. Onni Joki tulee meille ensimmäiselle vieraskäynnille, huusi Siiri.

— Päivää, Siiri. Ole hyvä ja anna minulle kirja, jonka te lupasitte
Helille.

— Toinen hupsu kysyy jo sitä minulta. Antakaa nyt kirja minulle, minä annan sen Helille, sanoi Onni.

Siiri juoksi hakemaan kirjaa ja Miili nauroi ja tuijotti Onniin, kunnes
Siiri palasi.

— Minulla on pitemmät jalat kuin sinulla. Onko sinusta kuivaa kävellä pojan kanssa kotiin? Sano vain, niin minä häviän.

— Hauskempihan sinun seurassasi on kuin yksikseen. Sitäpaitsi minä olen tottunut alituiseen poikaseuraan kotona. Minkälaiseen seuraan sinä olet tottunut?

— Isä on minun paras seurani, mutta hänellä on niin vähän aikaa. Joskus minä olen mukana, kun isän liiketuttavat tulevat meille. Kerran kuussa minä käyn vanhan tädin luona. Mutta se on rasittavaa, sillä isä tahtoo, että minä joka kerta vien uuden tuomisen hänelle. Se todistaa, että minä olen ajatellut häntä.

— Hyasintin, tulppaanin, annansilmän, fiikuksen, kaktuksen, palmun, tai jonkun muun kukan. Niitä riitti yhdeksi vuodeksi. Seuraavana vuonna minä vein kakkuja. Täytyi pitää kirjaa, ettei tullut viedyksi kahtakertaa samanlaista.

— Minä aloitin viedä kirjoja hintaluettelon mukaan aakkosjärjestyksessä. Mutta kuudennen kirjan jälkeen täti kielsi tuomasta niitä. Etenkin, kun hän väitti minulla olevan huonon maun.

— Sitten seurasi esineitten vuoro: Magneetti, puukko, iso pinkka kasvipaperia, kiulu, kumihansikkaat, vernissaa, harava, kompassi, pelastusvyö, briljantiinia — —

— Lopeta, lopeta jo. Se oli surullinen luettelo. Onko nuo vanhan naisen tarvekaluja?

— Hän on tavattoman kiittämätön. Kukaan ei ole hänelle mieleen. Nyt minä aion viedä hänelle apteekkitavaroita. Vanhat romut tarvitsevat lääkkeitä. Liikavarvaslaastaria, amoniakkia, mixtuuraa ja sellaista. Kyllä ne apteekissakin tietävät, mitä laiha, naimaton nainen tarvitsee, joka sitäpaitsi on hermostunut ja tunteellinen.

— Ei sovi. Mitä sinun tätisi sanoisi? Mutta kerro vielä, kenenkä kanssa sinä seurustelet.

— No, sitten käy meillä isän serkku maalta. Hän on leskirouva ja ainoa, joka kasvattaa minua.

— Hän käskee minua olemaan iloksi äitivainajalleni ja lukemaan paremmin läksyni. »Koeta nyt, Onni, ponnistella, että pääset luokalta. Vaikka näyttäisikin pimeältä, niin älä kadota rohkeuttasi», sanoo hän.

— Mitä se toimittaisi? Minä en ole koskaan tupakoinut, enkä pelannut korttia, ja kuitenkin hän varoittaa kyynelet silmissä minua näistä paheista. Tuntikaupalla hän puhuu kaikenlaisista rikoksista, joihin ihminen voi langeta.

— Ei ole, muuta kuin koulussa. Toverit kysyvät joskus neuvoa koulutehtäviin, taikka minä kuuntelen muitten puheita syrjästä.

Onni ei vastannut. Hän kulki totisena eteenpäin, ja Helistä tuntui omituiselta. Tässä oli hauskannäköinen, etevä poika, jolla oli varoja, mihin tahansa. Ja hän oli vailla ystäviä ja seurustelua. Olikohan siihen syynä vain hänen harvapuheisuutensa ja hiljainen olentonsa? Näytti siltä, että puheliaat toverit aina tulivat huomatuiksi. Puhuivat he sitten vaikka puuta heinää.

— Tämä aamupäivä on ollut hauska. Ehkä te olisitte enemmän minun kanssani, jos minä pyytäisin teitä useammin autoretkille? sanoi Onni.

— Älä puhu turhia. Minusta tämä kävely on yhtä kiva kuin autoretkikin. Tule meitä tervehtimään kotiin, milloin vain haluat, niin meistä tulee hyvät tutut.

— Minä aion pyrkiä jonkun parhaaksi poikaystäväksi. Jonkun, joka oli autossa tänä päivänä.

— Ei suinkaan hän tarkoita Peltosta? ajatteli Heli uskaltamatta kysyä enemmän. He olivatkin jo Helin portilla.

Iltapäivällä meni Heli tapaamaan toisia Fazeriin. Tauno tulisi muualta sinne.

Kuljettuaan vähän matkaa hän tapasi Terttu Kosun. He kävelivät samaa matkaa ja puhelivat tulevasta konventista.

— Ei minulla ole paljonkaan huvia siitä. Etenkin kun on tanssikonventti. Minusta tanssi on ihanaa, mutta ei silloin, kun muut tanssivat ja itse istuu, sanoi Terttu.

— Ilta ja sinähän olette aina poikien seurassa. Tietysti he tanssittavat sinua, sanoi Heli.

— Erkane hänestä, ole yksin tai sellaisen kanssa, joka ei ole niin valloittava kuin Ilta.

— Minä en voi olla yksin. Ennemmin minä elän vale-elämää Iltan varjossa.

— Tuollaiset ajatukset ovat hassuja toverien kesken. Me olemme kaikki kahdeksasluokkalaisia, emmekä toistemme varjoja. Paremminhan sinä osaat läksysikin, kuin Ilta.

— Päätä valloittaa maailma jollakin muulla kuin kauneudella. Kun sinä aina olet Iltan seurassa, niin sinä opit panemaan liian suurta arvoa ulkonäölle. Merikin on sievä, mutta hän ei himmennä muita, sillä hän ei itse tahdo himmentää.

— Mutta minä annan sinulle neuvon, ettet koskaan osta mitä Ilta ehdottaa. Hän on itse maukkaasti puettu, mutta sinulle hän valitsee kamalia värejä.

— Se, joka valitsee punatukkaiselle oranssivärisen kankaan, on ystävän irvikuva. Hyvästi Terttu, tästä minä eroan.

Kun Heli oli tervehtinyt, kerrottiin hänelle, mitä muut jo olivat kuulleet. Sitten Meri jatkoi ja kuvasi elävästi koko illan tapahtumat.

— Mutta ajatelkaa, että meidän luokallamme on sellainen, joka seisoo keskellä elämän taisteluja, sanoi Heli.

— Mutta tiedättekö, että meidän luokallamme on sellainen, jonka isällä on Cadillac ja joka pyytää tovereita autoretkelle Vantaan joelle? kysyi Tauno.

— Monen isällä on autoja. Meillä on Buick, mutta se on enimmäkseen maalla, sanoi Ilkka.

— Mutta tämä toveri on sellainen, joka ei koskaan ole seurustellut muitten kanssa.

— Onni Joki! Kuule, Meri. Tämä on kosto sinun uskomattomasta jutustasi. Tuovissa paljastuu merkillisiä puolia, ja nyt Onni tekee sellaista, jota hän ei ole ennen pitkän elämänsä aikana keksinyt. Minä kerron nyt myöskin juttuja. Père Lachaise on kihloissa ja rakastaa, sanoi Ilkka.

— Ei nyt sekoiteta totta ja valetta. Minä selvitän asiat, sanoi Tauno ja kertoi aamullisesta autoretkestä.

— Mutta Père Lachaise ei näyttänyt onnelliselta sulhaselta. Hän oli yhtä jylhä, kuin ainakin kateederin takana, eikä puhunut sanaakaan meille. Deutscheprosa ja Dauphin sopivat yhteen, ja pian se nähdäänkin, sanoi Heli.

— Mutta minusta on kamala vahinko, että koulun ainoa hurmaava opettaja joutuu yhdelle naiselle. Nyt häntä ihailee kymmenet ja sadat, mutta sitten katoaa koko jännitys, sanoi Meri.

— Oletteko nähneet Dauphinin laatikkoa? Sylva säilyttää sitä, vaikka hän itse sanoo jo tutkineensa ihmisten kurjat tunteet ja saaneensa niistä kylliksi. Hän ei välitä miehistä, ei edes ylioppilaistakaan, hän tuntee heidät jo. Norssit ovat petollisia, ressut keveitä luonteita ja yhteiskoulunpojat tyhjänpäiväisiä tanssimestareja, sanoi Heli.

— Mitä Sylvan puheista. Hänen elämänsä on jaettu jaksoihin. Joskus hän ajaa niittokoneita isänsä pelloilla ja ratsastelee kuin Valkyria taivaanrannalla, sanoi Meri.

— Toisinaan hän karkaa tukkilautoille, uittaakseen tukkeja luonnon helmassa, jatkoi Meri välittämättä keskeytyksestä.

— Hän myi kummeilta saamansa hopealusikat ja lähti Oulunkylään tukkipomon luo päästäkseen tämän tukkilautalle. Mutta halpamainen pomo soitti Sylvan isälle, joka ei ymmärtänyt hänen vapauden tarvettaan.

