The Project Gutenberg eBook of Sana: Romaani
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sana: Romaani

Author: Georg Ebers

Translator: F. H. B. Lagus

Release date: May 1, 2022 [eBook #67964]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Osuuskunta Länsi-Suomi

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANA: ROMAANI ***





SANA

Romaani


Kirj.

GEORG EBERS


Suomentanut

F. H. B. Lagus.



Länsi-Suomen novellisarja II




Raumalla,
Osuuskunta Länsi-Suomi R.L,.
1907.




Ensimäinen luku.


"Sana, yksi sana vaan!" huudahti reipas pojanääni ja sitä seurasi
voimakas käsien yhteen lyönti ja metsä kajahti heleästä naurusta. Tähän
saakka oli ollut hiljaista petäjäin oksissa ja pyökkipuiden latvoissa.
Metsäkyyhkynen yhtyi pojan nauruun ja närhi, joka käsien taputuksesta
oli säikähtänyt, levitti ruskeat, kauniilla sinikirjavalla pilkulla
koristetut siipensä ja lenteli petäjän latvasta toiseen.

Vasta muutama viikko takaperin oli kevät tullut Schwarzwaldiin;
toukokuu oli vastikään päättynyt ja kuitenkin oli jo helle niinkuin
keskikesällä ja pilvet kasaantuivat yhä sakeammiksi taivaalle. Aurinko
oli jo lähennyt laskuansa, mutta laakso oli niin ahdas, että päivän
pyörä oli jo näkyvistä kadonnut ennenkun se suoritti muhkean kulkunsa
yön porttien kautta.

Kun aurinko meni mailleen kirkkaalla ilmalla, kultasi se ainoastaan
petäjäin latvat lännenpuolisella korkealla vuoren rinteellä. Tänään
päivän loistava pyörä ei mailleen mennessään ollenkaan näyttäytynyt ja
lintujen niukka, pian taukoava liverrys sopi yhteen paremmin kuin pojan
nauru päivän uhkaavien pilvien ja helteen kanssa.

Kaikki missä henkeä oli, näytti alakuloiselta, mutta Ulrikki kajahutti
vieläkin äänekkään naurun ja huudahti painaessaan paljaan polvensa
risukimppua vastaan:

"Anna minulle. Ruth, tuo vitsa siteeksi. Kas, kuinka se on kuivunut ja
kuinka se ratisee! Yksi ainoa sana vaan! Ja kun yhden sanan takia istuu
kaiken päivää selkä koukussa kirjan ääressä — onpa se hullunkurista!"

"Niin, mutta toinen sana ei aina ole yhtäläinen kuin toinen", vastasi
tyttö.

"Piff on paff ja paff on puff" vastasi Ulrikki naureskellen. "Nämäkin
risuoksat sanovat, 'naks', kun minä ne taitan poikki, ja vielä kerran
'naks'; ja onhan 'naks' myöskin sana. Ilveilijäkasperin harakka osaa
parikymmentä sanaa."

"Mutta isä on sen sanonut", vastasi Ruth poimien kuivia oksia. "Hän
tekee työtä väsymykseen asti löytääkseen oikeat sanat, mutta ei halvan
voitonhimon takia. Sinä olet aina ollut utelias saadaksesi tietää, mitä
hän hakee noista paksuista kirjoista. Sentähden minä rohkaisin mieleni
ja kysyin häneltä eräänä päivänä ja nyt minä sen tiedän. Hän huomasi,
että minä kummastuin ja silloin hän hymyillen katsoi kirjaan, aivan
kuin opetustunnin aikana, kun sinä olet tehnyt typerän kysymyksen, ja
sanoi, että sana ei ole vähäpätöinen asia, ja sitä ei saa ylenkatsoa,
ja että Jumala on luonut maailman yhdestä ainoasta sanasta."

Ulrikki ravisti päätänsä ja hetken mietittyään hän kysyi:

"Ja uskotko sinä sitä?"

Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut."

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa
horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta.

Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta
muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen
ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret
siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento,
jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka.

Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty
puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa
takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin
ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä
pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä
kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi
tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen
otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian
hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa.

Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista
mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu
oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden:

"Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän
silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan
hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin
mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta
kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita
ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka
hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii."

"En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, josta
Jumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet."

Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti:

"Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana
salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä
silloin pyytäisin!"

Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen:

"Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?"

"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin
muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"

"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."

"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen
kotiin."

"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen
katseensa alas.

"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."

"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja
että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee
ajometsästysretkelle."

"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin
poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki,
niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat
vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen
vuoteen."

"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja
metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa
saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"

Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt
vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että
ukkosilma oli tulossa.

Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani
yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin.
Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta
eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.

Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui.
Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia
jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle
punertavaksi puroksi.

"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle,
josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.

"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä
Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"

Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani
pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin
risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli
aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana,
auta minua pääsemään kotiin!"

Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella
katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi
itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun
alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin
taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet
mukaansa jyrkänteen partaalle.

Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan
epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön
auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun
he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain
jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui
äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.

Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin
vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia
rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle
mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät
metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös
tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.

Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut
ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen
tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.

Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin
tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina
seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä
ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.

Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty
hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan
rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa.
Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla
tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit
eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden
huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui
vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin
oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja
Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan
siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin
puustellissa.

Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli
vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle
kootakseen sadevettä.

Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian
hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa
vanhempain kotiin.




Toinen luku.


Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle
uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea
hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan
edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli
ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa,
jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon
yläpuolella.

Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta
huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli
mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta
tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.

Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki
huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän
ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin
vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata
mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi
ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta
työkaluaan!

Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.

Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!

Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon
hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen
mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin
tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli
tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.

Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan
iloiseksi nuorukaiseksi.

Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa
pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä.

Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille
raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti
kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen
alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla
vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän
toimettomuudessaan.

Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian
kerrottu.

Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi
ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle
pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja
lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota
vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami
kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut
ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin
ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen
pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia
kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa.

Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli
hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta
mihin hän kerran oli asettunut.

'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä
lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi
viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen.
Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä
hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun
sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja
ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät
tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen
ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että
tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään
kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella,
pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja
ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena.

Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan
työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut;
ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä
irti riistetyksi Nyrnbergistä.

Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut,
joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista
väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli
seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua
ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat
itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia
nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä,
sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että
hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat
nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille
ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille
saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein
meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi
eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun
juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle
enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut,
sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian
aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä,
hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan
kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa
he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein
vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa.

Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä
tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan.

Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku
asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden
ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon.

Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias,
valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei
todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana
toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään
miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella
yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut
kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän
oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän
myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena.
Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä
matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan
takaisin Nördlingeniin.

Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana
tiistaina hänen vaimonsa.

Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli
kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja
kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta.

Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut
vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta
päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa
lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän
käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita,
vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin
suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen
vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille
rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä
ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen
heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran.

Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin
karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla
häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan
täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten
porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava;
mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi
olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua
hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa
kokonaisen vuoden.

Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja
vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien
ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen
kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä,
silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla
taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa
jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole
ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa
kanssa.

Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäri
Siedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niin
Aatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaa
oivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha."

Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen
rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta.
Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä
näköinen; mutta tytärtä ei tullut.

Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin
kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa
samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja
muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa
asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin
yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän
paikoillaan pysyvää luontoa.

Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla
ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä
nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus
vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään.
Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi
tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa.

Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä
mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun
hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja
silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut.

Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden
olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä
mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen
leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei
hänelle riittänyt.

Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien
takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat
korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä
oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia
seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana
nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin
yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen
katsella hänen kaunista vaimoaan.

Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian
erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten
käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan
milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni
Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä
tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut
toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä
palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he
oppivat pitämään suunsa kiinni.

Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi
ja laulaa liverteli usein kuin lintu.

Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle
hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin
kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla,
mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo
korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan.
Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän
kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin
kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto
lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin
toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa.
Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen
"juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein.

Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta
lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut
tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan
hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon
se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen.

Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi,
niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas
Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret
jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia,
joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet.

Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet
elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä
hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan.

Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta
syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista
vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia.

Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai
vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo
nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella
hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja
kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli
tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.

Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä —
ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi
käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän
ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia
sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja
kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja
Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta
tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.

Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa
Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan
jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi
halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä.
Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon
omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan
hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa
ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä,
joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli
vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli
päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä
rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille
tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.

Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana
päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä
oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut.
Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella
seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit
aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä
typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa,
jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa
hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita,
asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies,
jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä
sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina
seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.

Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia,
asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä
oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi
lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui
juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut
vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä
tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä
sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita
ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan
Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut
autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu
kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille,
jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero".
Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian
saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen
ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki
käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.

Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai
ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli
Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien
ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja
otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi,
että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi.
He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja
monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä.
Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan
miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea
asuinpaikka.

Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä
työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin
ostajia.

Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.

Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa
ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi
mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita
taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai
hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa,
jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan
osottivat sormella otsaansa.

Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle
oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä
tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin
miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä
ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä
suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin
kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset
sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet
herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes
hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski
vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".

Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti
ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei
seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta
ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.




Kolmas luku.


Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen
kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa
rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut
keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä
hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja
ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan
pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin
Benediktus kengitytti hevoset muualla.

Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta
taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen
hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä
kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta
käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.

"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti
vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti
ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti
niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä
temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi
eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja
pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."

"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä
ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.

"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin
kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu.
Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän
entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina.
Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet.
Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään.
Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"

"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino
ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen
kengitän, tänään on jo liian myöhä."

"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden
kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin
kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin
siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille
tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle
kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."

Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen.
Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen
kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi
hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta
ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni
poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin
kyllähän täällä aina tilaa on."

Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut
hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet
katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani
satulapussin pöydälle.

"Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti
esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita?
Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon
vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?"

"Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti
muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille
pikarillisen."

Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi
ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana
"ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen
vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat
vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän
suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja
virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän
havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille
viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni
nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan.
Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa
herran lahjaa?"

"Costa antoi minulle viinin."

"Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin
luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi
piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota
käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä
sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli
kerran ollut juutalaisen kellarissa."

Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai
hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot
pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen.

Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta:

"Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien
viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen
näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan;
mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette
Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta."

Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta
leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan.
Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi
Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä
milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori
Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli
luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti
leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti
sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja
pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin."

Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan
puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi
pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?"

"Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan
perheelle."

"Tähänkö saakka?"

"Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään
heille."

"Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa
ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain
tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä."

Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on
muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun
jälkeen."

"Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä."

Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla
paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan
toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset
jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen
alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen
ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin
kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan:

"Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja
simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee
Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa,
joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta
kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa
ymmärtämätöntä poikaa — — —"

"Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin
puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan
kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen.

"Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu
kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman
sielunturmelijan luo!"

"Kuulkaapas pater! — — —"

"Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman
sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän
pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä
Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus!
Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte
rippituolissa!"

"Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä
uhalla.

Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi:

"Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä
opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä
juutalaisen luona, sillä muutoin — — —"

"Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin.

Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja
silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja
juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut
liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi
polttanut yhtään juutalaista."

Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies,
mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän,
seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai
pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen
kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan
vastaan huudahti:

"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon
kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo
on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa,
niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen
sisäpuolelle."

Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä
äänellä:

"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille
harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai
mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa
istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse
kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa.
Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan
meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin
soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle
kiitollisuuden velassa?"

"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä
edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta.
"Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle
on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette
Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää
sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori
minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni —
—"

Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu
nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.

"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä,
"kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi.
Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria
kiittäminen?"

Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua
katse alaspäin luotuna:

"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti.
Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään
tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi
arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä
ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin,
sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha
palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin
kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi
leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi
päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni
ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan
viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin
hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta
palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä
tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää.
Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli
jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle.
Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun
kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin
sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli
sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös
sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja
oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli
hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin
mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte;
viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut
häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei
tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon.
Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen
pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain
yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä
oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä
ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja
kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus,
hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä
on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui
niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut
hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!'
ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja
keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas!
Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.'
Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla
huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi,
että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja
siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"

Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä
Aatamin olkapäälle ja sanoi:

"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle
makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä
tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia
pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin,
ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on
autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä,
mestari Aatami."

Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle
ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa
tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä,
johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja
näytti olevan nukuksissa.

"Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami,
osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen
huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan
aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja.

Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti
ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa
häiritsisi, edestakaisin huoneessa.

Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä
ei voisi löytyä hyvää juutalaista?

Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja.
Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti
kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja
kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla
miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä
mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen
hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen
ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä
pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta,
tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri
kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana
viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso
säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät
he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä,
hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia
rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja
tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä
ehdolla.

Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen
ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia.
Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän
suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan
hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla
hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti
piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta,
tohtori Costan pään.

Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan
kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää
ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia
käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon
vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori
huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi:

"Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut."

"Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä
parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun
pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan.
Ymmärrätkös?"

Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala,
jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut.

Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden
ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena
heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä
tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen
mietiskelynsä.

Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus
näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama
juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai
päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi
moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti
taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.




Neljäs luku.


Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana
viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän
kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.

Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon
kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa,
hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen
oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen
ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä
tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli
tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta,
jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa
kiitollisuuttaan hevostallissa.

Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja
jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan
tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan
varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet
olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien
kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän
hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi
vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse
päättää aivan vapaasti.

Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista
vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota
niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä
ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori
syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin
kouluun.

Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti
mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona.
Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä
hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän
tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.

Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on
takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan
myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään
varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen
ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän
saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet
hyvälle tuulelle.

Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun
tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla
työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla
alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen
hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas
vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään
varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla;
mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi
muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan
yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua
poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi
juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää
tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo
hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?

Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai
olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille.
Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan
heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti
asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä
noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan
käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.

Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti
Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat
pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla
kasvavien puiden latvoissa.

Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat
niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden
seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä
vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt
honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien
huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia,
tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja
smaragdi.

Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa
vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo
tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla
ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin
se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden
puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli
rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli
tuore kaste.

Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin
päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun
kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin
tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut
sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun
rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää,
joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat,
valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa
varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän
vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät.
Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä
punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden
alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee,
surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja.
Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna
kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja
laskettelevat lemmenääniään!

Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden,
sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon.
Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen
rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja
veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse
kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten
hienoja silkkilankoja.

Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa
sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä.
Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden
ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä
sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.

Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden
käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut
liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen
puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka
miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla
istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää
"Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on
sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä,
että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on
leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka,
joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen
näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten
peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla
väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat
kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää
niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee
sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa
poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen
kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa
kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.

Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan
erilaisten toverien kesken.

Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla
sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän
aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan
isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina
hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin
tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja
jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies
hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut
kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli
ruumiissa.

Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä
"Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan
aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole
mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa
muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan
metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että
"metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".

Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia
talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä
mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä
hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän
mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä
syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi;
sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli
nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen
jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan.
Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä
ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja
hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli
toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt
eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun
sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku
sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja
vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua,
liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi
sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun
"valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista
talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan.
Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain
keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla
ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.

Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti
kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja
päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista
artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan,
oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten
pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi
oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei
ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan,
ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni
hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä
orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet
jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille
alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä
ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot
kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.

Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt
eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka
niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja
vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti
kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun
paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine
ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin
niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat
pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von
Waldburg.

Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta
ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki
oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät
alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat
kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.

Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon
otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle
hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa
ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi
haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen
kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.

Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä
metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin
ennenkään.

Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen
vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin
ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa
ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti
kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle
kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi,
vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa
valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää
jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun
nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi
hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan
ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin
sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä,
etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat
kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi:
"metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo
ennestään tiedät."

Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos
pellotkin?"

"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan
toisin."

Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis
oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden
omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut.
Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu
kaikille ihmisille."

Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin
kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan
Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois
jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!"
livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.

Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta
metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku
tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi
koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä
toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä
Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja
mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas;
hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla
Pyövelinmäellä.

Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän
avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista
sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat
oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin
ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä
kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä,
minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan
keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista
ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia
sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin
siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi
maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti
pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin
piti Ulrikin olla kuninkaana.

Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa
Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin
hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu
juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota
israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja
äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti
niin kummallisesti Ulrikkiin.

Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä
tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli
kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua
tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä
huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen
hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä
ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon
korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen
taistelivat olemassaolostaan.

Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin
Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos,
jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.

Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän
tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia
kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt
prinsessana.

Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki
oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski
kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni
kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä
ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja
sanoi:

"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä
orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa,
täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa
tuoksua."

Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä
voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä
houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.

"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä
katseletkaan!"

Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä
päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä
sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan
tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:

"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä
itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä
toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään
muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."

"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.

"Ja sinun isäsi myöskin."

"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti
korjata unhottamansa.




Viides luku.


Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin.
Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät
verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän
heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi
kulkevien katseilta.

Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat
sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin
lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti.
Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita
rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista
karmituolia.

Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta
tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai
pelata sakkipeliä Costan kanssa.

Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä
pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut
kaikki pelin salaisuudet ja temput.

Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta
sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua
pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä
pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa
sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi
vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin.

Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin
näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö
vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen.
Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän
jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä
olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti
muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen.

Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä,
mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista
asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja
levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen
paikallaan.

Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä
varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun.

Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä
oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava,
mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein
hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä
tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi:

"Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta
mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?"

"Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi
hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin."

"Oletteko tosiaan?"

"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun
omaisuuttani."

"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää",
vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä
syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon
palkan olette meiltä saanut."

"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan.
"En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös,
mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele
saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me
rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä
sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista.
Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää
sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää
sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että
niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja
rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja
kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin
heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka
etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä
hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu
pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki,
vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se
etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna,
tämän päivän osaksi jo riittää."

Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja
huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä
ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan
ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa
tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa
rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas
oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia
kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen
onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut
hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja
kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen
vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?

Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli
polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori
ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä
luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille
pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi
vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun
puhdistaminen jaloista.

Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä.
Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän
epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli
hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen
ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa
ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä
ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos
hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta,
niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä
päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat
yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin
kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut
ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.

"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen
kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa
tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta
heidän päällään.

"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy
sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"

Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään
vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti
kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja
onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko
hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti,
niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena
ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään
änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:

"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."

Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen
lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys
ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta
kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat
kyselemistä.

"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä
turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin
epämiellyttävää."

Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin
tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän
kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi
hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä
ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi
maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä
kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä
hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään
tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta
mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin
oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja
hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki
selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko
olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä
on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme
tänne, niin, sen me teemme."

Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi
nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti
siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet
sydämmestä tulevaa "amen'ta".

Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni
takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka
häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa
kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan.
Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla
oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita
hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa
edessä.

Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan
kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän
keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä
oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja
puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli
kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen
asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta
Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia
sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat,
että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen
viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.

Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei
kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut
hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä
isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä
jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa
tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös
ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän,
monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi
kuulla, kun vaan tahtoi.

Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan
kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin
ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte
lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:

"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."

"_Pitääkö_ minun?" vastasi tämä ystävällisesti.

"Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä.
"Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen."

"Mitä tarkotuksesi on?"

"Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua
vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?"

"Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois
keittiöön."

"Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne
vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä
täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette
kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa
ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta.
Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan,
kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi
ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs
nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä
palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää
Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos
nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä
niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?"

Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti
"riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä
entistä vilkkaammin:

"Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi
hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin
minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi?
Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa
selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa,
että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — —

Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan
palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella:

"Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi
tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon
sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi
ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse
tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat
juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin
tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt
tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne
ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin
munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja
löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin
hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden,
ja mene keittiöön."

Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän
ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin
kirjahyllyjensä välillä.




Kuudes luku.


Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän
luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena,
eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli
kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää
tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä,
häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet
saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.

Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla
vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu
rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään
suureen kaupunkiin.

Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen
kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan
avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai
valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli
tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti
oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä
hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa
vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja
heleänviheriää leninkiä.

Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle
ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi
puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen
edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein
hartaudella.

Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut
nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti
kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.

Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen
pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet
nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana
jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli
tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että
eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti
leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö
katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan
sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla,
jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi,
joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja
silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan.
Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja
olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania
asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö
hänelle ja muille.

Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja
äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki.
Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli
se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi
kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti,
ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin
silitteli hänen leninkiään.

Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten
läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori
pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli
häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen,
jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli
ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.

Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin
portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja
portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä
sisällä".

Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa
vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin
maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän
jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle.

Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan
vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut
olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus,
että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot
porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan,
tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä.
Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä
olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana,
niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla
Pyövelinmäellä."

Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää
katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin
ruokasalin ohi sisään pihamaalle.

Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa
edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä
valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta.

Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja
tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla
istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä.

Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle.

Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin,
taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan
ja katselivat häneen tarkastavin katsein.

Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja
sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli
Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan.

Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja
huvitella mielin määrin.

He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen
kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he
kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse.

Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.

Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä,
mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä
voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.

Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta
kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle,
mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia
ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka
liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen
katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän
teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti
viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin,
ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.

Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi
näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.

Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti
ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran
viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen
yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan
onnistumaisillaan.

Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto
onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien
tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän,
etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein
karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille
huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään
leikkikalu".

Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne
kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille
oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin
luostarin herra apotti itse.

Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa
suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka
osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista
joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.

"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa.
Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut
koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on:
"ei milloinkaan vakava, aina iloinen".

Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti
lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen
ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen
vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän
yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin
hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka
kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan
hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen
höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa
ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen
vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan
olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä
ystävä ja toveri.

"Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten
tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra
on?"

Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen:

"Hän on Pyövelinmäen pajasta."

"Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon!
Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden.
Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän
on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan
luokseni."

"Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä
äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä.

"Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet."

Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen
ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään.

Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti
kreivi:

"Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä
sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun
asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin
kauvan, ja te —"

Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen
kimppuunsa ja huusivat:

"Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!"

Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa,
toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää
häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa.

Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet
valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun
hän oli malttanut mielensä huudahti hän:

"Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on
antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä
juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia."

"Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat
pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle
ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat,
jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja
Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet.

Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei
kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips:

"Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin.
Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi,
joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista."

Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti
herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat
nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität
ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli
siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai
sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi
pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi
kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti
äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui
hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin
kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä,
tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen
suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti
mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla
peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut
tornin ikkunan, ilmoittautuisi.

Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä
äänellä.

"Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!"

"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin
ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä
ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip?
Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".

Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut
portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi
niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja
sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"

"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä
käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä
viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."




Seitsemäs luku.


Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen
ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen
muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa,
samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja
toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut
Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin
koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja
siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.

Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta
palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei
auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla
tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista
jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.

Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat
"tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä
Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän
raivostui ja käytti suuria voimiansa.

Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut
tuon ruman haukkumanimen.

Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan
Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.

Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista
monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään
juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei
kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää
valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin
hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin
salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.

Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin
parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen
vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä
kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani
muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä
seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen
olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa.

Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan
ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia
kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa
muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki
ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti.

Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden
oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä
arveluttavasti ravistaa päätänsä.

Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut
Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle
opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä.

Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan
haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista,
jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä.

Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut
Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti
pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut:
"mahtavien ja rikkaiden sortovallasta".

Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt:
"millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee
mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut:
"kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi".

Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat
oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun
munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina
ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään
hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa.

Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle
otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton,
murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään.

Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan
herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun
hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua
pyhältä neitsyeltä.

Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää
pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus
antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa,
sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä
neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut
mukanansa Itaaliasta.

Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin
Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo
lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin
opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki
oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän
lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat
apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti
antaa kiduttamalla tutkia juutalaista.

Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä
harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun.

Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt
kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka
herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada
ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä
vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti
kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli
pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa
otettaman kuulusteltaviksi.

Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia
opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä
ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena.

Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen
hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien
lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi
antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa.

Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja
kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä
rääkännyt.

Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä
olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista
poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään,
vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi
viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan
niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo.

Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska
tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle
leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina
muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että
hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita
ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat
kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen
lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa
lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen
kuolevansa.

Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois
päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini.

Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin
poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka
oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka
puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen
kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää
tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja
nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat!
Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät
jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"

Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen
höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.

Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen
mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä
kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja
alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen
oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun
oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.

Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli
tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan.
Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua
jouten istuessa.

Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt
toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin
kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä
Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan
rekeen.

He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat
olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan
ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin
tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen
otsalleen.

Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja
metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.

Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.

Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei
kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika
oli käsissä.

Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin;
mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta,
sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan
polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen
ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.

Vihdoinkin iltamessu oli lopussa.

Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva,
ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi
ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla
rankaisevana ja valittavana.

Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä
hän tuskin huomasikaan.

Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään;
mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin.

Tornin kello löi kymmenen.

Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin
puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla.

Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä
tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut
hänen nimensä.

"Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka
makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa.

Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin
kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip
hänelle kuiskasi:

"Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on
meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.
Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee
juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian
kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen
tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain
vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole
vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta
varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä
iloissaan.

"_Silentium, turbatores!_" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan
luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat
laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.

Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä
syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen
miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea
niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä
mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle
niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki
hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan
nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.

Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja
kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti
kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä
se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki
ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti
tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi
auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva
luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.

Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen,
mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli
luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman
suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi
Ulrikin mieltä.

Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile
puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.

Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen
kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi
jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi.
Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi,
sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti
ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas
vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein
jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.




Kahdeksas luku.


Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin
välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.

Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen
äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan
tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi
esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla,
pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan
hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun
luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä
Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin
kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin
oli tekeillä juutalaista vastaan.

Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä
vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei
valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun
suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän
kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.

Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin
äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan
Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä
pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä
kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa
sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa
sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.

Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.

Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu
hänen pieni hevosensa.

Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi
ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin
villakoira, joka luo takkunsa.

Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä,
Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte
myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin
töin tuskin istumaan rekeen.

"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä
mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.

Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen
puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli
tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä
myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä.
Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan
meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona
poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo
aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat
kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"

Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:

"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."

"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:

"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota
säkki tohtorilta."

Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.

Yö oli kylmä ja kirkas.

Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta
kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista
valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen.
Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.

Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.

Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta
ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös
ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai
ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka
tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja
horkka vielä lisäksi."

Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se
olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee
minun viimeinen rekireissuni."

Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina
matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti
lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien
kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat
sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan
keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien
jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.

Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja
lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa
kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.

"Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle
tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä
kahlaaminen.

Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin
Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä
kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski
ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel
myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen.
Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku
tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä.
Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä
kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?"

"Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä."

"Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset
lykkäämme."

Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja
laahusti eteenpäin.

Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen
neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen
huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja
käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin
sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä
valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä
kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen
kuin liitu.

Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän
ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja
tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili.

Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin
Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin
koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?"

Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta."

Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi
sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te
vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä."

Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma
alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen
heidän silmilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun
mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla
metsänreunassa.

Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään
arveluttavasti ja murisi:

"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on
poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat
olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."

Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli,
avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli
tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen,
osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä
suojaa hakenut.

Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon.
Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet
pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun
Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu
reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi
tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli
tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.

Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte
jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo.
Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut
mukana "talonpoikain" seassa.

Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät,
Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa.
Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.

Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi
suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen
hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen
sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen
keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen
kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota
retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat
kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja
reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt
linnunpoika nokkansa.

Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset
väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat
kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa
ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen
ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka
hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut
illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa
puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen
rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien
miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta
miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta
korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen
ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.
<tb>
 Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan,
jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa,
joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut
kummallisia uutisia.

Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta
hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun
vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen
Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli
loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin
parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli.

Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies,
jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät
kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja
hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin
sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä
päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat
jalassa.

Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies,
jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja
odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten
käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita.

"Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?"

Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut.

"Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit",
virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi
on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle
pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi:

"Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisia
ylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin.
Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad?
Huomenna minä tahdon niitä katsella."

"Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —"

"Antaa niiden olla."

"Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi
vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies,
mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin
minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän
tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka
itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria."

Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla,
sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta,
ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi
hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin.

Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi
esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli
lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti
hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen
innokkaan puhujan pakinan sanoi:

"Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi
siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan,
että kirjastonhoitajamme tulee tänne."

Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm.

Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt
luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa,
koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei
ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua
oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä
innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta.

Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän,
lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti
siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi
laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa
puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat
harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät
silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja
arvokkuutta.

Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti
kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin
niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi
kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi
vilkkaasti:

"Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut
tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on
tekeillä häntä vastaan?"

Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti
oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän
ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä:

"Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha
syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä
tehnyt?"

"Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä
tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän
ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella
teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli
tehneeksi sellaisen rikoksen?"

Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, mutta
Anselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itse
halusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehotti
Anselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi.

Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin
lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä
huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja
terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli
juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli
ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä
kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi
juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja
oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä.
Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän
suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin
kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri
ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa
saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut
lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita.

"Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi
sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut
aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut
ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa.
Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin
kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin
joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme,
se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta
kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta
hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista,
joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun
hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en
ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta
en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla
pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen,
tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli
asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan
— — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?"

"Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin."

"Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri
ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti
jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei
Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka —
tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet
— väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen
miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin
mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —"

"Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa
tutkivasti katsellen.

"Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on
sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon
maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin
Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle
oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin,
miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen
tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja
kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia,
he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä.
Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus
muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti
heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui
pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen,
ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa
kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen
kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti
puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen
poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa.
Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen
orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen
vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme,
isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —"

"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän
puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha
käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen.
Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin,
ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä
tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista,
suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja,
ja minä kiitän teitä."

"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja
ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui
keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.

"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne
oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä
kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille
puhumista."

Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään
kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan
koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti
mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit
otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun
laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.

Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:

"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme.
Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on
pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat
usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka,
ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska
hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää
nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on
käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä
poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon
ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön,
joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan,
juutalaiseksi."

"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen
varmaan?" kyseli apotti.

"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä
selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te
olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti,
mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan
keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta
juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."

Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti
vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli
ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko
kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi
seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä
velvollisuutenne vaatii."

"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet
ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle
emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja
kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka
molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen
Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt,
että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän
takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia
todistajaksi raatihuoneeseen."

"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei
se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen
vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä
tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette
hänen kidutuslavalle."

"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."

"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti
olkapäitään kohauttaen.

"Mitä tarkoitatte?"

"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet
käsiinsä."

Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa
juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme
hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa
kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin
koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat
metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen
velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa,
ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä
olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea
aikaa kulumaan hukkaan."

Apotti jäi yksin.

Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän
uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.

Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti
oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta
vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin
mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse
sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille,
jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.

Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan
rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja
hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli
ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden,
ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi
annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta
lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori
Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan
ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun
hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan
oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään
tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin
inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista
pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!

Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi
käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.

Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän
"ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista,
josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen
kirjotti:

"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja
innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä
sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo
oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan
siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset
ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat
valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella
voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein
lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi
oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan
lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus
on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on
hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan
kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu
edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän
oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista
ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä
sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan
yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia
olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut
tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa
elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien
seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja
yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."




Yhdeksäs luku.


Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana
mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä
hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli
tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.

Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle
ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.

Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut
suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella,
sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet.
Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen,
sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat
kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän
leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin
puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen
saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon.
Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa
jatkettiin.

Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja
lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä
vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin
vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen
sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta
mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."

Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta
sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen
verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja
kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.

Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja
jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka
Elisabet oli — — —

Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan
vähän.

Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo
kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon
tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.

Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö
seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki
hiilenpolttaja ja mörisi:

"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."

"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth
huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"

Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja
asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja
kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan
poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja
hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli
suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.

Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän
kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa
ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi
kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.

Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat,
vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa
talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin
lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan,
irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä
kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:

"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin
paljon!"

Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi
sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt
tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.

Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan
raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa,
sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin."

Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä
miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta
olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi.
Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan
yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein
toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla
ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo
tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean
maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan
vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen."

Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet
koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika
antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli
hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma
äitikulta jälleen."

"Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske
minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta."

Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti.

Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua
pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja
pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille.

Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta
ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan
tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin
kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden
vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään.

Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen
pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo
ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä
ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet,
jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta
väsyneistä silmistä.

Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja
ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus.

Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen.

Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli
nukuksissa.

Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului
kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä,
josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita
tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan
keskusteluun syventyneinä.

Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian
ja lopetti sanoen:

"Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet
isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja
paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen
kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen
kuluneesta elämästäni."

Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty,
tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä
olette saanut tietää?"

Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä.
Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla
äänellä:

"Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan
tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — —
Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?"

"En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi."

"Onko hän kastettu?"

Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti;
mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet
kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi,
niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää."

"Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni.
Sydämessänne olette varmaan sellainen."

"Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että
teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen
monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte
pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi."

"Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin
mielelläni siihen suostuisin."

"Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan
ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?"

"Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy
vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin
mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa
arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme,
että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin
meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te,
ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?"

"Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei
voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita
Teidän uskontonne."

"Siinäpä se on!"

"Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu.
Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen
tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä,
mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin
poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en
minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan
olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka
seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on
hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee
teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta
minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen
elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan
ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät,
niin olisin valehtelija."

"Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne,
ajettu teidät perheinenne kodistanne — —"

"Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori.
"Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään
minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta.
Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän
rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse
kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus
on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on
ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi
avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja
kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän
jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä
sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta
varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa
hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä;
mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa
pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen
halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa.
Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas.
Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän
häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun
onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät
myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi
eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat
tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen
he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen
asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen
sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu,
mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme
omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän
ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni
minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen
kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin
mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman
veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään
anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle
ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin
totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille,
avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit?
Minä en heitä tunne!'"

Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket
kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä
pidätti häntä sanoen:

"Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi
tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta
eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?"

"Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta
huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka
moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton
tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän
kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan
ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä
kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla;
on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa."

Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän
kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän
oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta,
että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei
ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman
uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta
niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami
puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän
tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa.

Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu.

Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja
joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta
rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti
hänet mukaansa metsään.

Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen
virkkoi:

"Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on
juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista
tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa
viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti
itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —"

"Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi
Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä
olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä
kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!"

"Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle,
jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne
viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne,
tahdotko vai etkö?"

"Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi
hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?"

"Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma."

"Vasikan ja porsaan hinta — —"

"Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin
pyydyksessä."

"Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy
päinsä. Anna minun olla rauhassa."

"Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on
jo kyllä kauan sinua odottanut."

"Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami
ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon
hyvyyttä."

"No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?"

"Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan
kiinni, niin — —"

"Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan."

"Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä
sinulla on mielessä — — —"

"Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä
kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa.
No, joko tulet järkiisi, pässinpää?"

"Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta
niinkuin se olisi oma lapseni."

"Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä
ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa."

"Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin
kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis
vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —"

"Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet
kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis,
puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat
heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti
metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä
kylään."

"Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies",
vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä
kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —"

"Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän
kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan
poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!"

Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat
sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko
kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen
muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä
kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka
uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen
näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran
käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin
hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset
tiesivät.

Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi
vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää
hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi
ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset
jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja
olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli
jo liian myöhä.

Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin
jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle
sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli
ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut
kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen
kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut
maistaa, ja hän piti suunsa kiinni.




Kymmenes luku.


Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua
kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi
aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa
ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas
levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa.
Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti
häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli
hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai
mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän
omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen
suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla:

"Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?"

"On useinkin", vastasi Ruth.

"Ja rakastatko häntä?"

"Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui
heitä tykönsä."

"Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa.

Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he
olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa.

Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa
käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja
kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä,
niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera
sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus.

"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.

Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen
kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.

"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen
laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta
vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa
ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia
vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme?
Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"

Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin
ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä
peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta
kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen
syvällistä katkeraa kaipausta.

"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät
alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko,
ettet saisi minua siellä kohdata."

"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen
olkapäähän.

Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin
hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa,
jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli
katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä
osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja
antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän
rakkaasti lausui:

"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen
elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat
mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa
ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme,
toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme
viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle
selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi
meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet
myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti!
Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin
se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan
ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä
kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä
ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa —
muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? '_E solo in parte vidi
l'Saladino_.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen
voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden
salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka
oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti
hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla
minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"

Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen
elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi
vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin
vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä
kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä,
painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa
äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava
pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile
yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"

Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki
kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn
ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi
itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä,
jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.

Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta
taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri
oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois,
katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä,
hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin
kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta
orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein
hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin
uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa
kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti
Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä
ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille,
kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen
ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan
hiljaisen rukouksen.

Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka,
jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki.

Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista
tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä
ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle
tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli
kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli
samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi
nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi.

Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen
koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi.

Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään
lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa
surkeaksi.

Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut,
laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli
kaukaa kuuluvia ääniä.

Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti:

"Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!"

Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti:

"Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu."
Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä.

Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja
riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle.

Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien
piti olla valmiina kun Ulrikki palasi.

Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja
tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä
vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille.

"Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä,
viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!"

Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt
takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen
Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen
rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu.

Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan
oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä,
vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä
ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle
käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän
heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti
hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!"

Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta,
juutalaista.

Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet
tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa,
pakenevia seurannut!

Miten ihana aamu!

"Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun
pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla,
pidätti hevosensa ja huusi:

"Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!"

Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä.

Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen
käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella.

Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha
viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä
aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle,
tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa
vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran,
joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan
musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon.

Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi
lepyttäen:

"Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!"

Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja
kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse
ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!"

Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui
juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi:
"Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!"

Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun
moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä
kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki,
taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia!
Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne
Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien
joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää
hänet Ulrikin tähden!"

Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä
ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan
nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt.

Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa.

"Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin.

Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin
oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän
olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on
ainoastaan —"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan
valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän
painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen
kaadetun petäjän kannon juureen.

Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut
tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja
nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion
laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi,
olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa
hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta.

Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili
jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko
tupesta luiskahtanut lumihankeen.

Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth
kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli
aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä
vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen
kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen.

Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan
satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas
keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin.

Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka
oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän
ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään
vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi.

Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa.

Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää
lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta
vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla.

Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja
vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa
vastaan viinillä kostutettua liinaa.

Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti
pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli
sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni."

Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan
ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin
tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun
hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja
painoi sitä lempeästi puoleensa.

Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin
häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa:

"Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme
uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin
jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —"

Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet
painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän
käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi:

"Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän
olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä
lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman
puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa
hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä
— yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa
vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — —
laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä
välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois!
Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla
— tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — —
sovittaahan kuolema — —"

Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja
epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille
valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää
kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta
silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi
isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi
itkusilmin hänelle:

"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden
tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti
Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään
muuta joululahjaa."

Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen
katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan,
kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen,
niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän
äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä
oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti
kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos
hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta
kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:

"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän
vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta,
Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"

Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin
kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin
rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:

"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt
hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja
kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa
hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — _Solo
in parte_ — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta!
Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka
hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä —
sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle
anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"

Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä
painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa,
näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.




Yhdestoista luku.


Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa.
Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja
sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.

Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään
hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille,
mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin
tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.

Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko
maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa.

Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja
kantajat nostivat sen ylös.

Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain
mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta
ainoastaan lapsi taisi itkeä.

Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa
päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat
käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin.

Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon
edustalla.

Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä
ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan
tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa.

Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut
vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja
odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa
hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi
kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi.
Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui
kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli
todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi.

Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa
hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi
Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä.
Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin
luodetta kohti Reinjoen laaksoon.

Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän
myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa.

Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet
sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se
sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä
hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä
aidan yli päästäkseen ulos tielle.

Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut
joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.

Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai
hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.

Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.

Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli
perille avoimelle paikalle metsässä.

Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle
huudolleen.

Mihin olivat he joutuneet?

Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi
liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa
oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria
ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut
punaseksi verestä.

Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä,
hakemasta jälkiä ja tutkimasta.

Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja
jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet
keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen
isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi
moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja
Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja
kertoja oli heilutellut.

Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi
muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän
seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen
vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli,
kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin.
Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa
mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat
äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä
Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään
ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin
hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli
sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet
kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas
pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten
etelään päin, yhä vaan etelää kohti.

Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli
saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt
ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi
eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.

Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois
aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin
hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu
nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän
kulki aina vaan eteenpäin.

Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän
kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten
uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä,
oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa
paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.

Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten
vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan,
mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän
oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään.
Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat
haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän
alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen
vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.

Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän
näki seinässä olevan luukun.

Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän
sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.

Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin,
mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa
heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian
nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä
rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä
sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin.
Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän,
joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin
pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin
äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.

Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän
oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta
ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos,
siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin
tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.

Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.

Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni
sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta
hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.

Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli
aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja
kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut.

Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa
ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja
lähemmäksi.

Entäs jos ne ovat ratsumiehet!

Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki
hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan.

Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita,
kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa:
niissä oli Frohlingenin kreivin värit!

Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut
mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla
oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella
kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut
tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka
likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen
rinteeseen.

Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit
hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti
peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat
hautaristit lumihangessa.

Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen.
Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän
voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen
kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti
muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä.

Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen
muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin
vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä
myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista
lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa.

Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi
vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku
maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!"

Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut
päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta
Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen
kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä
kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se
kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan
eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun
ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa.

Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta
ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt
hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni
hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas
tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean
sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi
kyennyt sitä muistamaan.

Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi
jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi
vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi
suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli
jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan.
Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti
oli kuollut.

"Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten
harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys."

Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin
kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä.

"Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis
poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma."

Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen
myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat
ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen
herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä,
oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi.

Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa
suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty
portaantapaiset.

Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli
sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään
ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli
hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle
ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä
vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on."

Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä
hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi
oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä
vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa
niinkuin hautova kana.

Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan
alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen
omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka
muodostivat varsin kirjavan seurueen.

Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet
mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista;
ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli
matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset
mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen
tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä
mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla.

Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat
eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he
käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava
maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja
tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli
maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai
puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin
mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet
miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt.

Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska
nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän
äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta
käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata.

Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin
jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului
heikkoa yskimistä.

Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui
teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi
myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen
laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä
moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e.

Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa
kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri
päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä
ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä
huomattavammalla tavalla.

Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi
tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin.

Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää.
"Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle
aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään.

"Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi,
tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita
minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai
likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle."

Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa
olevan pojan teltan alle suojaan.

Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja
yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch
siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee
oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille,
mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme
kleinitaudin ja — — —"

Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty
pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen
kimeä, terävä ääni kysyi:

"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi
tien ohesta, kuiva vai märkä?"

Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan
vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:

"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien
ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä
tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin
samarialaisia — — —"

"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.

Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja
virkkoi:

"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle
käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä
vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."

Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki
asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin
Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa
helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja
etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari
vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien
eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen
viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.

Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes
kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin
sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta
he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän
vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he
joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti
olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti,
että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla,
seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.

Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin
ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää
tilaa sekä vieraille että hevosille.

Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen
tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin
hän olisi ollut pojan oikea isä.

Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch
kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo
alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä
puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua
siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla
peitossa.

Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta
merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan
kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa
liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.

Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen
vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli
kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan
hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa
tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos
koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.

Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan
kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon
käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale
piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula,
ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi
Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo
oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta
huomaamatta.

Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta
monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta
käyttämättä.

Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä
narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan
luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika
oli lähtenyt karkuun.

Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin
erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti
huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei
pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta
puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun —
Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin
saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.

Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman
käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.

Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka
oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin
hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli
päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen
tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä
pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.

Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen
jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari
söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet
ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas,
joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja
surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä
paistia ja viiniä.

"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä.
"Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin,
retuperä-rattaita kumpikin."

"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän
aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä.
Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan
teidän puhelukykynne."

"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin
minä viskataan romukoppaan."

"Tekö —?"

"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"

"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa
kulumaan."

"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra?
Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän.
Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää
varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein
narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki
ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin
saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat,
vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku
tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen
vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä
tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua
ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri
ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista,
jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä,
josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle
nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme
tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin
virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että
raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi
kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."

"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu
pää-nupista."

"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset
tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat
— se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii
niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi
elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu,
jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman
koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa:
'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite
herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni
esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas
minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut
oma narrinsa."

"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."

"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää,
ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä
mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi
varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on
hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä,
sen parempi."

"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"

"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin
istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen
huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko
Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää.
Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää
tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"

"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus!
Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."

Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja
sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija
kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan
ja kysäsi ujosti:

"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"

"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin
pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein
ujostellen hän lausui:

    "Juur joulu-yönä Kristus meille
    tul' vapahtajaks langenneille;
    siis kättäin ylös nostaen
    mä sotur' lausun toivoen:
    Oi herra, kuule huokaustain,
    kun sotur'parka taisteluistan
    mä suuret haavat kärsien
    sun puolees käännyn rukoillen!
    On tässä oikein kunnon mies!
    Hän sairastakin auttaa ties
    ja mun vie kautta tämän maan.
    Niin ota hänet istumaan
    vaunuihis armias taivaan Herra
    kun hälle alkaa matka kerran
    täst' elon maasta kuolohon.
    Sä paratiisin ilohon
    vie silloin hänet ihanasti
    iloitsemahan ikuisasti!"

"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa
sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.

Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut
sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi
maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei
vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua
saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän
tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.

Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen
kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin
vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu
vähän erällään katosi:

    "Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on,
    vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on.
    Se mua vasta oikein suurest' huvittaa
    lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa.
    Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla
    portailla seisoo, niin on aina hartehilla
    kullakin narrinkaapu; mutta se
    ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen
    juur suurimmaksi narriks', aivan niin!
    Siis kirjavana seiso sinäkin
    vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna
    sä laaker' päässä muistat tätä joulua
    ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas,
    mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas;
    Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan
    sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan!
    Vaan kun sä maistat maljasta,
    niin on se vähän karvasta
    jos sit'ei narri makeeks' tee,
    niin että mielen iloitsee.
    Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan,
    niin mielees tulkoon vanha Pellican,
    puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin —
    vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."

"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä.
"Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta
saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle,
joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan
muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"

"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee,
niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä
ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani
pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä
mielelläni suostuisin!"

"Niin minäkin", naureskeli sotamies.

"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin
minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta
saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo
unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe,
mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin
kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti
ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas
sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä
sinun nimesi on?"

"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi
sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista
kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut
kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin
pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"




Kahdestoista luku.


Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset
hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia,
Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi.

Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui
rauhallisesti.

Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä
väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan
luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän
yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin
suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma
lapsensa.

Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana
missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut,
pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä.

Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli
asetettu muutamia ruokalautasia.

Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta
poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä
hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt
ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa
kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä
tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa.

"No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen
teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla
pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan
päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on
maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa,
kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi
puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?"

"Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena.

"No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi,
minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin
on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku,
niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän
isä-ukostasi."

"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat
jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja
itki.

"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin
hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot
taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on
äiti kotona?"

Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä
nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa
ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan
tarkkaälyisyyteensä:

"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat
linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin
ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."

Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:

"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."

"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on
sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin
koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka
hänen kasvonsa hehkuvat!"

Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että
se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja
kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.

"Ulrikki", oli vastaus.

"Entäs muuta?"

"Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle.

Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku
naputti ovelle.

Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua.
Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa,
ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin
hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan
välskäriä.

Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen
sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan.

Ulrikki ei saanut unta.

Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että
hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja
tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään
miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo
hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää
ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi.
Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli
neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi.

Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies?

Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo
ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä
hän ei ollut mikään valehtelija.

Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä
suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi
kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli
pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä,
jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen
tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan
ollut luopunut.

Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian
vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta
hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen
pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi
hirveä melu pihalla.

"Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin.

"Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli
sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan
aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä
hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne,
herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman
sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies!
Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta
viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta
viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun
sanoa!"

Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä
sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa
toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja
valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä
hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä
viereisessä huoneessa tapahtui.

Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin
rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa
pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki,
etteivät he olleet ensikertalaisia.

Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja
hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin
korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz.

Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta
nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava
kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa
kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi
heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan.

Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa,
mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi
ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten
piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta
innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä
kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää.
Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä
puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma."

Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi
kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua.

Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin
tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä
katkasi meluamisen.

Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja
piiskuri komensi hiljaisuutta.

Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn
sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään
eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella
melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia
ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä
kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin
hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut.
Se oli näin kuuluva:

    "Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan!
    ei uljasta sortaa voi tieltään!
    Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan
    ja onnesta onnehen rientää.

    Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi!
    hyväst' jää oma kultakin! Mieltä
    jo kiihottaa taistohon torvi mi soi,
    sotapoika se onnehen rientää.

    Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi,
    vihamiestä mä vastahan hyökkään.
    Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi!
    mun onnein jo vastaani nyökkää.

    Kun linna on saatu ja viineistä sen
    mä onneni maljat oon juonut,
    punaposkisen tyttösen kaunistelen,
    min mulle on onneni suonut.

    Ja miekka jos rintanikin haavottaa
    niin kuolon' on uljas; ei vaivaa
    ei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan,
    vaan kaikki on onnea taivaan.

    Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz
    von der Lücke, tää sotamies uhkee;
    Suku Markin Cölnissä asuupi; siks
    hän onnesta onnehen kulkee!"

"Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin
pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa,
matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen
rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta.
"Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!"

Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin
leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä
koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin
"Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja
voitonvarmana laskenut suustansa.

"Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka
valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja
virkkoi:

"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka
ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse,
hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa.
Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka
ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä
kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus
Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella
nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös,
ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi
tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin
kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi
"joululahjaksi".

Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut
avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen
uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli
sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä
pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä
ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo,
suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa
"liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli
niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki
taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä
paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän
sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä
oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon
häpeää.

Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei
vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa
sotamiespestaus-pöydän ääressä.

Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja
rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti
haluavansa sotamieheksi.

Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa
seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka
moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja
kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut
narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta
piirustuksessa.

"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää
minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."

"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja
toista. Oliko sinun isäsi maalari?"

"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki
vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja
sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava
kauniiden taidetöiden takoja."

"Missä kaupungissa te asuitte?"

"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"

"Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili
merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli
ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla
rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun
on nimesi?"

"Ulrikki."

"Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi
oli?"

"Aatami."

"Entäs muuta?"

Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt
muuta nimeä.

"Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi;
ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö
sinua kukaan kotona odota?"

"Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme."

Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi
tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi:

"Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia
minun taidettani, niin saat minulta opetusta."

"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet
yhteen.

"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi
taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt
matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."

"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen
mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan
tohtorin kotona.

"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan
varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä
osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.

Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin
luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen
jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän
sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää
ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi
suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella,
sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä,
joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla
kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen
ja uskolliselle rouvalleen.

Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut
ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin
viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta
eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.

Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut
suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä
maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle
kelpo miehelle käänsi selkänsä.

Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko
ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava
matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja
maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara
ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa
vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.

Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan
monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat
menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa
aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit
olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain
"pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden
iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua
"kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja
nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli
juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka
syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian
sovittanut näin, hänen iloksensa.

Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat,
rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone,
josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen
altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija =
puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet.
Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri
ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin
erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset,
joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä
herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli
kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita,
jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli
antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.

Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä
hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä
kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa
ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia
oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja
uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja
silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei
olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.

Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata
Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella
liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen
seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen
kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin
vaatteisiin puettuna.

Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen
pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista
vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki
pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat
näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin
nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan
nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä
ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty
pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.

Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut
sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat
ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen
sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen
peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä
ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja
se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja
miellytti.

Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella
mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin
rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan
suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla
huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin,
leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät
muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.

Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä
ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan,
sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut
häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja
kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti
työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä
edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.

Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran
prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan
Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä
oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen
seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa,
että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä
Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle
mieluista. Hän oli ylen onnellinen.

Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti
niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän
oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä
rakastaneet.




Kolmastoista luku.


Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska
Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi
vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui
Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain
tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni
pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen,
joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta
myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi,
pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin
ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun
Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät
huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri
maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia
keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.

Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi
koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla
tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa,
olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat
myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne
pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne
viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois
ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa
ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi
kannelta soittamaan.

Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että
tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa
oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan
varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut
sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa
haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä
oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan
tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli
kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu
voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima
lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.

Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:

"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja
muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on
A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi
villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään
pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun
kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o.
kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat
kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."

Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.

Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin
kun hän oli hyvällä tuulella.

Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei
hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi
täysin luottamaan.

Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi
selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä
poika lopulta ei jaksanut kärsiä.

Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi
mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.

Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan
ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen:

"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin
vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja
sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."

"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta.
Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin
moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy
heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko
kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan
sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty
äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden.
Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän
koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo
sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä
maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon
ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja
joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties
olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi
halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat
mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran
mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis
oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"

"Ei, tosiaan."

"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua
täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin
tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos
sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet
puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun
pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin
määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner
merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa],
mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen,
Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi
kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi
Pellicanus."

Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:

"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta;
kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta
ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli
yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus
on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä;
emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka
palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa
elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."

Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin
suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta
paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna
hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä
siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin
ennen.

Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja
sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien
entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin
toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen
miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti
riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä
koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä
elämänvaiheistaan.

Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli
kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä
papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän
miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa
päästäkseen eteenpäin.

"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi
hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra
Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet
paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen
istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka
särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani
varastamassa minulle makkaran teurastajalta."

Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän
oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä
valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.

Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen
linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän
vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran
luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.

Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja
vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja
tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä
maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja
lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.

Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte,
että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin
se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole
mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen
ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi,
ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas!
Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa.
Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan
asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta
näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko
äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja
oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta
kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti
ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri
hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten
melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran
kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli
hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.

Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.

Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui,
sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti
viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä,
niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista
hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään
itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita,
joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.

Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja
kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi,
kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää
piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi
osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja
maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin
itse "paholaista".

Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä
reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan
matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.

Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan
rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli
tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän
olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.

Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.

Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin
tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä
kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti
ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua
retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan
maalaria.

Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen
kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä
ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin
hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä.

Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän
koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa
liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään
vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki
mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus
syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä
hymyili ja sanoi:

"_Mox erit_ ääneti vaan, _qvi modo_ narri _erat_."

Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä
rinnasta:

"Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa
latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — —
Moor — murjaani — — neekeri — —"

Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat
sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen
hengenvetonsa.

Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän
ei tullut enää tajuihinsa.

Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa
lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta
aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi
huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa
korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi
laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa
sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo
oli kuollut.

Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja
suuteli ystävä-raukan kylmää kättä.

Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli
äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän
luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot
olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen,
hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut
ystävälliset muistot sydämessä.




Neljästoista luku.


Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan.

Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan
mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti
kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se
ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu
kuolema.

Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin
eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein
isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus.

Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda
paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun
oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen
harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen
innokkaaksi.

Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä
monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo
tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat
ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin
koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna,
Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen.

Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän
toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös
ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi
sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia
kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma,
Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban."

"Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole
yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa."

"Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman
muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa.
Ojenna mulle peili, keppi ja värit."

Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan
mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi,
pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin
peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin
se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan.
Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle,
joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla.

Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja
Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi
piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä
ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan.

Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin
selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä
joukko.

Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor
ystävällisesti vastasi:

"Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme
kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot
silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:"

Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin
tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja
muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin.

Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin
ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota
muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille.

Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa,
Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen.
Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka
yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella
loistolla.

Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja
mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä
herättänyt ihmettelyä.

Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä,
sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä
tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia,
hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin,
tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa
luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen
kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin
uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai
pojan ihmettelemään.

Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa,
jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa
olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat
olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi:
Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää
ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja
pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat.
Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille
suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän
olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö.

Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa
Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet
uudella kallisarvoisella kunniamerkillä.

Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti
puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut
mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen.

Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija
liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä
ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan.
Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän
pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa.
Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat
kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat
kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin
hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut
ihmislapset.

Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen
vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun
Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti
ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran
alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset
silmätkin alkoivat hiukan vilkastua.

Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää.
Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello
ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi
koko kahdeksi tunniksi Moorin luo.

Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään
pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja
kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä
vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan
kautta.

Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion
rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti
kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta
että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä
ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä
vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen.

Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä
erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä
lastansa.

Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki
miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti
kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi.

Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran
Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden
siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen
tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta.

Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli
kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna
eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään
lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä
ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa,
iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi
huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa
luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela,
iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa
kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein
tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa
siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja
huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn
iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei
tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta,
eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt
täysin valmiina.

Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte
kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään
hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut
hänen oppilaakseen ja ystäväkseen.

Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina
ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli
liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi.

Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti
suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden
tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli
ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai
kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä
riensi hankkimaan itselleen hevosenkin.

Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin
kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin
noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli
Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto
hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen
kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista
ja tarkotuksesta.

Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat
palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet
tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän
lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän
olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä.

Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä
oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan
onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen
perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten
juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä
naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa
kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden
seurustelutoverien huvittaa itseään.

Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta
hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären
tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle
paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö
puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte
sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti
mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia
aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton
maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri
rikkaus.

Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei
löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut.
Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka
pian oli alkava.

Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka
voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla
valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle
tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten
mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta,
sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon
kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä
valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän
sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla
jaloja taideteoksia.

Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä
pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia,
suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän
jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja
kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia
taideteoksia.

Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja
hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania
taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa.
Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut
nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat
taiteilijat.

Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut
minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia
sitä, mitä hän nautti.

Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää
arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen
minkä hän muilta kielsi.

Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli
soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin
veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas
myönsi mitä muille ei annettu.

Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän
soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää
myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti
valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi
Moorin kanssa pakinoimaan.

Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan
uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi
pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle
ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa.

Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia
juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut
miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse
kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa.
Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa,
mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki
jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin
juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina
yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt.
Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja
kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään
vahtipalvelukseen.

Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli
kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja
talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja,
prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla
ja puistossa.

Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu,
oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa
Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa
iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet
mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja
juutalaisten roviolla polttaminen.

Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma,
joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.

Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä
voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor
valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja
Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona
työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään,
auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain
leikillistä sanaa sanomatta.

Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä
mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen
Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha
hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin
johdolla.

Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia
aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli
harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat
ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian
paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.




Viidestoista luku.


Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari,
oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas
oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa
huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja
vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka
kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun
alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut
neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään.
Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä
maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan
opetusta.

Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä
omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan
luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa
olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.

Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti
odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua
paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun
sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes
ei saisikaan tehdä niin.

Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta
Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä
hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan
Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen
hänen suhteensa Isabellaan.

Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento,
jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen
vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran
epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli;
kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös
päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja
hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä,
sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen;
mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien
täytyi häneen mieltyä.

Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta
saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin
lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti,
näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui
kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut.

Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän
tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut
mitään.

Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan
lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän
saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten
oppilasten kanssa.

Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen
espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä
kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista,
kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien
katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti,
että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta
äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä
tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan
luona, ja oli tämän kirjurina.

Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät
olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina
paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä
miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden
hän lähti saksalaisen luo.

Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä
maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan
ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt
ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää
espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä
lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni
maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen.

Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen
kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista
ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei
koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen
puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan.

Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut
vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa
antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan
puutteellisesti.

Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan,
sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli
alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia
etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi
ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

"Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella
päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen
menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle
miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka
hän viimeksi kävi kirkossa?"

Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden
mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti
kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin
Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka
usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona.

Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi
ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä
kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis
jälleen teille näyttänyt kasvonsa."

Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta
lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi
hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta
kuninkaan käynnistä Alcazarissa.

Kului viikkoja ja kuukausia.

Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki
jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi
saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella
Itaaliankin kieltä.

Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat
hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa.
Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä
pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar
oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di
Moncada.

Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten
huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle
puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin
parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa
oli kaiken epäilyksen yläpuolia.

Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi
seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä:

"Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta
kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen
kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko
avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni
olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat
minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina?
Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut
perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja
minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä
myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä
olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun
olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi."

"Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut
ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys.

Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt
ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen
ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia
kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan.

Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös
syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori
espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen
ne julmiksi irvikuviksi.

Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai
kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin
sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne
loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan
kaiken päivää.

"Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi,
näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta:

Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät
tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta
suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli,
että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli
huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan
omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui
suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista.

Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut
onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä
Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta
piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi
koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä
näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen,
yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi,
inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi
tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin.

Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen
oli Sanchez Coello antanut aiheen.

Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin
tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä,
kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli
hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan
asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea
portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli.

Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja
hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja
messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä
vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä
paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä
oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan
suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä
polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta
olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias
Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa,
ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli
huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen
työpöydälleen.

"Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien
Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas
tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen
komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun
antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!"

Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle.

Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja
kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä.

"Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa
huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää
hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?"

"Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole
rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia."

Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa.

Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar
heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen
nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä.

Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez
uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä.

Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa
hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen
ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa.

Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi
sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni
käsityöhön.

Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen.

Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta.
Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai
laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä
pihamaalla aina joku tuli tai meni.

Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla.

Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin
ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan
sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja
sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman
enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman
Amorin, joka piteli sydäntä kädessään.

Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja
kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei
hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti
sen täysin valmiina.

Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä
taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan
nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku
Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin
olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille
keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla
arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn
sydämen ja ruusun.

Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän
riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen
kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä
tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle
huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti
ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti.

Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän
ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun,
laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä
kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen."

Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta.

Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen
tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle.
Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin
heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle
pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on
avoinna."

Tyttö odotti häntä määräpaikalla.

Alussa poika ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen sydämensä sykki
liian kiivaasti ja rajusti; mutta tyttö auttoi häntä alkuun, sanoen,
että hän oli kaunis poika, jota kyllä voisi rakastaa.

Silloin hän muisti ne helläsanaiset rakkauden vannomiset, jotka Kochel
ensin oli hänelle kääntänyt vieraskielisistä kirjoista, matki niitä
änkyttäen ja notkisti polvensa tytön edessä niinkuin kaikki tarinoissa
ja romaaneissa mainitut sankarit ainakin.

Ja katsos vaan! Tyttökin teki niinkuin ne hempeät neidit, jotka hän oli
oppinut tuntemaan maisterin kirjoista: hän käski pojan nousta ylös. Ja
kun poika mielellään totteli tätä käskyä, sillä hänellä oli jalassa
hienot silkkiset sukat ja luolan lattialla oli teräviä sorakiviä, niin
tyttö likisti häntä sydäntään vastaan, silitteli sormillaan hiuskiharat
hänen kasvoiltaan ja poika salli kernaasti, että tytön pehmoiset huulet
painettiin hänen suutaan vastaan.

Kaikki tämä oli kummallisen suloista ja ihanaa eikä hänen tarvinnut sen
ohessa puhuakaan mitään; mutta hän tunsi itsensä kumminkin levottomaksi
ja hänestä tuntui ikäänkuin jonkun vapaaksi-pääsemisen hetkeltä kun
vahtisotilasten askeleet kuuluivat matkan päästä ja Carmen veti hänet
mukaansa pois puutarhan portista ulos pihamaalle.

Pienen oven edustalla, josta mentiin hänen isänsä asuntoon, puristi
tyttö vielä kerran hänen kättänsä ja pujahti heti tiehensä.

Poika jäi yksin ja astuskeli kauvan edestakaisin valtiorahasto-huoneen
edustalla, sillä hän oli varmaankin tehnyt jotain hyvin pahaa, eikä
rohjennut näyttäytyä mestarin edessä.

Kun hän oli tullut tummaan puutarhaan, oli hän taas kutsunut "onnea"
avukseen; nyt hänen olisi ollut paremmin mieleen, jos onni olisi ollut
vähemmän suosiollinen häntä auttamaan.

Työhuoneessa oli valaistu ja Moor istui nojatuolissa pitäen — Ulrikki
olisi mieluimmin piiloutunut maan syvimpään syvyyteen — käsissään hänen
maalaamaansa Amoria.

Nuori pahantekijä yritti pujahtaa opettajan ohi hiljaa lausuen hyvää
yötä; mutta tämä kutsui hänet luoksensa ja kysyi hymyillen, kuvaa
osottaen: "sinäkö tämän olet tehnyt?"

Ulrikki nyökkäsi ja punastui.

Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi:
"Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että
alotamme maalata."

Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli
Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä
pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi.

Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään
itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti
pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme
maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä,
piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen
sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa.
Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän
palkinnoksi ryhdymme väreihin."

Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä
rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen
suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut
toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä
mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin.

Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan.

Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen
mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen
koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään.




Kuudestoista luku.


Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta
maalauksen opetusta.

Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli
pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa,
mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi syntynyt maailmaan jo syntyessään omistaen
taidon käyttää pensseliä, ja tyttö seurasi hänen edistymistään
vilpittömällä ilolla. Kun Moor poikaa nuhteli hänen huonosta
piirustuksestaan, niin tytön lempeisiin silmiin tuli kyyneliä; mutta
kun mestari ilosta myhähtäen katseli Ulrikin väriharjotelmia ja lausuen
jonkun hyväksyvän sanan, näytti niitä Sofonisballe, niin Isabella
ihastui niinkuin hän itse olisi saanut kehumisia. Cremonalaisetar tuli
edelleen kuten ennenkin joka päivä maalailemaan Moorin kanssa, tai
juttelemaan tai pelaamaan hänen kanssaan. Ulrikin edistyminen häntä
ilahutti ja hän antoi pojalle monta hyödyllistä ohjausta. Kun tuo nuori
taiteilija kerran valitteli, ettei hänellä ollut mitään hyvää mallia,
niin Sofonisba aivan reippaasti tarjoutui istumaan hänen edessään
mallina. Se oli uusi odottamaton onni.

Päivät ja yöt ei hän muuta ajatellut kuin Sofonisbaa.

Istunnot alkoivat.

Sofonisba tuli puettuna punaseen pukuun, jossa oli
kultalanka-koristeompeluja. Korkea, valkonen pitsinen koristekaulus
ulottui melkein poskiin. Ruskea kiharainen tukka ympäröi päätä ja
kauniita soikeita kasvoja ja kiemurteli runsaissa aaltomaisissa
kiehkuroissa alas pitkin niskaa; pikku hiussuortuvat liehuivat
korvallisilla ja sopivat vallan hyvin yhteen rakastettavan
veitikkamaisen piirteen kanssa hänen suunsa ympärillä, joka voitti
kaikkien sydämet. Ruskeiden viisasten silmäin maalaaminen ei ollut
helppo asia; ja hän kehotti Ulrikkia varovasti maalaamaan pientä, vähän
esiinpistävää leukaansa, joka ei ollut mikään kaunis ja ettei hän
tekisi hänen ennestään melkoisen korkeata ja leveätä otsaansa liian
huomattavaksi. Hän oli koristanut hiuksensa helmikoristeella ainoastaan
helpottaakseen Ulrikin tehtävää tässä suhteessa. Kiihkeällä innolla
ryhtyi nuori taiteilija tähän työhön ja ensimäinen suunnitelma onnistui
paremmin kuin hän kykeni odottamaankaan.

Don Fabbrizion mielestä muotokuva oli "hirveästi" yhdennäköinen kuin
malli. Moor ei ollut tyytymätön; mutta hän pelkäsi, että oppilaan työ
valmistelussa menettäisi sen rohkean tuoreuden, joka hänen silmissään
sille antoi miellyttävän ulkonäön ja hän sentähden ihastui kun kello
kilahteli ja heti sen jälkeen tuli sisään kuningas, jolle hän aikoi
näyttää Ulrikin työn.

Filip ei ollut isoon aikaan käynyt atelieerissa, mutta mestarilla oli
syy odottaa kuningasta, sillä edellisenä päivänä oli kuninkaan pitänyt
saada häneltä kirje, jossa hän pyysi saada armossa lähteä Madridista.

Moor oli jo kyllin kauvan ollut Madridissa ja ikävöi kotiin puolisonsa
ja lastensa luo. Kuitenkin tuntui hänestä ikävältä lähteä Madridista
varsinkin Sofonisban tähden; juuri sentähden, että hän tunsi tytön
olevan enemmän kuin suosittu oppilas, rakas lapsi, oli hän päättänyt
kiiruhtaa lähtöänsä.

Kaikki läsnäolevat lähtivät pikaisesti pois, ovet teljettiin ja Filip
tuli sisään.

Hän oli tavallista kalpeampi ja oli väsyneen ja uupuneen näköinen.

Moor tervehti häntä kunnioittavasti sanoen:

"Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun
työhuoneessani."

"Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti
kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta
luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et
saa matkustaa."

Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella
vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten
taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja
halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä
espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli
kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti
Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti
moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa,
hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä
kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja.

Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla
puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon
taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän
taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa
laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän
kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus
häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen,
niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta
häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen
poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia
koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat
sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa
valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen
tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli
viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti
ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten
luona, joiden puolesta minä taistelen!"

Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän
näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän:

"Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä.
Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?"

Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun
kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja
ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa
Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän
majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?"

"Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja
kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu
tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin
malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka
sen on maalannut?"

"Minun oppilaani, Ulrik Navarrete."

"Miten kauvan hän on maalannut?"

"Muutamia kuukausia vaan, teidän majesteettinne."

"Ja sinä arvelet hänestä jotakin tulevan?"

"Kenties. Monessa kohden hän edistyy enemmän kuin olen odottanutkaan,
toisissa hän jää toiveistani jälelle. Hän on omituinen nuorukainen."

"Aina jotakin."

"Eipä juuri vähän, tulevaiseksi taiteilijaksi. Mitä hän innolla alkaa,
se näyttää suuremmoiselta ja lupaavalta; mutta valmistettaessa se
kutistuu vähiin. Hänen sielunsa sieppaa yhdellä ainoalla reippaalla
tempauksella sen, mitä hän tahtoo esittää —"

"Ehkäpä liian rohkeasti arvelen ma."

"Ei se ole virhe hänen ijällään. Minulla on vähemmän huolta siitä, mitä
hänellä on, kuin siitä, mitä häneltä puuttuu. Minä en vielä voi hänessä
huomata ajattelevaa taiteilijan henkeä."

"Tarkotat kai sitä henkeä, joka itsessään puhdistaa sen, minkä se
on vastaanottanut ja hiljaisessa miettimisessä järjestelee piirteet
ja määrää eri väreille niiden oikean paikan; lyhyesti sanoen, omaa
taiteellista henkeäsi."

"Ja Teidänkin, sire. Jos olisitte aikaisin alkaneet maalata, niin
Teillä olisi ollut se, mikä Ulrikilta puuttuu."

"Kenties. Hänen puutteensa muutoin on sellainen, joka vuosien kuluessa
katoo. Sinun koulussasi vakavasti työskennellen — —"

"Hän saa, mitä häneltä puuttuu, arvelette. Sitä minäkin olen ajatellut!
Mutta vastikään sanoin, että hänellä on kummallinen luonne. Se jonka
usein olette myöntänyt, se lähtökohta, josta keskustelumme sata kertaa
on alkanut, sitä hän ei voi käsittää; muoto hänen mielestään ei ole
taiteen olemus."

