LUOLAIHMISET

Kertomus ihmissuvun alkuajoilta

Kirj.

STANLEY WATERLOO

Suomentanut

Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Johdanto.
I. Lapsi metsässä.
II. Ihminen ja hyeena.
III. Eräs ateria.
IV. Ab ja Tammi.
V. Muuan rohkea yritys.
VI. Vaarallinen vieras.
VII. Odottamaton tapaus.
VIII. Sapelihammas ja sarvikuono.
IX. Kotosalla.
X. Rampa-ukko, opettaja.
XI. Kotiaskareita.
XII. Rampa-ukon tarinoita.
XIII. Abin suuri keksintö.
XIV. Uimaretki.
XV. Mammutinajo.
XVI. Mammutinpeijaiset.
XVII. Toverukset.
XVIII. Rakkaus ja kuolema.
XIX. Kauhun vallassa.
XX. Tulimaa.
XXI. Kosinta.
XXII. Kuherruskuukausi.
XXIII. Kuherrusajan jatkoa.
XXIV. Jälleen Tulimaassa.
XXV. Aimo edistysaskel.
XXVI. Rosvon kimpussa.
XXVII. Pikku Rampa.
XXVIII. Taistelu vallituksella.
XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu.
XXX. Esi-isämme.

JOHDANTO.

Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.

Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.

Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.

Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat. Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa. Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme nyt lukea sen.

S.W.

ENSIMÄINEN LUKU.

LAPSI METSÄSSÄ.

Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.

Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.

Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.

Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään. Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia. Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa, vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan mieheksi.

Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti, vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.

Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s. Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä. Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti, siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata. Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava. Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia, kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.

Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa. Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.

Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta, kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju, kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa. Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta. Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.

Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan. Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä, että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle. Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä ja hänen pukuaan.

Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan vietäväksi.

Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja, sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.

Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri. — Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä paljon.

Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista, mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut. Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.

TOINEN LUKU.

IHMINEN JA HYEENA.

Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti maata.

Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.

Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta. Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia, ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen. Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.

Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen otsalla.

Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa, kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti. Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.

Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista, että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt tuota naista!

Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa. Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta. Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.

Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita. Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä, ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut huutamaan ja tullut pelastetuksi.

Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan, väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua, eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten, heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.

Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara. Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.

Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä, harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin, kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas, että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet sellaisiin seikkoihin.

He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva, karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä, jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi, olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut. Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille, tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat voimakasta lastaan.

Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle, vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa, jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.

Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä. Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen. Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli villihevosen takareisi.

KOLMAS LUKU.

ERÄS ATERIA.

Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle, jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin, eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli heillä kummallakin.

Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.

Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta. He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä. Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli käynyt levolle.

Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön. Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä, joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.

Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.

NELJÄS LUKU.

AB JA TAMMI.

Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.

No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.

Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan. Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä, joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.

Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen, joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia; nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan. Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.] olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.

Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia, vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.

Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä, niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan. Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti. Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan varsin helliä.

Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia. Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä, toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.

Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan. Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa. Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.

Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin, tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.

Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti, kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.

Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään, heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta, uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen, niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.

"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.

"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"

"Minäkö? Oh, minä olen Ab."

"Mistä sinä tulet?"

"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"

"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."

"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.

"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.

"Sama se", virkkoi Ab.

Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta. Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.

VIIDES LUKU.

MUUAN ROHKEA YRITYS.

Kuinkahan käy aina, kun kaksi poikaa, jotka eivät vielä ole toisella kymmenellä, kohtaavat toisensa, ensin taistelunhaluisina ja sitten, voitettuaan vähitellen epäröimisensä, päättävät tehdä lähempää tuttavuutta ja solmia kestävän ystävyydenliiton? Heidän puheensa on varsin rohkeata ja he tuntevat merkitsevänsä paljon tässä maailmassa. Niinpä oli Abin ja Tammenkin laita. Kun heidän keskustelunsa rupesi sujumaan keveästi, niin molemmissa alkoi vähitellen herätä se ajatus, että lähinnä häntä itseään tuo toinen luultavasti oli maailman tärkein henkilö ja sopi erinomaisesti toveriksi ja aseveljeksi pojalle, joka oli uskomattoman lyhyessä ajassa varttuva mieheksi ja toimittava suuremmoisia tekoja.

Istuen paadella, joka oli sekä mukava että turvallinen paikka, he pakinoivat pitkään siitä, mitä kaikkea kaksi poikaa saattaisi tehdä. Ja pohtiessaan tulevia suurtöitään he kävivät niin innokkaiksi, että Ab vaati Tammea lähtemään mukanaan hänen kotiinsa. Tämä oli vakava asia. Silloiseen aikaan ei pojan, jolle oli leikkitanhuaksi määrätty rajoitettu alue luolakotinsa läheisyydessä, käynyt vaan niinkään helposti uskaltaminen pitemmän matkan päähän. Mutta tämähän oli suuri tapahtuma Tammen elämässä. Nyt hän oli ensi kerran kohdannut ikätoverinsa ja niinpä hän rupesi äkkiä uhkarohkeaksi, suostuen empimättä Abin ehdotukseen. He juoksivat yhdessä metsäpolkuja pitkin Abin luolaa kohti, puhua kotkottaen kummallisella kielellään ja käyttäen tuolla lyhyellä matkalla suurimman osan pientä sanavarastoaan kertoessaan ennakolta tulevista teoistaan.

Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta, vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi toverukset.

Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme, mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa, jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät, että heidän oli surmattava hevonen!

Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa, jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria, päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan kunniaan.

Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito poikia!

Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.

Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen, kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli verrattain harvinainen.

Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä, ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi. Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.

Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin, ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui jotensakin usein.

Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin, sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä, lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase joen partailla liikkuvan väestön käsissä.

Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti. Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä, mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.

Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain, mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.

"Pelkäätkö?" kysyi Ab.

"En, jos juoksemme yhdessä."

"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."

Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa turvaan oksien sekaan.

Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön. Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä tähystämässä.

Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta, oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.

"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.

"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."

Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön määrätyllä paikalla.

Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä, ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän jännittävä hetki.

KUUDES LUKU.

VAARALLINEN VIERAS.

Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty, muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa keksi sukkelan keinon.

"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.

Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon, kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön. Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan edelleen.

Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut, puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön. Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.

Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle, kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain, jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin. Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta, sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin alas tähystimöpuun runkoa myöten.

"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen äännetyksi sanan:

"Katsohan!" hän lausui.

Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti, jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia, olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri merikäärme!

Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän. Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.

Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi. Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin, kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei saanut yhtä puoleen vuosisataan.

Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.
Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.

SEITSEMÄS LUKU.

ODOTTAMATON TAPAUS.

Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin. Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.

Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä. Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan. Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle, miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-, toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.

Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.

Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti, johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat, että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.

Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta, ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että salahauta oli vielä valmistamatta.

Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä, villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri. Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi, etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa. Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.

Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset, ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä, ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa; pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono, sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.

Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta, koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa, nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia. Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä tuon satimen.

Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti. Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se murtunut sisään.

Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle. Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka. Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla, ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka paljastivat sen noille viekkaille elukoille.

Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus, sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille, joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.

Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.

Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti. Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti. He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi, he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.

Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän. Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti, mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.

Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi. Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon aihetta.

Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen hyökkäyksen heitä vastaan.

KAHDEKSAS LUKU.

SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.

Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle, valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan. Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä, melkein villainen karva.

Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa, vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen, kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.

Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.

Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua sikiötään.

Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.

Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten, ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa, ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.

Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän turviin.

Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi, mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla aseillaan.

Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena, se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.

Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä, joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan. Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa, kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.

Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa, ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin. Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.

Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman; joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana, mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä! Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!

Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono, kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.

Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.

Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla repäisseet irralleen sen selkänikamat.

Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon lihaa.

Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta, ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa pariksikin päiväksi.

Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu. Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.

Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä — oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.

YHDEKSÄS LUKU.

KOTOSALLA.

Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.

Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias. Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.

Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi. Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.

Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona. Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.

Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli, Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät. Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta, sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä hellyyttä ja isällisyyttä.

Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet. Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin, tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.

Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta turvassa.

Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten aikana.

Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.

Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin. Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä ajattelematon kuin metsäneläimet.

Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin metsämies ja sodankävijä!

Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden, ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.

KYMMENES LUKU.

RAMPA-UKKO, OPETTAJA.

Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko. Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista, kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa. Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen ei ollutkaan pakkoa.

Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.

Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta, todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.

Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä, kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi nykyiseen laajaan Pohjanmereen?

Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.

Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä, etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti ottaneet vangiksi.

Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti, jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella. Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.

Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin halvemmiksi.

Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti. Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi, niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut. Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.

Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.

Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli, ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet, villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.

Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.

Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim. villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.

Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa, mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla. Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua, joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat. Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin jännerihmalle.

Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon. Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen, verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa, vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.

Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan oleskelu ulkosalla.

YHDESTOISTA LUKU.

KOTIASKAREITA.

Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä, karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä. Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi. Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista, sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin, sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.

Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä, etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen, joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän suoriutui varsin moitteettomasti.

Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen hänen tuloksiinsa.

Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä, että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi perheelle!

Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina, ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä, kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.

Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.

Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen, joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan suoritettavaksi.

Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko lihaa ja vettä.

Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva jättiläiskeitto.

Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.

Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään. Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan; Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja Kump."

Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin, mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.

Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin luolan ahtaan aukon luo.

Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.

Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan nähneet.

Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona, olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo vanhempi ja vaatimattomampi.

Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta, joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.

KAHDESTOISTA LUKU.

RAMPA-UKON TARINOITA.

Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa, ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.

Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta. Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta. Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.

"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni"; ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.

Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.

"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."

"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.

"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa", Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"

Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä. Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä etäällä; se on luoteessa joen varrella."

Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon, niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä", nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat erilaisia kuin me."

"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan. Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja. Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria, mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä, ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän kertomuksen oikeaksi."

"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla, on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta, mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja kuorista."

Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista, riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.

Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.] Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?

Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä. Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin. Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita; sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme. Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.

"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia, ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön, joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet mitään houkkioita."

"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen, mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä, jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee. Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita, joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan ovat, nuo raakkukansan vanhukset."

"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin lorupuheita."

Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa joskus nähdä sen.

KOLMASTOISTA LUKU.

ABIN SUURI KEKSINTÖ.

Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva. Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja satunnaisesta seikasta.

Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.

Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten. Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa. Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön mielenkiinnon joksikin aikaa.

Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi. Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.

Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle, että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa. Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan, miten kaikki oli tapahtunut.

Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni, joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus. Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet, niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan. Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.

Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä. Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.

Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää, kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata. Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi, kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi itsekseen.

Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan. Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista, pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.

Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran, lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja laskettuaan sen menemään!

Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"

Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!

Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta, taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan. Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.

"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat."

Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.

"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni keppi puuhun."

Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota kaikkea perin ihastuneena.

"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään. Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki, niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"

Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut ensimäisen nuolensa.

Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken! Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle, että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!

Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan. Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi, vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta, jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä, joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä, vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat kuin jousikin.

Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä kohti.

Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa. Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus. Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.

Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä, vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.

Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

UIMARETKI.

Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi, mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus. Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin pahasti.

Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista, jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä päinvastoin ylpeyttäkin.

Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.

Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia, koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän. Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.

Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana, näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse. Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän rauhallisena.

Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt Tammea eniten.

Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.

"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi nauramalla ääneen.

Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.

Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.

Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa. Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan — meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin häntä.

Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!

Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa uinnissa hänen kaltaisensa miehen?

Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä, niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun. Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti, kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus, jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut häntä mahtipontisesti.

Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa, niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista, missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu alusta asti sulaa mielettömyyttä.

Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut ajatella.

Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa. Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.

Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.

Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

MAMMUTINAJO.

Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan, mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä, jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla, niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon reunaa!

Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle, ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.

Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne, kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.

Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä. Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu vaaran ja metsästyksen halusta.

Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen. Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.

Vaaran johdolla, tuon vanhan tottuneen metsänkävijän, joka oli keksinyt lauman olinpaikan, ruvettiin valmistautumaan hyökkäykseen. Kaikkein ensinnä katkottiin kaatuneista pihkahongista kuivia juuria ja sellaisia kyhmyjä, joissa oli kahvaksi sopivia oksia. Kun näihin juuriin ja kyhmyihin tuikkasi tulta, niin ne leimusivat tuntikausia ja olivat siis mitä oivallisimpia soihtuja. Melkein yhtä kauan ja kirkkaasti roihusi myöskin muutamien muiden puiden kaarna, kun sitä sitoi pitkissä viipaleissa kimpuksi ja sytytti sen toisesta päästä palamaan. Jokaisella oli aseidensa ohella myöskin tällainen soihtu valmiina sytytettäväksi, ja kun nämä varustukset oli saatu valmiiksi, niin joukko järjestettiin pitkään riviin, joka alkoi hiljaa edetä metsän halki. Mammuttilaumaan kuului yhdeksäntoista eläintä, joita johti oikea hirviö, ja miehet, jotka olivat kaiken yötä ja aamupäivän pitäneet vahtia, ilmoittivat niiden majailevan varsin lähellä metsää, missä se päättyi äkkijyrkänteelle viettävään rinteeseen. Rinnettä peitti jää, joten tilaisuus oli otollinen aimo metsästykselle. Mammutit olivat saatettavat saarroksiin, muodostamalla rivi tuon ylänköniemekkeen poikki, ja kun se oli ainoastaan viiden sadan kyynärän pituinen ja metsästäjiä oli toista sataa, niin saartorivi saatiin sangen lujaksi. Muutamat miehistä kantoivat palavaa taulaa, josta ei lähtenyt mitään sanottavaa käryä, ja niin alettiin astua eteenpäin.

Hilpeätä oli ollut luolamiesten ja raakkukansan ensimäinen kohtaus ja soihtu-ainesten kerääminen. Paikka oli siksi etäällä riistan seutuvilta, ettei ollut tarpeen noudattaa varovaisuutta, ja niinpä puhuttiin ja naurettiin vapaasti ja iloittiin ennakolta tuosta odotetusta saaliista. Hieno lumi, joka tuskin peitti maanpinnan alleen, hohti päivänpaisteessa, ja erämiehet, jotka eivät olleet tietääkseenkään pienestä pakkasesta, käyttäytyivät melkein vallattomasti. Varsinkin olivat Ab ja Tammi reippaalla tuulella. Tämä oli kummallekin ensimäinen metsästys tuolla omituisella kallioniemekkeellä, he olivat ihastuneet uuteen ympäristöönsä ja himosivat kamppailua. Kaikkialta kaikui puhetta ja naurua ja ilonpito nousi korkeimmilleen, kun jollekin metsämiehistä sattui joku pieni vahinko hänen kiivetessään puuhun taittamaan houkuttelevaa kuivunutta oksaa tai pudotessaan johonkin petolliseen kuoppaan kaatuneen petäjän juuria katkoessaan. Eloisa ja vilkas oli näiden villien miesten kohtaus, kun he tuona raikkaana syysaamuna kokoontuivat mammutinajoon. Kaikkialla vallitsi ripeyttä, iloa ja hälinää.

Mutta peräti toisellaiseksi muuttui kaikki samassa silmänräpäyksessä, kuin erämiehet saapuivat metsään ja rupesivat pitkässä rivissä kulkemaan etsimiänsä jättiläisiä kohti. Luolamies, joka muutamissa suhteissa oli itsekin melkein kuin villieläin, astui tarpeen tullen yhtä kevyesti kuin mikä otus hyvänsä. Tuskinpa risukaan risahti tai lehti kahahti hänen jalkansa alla, ja tuon pitkän rivin tunkeutuessa metsään siellä syntyi haudan hiljaisuus, sillä erämiehet eivät aiheuttaneet yhtään melua ja mitä heikkoja ääniä siellä ennen lienee kuulunutkin, kuten tikkojen nakutusta, ne nyt vaikenivat heidän edetessään. Niin liukui tuo tumma rivi hiljaa eteenpäin tiheän metsän halki, kunnes jostakin kuului äkillinen varoitushuuto. Yhä varovaisemmaksi kävi astunta, yhä tiheämmäksi rivi, mitä enemmän niemeke kapeni, ja viimein tuli riista kaikkien nähtäviin.

Rinteen reunan lähellä, jonkun matkan päässä erillään varsinaisesta metsästä, oli pieni havumetsikkö, jossa mammuttilauma paraillaan söi. Muiden yli kohosi muuan iso koiras, jolla oli pitkät, ylöspäin kaartuneet torahampaat; se liikkui kauimpana metsikössä. Äänettöminä ja liikkumattomina makasivat erämiehet puiden suojassa, kunnes vanhimmat olivat sopineet hyökkäyssuunnitelmasta, ja sitten lähetettiin miehestä mieheen sana, että soihdut olivat sytytettävät.

Pitkin metsän laitaa tuikahti esiin pieniä liekkejä. Ne kasvoivat, kunnes metsän halki loisti tulijuova ja lähimmät mammutit kohottivat kärsäänsä osoittaen levottomuuden merkkejä. Sitten kajahti merkkihuuto ja äkkiä syöksyi tuo pitkä rivi kiljuen esiin: jokainen mies heilutteli leimuavaa soihtuansa ja riensi metsikköä kohti.