— Ei kuin Sylvan. Hänen täytyi palata kouluun. Sitten hänellä oli hiljainen aika, jolloin valkoinen paperi sai hänen tunnepurkauksensa. Sylva kirjoittaa mestarillisesti.

— Meillä on tyttöjen kesken yhdistys, jonka nimi on »Folies Bergéres», ja sen tehtävänä on koota Dauphin-muistoja, sanoi Heli.

— Ihastus on aina hullua. Meillä on paljon salassa näpättyjä valokuvia Dauphinista, useimmat selästä päin. Yhdessä hän puhuu Deutscheprosan kanssa ja hymyilee kuin Bakkus tai oikeammin kuin Douglas Fairbanks. Toisessa hän kumartuu sitomaan kengänrihmaansa. Sitten siellä on vihkoista leikattuja näytteitä hänen käsialastaan. Niinkuin: »huolimattomasti todistettu», »kuvio puuttuu», tai »janat on vedettävä viivoittimen avulla». Siellä on vihko, johon kirjoitetaan kaikki kultajyvät, jotka hänen suustaan putoavat. Se on Sylvan tehtävä. Meillä on kokoelma esineitä, joita hän on käyttänyt, pieni kynä, liitu, joka otettiin pois aina muitten tunneilta, Eilalle annettu kotimuistutus, johon tuli mustetahra ja jonka Dauphin heitti paperikoriin, ja hieno nenäliina, kertoi Heli.

— Nenäliina on kulunut ja Dauphin pudotti sen käytävään, sanoi Meri. — Me annamme sen hänelle takaisin, kun hän menee kihloihin ja kadottaa sädekehänsä.

— Tauno, eikö olekin opettavaista nähdä tyttöjen sielunelämän kuiluja? kysyi Ilkka.

— Minulle he eivät ole enää arvoituksia, sanoi Tauno varmasti. —
Sisaret paljastavat koko sukupuolen ominaisuudet.

— Saapa nähdä kosiiko Dauphin tänä keväänä? Ilkan ehdotus sysäyksen antamisesta ei ole hulluimpia, sanoi Heli. — Mutta mitenkä se tapahtuisi?

— Kirjoitetaan kirje ja vihjaistaan, että Père Lachaise kilpailee
Rosaprosasta, sanoi Meri.

— Sellaista ei kukaan usko. Emmekö voisi järjestää heille hengenvaaraa?
Niinkuin sinä kerroit siitä lääkäristä, Meri, sanoi Ilkka.

— Tai pannaan sanomalehteen, että Rosaprosa on perinyt maatilan, sanoi
Tauno. — Dauphin ennättäisi kosia, ennenkuin asia selvitettäisiin.

— Dauphin on niin jalo, ettei hän huolisi Rosaprosasta, jos tämä olisi rikas, vakuutti Meri.

— Jos minä hakkailisin häntä ensi konventissa, niin Dauphin kiirehtisi kosimaan, etten minä veisi häntä, sanoi Ilkka.

— Olkaa hiljaa. Tämä on Café de la Paix, ja te häiritsette rauhaa. Ihmiset katsovat meitä paheksuvasti. Mutta nyt me olemmekin kuluttaneet tältä pöydältä syötävät aineet viimeiseen muruun asti. Veto olisi maksettu, mutta pääasia puuttuu, Ilkka.

— Lue ääneen, Ilkka. Nyt me olemme rauhassa tässä sopessa. Ei kukaan kuuntele meitä, sanoi Meri.

»Ystävää mä muistan kaksi, kunnes tulen harmahaksi. Yksi musta kissa Kroketti, toinen musta Meri koketti.

Kissan tapoin kavalasti,
tyttö kosti ovelasti.
Löipä kanssani hän vetoa,
etten unohtaisi petoa.

Tyttölapsi pojan aina voittaa, jos hän lukee tahi suuta soittaa. Tästälähin kun mä näen koketin, muistan heti kissan, Kroketin.

— Ehkä se oli taiteellinen, koska loppusoinnut ovat hienoja, mutta minusta se ei ollut ylevä, sanoi Heli.

— Kissarunoksi se on ylevä. Siinä puhutaan tytöstä, joka suri kissan kohtaloa ja pojasta, joka sai rangaistuksen pahasta teostaan, sanoi Ilkka.

— Minä ehdotan, että runo hyväksytään, sanoi Heli. — Miksi sinä vaikenet Meri?

Kun Meri ja Ilkka olivat eronneet Helistä ja Taunosta, kävelivät he hiljakseen pitkin Neitsytpolkua ja sitten Merikatua.

— Minä viihdyn parhaiten omien toverieni seurassa. Eilinen ilta oli sentään aika jännittävä, sanoi Meri.

— Minusta on kuivaa, kun luokan tytöt alkavat leikkiä aikaihmisiä.
Niinkuin Aissi ja Tuovi. Ettehän te ole vanhempia kuin mekään.

— Minkä sille mahtaa, kun sielu vanhenee. Aissi on jo tanssinut kuusi vuotta. Oikein tanssiaisissa.

— En minä käy juuri missään muualla kuin toverikutsuissa, ja ne eivät vanhenna sielua. Vaikka tanssisi kuinka paljon. Nyt minä olen perillä. Annahan minulle se runo.

— Tietysti minä pidin. Ymmärränhän minä leikkiä, sanoi Meri ja otti
Ilkalta runon.

KONVENTTI.

Osa luokan pojista oli vetäytynyt omaan luokkahuoneeseen. He olivat järjestäneet juhlasalia kuntoon konventtia varten. Näyttämö oli kunnossa ja istuinpaikat riveissä. Tytöt hommasivat tarjoiluhuoneessa, jossa Väinö Ylämäki ja Ville Vainio sekä auttoivat että häiritsivät heitä.

Keskellä luokkaa seisoi Olli Suurheimo ja selitti uutta nelilamppuista radiokonetta, jonka hän itse oli pannut kokoon.

— Mitähän koululaiset ennen harrastivat? Kun heillä ei ollut mitään kaikesta siitä, joka meitä huvittaa. Ei radiota, ei autoja eikä suojeluskuntaa. Maailma mahtoi olla autio ja tyhjä, sanoi Ilkka.

— Onkin turhaa pukeutua tuollaiseen komeuteen tavallista konventtia varten, sanoi Tauno.

— Kylläpä sinulla on vaativainen itse. Minun itseni tyytyy kovaan kaulukseen ja silkkinenäliinaan, sanoi Olli ja veti liinan enemmän näkymään takintaskusta.

— Meillä on ilmankin kova kilpailu täällä. Yhdeksäsluokkalaiset pyrkivät aina ylimmäisiksi kukoiksi. Meidän luokan tytötkin harrastavat heitä, sanoi Jyrki.

— Kanojahan he ovatkin jokikinen. Nauravat aina ja kikattavat turhasta ja itkevät yhtä turhasta. Opettajia he hännystävät ja lukevat kuin hullut loistaakseen kirjatiedoilla poikien kustannuksella. Meillä on niin paljon oikeita harrastuksia, ettemme jaksa lukea joka kirjainta läksyissä, sanoi Kai Blå.

— Ja kaikki ovat kuitenkin aina tyttöjen kintereillä. Nytkin he ovat juoksuttaneet teitä monta tuntia, sanoi Ilkka.

— Olkoon miten tahansa, mutta tästä lähin minä en passaile tyttöjä.
Kaikki kunnolliset pojat hakevat poikaseuraa, sanoi Kai.

— Olli ja Tauno, tulkaa ripustamaan näitä lamppuihin. Hanki, Ilkka, meille vasara ja nauloja. Otso ja Jyrki kantavat tämän pöydän saliin, siellä on puute niistä.

— Kai, ole sinä kiltti ja juokse ostamaan viisi arkkia punaista silkkipaperia.

— Jos tuot paperit, niin saat saattaa minua kotiin, sanoi Ilta ja meni saliin.

— Kas vain! Saan saattaa! murisi Kai ja otti lakkinsa mennäkseen ostamaan Iltan määräämää paperia. Sitä tyttöä oli mahdoton vastustaa, etenkin, kun hän lupasi jotakin. Kumma, etteivät muut tytöt keksineet käyttää merensinistä hametta, joka oli koristettu punaisilla reunoilla!

— Hei, Jyrki! Tule siivoomaan näitä roskia näyttämöltä. Sinun jakauksesi on jo kyllin hurmaava, huusi Sylva.

— Minä olen valmiiksi puettu enkä minä tahdo tärvellä vaatteitani, sanoi Jyrki ja seisoi syrjässä, kädet puuskassa.

— Kuka täällä ei ole valmiiksi puettu? Minä en kärsi poikia, jotka ovat keikareja sopimattomissa tilanteissa. Kokoa nopeasti roskapaperit ja kanna nämä tikkaat ulos.

— Tuossa on Terttu, hän ei ole liika hieno. Vähäinen tomu himmentää vain hänen väririkkauttaan.

— Minä en tosiaankaan ole tärkeä henkilö, jota olisi vaarallista loukata, sanoi Terttu ja kääntyi Jyrkiin päin.

— Mutta sinä voit olla hyödyllinen henkilö, jos alat siivota näyttämöä, sanoi Jyrki ja nauraa hohotti.

— Sinä ylimielinen, inhoittava kiiltomato. Minä opetan sinua solvaamaan kunnon tyttöä. Tässä saat, huusi Sylva ja läimäytti korvapuustin Jyrkin poskelle.

Tästä syntyi sellainen metakka, että kaikki kokoontuivat riitelevien ympärille.