Kuningas kohautti olkapäitään ja osotti otsaansa; mutta Moor jatkoi:

"Kaikki mitä uutta hän luo, sen pitäisi ilmaista mitä hän tunsi
ensi kerran esikuvaa katsellessaan. Usein hän onnistuu heti, mutta
kun hän epäonnistuu, niin hän kokee päästä totuuteen ja tarkkuuteen
vähäpätöisillä kummallisilla keinoilla. Aina vaan tuntemista ja
tuntemista! Viivat ja värit ovat kaikki, ne ovat meidän sanamme. Jolla
ne on vallassaan, hän voi niiden avulla lausua kaikista korkeimmankin."

"Oikein, oikein! Anna hänen piirtää, piirustella lakkaamatta. Anna
hänen maalata suita, silmiä ja käsiä."

"Kyllä Antwerpenissä."

"Älä puhu mitään Antwerpenistä! Sinä jäät tänne, Antonio, sinä jäät
tänne. Vaimolle ja lapsille olkoon heidän kunniansa. Minä olen nähnyt
vaimosi kuvan. Hyvää ravitsevata leipää! Täällä sinulla on ambrosiaa
ja mannaa. Tiedäthän ketä tarkotan; Sofonisba on sinulle suosiollinen,
kuningatar sanoo niin."

"Sen minä kiitollisuudella myönnän. Onpa vaikeata erota armollisesta
herrasta ja sellaisesta tytöstä kuin Sofonisba on; mutta leipä, teidän
majesteettinne, leipä sehän kuuluu elämän ylläpitämiseen. Tänne minulta
jää ystäviä, kallisarvoisia ystäviä — uusien ystävien löytäminen on
vaikeata, sangen vaikeata minun ijälläni."

"Niin on minunkin laitani ja juuri sentähden sinä jäät tänne, jos olet
ystäväni! Ei sanaakaan enempää! Hyvästi toistaiseksi, Antonio; ehkäpä
tulen takaisin jo huomenna, vaikka minulla on monenmoisia tehtäviä.
Sinä onnen poika! Ennenkun on ehtinyt lukea tuhanteen, niin sinä jo
täysin nautit värien loistoa, mutta minua painaa ijes, velvollisuuksien
vaskinen ijes."

Moor luuli saavansa häiritsemättä jäädä työhönsä sitte kun kuningas oli
lähtenyt, ja veti sentähden auki ovien salvat.

Jälkeen puolisen hän seisoi maalaamassa taulunsa ääressä, kun äkkiä,
ilman tavallista edelläkäypää merkinantoa, Moorin tavalliseen
asuntoon vievän käytävän ovi avattiin ja Filip astui jälleen sisälle
työhuoneeseen.

Tällä kertaa hänen poskensa eivät olleet yhtä kalpeat kuin aamupäivällä
ja hänen käyntinsä ei osottanut sitä hitaista juhlallisuutta, joka oli
tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Kuinka iloisen ja hilpeän näköinen hän oli! Mutta se sopi hänelle
huonosti. Oli kuin hän olisi ottanut yllensä lainatun vieraan puvun,
jossa hän ei osannut liikkua vapaasti.

Oikeassa kädessään, joka oli koholla, heilutti hän paperiliuskaa ja
vasemmalla kädellä osottaen sitä hän huudahti:

"Ne tulevat! Tällä kertaa kaksi ihmeteosta yhtaikaa. Armollinen
Vapahtajamme rukoilevana Gethsemanessa ja vielä sen lisäksi Diana
kylvyssä. Kas tässä, katsoppas! Tämä jo on aarteen arvoinen. Nämä rivit
ovat hänen, Tizianin omalla kädellä kirjotetut."

"Hän on verraton ukko", alkoi Moor puhua; mutta Filip kuningas
keskeytti hänet innokkaasti: "Ukko, ukkoko? Nuorukainen, mies, voimakas
mies hän on. Pian hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, ja kumminkin
kumminkin! Kuka pystyy häntä jäljittelemään?"

Viimeiset sanat lausuessaan oli kuningas seisattunut Sofonisban
muotokuvan eteen ja jatkoi nyt pilkallisesti nauraen sitä osottaessaan:

"Tuossahan vastaus heti minua kohtaa. Katsoppas tuota punaista väriä!
Venetsialaisen maalivarasto näyttää vääntävän sinun oppilaasi pään
pyörälle. Sehän on hirvittävä kuva!"

"Ei se minusta näytä niin huonolta", vastasi Moor. "Onpa siinä jotakin,
joka minua miellyttää."

"Sinua, sinuako?" huudahti Filip. "Voi Sofonisba parkaa! Mimmoiset
mullisilmät! Ja sellainen suu, joka ei näytä osaavan muuta kuin
maiskutella konvehtia. En tiedä mikä minua tänään vaivaa. Annas tänne
paletti! Muodot ovat noin jotakuinkin välttävästi syntyneet, värit ovat
melkoisen räikeitä. Mutta kuka poika voi käsittää naista, sellaista
naista kuin sinun ystävättäresi on! Minä maalaan uudelleen koko
töherryksen ja jollei siitä tule mitään Sofonisbaa, niin saattaa siitä
ehkä tulla meritaistelu."

Kuningas oli ottanut paletin taiteilijan kädestä, pisti siveltimen
maaliin ja yritti nauraen ryhtyä työhön; mutta Moor asettui hänen ja
taulun väliin ja huudahti iloisesti: "No maalaa sitte Filip minut,
mutta säästä kuva."

"Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja
kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan
omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä.

Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni
ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa
käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi.

Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa.

Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei
kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista
suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi
tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan:

"Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja.
Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän
majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän
suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa
maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin
voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet,
mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää
alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin
tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että
muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä
ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan.
Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia
selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei
mikään muotokuva —"

"Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee
kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten
sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän
sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen
harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!"

Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei
jäänyt maalarilta huomaamatta.

Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta
Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä.

Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun
purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen
sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli
tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan
ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä
tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista.

Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa,
mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi
taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä
solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin
isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja
kuolettavia haavoja.

Salaman nopeudella olivat nämä ajatukset taiteilijan mielessä syntyneet
ja ne kehittyivät edelleen kun hän kunnioittavasti torjui luotansa
maali-paletin ja sanoi: "Minä pyydän Teidän majesteettianne, pitäkää
pensseli ja maalit ja oikaiskaa se mikä teistä on epämiellyttävää."

"Se on, että maalaisin uudestaan koko kuvan, ja minun aikani on
täpärä", vastasi Filip. "Teidän on vastattava oppilastenne virheistä
niinkuin omistannekin. Jokaiselle on annettava mikä hänelle on tuleva,
eikö niin, rakas mestari? Hyvästi siksi, Te saatte taas kuulla minusta."

Mennessään hallitsija vielä ovella viittasi kädellään jäähyväiseksi
taiteilijalle, sitte hän meni pois.




Seitsemästoista luku.


Moor jäi yksin työhuoneeseen. Kuinka hänen päähänsä oli, pälkähtänyt
tehdä tuollainen nulikkamainen teko!

Levottomana hän katseli alas lattiaan. Syystä hän voi olla huolestunut,
mutta jossakin määrin häntä tyynnytti se ajatus, että hän oli ollut
kuninkaan kanssa aivan yksin ja että tuo tavaton tapahtuma oli sattunut
ilman todistajaa. Hän ei voinut tietää, että kolmaskin henkilö,
Ulrikki, oli nähnyt hänen houkkamaisen turmiollisen painiskelunsa
kuninkaan kanssa.

Oppilas oli työskennellyt piirustellen opintohuoneessa ja kuuli
äänekkään keskustelun mestarin työhuoneesta. Hän tunsi rajatonta,
melkein jumaloimiseen ulottuvaa kunnioitusta kaunista, ensimäistä
malliansa Sofonisbaa kohtaan, ja siinä luulossa, että tämä oli mestarin
luona nyt niinkuin usein ennenkin keskustelemassa Moorin kanssa
taide-asioista, oli Ulrikki avannut oven, vetänyt uutimen syrjään ja
nähnyt Moorin lyövän nauravaa kuningasta olkapäähän.

Se oli kyllä iloinen näky, mutta hän oli sen ohessa tuntenut hiljaisen
pöyristyksen ja pikemmin kuin hän oli tullutkaan oli hän palannut
takaisin kipsisen mallinsa ääreen.

Illan tullessa maalari meni Sofonisbaa tapaamaan. Hän oli saanut kutsun
tulla tanssiaisiin kuningattaren luo ja hän tiesi, että hän Isabella
Valois'en seurassa kohtaisi hovineiden.

Juhlahuoneet olivat valaistut tuhansilla vahakynttilöillä hopeisissa ja
pronssista tehdyissä kandelaabereissa. Seinillä riippui kallisarvoisia
gobeliinikudoksia ja flanderilaisia purppuran värisiä tapetteja.
Iloisen värisiä maalauksia välkkyi heijastuen kirkkaan valaistuksen
valossa kiiltävästä lattiasta. Ennenkun Filip oli mennyt naimisiin
vapaampiin tapoihin tottuneen ranskalaisen prinsessan kanssa, ei
hänen hovissaan oltu koskaan tanssittu. Nyt joskus pantiin toimeen
tanssiaisetkin Alkazarissa. Ensimäinen, joka hallitsijan ja hänen
kauhistuneen seurueensa nähden oli rohjennut alkaa gaillarde-tanssia,
oli Sofonisba, jota Gonzagan herttua vei tanssiin. Ja kumma kyllä, tämä
elämässään iloisin hovinainen samalla kaikista vähimmän antoi aihetta
pahojen kielien panetteluille.

Kun Moor astui sisään loistohuoneeseen, oli vastikään lopetettu
gavottitanssi. Kuningatarta ympäröivien korkeiden hengellisten herrain,
lähettilästen ja ylimysten eturivissä seisoivat itävaltalaiset
arkkiherttuat sekä Aleksander Parmasta ja kuningattaren puolison
velipuoli don Juan. Kyttyräselkäinen perintöruhtinas don Carlos
kiusaili törkeän kömpelöllä leikkipuheella hovinaisia, jotka pitivät
viuhkat kasvojensa edessä eivätkä uskaltaneet antaa hallitsijan pojan
tuntea suuttumustaan.

Sametti, silkki ja jalokivet loistivat ja hienot pitsit reunustivat
naisten ja herrain kauloja ja käsiranteita. Liehuvat hiuskiharat,
loistavat silmät, jalot ja miellyttävän kauniit kasvonpiirteet vetivät
katsojan huomion puoleensa, mutta naisten kaulat ja käsivarret olivat
korkeiden kaulusten ja pitsikoristeiden, jäykkien miehustain ja
puhvi-hihojen peitteessä.

Tukehuttava hyvän hajun tuoksu täytti juhlahuoneet, jotka
olivat kirkkaammin valaistut kuin keskipäivällä; kevyet viuhkat
löyhyttelivät, niitä nosteltiin, laskettiin ja painettiin kokoon;
naureskeltiin, pakinoitiin ja paneteltiin. Viereisestä huoneesta kuului
kulta-zekiinien helähtelyjä pelipöytiä vastaan.

Maallinen ilo oli tullut nyreään, tekopyhään, jäykkien juhlamuotojen
kytkemään hoviin, eikä sitä häirinnyt ylhäisten hengellisten läsnäolo,
kun he sinipunertavissa ja tulipunasissa puvuissaan arvokkaasti
kulkivat huoneissa tervehtien valittuja naisia ja ylimyksiä.

Silloin soitettiin fanfaari.

Filip tuli ja äkkiä peräytyivät kavaljeerit kaunotarten luota kumartaen
syvään ja naiset notkistivat polviaan lattiaan asti. Äänetön hiljaisuus
seurasi.

Tuntui kuin jääkylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut kukkaistarhaan
yhtaikaa palelluttaen kaikki kukkaset.

Muutaman minuutin kuluttua herrat suoristivat selkänsä ja naisetkin
nousivat pystyyn, mutta eivät edes vanhimmatkaan herttuattaret saaneet
istua hallitsijan läsnä ollessa.

Kaikki hilpeys tukehtui, keskustelu muuttui kuiskailuksi.

Turhaan nuoriso odotti kehotusta tanssimaan.

Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu
Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että
hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he
väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien,
mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi
nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili
silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa
niinkuin tavallisesti.

Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli
saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen
luottamuksensa.

Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin
kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi
Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan
pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja
Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa
häntä.

Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi
valtiorahastontaloon.

Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse
levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban
kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa
jaloissa.

Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä
kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika
voinut käsittää.

Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään.

Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla
harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa
sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta
eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta.

"Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja
alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin
viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin
— kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja
ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää
luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se
kuivaa, niin puukin lakastuu!"

Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin
huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin
sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle
antaneet suloa ja henkistä sisällystä.

Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen
hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä
keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua.
Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli
vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle
lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen.

Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan
edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä
Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä.

Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen
tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle
Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin
luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja
vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa
häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen
luonaan.

Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli
ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun
oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin
Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe
kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja
että mestari oli joutunut epäsuosioon.

"Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän
ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään
ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi
palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! —
Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu."

"Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi
nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta
varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen
temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa
anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on
paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona."

Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja
sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli
ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän
oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte
yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa
ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan
hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello,
mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen
kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa.

Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan
Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla
vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan.

Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut?

Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä
miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot
huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut
arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei
ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään.
Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti
hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä,
tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni
levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut
koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään
palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — —

Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan
mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt
nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön
lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä
taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan
opettajansa Schorelin luona.

"No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin
tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan
käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!"

"Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se
eilispäivän jälkeen — —"

"Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku
asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on
minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää
turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän
aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän
luulee ihmeen tapahtuneen."

Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän
ravisti päätään ja lausui hämillään:

"Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus
otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla —
niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —"

"Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen
puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit
Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä."

"Antwerpenissä, sanotte?"

"Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä
kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon
parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä
salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi
valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei
yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on
tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija."

Maalari vaikeni äkkiä ja kalpeni, sillä atelieerin ulkopuolelta kuului
riitelevien miesten ääniä.

Myöskin Ulrikki kauhistui.

Mestarin aikomus lähteä pois Madridista oli häntä suuresti ilahuttanut,
sillä se pelasti Moorin joutumasta siihen vaaraan, joka olisi voinut
syntyä Ulrikin ajattelemattomuudesta. Mutta kun sanasota etuhuoneessa
tuli yhä äänekkäämmäksi, niin hän jo luuli näkevänsä alguaciilien
tunkeutuvan sisälle atelieeriin.

Mestari meni ovelle päin, mutta ennenkun hän ehti sinne, niin ovi
avattiin kiivaasti ja partanen sotamies astui kynnyksen yli.

Nauraen ja tehden pilkkaa hän lennätti muutamia haukkumasanoja
ranskalaisten palvelijain silmille, jotka olivat koettaneet
häntä hillitä, kääntyi sitte taiteilijan puoleen ja notkistaen
vartaloaan pitkälle taaksepäin sekä hurjasti ojentaen innokkaalla
sydämmellisyydellä käsivartensa Mooria kohti huudahti hän:

"Kas noita länsimaisia koiria, noita kerjäläisten kaltaisia puukupin
nuoleksijoita, kun tahtoivat estää minua tervehtimästä hyväntekijääni,
ystävääni, suurta Mooria ja hänelle osottamasta kunnioitustani! No
mestari, kuinka te noin kummallisesti minua katselette! Olettekos
unhottanut kokonaan joulupäivän vieton Emmendingenissä ja Hans
Eitelfritzin Colinista Spreen varrella?"

Mestarin kasvoista katosi heti kaikki levottomuuden merkit.

Hän ei tosiaankaan ollut tuntenut tuota isoäänisesti meluavaa
sotilasta samaksi ujoksi nuoreksi sotamieheksi, jonka kanssa hän oli
Emmendingenissä viettänyt joulua.

Hans Eitelfritz oli niin oudossa ulko-asussa, niin kirjavassa
ja kummallisessa puvussa, että hän olisi herättänyt huomiota
vertaistensakin seassa. Toisessa housunlahkeessa oli punaset ja siniset
raidat ja se ulottui pitkälle polven alapuolelle, kun taas toinen
lahje keltaisen ja vihreän juovainen oli niin lyhyt, että se paksun
makkaran muotoisena kiersi reiden yläosan ympäri. Ja miten paljo
puhvia, kirjavia suikaleita ja nauhoja olikaan pantu koristeiksi hänen
röijyynsä, miten suuri joukko sulkia oli pantu kaunistamaan hänen
nipukkalieristä hattuansa!

Moor lausui ystävällisesti uskollisen sotamiehen tervetulleeksi ja
ilmaisi ilonsa siitä kun hän tämän tapasi niin pulskassa asussa.
Hänellä oli nyt pää pystymmässä kuin ajaessaan kuormarattailla ja
majataloissa ollessaan, ja olihan hänellä siihen oikeus, vakuutti Moor.

"Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän
kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille
elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle,
joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita
pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun:

    "On suuri kurjuus päällä maan
    Ken sen voi välttää, iloitkaan!
    jos sotamieheks joutuu vaan,
    niin pakko käskee marssimaan.

"Entäs sitte viimeinen värssy.

    "Ja sotamies — niin ihan totta!
    on aina köyhä kirkonrotta.
    Kun meit' et taisteluista säästä,
    niin kurjuudesta kuolo päästä.

"Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään:
Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole
liian suuri hinta minun kukkarolleni."

"Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?"

"Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin
varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden
toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta
meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne
Madridiin."

"Palvelukseenko?"

"Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme
tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian
on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas
rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka
Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen
kurkkuunsa."

"Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös
saanut asunnon ja ravinnon?"

"Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin
on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana,
sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa
tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika,
se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä
tunkeili pestauspöydän ääreen?"

"On kyllä, ihan sama."

"Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti
ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?"

"Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta."

"Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa
taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun
sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja
ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän.
Eihän kesällä uunia tarvita."

"Mihin te olette majotettu?"

"Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin
linnaa sanotaan."

Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä
Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen
jälkeen mestari lähti yksin kaupungille.

Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa
atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut.

Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin
Isabella tarkasteli hänen työtänsä.

Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut
sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän
olet tehnyt ilman mestarin apua?"

Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän
väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä
voi ymmärtää."

"Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä
edelleen tarkastellen.

Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen,
katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti,
että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi:

"Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään.
Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen
kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka
kaunista se on!"

Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen
vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai
innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki,
hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän
teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen
kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena:

"Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee
taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki
muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä
tunnen tässä, että mestari on oikeassa!"

"Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet."

"Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään
sellaista kuin tuo — —"

Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo
kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan
tyynesti ja alakuloisesti:

"Niin, luota vaan siihen, että minä teen mitä suinkin kykenen, ja mitä
tapahtuneekaan, niin ainahan sinä iloitset, jos minä onnistun — ja jos
sattuisi käymään toisin —"

"Ei, ei!" huudahti tyttö innokkaasti. "Sinä voit saavuttaa kaikki, etkä
sinä tiedä kuinka onnelliseksi se minut tekee, että sinä voit enemmän
kuin minä!"

Silloin Ulrikki hänelle taas ojensi kätensä ja kun tyttö sydämellisesti
siihen tarttui, niin valpas holhoojatar äreällä äänellä mörähti:

"No mitä nyt, sennorita? Ryhtykää työhönne, saan teitä pyytää. Aika on
kallis, sanoo teidän herra isänne."




Kahdeksastoista luku.


Aika on kallis! Sen sanan oli myöskin maisteri Kochel ottanut onkeensa
heti kun Ulrikki edellisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotansa.
Alankomaalaista taidemaalaria vakoilemaan ja löytämään häntä vastaan
raskauttavia syytöksiä, oli hänet pestannut nimittämätön mahti, jonka
hän hyvin tunsi.

Hän sanoi kirkon palvelemiseksi vakoilemista ja ilmiantamista, jota
hän oli monta vuotta perätysten harjottanut ammattinansa. Hän toivoi
aikaisin tai myöhemmin saavansa palkaksi papin paikan, mutta jos tuo
toivo pettäisikin, niin hänellä ilmi-antajatoimestaan oli sen verran
tuloja kuin hän tarvitsi, ja hänen ammattinsa oli hänelle tullut iloksi
ja elämän vaatimukseksi.

Kölnissä hän oli alkanut saarnaajamunkkina ja oli vielä yhä edelleen
entisten munkkikuntaveljestensä kanssa yhteydessä.

Myöskin maisterit Sutor ja Stubenrauch, jotka Moor kaksi vuotta
takaperin adventti-aikaan oli niin vierasvaraisesti ottanut
vaunuihinsa, vastasivat joskus hänen kirjallisiin kysymyksiinsä.

Hän oli kauvan tietänyt, että se erinomainen suosio, jota kuningas
osotti taidemaalarille, harmitti ei ainoastaan pyhän inkvisitsioonin
johtomiehiä, vaan myös mahtimiehiä hovissa ja vieraiden maiden
lähettejä, mutta taidemaalarin hiljainen aivan moitteeton elämä ei
antanut heille mitään aihetta käydä hänen kimppuunsa. Pian tuli
hänelle odottamaton apu kaukaa ulkoapäin. Saapui kirje, jonka Sutor
oli sanellut ja Stubenrauch kirjottanut hänen sekä hänen vertaistensa
käyttämällä huonolla latinan kielellä. — Siinä oli muun muassa
matkakertomus, jossa paljon puhuttiin Moorista. Nuo arvoisat herrat
syyttivät häntä, että hänellä muka oli kerettiläinen ja häijy mieliala.
Sen sijaan, että hän olisi heidät vienyt heidän matkansa päähän,
niinkuin hän oli luvannut, oli hän, kuten he sanoivat, jättänyt heidät
tien varrelle kurjaan kapakkaan, villien, jumalattomien sotamiesten
sekaan niinkuin Mooseksen äiti jätti poikansa. Ja mokoma mies rohkeni,
kuten hämmästyksellä oli Kölnissä kuultu, kerskailla nauttivansa hänen
katolisen majesteettinsa, Filip kuninkaan suosiota. Kochelin tuli pitää
vaarin, ettei tuo sielultaan spitaalin saastuttama tunkeutuisi rupisena
lampaana laumaan eikä kääntäisi paimenta pois oikealta laitumelta.

Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin
luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai
kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä
voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen,
alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää
kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja
kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla.

Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana
iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja
syytöskirjotus.

Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia
selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta,
ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt
hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma.

Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa
hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs
kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä
kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien
munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle
saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi
samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti
kototalossa.

Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä
tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä
ketään lähettilästäkään.

Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas
puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa
ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä
ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä.

Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman
pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet.

Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja
hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut
arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen!

Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun
vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen.

Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan
kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta
ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella
palkinnut tämän uskollisen kosinnan.

Moor oli iloissaan — oikein sydämen pohjasta ja hän sen myös lausui
ilmi, mutta hän tunsi kuitenkin vihlovaa tuskaa ja kun parooni
yksinkertaisella ylevällä tavallansa hänelle lausui kiitokset siitä
uskollisesta ystävyydestä, jota hän oli aina osottanut Sofonisbaa ja
hänen siskojansa kohtaan, ja sitte kertoi miten armollisesti kuningatar
oli pannut heidän kätensä yhteen, kuunteli hän sitä vaan puolella
korvalla, sillä häntä vaivasi monta epäilystä ja pahaa aavistusta.

Oliko Sofonisba sydämensä pohjasta antanut myöntävän vastauksen, vai
oliko hän tehnyt raskaan uhrauksen Moorin turvallisuuden hyväksi?
Kenties hän tämän arvokkaan miehen sivulla löysi oikean onnensa, mutta
miksi hän nyt, juuri nyt antoi myöntymyksensä? — Ja nyt hän äkkiä
tuli ajatelleeksi, että leski, markiisitar Romero, suurinkvisitorin
kaikkivoipa ystävätär, oli don Fabbrizion sisar.

Sofonisba oli antanut sulhonsa puhua; mutta kun ovet oli avattu
kirkkaasti valaistuun vastaanottohuoneeseen ja vahakynttilät sytytetty
atelieerissa, niin ei tyttö kauvemmin voinut kestää sitä pakkoa,
jonka hän oli ottanut päällensä, vaan kuiskasi maalarille nopeasti ja
kiihtyneenä:

"Poistakaa palvelijat, sulkekaa atelieeri ja seuratkaa meitä."