Näyttipä hetkisen siltä, kuin olisi koko lauma saatu mielettömän kauhun valtaan, mutta sellaista oli tapahtunut tuskin miesmuistiin. Mammutti saattoi tosin säikähtyä, mutta sillä ei puuttunut älyä ja isommassa joukossa ollessaan se tunsi oman voimansa. Kiljunnan kohotessa nuo pelästyneet eläimet syöksähtivät ensinnä syvemmälle metsikköön, mutta kun ne sitten äkkäsivät sen alapuolella olevan rinteen, ne pyörähtivät ympäri ja kaikki muut hyökkäsivät raivoisasti kohti, paitsi tuota isoa koirasta, joka söi metsikön ulkolaidalla. Ne saapuivat, nuo suuret lihavuoret, mutta hypähtivät syrjään kohdatessaan tuon etenevän tulirivin ja hoippuilivat jonkun aikaa neuvottomina sinne ja tänne. Sitten muuan roteva koiras, johon oli osunut keihäs ja joka oli mielettömänä pelosta, ryntäsi eteenpäin saartolinjan läpi ja toiset seurasivat sokeina jälessä. Kolme miestä murskautui kuoliaaksi niiden jalkoihin ja kaikki mammutit olivat tiessään, paitsi tuota isohampaista koirasta, joka oli lähtenyt liikkeelle yhtyäkseen laumaansa, vaan oli saapunut liian myöhään. Se syöksyi nyt hämmentyneenä ja kiukkuisesti toitottaen edestakaisin metsikössä. Viipymättä keräytyivät erämiehet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat yhtämittaisen tulirivin.

Mammutti hyökkäsi esiin puiden seasta ja seisahtui korkeana. Se oli komea eläin, verraton sekä kooltaan että mahtavuudeltaan. Sen isot torahampaat hohtivat valkoisina tummaa, takkuista karvapeitettä vastaan; pienet silmät leimusivat kiukkuisina, kun se kohotti kärsänsä ja päästi römeän toitotuksen, joko kutsuen laumaansa tai parkuen pulaansa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin se olisi aikonut karata kiusanhenkiensä tiheän rivin kimppuun, mutta se säikähtyi roihuvia soihtuja, joita nuo uhkarohkeat ja kiihtyneet erämiehet viskelivät melkein sen silmille, ja kun sitten muuan keihäs tunkeutui sen kärsään, niin se kääntyi ympäri melkein kiljuen tuskasta ja syöksyi takaisin metsikköön.

Aivan sen kintereillä hyppeli satakunta miestä, ulvoen paholaisten tavoin ja unohtaen kaiken vaaran hurjassa ajossaan. Suoraan metsikön halki kulki hirviö ryskien ja kääntyi sitten puoleksi, saapuessaan avoimelle rinteelle. Sen sivulla juoksi eräs uskalias nuorukainen, koettaen turhaan lävistää sen mahaa piikärkisellä keihäällään. Kun mammutti nyt pysähtyi hetkiseksi, niin sen terävät silmät äkkäsivät tuon kääpiön, sen iso kärsä iski alas ja taaksepäin, nosti miehen maasta ja sinkahutti hänet monen kyynärän päähän erään suuren puun runkoa vastaan, johon ruumis murskautui aivan mäsäksi pudoten sitten maahan muodottomana möhkäleenä.

Mutta epätoivoisen mammutin takana ja sivuilla leimusi nyt tuli yhtenä ainoana loimuna, voimakkaista käsistä lensi lukemattomia keihäitä, jotka tunkeutuivat sen sitkeän nahkan läpi, ja silloin hirviö hyökkäsi ulos rinteelle äkkijyrkännettä kohti. Tulta kintereillä ja ympärillä puolihulluja erämiehiä! Se töytäsi eteenpäin, luiskahti sileällä jääpinnalla, koetti jälleen kääntyä vastustaakseen tunkeilevia vihollisiaan ja tulirengasta. Se hoippui, kieriskeli ja liikkui ihmeteltävän sukkelasti, ollakseen niin suunnaton eläin, mutta ei voinut saada lujaa jalansijaa ja tuli tungetuksi aivan kallionkielekkeen reunalle. Turhaan se koetti ryömiä ylöspäin; kuljettaen yhtenä ainoana vyörynä mukanaan lunta, jäätä ja pensaita se syöksyi ryskien kuolemaa kohti sadan jalan syvyyteen.

KUUDESTOISTA LUKU.

MAMMUTINPEIJAISET.

Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle. Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle. Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.

Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.

Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.

Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina. Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen — mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.

Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia. Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita, laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella päiväkausia mitä ylellisimmin.

Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia, suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään. Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia' huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita murskattiin mehua etsittäessä.

Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin. Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi, vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti. Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin, savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä onnellisiksi.

Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa. Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja, jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat, jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa. Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat silmäyksiä.

Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä. Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale, joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.

Lähellä nuotiota, jonka ympärille oli kerääntynyt tusinan verta ihmisiä, seisoi kaksi neitoa vieretysten. He söivät parhaillaan, eivät ahneesti, mutta ilmeisellä mielenkiinnolla, sillä he eivät olleet saapuneet varhaisimpien joukossa. Näihin kahteen oli Abin harhaileva katse sattunut, heihin se oli pysähtynyt eikä ollutkaan kummallista, että hän osoitti sellaista hartautta. Molemmat olivat omiansa herättämään huomiota, vaikka vaikeata olisi kuvitella sen erilaisempaa paria. Toinen oli solakka, toinen aivan päinvastaista rakennetta, mutta kummallakin oli puoleensa vetävät ominaisuutensa.

He seisoivat, kuten tyttöparin on tapana meidänkin päivinämme: toisen käsi lepäsi puoleksi hyväillen toisen lanteilla. Vantterampi heistä rupatteli vilkkaasti ja hoikempi kuunteli välinpitämättömänä. Edellinen keskeytti tuontuostakin puheensa syödä nutustellakseen erästä mehevää lihapalasta. Oli ilmeistä ettei hän ollut vielä sammuttanut nälkäänsä, ja näkyipä hänen toverillaankin olevan ruokahalua. Hoikempi tytöistä ei tuntunut välittävän suuria pakinoimisesta, mutta hänen ystävättärensä jatkoi yhä rupatustaan. Tämä näytti olevan perin tyytyväinen ihmislapsi. Sopusuhtaiseksi voi häntä kutsua vain lujarakenteisen vartalon ihailija. Lanteet olivat varsin leveät, käsivarret lihaksiset ja koko ruumis jotensakin pyylevä. Käytännölliseltä kannalta katsottuna tämä tanakka neitonen saattoi kyllä olla puoleensa vetävä tavallisen luolamiehen mielestä; mutta täytyneepä sentään myöntää, että häneltä puuttui jotain, mikä tarkkanäköisemmän mielestä kuuluu hienon naisen ominaisuuksiin. Hän oli tavattoman karvainen, tämä nuori neitonen. Yllään hänellä oli tavallinen nahkavaatetus, mutta kohtalaisen leudolla säällä hän olisi ollut hyvin verhottuna ilman sitäkin. Katsoipa asiaa muodin tahi mukavuuden kannalta, niin perin vähän tarvittiin vierasta verhoa hänen oman pörröisen ja jossain määrin miellyttävänkin luonnollisen ruumiinpeitteensä lisäksi. Hän oli oikea naispuolinen Esau, tuollainen roteva, hyväsydäminen, voimakas ja rehellinen luolatyttö, tuota palvelevaista ja kuuliaista ihmisrotua, joka alkoi esiintyä tuhansia vuosia ennen historiaa. Hän tunnusti vierustoverinsa voimakkaammaksi ja vallitsevaksi luonteeksi ja oli hänelle samalla haavaa uskollinen ystävä ja aulis auttaja. Sellaista tapaamme nykyäänkin, vieläpä niidenkin luontokappaleiden keskuudessa, joilla ei sanota olevan mitään sielua; etenkin koirissa se on yleistä. Mutta tyttö oli voimakas ja hänellä oli nopea käsityskyky, kuten muutamilla eläimillä. Hän asui jotenkin lähellä vanhan Vaaran kotia ja nimensä oli Kuukasvo. Hänen kasvonsa olivat näet niin hymyilevät ja säteilevät, että nimi oli johtunut aivan itsestään hänen hilpeänä lapsuusaikanaan.

Varsin erilainen oli tuo solakka neito, joka oli juuri syönyt lihaviipaleensa ja kaiveli paraillaan puikolla ydintä eräästä luupalasta, jonka hänen taattonsa oli heittänyt hänelle. Hänen isänsä oli Vaara, ympäristön vanhin metsämies ja päivän sankari, ja häntä itseään sanottiin Nopsajalaksi; tämän nimen hän oli saanut jo varhain, sillä koko seudulla ei ollut ainoatakaan, joka kykeni liikkumaan sukkelammin kuin hän. Juuri tätä Nopsajalkaa Ab katseli.

Yksinpä elämään kyllästynein ja välinpitämättöminkin meidän aikamme miehistä olisi sanonut häntä ihanaksi tai ainakin viehättäväksi olennoksi. Hän seisoi kevyessä ja sulavassa asennossa, käsivarret sekä osa rintaa olivat paljaina, samoin sääretkin polvien alapuolelta. Hänen tummanruskea tukkansa oli sidottu yhteen jonkun puun sitkeästä sisäkuoresta tehdyllä nauhalla ja valui laakealle, sisäänpäin kaartuvalle selälle. Hän ei ollut aivan toisten sikäläisten tyttöjen kaltainen. Silmät olivat suuremmat ja pehmeämmät, niistä kuvastui paljon enemmän ja niiden ilme oli vaihtelevampi. Hänen raajansa olivat aivan yhtä pitkät kuin hänen toveriensakin, sormet ja varpaat, vaikkakin hoikemmat, näyttivät olevan yhtä perehtyneitä tarttumaan esineisiin; mutta kaiken jäntevyyden ja joustavuuden ohessa hänessä oli jonkun verran tasoittelua. Karvakaistale hänen säärissään oli harva ja silkkihieno, samoin käsivarsissakin. Hän oli epäilemättä seuraelämän johtajia, kuten hänen ulkomuotonsakin ilmaisi — puhumattakaan isän yhteiskunnallisesta asemasta — mutta vaikka hänen kasvoillaan näkyikin ylhäisyyden ilme, niin niistä kuvastui samalla hupaisuutta, joka melkein soti olosuhteita vastaan.

Perin rakastettava neitonen hän oli ja sen oli Abkin tuntenut kiireestä kantapäihin asti jo ensi kerran, kun hän katseli tyttöä. Ab vertasi häntä metsän sulavimpaan eläjään, leopardinsukuiseen puukissaan, niin hän oli siro ja joustava; katsoessaan tytön älykkäisiin kasvoihin hän lisäsi vertaukseensa jotain ylevämpää. Hän tunsi myöskin jonkinlaista kunnioitusta. Tähän asti hän oli koettanut saada mitä halusi, milloin hyvänsä se oli näkösällä. Nyt hän oli ymmällään.

Äkkiä Nopsajalka kohotti silmänsä ja kohtasi Abin katseen. Molemmat nuoret katselivat toisiaan jonkun aikaa kiinteästi ja sitten neito käänsi silmänsä toisaalle. Mutta nuorukainen oli sillä välin toipunut. Hän oli hajamielisenä syönyt erästä hyvin paistettua, mammutin valiopaikasta leikattua palaa. Nyt hän repäsi sen kahtia ja tarkasti vaistomaisesti tyttöä. Tämä kohotti jälleen katseensa ja silloin Ab viskasi hänelle tuon höyryävän puolikkaan. Tyttö huomasi liikkeen, koppasi palasen vikkelästi toisella kädellään, katsahti Abiin ja nauroi. Ujoudesta ei näkynyt merkkiäkään. Tyytyväisenä hän alkoi syödä herkkupalaansa ja nuo molemmat olivat nyt tavallaan tehneet virallisesti tuttavuutta.

Nuorukainen ei käyttänytkään heti hyväkseen ilmeistä voittoansa, joka oli vaatinut häneltä enemmän rohkeutta ja suurempia ponnistuksia, kuin moni kahakka metsänpetojen kanssa. Hän ei puhutellut neitosta. Mutta veren hyrskytessä suonissa hän ajatteli itsekseen, että hän tahtoi tavata tuon tytön, tavata hänet metsässä! Tämä ei katsahtanut Abiin sen enempää, sillä hänen omaisensa keräytyivät hänen ympärilleen ja tämä oli suuri tilaisuus. Ab palasi tajuihinsa käheän huudahduksen herättämänä. Tammi katsahti häneen tuimana. Muuta ääntä ei kuulunut, mutta nuorukainen tuijotti tiukasti siihen paikkaan, mihin tyttö oli vastikään kadonnut omaistensa keskelle. Ja Ab tunsi vaistomaisesti, kuten ihmiset aina tuntevat sellaisissa tilaisuuksissa, että hänellä oli kilpailija, että Tammikin oli nähnyt tuon vuorenrinteen solakan asujamen ja rakastunut häneen.

Mammutin liha, vuota ja torahampaat jaettiin kaikkien kesken. Ab ponnisteli miehuullisesti saadakseen osan hammasta Rampa-ukolle kaiverrettavaksi ja voittikin sen viimein, sillä vanhemmat miehet arvelivat hänen ja Tammen taistelleen kalliolla kyllin reippaasti päästäkseen osallisiksi arvokkaimmasta saaliista eikä Tammi vastustellut nytkään Abin toimia, vaikka hänen silmänsä paloivatkin. Auringon kallistuessa länttä kohti kaikki erosivat lähteäkseen vaaralliselle kotimatkalleen. Ab riemuitsi, vaikka tunsikin vähän epäilystä, mutta Tammi näytti synkältä. Kumpaisenkin sydän oli hiukan raskas.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

TOVERUKSET.

Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina. Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.

Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.

Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin, ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.

Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä. Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä. Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa. Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen, ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.

"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.

Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea. "Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.

Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää, että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen. "Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.

Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti. Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi voinut tuottaa surman.

Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja, koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta: siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat, pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.

Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto, pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin. Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi. Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat, pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.

Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.

Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä. Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn, mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten nauravien keihäänheittäjäin huudot.

Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.

Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.

Hyökätessään joukon mukana eteenpäin Tammi oli nähnyt Abin haavoittuvan ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä, koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa, ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten — pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti, missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät yönsä yhdessä.

Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin, suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin. Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä, että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.

Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä, että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana, kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä, käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle, että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä. Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa, mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.

Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"

Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen, kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.

Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa, joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti. No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

RAKKAUS JA KUOLEMA.

Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen. Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.

Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla, ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.

Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa, kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan. Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja ylhäisin elävistä.

Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle. Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät, jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.

Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua, koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt päätöksensä.

Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne. Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä makuusuojain koristamiseksi.

Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo vaan puuttui vielä.

Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle, leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta. Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa, vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.

Miellyttävä olikin se näyttämö, jota Ab katseli. Kesäinen metsä oli loistavimmillaan ja kaikki pesivät ja hautovat luontokappaleet olivat onnellisia. Puissa ja kasveissa, linnuissa ja nelijalkaisissa kuohui elämän yltäkylläisyys. Äänet sekaantuivat pehmeästi toisiinsa ja tuo täydellinen sulautuminen vaikutti melkein raukaisevasti. Isot sananjalat huojuivat kuoppien partailla hiljalleen kevyen tuulenhenkäyksen koskiessa niihin. Ne olivat omituisia, nuo sananjalat. Ne eivät olleet juuri niin solakoita ja suippenevia kuin nykyaikaiset, mutta hiukan mehevämpiä ja karkeampia ja latvat toisinaan melkein pyöreitä.

Mutta Ab kiinnitti varsin vähän huomiota niin sananjalkoihin kuin lintuihinkin. Hän tajusi vain yleisen kauneuden. Pihkan tuoksu teki tuon verevän puolittain heränneen miehen virkeämmäksi ja vaikka hän vielä lojuikin torkkuen kovalla vuoteellaan, niin esti luonto häntä kuitenkin vaipumasta jälleen perinpohjaiseen, tiedottomaan uneen. Hänen havaintokykynsä rupesi teroittumaan häiriten hänen rauhallista nautintoaan. Hän kohosi istumaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät, jokainen hermo ja lihas jännittyi ja veri virtasi myrskyisenä hänen suonissaan. Hän oli nähnyt sen, jonka tähden hän oli saapunut niille seuduille, tytön joka oli niin täysin vallannut hänen karkean, huolettoman sydämensä. Nopsajalka oli varsin lähellä häntä!