Terttu itki ja koetti selittää, että Sylva oli puolustanut häntä. Hän pyysi anteeksi Jyrkiltä ja juoksi toisesta toiseen.

— Minä raivostun tuollaiselle rasvatulle ja kiilloitetulle pojalle, joka luulee olevansa muita parempi, eikä osaa vahvoja verbejä, eikä ymmärrä, että ihminen katkeroittuu ikipäiviksi, kun toverit pilkkaavat, purkautui Sylvan suusta tulvana.

— Minä olen itse kokenut, että minua on loukattu sieluun asti. Ja sentähden minä en enää perusta ystävistä enkä tovereista. Mutta minä en siedä, että toisia loukataan, sanoi Sylva hiukan rauhallisemmin.

— Minä pyysin Terttua auttamaan ja puhuin vähän suorasukaisesti. Mutta mitä se nyt merkitsee toverien kesken, sanoi Jyrki. — Mutta Sylva kertokoon itse, mitä hän teki.

— Minä löin korvalle, että Jyrki ymmärtäisi, että Tertun punaiset hiukset eivät ole muotikaupasta ostetut, niinkuin Jyrkin punainen kaulaliina, vaan syntymämerkki, vastoin Tertun tahtoa, selitti Sylva sekavasti.

— Minusta te sopisitte nyt. Terttu ei ole enää pahoillaan. Sylva oli kiltti puolustaessaan häntä, vaikka korvapuustit eivät sovellu yläluokkalaisille. Jyrki ei ehkä tarkoittanut niin pahaa hänkään.

— Minä sopisin opettajan tähden vaikka kenen kanssa, sanoi Sylva. —
Saat anteeksi Jyrki.

— Että annoit minulle korvapuustin. Kiitos Sylva, sanoi Jyrki. Älä nyt tillitä, Terttu. Minä annan sinulle vetysuperoksiidia, niin voit värjätä hiuksesi, sanoi Jyrki.

Vihdoin tuli sovinto, ja aika olikin jo kulunut myöhäiseksi, sillä ihmiset alkoivat saapua.

Opettajilla oli oma pöytä, mutta monet heistä istuutuivat oppilaitten
seuraan. Oli mukavaa nähdä rouva Pasiluodon nauravan ja puhelevan
Tuovin kanssa. He puhuivat eri opetussuunnista laulun opetuksessa ja
Tuovin äänestä.

Rehtori puhutteli useita oppilaita ja kysyi jokaiselta: »Alkavatko luvut rasittaa näin lukuvuoden lopussa» ja saatuaan vastauksen hän sanoi: »kun kesäloma tulee, saatte levätä». Ja jokainen oli hyvin iloinen suosion osoituksesta.

Sitten alkoi ohjelma. Yhdeksännen luokan älyniekka piti puheen, jossa hän vertaili Helsingin koulujen oppilaita keskenään. Puhe oli leikillinen ja erittäin huvittava sentähden, että siinä pisteltiin muita koululaisia ja lopetettiin aina sanoilla: »tätä epäkohtaa ei ole meidän koulussamme».

Seurasi kuvaelma Pilvenveikosta. Tuovi, jolla oli raitainen pumpuliliina päässään, lauloi Taunon kuolleen ruumiin vieressä. Kaikki sujui muuten hyvin, paitsi että kuollut työnsi Tuovin hiukset syrjään, kun ne kutkuttivat valuessaan hänen avonaiselle rinnalleen.

— Tuovin ääni muistuttaa erään virolaisen laulajattaren ääntä. Hänen nimensä on Linda Päld.

— Hän esiintyi Riian oopperassa, sanoi tohtori ja meni nauraen pois, jättäen Tuovin miettimään sanoja.

Myöhemmin kuuli Tuovi Meriltä, että tohtori oli ollut Kuusijuurella ja luultavasti arvannut Tuovin olevan Linda Päldin.

Nyt alkoi näytelmäkappale. Väinö Ylämäki näytteli suurenmoisesti paitsi silloin, kun hän ei osannut osaansa, ja se tapahtui, joka toisessa repliikissä. Terttu oli onnettomasti rakastunut ja huokasi voimiensa takaa, puhaltaen ilmaa vuoroon vasemmasta, vuoroon oikeasta suupielestä. Mutta parhaat olivat Heli ja Yrjö Sinko.

— Minusta Heli on yhtä mainio, kuin Ruth Snellman, sanoi Eila innostuneena ja hakkasi kätensä punaisiksi.

— Yrjö Sinko on yhdeksännen luokan huonoin oppilas, mitenkä hän voi oppia osansa ja näytellä loistavasti? kysyi Tuovi.

— Taide ei sovi yhteen läksyjen jankkaukseen. Ihminen on usein hyvin kehittynyt, vaikka kuiva lukeminen ei suju, sanoi Aissi.

— Esimerkiksi tanssiminen ja maailmannaisena oleminen sujuu hyvin huonollekin oppilaalle, sanoi Ville.

— Toiset eivät edisty koulussa eikä tanssissa, pisteli Aissi takaisin, viitaten Villen korkeaan ikään ja kömpelöön olentoon.

Kun Heli tuli kiittämään tapasi hän Onnin katseen. — Mikä poikaa vaivasi? Hän katsoi jäykästi Heliin, eikä taputtanut käsiään. Tuntui kuin Heli olisi epäonnistunut, huolimatta toisten ihastuksesta.

Väinö ja Otto ja pari muuta konventtiluokkalaista olivat pukeutuneet tarjoilijoiksi. He kulkivat ympäri hännystakkisina, lautasliinat käsivarsilla ja tarjoilivat kahvia.

Yhdeksäsluokkalainen puhuja pyysi neiti Weltin tanssiin, ja pian oli koko lattia täynnä tanssivia pareja.

— Sinussa on paljonkin, joka herättää huomiota, ennen kaikkea liukas kieli ja ulottuvaisuus avaruudessa, sanoi Tauno.

Eila aikoi vastata, mutta jäikin tuijottamaan tanssiviin. Toiset seurasivat hänen katsettaan ja näkivät Onnin ja Helin tanssivan keskellä lattiaa.

— Onni Joki tanssii kuin tavallinen poika! Nyt minua ei ihmetytä vaikka
Rehtori ja Pyttykin alkaisivat vedellä shimmyä, sanoi Eila vihdoin.

— Katsokaa kuinka viehättävä pari. Heli on kuin Kalevalan Aino ja Onni niinkuin huojuva metsän honka, intoili Eila.

— Anteeksi Tauno, mutta minä tanssin nyt Merin kanssa. Ota sinä Eila, sanoi Ilkka.

— Mutta minä pyysin jo eilen Meriä tanssimaan jokaisen tanssin tänä iltana minun kanssani, sanoi Ilkka.

— Tanssi sinä siis joka toinen minun kanssani, niin minä tanssin ne muut sinun kanssasi, viisasteli Ilkka ja veti Merin tanssiin.

— Tämä on väkivaltaa, Tauno. Minä en mahda sille mitään, huusi Meri ja seurasi nauraen Ilkkaa.

— Kylläpä minä nyt olen haluttu, sanoi Eila ihastuneena, ja ojensi kätensä Taunolle.

— Minä olen harjoitellut siitä asti, kun sinä käskit minun tanssia sinun kanssasi täällä. Taina Helve antoi minulle yksityisopetusta, sanoi Onni.

— Totisesti sinä olet ensiluokkainen kaikessa, mitä yrität. Onko sinusta kivaa tanssia? kysyi Heli.

— Minä en olisi uskonut, että se on niin hauskaa. Koko elämä alkaa olla hauskaa.

— Yrjö Sinko oli hävytön. Hän pyöritti sinua olkapäistä ja puristi käsistä ja oli tunkeilevainen.

— Eikö mitä. Minähän olin hänen morsiamensa. Deutscheprosa oli opettanut jokaisen liikkeen.

— Näytteleminen on näyttelemistä, eikä todellista elämää. Ethän sinäkään mennyt oikein kihloihin hänen kanssaan, vaikka siltä se näytti.

— Tuo sopii vain oikeaan teatteriin. Myönnä, että yhdeksäsluokkalaiset ovat pöyhkeitä, etenkin näyttelijöinä.

— Niin juuri. Tanssitaanko taas? kysyi Onni nopeasti, sillä hän näki, että Yrjö Sinko suuntasi askelensa heihin päin.

Samalla Ilta, joka tanssi Otson kanssa pysähtyi heidän eteensä ja sanoi
Onnille:

— Miksi sinä et ole ennen tanssinut? Meillähän on aina puute tanssittajista.

— Minä en ole koskaan tanssinut muitten kanssa kuin Taina Helven ja nyt
Helin kanssa, sanoi Onni.

Samassa tuli Yrjö Sinko kumartamaan Helille. Tämä epäröi hetken, mutta nähdessään, että Onni kumarsi Iltalle, hän meni tanssiin.

Tämän jälkeen ei Helillä ollut paljonkaan huvia konventissa, vaikka Yrjö tanssitti häntä ahkerasti. Hän oli tietoinen siitä, että Ilta nauroi ja tanssi Onnin kanssa. Luokan pojat koettivat erottaa heitä, mutta Ilta osasi aina pitää Onnia lähettyvillään. Heli pysyi salin toisella syrjällä. Tulkoon Onni hakemaan, jos hän haluaa tanssia.