Moor teki niinkuin tyttö käski ja hän sekä parooni tottelivat häntä
mielellään kun hän heitä kehotti tarkastelemaan, ettei ketään asiaan
kuulumatonta ollut viereisissä huoneissa. Hän nosti itse varjostimia ja
tutki uunienkin pesät.

Niin kalpeana ei taiteilija ollut häntä usein nähnyt. Kykenemättä
pitämään kasvojensa jäntereitä, olkapäitänsä ja käsiänsä hiljaa,
asettui tyttö keskelle huonetta, viittasi molemmille miehille, että he
lähestyisivät, asetti viuhkan suunsa eteen ja lausui matalalla äänellä:

"Don Fabbrizio ja minä olemme nyt yksi. Jumala kuulee minua. Te,
mestari, olette suuressa vaarassa ja teitä ympäröivät kuuntelijat.
He ovat saaneet tiedon siitä mitä eilen tapahtui. Se on joka miehen
suussa. Sulhoni on hankkinut tietoja. Teitä vastaan on tehty syytös.
Ilmiantajat sanovat teitä kerettiläiseksi noitamieheksi, joka on
noitunut kuninkaan. Huomenna tai ylihuomenna he teidät vangitsevat.
Kuningas on hirvittävällä päällä. Lähettiläs on julkisesti häneltä
kysynyt onko totta, että hän eilen on teidän atelieerissanne kärsinyt
mielettömän solvauksen. Onko kaikki järjestyksessä? Voitteko paeta?"

Moor nyökkäsi myöntävästi.

"No hyvä", keskeytti parooni morsiamensa puheen, "sitte minä pyydän
teitä kuulemaan minua. Minä olen hankkinut virkavapautta matkustaakseni
Sisiliaan siellä pyytämään isäni siunausta. Minusta ei ole helppoa nyt,
juuri kun lämpimimmät toiveeni ovat toteutumaisillaan, erota onnestani;
mutta Sofonisballa on valta käskeä ja minun on totteleminen. Minä
tottelenkin mielelläni, sillä jos onnistun pelastamaan teidät, niin
uusi kaunis tähti kaunistaa muistojeni taivasta."

"Pian, pian", pyysi Sofonisba tarttuen lujasti tuolin selkään. "Te
tottelette, mestari, sitä pyydän ja käsken!"

Moor teki kumarruksen ja don Fabbrizio jatkoi:

"Kello neljä huomisaamuna lähdemme liikkeelle. Sen sijaan,
että olisimme vaihettaneet lemmen lupauksia, olemme pitäneet
sotaneuvottelua. Kaikki on mietitty. Tunnin kuluttua minun palvelijani
tulevat pyytämään morsiameni muotokuvaa; maalauksen asemesta pannaan
laatikkoon teidän matkatavaranne. Ennen puoliyötä te tulette minun
luokseni. Minulla on passi itselleni, kuudelle palvelijalle,
matkamarsalkalle ja kappalaiselle. Pater Clemente jää tarkoin
kätkettynä piiloon sisareni luo, te seuraatte minua papin puvussa.
Saammeko teidän suostumuksenne?"

"Kiitollisen sydämen kaikella liikutuksella, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Minulla on vanha palvelijani ja oppilaani Ulrik Navarrete."

"Vanhus on vaitelias, don Fabbrizio!" virkkoi Sofonisba. "Jos tykkänään
kieltää hänet puhumasta mitään — hän on mestarille välttämättömän
tarpeellinen."

"Niin hän seuratkoon teitä", sanoi parooni. "Mitä tulee Navarreteen,
niin hänen täytyy auttaa meitä turvaamaan teidän pakoanne ja johtamaan
takaa-ajajat väärille jälille. Kuningas on teille lahjottanut
matkarattaat. Kello puoli kaksitoista annatte valjastaa niiden eteen
ja ajatte niissä pois Alkazarista. Meidän linnamme edustalla nousette
pois ja jäätte minun luokseni. Navarrete, jonka jokainen tuntee, jää
vaunuihin ja jatkaa matkaa Burgosiin päin niin pitkälle kuin pääsee.
Parempaa syöttiä kuin hän ei voi ajatella ja sitäpaitse hän on reipas
ja oiva ratsastaja. Antakaa hänelle oma hevosenne, andalusialainen
ratsunne. Jos vahti hänet saavuttaa —"

Tässä Moor keskeytti paroonin puheen ja sanoi jyrkästi ja vakavasti:

"Minun vanhuuteni on liian kalliisti maksettu hänen nuorella
hengellään. Minä pyydän teitä luopumaan tästä osasta suunnitelmassanne."

"Se on mahdotonta!" huudahti sisilialainen. "Meidän käytettävissämme on
vaan muutama tunti ja jolleivät he aja häntä takaa, niin he ovat meidän
kintereillämme ja silloin te olette hukassa."

"Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti
Sofonisba:

"Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?"

"Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen.
"Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla
hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä
vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan
kiinni —"

"Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta
Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin
kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!"

Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet
kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja
kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"

Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän
kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"

"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai
sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä
vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"

Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu
hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:

"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi!
Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on
minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se
ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin
narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin
nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi,
mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää
minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"

Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen
rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti.
Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä
vakavuudella:

"Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani."

Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja
lisäsi:

"Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio,
suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä
me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi
täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen
kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos
sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki
sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!"

Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun
hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja
toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua
kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta.

Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban
erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren
seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa.

Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä.

"Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi
mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan
nyökkäsi äänetönnä.

Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

"Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on
rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet
tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon,
lapsi."

"Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö.

Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut
toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili
Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili
myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja
tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.




Yhdeksästoista luku.


Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki
istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna
jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle
kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita
varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina
löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.

Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan
kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven
ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut
Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua
johonkin kuninkaan huvilinnaan.

Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin
ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä
mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin
nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille
hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että
hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä
Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.

Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään,
mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle
seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen
don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi
olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat
Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka;
nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin
tienoilla.

Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän
sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon.
Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät
vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin
oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän
rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.

Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan
jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet
nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo.
Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta
samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt
liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana
maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla
tutkittavaksi.

Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin
ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä
kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat
alguaciilit Avilaan.

Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska
tuskan perästä.

Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan
silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi.
Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu
muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.

Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä
ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili
menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin
vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti
mikään sääliväinen ihmissydän.

Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää
peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.

Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla
kahleilla.

Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut,
tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin
vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit,
ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai
kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.

Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta
tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta
petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti
häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon.
Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän
hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.

Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois
suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta.
Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä,
pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet
kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli
vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei
ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä
nostaa.

Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta
kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa,
kidutuspenkillä.

Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa
vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin
edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli
vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa.
Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään
ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa
olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.

Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa
käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään
ravistanut päätään kun ne paranivat.

Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä,
espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla
penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava
kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen
avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.

Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he
eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa
oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli
rikkonut.

Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli
taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth,
Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin.
Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä
kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen
silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle,
piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut
sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt
kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että
hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä
vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.

"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin
se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen
rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta.
Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset,
eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka
kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti
hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias
luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla
kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat,
kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli
vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon
ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii
sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.

Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan
yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli
hänen taideteoksensa!

Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi,
mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan
sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat
vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat
silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka
heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla,
jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella.
Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos
taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!

Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin
Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se
sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan
pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti
kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen
taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta
vankilan ovet hänelle avattiin.

Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa
jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että
hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä
vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli
otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen
päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä
ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa
jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä
vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis
ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän
ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten
kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle
ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.

Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän
olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna
hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta
paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan
eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat
hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui
epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa
olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja
vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.

Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja
se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi
hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön.

Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt
vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa?
Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin.
Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli
myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla
käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman
kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka
kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla.

Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä?

Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin
vaatteetkin?

Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta
hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt
omistaneensa vangiksi joutuessaan.

Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita
hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti
käydä don Fabbrizion luo.

Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä,
niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti,
että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona.
Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat
hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra
varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu.

Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti
sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä,
mihin mestari Moor oli joutunut.

Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna
Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi
asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren
luona.

Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt
sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin.

Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan
Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi
käski Ulrikin mennä tiehensä.

Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään
aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei
tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin
uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta
tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.

Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan
loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika
kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.

Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti
puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille,
kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen
viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne
kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan
riiteleviä kohti.

Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis
kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa,
puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen
miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.

"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi
sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."

"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian
kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"

"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"

"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"

Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli
edelleen.

Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen
kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin
tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos
valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan
hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä
huoneissa.

Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka
askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä
aikoja.

Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa
valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän
sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli
haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.

Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti
hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin
epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli
aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen
joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran
iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut
lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan.
Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää
aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen
kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko
perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella.
Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen
jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa,
jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut
päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä
tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.

Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä
iloisempi ja sydämellisempi.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi
tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin
päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain
vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi
hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi
hoitajattaren puoleen huudahtaen:

"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene,
Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan
pöydälle ruokaa ja juomaa!"

Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti
jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko
joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän
oli tullut ja paljon muuta.

Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan
istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.

Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä
ja viimein isä sanoi:

"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet
meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille
kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni
apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi
jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille,
sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin
tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä
sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole
maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne
ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien
muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt.
Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella,
hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää
pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez
vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään
pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin,
hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla
se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle
keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin
minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin
oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä,
nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin
tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen
asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo!
Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa
mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä
niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit
näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas
oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee
samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin
puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide,
jolle sinä pelastit Moorin."

Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin
kauniin Carmenin huulet.

Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja
rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi
ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat
ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle,
sanojen sanalle.

Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka
kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille,
jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka
sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!

Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin
ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja
järjestettyinä.

Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti
ylöspäin.

Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea
mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!




Kahdeskymmenes luku.


Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin,
Coellon luo.

Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.

Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty
suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia
maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja
kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta,
pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen
kansilla, pöydillä ja lattiallakin.

Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan
yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin
rintakuvan kaljulla päälaella.

Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai
loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla.

Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui
silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa
siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen.

Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni
messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri
ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla
hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti
hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään
ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia.

Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin
järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa!

Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa
espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki
tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat.

Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti
totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen
tekemät suinkaan olleet.

Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan
monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili:

"Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä
ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä
ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös
Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee;
huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana
olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei
yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia
on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän
hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli
kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua
ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä
ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies
kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi
pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä
sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä."

Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei
ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt
ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa
luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo
Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian
suureksi.

Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen:

"Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole
mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari
ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella
on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle.
Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle
tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä
teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa
meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta
mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää!
Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia!
Niiden maine voittaa kaikkien muiden.

"Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on
antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta
kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin
opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä.
Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut
tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun
maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä
minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta
ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä
istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan
ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia
jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset
huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille
voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat
myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot."

Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi
vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli
hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana
kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja
maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin
pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla
mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut
piirustukset suurille pinnoille.

Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon
suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti
ajateltuja ja miellyttivät häntä.

Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä.
Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja
kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn
päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut
aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin
Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää,
vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän
ikävöi päästä.

Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman
yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin
moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei
tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi
epäluulo.

Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun
tämä oli palannut kotiin.

Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki.
Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän
rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä.
Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja
kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut
suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi
kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen
mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa.

Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi
raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti
olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta
tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan
Antwerpeniin.

Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki
näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin
hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli
muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.

Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin
puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa
tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran
Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään
ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.

Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.

Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää
syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän
sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.

Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi
kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle
taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden
aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.

Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan,
että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että
taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.

Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut
koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana
ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti:

"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on
taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen
painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle
ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta
eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se
silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä
luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se
saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen
sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide
on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee
vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen
taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun
synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen
tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää
lähteä Italiaan!"

"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!

Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli
käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!

"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan
päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!

Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.

Mikä häntä enää pidätti Madridissa?

Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja
Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.

Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi,
sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä
matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin
kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin
piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen
ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin
matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä
ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös
olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.

Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista
sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli
Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli
Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret
työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä
huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.

Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi
yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään
erinomaisia tekoja.

Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa
ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja
hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän
seurusteli.

He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat
toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista
kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.

Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat
hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan.

Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä,
jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea
omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin
hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen
kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä.

Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä
yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne
panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen
tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima.

Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä
sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen.
Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle
ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja
piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys.

Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti
ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei
hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan
kuluttivat kalliin ajan hukkaan.

Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin
oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa
niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin
kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata
ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä.
Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut
maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli
vielä jotain tehtävää.

Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja
antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla.

Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta
käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää.

Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut
sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa.
Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle
voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa
koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla.

Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin
Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt
vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten
ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden.

Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa
suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa
ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi
ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin
kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri
kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset.

Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin
käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi
pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa
ilman telineitäkin.

Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas
tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä
ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä.

Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen
ratsastavia kavaljeeria ja naisia.

Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi Aleksanteri
Farnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt.

Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan
sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä.

Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan
seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä.
Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina
suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä
naisellista kauneutta että miehuullista voimaa.

Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä
heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin
herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että
nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat,
joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä
onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle,
mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä.

Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan
perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa
nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle,
antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja
keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien
ylimyksien kanssa.

Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten
jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän
hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia
andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli
voittanut sotasaaliina.

Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset
tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori
sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä
taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle
jalalle nostaen heidätkin ylös koholle.

Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta don
Juan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen:

"Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan
ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa
eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas
nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen.
Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein
peto!"

"Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti.
"Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää,
entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot!
Ohoh, nyt on leikki kaukana!"

Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut
etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista.

Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen
tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin
irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin
villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan
ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle.
Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä
hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari
käski viedä pois toiset hevoset.

Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen
tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti:

"Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan."

Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis
oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin
takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti
uudelleen hiekkaa estraadille.

Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla.

Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten
hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa
oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes
se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen
kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään
hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti,
mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen
sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille
ystävällisesti.

Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti
voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut,
niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle
eteenpäin ojennettuina.

"_Bravo, bravamente_!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta
tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka
hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän.
Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon
irti ja hyppäsi sen selkään.

Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta
ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin
kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja
muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei
hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän.
Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa
hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse.

Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi
puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen:

"Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava
kepponen, oikein mestarin teko!"

Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa
ja jatkoi puhettaan:

"Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni.
Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?"

"Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne."

"Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette
edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa
suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?"

"En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen
olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en
voi hyljätä."

"Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys
nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?"

"Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan
päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan
helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se
on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin
varsin viisas hevonen."

"Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille
kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte
iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä
palkita!"

Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian,
ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli
antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin.

Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan
rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön
ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan
lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa.

Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka
oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia
päätetty, hän lähti Italiaan!

Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin
taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille
taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään
lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja
hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa
Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle.

Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan
atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi
kerralla.

Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja
taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa.

Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa
hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä
työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt:
tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi
haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä
sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat
liian viheliäiset.

Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut
vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä
kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen
pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui
ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut
niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli
Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.

Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin
merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin
osanottavaisena kysyi:

"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"

"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran
puhua kanssasi kahden kesken."

"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"

"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on
surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."

"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi
tulla huolestuneeksi."

"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano
totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon
tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt,
muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."

"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä
itseänikään. Isäsi — —"

"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan
ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin
sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset.
Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin,
ja se minun täytyy nyt sanoa.

"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja,
jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi
oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et
edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa
kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule
suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi
tulla."

"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä
menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin
Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."

"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut
minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin,
etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat
oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä
he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään
muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän
taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni
on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään
ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin
kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"

"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"

"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen
käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo
tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun
iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä
inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"

Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki
lähestyi häntä ja sanoi:

"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän
tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta,
pidäthän minusta, etkö pidä?"

"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle
ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"

"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä
rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme
ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"

Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi
kuinka mielelläni tulisinkin!"

Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen
pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan
nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti
ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän
niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei
sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka
olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi
ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun
hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta
ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja
painaa rintaansa vastaan.

Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät
kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat
hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei
hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa
tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat
yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä
käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja
Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa
ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen
hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän
otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.

Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa,
Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä
rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei
heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven
ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja
epäröiden katseli heitä hetkisen.

Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh,
soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti
erilleen toisistaan.

Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli
viimein:

"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"

Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen
tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin:

"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä
rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä
pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte
palajaa luoksemme —"

"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien
kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja
tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu
mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia
taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja
se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani,
olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki
saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet
tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää
nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on
opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee
itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan
suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo
tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi
ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja
näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut
mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa
tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku
rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita,
menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."

Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi
arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt
minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin
merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi
Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:

"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten
Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä
jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta
ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"

Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan
hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut
itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli
lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän
arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja
nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön
nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!

Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois,
olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo
ymmärtämätön viaton tyttöraukka.

Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä
päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi
lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista
vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.




Yhdeskolmatta luku.


Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan,
tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä
viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan
heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä
voimissa niinkuin vanha merimies.

Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla,
ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi
katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse
synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä
umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva
nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen
arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien
unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.

Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"

Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen
päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen
omaansa — mutta nyt — nyt!

Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut
kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella,
ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki
suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa.
Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä
ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja
opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.

Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen
asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja
hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän,
ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta
merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti
tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.

Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi
hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja
viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.

Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut
siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista
varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten
hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa
espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen
tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat,
niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa
kohtaloansa kohtaan.

Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden
vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat
airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita,
suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan
ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin
suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää
uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska
kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.

Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka,
tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä
sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana
raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli
velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen
piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen
ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.

Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan
päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän
tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi
tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi
apunsa kieltänyt.

Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat
kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän
halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut
sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen
pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut
osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman,
minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.

Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties
taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan
ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli
ylistellyt.

Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa
karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan,
kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli
pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.

Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki
tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä
häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru
häntä painoi.

"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin
kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de
Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori
mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne
suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan
valtakunta on pudonnut maan päälle!"

Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi
dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin
katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi
kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset,
te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen
pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista
oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin
ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita
kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa,
vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä
rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto,
jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat
ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne
ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne
välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla
kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti,
mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi
vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!

Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se
muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi,
hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi
lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi
riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän
kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois
mitään, mihin se kerran on tarttunut.

De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen
keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.

Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa,
pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli
Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty
mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten
huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.

Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista
naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin
taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen
läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa,
unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet,
säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.

Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu
itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen
kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset
huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"

Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei
"taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen,
läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy
mitään huomispäivästä.

Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois
kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista,
jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on
zekiinejä täynnä.

Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa
ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin
pesäkomeroihinsa.

Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen
"sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille
eksyneeseen.

Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.

Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja
hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet
tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään
aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan
lähettämät lahjat.

Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä
kasvoja.

Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä
hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet;
mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään
ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu
suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia
mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen.
Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja
syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa
tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja
varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.

Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun
Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen
aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä,
naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan
hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi,
niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota
pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle
tarjoilevat.

Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa
nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi
muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja
puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.

Vieraat nousevat pöydästä.

Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa
keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä
muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.

Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei
ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän,
oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee;
mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.

Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi
painostavasta ahdistuksesta.

Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää
vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen
kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain,
opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.

Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.

Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän
tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt,
jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat
jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka
kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.

Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan,
Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.

Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre
piirteeltä hänen sielunsa eteen.

Tuossa on punaliitu-kynä.

Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu
siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja
liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi
elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa.

Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä,
kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse,
minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi.
Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä
puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa";
silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian
muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin.

Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi
hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi
juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja
vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty,
poikani!"

Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen
työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen
ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia
yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo
Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen
työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa.

Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin.

Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat
kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi
laskiaistiistai-iltana?

Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta.

Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle
alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen,
jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön
hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän
mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot.

Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi
tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä
tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla.

Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät
kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista
hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat
menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen
antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden
kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen
luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli
kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla.

Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni
vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi.

Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti
puetun kavaljeerin käsivarresta.

Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä
oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka
häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan?

Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria
kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä
torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä
nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin
leikinteko häntä huvitti.

Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa
leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen
käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi:

"Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!"

Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja
virkkoi:

"Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja."

Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja
ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti:

"Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet
osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne."

Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan
maalarin kultarahoilla.

Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit.
Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen
paastoaika oli tullut.

Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo
kadehdittava pari.

Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan
gondoolin.

Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma
ihailijoita.

Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet
välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan
ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen!

"Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän
on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!"

"Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa
ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!"

"Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi
mieheksi!"

"Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen
jälessään!"

"Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!"

"Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini."

Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut
huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa
Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi:

"Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja
tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen
minua vastaan."

"Te olette — — Olisitteko te —"

"He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu
miekka kädessä."

Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti
hiljaa ja hätäisenä:

"Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän
oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni.
Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!"

Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin
ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea
ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon
rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!"

De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta
hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki
ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt
kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin
Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan.

Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren
maalarin selän takana.

Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä
tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.

Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu
oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei
pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet
levottomiksi.

Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut
kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja
Cagliarin opetuksen.

Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen
tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän
kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta
hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.

"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän
kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää
työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.

Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen
uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus,
että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan
kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään
pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.

Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi
piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden
Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan
mitä häneltä puuttui.

Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin
ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut
nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen
himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia
hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen
atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi
alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.

Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä,
tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka
pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian
kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi,
ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.

Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin
Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli
kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa,
hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä,
ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa.
Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten
määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua,
ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen
kykyänsä.

Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli
sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle
ollut minkään arvoista.

Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat
kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan
takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä
tuhlaten kurjille kerjäläisille.

Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut,
lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen
tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin
varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan
voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa.




Kahdeskolmatta luku.


Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin
hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet
äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti
kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa.

Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin
silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä
innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän
olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen
hetken ja nykyisen välillä!

Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet
tulemaan heidän luoksensa.

Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi!

Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska.
Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouva
Petra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi.

Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin
katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka
hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun
pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää;
mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi,
siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin
arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta
semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä
olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin.
Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit
olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko
asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo
Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon
oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan
palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä
Sebastianon luona piirustit?"

Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan
puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä
viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli
ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän
tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä
tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin
kertomuksen ja huudahti:

"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen,
niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden
puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen
tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"

Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi
jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli
menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja
tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.

Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella
seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa,
sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen
ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa
sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien
tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna
eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan:
"Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä
muuttuvalla äänen painolla:

"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne,
tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla
lopussa!"

Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa
kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken
omaisuutensa pannut yhdelle kortille.

Coellon tytär ei häntä kuunnellut.

Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan
ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli
hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa
äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot
olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret
kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi
kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden
ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja
miellyttäväin kasvojen ympäriltä.

"Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin
kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle
kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!"

Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei
rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi?

Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei
liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä.

Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä
olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen,
innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi
kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka
hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki,
jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva
jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut
sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin
mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat
huulensa.

Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki,
että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää,
että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että
hän niin mielellään olisi tätä rakastanut.

Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki"
ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan
levottomalta ja kysyväiseltä.

Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen
olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä
pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen
intohimoista kutsumusta.

Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello
tunsi hänen jäseniensä vapisevan.

Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä
pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta
hän kuiskasi tyttärelleen:

"Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä
näe mitään!"

"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja
minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen
iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt
onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"

"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa
uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi
köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko
vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme?
Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä
sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"

Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin
hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa
oikeassa.

Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa
mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja
vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja
varmasti:

"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän:
vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."

"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.

"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka
olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois
Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja,
silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä
panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en
sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin,
kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi
rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän
lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä!
Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen.
Tuollaista, miestä minä pelkään!"

Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen
asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois
taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta,
oli hän menettänyt.

Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun
tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä
uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt
miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena
ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin
oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.

Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta
suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.

Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen
ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis
ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä
saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse,
miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin
puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.

Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei
isältään ja vielä vähemmin äidiltään.

Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken
voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa
vallassaan lempeä arvostelu!

Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi
hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli
maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin
täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän
saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan
kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.

Siihen Ulrikki suostui.

Hänen täytyi saada Isabella omakseen.

Uhka uhkaa vastaan!

Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.

Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän
vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet
omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken
voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista
miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.

Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan
äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan,
mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä
varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa:
piirusta, ja taas piirusta.

Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että
hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän
näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin
oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni,
sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan
muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka
paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle
ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa
valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen
sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis,
mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että
ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli
hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen
lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.

Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei
enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli
työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä
päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.

Kului viikkokausia.

Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa,
aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä,
joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.

Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin
poika hänelle huusi:

"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"

Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo
kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden
loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi
sanaa, mutta se ei häntä kuullut.

Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa
tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa
tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon
ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.

Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän
tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä
puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.

Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella
kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla;
silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi
kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen
kukoistavan sydämessään.

Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä
hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa
päämaaliin.

Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.

Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen
piirteisiin saada oikeata ilmettä.

Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli
ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?

Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja
jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai
Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä
näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut
soittoniekan tyttärenkin huulilla.

Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan
se hänen oma äitinsä!

Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja
viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa.
Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan
hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin
takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli
hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan
ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit
herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä
nostaakseen hänet olallensa.

Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen
taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut
seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen
ikkunan kautta kanavaan.

Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut
enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle
ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen
suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla
käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.

Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että
madonnan kuva oli valmis.

Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki
hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas.

Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven
ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes
silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo.

Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti
kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein
ennenkin oli kuullut hänen suustaan.

Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin
äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle:

"Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar
armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä!
Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari.
Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin
hän menköön, hevostalliin!"

Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas
vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen
työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt,
tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta,
piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut
ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut
kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen
nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona!
Kunniaportista saamme puhua huomenna!"

Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle.

Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä
paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi
julistettua työtään.

"Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, mutta
Ulrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin:

"Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!"

Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:

"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan!
En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä
seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen
kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa
pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen.
Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon
kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"

"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.

"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan.
Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa.
Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen
sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"

"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.

Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja
väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.

Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä
tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut,
vaan huudahti ainoastaan:

"Taiteeni on lopussa, se on lopussa! _A Dios_ mestari! Teidän
tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla
ei ole enää mitään yhteistä."

Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein
kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.

Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti
pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu —
mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt
veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä
olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin.
Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja
minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide
mennyttä! _A Dios_ petollinen sana! _A Dios_ jumalallinen taide!"

Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin
kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa
palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi
sitte Coellon ohitse ulos.

Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti
puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.

Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo
kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.

"Isä", huudahti hän ylhäältä.

Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään
osanottavaisesti ja kieltävästi.

Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi
värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien
tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat
näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta
päättävästi:

"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo.
Minun täytyy se nähdä."

"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua,
lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."

"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena
ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän
kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."

Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen
jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla,
tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille:

"Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on
tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte
Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja
kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?"

"Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa
vastaan.




Kolmaskolmatta luku.


Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei
ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä
nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton
lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa
läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu
huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson
varjokkaita rantaseutuja.

Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa
lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat
kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä
liehuen kallioiden ympärillä.

Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot
tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä
laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen
seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot.

Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin
aamusilla.

Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan
vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä
juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat
lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot
pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle.
Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton
lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua.

Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella
voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta
kasvavalta rannikolta.

Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista
vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka
käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja
paiskatakseen maahan.

Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien
maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen
maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten
käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen
kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit
Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua.

Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt
kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman
ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista,
antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle.

Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella
he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella
sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan.

Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin
Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja
sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset
ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat
masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien
kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset
haluavat kostoa.

Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha
purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan.

Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina
taisteluun.

Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton
tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen
lauluun: "_Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!_" sekä hurskaaseen
huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja
että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!"

"Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin
metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan
laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen.
Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja
uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että
kaikkivaltias heitä kuulee.

Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on
komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on
ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille
sotilaille.

Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat
takaisin kivikko-rannoilta.

Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan.

Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan.

Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä
mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin",
"hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa".

Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät
alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto
syöksee toista vastaan.

Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai
Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston
päivänä?

Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä —
vaan miehuus ja käsivarren voima.

Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa
kanssa.

Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia
laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä
tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan,
on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut
itselleen tien Kapudan pashan kimppuun.

Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa
hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!"

Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa
komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee
turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu
kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.

Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!

Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi
maksaa vaivaa.

Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo
voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän
huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat
hyökkääjiä?

Eteenpäin vaan!

Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo
niitä nähdä eikä kuulla.

Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta
vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja
rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän
ja nojautuu laivan reunaa vastaan.

Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi
hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja
päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren
iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.

Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on
sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa
ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen
käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin
höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä
yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.

Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.

Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on
kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies.
Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen
sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin.

Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmää _sosiegoa_ kuin
ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa
kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli,
jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja
onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan
välillä tapahtuu.

Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää
olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä
hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja
monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin
hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä.

Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää
kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla
kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä
on varma hänen avun-annostaan.

Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän
seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen
toverien vuoteen ääressä.

Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten
kuolemaa.

Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta
saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea,
tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä
ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta.

Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, joka
_picaderossa_ Madridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle
tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä
oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja
tahtoo olla ottelussa osallisena.

Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta
hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä
mukaan.

Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt
vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa.

Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka
ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He
hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina
lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita.
Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita
pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia
heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.

Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa
molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes,
kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat
itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja
genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.

Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän
heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta
jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin
viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki
kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät
hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun
myrskytuuli on syössyt niitä kohti.

Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut,
mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin
ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa
rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne
osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"

Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan
genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.

Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan
toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"

Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on
"sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!

On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren
lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana
pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat
salamat ja jyrinät.

Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai
nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja
voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen
rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi,
jolle ei vertaa ole.

Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot
valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.

Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin
kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan
tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali
pashan.

Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta
päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen.

Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja
kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta
avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle
taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen
viedä perille voiton sanoma kuninkaalle.

Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen
espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen,
jossa oli vapaavallan kuriiri.

Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin
laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien
ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden
esteiden seassa alkoi kilpailu.

Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta
venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin
Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä.

Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet
kilpailussa olivat menettäneet.

Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään
edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen
silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää
kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen
kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä
vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia
koristuksia.

Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta.
Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen
oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa.

"Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka
ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman
olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on!

Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin
eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä
Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen
ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja
pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin.

Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis
rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä,
roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä
kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen
ratsastajan perille vietäväksi.

Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän
oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan
jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan,
miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti
valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja
hautarakennus.

Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita
kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen
ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui
sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa
puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka
tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan!
Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias
Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi,
täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia
heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja.

Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä
iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki
Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa
ja vei hänet kirkkoon.

Oli juuri aljettu messuta _confiteor_, mutta Fray Antonio viittasi
papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun
korkealle ilmaan ja huusi:

"Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä —
Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —"

Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun,
mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan
kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä
hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti
hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä
avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta
silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi
käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton
johdosta.

Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty
pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella
Coello kukoistavassa ihanuudessaan.

Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän
olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot
saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.




Neljäskolmatta luku.


Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!

Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä
voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia
hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla
kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien,
iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä
ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja
mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.

Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin
hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja
kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.

Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin
saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa
ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa,
niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän
kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!

Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi
halun astua uusille kunnian urille.

Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi
toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät
menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen
halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen
tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.

Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota
hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää
voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä
oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen,
ei edes veljensä kanssa.

"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan
lausunut Escovedolle.

Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita
tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran
johtotähtenä.

Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä
hän toivoi.

Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin
Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.

Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta
sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin
vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:

"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia
vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin
kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän
täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin
nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi
luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa
nurmelle."

Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin
saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:

"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä
yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna
myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen
Zierikzeetä vastaan."

Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä;
mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä
puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.

Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa,
palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja
tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut
murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan
sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt
inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.

Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.

Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään
Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen,
vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera
porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta
pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.

Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta
äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista
ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat
munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia
antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi
häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän
sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.

Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen
sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään
annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.

Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä,
pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja
sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa",
kunniaa.

Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli
odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet
lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa.
Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei
yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi
tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa,
jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi
onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan
hairahtuneeksi petetyksi narriksi.

Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella
makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.

Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin
riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin
etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä
koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu
silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle
laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään
ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä
helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan
sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa
yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen.
Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja
samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu.
Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä
ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki
hämmästyvää ihailua.

Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä
useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.

Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän
arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata
ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.

Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt,
juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä
viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi
sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä
erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden
ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut
voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli
putipuhtaaksi ryöstetty.

Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan
koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen
kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa.
Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen
jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan
oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit
olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman
päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden
kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet
rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät.

Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli
armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein
ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa
joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana
pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet
hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittu _electoksi_ jos hän
olisi ollut terveenä ja saapuvilla.

Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti
olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian
muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä
oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista.

Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti
vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun
telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka
piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin
kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli
hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä
ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut.
Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään;
jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen
valitsemistaan.

Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin
kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti
hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa
kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä
hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan
alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan.

Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi
ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan.
Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin
mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja.

Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen
ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi
Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen
vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut
kunniapaikaltaan.

Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo
oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja.

Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan
tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan".

Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan
syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten
kokoontumispaikkana.

Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa
kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän
oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa.
Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä
hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.

Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden
hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa
vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut
heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei
Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä
syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan
voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan
johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti
häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin
tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka
tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.

Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen
ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä
oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas
luotaan.

Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta
siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei
voinut tulla mitään hyvää.

Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi
kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös
oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä
itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta
enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen
etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.

Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut,
ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi
vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"




Viideskolmatta luku.


Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon
telttaan neuvottelemaan.

Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui,
sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä
huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen
kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä
saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla
kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen
kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt
jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään
naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity
täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun
Vapahtajan kuva.

Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin
välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa.
Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa
kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa,
sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.

Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia;
mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti
ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän
miekalla lattiaan.

Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin
ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro
mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa
tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi,
mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan
sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi
murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit
noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja
sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.

Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet
viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat
väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt
repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään
kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin
sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen
kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä,
joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.

Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja
kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla
helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista
hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin
vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin
kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi
saada kaikkea mitä tarvitsi.

Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti
kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat
voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut
ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos
he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää
vaatimuksiaan.

Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut,
kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin
kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä;
kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.

Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari,
joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:

"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä
minä valitsen!"

"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.

Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja
kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle:

"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on
lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin
kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."

Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella
olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun
ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja
valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut
lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli
tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa,
laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen
otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä
hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.

Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan,
sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen,
neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen
jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä
ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan
ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa
hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä
tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän
ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli
tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia
hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne
lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.

Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt,
ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen
vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon
ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti
neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.

Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi
eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti
todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta
takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun
eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka
sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.

Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun
hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.

Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä
katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen
luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.

Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo
julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti
seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten
paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten
kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta
lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut
kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen
mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.

Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset
hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta
saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä
sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä
pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti
hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.

Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään
"vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja
siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.

Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi
täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja
nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien
piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin
eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi
tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean
vaaleatukkaisen soturin.

Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista
Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota
sotilaskin oli käyttänyt:

"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä
jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"

"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans
Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla,
joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle
suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.

Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan,
sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja
viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.

Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän
oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä
muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.

"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.

Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:

"Rajuilma, ukkonen —"

Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän
ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona
kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.

Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.

"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."

"_A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios_", kuului sekaisin ja
pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.

Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui
yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.

Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen
seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista,
jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän
toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa
seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään
vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!

Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja
jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran
tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa
hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti
häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.

Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein
tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut
ystävällisen vastaanoton.

Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta
jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä
vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin
huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä
ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan
läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi
että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa
oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö
ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.

Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan,
jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.

Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa,
hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä
katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo
rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja
kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan,
liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan
jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan,
kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän
puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin
hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.

Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä
poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita
hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla
oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten
sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka
hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle,
miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle
Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun
äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää
hylkää!"

Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut
mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän
katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen
pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.

Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta;
lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.

Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun
toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan,
että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi
kuulla hänen ääntänsä.

"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans
Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee
tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole
muiden koirien kaltainen."

"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"

"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä,
komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä
elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli
tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi
kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä
tohtori Lelaps."

"Onpa se kiltti elukka."

"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun
Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin
joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella.
Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi
jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias
kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi
näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua
unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi
unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"

"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä
keksimiskyky."

"Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä
todellista juttua."

"Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne
— joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä.
Olettekos sepittänyt uusia lauluja?"

"Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä
arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi
minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä
silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken
valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan
kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä."

"Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu
vai olisiko siinä —"

"Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen
kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin
hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon
nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin
piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli
heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei
ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen
pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä;
ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin
pikarista ainakin."

"No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään
pöytään.

"Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi
Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on
kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —"

"Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä."

"No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin
teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta
oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla.
Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen.
Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan
vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten,
vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa?
Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —"

Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut
Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä
silmään.

Tuota miestä täytyi varoa!

Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä
olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon
ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.

Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans
Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli
toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun
hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin
hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja
vakavasti:

"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"

"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"

"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran
kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä
olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille
sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko
kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen
poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."

"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt
te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."

"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä
totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte
pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen
Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette
espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri
henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun
tulevaisuuteni turmeleminen."

Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan
täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa
Caballero Navarretelle!"

Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen
päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän
kadotti selvän järkensä.

Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja
kuiskasi hänelle:

"Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa
Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten
junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä
autan."

"Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz
oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin
kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja
kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän
kielellään:

"Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän
sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän,
ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö
muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli
lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa
ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran
Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta
kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve."

"Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen,
"mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme
liikkeelle!"

Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan,
mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä
hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään,
painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte
suoraan poikansa luo.
 <tb>
  Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista
ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei
itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä
vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen
nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon
oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli
kauvan asunut.

Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän
oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen
arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se
ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta
maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä
ihmeellisellä taidolla.

Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet
hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja
Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai
kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen
ollut menettänyt majotusmestarin tointansa.

Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun
tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan
hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta
hiukan tulevaisuuteen.

Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei
aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista
korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen
hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:

"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra.
Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä,
vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."

Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia
pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli
aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä
kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan
lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee
teidän vuoronne, kapteeni."

"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee
kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on
onnettomuus, luulisin ma."

"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."

Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa
seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän
vastasi nopeasti:

"Olkoon menneeksi; alkakaa!"

"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin
minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra
vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."

"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen
silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin
häntä oli pyydetty.

Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli:
"Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa
panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa
saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin
tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."

Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli
pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa
korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla
nähdä hänen katseensa:

"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"

"Totta kaiketi."

"Ja muistatte isänne?"

"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano
teille, että hän on kuollut?"

"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"

"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti
puhua äidistä tämän naisen kanssa.

Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:

"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Minun täytyy se kumminkin tietää."

"Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin
vehkeisiin."

"Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki
sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit
ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?"

"Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko
kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi."

Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan
ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli.
Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi:

"Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse
kysymyksenne."

"Mistä minä olen kotoisin?"

"Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta."

"Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?"

"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette,
otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."

"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."

"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."

"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.

"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja
yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen
vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja
palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."

Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan,
jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa
eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen,
tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin
hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän
palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän
tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:

"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"

Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan
hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni,
karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää
minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."

"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta
nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen
vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja
itki katkerasti.

Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja
Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä
tuolle miehelle oli tullut?"

Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla
oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"

Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei
Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen
hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen
sinulle myöhemmin."

Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua
espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet
hyvästi.




Kuudeskolmatta luku.


Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz
kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on
tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla,
vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle
kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan
miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.

Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut
nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut
Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.

Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli
käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo,
hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli
väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet
synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman
puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta
kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen
kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.

Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se
ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän
tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.

Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan
palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki
äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin
oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen
kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen
viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli
jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös
heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä
ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka
niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että
äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka
äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä
ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut
sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin
kultaiset langat tummassa kankaassa.

Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän
oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti
äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin
ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi
rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona
ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi
äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt
ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja
että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.

Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi.
Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa,
mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu,
huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"

Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja
sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan
ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte
hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa,
saksalainen nukkuu tuolla."

Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä
huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.

Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset,
miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat
löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti
hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään
jo; Zorillo minua vartoo."

"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet
ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"

"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla
nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin
tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä
niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen.
Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä,
mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."

"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."

"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen.
Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina
sattuvat niin kummallisesti."

Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki,
sanoi hän varoittaen:

"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen
suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."

"Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle.

Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja
nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa!
Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja
kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle?

Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan.
Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei
voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien
enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä
vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu.

Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin
inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan
ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei
hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä.

Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka
kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois
huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee
niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin
isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina!
Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä
samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia?

Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän
lempeästi:

"Oletko itkenyt?"

"Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan.

Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi,
ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran
luoksensa ja sanoi:

"Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee,
niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä.
Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja
ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät
electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun.
Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit
pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!"

Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin
sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen
ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli
niitä ja huudahti:

"Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota,
tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas."

Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä
rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä
vaali piti toimitettaman.

Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen
polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle
sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun
hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä
rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea
kohtaan.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan.
Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän
sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon
vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan
patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän
kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän
päätti seurata poikaansa.

Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja
kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin
kaukainen meren aaltojen kohina.

Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi
kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä
sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin
kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset
otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle.

Hiekkavallilla tykkien välissä olivat kapinan johtajat ja keskellä
eturiviä, toisten edellä seisoi hänen poikansa puhuen kansalle.

Vaali horjui hänen ja Zorillon välillä.

Ulrikki oli jo kauvan puhunut. Hänen poskensa hehkuivat ja päässänsä
kullattu kypäri, hiuskiharat liehuen hän oli niin miehuullisen, niin
sotaisen kaunis, että Floran sydän heltyi ja niinkuin yö kirkastuu
kun mustat pilvet hajaantuvat ja kuu voitollisena tulee näkyviin,
niin yht'äkkiä äidin rakkaus ja äidin ylpeys voittivat tuskan ja
levottomuuden.

Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti:

"Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta
miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin."

Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat
molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla
kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen
halkasi ilmaa.

Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut
alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi
puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti:

"Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa?
Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja,
näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään;
sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että
hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me
tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien
jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi:
rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita,
sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat
rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua,
onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He
vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme
pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme,
on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on,
hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa
kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää
sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo
sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja,
_Santiago!_ me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen
majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin,
missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki;
kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut,
niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja
vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla,
hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo,
tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin
tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja
madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!"

"Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!"
huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti.

Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen.

Ulrikki valittiin electoksi.

Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan
toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän
saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot,
tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen
nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa;
kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi,
torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki
kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen.

Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja,
sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen
kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli
sekotti hänen äänensä.

Florette oli vaalin jälkeen sieltä hiipinyt pois, ensin tyhjään
telttaan, sitte sairaan vaimon luo, joka tarvitsi hänen apuansa.

Electo ei joutanut ajattelemaan äitiänsä, sillä tuskin oli hän
ehtinyt tekemään tovereillensa kalliin juhlallisen valan ja heiltäkin
vastaanottamaan samallaisen, niin saapui kreivi Mannsfeld.

Sotapäällikkö vastaanotettiin kaikella kunnialla. Hän tunsi
Navarreten ja tämä alkoi keskustelut hänelle omituisella miehekkäällä
arvokkaisuudella, mutta kreivillä oli tosiaankin pelkkiä lupauksia
annettavana ja kapinalliset eivät luopuneet vaatimuksestaan: saada
rahaa taikka kaupunki!

Ylhäinen herra muistutti heille heidän valaansa eikä säästänyt hyviä
sanoja, varotuksia ja uhkauksia, mutta electo pysyi taipumattomana.
Mannsfeld älysi tulleensa turhaan; ainoa, minkä hän Navarretelta sai
toimitetuksi oli, että ymmärtäväinen mies johtajain joukosta saisi
seurata häntä Brysseliin esittämään valtioneuvostolle miten oli
rykmenttien tila, sekä vastaanottamaan uusia ehdotuksia ja kun kreivi
senjälkeen ehdotti, että hän tämän toimen uskoisi Zorillolle, niin
electo käski majotusmestarin heti laittautumaan valmiiksi matkalle.
Tuntia myöhemmin ylipäällikkö lähti leiristä ja Zorillo oli hänen
seurassaan.




Seitsemäskolmatta luku.


Viides yö electo-vaalin jälkeen pimeni, sateli hiljaa, tyhjillä
leirikaduilla kuului vaan silloin tällöin vahtisotilaitten askelia tai
jonkun itkevän lapsen ääntä.

Zorillon teltassa, jossa tavallisesti muutoin oli myöhään valaistus,
paloi tällä kertaa huono päretikku, jonka ääressä palvelustyttö unisena
istui parsien reikää villasessa röijyssään. Tyttö ei enää odottanut
ketään tulevaksi ja säpsähti kun teltan ovi äkkiä temmattiin auki ja
hänen isäntänsä, mukanansa kaksi äskettäin kapteenin arvoon nimitettyä
toveria, tuli suoraan hänen luoksensa.

Zorillo piti hattua kädessään, hänen musta, hiukan harmaansekainen
tukkansa riippui epäjärjestyksessä hänen otsallaan, mutta hän
astui suorana kuten tavallisesti. Hänen ruumiinsa ei liikahtanut,
mutta silmät vilkuivat teltan toisesta päästä toiseen; tyttö teki
ristinmerkin ja nosti kaksi sormea häntä kohti, sillä ilkeä katse
sattui häneen kun Zorillo viimein kumealla äänellä hänelle ärähti:

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on poissa, sille en mitään voi", vastasi tyttö.

"Mihin hän on mennyt?"

"Electon Navarreten luo!"

"Milloinka?"

"Electo tuli hakemaan hänet ja lapsen heti teidän poismentyänne."

"Eikö hän ole tullut takaisin?"

"Äskettäin hän lähetti paistetun kanan, minun piti se tallettaa teille
kunnes tulette takaisin. Tuossa kananpaisti on."

Zorillo naurahti. Sitte hän kääntyi seuralaisiinsa ja sanoi:

"Minä kiitän teitä, te olette nyt — vieläkö Flora on electon luona?"

"Vielä tietystikin."

"Ja kuka — kuka se oli — sallikaa että istahdan — kuka se oli joka
hänen näki electon luona vaalin edellisenä yönä?"

"Minun veljeni", vastasi toinen kapteeni. "Hän tuli ulos teltasta juuri
kun veljeni kulki ohitse leirivartioston kanssa."

"Älä sitä pane sydämellesi", virkkoi toinen kapteeni. "Kyllä löydät
naisia tarpeeksi monta. Me jo rupeamme käymään harmaapäisiksi, eikä
kannata kilpailla enää niin kauniin miehen kanssa kuin Navarrete on."

"Minä olin luullut Sibyllaa älykkäämmäksi", sanoi toinen kapteeni
"Kuusitoista vuotta takaperin minä näin hänet Neapelissa. Olipa hän
silloin pulska nainen! Vielä hän nytkin on kohtalaisen soman näköinen;
mutta Navarrete, voisihan hän melkein olla Sibyllan poika. Te olette,
Pasqvale, häntä aina kohdellut hyvin. Niin, joka naisilta odottaa
kiitollisuutta — —"

Silloin majoitusmestarin mieleen johtui miten Sibylla juuri ennen
vaalia oli hänen kaulaansa kavahtanut ja kiittänyt häntä kaikesta hänen
hyvyydestään ja silloin Zorillo puri hammasta ja huokasi syvään.

Seuralaiset valmistautuivat lähtöön hänen luotansa, mutta hän malttoi
mielensä ja sanoi:

"Anna hänelle Renato kreivin lähettämä kirje. Se mitä minulla on
hänelle puhuttavaa, sen saan sitte myöhemmin sanoa."

Zorillo tarvitsi pitkän aikaa antaakseen haarniskansa ja ottaakseen
esiin kirjotuksen. Molemmat toverit huomasivat miten hänen sormensa
vapisivat ja he katsoivat toisiinsa säälivillä katseilla, mutta
kirjettä vastaanottaessaan vanhempi sanoi:

"Ei tämä meno kelpaa. Naiset ovat juuri kuin onnikin. Tänään yksi,
huomenna toinen. Vastaanota sinä se asia niinkuin tuhannet muutkin ovat
sellaiset seikat kantaneet, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Onhan sinulla
kelpo miekka, mutta Navarreten kanssa taisteluun antautuminen olisi
itsemurha. Kyllä minä hänelle kirjeen annan. Zorillo, ole sinä järkevä
ja ota pian toinen henttu."