Impi istui mitään aavistamatta erään kaatuneen puun rungolla pienen puron partaalla. Rannalla oli runsaasti pikku kiviä ja nuori neitimme leikitteli niillä hajamielisenä; näyttihän tosin siltä kuin olisi hän kiintynyt tuohon hommaan, mutta epäilemättä hän sentään ajatteli jotain muuta. Ihana ja oivallinen hän oli siinä istuessaan, todellinen aikansa kaunotar, joka vain huvitteleikse. Hänen varpaansa olivat hurmaavat: pitkät, vahvat ja taipuisat, mutta samalla tasaiset ja sopusuhtaiset. Ne olivat parhaillaan joutavassa hommassa. Nopsajalka poimi näet noilla ihmeteltävillä jäsenillään kiven toisensa perästä ja heitteli niitä erästä paatta kohti, joka kohosi puron äyräällä. Heittoon käytettiin vain varpaita ja ruskeata säärtä, mutta sangen hyvin se luonnistui ja usein kalahti kivi punertavaan maalitauluun.

Ihaillen katseli tätä leikkiä puussa majaileva kuumaverinen ja intohimoisesti rakastunut nuorukainen. Kuinka sopusuhtainen oli tuon tytön vartalo, kuinka kirkas hänen ilmeensä! Ab menetti malttinsa, huudahti äänekkäästi ja livahti oksaltaan maahan yhtä sukkelasti kuin käärme. Sitten hän syöksähti tyttöä kohti. Hänen täytyi saada hänet valtaansa!

Kuullessaan huudon tyttö hypähti pystyyn ja tunsi Abin samassa tuokiossa, kuin tämä ennätti maahan. Hän tajusi heti, että heissä oli liikkunut samoja tunteita ja ettei pelkkä sattuma ollut tuonut nuorukaista hänen lähelleen. Oli hänkin tuntenut tuon toisen tavoin, mikäli nainen voi tuntea miehen lailla; mutta tytöt ovat tyttöjä: suloinen hentous pelkää voimaa ja hänkin säikähtyi hiukkasen. Hetkeksi hän pysähtyi, mutta pyörähti sitten ympäri ja lähti juoksemaan metsäylänköä kohti.

Puusta kapsahtanut nuorukainen ei joutunut ensinkään ymmälleen tytön menettelystä. Intohimoinen rakkaus oli saanut hänen verensä kuohumaan ja hänessä vallitsi nyt mahtava vaisto saada omakseen se, mikä oli hänelle kalleinta elämässä. Hän juoksi oivallisesti, vaan ei kuitenkaan paremmin kuin pakeneva ketterä olento.

Yksinpä nykyajan kriitillinen suurkaupunkilainenkin, joka on perehtynyt kaikellaisiin kilpailuihin, olisi nauttinut nähdessään tämän kilpajuoksun. Kuin naarashirvi, jonka sorkka tuskin koskettaa maata, niin kiiti Nopsajalka. Kuin susi tai koira juoksi nuorukainen hänen takanaan, tosin hitaammin, mutta väsymätönnä. Ja kaikista luolaseudun miehistä halusi pakeneva tyttö kernaimmin juuri tämän ahdistajansa ottavan hänet. Ainoastaan naisellinen pakkoa säikkyvä vaisto sai hänet juoksemaan.

Ab oli itsepintainen ja sitkeä eikä jäänyt ensinkään jälelle kilpajuoksussa, joka suuntausi nopean pakenijan kotikukkulaa kohti. Matkaa riitti vielä virstoittain ja siihen hän perustikin toivonsa. He pysyttelivät polulla, joka johti suoraa päätä Vaaran luolalle, vaikka olisi ollut käytettävissä melkein yhtä sopivia kierteleviä sivujuntuja, joita risteili sinne tänne. Mutta pakolaisen ei käynyt poikkeaminen päätieltä, jos mieli välttää ahdistajaansa. Muuta keinoa ei hänellä ollut kuin koettaa suoraan juoksemalla ennättää korkeana kohoavalle metsäiselle kukkulalle, missä hänen isänsä luola sijaitsi.

Rata laskeusi alankoihin, nousi mäkiä ja halkasi ylätasankoja. Yhä eteenpäin porhalsi vahvarintainen ja lujarakenteinen Ab; paljoa ei hän vielä ollut voittanut, mutta luotti silti saavuttavansa tytön. Silloin hän huomasi, että tämä teki äkillisen ponnistuksen ja pyyhälsi eteenpäin entistä nopeammin, mutta livahti samalla vasemmalle pääpolulta.

Tätä ei ollut aiheuttanut Ab, tyttö oli säikähtänyt jotain uutta seikkaa. Hän oli juuri ennättämäisillään erään polun kohdalle, joka liittyi vasemmalta melkein kohtisuorasti päätiehen. Ab arveli hänen sivuuttavan sen, mutta eipä käynytkään niin: neito pujahti sille ilmeisen kauhun valtaamana, ja sitten syöksähti metsästä oikealta käsin toinen olento, joka heittäytyi kiivaasti pakenijan jäljille. Ab tunsi hänet hyvin. Tuo uusi ajaja oli Tammi!

Yhtä vaikeata olisi kuvata sitä kamalata vimmaa, mikä nyt leimahti tuleen Abin sydämessä, kuin kertoa mitä viidakon tiikeri ajattelee. Hän näki toisen — ja se oli hänen ystävänsä — tavoittelevan sitä, mitä hän halusi omakseen ja mikä merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa, enemmän kuin runsas ravinto ja lämpöiset nahat, enemmän kuin mammutin hammas, johon voi leikellä koristeita, enemmän kuin ison luolatiikerin kunniakas talja, jonka omistaminen ikäänkuin aateloitsi metsästäjän; niin, enemmän kuin mikään muu!

Ab hypähti polulta syrjään. Hän tunsi hyvin toisen polun, jota myöten Tammi ja Nopsajalka juoksivat, ja tiesi saattavansa katkaista heiltä tien, sillä hänellä oli suoritettavanaan paljon lyhyempi matka ja metsässä Ab juoksi ja hyppäsi yhtä hyvin kuin eläimet. Äärimmilleen ponnisti hän nyt voimiaan ja syöksähti varjojen tummetessa sivupolulle, jota myöten hän tiesi pakenevan Nopsajalan ja ahdistavan Tammen kiitävän. Hän oli arvellut ennättävänsä heidän edelleen, mutta eipä Ab ollutkaan ainoa nopeajalka luolaseudulla. He livahtivat ohi melkein samassa hetkessä, kuin hän loikkasi esiin metsästä. Hän näki heidät aivan lähekkäin muutamaan sylen päässä ja heittäytyi raivosta karjahtaen heidän jälkeensä.

Kaikki oli Abille nyt päivän selvää, kun hän kiiti eteenpäin toisten häntä huomaamatta. Hän tiesi, että Tammi oli kuten hänkin päättänyt saada Nopsajalan omakseen ja oli hänen laillaan etsiskellyt tyttöä. Vain sattumalta olivat hän ja neitonen joutuneet kilpaillessaan Tammen tielle; mutta se ei parantanut asiaa. Tässä oli pian tapahtuva hurja kohtaus. Ab saattoi huomata, ettei tuo ihmeteltävän ketteräjalkainen nainen vetänyt kestävyydessä vertoja miehelle, joka oli häntä niin lähellä. Pian tämä hänet saavuttaisi.

Heidän edessään kohosi kukkula, jonka rinne taisi olla virstan pituinen; sen laella oli tytön kotiluola ja turvapaikka. Mutta Ab tiesi, ettei tämä kykenisi nousemaan sinne kyllin nopeasti. Juuri silloin Nopsajalka käänsi päätään ja katsahti säikähtynein silmin kintereillä olevaa ahdistajaansa; Ab tiesi varsin hyvin että hänetkin oli huomattu. Tyttö hiljensikin hetkeksi vauhtiaan, ja silloin Ab tunsi pakolaisen pitävän häntä jossain määrin suojelijanaan.

Vielä kerran neito ponnisti voimiaan ennättääkseen rinteelle, mutta Tammi oli päässyt yhä lähemmäksi ja nyt hän teki äkillisen hyökkäyksen, saavutti otuksensa ja sulki hänet syliinsä, tytön hurjasti huutaessa. Seuraavassa tuokiossa Abkin syöksähti karjaisten heidän kimppuunsa. Tammi päästi vaistomaisesti tytön irralleen, sillä tuo viimeinen huuto kajahti uhkaavalta ja vaaralliselta. Kun Nopsajalka tunsi olevansa vapaa, hän seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen silmät ammollaan mitä hänen edessään tapahtui. Sitten hän pyyhälti tiehensä, luomatta ainoatakaan katsetta taakseen.

Molemmat miehet seisoivat toisiinsa tuijottaen, Tammi hiukan ylempänä, pienellä penkereellä. Siinä he seisoivat vastatusten, nuo kaksi jotka olivat lapsuudestaan asti olleet toisiaan niin lähellä, kuin kaikki mielen ja ruumiin ominaisuudet suinkin saattoivat sallia; nyt he olivat toisistaan niin erillään kuin ihmisolennot konsanaan. Tavallaan he olivat kauniita, seistessään noin valmiina murhaavaan hyppäykseen. Aurinko sattui Tammen siniseen kirveeseen saaden sen näyttämään harmaalta. Abin kohotettu kirves, joka oli vaaleampaa kiveä, oli varjossa ja sen kellertävä väri tummentui ruskeaksi.

Tätä näkyä kesti vain sekunnin aika. Tammen hypähtäessä Ab kapsahti syrjään ja nyt alkoi tasaisella maalla hurja kaksintaistelu. Sen säännöistä ei saanut selvää; eipä edes teräväsilmäinen ahmakaan, joka maata kyyrötti läheisellä jättiläisoksalla, olisi voinut seurata näiden kivikirveiden nopeita liikkeitä.

Lyhyt oli tuo hirveä kisa. Kivien kalahdukset toisiaan vastaan taukosivat, kun kuului kumeampi ääni, joka kertoi kiven osuneen luuhun. Tammi, joka oli hieman vastustajaansa pitempi, kumartui äkisti eteenpäin käsivarret kohollaan, ja sininen kirves putosi hänen kourastaan. Hän kupsahti kömpelösti maahan, raapasi käsillään pyökinlehtiä ja makasi sitten hiljaa.

Ab seisoi aseetonna, mieli sekavana. Hänen keltainen kirveensä oli lennähtänyt hänen kädestään ja tunkeutunut syvälle Tammen pääkalloon. Kummissaan ja hajamielisenä hän katseli sitä, järki hämärtyneenä. Hän astui esiin, kiskasi kirveen irti ja kohotti sen silmiensä tasalle; sitten hän siirtyi päivänpaisteeseen. Kirves ei ollut enää keltainen.

Sillä välin muuan neito riensi kotiaan kohti, ja häipyvän päivän varjot kävivät yhä tummemmiksi.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

KAUHUN VALLASSA.

Ab katsahti metsään, minne Nopsajalka oli paennut, ja sitten siihen mikä makasi hänen jalkainsa juuressa. Se oli Tammi — sillä oli hänen ystävänsä vartalo ja piirteet — mutta se ei ollut sittenkään Tammi. Se oli liian hiljaa ja lehdille vuotanut veri näytti liian kirkkaalta. Hänen raivonsa haihtui, hän halusi kuulla Tammen äänen ja kutsui häntä, mutta Tammi ei vastannut. Sitten hän rupesi verkalleen käsittämään, että Tammi oli kuollut ja että pedot söisivät sinä yönä vainajan, jos tämä jäisi siihen.

Se ajatus kannusti häntä epätoivoiseen, nopeaan toimintaan. Hän hypähti esiin, kietoi kätensä ruumiin ympärille ja kantoi sen erääseen kuoppaan tuolla metsäisellä rinteellä. Hän raatoi hurjasti, menetellen osittain samaten kuin oli nähnyt luolalaisten tehneen muita haudatessaan. Tammen aseet hän laski tämän viereen. Hän otti vyöltään oman veitsensä, koska se oli parempi kuin Tammen, ja pisti sen vainajan käteen. Peitettyään sitten ruumiin pyökinlehdillä hän väänsi teräväkärkisellä oksalla kuopan laidoilta multaa päälle ja viskeli katteeksi niin raskaita kiviä, kuin jaksoi nostaa. Niin kohosi iso kiviröykkiö yli eränkävijän, joka ei ollut koskaan enää metsästävä.

Huohottaen istahti Ab paadelle katselemaan luomaansa muistomerkkiä. Uudelleen hän kutsui Tammea, mutta vastausta ei tullut nytkään. Aurinko oli mennyt mailleen, illan varjot verhosivat hänet yhä tiheämpään vaippaan. Eloon jääneen valtasi tunne, joka oli yhtä kammottava kuin uusikin. Hän päästi huudahduksen, joka kuului melkein parahdukselta, hypähti seisaalleen ja syöksähti kauhistuneena pakoon.

Sen hän vain tiesi, että hänellä oli ruumiissaan jonkinlaista kipua, mutta se oli toisellaista ja toisessa paikassa kuin sillä kertaa, kun hän oli syönyt myrkyllisiä marjoja tai liian paljon pikku peuran paistia. Tämä oli hirveätä ahdistusta, joka ei tuntunut vaikuttavan hänen ruumiiseensa, vaan sai hänet yhä ajattelemaan kuollutta ja herätti hänessä halun paeta ja juosta herkeämättä.

Sinä päivänä hän oli jo juossut vahvasti, mutta ei häntä nyt uuvuttanut. Hänen jaloissaan tuntui olevan hirveän kovat jäntereet, mutta pääpuolessa oli jotain, mikä niiden oli kuljetettava pois jonkun luota, niin nopeasti ja niin kauas kuin suinkin. Sankasta metsästä hän juoksi länteen käsin alas laajalle rämeikölle, jonka takana kallioseutu sijaitsi. Varemmin hän oli aniharvoin uskaltanut lähteä sen petolliselle pohjalle, mutta vähätpä hän nyt välitti sellaisista vaaroista. Hän teki pitkiä loikkauksia ja lihakset ja jäntereet tottelivat hänen ajatuksiaan. Ken halusi päästä turvallisesti tuon rämeikön poikki, sen oli astuttava toisinaan melkein jalan koskematta ja ponnahdettava kyljittäin; se retki vaati paljon voimaa, älyä ja uhkarohkeutta.

Mutta se kävi ajattelematta, oppaana oli pitkän harjoituksen synnyttämä vaisto, jota tällä kertaa vielä teroitti kaiken pelon puute. Jokainen jäntevä varvas osui aivan täsmällisesti kantaville paikoille, ja huomaamattaan ja vaarasta välittämättä hän pakeni ammottavan kuoleman yli aivan yhtä helposti, kuin jos olisi juossut kovalla metsäpolulla. Ei hän ajatellut eikä tiennyt mitä teki, eikä hän välittänyt siitä. Hän vain juoksi pakoon jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Minkä vuoksi täytyi hänen nyt juosta? Olihan hän varemminkin surmannut, ei ollut välittänyt sen enempää, vaan unohtanut. Miksi välittäisi hän nytkään? Mutta siinähän oli se, mikä pani hänet juoksemaan. Ja missä oli Tammi? Kohtaisiko hän Tammen jälleen ja saisivatko he metsästää yhdessä? Eivät, Tammi ei tulisi koskaan ja hän, Ab, oli saanut sen aikaan! Hänen täytyi juosta. Ei häntä kukaan ajanut takaa — sen hän kyllä tiesi — mutta juosta hänen täytyi!

Räme jäi taakse, yö oli tullut, mutta hän juoksi edelleen, painaltuen saloon, joka oli karhujen ja tiikerien tyyssija. Tulkoon mitä hyvänsä, kunhan se vaan saa hänet unohtamaan tuon oudon tunteen ja sen, mikä panee hänet juoksemaan! Hän heittäysi eräälle metsäpolulle, peräti uhkarohkeana, kaivaten lievennystä, etsien mitä vaan tielle sattuisi!

Sillä aikakaudella ja sellaisessa seudussa oli aivan luonnollista että ihmisolento, joka yöllä juoksi metsäpolkua pitkin, oli kohtaava jonkun hurjan villipedon, joka halasi häntä ravinnokseen. Mutta Ab oli kuin sokaistu, hän ei olisi karttanut kamppailua, vaikkapa vastustajaksi olisi ilmestynyt karhu-hirviö taikka iso tiikerikin. Hänen hurjuutensa oli aivan mieletöntä. Tietämättään hän oli todellinen itsemurhaaja, joskin sellainen, joka tahtoi kuolla taistellen. Mitä merkitsi hänelle tänä yönä paino ja voima? Mitä merkitsi kahakka nälkäisten nelijalkaisten kanssa? Jos jotkut pedoista koettaisivat riistää häneltä hengen ja syödä hänen ruumiinsa, niin huojennusta se vaan toisi. Arvottomalta tuntui hänen elämänsä, ja mitä tulee petoihin — tässä ilmeni luolaihmisen oivallinen kuoloa uhmaava ominaisuus — niin kummastipa kävisi, ellei sellainen taistelu maksaisi useamman henkeä! Mutta kaikki tämä kangasti ajatuksissa vain hämärästi ja epämääräisenä.