— Vihdoin tuli tohtori Valo, joka oli ahkerasti tanssittanut tyttöjä, pyytämään Iltaa tanssiin.

— Muistatko sinä, että olet luvannut hurmata Dauphinin, kuiskasi Sylva, joka seisoi Iltan takana.

— Sen minä teenkin. Onhan tässä vielä pari tuntia aikaa, nauroi tämä. Kun tohtori ja Ilta olivat menneet, katseli Onni ympäri salia. Toisessa päässä nauroi Heli Yrjön sukkeluuksille. — Olkoon rauhassa. Sitten hän huomasi Tertun, joka puheli Miilin kanssa.

— Kylläpä tytöt nyt ovat ystävällisiä. Näyttää siltä kuin tanssitaito kohottaisi aikalailla ihmisarvoa, ajatteli Onni.

— Kuka on pyytänyt sinua tanssimaan minun kanssani? kysyi Terttu vaatimattomasti.

— Ei siihen tarvitse pakottaa, sinä tanssit mainiosti, sanoi Onni vältellen. — Sinä tanssit parhaiten täällä. Sinä ja Heli.

Nyt alkoi huomio kääntyä Iltaan ja hänen pariinsa. Tohtori Valo ei enää tanssittanut muita. Tanssien välit he kävelivät käytävässä tai istuivat syrjäisellä sohvalla.

— Kuinkahan Ilta uskaltaa menetellä noin häikäilemättömästi Rosaprosaa kohtaan, sanoi Tuovi.

— Nyt näkyy selvästi, että Rosaprosa on hieno nainen. Hän puhelee iloisesti Père Lachaise'in kanssa ja on ihan luonnollinen, vaikka sydän särkyy pala palalta, sanoi Eila.

— Minä lähestyin heitä pyytääkseni Iltaa tanssiin, mutta hän iski minulle varoittavasti silmää Dauphinin selän takana, sanoi Olli, joka oli ollut pahalla tuulella koko illan.

— Niin, Olli. Ole kohtelias opettajille, äläkä vie heidän suupalaansa, ilkkui Sylva.

— Kaikki hymyilevät ja lörpöttävät, mutta sinä et näe pintaa syvemmälle.

— Osittain. Minä kerron sinulle, mitä salissa tapahtuu. Rehtori on kadonnut, vapaa seurustelu oppilaitten kanssa on hänen raskain velvollisuutensa. Notre-Dame kyselee ja kyselee ja saa lyhyitä vastauksia, hän ei kuitenkaan karkaa velvollisuuksistaan. Deutscheprosa on ottanut Père Lachaise'n urakalle, hän kantaa taakkansa nöyränä ja iloisena. Ilta on tänä iltana »lyönyt hänet laudalta» — saa nähdä kumpi lopulta voittaa.

— Ilta aikoikin illan alussa tyytyä heihin ja Taunoon. Mutta sitten hän keksi Onnin, joka on uusi tähti vanhassa hahmossa. Minusta oli harmillista, että Onni oli niin helppo saalis. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että Iltaa ei kukaan vastusta.

— Hm! — No, Heli, joka ensin keksi Onnin, viettää iltansa Yrjön seurassa. Onko hänellä hauskaa vai ikävää, sitä en voi arvata Helin naurusta.

— Erehdys, ainakin mitä tyttöihin tulee. Kuule nyt eteenpäin. Sitten saapuu itse loistava Valo ja tähti himmennetään. Onni vapautuu ja tanssii Tertun kanssa. Mistä syystä, on vaikea sanoa. Ehkä itsepilkallisessa epätoivossa.

— Se on monen tila tänä iltana. Esim. Deutscheprosan. Mutta hän kantaa sen tyylikkäästi.

— Luuletko sinä, että hän pelkää koulutyttöä? Hän on tietysti aikoja sitten selvillä Dauphinistä.

— Onko kuultu mokomaa. Ettei tarvitsisi pelätä Iltaa! Sitä tekee jokainen tyttö luokalla.

— Siellä on neljä, viisi kappaletta, jotka ovat käyneet tanssikoulun. Nyt heitä haluttaisi koko sydämestään mennä tanssimaan. Mutta mikään voima ei saa heitä liikkeelle. He kainostelevat opettajia ja toisiaan. Tyttöjä he ovat tottuneet pitämään kiusan esineinä, joista ei ole mitään huvia. Nyt olisi kumarrettava heille kohteliaasti ja kohdeltava uudella tavalla. Se olisi jännittävän hauskaa, mutta luonto ei ota taipuakseen.

— Katso Aissia. Hän on puolittain kihloissa. Yläluokilla on aina sellainen. Hän tanssii 21 vuotiaan Erkin kanssa. He uivat erillään kuin öljypisarat tässä toverimeressä.

— Siinä onkin ero. Aissi ja Erkki kärsivät oppilasasemastaan. Mutta opettajilla on tunteita meitä kohtaan.

— Ajattele, että he ovat hyvin varattomia. Heillä on huonot päät ja saavat lukea kamalasti päästäkseen luokalta. He eivät saa koskaan kutsua tovereitaan luokseen, eivät siis tule itse kutsutuiksi minnekään. Ja kuitenkin he ovat aina iloisia ja kilttejä. Otso ja Olli voisivat tanssia heidän kanssaan, sen sijaan, että he tuijottavat Iltaan koko illan.

— Hänelläkin on surunsa. Etkö sinä ole lukenut sanomalehtiarvosteluja hänen äitinsä konsertista viime viikolla?

— En minä lue sellaista. Mahtaa olla kuivaa, kun äitiä arvostellaan lehdissä.

— Etenkin kun arvostelut ovat huonoja, niinkuin nämä. Rouva Pohjan ääntä sanottiin kuluneeksi, laulaa korkeat äänet väärin, tremuleeraa ja mitä kaikkea lie ollut. Joku myönsi hänellä olevan jonkin verran soitannollista tajua, mutta ei riittävästi konserttisaliin.

— Älä luule. Terttu oli ollut siellä seuraavana päivänä. Ilta oli itkenyt ja sanonut, että hänen äitinsä lähtee nyt opiskelemaan koko ensi vuodeksi näyttääkseen, mihin hän kelpaa. Viereisestä huoneesta kuului kiivasta keskustelua Iltan vanhempien kesken. Lauri uhkasi löylyttää Klemettiä ja Eero sanoi, että: »Paras olisi, jos isäkin alkaisi laulaa, niin molemmat lähtisivät ulkomaille.» Siinä kodissa ei ole koskaan rauhaa. Minä luulen, että Iltakin olisi monessa suhteessa toisenlainen, jos hänellä olisi tavallinen äiti.

— Tule nyt tanssimaan. Soitto alkaa. Minä en enää jaksa kuulla, mitä pinnan alla piilee, sanoi Ilkka ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.

— Katso vielä Sylvaa, joka ei istu hetkeäkään. Hän sanoo olevansa erakkosielu ja liehuu sylistä syliin, se on tanssista tanssiin, sanoi Meri ja meni Ilkan taluttamana saliin.

Illalla olivat kaikki väsyneet, etenkin konventtitoimikunta. Mutta seuraavana päivänä oli lupa ja silloin päätettiin tulla järjestämään juhlasali entiseen kuntoon.

— Tietysti minä muistan, mennään nyt heti, sanoi Ilta, mutta viivytteli jos jonkinlaisilla verukkeilla.

Hän tiesi koko ajan, mitä tohtori Valo teki, vaikk'ei hän katsonut sinnepäin. Tohtori aikoo auttaa takin Pytyn päälle, mutta Ville ennättää väliin. Nyt hän puhuu neiti Weltin kanssa.

Ilta koettaa äänetöntä suggeroimista ja hokee ajatuksissaan: »älä saata
Rosaprosaa kotiin, älä saata kotiin, älä saata kotiin.»

— Nyt minä olen valmis, sanoi Ilta Kaille ja molemmat astuivat alas portaita.

Ilta nauroi ja puheli vilkkaasti, mutta kuuli kumminkin, että joku seurasi portaissa. Olikohan se Dauphin?

— Ylipäänsä minä olen naisvihaaja, mutta älä ota itseesi. Sinä olet toisenlainen kuin muut.

Ilta tiesi, että jos joku poika sanoi häntä toisenlaiseksi kuin muut, niin se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Terttu sanoi myöskin usein, että hän ei ollut samanlainen kuin muut, mutta silloin se oli valitettava seikka.

Kai ajatteli: Koska sinulla on tuollaiset silmät ja kiharat ja hieno hipiä. Se on kuin banaaninkuori, sisäpuolelta.» Mutta ääneen hän sanoi:

— Nyt minä huomaan, että minä unohdin historiankirjan kouluun. Juokse, hyvä Kai, hakemaan sitä minun pulpetistani. Minä odotan täällä.

— Hyvä on, sanoi Kai ja juoksi takaisin. Takana-astuja tuli Iltan rinnalle. Se oli tohtori Valo.

— Ei tule kysymykseenkään. Ilta on lämmin ja kaunis, ja minä kävelen mielelläni, sanoi tohtori kaksimielisesti.

— Sen kauniimpaa minä en ole nähnyt, vakuutti tohtori ja katsoi Iltaa silmiini. He puhelivat niin innokkaasti, etteivät huomanneet Kain saavuttaneen heidät.

— Minä olen kiitollinen, että sain seuraa, sillä totta puhuen minä pelkään vähän kulkea yksinäni. Koulupojat ovat epäluotettavia saattajia, sanoi Ilta muistaen samalla Kain.

Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki tämän astuvan aivan lähellä.
Harmillista! Hän oli kuullut ainakin Iltan viimeiset sanat.

— Koulupojat eivät ole ainoat epäluotettavat ihmiset, sanoi Kai ja pyörähti ympäri. — Sinä olet samanlainen kuin muut, ja historiankirjasi oli varastettu, huusi hän olkansa yli.

Ilta oli tottunut siihen, että aina joku pojista oli harmissaan, kun ei saanut saattaa häntä kotiin. Kain närkästys ei häirinnyt hänen mielialaansa montakaan minuuttia. Kotimatka oli ikimuistettava. Vahinko vain, että toverit eivät nähneet.

— Mennään yhdessä kotiin. Minä arvaan, että Onni aikoo saattaa minua. Silloin sinäkin saat nauttia hänen seurastaan. Hän on äärettömän intresantti luonne.

— Hän sanoi, että tanssin viehätys ei riipu tytön ulkonäöstä, vaan hänen tanssitaidostaan.

— Ei muut pojat ajattele niin. Kun olen Iltan kanssa, niin kaikki tahtovat tanssia hänen kanssaan, vaikka minä osaan tanssia paremmin. Onko kukaan luvannut saattaa sinua kotiin?

— On, Yrjö Sinko. Tauno menee Einen kanssa. Hän sanoi, että Eine on sievä seitsemäsluokkalainen kana, joka kaakottaa helppotajuisesti. Taunon väsyneet aivot lepäävät hänen kanssaan.

— Katso, Yrjö ja Onni puhuivat keskenään. Mitähän he suunnittelevat?
Nyt he tulevat. Ihme, ettei Ilta vienyt Onnia, hän meni Kai Blån kanssa.

— Minä huolehdin Helistä, sanoi Onni. — Yrjö on epähieno, kun tunkeutuu
Onnin ja minun väliin, ajatteli Terttu.

Ennenkuin tytöt huomasivatkaan, olivat he kumpikin saattajineen eronneet toisistaan.

— Mistä sinä tiedät, kenen kanssa minä mieluimmin menen kotiin? Yrjö oli epäkohtelias vaihtaessaan minut noin vain Terttuun, sanoi Heli hiukan kiivaasti. Hänestä Onni oli ollut merkillinen koko illan.

— Nyt minä puhun selvää kieltä sinun kanssasi. Kaksi viikkoa minä olen harjoitellut hikipäässä idioottista tanssia. Läksyt minä opin öillä tai syödessä tai koulutiellä. Ja kaiken tämän minä olen tehnyt viekkaan tytön mieliksi.

— Hän tanssi yhden ainoan tanssin minun kanssani ja loput hävyttömän yhdeksäsluokkalaisen kanssa, joka petti sinut kompassista ja meni saattamaan Terttua.

— Sinun muistissasi on vikaa. Sinä olit pyytänyt minua toiseen tanssiin, ja sitten tuli Ilta, ja sinä unohdit koko tanssin.

— Ei, Onni. Ilta ei tyrkytä. Hän suo armollisesti tanssin kenelle tahtoo. Sinä vietit suurimman osan iltaa hänen kanssaan.

— Sinä olit ylösotettu. Sitten minä täytin sinun toivomuksesi ja tanssin Tertun kanssa. Mutta hauskaa minulla ei ole ollut muuta kuin sen yhden tanssin aikana.

Onni ei puhunut koskaan kevyesti niinkuin muut pojat. Hän lausui aina sanat painolla. Niihin täytyi vastata suoraan. Vaikka hän oli ollut yksineläjä koulussa, niin hän ei ollut saamaton eikä ujo. Hän oli pyytänyt heitä autoretkelle ja nytkin järjestänyt tämän kotimatkan oman tahtonsa mukaan.

— Minä aion tulla »tavalliseksi», niinkuin Eila sanoo, vaikk'en aivan hänen määritelmänsä mukaan.

Heli ajatteli, että Onnissa oli erikoisuutensa, jota olisi sääli tavallistuttaa.

— Minä hullu olen aina tullut yksin kotiin konventista. Enkä minä nytkään olisi keksinyt saattaa sinua, jos en minä sattumalta olisi kuullut Ilkan sanovan Merille: »Muista ettet lupaa kotimatkaa toiselle. Minä teen sinun kanssasi välipuheen koko kouluajaksi.»

— Ei haluttanut. Vaikka kyllä minä olisin antanut sinun mennä Yrjön kanssa, ellei yhtä pientä seikkaa olisi ollut.

— Hän sanoi minulle: älä anna Yrjön saattaa Heliä. Vaikka sinä olet vanha jöröpukki, niin Heli on niin hölmö, että hän — — —

He kulkivat puhellen pitkin tyhjiä katuja ja Heli ajatteli, että monellekin nämä kotimatkat olivat hauskimmat konventtiohjelman numerot.

Mutta niin ei ollut Ollin ja Otson mielestä, heidän yhdessä kulkiessaan pitkää taivalta Töölön perimpään pohjukkaan.

— Minusta tytöt olivat tänä iltana erikoisen mölöjä. Poikakoulujen konventit ovat varmaan paljon mukavampia kuin meidän, sanoi Olli.

— Mutta heillä ei ole mitään jännitystä. Ei siltä, että minä välitän tytöistä. Pitäisi olla kolmas sukupuoli, joka ei olisi niin harmillinen kuin naissukupuoli. Siitä olisi vaihtelua seurustelussa, eikä tarvittaisi yhtään tyttöjä. Niistä joutuu aina kiistaan, kun he ovat niin hurjan eriarvoisiakin. Punatukkainen poika on ihan yhtä kiva, kuin mustakiharainenkin. Mutta niin ei ole tyttöjen laita, filosofoi Otso.

— Ajattele, että Onnikin on alkanut tanssia ja seurustella tyttöjen kanssa. Sitä ei olisi uskonut. Kai on ainoa selvä naisvihaaja meillä.

— Vielä mitä! Hän juuri menikin Iltaa saattamaan. Tuollaista tyttöä, joka vie opettajalta opettajan, sanoi Otso.

— Kyllä Rosaprosa vielä saa Valon, mutta Ilta ei saa meitä enää saattamaan itseään, vakuutti Olli.

— Selkkaukset poikien kanssa voi järjestää painilla tai muulla mukavalla tavalla. Mutta koetapa mennä moukaroimaan tyttöä.

— Kyllä Ilta aina selviää. Hän sokaisee kaikki jollakin merkillisellä tavalla.

KEVÄTTÄ.

Toukokuu oli työläs aika kahdeksannelle luokalle. Kokeita oli yhtä mittaa, ja mieliala nousi ja laski niitten mukaan.

Nyt ne olivat lopussa ja jännitys oli osittain lauennut. Jokainen tiesi, mitä ehtoja oli odotettavina, ja suunnilleen muutkin arvosanat. Yllätyksiä sattui tosin aina todistuksia saadessa.

Koko luokka oli nyt matkalla Merin vanhempien huvilalle saaristoon. Kestilän tytöt olivat ainoat, jotka puuttuivat. He olivat sairastuneet tuhkuriin.

— Se on aivan Miili- ja Siirimäistä saada vasta kahdeksannella luokalla tuhkarokko. Heitä lapsettaa aina, sanoi Sylva.

— Millehän he nyt kikattavat? Luultavasti basilleille päin naamaa, sanoi Väinö.

— Onneksi heiltä ei mene hukkaan kuin yksi viikko, ja yhdet ehdot mieheen he olisivat kuitenkin saaneet, sanoi Heli.

— Kun me olemme saaneet kahvia Merin verannalla, ja Sylva on tarkastanut talon eläimet, ja Eila vaikenee, niin minä kerron teille uutisen, sanoi Ville.

— Se on ihan Villen tapaista! Kaikki menee häneltä, niin hitaisesti, että muut ehtivät aina edelle. Sinun pitäisi elää kahta vertaa kauemmin kuin tavallisen ihmisen saadaksesi sinun elämäntehtäväurakkasi valmiiksi, sanoi Tauno.

— Kerro heti paikalla uutisesi, muuten minä en voi nauttia koko laivamatkasta, sanoi Terttu.

— Ville on saanut uudet housut tai Pytty kutsuu meidät kahville, arvasi
Terttu.

— Minusta Villen menettely on halpamainen. Ihan kuin me olisimme uteliaita pikkulapsia, jotka sitten saamme palkinnon, kun hän suvaitsee, sanoi Sylva.

— Ei ollakaan. Sinun uutisesi on jokin urheiluennätys Turussa tai uusi filmi Kinossa, sanoi Aissi.

— Saanpa nähdä. Tällaista uutista ei ole ollut senjälkeen, kun sota syttyi, sanoi Ville.

Rouva Haavisto ja Meri olivat vastassa laiturilla, joka oli aivan huvilan alapuolella.

— On ihanaa, kun saa nauttia kesästä ja kahvista ja merestä ja luokasta samalla kertaa, sanoi Meri.

— Me olemme kuin vapautetut vangit valloitetusta Bastille'stä. Jokin pieni muodollisuus on vielä käytävä suorittamassa ja sitten me olemme vapaat, sanoi Ilta.

— Etkä sinäkään, Ilta, näytä kuihtuneelta vangilta, joka on virunut tyrmässä. Koko olento uhkuu ja kukoistaa kevättä, sanoi Sylva ja veti kaksi koiranpentua syliinsä.