"Pian, heti kohta, se on tietty", vastasi majotusmestari; mutta
lähetettyään pois palvelustytön ja jäätyänsä ihan yksin, hän painoi
otsansa pöytää vastaan ja hänen ruumiinsa tärisi liikutuksesta. Niin
hän istui kauvan; sitte hän pakotti itsensä juhlallisen näköiseksi ja
astuskeli edestakaisin. Oli jo aamukoitto kun hän meni vuoteellensa.

Seuraavana aamuna hän kokoontuneen sotaneuvoston läsnäollessa antoi
raportin electolle ja kun tämä toimitus oli lopussa, astui hän esiin
Navarreten luo ja sanoi niin lujalla äänellä, että kaikkien täytyi se
kuulla:

"Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren."

"Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan
vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä
sydämellisemmin kuin tänään!"

Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset,
ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja
kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui
"valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa
suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja
muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen
puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti
pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa
ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka
viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista,
miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi
ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki
seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa.
Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa
sotajoukon johtajan kanssa.

Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki,
saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että
siellä odotettiin kapinallisten tuloa.

Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän
voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa
ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin
läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran
koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä
vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi
äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun.

Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua
kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen,
saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä.

Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset
tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen
maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään
vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti
sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin
Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa
kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten.
Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten
kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet,
naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat
vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa
Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että
kapinalliset saivat muonavaroja.

Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana
otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin
valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen
teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa
tyytyväiset.

Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa,
nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat
heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää.
Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja
porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja
ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun
tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota;
ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita
itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita
rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan
Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi
pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen,
koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen,
jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi
Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn
jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu
huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja
komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin
pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut
pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään
avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin
entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä
tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään.
Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat
tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia
— kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia
naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat.

Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli
nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina
mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli
hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes
hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi
armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi
murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla
iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut.

Mikä onni kun sai taas omistaa poikansa ja vastaanottaa hänen
rakkautensa! Missä olisi ollut hellätuntoisempi poika, missä
rakkaampi koti kuin hänen kotinsa? Saaliina anastetut samettiset ja
brokaadivaatteiset puvut, jotka olivat olleet vapaaherratar Hiérgesin
omat, olivat joutuneet electolle. Kuinka nuorelta Florette näytti
niihin puettuna! Katsoessaan peiliin tämä hämmästyi omaa ulkonäköänsä.

Vapaaherran tallissa oli löydetty kaksi kaunista ratsuhevosta ja
kallisarvoisia satuloita ja suitsia. Ulrikki oli sen maininnut
äidilleen, jonka mieli heti rupesi tekemään lähteä ratsastamaan pojan
kanssa samoin kuin hän oli ratsastellut Grandgagnagen kanssa; ja kun
hän sitte pojan rinnalla ratsasti, puettuna pitkään sametti-leninkiin,
heiluvat sulkatöyhdöt komeassa hatussa, niin hän huomasi pian miten
vihamieliset porvaritkin ja heidän naisensa ihmetellen katselivat
heidän jälkeensä. Kaunis näkö olikin kun komea soturi, täynnä voimaa
ja itsetietoisuutta, virkun hevosen seljässä ratsasti kauniin naisen
vieressä, jolla oli valkonen tukka ja jonka silmistä loisti reipas
elämänhalu.

Zorillo tuli usein heitä vastaan kun he karauttivat raatihuoneen ohi
ja silloin Florette aina ystävällisesti teki hänelle tervehdyksen
ratsuvitsalla; mutta Zorillo tahallaan katsoi sivulle tai vastasi
kylmästi hänen tervehdykseensä kun hän ei voinut olla vastaamatta.

Tämä syvästi loukkasi Florettea ja hänen ollessaan yksinänsä tapahtui
usein, että hän lyyhistyi kokoon, vanhentuneen ja väsyneen näköisenä
katsoa tuijottaen maahan. Mutta Ulrikin tulo virkisti ja nuorensi hänet
pian.

Mitä poika eläessään oli kokenut, mikä oli liikuttanut hänen
sydäntään ja sieluaan, sen äiti nyt tunsi ja tiesi nyt välttää pojan
vastustamista kun tämä väitti, että valta oli suurin mailmassa.

Vähäpätöisiin seikkailuihin Aalstissa ei eleetön korkealle pyrkivä
mieli voinut tyytyä. Brysselistä oli tullut pannajulistus kapinallisia
vastaan, mutta kuninkaalla ei ollut mitään tekemistä sen toimen
kanssa; häpeällisen julistuksen tarkotuksena oli vaan alankomaalaisten
kirkujain suun tukkeaminen ja heidän piti vielä kalliisti maksaa suunsa
pieksäminen! Oli jotain suurempaa tekeillä! Sen aikuista Antwerpeniä
oli mainittu koko Intiaksi, joka oli yhteen kaupunkiin koottu, ja nyt
ei ollut sen vähempi kysymyksessä kuin tämän rikkauden pesäpaikan
sieppaaminen kapinallisten käsiin ja koko espanjalaisten armeija
Alankomailla oli hankkeissa seurata Aalstissa olevien rykmenttien
esimerkkiä.

Äiti oli pojan ystävä ja neuvonantaja. Mihin tärkeämpään toimeen hän
ryhtyi, siihen hän ensin kuulusteli äitinsä mielipidettä ja usein
hän oman mielipiteensä hylkäsi kuultuansa äidin neuvon. Tällainen
osallisuus suurten asiain ohjaamisessa sai Sibyllan kekseliäälle
älylle miettimistä. Kun jossakin asiassa syyt ja vastasyyt joutuivat
tasapainoon, saman arvoisiksi, asetteli hän kortit pöydälle ja niiden
ennustus silloin tavallisesti ratkaisi asian. Näiden kahden ajatus- ja
toiminta-tapaan ei vaikuttanut mikään korkeampi päämäärä, ei mikään
halu vaikuttaa hyvää ja suuremmoista laajempiin piireihin.

Mitäpä heitä liikutti, että tuhansien ihmisten onni tai onnettomuus
riippui heidän päätöksestään. Kuolettava ase heidän käsissään oli vaan
kallisarvoinen kapine, josta iloitaan ja jolla otetaan alas hedelmät
puusta.

Don Juanin sanan, että valta on viljavainio, näki Ulrikki nyt jo
toteenkäyneen, sillä olihan Aalstissa paljon täysinäisiä tähkäpäitä
heidän poimia.

Sotamiehen lasta, jonka Flora oli ottanut mukaansa poikansa
luo, hoiteli hän niinkuin ennenkin äidillisellä huolella, mutta
olkipahnoilla syntynyt lapsi oli nyt puettuna hienoon palttinaan ja
pitseihin ja muihin kummallisesti mietittyihin koristuksiin. Lapsi
oli hänelle tarpeellinen, sillä kun hän pitkäin tuntien kuluessa
aamupäivillä, jolloin Ulrikki tavallisesti oli ulkona, liian kipeästi
tunsi synkkien ajatusten vaivaavan, niin hän puuhasi hoitaen tuota
avutonta olentoa.

Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus
vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun
rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei
kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo.

Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka
hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs
maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt
lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia,
mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja
talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien
ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski
oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla.

Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän
antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten
kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin
maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta.

Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti
ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen
sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä!

Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä
niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun
toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän
neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja
nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa.

Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä
pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja
mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata.

Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona,
hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt
Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen
tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi
äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan
keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana
ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan.

Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi:

"Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä."

Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat
koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä
pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli
ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta
muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja
ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman
värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin,
että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot
hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen
vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä
vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä.
Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut
hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon
hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina
samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän
joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin.

Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista
ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet
taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui
häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka
oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen
Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä
ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita
tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa
sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä
oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen
sorron alaisena.

Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli
varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo
herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa
jäähyväisiä ottaessaan.

Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon
pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui
paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa.




Kahdeksaskolmatta luku.


Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko
isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa
Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko
tottuneita espanjalaisia.

Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä
tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen
Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa
pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan,
niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta
häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä
Antwerpeniä vastaan.

Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi,
siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja
uskollisuutta kuolemaan asti.

Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas
voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla
tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen
liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen
luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä
käsiin.

Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli
hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa
oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret
lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä
hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä
ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi.

Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä
vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran
hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon
voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut
hänen altansa.

Ritarilla oli nyt käsivarsi siteessä. Keskellä hänen panssariansa ja
varuksien olkakappaleessa komeili aatelinen vaakuna taitehikkaasti
korkokuvaksi taottuna.

"Teidät on autettu esiin kuolleen hevosenne alta", virkkoi electo
ritarille. "Te käytätte miekkaanne oivallisesti."

Hän oli puhunut espanjankieltä, mutta toinen kohautti olkapäitään ja
vastasi saksaksi:

"En ymmärrä espanjankieltä."

"Oletteko saksalainen?" kysyi Ulrikki omalla äidinkielellään. "Kuinka
te olette joutunut alankomaalaisten kapinoitsijain joukkoon?"

Aatelismies katsoi electoa kummastuneena. Mutta tämä ei hänelle
jättänyt miettimisen aikaa, vaan jatkoi:

"Minä ymmärrän saksaa; mitä vastaatte?"

"Minulla oli asioita käydäkseni Antwerpenissä."

"Asioita, mitä asioita?"

"Mitäpä se muihin kuuluu."

"Jättäkäämme siis kohtelias puhetapa ja ryhtykäämme toisellaiseen."

"Ei, minä olen voitettu ja olen velvollinen teille vastaamaan."

"No siis?"

"Minun piti ostaa vaatetta."

"Oletteko kauppias?"

Ritari ravisti päätään ja vastasi hymyillen:

"Olemme rakennuttaneet uudelleen linnamme tulipalon jälkeen."

"Ja nyt tarvitsette tapetteja ja taiteellisia kudoksia. Luuletteko
niitä saavanne meidän luotamme?"

"Tuskinpa!"

"Mikä siis Teidät vei meidän vihollistemme joukkoon?"

"Parooni Floyon on äitini sukulainen. Hän marssi teitä vastaan ja kun
hänen hankkeensa oli minulle sovelias —"

"Ja kun Teitä halutti tapella, niin teki mieli koettaa sotaonnea."

"Aivan niin."

"Ettekä ole huonosti tehnyt tehtäväänne. Mistä olette kotoisin?"

"Johan sen tiedätte; Saksasta."

"Se on hyvin laaja maa."

"Schwarzwaldista, Schwabenista."

"Entäs Teidän nimenne?"

Vanki vaikeni, mutta Ulrikki katsahti vaakunaa ritarin haarniskassa,
tarkasteli hänen kasvojaan tarkasti ja merkillinen hymy oli
hänen suupielissään hänen astuessaan vangin luokse lausuen aivan
toisellaiseksi muuttuneella äänellä:

"Te arvelette, että Navarrete vaatii Frohlingenin kreiviltä yhtä suuren
lunastusrahan kuin mitä kreivin metsät ja tilukset maksavat?"

"Te näytätte minut tuntevan."

"Ehkäpä, kreivi Lips."

"Tuli ja leimaus!"

"Ahaa! Te olette olleet sotaretkillä sen jälkeen kuin läksitte
luostarista."

"Luostaristako! Kuinka Te sen tiedätte?"

"Me olemme vanhat tuttavat, kreivi Lips, katsokaahan vaan minua
tarkemmin!"

Toinen katseli electoa tutkistellen, ravisti päätänsä ja sanoi:

"Alussa ette näyttänyt vallan tuntemattomalta, mutta en ole koskaan
ollut Espanjassa."

"Mutta minä olen ollut Schwabenissa ja siitä ajasta asti on Teillä
vielä minulta saatavaa. Olisiko Teidän lunastusrahanne kylliksi
riittävä maksuksi rikotusta kirkon ikkunasta?"

Kreivi silloin silmänsä avasi selko selälleen ja iloinen hymy tuli
hänen kasvoillensa kun hän löi yhteen kahta kämmentään ja vilpittömällä
ihastuksella huudahti:

"Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta
kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja
aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?"

"Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi
meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole
vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan
ikkunaruudulla!"

"Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita,
niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi.

"Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä
onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana
— entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!"

"Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki
luoden silmänsä maahan.

"Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa
takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä."

"Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen
kalpeana toista kasvoihin kysyvästi.

"Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleen
Antwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hitto
soikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestari
Schwabista."

"Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?"

"Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut?
Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä.
Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet
heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen
veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä
minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä
silmieni edessä."

"Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta
hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip!
Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta;
minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä
ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä
neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen
nähdä isäni, oman isäni!"

Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat
vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan
ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip
hänelle vastaeli mielellään.

Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma
isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta
aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut
surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan.
Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen
työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan.

Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut
hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia.
Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka
hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen
oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka
kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt
kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta
hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään
näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan
ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä
Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei
häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla
Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari,
mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin
ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös
kertoa, miten hänen oli käynyt.

Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä
uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli
jokaista yhteistä tuttavaa.

Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon
vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi,
jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin.
Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli
päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt
hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen
munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja
nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli
luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu
pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän
syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen
holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja
sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin
kuollut maksatautiin.

Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan
Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa
mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut
kehumasta.

Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään
toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen.
Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti:

"Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä
sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen
itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää
suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle
maistuu, niin se on valta!"

Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa
varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän
ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina
yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen
kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä
hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin
ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken
tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa.

Ainoastaan vähän lepoa hän soi miehistölleen, sillä hänellä oli palava
halu päästä äitinsä luo. Kotiintulo sellaiset uutiset mukanansa, kas
sitä sopi pitää muhkeana paluumatkana. Kuinka ihanaa ja kaunista elämä
olikaan, miten hartaasti hän kiitti onneansa.

Aurinko meni mailleen ystävällisen Aalstin taakse kun hän läheni
kaupunkia ja taivas oli kuin ruusuja täynnä.

"Ihanaa, kaunista", mutisi hän ja osotti luutnantille loistavia värejä
taivaanrannalla lännessä.

Sanansaattaja oli rientänyt hänen edellänsä ja voittajia
vastaanotettiin kunnialaukauksilla ja torven toitotuksilla kun he
ratsastivat kaupungin portista sisään. Raatihuoneen edustalla hän
hyppäsi maahan hevosen seljästä ja siellä hänet vastaanotti se
kapteeni, joka hänen poissa ollessaan oli pitänyt ylipäällikkyyttä.

Electo kertoi pikaisesti loistavan voittoretken menosta ja kysyi sitte
tapahtumisia hänen poissaolo-ajaltaan.

Silloin kapteeni hämillään katsoi alas ja sanoi epäröiden:

"Ei ole mitään tärkeämpää tapahtunut, mutta toissa päivänä sattui
tapaus, joka varmaan pahoittaa mieltänne. Teidän armaanne, leirisibylla
—"

"Mitä? Mitä tarkoitat?"

"Hän meni Zorillon luo ja tämä, älkää peljästykö — on hänet lävistänyt."

Silloin Ulrikki horjui ja hän matki kumealla äänellä: "on hänet
lävistänyt?" Hän tarttui sitte toisen olkapäähän ja ärjäsi:
"Lävistänytkö? Se on murhannut, tappanut hänet?"

"Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän
on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois.
Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo
rauhaluontoinen ihminen —"

"Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen
matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä
vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?"

Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä:

"Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta,
moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi
tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos.
Ruumis on vielä hänen asunnossaan."

"Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja
virkkoi synkästi:

"Minä tahdon hänet nähdä!"

Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven.

Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä
ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli
hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut.
Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi
hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva
pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt
sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina
emännän verestä.

Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen
kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta
ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena
kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi
hiljaa:

"Peittäkää hänen kasvonsa."

Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka
oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi
polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin
kului monta pitkää minuuttia.

Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta
unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin
henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen.

Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli
rakasta.

Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen
kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää
ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa
pelastukseksi!

Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi
tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti:

"Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille —
Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta,
kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä
vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat
tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja
asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta
kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette
saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla,
minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot
ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On
puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava!
Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne
tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai
eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä.
Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton,
onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan
ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt
olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu
toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!"

Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi
pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä
levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut,
ja viemään ne vainajan luo.

Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon
edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään,
jättäen hänelle tilaa.

Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi
kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun
äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon.

Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis
oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski
kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle
ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan.

Vasaran iskut häntä kiusasivat; hänestä tuntui kuin jokainen lyönti
olisi sattunut häneen keskelle sydäntä.

Ruumissaatto kulki sotilasten välitse, jotka täyttivät koko kadun.
Muutamat upseerit tulivat häntä vastaan ja kapteeni Ortis meni
suorastaan hänen luoksensa ja sanoi:

"Piispa kieltää katafalkkia antamasta ja sitä suurta sielumessua
pitämästä, jota sinä vaadit. Äitisi kuoli synnissä saamatta
sakramenttia. Sielumessuja piispa tahtoo myöntää niin paljon kuin
tahdot; mutta noin suuria kunnianosotuksia —"

"Niitäkö hän ei myönnä?"

"Hän ei meiltä niitä kiellä, vaan Sibyllalta."

"Hän oli minun äitini, teidän electonne äiti. Eteenpäin,
tuomiokirkkoon!"

"Se on suljettu ja ovia ei tänään avata, sillä herra piispa —"

"Niinpä ovet murretaan auki! Nyt heille näytämme kenellä on valta!"

"Oletko sinä järjiltäsi? Pyhä kirkko!"

"Eteenpäin, sanon minä! Joka ei ole pelkuri seuratkoon minua!"

Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin
ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti:

"Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui
vastaukseksi.

Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö,
eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin
kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä
minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko
minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?"

"Emme kirkkoa vastaan!"

"Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega
etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!"

Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti
on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa
kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!"

Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään
mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja
ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa,
pitäköön sen."

Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi
käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän
lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi
haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut
ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista
maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin.

Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa
kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän
ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä
oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti
ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta.

Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta!
Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi;
lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei
mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli!

Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen
tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes
luutnanttiansakaan.

Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää,
arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja
se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen
takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn.
Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen
ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin
kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa
kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia
ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa,
jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten
aution näköistä olikaan hänen sydämessään!

Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena
ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa;
huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin.

Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei
sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti
loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää
muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta.
Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka
majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua
ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa.

Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta
ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli
ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema
oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen
lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut.

Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja
päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse
jotakin toivoi.

Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla.
Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen
kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi
polvilleen.

"Rouva Geel", huudettiin oven takana.

Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi.

Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta
liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties
hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä
on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen
pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy
ihminen.

Rouva näytti hänelle valkeata hänen etsiessään ja ravisti päätään
nähdessään tavarain epäjärjestystä, joita electo penkosi.

Ulrikki oli tullut kirstun pohjaan asti. Siellä hän ensin löysi
kallisarvoisen kaulakoristeen, jonka Zorillo oli sotasaaliina ottanut
ja antanut Florettelie säästönä käytettäväksi jos hätä ja puute tulisi.
Sen Ulrikki otti antaakseen Ruthille. Vieressä oli paketti, yhteen
sidottu punasella silkkinauhalla ja siinä oli pieni lapsenpaita, korea
nukke ja kapea kultasormus, hänen kihlasormuksensa! Sen oli Florette
saanut hänen isältään, se näkyi vuosiluvusta ja paita sekä nukke olivat
muistoja hänestä, äidin armaasta pojasta.

Näitä esineitä hän katseli, muutti toisesta kädestä toiseen ja äkkiä
hänen sydämensä tuli ylen täyteen ja pitämättä lukua vanhasta naisesta,
joka häntä katseli, itki hän hiljaa itsekseen ja huudahti: "äiti, rakas
äiti!"

Silloin hän tunsi käden hiljaa koskevan olkapäähänsä ja ystävällinen
naisen ääni virkkoi: "Miesraukka, miesraukka! Niin, hän oli
rakastettava nainen ja äiti, hän oli äiti — sehän jo riittää!"

Kyyneleet silmissä electo nyökkäsi eukolle, ja kun tämä vielä kerran
lempeästi ja sydämellisellä osanotolla virkkoi "miesraukka", niin tämä
hänestä kuului mieluisemmalta kuin meluavin kunnianosotus, jota koskaan
oli huudettu hänen kunniallensa ja vallallensa.




Yhdeksäskolmatta luku.


Seuraavana päivänä Ulrikki palvelijainsa avulla pani kokoon
tavaroitansa. Silloin kuului rumpujen ja torvien ääntä, toitotuksia ja
hurraahuutoja kadulla ja kun hän meni akkunan luo, niin hän näki koko
kapinallisten sotajoukon marssivan esiin paraatipuvuissa.

Hänen asuntonsa edustalla lippukunnat järjestettiin riveihin, hurjan
kiivaasti kaikui huutoja ja soittoa akkunaruutuja vastaan ja nyt
upseerit tunkivat hänen asuntoonsa ojentaen hänelle miekkansa ja
vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti sekä pyysivät häntä
pysymään heidän päällikkönänsä.

Silloin hänelle selvisi, ettei valtaa kuitenkaan voida viskata pois
arvottomana, mitättömänä ja tyhjänä. Hänen kiusaantunut sydämensä tuli
liikutetuksi ja kunnianhimon veltostuneet siivet levisivät taas uudella
voimalla.

Hän torui ja pauhasi, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun Ortis polvillaan
hänelle ojensi komentokapulan, niin hän vastaanotti sen.

Ulrikki oli taas electo, mutta se ei saanut estää häntä jälleen
näkemästä isäänsä ja Ruthia ja sentähden hän ilmotti kyllä pysyvänsä
entisessä toimessaan, mutta että hän vielä tänäpäivänä aikoi ratsastaa
Antwerpeniin. Hän ilmotti salaa upseereille hyökkäysaikeesta tätä
kaupunkia vastaan ja että nyt oli kysymys vakavista keskusteluista
sikäläisen ylipäällikön kanssa, ettei heidän osansa kalliista saaliista
menisi tältä hukkaan.

Mitä moni oli aavistanut ja toivonut, piti nyt pantaman toimeen.
Heidän electonsa ei ollut mikään tavallinen ihminen! Ja kun Navarrete
päivällisen aikaan tuli sotarintaman eteen tuoden omatekoisen lipun,
niin hän vastaanotettiin riemulla eikä kukaan nurissut, vaikka moni
tunsi neitsyt Marian kuvassa murhatun sibyllan kasvonpiirteet.

Kaksi päivää sen jälkeen Ulrikki toiveita täynnä ratsasti Antwerpeniin.
Hänen laukussaan olivat ne muistitavarat, jotka hän oli ottanut äitinsä
vaatearkusta; hänen sielunsa silmäin edessä oli hänen isänsä kuva, paja
Hirsipuunmäellä, kaunis metsä, kotoseudun vuoret, Costan talo ja hänen
pieni leikkitoverinsa. Oliko hänelle tosiaan sallittu, että isä vielä
kerran häntä painaisi leveätä rintaansa vastaan?

Entä Ruth, Ruth! Vieläköhän tämä piti hänestä, olikohan Filip oikein
kertonut Ruthista?

Viipymättä hän meni kreivin luo ja tapasikin hänet kotona. Filip tosin
vastaanotti hänet ystävällisesti, mutta väittelemällä ja hämillään.
Myöskin Ulrikki oli vakavalla mielellä, sillä hänen täytyi ensin
ilmottaa nuoruudenystävällensä äitinsä kuoleman.

"Oli siis sallittu, että asian piti olla selvillä", virkkoi kreivi.
"Isäsi on kuin vanha visapölkky, oikea schvaabilainen härkäpää.
Unhottaminen ja anteeksi antaminen ei ole hänen asiansa."

"Eikö hän tiennyt, että äiti oli niin lähellä, että hän oli Aalstissa?"

"Kaikki hän sai tietää."

"Vainajalle hän antaa anteeksi. Niin, niin, hän kyllä sen tekee kun
minä sitä häneltä pyydän ja me saamme taas toinen toisemme, jos minä
hänelle sanon —"

"Voi ystävä parka! Kaikki sinä ajattelet tapahtuvan niin helposti.
— Vaikeampaa tehtävää ei minulla ole pitkään aikaan ollut, mutta
täytyyhän minun se kerran kuitenkin ilmaista. Hän ei tahdo mitään
tietää sinustakaan."