Toisinaan hän kiljahti juostessaan, ikäänkuin kuolemaa kutsuen. Hän kiljahti aina, kun näki ajatuksissaan Tammen makaavan hengetönnä. Niin juoksi ihminen, joka oli surmannut toisen.

Hänen edestään kuului ärjyntää, joku syöksyi äkkiä esiin pensaikosta ja hän lennähti taaksepäin, huumaantuneena ja verta vuotaen, sillä iso käpälä oli osunut häneen. Peto, mikä se sitten lieneekään, oli nälkäinen ja luuli tavanneensa sopivan saaliin. Mutta onnettomuudekseen ei tämä eläin — se oli epäilemättä karhu — käsittänyt että olento, jonka se nyt aikoi syödä, erosi melkoisesti niistä elävistä, jotka kuuluivat sen tavalliseen ruokalistaan. Karhu ei aprikoinut, se vaan tunkeutui eteenpäin rutistaakseen lopun henkeä juoksijasta, jonka sen iso kämmen oli iskenyt maahan, ja ryhtyäkseen sitten aterioimaan.

Ihminen ei ollut haavoittunut sanottavasti. Hänen nahkatakkinsa oli suojellut häntä ja hänen jäntevä ruumiinsa oli siksi sitkeä, ettei muutaman jalan lennähdys taaksepäin saattanut käydä turmiolliseksi. Varsin varmasti ja äkillisesti oli hänelle nyt jätetty ratkaistavaksi kysymys: elää vaiko kuolla, ja se teki tuolle puolihullulle juoksijalle hyvää, sillä se selvitti hänen järkensä.

Mutta hänen hurjuuttaan ja uhkarohkeuttaan ei se poistanut. Melkein mielipuolen voimalla hän karkasi kohti sitä, jota hän milloin hyvänsä muulloin olisi paennut, ja heiluttaen kirvestään salamannopeasti hän iski hirvittävästi tuohon isoon kumartuneeseen päähän. Jälleen hän kiljahti tuntiessaan kiven rusahtaen tunkeutuvan luuhun, vaikka iso kämmen viskasikin hänet sivulyönnillä pensastoon. Hän hypähti jaloilleen ja näki jonkun suunnattoman, tumman ähkyvän möhkäleen kieriskelevän polulla. Sen enempää ei hän ajatellut, vaan juoksi huohottaen edelleen. Kohtalon kummallisesta oikusta oli hullaantunut mies iskenyt kirveensä melkein vartta myöten rotevan ahdistajansa kalloon. Tuskinpa lienee siten asestettu luolamies koskaan tehnyt sellaista urostekoa. Voittaja juoksi edelleen hurjasti ja nyt aseetonna.

Ennen pitkää maisema rupesi muuttumaan hänen ympärillään. Metsä harveni ja varmoja polkuja oli vähemmän. Edessä kohosi jonkinlainen ylämäki ja hän kiipesi sen päähän, joskin hiukan vauhtiaan hiljentäen, sillä pakottavasta voimasta huolimatta luonto alkoi vaatia osaansa ja lihakset rupesivat väsymään. Yhä harvemmaksi kävi metsä. Hän tiesi nyt joutuneensa ylävään kallioseutuun ja että vähän matkan päässä oli Tulimaa, josta Rampa-ukko oli usein hänelle puhellut.

Hän hyökkäsi ulos metsästä, ja tullessaan jälleen tähtien valoon hän kuuli aivan läheltä pahaa ennustavaa vinkunaa ja takaansa etäistä ulvontaa. Susilauma oli hänen kintereillään!

Väristys valtasi hänet. Elämisen vaisto oli jälleen elpynyt, kun kauhu, jota hän oli paennut, jäi yhä kauemmaksi jälelle. Jos hän olisi kuullut nuo äänet ennen aukealle tuloaan, niin hän olisi etsinyt turvaa puunlatvasta. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänen oli juostava umpimähkään poikki suunnattoman lakeuden löytääkseen sen takaa edes jonkinlaista suojaa. Kaukaa vilkkui pimeyden läpi tulenvaloa. Hän huohotti uupuneena, mutta takaa kuuluvat äänet palauttivat kuolemaa tavoittelevan jälleen elämään. Pää kumarassa hän ponnisti eteenpäin ankarammin kuin koskaan ennen hurjan ja rohkean elämänsä aikana.

Silloiset sudet olivat isompia, nopeampia ja julmempia petoja kuin pohjoisten seutujen ja historiallisen ajan riutuneet harmaat hukat. Hyvin ne juoksivat, mutta niin teki myöskin silloinen ihminen ja ajo kävi ankaraksi. Pelastaakseen henkensä Ab pyyhälsi läähättäen yli kallioisen maan, uhraten viimeisetkin voimansa suuremmoiseen loppuponnistukseen. Suoraan valoa kohti hän juoksi ja nopeasti ja hellittämättä seurasivat häntä sudet, kapsahtaen kerääntyneinä esiin metsästä. Yhä kirkkaampana loisti valo ihmisen edessä, yhä selvemmäksi kävi hänen takanaan vainoojien synnyttämä ääni. Mies oli hirmuisessa asemassa. Ei hän enää ajatellut, mitä äskettäin oli tehnyt. Hän vaan juoksi.

Valoa lähestyessään hän huomasi sen ulottuvan ikäänkuin jonkinlaisena liekkiaitana hänen tiensä poikki. Aidassa oli kohtia, joissa tuli ei kohonnut niin korkealle kuin muualla. Hän ei epäröinyt, vaan juoksi päin. Sudet kerääntyivät yhä lähemmäksi ja hän kiiti suoraan liekkejä kohti. Vielä oli yksi mahdollisuus jälellä ja hän turvautui siihen empimättä. Liekkiseinä hohti nyt aivan hänen edessään, takana narskuivat kuolaiset leuat saaliin toivossa. Viimeisensä ponnistaen Ab ryntäsi tulimuurin matalimmalle kohdalle ja heittäytyi pitkällä loikkauksella keltaisten liekkien kiemurtelevien kielekkeiden läpi.

Ihminen oli turvassa! Hetkinen tuntui polttoa ja sitten hän havaitsi sätkyttelevänsä vihreällä nurmella. Hänessä oli vielä hiukkanen epätoivon voimaa ja hän hypähti pystyyn katsellakseen ympärilleen. Susia ei enää näkynyt. Vieressä oli iso laakea paasi; hän kapusi sille ja saattoi nyt liekkien yli eroittaa äskeisten vainoojainsa säihkyvät silmät. Ne juoksivat edestakaisin, raivoisina himoten saalistaan, mutta tuli, jota ne eivät uskaltaneet lähestyä, piti ne loitolla hänestä. Huohottaen ja uhmaillen Ab kohosi seisaalleen paadella, näyttäen tulen loimussa komealta olennolta.

Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä, joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle hurjaa tyydytystä.

Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.

Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt tajuttomaksi.

Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään. Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta. Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut. Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.

Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta. Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.

Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään, sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata, raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.

KAHDESKYMMENES LUKU.

TULIMAA.

Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt; paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse. Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.

Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä, jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa muuttamalla maiseman piirteitä.

Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista. Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.

Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi. Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!

Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi. Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.

Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä. Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean, mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.

Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää. Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä samotessaan mies mietiskeli syvästi.

Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa, vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta mietiskellä astellessaan.

Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla. Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.

Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat, jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin oivallinen.

Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin. Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään elämäänsä.

Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä hänellä oli ajateltavaa!

Yhä uudelleen ja muita painostavampana palautui mieleen sen miehen muisto, jonka hän oli surmannut ja haudannut, peittäen ensin kasvot, jott'eivät ne tuijottaisi häneen. Ja jälleen hän kysyi itseltään: oliko Tammi todellakin kuollut? Olihan hän, Ab, heti uneen vaivuttuaan nähnyt läheisen ystävänsä elävänä ja reippaana. Hän takertui kiinni tuohon näkyyn ja mietiskeli sitä niin syvästi kuin saattoi.

Kun hän koetti keksiä jotain valoa, niin mieleen juolahti toisiakin asioita, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä häntä ja hänenlaisiaan kummastuttavan kuolema-salaisuuden kanssa. Täytyihän olla olemassa joku, joka sai joen nousemaan ja vaipumaan tai teki pähkinämetsän joko hedelmälliseksi tai niukkasatoiseksi. Kuka ja mikähän se mahtoi olla? Miten oli hänen, miten kaikkien hänen ystäväinsä järjestettävä suhteensa tähän tuntemattomaan seikkaan?

Tällaisia kysymyksiä, jotka Abille ja hänen aikalaisilleen merkitsivät yliluonnollisia asioita, oli noussut hänen mieleensä jo varemminkin. Niinpä hän oli mietiskellyt varjoa ja kaikua. Hän muisti, kuinka hän oli Tammen kanssa keskustellut kaiusta ja kuinka he olivat koettaneet päästä erilleen tuosta olennosta, joka useamman kuin yhden kerran oli rohjennut vastata heille laakson toiselta puolen. Jokaisen heidän huutamansa sanan tuo lymyilevä olento toisti kiusoitellen, eivätkä he mahtaneet sille mitään. Kerran he olivat jo tarttuneet aseisiin ja päättäneet hurjan rohkeuden puuskassa ottaa selville, kuka ja mikä tuon äänen omistaja oli — voisihan sen kanssa ainakin koettaa tapella. He olivat kulkeneet laakson poikki ja samoilleet saloa, mistä ääni kuului lähteneen, vaan eivät löytäneet etsimäänsä.

Varjo, joka seurasi heitä aurinkoisina iltapäivinä, oli sekin saattanut heidät ymmälleen. Peräti itsepintainen oli tuo litteä, musta, maata matava ja epäsuhtainen olento, joka kulki kaikkialle heidän mukanaan. Mikähän se mahtoikaan olla, tuo musta, käsin tuntematon ilmiö, joka heidän liikkuessaan seurasi mukana niin itsepäisesti kaikkialla, missä ei ollut siimestä, pitäen aina jalkansa heidän jaloillaan?

Mutta kaiku ja varjo eivät olleet mitään niiden olentojen rinnalla, jotka saapuivat ihmisen luo öisin, hänen nukkuessaan. Miksi ne pakenivat päivän koittaessa, ilmestyäkseen uudelleen hänen vaivuttuaan avuttomuuden tilaan?

Aurinko kohosi korkealle ja painui verkalleen länteen, kohti kaukaista valtamerta. Varjot pitenivät hieman, mutta vielä oli valoisaa metsäpoluilla, joita myöten uupumaton mies yhä kiiruhti. Hän oli nyt lähellä kotiseutuaan ja alkoi käydä huolettomaksi ja rauhalliseksi. Mutta mielikuvitus oli yhä työssä, hän ei voinut vapautua muististaan. Uudelleen hän näki ajatuksissaan ystävänsä, jonka hän oli haudannut, peittäen ensin kasvot. Tiedonhalu valtasi hänet jälleen kiihkeän voimakkaana. Missä oli Tammi nyt? hän uteli itseltään ja koko luonnolta. "Missä on Tammi?" hän huusi polun varren tutuille puille. Mutta puut, joita luolaihminen oli niin lähellä sekä aineellisessa suhteessa että luonnolliselta olemukseltaan, eivät voineet antaa mitään vastausta.

Niin koetti luolamies hämärällä, epämääräisellä tavallaan ratkaista tuota ikuista kysymystä: onko ihminen kuoltuaan elävä uudelleen? Sitä pohtii ihmismieli yhä vieläkin, tuhansien vuosisatojen kehityksen jälkeen. Meidän ja niiden välillä, jotka eivät enää ole elossa, kohoaa yhä muuri, jonka läpi on vaikeampi tunkeutua kuin Abin äskettäin näkemän liekkimuurin. Me tavoittelemme jotain tietoa niistä, jotka ovat kuolleet, ja käymme melkein mielettömiksi, kun tapaamme vain tyhjyyttä. Katkeamaton äänettömyys, läpäisemätön pimeys vartioivat ainiaan kuoleman salaisuutta. Niinä pitkinä aikakausina, jotka ovat kuluneet noista päivistä, ovat rakkaus ja toivo uskossa rakentaneet synkkyyden ja epätoivon rajamuurien ulkopuolelle kauniita lupauksen ja lohdun tupia; mutta todellisuuden ja aineellisten seikkojen ankaralle tutkijalle ei äänettömyyden seinien sisäpuolelta ole saapunut mitään tietoja. Kyynelsilmin me anomme jotain sanaa kuolleilta, mutta vastausta ei kuulu. Niin haparoi ja harhaili Ab yksinään metsässä, ollen vielä nuori ja tietämätön, kuten koko meidän rotumme niinä aikoina.

Viimeinkin Ab sukeltausi joen vartta noudattavalle polulle. Nyt hän oli tutussa ympäristössä. Tuolla alangossa puuryhmän luona oli paikka, minne hän ja Tammi olivat kaivaneet salahautansa silloin, kun he vielä olivat vain poikasia ja astuivat ensimäisiä askeleitaan eränkävijän opintiellä.

Pian tuli näkyviin hänen oman luolansa suu. Hän oli jälleen kotona. Ei kuitenkaan samana kuin sieltä lähtiessään kolme päivää takaperin. Hän oli poistunut nuorukaisena; hän palasi miehenä, sillä noina päivinä hän oli kärsinyt ja mietiskellyt paljon.

YHDESKOLMATTA LUKU.

KOSINTA.

Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle, jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.

Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi. Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään. Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta Nopsajalka puhkesi puhumaan:

"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan sokea.

"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.

"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä. Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.

Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen, kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.

Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti, vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.

Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa, vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän kohtuun.

Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen, joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut toistakaan naista miehiä auttamassa.

Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi. Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan. Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa, Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.

Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja, kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.

Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä, paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.

Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?

"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki myöskin vanhempi veli, Oksa.

"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se, joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!" Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.

Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.

Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin alkoi uusi hallitusjärjestelmä.

Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan, missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan, niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti hilpeään nauruun.

Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?" Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi. Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset olleetkaan erittäin tavallisia.

Nopsajalan rinnassa oli jotain, joka painoi kiven tavoin. Se oli yhtä raskas, niin hän ajatteli, kuin kivi tuon miehen yllä, joka nyt makasi mustassa mullassa siitä syystä, että oli juossut hänen peräänsä. Kukahan se oli? Saattoi olla Ab! Ja kaiken yötä tyttö heittelehti levottomana lehtivuoteellaan eikä saanut rauhaa seuraavinakaan öinä.

Mitä Kuukasvoon tulee, niin vaikeata on sanoa, mitä tuo pullea ja pörröinen nuori olento ajatteli, kun perhe oli perehtynyt uuteen järjestykseen ja hän itse antautunut emännän tehtäviinsä. Yhtä leveä oli hänen hymynsä, yhtä hilpeä hänen mielensä, mutta kukapa tietää, mitä hän tuumi nähdessään Nopsajalan palavan katseen ja mietiskelevän ilmeen. Ehkäpä hän muisteli toisinaan noita kahta nuorta miestä, joiden hän oli aivan äskettäin nähnyt osoittavan sellaista voimaa ja väkevyyttä ja joita niin kernaasti katseli. Nyt hän oli vaimo, mutta kuului toisellaiselle miehelle. No, oli miten hyvänsä; Vaara oli hyvä turva ja oivallinen riistan hankkija — sitäpaitsi komea mies.

Nopsajalka ei oleskellut nykyisin paljoa luolassa. Hän pysytteli sen edessä olevalla aukeamalla tai vaelteli läheisessä metsässä. Naisen vaisto neuvoi häntä liikuskelemaan ulkosalla, milloin hän vain saattoi. Muuan mies tulisi etsimään häntä. Mutta se ajatus herätti myöskin kauheata pelkoa. Kuka se olisi? Eräänä iltapäivänä hän näki sitten jotain.

Metsä-aukeaman poikki, lähellä luolaa, livahti kaksi harmaata olentoa ja tuossa tuokiossa istui tyttö puussa. Nyt seurasi jotain odottamatonta. Aivan noiden harmaiden otusten kintereillä saapui mies täysissä aseissa, innokkaana, valppaana ja äänetönnä, antaen katseittensa etsien harhailla yli aukeaman. Se oli Ab.

Tyttö huudahti riemusta, mutta kyyristyi sitten säikähtyneenä lehvien suojaan. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ratkaistu oli kysymys, joka oli niin kiusannut hänen mieltään! Mies, joka makasi maan povessa Vaaran rinteellä, oli Tammi eikä Ab.