— Vaikka luokka surisee kuin mehiläiset, niin tuntuu kuitenkin oudon hiljaiselta, huomautti Meri.

— Aina minua pistellään puhumisesta, vaikka teillä on kamalan kuivaa, jos minä en ole pitämässä seuraa teille. Entä te muut? Väinö vaatii enemmän luokan huomiota, kuin hänen osalleen oikeudella tulisi. Helin kieli on hyvin voideltu, ja Terttukin puhuu enemmän kuin minä. Onni on ainoa hiljainen, sanoi Eila.

— Mutta minäpä en aukaise suutani enkä puhu enkä kerro mitään enkä vastaa koko iltana, vakuutti Eila.

— Sama temppu, joka kerta, kun me olemme yhdessä. Muistatko sinä, kuinka sinä vaikenit Vantaan retkellä? kysyi Tauno.

— Niin minä teinkin. Mutta sinä, Tauno, härnäät minua aina ja olet ylimielinen.

— Vai pitävät? En ainakaan minä, eikä kukaan sivistynyt nainen. Ehkä sellainen, joka on alkuihmisen tasolla.

— Nyt minä vaikenenkin. Kuuntele sinä kuusten huminaa, jos se on sinusta nerokkaampaa, kuin ihmisen puhe.

— Kunpa kerrankin tapahtuisi jännittävämpiä asioita kuin tavaroitten häviämisiä ja kuivia arkitapahtumia. Pitkiin aikoihin me emme ole tehneet muuta kuin työtä. Minä olen väsynyt huokaamaan taakan alla ja puremaan hampaita voimattomassa alistuvaisuudessa, rupatteli Eila.

— Tässä on uutinen painettuna. Se tuli meille juuri ennen minun lähtöäni, sillä meidän perheemme tuntee toisen uhreista.

— Se on Dauphin, aivan varmaan se on hän. Tue Iltaa, Aissi, ettei hän pyörtyisi.

— Rosaprosa on rakastanut tohtori Valoa neljä vuotta ja kahdeksan päivää minun laskujeni mukaan ja luokka ihailee häntä, ja Valo on hurmaava. Mutta maisteri Kalvo on synkkä kuin Pariisin hautuumaa. Père Lachaise, jonka nimen Meri, joka on luokan nero, on keksinyt. Paitsi Onnia, joka on koko koulun ja Helsingin nero. Ja nyt tuntuu aivan kuin me olisimme saaneet isäpuolen, selvitti Eila suurella vauhdilla.

— Minä tarkoitin tosin Père Lachaise'iä, mutta kyllä sinä siihen sopisit yhtä hyvin, ainakin mitä juhlallisuuteen tulee.

— Te olette eläneet harhakuvitelmissa. Minä olen aina huomannut, että
Rosaprosan ja Valon välit olivat kuin veljen ja sisaren, sanoi Jyrki.

— Minä luulen, että Dauphin ei koskaan vie Rosaprosan kumia ja kyniä eikä parsittuja sukkia eikä lainaa rahoja eikä — — — sanoi Heli.

— Top. Ja Deutscheprosa ei pyydä Valoa sytyttämään märkiä halkoja, eikä kantamaan taakkoja — — —

— Jättäkää perheriidat yksityiselämän varjoon. Suostukaamme siitä että näiden opettajien välillä on vallinnut ystävällinen, virkatoverillinen suhde. Mutta mitähän hurmaavaa Père Lachaise'issä on? sanoi Olli.

— Se sielunelämä on ainakin pysynyt meiltä salattuna. Mutta minä luulen, että hän on hallitsijaluonne, joka saa naiset vapisemaan ja empimään, sanoi Eila.

— Nolo juttu tämä oli. Mutta eikö lähetetä kukkia Deutscheprosalle, etenkin kun hän on hoivannut meitä koko lukuvuoden, ehdotti Sylva.

— Se on hyvä keksintö. Lähetetään lemmikkejä ja ohdakkeita, kihlautuneitten kuvaannolliset esittäjät, sanoi Kai.

— Minun jalkani ei ole vielä terve, en minä jaksa kävellä pitkälle, sanoi Ilta.

— Sinä voit tulla veneellä. Joku pojista soutaa sinut saaren vastaiselle puolelle. Tavataan siellä ison, sileän kallion luona, sanoi Meri.

— Minä en ennen tietänyt, että käveleminen rasittaa enemmän kuin tanssiminen, sanoi Sylva, joka muisti Iltan saavutuksia tällä alalla.

— Muista, Sylva, että Ilta on poikkeusolento, johon ei voi sovelluttaa samoja lakeja kuin meihin. Hänen jalkansa ei kestä kivisiä polkuja, mutta kiiltävä parketti lumoo ne vahvoiksi, sanoi Ilkka.

Ilta oli mennyt rantaan, niin että häneltä jäivät nämä puheet kuulematta.

Olli ja Otso olivat jo irroittaneet veneen. Toinen auttoi Iltaa siihen ja toinen heitti äyskärillä vettä veneen pohjalta.

Olli oli jo aikoja sitten unohtanut päätöksensä olla saattelematta Iltaa. Mutta Kai oli viime konventista saakka karttanut häntä. Nyt hän seisoi syrjässä ja katseli.

— Halloo, Kai. Tule tänne neljänneksi, niin vene on hyvässä lastissa, huusi Ilta.

— Minä olen vain viides pyörä vaunuissa, sanoi Kai, ja alkoi kulkea rantaan päin.

— Etpä ole kuin tärkeä neljäspyörä, sanoi Ilta. — Tule nyt, niin selität minulle eri kaislojen nimiä.

Kai ei voinut enää vastustaa. Hän hyppäsi veneeseen, työntäen sen samassa vesille.

— Suloista, kun saa käydä ilman hattua ja polkea luonnollista maata ja hengittää muurahaisten tuoksua, sanoi Eila.

— Täällä minun parempi minäni herää, unohdan pienet ihmiset ja näen luonnon suuruuden, sanoi Sylva ja vihelsi pennuille, jotka seurasivat häntä.

— Ne eivät ole sanoneet yhtään epäystävällistä sanaa eläessään. Ne elävät ja antavat muitten elää.

— Katsokaa täällä on peilityyni lammikko. Tule, Jyrki, ihailemaan kuvaasi siinä. Älä vain pudota helmeäsi siihen, niinkuin Adalmiina teki, sanoi Meri.

Kun kävelijät saapuivat kalliolle ei venettä näkynyt, mutta Iltan laulu kaikui jo niemen takaa.

Kaikkien kokoonnuttua päätettiin ensin ottaa valokuvia. Onni Joki oli tuonut hyvän valokuvauskoneen mukaansa ja hän oli tottunut valokuvaaja.

Sitten kuvattiin pienempiä ryhmiä. Yhdessä Ilta istuen kallion reunalla hiukset hajallaan laulaen ja säestäen itseään, laudanpätkä harppuna. Alhaalla veden rajassa makaa Olli silmät ummessa. Siinä on Loreley, joka on houkutellut nuorukaisen turmioon.

Toisessa kuvassa on Sylva kiivennyt koivuun, pennut kainalossa, ja kaikki pilkistävät esiin hiirenkorvien lomitse.

Toisissa painivat Otso ja Tauno tai Ilkka seppelöi puolukkaseppeleellä
Meriä.

— Sysätään Heli veteen, ja Onni ui pelastamaan. Siitä tulee eläväkuva, sanoi Väinö.

— Kyllä minä pelastan, jos Heli vain suostuu kastelemaan itsensä, sanoi
Onni.

— Tämä ei olekaan uimapuku, vaan minun lähinnä paras pukuni, ja sitä ei uhrata Väinön huviksi, sanoi Heli.

Vihdoin otettiin hauska kuva Helistä ja Onnista heidän työntäessään venettä rannasta.

Kun kuvat oli otettu, istuuduttiin kehään kalliolle, ja Meri asetti karamellilaatikon keskelle.

— Ruumiillista, sekä sisäistä että ulkonaista — karamellien aiheuttamaa ja auringon säteitten vaikuttamaa, sanoi Eila.

— Se on kaksi nautintoa, sanoi Väinö ja laski sormillaan. — Muuta minä en tunnekaan.

— Entä sielullista, henkevän keskustelun muodossa. Ja tunteellista, joka riehuu jokaisen sydämessä, sanoi Eila.

— Lasketaan vielä nautintoja. Minusta esteettinen nautinto on voimakkain katsellessamme tätä ihanaa luontoa ja samoin tyttöjen pukujen ja poikien jakauksien ihanaa luonnottomuutta, sanoi Ilkka.

— Eläimellinen nautinto on myöskin edustettu, sanoi Sylva ja pörrötti pentujen karvaa.

— Laula, Tuovi, niin me saamme taidenautintoakin, pyysi Meri. Ja Tuovi lauloi niin ihanasti, että kaikkien kasvot saivat hartaan ilmeen.

— Kauniisti sinä laulat, vaikka sinun äänesi kuuluu heikolta näin isossa salissa, sanoi Kai.

— Ehkäpä Tuovi on kadottanut voimansa senjälkeen, kun hän bobbasi hiuksensa? sanoi Terttu.

— Ihan niinkuin Simson, huudahti Heli. — Mutta totta puhuen minusta
Tuovin ääni vetää vertoja Adelina Patille.

— Voihan verrata sellaiseen, jota ei ole kuullut. Etkö ole kuullut, että sanotaan jonkun olevan kauniin kuin Venuksen? Eikä kukaan ole nähnyt Venusta, sanoi Heli.