Silloin kuului joku kapuavan nopeasti ylöspäin ja nuori luolamies ilmestyi hänen rinnalleen oksalle. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan pakenemisesta. Tytön kasvot puhuivat kyllin selvää kieltä, niin selvää että Ab, joka oli vielä hiljattain päätöksestään huolimatta tuntenut epäilystä, tiesi valittunsa kuuluvan hänelle. Heidät valtasi onnellisuus, joka aina lankeaa lempivien osalle, olkootpa sitten ihmisiä, lintuja tai nelijalkaisia. Ja sitten tehtiin nopea päätös. Ab vaati neitoa lähtemään viipymättä kerallaan ja kertoi hänelle uudesta luolastaan ja kaikista hommistaan. Mutta tämä säikähtyi peräti kuullessaan tulevan kodin sijaitsevan petojen suosimassa vaarallisessa seudussa. Silloin Ab otti puheeksi nuo pienet lentävät keihäät, jotka Rampa-ukko oli hänelle valmistanut, ja ihmeellisen jousensa, joka lennätti ne kohti. Se rauhoitti tyttöä, hän rupesi pian tuntemaan verratonta urheutta ja ylpeilemään uljaasta miehestään.

Ei ollut tällä kertaa lainkaan tarpeen viedä tyttöä väkivalloin tai viekkaudella, sillä Vaara antoi täyden tunnustuksen Abin voimalle ja kunnolle. Molemmat kävivät yhdessä luolalle, missä rakennettiin juhla-ateria, ja myöhemmällä lähti kaksi nahkapukuista ihmistä, mies ja vaimo, yhdessä samoamaan salon halki. Pitkä oli matka ja tarkkaan oli tähystettävä vieraan seudun polkuja riennettäessä. Mutta lopulta ennätettiin luolalle, juuri kun aurinko laskeutui punaisena, valaen kaikkialle ruusunkarvaista hehkuaan.

Äänettöminä astui pari aukeamalle, jonka laidassa sijaitsi heidän asumuksensa ja linnansa. Suunnaton paasi suojeli luolan suuta, jättäen siihen vain ahtaan aukon. Taivasta kohti kohosi somasti kiemurrellen savua hiiltyvästä nuotiosta, jonka Ab oli edellisenä päivänä laatinut. Kaikkea tätä katsellessaan Nopsajalka nauroi iloisesti, joskin väristen, sillä hän oli nyt antautunut miehelle ja tämä oli johtanut hänet asuntoonsa.

Mutta mies katseli neitoaan ihastuneena. Hänen suonensa tykkivät kiivaasti. Kätensä hän kietoi naisensa ympärille ja yhdessä he astuivat luolaan. Heillä oli häät, mutta ilman juhlamenoja. Niinkuin satakielet yhtyvät toisensa tavattuaan, tai kuten koirashirvi ottaa itselleen puolison, niin tuli näistäkin kahdesta uskollinen aviopari.

Pimeys verhosi maan, luolan suulle rakennettu tuli leimahti ilmi liekkiin ja Ab ja Nopsajalka alkoivat yhdyselämänsä.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

KUHERRUSKUUKAUSI.

Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon tykkivän.

Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä oli jänteestään päästetty jousi.

Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän tehokkaaksi.

On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle olennolle.

Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi, kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä. Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen. Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä pyöreämmäksi.

Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää. Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain karjuva huuto!

Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen. Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.

Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan. Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!

Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi hetkessä.

Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin korkeasta männystä.

Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi, jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo, joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta, eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.

Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.

Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.

Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden, jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti heidätkin, jotka olivat osa siitä.

Herätessään Abilla oli muutakin ajateltavana kuin Nopsajalka, sillä hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki. Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä, että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan! Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.

Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään. Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähellään mies , ja tämän ääni sai hänet vähitellen rauhoittumaan.

Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa, kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!

Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.

Siitä puusta, johon Nopsajalka oli paennut, ojentautui useita pitkiä, ohuita oksia alaspäin jättiläispyökkiä kohti: Ab väitti, että jäntevälle, notkealle ja hentoruumiiselle Nopsajalalle oli mahdollista — juuri mahdollista — heittäytyä joltakin korkeamman puun oksalta kaaressa heidän välillään ammottavan aukon poikki ja päätyä pyökin oksien sekaan hänen luokseen. Vahvat käsivartensa hän lupasi pitää valmiina ottamaan hänet vastaan, kestämään töytäyksen ja estämään häntä putoamasta. Ja antaakseen enemmän tukea pyynnölleen hän huomautti, että heitä odotti nälkäkuolema, elleivät nyt ryhtyisi ratkaisevaan tekoon, kun taasen hänen suunnitelmansa epäonnistuminen tuottaisi nopean, joskin kauhean lopun. Heillä oli nyt yksi keino jälellä ja siihen oli turvauduttava. Niinpä Ab huusi nuorelle vaimolleen:

"Kiipeä oksaa myöten yläpuolelleni, heiluta ankarasti ja heittäydy tänne päin. Otan sinut vastaan ja pidän kiinni. Olen väkevä!"

Nainen epäröi yhä, vaikka luottikin mieheensä. Se oli kova koetus aikaan ja tilaisuuteenkin nähden. Mutta nälkä ja vilu ahdistivat, ja hän oli luonnollisesti hyvin rohkea. Hän laskeutui alaspäin ja kiipesi kauas ulottuvalle oksalle. Kuilun toisella puolen istui Ab tukevat jalat käärittyinä oksan ympäri ja jäntevät ruskeat käsivarret luottavaisesti ojennettuina, istui katsellen häntä pyytävin silmin, joissa kuvastui rakkautta ja kaipausta ja melko lailla taistelunhaluakin.

Pitäen lujasti kiinni ylempänä olevasta haarasta hän kulki eteenpäin oksaa pitkin, kunnes se rupesi keinumaan ankarasti hänen paljaiden jalkojensa alla. Sitten tuli hetki, jolloin uskallus joutui kovaan koetukseen. Hän pysähtyi äkisti, tarttui käsillään alempaan oksaan, laskeutui riippumaan sen alapuolelle ja siirtyi sitten vuoro-ottein eteenpäin melkein sen päähän asti. Nyt hän alkoi huojua edes takaisin. Hän oli vain muutaman kyynärän Abin yläpuolella, heiluen ilmassa, hänen allaan vaanivat molemmat nälkäiset kontiot odottavin, punertavin silmin ja kidat kuolaa valuen. Se oli hirvittävä hetki. Pian hän olisi joko petojen raatelema muodoton jäännös tai myöskin nainen, jolle elämä oli avautunut uudelleen. Hän katsahti Abiin, sai uutta rohkeutta ja valmistautui suureen ponnistukseensa, jonka täytyi lopettaa kaikki tai luoda enemmän eloa.

Hän huojui edestakaisin, jokainen käsivarsien koukistus ja suoristus ja taivutus antoi lisää vauhtia heilahduksille ja keräsi voimaa siihen heittoon, jonka hän aikoi tehdä. Ainoastaan epätoivo ja väkevyys saattoivat hänet tottelemaan Abin käheätä käskyä.

Ojentaen lujia käsivarsiaan ja tuntien nälkäisten karhujen julmien katseiden tunkeutuvan sydämeensä asti Ab kurottautui eteen- ja ylöspäin, kun naisen heilahdukset lähestyivät huippukohtaansa. Nopsajalka päästi varoitushuudon, hellitti kätensä ja lennähti alas- ja eteenpäin kuin vasama pilkkaansa.

Ab oli väkevä mies, mutta kun nainen päätyi hänen tukevien käsivarsiensa varaan — ja sen hän teki kauniisti — niin silmänräpäyksen ajan riippui hiuskarvasta, putoaisivatko molemmat maahan vai pelastuisivatko yhdessä. Hän otti taakan vastaan taitavasti, mutta töytäys oli kova ja pani hänet heilahtamaan. Tavattomalla ponnistuksella hän vetäysi vavisten jälleen oksan varaan, mistä hän oli ollut lentämäisillään irralleen, ja asetti samalla rinnalleen juuri sieppaamansa olennon.

Nämä kaksi yksinkertaista rakastavaista, jotka olivat täten pelastuneet tukalasta tilasta, eivät virkkaneet hetkeen sanaakaan. Vetäen syvään henkeänsä ja koettaen saattaa mielensä tasapainoon he istuivat vierekkäin tukevalla oksallaan, kumpikin yhtä turvallisena ja sinä hetkenä yhtä tyytyväisenä, kuin olisivat levänneet vuoteellaan luolassa. He huohottivat ankarasti, mutta riemuitsivat sydämensä pohjasta. Eikä ollutkaan juuri luultavaa, että tuo hetkellinen hengenvaarallinen tapahtuma vaikuttaisi pitkällisemmin heidän karaistuihin hermoihinsa.

Muutaman minuutin he istuivat näin yhdessä käsivarret kiedottuina toistensa ympärille ja vetäen syvään henkeänsä. Sitten he alkoivat nauraa hihittää, kun henkeä rupesi riittämään sellaisen inhimillisen tunteen ilmaisemiseksi. Vähitellen hengitys muuttui yhä tasaisemmaksi. Molemmat olivat päässeet luonnolliseen tilaansa, ja Abin kasvot pitenivät ja piirteet kävivät selvemmiksi. Hän oli jälleen oma itsensä, mutta mieli oli kaukana lemmenleikistä. Päästäen voitonriemuisan huudahduksen, joka kajahti halki metsän, hän pudisti hurjana nyrkkiään alhaalla oleville pedoille ja kurottautui ottamaan jousta, joka riippui Nopsajalan selässä.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

KUHERRUSAJAN JATKOA.

Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä, mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään. Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet epäedullisempaan asemaan.

Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan, veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se korvattiin muulla tavoin.

Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen, joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.

Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.

Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista, naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu puoliso.

Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi. Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.

Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista. Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan. Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen, joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.

Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi. Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.

Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.

Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta. Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.

Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.

Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta, missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen, etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä, tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan, joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!

Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista taitavin.

Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.

Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua, sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota. Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella, hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa ahdingossa.

Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä, ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen kymmenkunnasta eri paikasta.

He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa. Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.

Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta. Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"

Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.

Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten, ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä, kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.

Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen, ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista kohtaan.

Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:

"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen ilmiön."

Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan. Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton, kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella. Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään, mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!

Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään. Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta. Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja, jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei pelännyt.

Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi, mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.

Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä, tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä lopulta katosi miellyttävä maku.

Kaikki nämä pakottavat seikat loivat hiukan varjoa heidän kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen, ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

JÄLLEEN TULIMAASSA.

Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet, jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.

Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen päivittäin liharavintoa?

Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään, ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset. Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja, jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen. Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta, vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.

Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.

Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.

Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.
Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynyt
jälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpä
Abin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.

Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille, jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta, tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.

Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi. Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.

Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia, kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä, silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi. Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan. Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi ja vakavammaksi.

Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä, joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä käsivarsiaan.

Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta. Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa. Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä. "Lähden Tulimaahan", hän sanoi.

Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta, missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.

Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden. Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä. Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen, ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.

Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja, joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.

Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi. "Nopsajalan pitää tulla kanssani."

Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.

Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka, jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi. Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon. Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan. Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.

Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.

Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se oli uutta ja suuremmoista.

Vaimo työskenteli onnellisena, mutta toisinaan hänet valtasi pieni väsymys. Ja hiukan sen jälkeen, kuin pariskunta oli sijoittunut uuteen kotiinsa, heille syntyi lapsi, roteva, tanakka poikanen, joka myöhemmin sai nimen Pikku Rampa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

AIMO EDISTYSASKEL.

Tuossa miellyttävässä seudussa Abin ja Nopsajalan elämä muuttui paljon hupaisemmaksi, sillä sen vaarat olivat vähentyneet ja taakka keventynyt. Mutta varsin kauaa he eivät jääneet Tulilaakson ainoiksi ihmisolennoiksi. Siellä oli tilaa monelle ja pian Rampa-ukko asettui pysyväisesti heidän luokseen, sillä hän viihtyi parhaiten Abin seurassa, tämä kun oli hänelle melkein kuin oma poika. Vanhukselle kaivettiin oma luola ja siinä hän vietti loppuikänsä onnellisena, valmistellen nuolen- ja keihäänkärkiä ja leikellen koristuksia.

Ennen pitkää seurasi moni muu hänen esimerkkiään ja niin sai alkunsa ensimäinen yhteiskunta. Sinne saapui Abin kotiväki, Korvapuoli, Punatäplä, Haukku, Pyökinlehti ja nuorimmat lapset, joita varten laadittiin uusi luola, ja sitten taivutettiin vanha Vaarakin tulemaan Kuukasvon sekä varttuneiden poikiensa, Oksan ja Kivikäden kanssa. Oivallisessa luonnonlinnassaan ei tällaisen joukon tarvinnut pelätä mitään vaaraa.

Jokapäiväiset keskinäiset neuvottelut tuottivat pian näkyväisiä tuloksia, ja näissä uusissa olosuhteissa luovuttiin monesta vanhasta tavasta. Puro, joka teki etelään päin virratessaan ison kaaren, syöksyi puolen virstan päässä jokeen, ja siellä oli viljalti vesilintuja ja kaloja. Metsässä vilisi riistaa ja kasvoi runsaasti hedelmä- ja terhopuita. Aukeamilla surisi villimehiläisiä ja ontoissa puissa sekä kallion halkeamissa tapasi kasoittain mettä. Nopsajalka oli muuten uuttera hunajankerääjä, hän kun kiipesi taitavasti ja oli erittäin perso makealle. Tällaisilla retkillä hänellä oli tavallisesti mukanaan joko Haukku tai Kuukasvo ja he toivat kotiin suuret määrät tätä herkullista riistaa.

Vuodet vierivät ja yhteiskunta kasvoi sekä lukumääräänsä että älyynsä nähden. Ab oli aina valmis kysymään neuvoa Rampa-ukolta, mutta seikkailuissa hänellä oli parhaimpana toverina luotettava Vaara, jonka kanssa tosiaan kannatti metsästää. Johtajinaan kaksi sellaista miestä laakson vankka väki kykeni rohkeasti käymään vaarallisimpienkin eläinten kimppuun, ja pian niiden luku vähenikin siinä määrässä, että jo lapsetkin uskalsivat liikuskella jyrkkäin varustusten ulkopuolella, jotka suojelivat liekkikehään jääneitä aukkoja. Pohjoispuolisen solan sulki korkea kivimuuri ja myöskin puron luona oli luja varustus. Laaksossa oli erinomaista elellä.

Ensin kaikki asuivat luolissa, joita oli kaivettu mureaan vuorenseinään, sillä alkuaikoina ei kukaan tulokkaista saattanut nukkua ehtymättömien liekkien kirkkaassa valossa. Mutta sitten eräänä keskikesänä Ab rupesi valittelemaan luolaa liian kuumaksi, ja Nopsajalka ja hän rakensivat silloin itselleen ulkosalle jonkinlaisen suojan, asettaen pitkiä oksia nojalleen kalliota vasten. Siten syntyi ensimäinen talo.

Tämä asumus osoittautui niin mukavaksi, että toisetkin rupesivat matkimaan heitä, ja pian oli jyrkän seinämän juurella kokonainen sarja samallaisia majoja. Lyhyen, ankaran talven tullen kaikki eivät vetäytyneetkään enää luoliinsa, vaan tekivät kotansa lämpöisemmiksi kattamalla seinät paksulla kaarnalla ja taljoilla, ja lopulta laaksossa luovuttiin kokonaan luola-asumuksesta. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Rampa-ukko ei tahtonut hylätä lämmintä pesäänsä, vaan piti koko elämänsä ajan kallio-onkaloaan kotinaan.

Saapui sinne myöskin ulkosalta nuoria miehiä, laakson nuorukaisten tovereita, ja joukko milloin kasvoi, milloin hupeni, sillä luolaihmisten oli mahdotonta luopua heti kuljeskelevasta ja riippumattomasta elämästään. Mutta äidit saivat lapsia — etenkin oli tukeva Kuukasvo varsin onnellinen tässä suhteessa — ja muutaman vuoden kuluttua pyöriskeli puron partailla jo vankka pienokaislauma, kisaillen ja kamppaillen ankarasti, kuten luolalapsien tulikin. Perheiden päät olivat keskenään ystävällisissä suhteissa, mutta riippumattomia. Tavallisesti elettiin aivan itsekseen ja kukin omalla tavallaan, mutta suurilla metsästysretkillä tai vaaran uhatessa kaikki kokoontuivat ja toimivat sillä kertaa Abin johdolla, tunnustaen hänet vaieten päällikökseen. Ja nuoret miehet noutivat itselleen vaimoja naapurien luolista.

Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes kirjoittamatonta tottumuksen lakia.

Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata, nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa, mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat, niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettävä shakaalia , joka on kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]

Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan kovin paljoa entisestä.

Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin, jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä kiintymyksestä.

Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta. Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.

Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan. "Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.

Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä parantaminen?

Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta. Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan. Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.

Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa. Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.

Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja. Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon. Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja -väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen. Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

ROSVON KIMPUSSA.

Eräänä päivänä syöksyi muuan mies läähättäen avoimesta "portista" Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.

Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri", ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi. Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.

Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!

Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä, parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri! Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa, kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.

Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset. Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija, jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa urhoollisimpana Tulilaaksoon.

Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle. Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!

Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa! Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni. Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!" Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan, mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus, sillä Sapelihammas oli saapunut!

Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi. Tiikerit täytyy surmata!"

Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen. Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana. Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.

Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!" huudahti juoksija.

Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli siis toistunut melkein samoin piirtein.

Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt, ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän kannatti ryhtyä auttamaan.

Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.

Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin takaa.

Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi nopeasti jakelemaan käskyjä.

Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen. Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se olikin tehty toista tarkoitusta varten.

Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin, minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut. Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.

Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.

Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle, pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet. Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät uudelleen työhön.

Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs, sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä, nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta hän pakoitti heidät poistumaan.

Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.

Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan, katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti, vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli näköjään!

Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea; mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia, ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin pelottavankin vaikutuksen.

Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi hirviön maahan.

Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy pesäänsä.

Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.

Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu! Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.

"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"

Vahvat kädet tarttuivat kivikirveisiin ja jo oli syntymäisillään turmiollinen tappelu. Mutta Raakkukansa sekaantui riitaan, ja ollen miesluvultaan voimakkain se sai rauhan palautetuksi. Komea voitonmerkki jäi Abille, mutta Härkänaama ja hänen miehensä poistuivat synkkinä ja uhkaavia sanoja lausuen.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

PIKKU RAMPA.

Abin kaikista lapsista oli Pikku Rampa, vanhin poika, eniten rakastettu — mikä oli varsin omituista siihen aikaan nähden. Ollessaan tuskin parin vuoden vanha tuo tukeva ja hilpeä lapsukainen putosi eräältä kallion kielekkeeltä, minne se oli kavunnut leikkimään, ja taittoi molemmat säärensä. Kummallista kyllä poikanen jäi eloon, vaikka siihen aikaan elämisen oikeus riippuikin melkein yksinomaan elämisen kykeneväisyydestä. Nopsajalan äidinrakkaus varjeli poikaa luonnon viimeiseltä säälimättömältä iskulta, vaikk'ei hän sen koommin kyennytkään enää kävelemään. Luonnollisesti hänelle annettiin nimeksi Pikku Rampa, ja lapsi oli ennen pitkää vallannut vanhan asesepän sydämen, kuten nimenkin.

Luolaihmisen aikana ei perhe-elämä vielä ollut niin sydämellistä ja kiinteätä kuin meidän päivinämme. Mies ja vaimo olivat toisilleen uskollisia kuten kehittyneemmät eläimet, ja lapsia hoidettiin niiden varhaisempina ikävuosina karkealla hellyydellä. Ehdotonta riippuvaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, lapset pakotettiin jo varhain pitämään osittain huolta omasta ravinnostaan ja välttämättömyys opetti heidät suojelemaan itseään. Mutta vaikk'ei Pikku Rampa kyennytkään omasta puolestaan ottamaan hartioilleen riippumattoman olemassaolon taakkaa, ei häntä kuitenkaan surmattu tai jätetty kuolemaan hoidon puutteeseen, kuten monen muun raajarikon lapsen olisi saattanut käydä siihen aikaan. Saatuaan kerran armon hän voitti omaistensa villit sydämet ja tuli Abin ja Nopsajalan kodin kaivatuimmaksi ja suosituimmaksi olioksi. Hän sai yhä nauttia jatkuvaa lempeä ja huolenpitoa, jonka perheen vankkaraajaiset pojat ja tyttäret vartuttuaan kadottivat, murehtimatta sitä sen enempää.

Se oli harvinaista silloiseen aikaan nähden. Olihan lapsella muitakin ominaisuuksia kuin avuttomuutensa ja heikkoutensa, jotka vetivät sen puoleen omaisten sydämet; mutta ensi sijassa juuri sen täydellinen riippuvaisuus toisista teki siitä tuon pienen oppimattoman, kesyttömän piirin keskipisteen. Pikku Rampa oli kenties ensimäinen lapsi, jota konsanaan hellittiin sellaisesta vaikuttimesta.

Äidiltään lapsi oli perinyt hilpeän mielialan, jota ei mikään voinut masentaa. Usein, kun palattiin sellaisilta pikku retkiltä, joilla poikanenkin saattoi olla mukana, ja hän istui Nopsajalan olalla tai Korvapuolen, hiljaisen mietiskelevän vaarinsa väkevällä käsivarrella, hän päästeli kimakoita lintu-ääniä tai matki muita eläimiä, ja välillä hänen naurunsa helisi niin että korpi kaikui. Toiset lapset kerääntyivät hilpeän raajarikon ympärille, koettaen viedä hänestä voiton, ja vanhempi väki hymyili nähdessään ja kuullessaan, mikä iloinen sekamelska vallitsi tuon piskuisen meluajan seutuvilla.

Retket joelle olivat pienuudesta pitäen Pikku Ramman suurin ihastus. Hän antautui matkavalmistuksiin innolla ja riemulla, joka todisti hänen rujossa ruumiissaan olevan seikkailunhaluisen hengen; ja kun kalastusretkikunta lähti Tulileiristä, niin se oli vaillinainen, ellei mukana kuljetettu Pikku Rampaa, koko tilaisuuden iloa ja elämää.

Kukaan ei unohtanut koskaan sitä päivää, jolloin Pikku Rampa — hän oli silloin noin kuusivuotias — sai pyydystetyksi ensimäisen kalansa. Hänen riemunsa ja ylpeytensä tarttui kaikkiin, kun hän asetti näytteille saaliinsa ja kerskaili siitä, mitä hän ensi kerralla pyydystäisi joesta. Ja kun kotiin palattua Rampa-ukko kutsui häntä "suureksi kalastajaksi", niin kääpiö kävi ylpeydestä sanattomaksi. Hänen pieni povensa paisui, silmät säihkyivät, ja sitten hän vääntäysi Nopsajalan käsistä Rampa-ukon syliin, pujottausi vanhuksen turkkiin ja kätki kasvonsa siihen; ja nämä kaksi ymmärsivät toisensa.

Hiukan tämän suuren kalastustapahtuman jälkeen kuoli Abin äiti Punatäplä. Hän ei ollut koskaan päässyt oikein mukautumaan uuteen elämään Tulilaaksossa, vaan alkoi sinne siirryttyään nopeasti vanhentua. Viimein hän sai ankaran kuumeen, joka teki lopun hänen kärsivällisestä, uutterasta elämästään.

Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.

Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.

Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun. Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä, se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys, huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi vuosisadaksi.

Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen. Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli taitava.

Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä. Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin parhaiten sopi.

Kaikki muu menestyi, kehittyi ja kukoisti Tulilaaksossa, vain Pikku Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä, joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä silmäyksellä.

Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.

Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson ulkopuolella.

Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut. Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä hänet jälleen".

"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."

Mutta Nopsajalka ei saattanut vielä nukkua ja monena yönä hänen silmänsä painuivat umpeen vasta aamupuolella, kun äärimmäinen väsymys pakoitti uinahtamaan.

Vihdoin, monen päivän ja yön perästä, Nopsajalka näki unessa Pikku Ramman, aivan kuin ilmielävänä. Mutta hän ei viipynyt kauaa. Ja yhä uudelleen hän näki hänet ja se tuotti hänelle hiukan lohdutusta, sillä lapsi hymyili. Nopsajalka oli murehtinut häntä, joka makasi erillään kivien ja lumen alla kaikkea hoitoa vailla, niin sanomattomasti että tuo hymy kevensi hänen raskasta sydäntään, ja hän kertoi Abille nähneensä Pikku Ramman, kertoi vaan kuiskaten — sillä hän tiesi ettei sellaisista asioista ollut hyvä puhua ääneen. Ja hän ilmaisi myöskin tuskansa siitä, että lapsi saapui vain yöllä eikä milloinkaan päivällä, mutta hän ei valittanut. Hän sanoi vain: "Tahdon nähdä hänet päivällä".

Eikä Ab voinut keksiä siihen mitään vastausta. Mutta se sai hänet
ajattelemaan yhä enemmän. Hän tunsi halua päästä entistä lähemmäksi
Nopsajalkaa, vaimoansa, joka ei ollut enää neitonen, vaan kuolleen
Pikku Ramman ja hänen toisten lastensa äiti.

Hänen mielessään heräsi hämäränä, mutta itsepintaisena ajatus, etteivät raaka voima ja väkevyys, terävät aistimet ja hurja rohkeus olleetkaan ainoat ominaisuudet, jotka muodostivat ihmisen ja vaikuttivat hänessä. Raajarikko Rampa-ukko, joka ei kyennyt metsästämään eikä itseään puolustamaan, oli kaikesta huolimatta merkityksellinen olento, ja Pikku Rampa, heidän avuton lapsensa, oli ollut kyllin voimakas voittaakseen ja säilyttääkseen kaikkien rotevien ja karkeiden luolaihmisten rakkauden. Ab oli pahoillaan Nopsajalan tähden. Kun murheellinen äiti keväällä piti sylissään pientä tyttölasta, niin hänen katseensa kävi jälleen hiukan kirkkaammaksi ja Abkin iloitsi sen huomatessaan. Mutta kumpikaan ei unohtanut koskaan esikoistaan ja rakkaintaan, Pikku Rampaa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

TAISTELU VALLITUKSELLA.

Abin huomion ollessa kiintyneenä kotiasioihin alkoi taivaalle nousta uhkaavia pilviä. Hän ja Härkänaama olivat tunteneet toisensa jo ennen tiikerinajoakin. He olivat metsästäneet yhdessä, ja kerran Härkänaama oli käynyt muutamine seuralaisineen Tulilaaksossa ja havainnut sen varsin edulliseksi ja viehättäväksi paikaksi.

Nyt Härkänaama oli mennyt tiehensä vihaisena ja muristen, eikä hänen laistaan miestä suinkaan kannattanut katsoa yli olkansa. Kotiseudulle palattuaan hän ei lakannut raivolla muistelemasta Abin voitonmerkkiä. Miksi annettaisiin tämän lännen luolamiehen pitää yksin hallussaan tuo laakso, joka oli lämmin ja vihanta talvellakin ja minne villipedot eivät voineet päästä? Miksi oli hänen, tämän Abin, sallittu viedä mukanaan koko tiikerintalja? Aprikoiminen kehittyi päätökseksi ja Härkänaama keräsi sukulaisensa ja kumppaninsa. "Lähtekäämme ottamaan Tulilaakso Abilta", hän virkkoi heille, ja vähitellen kuulijat taipuivat ehdotukseen, vaikka moni varoittikin ryhtymästä niin vaaralliseen yritykseen.

"Tuolla alempana joen varrella on toisia tulia", sanoi muuan vanhus. "Mennään sinne, jos tulta eniten tarvitsemme; silloin emme häiritse ja suututa Abia, joka on elänyt vuosikausia laaksossaan. Miksi rupeaisimme taistelemaan Abin ja hänen väkensä kanssa?"

Mutta Härkänaama nauroi ääneen. "Onhan niitä muitakin maatulia", hän sanoi. "Tiedän sen hyvin, mutta niistä ei ole yksikään sellainen, että se kiertäisi leimuavana aitana laaksoa vuoren kyljestä toiseen. Ja onko niiden piirissä vettä ja muodostavatko ne muurin petoja vastaan? Me lähdemme taistelemaan Abia vastaan ja otamme häneltä laakson."

Ja niin he antautuivat tuohon uhkayritykseen. He etsivät siihen apua myöskin Raakkukansalta, mutta onnistumatta. Raakkukansan ja tulilaaksolaisten välit eivät olleet ensinkään huonot ja Abhan juuri oli tiikerinkin tappanut. Sitäpaitsi eivät he pitäneet viisaana sekaantua salolaisten keskinäisiin riitoihin, sillä näillä oli hyvä muisti ja raskaat kirveet. Ainoastaan jokunen nuoremmista ja seikkailunhaluisemmista liittyi Härkänaaman joukkoon, mutta se tapahtui heimon suostumuksetta.

Idän luolamiesten tummapintaisen johtajan seurue kasvoi kuitenkin melkoiseksi. Siihen kuului oivia taistelijoita, ja sanansaattajain käytyä laajalti ympäri itäisiä tienoita hänen luokseen kokoontui lähes pari sataa metsämiestä, jotka osasivat heittää keihäänsä ja käyttää kirvestä eivätkä pelänneet henkensä puolesta.

Joukko lähti Härkänaaman johtamana liikkeelle Tulimaata kohti, aikoen yllättää laakson väen. He kulkivat nopeasti, mutta vielä nopeampi oli muuan ketterä nuorukainen, jonka Raakkukansan vanhimmat olivat lähettäneet heidän edelleen päivää varemmin. Ja niin Ab sai kuulla tuosta aiotusta ryöstöretkestä. Riensipä silloin laaksosta juoksijoita eri suunnille, Nopsajalan silmät kävivät leimuaviksi, koska Abia uhattiin, vanha Vaara tarkasteli huolellisesti keihäitään ja teroitti miettiväisenä isoa kivikirvestään, Kuukasvo läjähytteli lapsiaan ja keräsi aseita kasaan, ja Rampa-ukko meni luolaansa ja viipyi siellä puuhaten jotain kaikille tietymätöntä.

Kaikkialta saapui lännen luolamiehiä, sillä konsanaan ei laaksossa oltu evätty keneltäkään ravintoa ja suojaa eikä kukaan rakastanut itäläisiä. Eri heimojen raivostuneet erämiehet olivat useasti riidelleet saaliista ja monasti oli salon sydämessä sattunut verisiä kaksinkamppailuja. Suuri ei heidän joukkonsa ollut, ei läheskään niin lukuisa kuin idän miesten, mutta silti ei lähestyvä Härkänaama ollut niin erityisen edullisessa asemassa. Laaksoon kerääntynyt joukko oli tosin puolta pienempi hänen seuruettaan, mutta se oli hyvin asestettu ja varustusten sisäpuolella, ja puolustajain joukossa oli muutamia, joita ei ollut hyvä kohdata kahakassa.

Mutta Härkänaama oli täynnä luottamusta eikä hän ensinkään masentunut, kun hän ryömiessään joukkoineen esiin huomasi laakson tavallisen tien tukituksi ja asukkaiden kaikin tavoin valmistautuneen antamaan hänelle lämpimät tervetuliaiset. Olihan siellä yksi aukko, jota ei voitu sulkea niin lyhyessä ajassa, nimittäin puron uoma. Tätä solaa myöten heidän oli tunkeuduttava, sillä mahdottomalta näytti päästä yli muurin, joka kohosi liekkien välissä ja sulki pohjoisessa olevan aukon. Se oli liian kapea, korkea ja jyrkkä ja siinä oli liian monta reikää, joista lännen miehet voivat tunnetulla taidollaan lennättää purevia vasamiaan.

Purossa oli tähän vuoden aikaan vettä niin vähän, että sitä myöten saattoi helposti kahlata, ja sen luo oli rakennettu vain vähäinen sulku petojen varalle, sillä Ab ei ollut koskaan otaksunut ihmisten hyökkäävän laaksoon. Siltä kohtaa mies voi vähällä vaivalla kavuta muurin ylitse eikä siinä päälle päätteeksi ollut puolustajilla mitään ylävämpää ja edullista asemaa.

Koska nyt oli tarpeetonta salata toimiaan, niin viholliset järjestäytyivät puron varsille laakson länsipuolelle ja valmistautuivat hyökkäämään. Heillä oli muutamia etuja. Olivathan he vahvoja miehiä, jotka taisivat käyttää aseitaan, ja lukumäärältään he olivat melkein kaksi kertaa voimakkaampia.

Laaksossa oli jo havaittu vihollisen tulo ja käsitetty hänen aikeensa, ja jäntevän Abin johdolla oli nopeasti käyty käsiksi tarpeen vaatimiin taisteluvalmistuksiin.

Puolustajilla oli se suuri etu, että he saattoivat vastustaa kiipeävää vihollista lujalta jalansijalta, ja niinpä olikin puron varrelle, hiukan ylemmäksi petojen varalle rakennettua muuria, laadittu karkeatekoinen, laaja kivilava, jolle laakson koko väki voi hädän tullen vetäytyä. Tälle oli taistelijain kokoonnuttava puolustaakseen kykynsä mukaan heittokeihäillä ja nuolilla ensimäistä solaa, ja täällä heidän oli lopuksi voittaminen tai menettäminen. Tämä kuului yleiseen valmistautumiseen, mutta sen ohella olivat laakson tärkeimmät asujamet ryhtyneet myöskin omakohtaisiin varokeinoihin.

Vasemmalla solasta, jota myöten hyökkääjien oli saavuttava, kohosi kallio jyrkkänä ja eräällä kohdalla pistäysi ulospäin korkea pengermä, jolle kuitenkin pääsi helposti Tulilaakson puolelta. Ab ja vihainen, levoton ja melkein kyynelöivä Nopsajalka neuvottelivat keskenään puolustustoimenpiteistä. Tuo hurmaava nainen, joka nyt oli heimonsa paras joutsija, oli äkkiä kehittynyt taistonhaluiseksi olennoksi ja vaati nyt itselleen erityisen paikan. Niinpä päätettiin, että hän asettuisi jousineen ja nuolivarastoineen ulkonemalle ja koettaisi sieltä parastaan. Siellä oli verrattain turvallista ja Ab määräsi hänet sinne.

Vanha Vaara ei virkkanut monta sanaa. Kaikki pitivät melkein luonnollisena asiana, että hän seisoisi Abin kera vallituksella, vaarallisimmassa kohdassa. Oikein tyydytyksellä ja ihailulla katseli tuota hoikkaa, jäntevää ja päättäväistä vanhusta, kun hän kuljeskeli hiljalleen sijoitellen paikoilleen aseita, joita hän arveli tarvitsevansa. Kuukasvo häntä yhä seurasi silmillään, milloin hän ei ollut kurittamassa tummia mukuloitaan; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut tuntemaan harmaata valtijastaan kohtaan lempeäkin eikä vain syvää kunnioitusta.

Olihan siellä yllä mainittujen lisäksi muitakin kelpo taistelijoita, miehiä ja naisia, jotka olivat valmiit tekemään parastaan, mutta nämä harvat olivat päähenkilöitä. Härkänaama ja hänen voimakas joukkonsa oli sillä välin sopinut suunnitelmastaan ja pian he hyökkäisivät matalan puron uomaa myöten urhoollisina ja hurjina, kuten ainakin miehet, jotka olivat tottuneet katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ottamaan mitä halusivat.

Julkisesti ja uhkaavin huudoin hyökkääjät kiipesivät puroa myöten, sillä peitteleminen ei tullut enää kysymykseenkään. Vain harvoilla oli jousia eivätkä heidänkään nuolensa tehonneet ensinkään; mutta kaikilla oli jäntevät lihakset, keihäät ja kirveet. He ryntäsivät niin tuimasti, kuin oli mahdollista liukkaiden kivien yli hyrskyävässä vedessä, ja tunkeutuivat yksitellen kiviröykkiöiden välitse aivan vallituksen eteen. Kaiken aikaa sateli heidän keskelleen nuolia ja useampi kuin yksi mies kaatui kivikärkisen vasaman lävistämänä vedessä pulikoimaan, nousematta enää milloinkaan. Mutta tulipa myöskin aika, jolloin jousi oli heitettävä syrjään.

Rynnäkkö tehtiin mainiosti ja yhtä oivallista oli miesten käytös vallituksen takana. Kumpikin joukko ei voittanut toistaan uljuudessa, sillä molempiin kuului erinomaisia sotijoita. Ei roomalaisten kehuttu lyhyt miekkakaan vaatinut käyttäjältään suurempaa miehuullisuutta kuin piikärkisen keihään, kivipuukon tai isketyn kirveen käsitteleminen. Niin kamppailtiin pitkin varustusta mies miestä vastaan, säästämättä toistensa henkeä.

Hyökkääjät menettivät paljon väkeä, sillä nuolia sateli alituiseen eikä kömpelöinkään jousimies voinut olla osaamatta niin isoon joukkoon. Mutta yhä ylöspäin he rynnistivät vallituksen juurelle, missä syntyi tulinen, murhaava ottelu. Eteläpuolella, lähellä sitä kohtaa minne Nopsajalka oli kavunnut jousineen ja nuolikasoineen, seisoi Ab etummaisena, ja lähellä kivivarustuksen toista päätä sinkahutteli vanha Vaara keihäitään ja murskasi kirveellään ryntääjäin pääkalloja. Taistelu muodostui ylen veriseksi; toisella puolen oli vaakalaudalla edullisempi asema, toisella suurempi miesluku. Ja Ab ja Härkänaama etsivät kumpikin toisiaan.

Niin jatkui taistelua runsaasti puoli tuntia ja sen tauotessa makasi vallituksella kuolleita ja kuolevia ja puron vesi punertui kaatuneiden ryntääjien verestä. Sekä Ab että Vaara olivat suoriutuneet kahakasta haavoittumatta. Hyökkääjien tunkeutuessa kovin lähelle Ab oli aika ajoin kuullut nuolen suhahtavan ja nähnyt lähimmän vihollisen kaatuvan, ja vanhan Vaaran takaa kajahteli jonkun naisen hurjistuneita huutoja ja sinkoili kiviä niitä päin silmiä, jotka koettivat päästä häneen käsiksi. Mutta nyt taistelu laimentui tuokion ajaksi.

Härkänaama oli havainnut mahdottomaksi valloittaa niin hyvin puolustettua jyrkännettä ja oli miettinyt, miten voisi paremmin saavuttaa päämääränsä ja tuhota Abin ynnä hänen väkensä. Hän oli kuullut kerrottavan, kuinka Ab ensin saapui tähän laaksoon, kuinka hän oli susien ahdistamana loikannut liekkien läpi, ja se synnytti hänessä uuden tuuman. Mitä yksi mies oli tehnyt, se kävisi päinsä muillekin, ja valiojoukko mukanaan hän teki nopeasti kierrosliikkeen ja samaan aikaan päävoima hyökkäsi jälleen vimmatusti vallitusta vastaan.

Jos taistelu oli ennen ollut oivallista, niin vielä se siitäkin parantui. Moni menetti henkensä, pian loppuivat nuolet ja keihäät ja sitten kuului vain kivikirveiden kumeata kalsketta. Ab riehui aina etummaisena ja ruhjoi lähestyviä vihollisia kuin väkevä ja epätoivoinen mies ikään. Useamman kuin yhden kerran hänen elämänsä riippui hiuskarvasta, kun pari kolme karkasi samalla haavaa hänen kimppuunsa. Mutta aina viuhui sellaisissa tilaisuuksissa hänen päänsä ohitse vasama ja yksi ryntääjistä kaatui kurkku tai ruumis lävistettynä taaksepäin, estäen tovereitaan, joiden päitä Abin iso kirves ahnaasti tapaili. Ja kaiken aikaa taisteli vanha Vaara rauhallisena ja hirvittävänä lähellä vallituksen pohjoista päätä. Paljo oli jo kuolleita puron lätäköissä vallituksen ja laakson sisäänkäytävän välillä. Ja yhäti lauloivat Abin ympärillä kallion ulkoreunalta sinkoilevat nuolet.

Hurja oli melske, jonka synnyttivät aseiden kalske ja taistelun huumaamien miesten karjunta, mutta se ei voinut tukehuttaa erästä kiljahdusta, joka viilsi terävänä ryskeen halki. Ab tunsi sen Nopsajalan ääneksi, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa vaarasta välittämättä seisovan suorana ja viittaavan laakson yläpäähän. Hän käsitti, että siellä oli kysymys elämästä ja kuolemasta ja että hänen oli lähdettävä. Hän hypähti taaksepäin ja muuan roteva lännen luolamies syöksähti hänen paikalleen koettaakseen siinä parastaan.

Tuo kimakka huuto ei ollut ennättänyt soturin korviin silmänräpäystäkään liian varhain. Hän juoksi takapuolelle, kutsuen samalla parikymmentä miestä mukaansa, ja tuossa tuokiossa hän äkkäsi, että ainakin hetken ajaksi kostonhimoinen Härkänaama oli voittanut hänet viekkaudella. Rynnätessään itäiselle sivulle liekkimuuria kohti hän huomasi jonkun mustan esineen lentävän yhdellä loikkauksella sen läpi. Hän tiesi, että pian niitä saapuisi useampia. Härkänaama ja hänen valiojoukkonsa aikoi uudistaa hänen oman ammoisen urostekonsa!

Hyppääjä ei ollut Härkänaama, vaan eräs uljas nuorukainen, joka oli rohkeasti tehnyt ensimäisen hyökkäyksen. Hänen rohkeutensa kävi hänelle kalliiksi, sillä tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet maata, kun hänen päähänsä painui kivikirves koko seudun voimakkaimman käden iskemänä, eikä häntä ollut enää elävien ilmoilla. Ab oli ehtinyt tiilimuurin luo kuin vihuri ja hänen kintereillään saapui hänen kiihkeä seurueensa.

Molemmat joukot saattoivat nähdä toisensa aivan selvästi ja taasen oli hyökkääjiä kaksi kertaa runsaammin kuin laaksolaisia. Mutta ne, jotka loikkasivat liekkien läpi, eivät voineet maahan tullessaan olla valmiita iskemään, ja heitä oli odottamassa parvi kostonhimoisia kirvesmiehiä. Hyökkääjät pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan, ja silloin Ab ennätti raivokseen huomata, miten ajattelematon ja varomaton hän oli ollut.

Hänen ympärilleen keräytyneet seuralaiset olivat kaikki jousimiehiä ja jokaisella oli vielä kaari selässään, mutta nuolia puuttui. Jok'ikinen viinentäysi oli jo alkutaistelussa ammuttu pois ja sitten oli seurannut keihäs- ja kirveskamppailu. Ollappa nyt nuolia, kun tuo uhkaava parvi, joka valmistautui vaaralliseen yhteishyökkäykseen, oli turvassa keihäiltä ja kirveiltä, mutta ei suinkaan pieniltä viuhuvilta vasamilta! Niin, nuolia, nuolia, noita hoikkia väkäpäitä turmantuojia, jotka hän oli keksinyt! Ja juuri hänen raivotessaan kajahti laakson alapäästä heikko huudahdus ja hän näki jotain, joka teki sydämelle hyvää.

Sieltä saapui vaivalloisesti, mutta varmasti muuan ontuva, kumarainen vanhus, sylissään taakka sellainen, jota ei itse Abkaan olisi ponnistuksitta ja läähättämättä pystynyt kantamaan pitempää matkaa. Laihan Rampaukon pitkät käsivarret olivat kiedotut summattoman nuolikasan ympäri, ja se kasa oli isompi kuin mitä ihminen milloinkaan ennen oli nähnyt. Raajarikko vanhus ei ollut venynyt velttona luolassaan. Hän oli käynyt käsiksi kokoamiinsa varsi- ja piikärkivarastoihin, ja siinä oli nyt tulos, juuri sellaisia kipeimmin kaivattaessa.

Vanhus viskasi taakkansa maahan ja vaipui sitten hiukan vavisten sen viereen. Abin oli tarpeetonta huutaa mitään määräystä seuralaisilleen. Joukolla he hyökkäsivät riemuhuudoin vasamain kimppuun ja täyttivät nopeasti tyhjät viinensä. Siihen ei kulunut montakaan silmänräpäystä.

Sitten tapahtui jotain äkkiarvaamatonta. Nuo kookkaat soturit toimivat ilman määräystä, mutta nyt he ampuivat "yhteislaukauksen", myöhempien aikojen englantilaisten jousimiesten tavoin. Ja niin lähellä liekkimuuria oli vihollisjoukko, että kehnoimmankin ampujan täytyi osata elävään maaliinsa; ja näitä nuolia lennättivätkin väkevämmät kädet kuin ne, jotka jännittivät jousta keskiajan taisteluissa.

Heti ensimäinen nuolikuuro harvensi tuntuvasti vastustajain rivejä ja moni mies vaipui kuolontuskissa piehtaroimaan. Eloon jääneet pakenivat kiiruimmiten jousenkantaman ulkopuolelle, vaikka Härkänaama koetti raivoissaan koota heitä hyökkäykseen. Heillä oli niin paljo kaatuneita, että molemmat puolueet olivat nyt melkein tasavoimaiset. Mutta Härkänaamalla oli pelotonta väkeä. Turvallisen matkan päässä he järjestäytyivät yhdeksi joukoksi ja ryntäsivät sitten liekkiseinää kohti loikatakseen miehissä sen läpi.

Heitä kohtasi uusi nuolisade, joka lisäsi kaatuneiden lukua, mutta hyökkäystä ei voinut enää ehkäistä. Matalien kielekkeiden ylitse lennähti iso joukko miehiä saaden maahan tullessaan lämpimän vastaanoton. Kiivas ja murhaava oli ottelu, mutta puolueet olivat nyt melkein tasaväkiset ja sisäpuolella olijat edullisemmassa asemassa. Taistelun tuoksinassa Härkänaama ja Ab joutuivat lähekkäin ja kumpikin karkasi karjahtaen toistaan kohti. Siitä koitui suuremmoinen kamppailu, sillä kaksi voimakasta päämiestä oli joutunut vastatusten ja kysymyksessä oli monen henki.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

VANHAN VAARAN VIIMEINEN TAISTELU.

Juuri liekkein läpi hyökätessään hurja Härkänaama viskasi Abia kohti kivilohkareen, jota oli paras välttää, ja hän oli jo jaloillaan valmiina taisteluun, kun kirveet kalahtivat toisiinsa. Ab oli ehdottomasti Härkänaamaa älykkäämpi, kenties myöskin sukkelampi ja voimallisempi; mutta jälkimäinen oli nuoruudestaan asti harjoittanut rosvoutta ja hänellä oli omat keinonsa. Noina hurjina aikoina oli taistelun tarkoituksena tuhota vihollinen millä tavoin tahansa.

Aivan Härkänaaman kintereillä oli hypännyt eräs nuorukainen, jolle johtaja oli ennen rynnäkköä antanut erikoiset määräykset ja joka nyt, tuntiessaan laakson nurmen jalkainsa alla, ei etsinytkään omaa vastustajaa, vaan kierteli molempia päämiehiä pyrkien Abin selän taakse, sillä välin kuin Härkänaama veti tämän huomion puoleensa. Nuorella miehellä oli kädessään hirvittävä ase, iso kivipäinen nuija. Huimasti iskivät miehet ja raskaista kirveistä lenteli sirpaleita, mutta Härkänaaman oli pakko väistyä verkalleen. Silloin osui Abin olkapäähän lyönti, joka sai hänet horjahtamaan ja olisi varmasti kaatanut hänet, jos hänellä olisi ollut pehmeämmät lihakset. Samassa tuokiossa Härkänaama suuntasi häneen ankaran iskun ja Ab hypähti syrjään torjumatta sitä tai iskemättä vastaan, sillä hänen käsivartensa oli hervoton. Hän tiesi olevansa hukassa, jos uusi hyökkääjä uudistaisi äskeisen lyöntinsä; kuitenkaan ei hän uskaltanut kääntyä — se olisi hänelle kuolemaksi. Ja nyt Härkänaama teki uuden hyökkäyksen, ja kirvesten osuessa toisiinsa hän kehotti kätyriään iskemään paremmin.

Mutta silloin, juuri kuin Ab arveli loppunsa olevan lähellä, hän kuuli takanaan jousenjänteen terävän helähdyksen, saman jänteen, joka oli soinut niin suloisesti laakson toisessa päässä, ja nurmikolle hänen viereensä tupsahti parahtaen mies, joka väänteleikse ja sätkytteli tuskissaan sääriään, saatuaan takaapäin nuolen hartiainsa väliin. Ab tiesi, mitä se merkitsi. Käsivarsi, joka oli niin voimakkaasti lennättänyt tuon nuolen, ei ollut miehen, vaan erään solakan olennon. Nopsajalka oli hurjana rakkaudesta ja levottomuudesta syöksynyt Rampa-ukon ohi juuri, kun tämä laski maahan vasamataakkansa, ja huomatessaan puolisonsa vaarallisen tilan hän oli hypännyt esiin jousi jännitettynä ja surmannut hänen toisen ahdistajansa aivan viime hetkessä. Nuoli jänteeseen sovitettuna ja kiihkoisa polte poskilla hän asettui uudelleen väijymään, lähettääkseen toisen vasamansa Härkänaaman rintaan.

Se oli kuitenkin tarpeetonta. Ab voi nyt esteettömästi hyökätä vihamiehensä kimppuun ja tämän niskaan sateli iskuja sellaisia, että vain jättiläinen olisi kyennyt niitä torjumaan. Härkänaama taisteli epätoivoisesti, mutta nyt oteltiin mies miestä vastaan eikä hän vetänyt vertoja hurjistuneelle viholliselleen. Kirves lensi hänen kädestään, kun Abin ase murskasi hänen ranteensa, ja seuraavassa tuokiossa hän painui veltosti maahan ja tuskin liikahtikaan, sillä uusi isku oli vajottanut kivikirveen niin syvälle hänen päähänsä, että varsi peittyi pitkään tukkaan.

Tuokion kuluttua kaikki oli lopussa. Taistelu päättyi nopeasti, kun Ab kääntyi päin päästäen voitonhuudon. Siellä täällä oteltiin vielä hetkinen, mutta idän miehet olivat vailla johtajaa ja huonommin varustettuja kuin vastustajansa, ja vaikka he kamppailivatkin yhtä hurjasti kuin saarretut sudet, ei heillä ollut enää mitään voiton toivoa. Kolme pääsi pakoon. He karkasivat tuimasti liekkejä kohti ja loikkasivat läpi liehuvien kielekkeiden. Kukaan ei ruvennut ajamaan takaa, sillä nyt ei piiritetyillä ollut aikaa tavoitella hyödytöntä kostoa. Laakson alapäästä, missä päätaistelu oli käymässä, kuului hurjia huutoja. Karjahtaen keräsi Ab miehensä ympärilleen ja voittoisa parvi riensi takaisin vallitukselle, lopettaakseen siellä ylivoimallaan kamppailun. Ab ei lakannut koskaan seuraavina aikoina pahoittelemasta, ettei hänen ottelunsa Härkänaaman kanssa ollut päättynyt varemmin. Hän saapui liian myöhään pelastaakseen erästä vanhaa sankaria.