— Nauttikaa nyt ja ajatelkaa, että viikon perästä luokka on vain suloinen muisto. Jokainen saa iloita ja kärsiä ilman toverien osanottoa, sanoi Meri.

— Niin. Ajatelkaa kuinka kuivaa! Elämässä ei ole suolaa eikä mehua, sanoi Heli.

— Minkähän tähden aikaihmiset eivät ole yhtä nerokkaita, kuin esim. meidän luokkamme? aprikoi Sylva.

— Kahdestakymmenestä vuodesta eteenpäin alkaa ihminen tylsistyä. Hän
voi tulla tieteellisemmäksi ja käytännöllisemmäksi ja järkevämmäksi.
Mutta mielen kuivuus lisääntyy, kunnes hän on läpeensä ikävä, tuumi
Heli.

— Minä aion nyt kumminkin tulla aikaihmiseksi. Ehkä jo viikon kuluttua, sanoi Aissi.

— Mutta ei tee aikaihmiseksi. Eroaminen koulusta on ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti, sanoi Aissi.

— Kolme askelta. Kolmas on, että minä lähden äidin kanssa ulkomaille. Minä olen aina toivonut sitä, mutta nyt kun pääsen, tuntuu ikävältä jättää toverit. Teissä on paljon mukaviakin puolia, jatkoi Aissi.

— Minusta Aissi on ollut kuin joutsen ankkalammikossa. Laulatko sinä nyt joutsenlauluasi, kysyi Heli.

— Niinkuin minä sanoin: Ollaksenne koululaisia te olette hauskoja tyttöjä ja poikia. Kun minä palaan Helsinkiin, niin kutsun teidät joskus luokseni.

— Kiitos vielä kerran, Aissi. Mutta silloin on välillämme ehkä liian suuri juopa, sanoi Otso.

— Sinä olet etevä, Aissi. No, sanohan mikä oli se toinen askel? Sinä hyppäsit sen yli, sanoi Ilkka.

— Teille on niin vaikea kertoa oikeita asioita. Hienotunteisuus ei ole luokan vahvin puoli, sanoi Aissi.

— Sano nyt jo. Me ollaan hurjan hienotunteisia. Aiotko filmata trikoovaatteissa? kysyi Eila.

— Siinä on Eilan hienotunteisuutta! No, minä kerron teille asian, mehän olemme tovereita, ja minä olen hempeämielinen näin eronhetkellä. — Minä olen kihloissa.

Toinen salamanisku samana päivänä! Kaikki istuivat vaiti ja tuijottivat. Eilan kieli alkoi ensiksi liikkua:

— Hassua! Etkö sinä sulattanut Rosaprosan yllätystä? Ai, tosiaankin, meidänhän tuli olla hienotunteisia. Toivotan onnea omasta ja luokan puolesta. Kuka on sinun sulhasesi? Kenraali vai laivaston ylipäällikkö?

Nyt luokka alkoi tointua. Jokainen kyseli ja uteli. Tytöt syleilivät
Aissia, ja pojat olivat hiukan noloja.

— Minun isälläni on virastotoveri, tohtori Norr. Mutta hän on vain hiukan nuorempi isää ja minä kutsun häntä sedäksi, sanoi Meri.

— Se on juuri minun sulhaseni. Me menemme syksyllä naimisiin, sanoi
Aissi rauhallisesti.

— Tietysti ja Johannes on myöskin. Hän on hyvin tyylikäs. Puhuu vieraita kieliä ja soittaa viulua kotitarpeeksi.

— Sinä olet onnenpoika, kun satuit rakastumaan tyylikkääseen ja rikkaaseen mieheen. Minä aavistan, että minä ihastun keuhkotautiseen konttoristiin, jolla on äiti ja halvattu sisar elätettävänä, sanoi Eila.

— Miltä tuntuu, Aissi? Kerro aivan tarkasti. Oletko sinä halkeamaisillasi tunteista ja jännityksestä? kysyi Heli.

— En minä ole ollenkaan sellainen luonne. Minä olen onnellinen ja tyytyväinen, mutta en hupsu, sanoi Aissi.

— Minä luulin, että kihlaantuneet hykertäisivät käsiään koko ajan, sanoi Väinö.

— Eikö ole hauskaa, että ollaan yhteiskoulussa? Poikakouluissa ei tapahdu koskaan tällaista, sanoi Ilkka.

— Mitä muuta iloa meillä on tällaisesta, kuin että toveri eroaa koulusta? kysyi Kai.

— Eikö sinusta ole noloa jättää näin nuorena elämän ilot ja tyytyä vain koti-iloihin? kysyi Ilta.

— Minä olen jo nauttinut nuoruuden huveista: tansseista, hakkailusta, ratsastuksesta. Nyt minä täytän 19 vuotta, vietän puoli vuotta ulkomailla ja alan elää uutta mielenkiintoista elämää. Me saamme ison seurustelupiirin, hienon kodin ja paljon ulkomaalaisia tuttavia, sanoi Aissi.

— Kuulkaa pojat! Tällaisiksi meidän tyttötoverimme tulevat käden käänteessä. Kuinka me pysymme heidän tasallaan? kysyi Olli.

— Aissi on aina ollut meistä edellä, paitsi algebrassa ja sellaisessa, sanoi Meri.

— Minusta me muut olemme vielä pikkutyttöjä, jotka nauravat ja hupsuttelevat, kun vain on tilaisuutta. Eikö teillä ole lisää kihlauksia kerrottavana? Ei kaks kolmatta, sanoi Heli.

— Minulla on myöskin vähän kerrottavaa itsestäni, jos se huvittaa teitä? sanoi Tuovi.

— Minä en ole kihloissa enkä ehdi ajatellakaan sellaista. Mutta minä voin luultavasti jatkaa lauluopintojani.

— Sehän on hurjan hauskaa. Saitko kiedotuksi jonkun taiteensuosijan
Kuusijuuren tansseissa? kysyi Meri.

— En, mutta apu tuli kuitenkin aivan odottamatta ja aivan luonnollisella tavalla, sanoi Tuovi.

— Isällä oli iso, hyvin lajiteltu postimerkkikokoelma. Se ja soitto
olivat hänen ainoat harrastuksensa Minä tulin sattumalta maininneeksi
Helin isälle tästä. Hän innostui heti ja tahtoi nähdä kokoelman, kertoi
Tuovi.

— Ja ajatelkaa, että Tuovi oli sullonut koko kallisarvoisen kokoelman ullakon komeroon. Tämä komero ei ollut yksin hänen hallussaan, vaan eräs räätäli, joka oli muuttanut Havaksien entiseen asuntoon, omisti nyt komeron. Tuovilla ei ollut avaintakaan siihen. Isä oli aivan suunniltaan tästä, sanoi Heli.

— Onneksi ne olivat vahvassa arkussa ja hyvin säilyneet. Me veimme ne Sarkamaalle, ja Helin isä oli niin ystävällinen, että hän tarkasteli niitä melkein viikon ajan. Sitten hän tarjosi ne kaupaksi postimerkkimarkkinoille. Minä en olisi koskaan suoriutunut yksin tästä tehtävästä. Minä olisin myynyt ne muutamasta tuhannesta, sanoi Tuovi.

— Isä oli usein sanonut, että ne olivat arvokkaita. Minä olin aikonut säästää niitä johonkin tarpeeseen, esimerkiksi polkupyörän ostoon. Kun olisin kansakoulun opettajattarena maalla. Mutta Helin isä pelasti minun tulevaisuuteni, sanoi Tuovi.

— Sen hän teki mielellään, etenkin kun Tuovi antoi hänelle korvaukseksi harvinaisen merkin, joka puuttui isän omasta kokoelmasta.

— Se oli liian pieni korvaus. Pitkän, jännittävän ajan kuluttua minä myin koko kokoelman Ranskaan. Monta kirjettä ja lopulla sähkösanomaa vaihdettiin. Ja ajatelkaa, että minä sain siitä niin paljon, että voin ylioppilaaksi tultuani jatkaa laulunopintojani monta vuotta, sanoi Tuovi silmät säteilevinä.

Pojat innostuivat puhelemaan postimerkeistä ja niiden arvosta, mutta tytöt ympäröivät Tuovin ja kyselivät tarkemmin hänen suunnitelmiaan.

— On ihanaa, että sinä olet uskollinen toveri ja vaatimaton. Me voimme sitten seurustella tuttavallisesti suuren, koko maailman ihaileman taiteilijan kanssa, sanoi Sylva.

— Tietysti minä tahdon voittaa valkolakin tovereitteni kanssa. Kun näkee, miten jännittävä vuosi yhdeksäsluokkalaisilla on ollut, niin tuntuisi kamalalta, jos täytyisi luopua samanlaisista elämyksistä, sanoi Tuovi.

— Minulle niitä ei kuitenkaan tulisi. Dauphinillä ja minulla on aina eri mielipiteet probleemoista, sanoi Aissi, — jota minä toivon, ettei Johanneksella ja minulla tule olemaan.

— Laukaus oli merkki, että meidän on jouduttava päivälliselle.
Puutarhuri laukaisi sen, sanoi Meri.

— Terttu ja minä soudamme sinut mielellämme, sanoi Heli tehdäkseen vähän harmia Iltalle.