Ottaessaan mukaansa laakson yläosaan melkoisen joukon Härkänaama oli kuitenkin jättänyt omasta mielestään musertavan ylivoiman valloittamaan vallitusta. Siellä vanha Vaara ryhtyi johtamaan puolustusta, koska Ab oli poistunut näyttämöltä. Kuolemaa uhmailevan horjumattomuutensa vuoksi hän olikin mies paikallaan.

Ab ei ollut koskaan saanut Nopsajalan isää käyttämään tai edes koettamaankaan uutta asetta, jousta ja nuolta. Hän ei ollut mikään uudistuksen ystävä. Hänellä oli terävä silmä ja vahva käsi, keihäs ja kirves olivat hänelle kyllin hyvät! Tunnustihan hän Abilla olevan erinomaisia ominaisuuksia, mutta kaikissa seikoissa ei vanha perheen pää sentään taipunut edes suositun vävynsäkään vaikutuksen alaiseksi. Sellaisia oli tuo heläjävä kaari kevyine vasamineen; ne soveltuivat paremmin lasten leluiksi kuin oikeaan miehen työhön. Hän puolestaan valitsi raskaan keihään tai kirveen, joiden terä oli sidottu jänteillä lujasti varteen. Harvoin iski kirves syrjään, harvoin lensi keihäs harhaan. Ja nyt hän pani jurona henkensä alttiiksi todistaakseen vanhanaikaisen uskonsa oikeaksi. Jälellä oli vain muutama keihäs, molemmin puolin oli tyytyminen ainoastaan kirveisiin.

Niin seisoi vanha Vaara vallituksella ja hänen rinnallaan ja takanaan oli miehiä yhtä urhoollisia, joskaan ei aivan yhtä tukevia tai kuuluisia. Rivin takana hääräilivät, milloin julmistuneina, milloin itkien, vaimot, jotka olivat taitavuudessa melkein miesten vertaisia ja vihassaan heitä voimakkaampiakin. Ensimäisenä näiden joukossa raivosi Kuukasvo, ilmaisten samalla haavaa sekä levottomuutta että kostonhimoa. Hän pysytteli aivan miehensä vartiojoukon kintereillä ja viskeli yhä kiviä aika tehokkaasti. Niin ne lensivät kuin heittokoneen sinkahuttelemina, ja sinä päivänä murskasivat tämän pyylevän villivaimon ja äidin kädestä lähteneet "kuulat" useamman kuin yhden luun tai pään.

Mutta vastustajat olivat lukuisammat ja urhoollista väkeä, heitä kiihotti nyt erilaiset tunteet: valloitushalu, mieshukan synnyttämä raivo ja, ennen kaikkea, ajatus tuon kauniin, lämpimän ja turvallisen kotipaikan omistamisesta; he jatkoivat senvuoksi sitkeästi rynnäkköään. He luottivat johtajaansa Härkänaamaan ja odottivat joka hetki hänen varmasti hyökkäävän yläpäästä heidän avukseen. Ja niin he kiipeilivät eteenpäin vetistä rinnettä myöten, toinen työntäen verenhimoisena toistaan, lähestyivät lujuudella, jota vain yhtä hyvin varustetut ja yhtä urhoolliset tai urhoollisemmat voivat toivoa kykenevänsä vastustamaan. Lopputaistelu muodostui hurjan epätoivoiseksi.

Vaara oli etummaisena kahden kalliolohkareen välissä laakson pääportilla, josta matala puro purkautui ulos. Hän seisoi paadella, joka oli melkein yhtä laakea, kuin jos joku myöhemmän ajan insinööri olisi tasoittanut sen pinnan ja sovittanut sen sitten vaakasuoraan asemaan jättäen veden ryöppyilemään sen ympärille. Paasi pisti jonkun verran esiin rinteestä, joten täytyi kiivetä hieman päästäkseen tuon vanhan soturin kimppuun. Molemmin puolin leveni loiva vesiputous, missä isot kivet estivät hyökkäämästä eteenpäin joukolla ja suoraa päätä.

Mutta niiden välitse syöksyi ylöspäin mustanpuhuvia miehiä ja heitä vastassa seisoivat vanhan Vaaran molemmin puolin ne eloon jääneet luolamiehet, joiden avulla hänen oli pidettävä huolta koko vallituksen puolustuksesta. Vierellään, taistelun keskuksessa, hänellä oli ne kaksi olentoa, joihin hän saattoi parhaiten luottaa, nimittäin jäntevät, oivalliset poikansa Vahvakäsi ja Oksa, ja näiden joukossa pysytteli myöskin innokas Haukku, joka oli yhtä uljas, joskin heikompi kuin hänen Ab-veikkonsa.

He olivat valmiita kaikki, nämä nuoret miehet, mutta asema sattui olemaan sellainen, että alussa saattoi vain yksi kerrallaan ottaa vastaan mieslukuisena kapuavan vihollisen. Laakea paasi näet suippeni etupuolelta, joten kaikkien muiden täytyi pysytellä tämän etummaisen takana. Siinä hän seisoi karvaisena ja alastonna, ottamatta lukuun lanteille sidottua nahkaa, ja kädessään vain kirves; tämä jälkimäinen seikka ei kuitenkaan merkinnyt niin paljoa kuin olisi luullut, sillä ei hyökkääjilläkään ollut muita aseita. Kirveen heittäminen oli yksinkertainen tehtävä tarkkasilmäiselle ja notkealle luolamiehelle. Ken ei osannut väistää kirvestä, hänen oli paras pysyä poissa tieltä ja koko maailmasta. Kohtauksessa, johon nyt valmistauduttiin, saattoi tulla kysymykseen vain mieskohtainen ottelu, vastustaja oli käden ulotuttavissa, mutta sen käden tuli olla yhtä notkea kuin voimakaskin.

Alkoi kuulua kiviaseiden kalsketta ja väkeviä ihmisolentoja pyllähti toinen toisensa perästä halaistuin kalloin taaksepäin, pudoten lorisevaan puroon ja muuttaen verellään sen värin. Vanha Vaara oli vihollisia vastassa milloin milläkin kiven laidalla, ja ne, jotka pääsivät hänen ohitsensa, joutuivat hänen isojen poikiensa tai näiden takana odottavien saaliiksi. Mutta voimat eivät olleet tasaväkiset, nousu ei ollut kyllin jyrkkä eikä puro kyllin syvä estääkseen järjestettyä hyökkäystä. Hirvittävän säännöllisesti kohosi ja laski Vaaran kirves, lentäen silloin tällöin myöskin sivullekäsin iskuja torjuakseen, ja yhä uljaammaksi kävi taistelu, yhä uljaammin astuttiin kuolemaan. Eikä ollut työ juuri huonompaa hänen sivuillaankaan. Aivan hänen rinnallaan seisoivat nyt hänen molemmat poikansa, ja kun hyökkääjät taa'immaisten tunkemina painuivat lähemmäksi, niin nuorukaiset todistivat selvästi teoillaan sukuperänsä. Ja Haukku, hän raivosi kuin nuori tiikeri.

Mutta liian voimakas oli rynnäkkö, liian suuri ylivoima. Kajahti kovia huutoja, tehtiin äkillinen ponnistus, ja vaikka kirveet nousivat ja laskivat nopeasti ja entistä enemmän miehiä kaatui taaksepäin veteen, niin paasi vallattiin ja vanhus jäi yksikseen vihollisten keskelle, sillä pojat ryntääjäjoukko painoi tieltään taaksepäin. Jäykkää oli taistelu ylemmällä tasanteella, mutta missään ei vuotanut verta niin viljalti kuin Vaaran kohdalla, kun hän vanhuudestaan huolimatta yhä vielä heilutteli hirmuista kirvestään tiheässä vainolaislaumassa. Neljä ennätti kaatua murskatuin kalloin, ennenkuin muuan jättiläismäinen hyökkääjä pääsi solan harmaan puolustajan taaksi. Sitten iski kirves rusahtaen alas ja vanha Vaara kaatui eteenpäin, heittäen henkensä, ennenkuin putosi alhaalla olevan lätäkön viileään veteen.

Nähdessään vaarallisimman vihollisensa kaatuvan, ylöspäin kiipeilevät itäläiset puhkesivat riemuhuutoihin, mutta ennenkuin kaiku ennätti kantaa ne takaisin, ne hukkuivat heidän yläpuoleltaan kuuluvaan ääneen. Se oli voimakas ja uhkaava, mutta aivan erilainen kuin heidän kiljuntansa.

Itäisellä laidalla voittanut joukko pyyhälsi myrskynä alas laakson halki. Ab oli kokonaan taistelunhimon huumaamana, ja kuullessaan Kuukasvon hurjat huudot tämän puolison kaatuessa, hän kävi yhtä verenjanoiseksi kuin julmin metsän pedoista. Hänen seuralaisensa olivat melkein yhtä hirmuisia. Kiivas ja peloittava oli ottelu, joka nyt syntyi, mutta tulos ei näyttänyt hetkeäkään epävarmalta. Vallituksen eloon jääneet puolustajat tulivat itsekin yhtä hurjiksi kuin heidän voittoisat auttajansa. Taistelu muodostui todelliseksi verilöylyksi. Idän soturien jäännösjoukko, vain parikymmentä miestä, pakeni toivottomana laakson yläosaan ja etsi siellä turvaa eräästä tyhjästä isonpuoleisesta luolasta. Siinä he saattoivat sulkujen takana puolustautua ainakin jonkun aikaa.

Nämä jätettiinkin toistaiseksi rauhaan; olivathan he varmassa vankilassa ja luolan edustalle sijoittui syömään ja lepäämään kaksi kertaa suurempi määrä kostonhimoisia urhoja. Taistelu oli päättynyt ja voitto saavutettu, mutta eipä kohonnut riemu korkealle Tulilaaksossa, jota oli puolustettu niin oivallisesti.

Kuukasvo oli kesken hurjaa kamppailuaan nähnyt miehensä kuolevan. Abin palaava väki tempasi hänet mukaansa, kun hän koetti kirkuen päästä paadelle, missä vanha Vaara oli käyttäytynyt niin mainiosti. Nyt toiselta syrjältä astui esiin vaimo, joka sanaakaan lausumatta kiipesi alas puron epätasaista uomaa pitkin, kahlasi paaden alle muodostuneeseen pieneen suvantoon, kumartui, ja nosti jotain vedestä. Se oli vanhan kelpo metsästäjän ruumis. Käsivarret kiedottuina sen ympärille vaimo alkoi jälleen kiivetä ylöspäin, pudistaen mykkänä päätään, kun karkeat soturit, tuntien tylyydestään huolimatta hiukan liikutusta, kahlasivat auttamaan häntä tuon kaamean taakan kantamisessa. Hän ennätti kuormineen kedolle ja laski sen varovaisesti nurmelle, mutta ei virkkanut sanaakaan, kunnes hänen lapsensa olivat koolla ja Nopsajalka saapui itkien paikalle ja kääri käsivartensa hänen ympärilleen. Silloin tuon karkeatekoisen olennon silmistä purkautui esiin kyyneltulva, jännitys laukesi ja kautta laakson kaikui kuolonvalitus. Tuo lämminsydäminen raukka tuli jälleen enemmän kaltaisekseen.

Myöskin laakson itäpäässä virui kuolleita liekkien ääressä; nämä kannettiin nyt vallitukselle ja heitettiin huolimattomasti alas lätäkköihin, missä jo ennestään makasi niin paljon surmattuja. Taivaalle kokoontui myrskypilviä, ja laakson kansa tiesi, miten piakkoin kävisi. Puhkesi rankkasade, paisuttaen pikku puron äkkiä tulvavirraksi, joka pyyhkäsi ruumiit mukanansa jokeen ja niin edelleen merta kohti.

Koko vainolaisjoukosta oli jäänyt eloon vain ne kolme, joiden oli onnistunut hypätä takaisin liekkien yli, sekä luolaan piiritetyt. Sinä yönä Ab neuvotteli ystävineen siitä, miten mukavimmin suoriuduttaisiin noista vangeista, ja joku ehdotti että teljettäisiin luolan suu ja kurjien voitettujen annettaisiin menehtyä nälkään. Mutta mielevä Rampa-ukko vei Abin syrjään ja virkkoi:

"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme? He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."

Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä, mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli. He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.

Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.

KOLMASKYMMENES LUKU.

ESI-ISÄMME.

Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies, joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla, mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.

Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista, kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.

Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin, monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin. Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.

Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.

Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta. Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.

Ja heidän lapsensa olivat luonteeltaan uljaita, voimakkaita ja luotuja hallitsemaan, ja kylän kasvaessa johtovalta säilyi heidän käsissään. Myöhempien sukupolvien eläessä sen maan väestö sai kokea suuria ja ankaroita kärsimyksiä, mutta tämän ylvään, kypsyneen ja hyvin varustetun ryhmän ei tarvinnut paeta villipetojen lailla, kun arjalaisen tulvavirran ensimäinen heikko etujoukko ajautui länteen päin. Etujoukko kukistettiin, miehistä tehtiin orjia, naisista äitejä. Toisten seutujen luolaihmiset saivat tulvan kasvaessa väistyä pohjoiseen tullakseen siellä pakkasen puremiksi lappalaisiksi eli norjalaisten "skrallingeiksi", nykyajan eskimoiksi; mutta sellainen ei ollut kuuluisan Tulilaakson väestön eikä sen voimakkaiden vasallien kohtalo. Toisen ja yhä vielä alkuperäisen sivistyksen edustajille ei ollut mitään leikintekoa karkoittaa heitä varustetuista paikoista, eikä taistelu päättynytkään valloitukseen — ei ainakaan näillä tienoin — vaan sulautumiseen, mikä oli onneksi molemmille joukoille.

Ja vaikka luonnon ulkomuoto aikojen kuluessa vaihtelikin, vaikka myöhemmän jääkauden kylmyys ajelikin ihmisiä ja eläimiä paikasta toiseen, niin ensinnä muodostunut ryhmä pysyi kuitenkin ko'ossa kautta suurien luonnon mullistusten aina historiallisiin aikoihin asti, käyttääkseen vielä kauan hiottuja kiviaseitaan ja myöhemmin pronssikirveitä. Siitä erkani monta eri haaraa taistelunhaluisia puolustajia ja valloittajia, joista tuli iberejä, galleja, kelttiläisiä tai saksilaisia ja jotka kamppailivat perhe perhettä vastaan, sekaantuakseen näinä myöhäisinä aikoina jälleen toisiinsa.

Pari päivää sitten istui meren rannalla muuan nainen, katsellen kuinka aallot lipuivat hiekkaa vasten; hän oli sivistynyt, sangen kaunis ja älykäs ja ihanimpia ja parhaimpia olentoja maan päällä. Hänen kaltaisiaan on paljo. Pitkää aikaa ei ole kulunut siitä, kuin eräs luiseva mies, lempeä, lujatahtoinen ja jalo henkilö, kohosi laajan tasavallan ihailluksi sankariksi murtaessaan orjan kahleet neljän miljoonan ihmisen jäsenistä. Saarikodissaan, valtameren tuolla puolen, elää vanhus, joka kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta on säilyttänyt pirteytensä ja mielenkiintonsa maailman tapahtumiin, mahti mahtinsa menetettyäänkin, olento omiansa muistomerkiksi persoonallisessa historiassa, suuri mies. Vain muutamia vuosia takaperin koko maailma seisoi pää kumarassa, kun rakastamansa maan poveen laskettiin eräs henkilö, joka on liittänyt kansakunnat toisiinsa herättämällä niissä myötätuntoisuutta maailman "kurjia" kohtaan. Mannermaalla asustaa valppaana muuan kaljupäinen, ratsusaappaisiin pukeutunut jättiläinen, mies joka pääministerinä on mielensä mukaan määrännyt sen valtakunnan politiikan, jonka hän itse on suureksi osaksi luonut. Rannalla istuja nainen, suuri vapauttaja, ihmeellinen vanhus, mieltä järkyttävä kirjailija, mies jättiläisolemus sekä ruumiiltaan että hengeltään [Abraham Lincoln, Gladstone, Victor Hugo, Bismarck], kaikki saattavat he kehua kuuluvansa siihen rotuun, joka on saanut alkunsa Abin ja Nopsajalan verestä. Jokaisella heistä on ollut veressään niiden hiukkasien tuloksia, jotka liikkuivat Tulilaaksoon ensinnä asettuneen pariskunnan suonissa. Voimakas oli alkuperäinen mies, ripeä, kärsivällinen ja uskollinen alkuperäinen nainen. Aikansa voimakkaimpina ja taitavimpina he saattoivat suojella sikiöitään, synnyttää ja hoivata yhtä kykeneviä lapsia ja taata siten rotunsa pysyväisyyden. Näin on oivallinen sininen veri siirtynyt edelleen.

Tämä ei ole tarua eikä kuvittelua, tämä on vain todenperäistä historiaa.