— Minä soudan, jos saan tehdä sen yksin. Jos veneessä on kolme poikaa ja Ilta niin se keikkuu kuin myrskyssä, sanoi Otso.

— Minä ratkaisen kysymyksen, sanoi Sylva. — Mene veneeseen, Ilta. Otso,
Olli, Kai ja Tauno, seisokaa tässä kivellä.

Ilta meni veneeseen. Sylva työnsi sen lähtövalmiiksi. Sitten hän heitti äkkiä molemmat pennut veneen pohjalle, työnsi sen ulos rannasta ja hyppäsi itse sisään. Hän istuutui tuhdolle ja alkoi soutaa hyvää vauhtia.

— Kyllä minä soudan yhtä hyvin kuin hakkaileva nuorukainen. Uikaa jäljessä pojat, syötti on veneessä. Ilta, lintuseni, aloita nyt laulaa suloisia jokelluksiasi, sanoi Sylva.

— Kävellään kilpaa veneen kanssa. Saapa nähdä, kuka voittaa. Halloo,
Sylva, souda kilpaa, huusi Tauno kädet torvena suun edessä.

Kun kävelijät saapuivat huvilalle, nousivat Ilta ja Sylva mäkeä ylös ja pennut syöksivät edellä.

— Ilta vaikeni kuin synkkä muuri. Minä sain sekä laulaa että soutaa, sanoi Sylva. — Mutta vauhti oli hyvä.

— Minä olen ollut hengenvaarassa. Sylva ja kaksi koiranpentua voisivat hukuttaa ison lotjankin, sanoi Ilta pahantuulisena.

Vasta päivällispöydän ääressä alkoivat kaikki taas saada hyvän tuulensa takaisin.

Meri oli järjestänyt kaikki istumaan aakkosjärjestykseen. Nimet oli kirjoitettu sieville korteille, jotka kuvasivat jokaiselle jotakin huomattavaa ominaisuutta.

Ne kiertelivät sitten ympäri pöytää ja herättivät naurua. Niinkuin Aissin kortti, jossa morsian ja sulhanen polvistuvat vihkipallilla. Meri oli, tietämättä Aissin kihlauksesta, ostanut kortin. Sulhanen oli komea upseeri, jolla Meri tarkoitti luutnantti Moringia. Heli sai autokuvan: iso iloinen seurue huvimatkalla. Otson paikalla oli härkämäinen painija, Jyrkin osalle tuli keikari, joka suki hiuksiaan peilin ääressä. Eilan kuvassa lyhyt, suunnattoman lihava nainen seisoo vaa'alla ja alla on kirjoitus: »Tämä on väärä vaaka, minä en paina enemmän kuin muutkaan.» Tuovi sai kukitetun laulajattaren pianon ääressä. Iltan korttiin oli kirjoitettu yhtälö 2.o + k + t = d.

— Tätä yhtälöä minä en ratkaise. Siinä on liian monta tuntematonta suuretta, sanoi Ilta.

— Anna tänne, sanoi Ilkka ja otti kortin. — Kaksi o:ta — isoilla kirjaimilla kirjoitettuna — he istuvat tämän pöydän ääressä, samoin k ja t. Jos emme ota lukuun Onnia, jota ei ole pantu Iltan tehtäviin, niin ei voi sattua erehdystä. Mutta mikä surkeus! Kaikkien näitten summa vastaa yhtä d:tä. Minä en tunne muita sen nimisiä kuin Dauphinin. Hän hyväksyy varmaankin tämän ratkaisun.

Kuvassa oli kaljupää ukko, jolla oli iso, valkoinen parta. Hän istui pulpetin ääressä ja viittasi opettajalle.

Ateria kesti kauan, sillä kaikki olivat nälkäisiä ja sitäpaitsi täytyi puhua ja nauraa yhtämittaa. Merin äiti oli itse niin iloinen ja puhelias, että jäykkyys ei tullut kysymykseenkään.

— Minä kiitän teitä tästä käynnistä meillä. Samalla toivotan jokaiselle hyvää kesää. Syksyllä tapaamme toisemme jälleen virkistyneinä ja terveinä. Tämä on virallinen puhe säädetyn reseptin mukaan, sanoi Meri. — Mutta Onni on luvannut pitää juhlapuheen. Se seuraa nyt.

— Rakas, Onni, älä puhu Hunnien vaelluksista tai iilimatojen merkityksestä maanviljelykselle, sanoi Eila.

— Arvoisa kahdeksasluokka. Te ymmärrätte, että luokkaa voi katsoa kahdella tavalla: opettajien kannalta ja toverien kannalta. Mutta sitä voi myöskin katsoa kahdella tavalla, vaikka onkin jäsen luokasta. Sitä minä olen tehnyt. Minä olin houkka, jonka näkökulmaan sattuivat vain pinnalliset tapahtumat. Minä olin ulkojäsen, jonka ohi kiiti jännittäviä tapahtumia. Mutta minä en nähnyt, että ne olivat jännittäviä.

Sitten sattui tapaus, joka sekoitti minut luokan vaikeuksiin. Silloin minä jouduin suhteisiin tovereitteni kanssa. Nyt minä olen elänyt todellisena jäsenenä tässä elävässä, kärsivässä ja iloitsevassa piirissä.

Ennen te olitte mielestäni joukko itsekkäitä ja itserakkaita koululaisia. Hienotunteisuus puuttui, ja kaikki oli luvallista. Rangaistuksille naurettiin, opettajia moitittiin ja epäonnistuneille tovereille oltiin säälimättömiä. Minä pysyttelin syrjässä tästä ylimielisestä, vastustamattomasta joukosta.

Ensimmäinen yllätys oli Heli. Hän vaati minua seisomaan lojaalisena Otson tyhmän tempun uhrina. Itse hän tiesi, että luokka ei tehnyt sellaisesta marttyyria, joka rohkeasti puolusti sitä. Toinen yllätys oli Otso, joka ei antanut minun kärsiä syyttömästi. Silloin minä en vielä tiennyt, että luokalla ei kukaan antanut toisen kärsiä puolestaan.

Sitten seurasi ahkera seurustelu Sarkamaan perheessä. Minun täytyi vain ottaa ensimmäinen askel. Minä näin, mitä sisarpiiri merkitsee, ja sain itsekin osakseni välitöntä ystävyyttä.

Sittemmin te olette kaikki kirkastuneet silmieni edessä. Näkökulma on nyt oikea. Toivoisin, että opettajatkin näkisivät meidät samalla tavalla. Rosaprosalla on siihen suuret edellytykset ja monella muulla. Mutta heidän paikkansa kateederin takana onkin epäedullinen sihtauspaikka. Mutta tämä puhe ei ole omistettu opettajille vaan tovereille. Jääkööt syrjäiset rauhaan.

Luokkaa tutkiessani uudelta kannalta minä keksin, että kiusanteko oli ystävyyttä ja pilkka hienoa hakkailua. Tosi itsekkyyttä ei ollutkaan. Jokainen on valmis auttamaan toveria ja antamaan lähinnä viimeisen karamellinsa ystävälleen. Kun tytöt nauraen puhuivat toistensa vastoinkäymisistä, oli se usein keino saada toveria pitämään asiaa vähäpätöisenä. Kun joku poika kärsi nöyryytyksen, liittyvät toverit kostamaan hänen puolestaan.

Meri ei ollut ylpeä nerostaan, vaan vaatimaton ja avulias. Eilaa kiusoitellaan, mutta jokainen kuolisi ikävään, niinkuin hän itse sanoi, jos hän häviäisi näyttämöltä. Ilkka antaa hyväntahtoisesti Merin kasvattaa itseään. Otso oli vaaraton voimamies ja Olli hänen varjonsa, ja Kain naisviha on helposti voitettavaa. Tauno iskee armotta Eilan puheisiin, mutta sekin on silkkaa mielenkiintoa häneen. Terttu on liikuttavan kiitollinen pienestäkin ystävällisyydestä, ja vanhapoika Ville sietää ihmeteltävästi purevaa pilaa. Sitten olen nähnyt Jyrkin uskollisesti ottavan osaa luokan poikien hommiin, sellaisiinkin, jotka tärvelevät vaatteita. Ilta ihanainen on monen kadehtima, mutta hän tuo jännitystä arkielämään, niinkuin Aissi tuo heikon kaiun isosta maailmasta. Lopuksi lähetän Kestilän tuhkarokkoisille kaksoisille lämpimän ajatuksen ja huomenna kukkia. Ja pisteeksi kiitän Meriä tästä päivästä, joka on meidän varsinainen hyvästijättömme ennen kesää. Tämä on vaillinainen selostus luokkien luokasta, jota minä ensi vuonna aion tutkia tarkemmin.

— Tähän on vielä lisättävä, että me näimme myöskin ennen Onnin väärässä näkökulmassa. Hän on äkkiä selvinnyt meille, ja me aiomme samoin ensi vuonna tutkia häntä, sanoi Meri.

— Etkö sinä voisi puhua vielä pitemmältä, Onni? Oli niin jännittävää kuulla, kuinka sinä kuolisit ikävään, jos minä häviäisin, sanoi Eila.

— Ensi kerran, kun tapaamme näin koulun ulkopuolella, olemme yhdeksäsluokkalaisia, ja valkolakki häämöttää käden ulottuvilla, sanoi Heli.

Samalla kuului kimaltelevalta mereltä laivan vihellys, ja se merkitsi kotimatkaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN ELÄMÄ ON IHANAA: YHTEISKOULULAISROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.