"Eikö hän tahdo mitään tietää minusta?" huudahti Ulrikki. "Onko hän
mieletön? Mitä minä olen rikkonut häntä vastaan, mitä hän tahtoo —"

"Hän tietää, että sinä olet Navarrete, electo Herenthalsista, Aalstin
mies ja sentähden —"

"Sentähden?"

"Niin. Näetkös Ulrikki, jos on niinkuin sinä kuuluisa mies, niin hän
näkyy pitkäin matkojen päähän ja kaikki mitä hän tekee, siitä huudetaan
ja kaiku kertoo sen kaikilla kaduilla ja kujilla."

"Minun kunniakseni Jumalan ja ihmisten edessä."

"Jumalanko edessä? Onhan se mahdollista; espanjalaisten mielestä
kyllä varmaan. Mitä minuun itseeni tulee — olinhan minä itse lippua
seuraamassa; minä sanoisin sinua uljaaksi soturiksi; mutta — älä pane
pahaksesi — Te olette tässä maassa pitäneet kauheata elämää. Ovathan
alankomaalaisetkin ihmisiä."

"Kapinallisia he ovat, uskosta luopuneita kerettiläisiä!"

"Ole varovainen puheessasi, ettet solvaisi omaa isääsi. Hänen
uskonsa on huonolla kannalla. Muuan saarnamies, jonka hän tapasi
jossakin majatalossa tänne paetessaan, on hänet houkutellut raamattua
lukemaan. Monet seikat, jotka kirkko tuomitsee, ovat hänelle pyhiä.
Alankomaalaiset ovat hänen mielestään jaloa vapaata kansaa. Teidän
kuningastanne Filipiä hän pitää hirmuvaltiaana, sortajana ja
säälimättömänä murhaajana. Te, jotka olette palvelleet häntä ja Alban
herttuaa — Te olette hänen mielestänsä — mutta en minä tahdo mieltäsi
loukata —"

"Mitä me muka olisimme, minä tahdon sen kuulla!"

"Ei, ei, siitä ei olisi hyötyä. Lyhyesti sanoen, mestarin mielestä
espanjalainen sotajoukko on maanvaiva."

"Urhoollisempaa sotaväkeä ei ole missään ollut."

"Aivan oikein, mutta jokainen tappio ja kaikki veri, minkä Te olette
vuodattaneet, on tehnyt hänet ja kansan täällä katkerasti suuttuneeksi
ja se suuttumus, joka saa joka päivä uutta kiihdytystä ja saa syöpyä
ihmisten mieliin, mitäpä siitä tulisi muuta kuin vihaa? Alban nimeen
ovat liitetyt kaikki suurimmat ilkityöt, sinun nimeesi moni vähempi,
mikä on tehty tämän sodan aikana ja sillä tavoin tehdään isäsi —"

"Niinpä opettakaamme hänelle jotain parempaa! Minä palajan hänen
luoksensa rehellisenä sotilaana, tuhansien päällikkönä! Poika
pysyy poikana! Sen olen saanut kokea äitinikin kanssa. Me olimme
kilpailijoita ja vihollisia, kun minä hänet kohtasin! Ja sitte, sitte
oi, että se on mennyttä. Nyt tahdon isäni luona löytää jälleen mitä
minä olen kadottanut! Kaiketi minua seuraat hänen pajaansa?"

"En, Ulrikki, en! Kaikki, mitä voidaan sinun puolustukseksesi tuoda
esiin, olen vanhukselle puhunut, mutta katkeruus on niin syvälti häneen
juurtunut —"

Silloin electon mieli kuohahti ja hän tiuskasi kiukkuisesti:

"_Santiago_! En minä tarvitse asianajajaa. Jos isä-ukko tietää mikä
minun osalleni tulee tässä sodassa, niin se on sen parempi. Aukkoja
hänen tiedoissaan minä voin itse täyttää. Missä on tuliset ottelut
olleet, siellä olen minäkin ollut mukana! Jumal'avita, siitä olen
ylpeä! En ole enää mikään poikanulikka ja minä olen taistellut elämäni
läpi ilman isää ja äitiä. Se mikä olen, olen ainoastaan omasta
ansiostani jo voin sen kunniallisesti puolustaa isä-ukonkin edessä.
Hän käyttää karkeita ampuma-aseita; mutta enpä minäkään ole tottunut
pehmosilla höyhenmöykyillä sotimaan!"

"Ulrikki, Ulrikki! Hän on ijäkäs ja on sinun isäsi!"

"Sitä kyllä ajattelen, jahka hän sanoo minua pojaksensa."

Muuan kreivin palvelijoista vei Ulrikin sepän taloon.

Mestari oli tyyten lakannut hevosia kengittämästä, sillä kapean korkean
rakennuksen alakerrassa oli vaan pää-ovi ja ikkuna sen kumpaisellakin
puolella. Ovesta oikealle oli ikkunan sisäpuolella muutamia kauniita
korkokuvilla kaunistettuja rautapukuja sekä taiteellisesti tehtyjä
takomatöitä. Vasemmanpuolinen ikkuna oli puoliksi avoinna, niin että
syys-aurinko esteettömästi pääsi paistamaan sisälle. Ulrikki antoi
kreivin palvelijan mennä pois, otti käteensä ne muisto-esineet, jotka
hänellä oli äidiltään ja kuunteli vasaran pauketta, joka talosta kuului
kadulle.

Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden
muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi
Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan
vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen
isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin
rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta,
se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan
katselisivat silmästä silmään.

Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota
keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu
hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin
Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin
takovan rautaa työpajassa.

Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle
avonaisesta akkunasta.

Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä.

Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen
päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka
vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä
leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri
tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan:

"Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth,
liiankin halvalla hinnalla."

"Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te
saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan,
että saamme raudan ylihuomenna."

"Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen,
arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän
ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut
tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle
anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä
vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi
antaa myöntävä vastaus."

"Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö
iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä
minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista,
mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No
hyvästi nyt vaan, isä Keulitz."

Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut
syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen.
Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista
tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen,
ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä,
eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan
ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja
katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.

Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut
nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin
olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa,
sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa
hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo
tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut
eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi
seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt
itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa:

"Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!"

Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan
silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki
taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö
taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä
itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan.

Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin
hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo,
kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle,
jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin
sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut
takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun
näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan.

Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän
tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja
nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita
huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli
voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja
sanoi ankarasti:

"Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa."

"Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua
lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen
jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että
minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee
sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa."

"Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi
toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!"

Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen
takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman
miehen täydellä luottamuksella:

"Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi,
ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono
kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen
joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin
laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle;
sen pitäisi teille olla kylliksi!"

Silloin Ruthin mieli kuohahti ja hän huudahti jyrkästi:

"Ei, tuhannesti ei. Sinä olet electo Aalstista, kaupunginryöstäjä,
eikä sitä pyhkäistä pois niinkuin pölyä lattialta. Minä olen
vaan heikko tyttö; mutta sinun isäsi ei ikinä ojenna kättänsä
espanjalais-pukuiselle veriselle miehelle. Minä tunnen hänet, minä
tiedän sen."

Silloin alkoi Ulrikki taas hengittää kiivaammin; mutta hän hillitsi
kuohahtavan sisunsa ja vastasi ensin nuhtelevalla, sitte rukoilevalla
äänellä:

"Sinä olet ikäänkuin kaiku vanhuksesta. Mitäpä hän ymmärtäisi sotilaan
kunniasta; mutta sinun, Ruth, täytyy minua ymmärtää. Muistatko vielä
leikkiämme sanasta, siitä mahtavasta sanasta, joka voi kaikki tehdä?
Minä olen sen löytänyt, ja mitä se lahjottaa, sitä sinun pitää nauttia
kanssani. Auta ensin minua saadakseni isäni ystävälliseksi minua
kohtaan; kyllä se onnistuu kun sinä autat minua, vaikka siitä tuleekin
kova koetus. Hän ei ole vielä jaksanut antaa anteeksi vaimoraukallensa
— niin sanoi kreivi Filip; mutta nyt, näetkös Ruth, äitini kuoli
muutama päivä sitte, ja hän oli hyvä ja olisi ansainnut paremmankin
onnen. Minä olen taas yksin ja minä ikävöin rakkautta, niin lämpimästi
ja sydämeni pohjasta — enemmän kuin voin sanoakaan. Mistä minä sitä
etsisin jollen sinulta ja isältäni? Sinä vieläkin pidät minusta, sinä
olet sen ilmaissut, ja eikö totta, tiedäthän, että minä en ole huono ja
paha? Ole tyytyväinen minun sydämelliseen rakkauteeni ja johda minut
isäni luo. Auta minua, että hän kuulisi puhettani. Minulla on mukanani
hänelle annettavaa, jota sinun kauttasi tahdon hänelle jättää; saatpa
nähdä, että hänen sydämensä silloin heltyy!"

"No anna sitte tänne", vastasi Ruth, "mutta olkoonpa mitä ikänä —
usko minua Ulrikki, niin kauvan kuin sinä marssit espanjalaisen
kapinoitsija-joukon etunenässä, pysyy hän kovana, lujana kuin hänen
rautansakin on."

"Mitäpä espanjalaisista, mitä huolimme kapinallisista? Se joka tahtoo
rakastaa, hän myöskin voi rakastaa; kaikki muu sitte tasaantuu. Sinä
et tiedä kuinka rajusti sydämeni sykkii nyt kun olen niin lähellä
sinua, kun minä sinun näen ja kuulen äänesi. Sinä olet minun hyvä
enkelini ja sellaisena tulee sinun pysyä edelleen. Katsoppas nyt
tänne. Nämä ovat äitivainajani jättämiä tavaroita. Tätä pientä paitaa
olen minä pikkulapsena ollessani pitänyt ja tuo korea nukke tuossa
oli minun leikkikaluni; ja tämä kultasormus, on sama vihkimäsormus,
jonka isäni antoi morsiamellensa alttarin ääressä — kaiken tämän on
äitini tallettanut elämänsä loppuun asti ja pyhänä muistona kuljettanut
mukanansa maasta maahan, leiripaikasta toiseen. Tahdotko jättää isälle
nämä muistot?"

Ruth nyökkäsi ääneti.

"Ja nyt tulee paras. Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa työtä? Tämän
kaulakoristeen annan sinulle Ruth ensimäisenä lahjanani."

Ulrikki näytti kallisarvoista koristetta, mutta Ruth vetäytyi takaperin
ja kysyi katkeralla äänellä:

"Saaliinako se on otettu?"

"Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa
omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois
luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle
ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena:

"Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä
oleville tytöille sellaiset voivat kelvata."

Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla
pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi:

"Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni."

Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta
ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja
turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä
piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei
ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi
toruen huusi:

"Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja
roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni
häpäisijä!"

Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran
esiliinansa alta.

Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi
hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin
kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin
kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat
vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan
entisensä näköinen.

Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin
onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen.

Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei
vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!"

Silloin Ruth meni mestarin luo, hiipi häntä likelle ja rukoili:

"Kuule häntä, älä aja häntä ulos tällä tavoin; hän on toki oma poikasi
ja vaikka suuttumus äsken hänet valtasi —"

"Espanjalainen tapa — väkivaltaisesti kohdella naisia", huudahti
Aatami. "Minulla ei ole mitään Navarrete nimistä poikaa, vai miksi tuo
murhaaja peto itseään nimittää. Minä olen porvari, eikä minulla ole
mitään poikaa, joka komeilee varastetuissa aatelis-vaatteissa; tuota ja
hänen murhamiestovereitaan minä vihaan, vihaan joka-ikistä. Jalkanne
tahraa minun taloni. Ulos poika, muutoin minä käytän moukariani."

Silloin Ulrikki vielä kerran huudahti: "Isä, isä!" ja hän koki
väkisinkin koota ajatuksensa ja sai vaivalla sanotuksi: "Isä, minä
tulin luoksesi hyvällä sydämellä, rakkautta täynnä. Minä olen
rehellinen sotilas ja jos kukaan muu kuin sinä — Herran kuolema — jos
yksikään toinen olisi uskaltanut minulle sanoa tuollaista-"

"Murhaa se koira, olisit silloin sanonut!" keskeytti seppä hänen
puheensa. "Me tunnemme espanjalaisen siunauksen: _à sangre, à carne_!
Kiitos armahtavaisuudestasi! Sanoppa vaan yksikään sana lisää, niin en
voi hillitä itseäni."

Ruth oli takertunut kiinni mestariin ja viittasi Ulrikille, että hän
menisi. Silloin electo huokasi syvästi, painoi käden silmilleen ja
syöksi ulos.

Kun mestari jäi kahdenkesken Ruthin kanssa, tarttui tämä hänen käteensä
ja huudahti rukoilevasti:

"Isä, isä, hän on oma poikasi: Rakastakaa vihamiehiänne, on Vapahtaja
käskenyt; ja sinä —"

"Ja minä vihaan häntä", sanoi seppä lyhyesti ja jyrkästi. "Tekikö hän
sinulle pahaa?"

"Sinun vihasi tekee minulle kymmenen kertaa enemmän pahaa! Sinä
tuomitset tutkimatta; niin isä, sen sinä teet! Kun hän tarttui minuun,
oli hänellä siihen täysi syy, hän luuli, että minä olin herjannut hänen
äitiänsä!"

Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi:

"Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa
sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan."

Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen
sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä
sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän
seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui
hiljaa:

"Vainajalle täytyy antaa anteeksi —"

"Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta
huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin,
isä?"

"Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos
mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle
porvarin pojalle taloni on aina avoinna."

Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä
ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi.

Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua,
vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei
voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti
yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen
silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa
mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen
aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä,
sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä
ja onnettomuuttansa.

Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota.

Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua
hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi
oli sysätty ulos.

Ovi oli suljettu. Kun hän kolkutti ovea, kysyi vieras miehen ääni kuka
hän oli ja mitä hän tahtoi.

Hän halusi puhutella mestaria ja hänen nimensä oli Ulrikki.

Kauvan odotettuaan kuuli hän sisällä ovea temmaistavan auki ja mestarin
vihaisesti tiuskaavan:

"Mene kehruurukkisi ääreen! Se joka häntä puolustelee niinkauvan kuin
hän kulkee espanjalais-puvussa, tarkottaa hänen ja minunkin vahinkoani."

"Mutta kuulla, isä, kuulla teidän täytyy hänen puhettaan", huudahti
Ruth.

Silloin ovi jälleen läimäytettiin kiinni, raskaita askelia kuului
lähestyvän kadun puolista porttia; portti avautui ja Aatami oli taas
poikansa edessä.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän äreästi.

"Tahdon sanoa, että väärin teet, kun minua häpäiset kuulematta
puolustustani."

"Vieläkö sinä olet electo? Vastaa!"

"Olen kyllä!"

"Ja aijotko semmoisena pysyä edelleen?"

"Qvé como — puede ser —", änkytti Ulrikki, joka noista kysymyksistä
hämillään, epähuomiossa käytti espanjankieltä, jolla kielellä hän niin
kauvan oli tottunut ajatuksensa lausumaan. Mutta tuskin oli seppä
kuullut nuo vieraskieliset sanat, niin hän uudestaan kiukustui.

"No mene sitten turmioon espanjalaisinesi!" kaikui vastaus electolle.
Sitte portti taas paiskattiin kiinni niin että koko talo tärisi
ja vähitellen mestarin raskaat askeleet porstuassa hiljenivät
kuulumattomiin.

"Mennyttä, mennyttä!" höpisi itsekseen isän kodista karkotettu poika.
Sitte hän rohkaisi mielensä, puristi nyrkkiänsä ja sähisi: "Turmiota ei
nyt tule puuttumaan. Ketä se kohtaa, se sen kantakoon!"

Sen jälkeen hän kävellessään pitkin katuja ja avoimia paikkoja teki
mietteissään suunnitelmia toisensa jälkeen ja tuumaili itseksensä mitä
piti tämän jälkeen tapahtuman. Miekka kädessä hän aikoi murtaa auki
vanhuksen oven ja ainoa saalis, jota hän itselleen tahtoi oli Ruth,
jota hän ikävöi, joka kaikista huolimatta häntä rakasti, joka hänelle
kuului lapsuudesta asti.

Seuraavana aamuna hän neuvotteli tarkasti ja viisaasti linnoituksessa
olevien espanjalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Kaupungin
kohtalo oli määrätty ja kun hän nyt taas kulki suuren torin poikki ja
näki kaupungintalon, jonka keskuksessa on ylväs päätyrakennuksella
koristettu keskirakennus ja alakerroksessa holveja täpötäynnä
tavaroita, niin hän itseksensä päästi villityn naurun.

Hans Eitelfritz oli pitkän matkan päästä huomannut hänet ja huudahti
hänelle:

"Aika siisti tupa! Kolmen kerroksen korkuinen. Ja kuinka nuo leveät
ikkunat säteilevätkään pilarien välillä sivurakennuksissa!"

Sitte hän hiljensi äänensä ja jatkoi hiljaisemmin, sillä torilla
tunkeili ihmisiä, tavaravaunuja ja ratsastajia:

"Katseleppa ympärillesi tarkemmin ja valikoi itsellesi tuolla asunto.
Tule mukaan! Minä näyttelen sinulle missä paras tavara on, mitä me
tarvitsemme. Emmekö ole kylliksi verta vuotaneet näiden pippurisäkkien
puolesta? Nyt tulee meidän vuoromme nylkeä heitä. Suuret rakennukset
tässä, joissa on ukonkuvat päätyseinillä, ovat eri ammattikuntien
palatseja. Kussakin niistä on kultaa tarpeeksi kokonaisen lippukunnan
lihottamiseksi. Nyt menemme tätä tietä! Kaupungintalon takapuolella on
sokurikanava. Siellä asuu pelkkiä jäykkäniskoja, jotka tuhlaavat hopeaa
arkipäivinäkin. Pane muistoosi se katu!"

Sitte hän vei electon takaisin torille ja jatkoi puhettaan:

"Kaikki nämä kadut johtavat laivarantaan! Sen kaiketi tunnet! Oletko
nähnyt tavaramakasiinit? Ne ovat täpösen täynnä katonharjaa myöten.
Näillä malvasiaviineillä, kanariasekteillä ja näillä Intian maustimilla
voisi koko Schelde-joen ja Pohjanmeren muuttaa suureksi viinimaljaksi."

Ulrikki seurasi tienopastajaansa kadulta toiselle. Mihin ikinä hän
silmänsä käänsi, näki hän uhkeaa rikkautta varastohuoneissa ja
makasiineissa, asunnoissa, palatseissa ja kirkoissa.

Jalokivikaupan edustalla Hans Eitelfritz seisattui ja sanoi:

"Katsos tänne. Tämä minua erittäinkin ilahuttaa. Katsoppas tuota
leikkikalua: pikku koiraa, rekeä, pönkkähameeseen puettua naista,
kaikkityyni pelkkää hopeata. Jahka tuumat toteen käyvät, niin minä otan
sen ja lahjotan sen sisareni lapsille Cöllnissa; se heitä ilahuttaa ja
jos joskus puute rupeaa ahdistamaan, niin äiti voi sen myödä."

Miten suuri ihmisjoukko tunkeili pääkaduilla! Englantilaiset,
espanjalaiset, italialaiset ja Hansaliiton kauppiaat kokivat komeissa
vaatteissa ja kultakoristeissa olla alankomaalaisia muhkeammat.
Mere-torin varrella olevassa gootilaisessa pörssipalatsissa, joka oli
komein koko kaupungissa, hän näki kaikki yhdessä. Siellä he seisoivat
isossa avoimessa salissa, nelikulmaisista marmorilevyistä tehdyllä
permannolla, ei sadottain, vaan tuhansittain, tekemässä kauppoja
tavaroilla, joita tuli kaikilta mailman ääriltä ja lähetettiin
kaukaisimpiin maihin. Heidän kysyntänsä ja tavarain tarjouksensa
sekautui jo pitkän matkan päähän kuuluvaksi hälinäksi, joka ikäänkuin
aaltojen pauhina kohisi Mere-torin ylitse. Siellä puhuttiin sellaisista
summista, joita maasotilaankin lennokas mielikuvitus tuskin kykeni
käsittämään. Tämä kaupunki oli verraton aarre ja siellä oli tuhannen
kertaa runsaampi saalis kuin turkkilaisella rahastolaivalla merellä
Lepanton luona.

Täällähän oli se rikkaus, jota electo tarvitsi rakentaaksensa sen
palatsin, johon hän aikoi viedä Ruthin. Kellepä muulle kuin hänelle oli
tuleva suurin osa äärettömästä saaliista!

Tämän muhkean kaupungin perikadosta piti kasvaa hänen tulevaisuutensa
onni.

Nuo olivat korkealle pyrkiviä, loistavia suunnitelmia, mutta hän niitä
suunnitteli synkin katsein ja tuimalla mielellä. Mitä hänelle ei
annettu, sen hän aikoi väkisin uhallakin hankkia niinkauvan kuin valta
oli hänen käsissään.

Murhaa ja polttoa ei voinut välttää, vaan sehän kuului hänen
ammattiinsa niinkuin lastut höylän työhön, niinkuin paukutus takomiseen.

Kreivi Filip ei aavistanut mitään näistä hankkeista eikä saanut
mitään aavistaa. Hän piti Ulrikin turmeltuun mielentilaan syynä sitä
seikkaa, että tämä oli isän kodista karkotettu ja kun hän lähtiessään
Schwabeniin lausui jäähyväiset, puheli hän ystävällisesti entisen
koulutoverinsa kanssa kehottaen häntä pian jättämään espanjalaiset
liput ja vielä kerran koettamaan hakea sovintoa isä-ukon kanssa.

Ennenkuin electo lähti pois kaupungista jätti hän Hans Eitelfritzille,
jonka rykmentti salaa oli liittynyt kapinallisiin, suojeluskirjeen
omaisiansa ja maalari Mooria varten. Tätä hän ei ollut unohtanut, mutta
olipa hänellä täysi syy olla näyttäytymättä kunnioitettavan mestarin
edessä niin kauvan kuin synkät ajatukset pitivät vallassaan hänen
mielensä.

Kapinalliset Aalstissa vastaanottivat hänet äänekkäällä riemulla ja
vaikka hän käyttäytyikin töykeästi ja tylysti, niin he kuuliaisina
noudattivat hänen tahtoaan, sillä hän voi heille antaa sellaisia
tulevaisuuden toiveita, jotka äreäluontoisimmankin soturin partaisen
suun sai ihastuksesta hymyilemään.

Jos valta oli oikea sana, niin hän tuskin osasi sitä käyttää oikein,
sillä kokonaan muista ihmisistä erillään hän vietti ilotonta elämää
tyydyttämättömissä toiveissa ja synkissä mietteissä. Hänestä tuntui
kuin hän tarvitsisi Ruthin tullaksensa jälleen ehytluontoiseksi
ihmiseksi. Tunnit kuluivat niin hitaasti kuin kokonaiset päivät,
päivät kuin viikot ja vasta sittekuin de Rodan lähettämä lähettiläs
Antwerpenin linnotuksesta toi hänelle kehotuksen ryhtymään toimiin,
rohkaisi hän mielensä ja sai jälleen entisen jäntevyytensä.




Kolmaskymmenes luku.


Lokakuun 20 p. joutui Maastricht espanjalaisten käsiin ja kärsi kauhean
hävityksen. Varusväki Antwerpenissä joutui kiihotustilaan ja alkoi
kallistua kapinallisten liittolaisten puolelle linnoituksessa.

Ulkomaalaiset kauppiaat pakenivat kaupungista. Maaherra Champagny
huomasi, että kauppapaikkaa hallitsevan linnoituksen mahtimiehet
kauhistavalla tavalla uhkasivat sekä häntä että järjestystä
kaupungissa. Alankomaalainen sotajoukko, jossa suurin osa sotilaista
oli vallooneja, tuli kykenemättömän markiisi Hervén, puolihupsun de
Hézen ja muiden aatelismiesten johdolla Antwerpeniin pahinta turmiota
estämään.

Champagny pelkäsi, että saksalaiset rykmentit tuntisivat itsensä
loukatuiksi ja epäilisivät kavallusta jos hän laskisi liittovaltain
sotajoukot kaupunkiin — mutta suurin osa maasotilaita oli jo
kapinallisten kanssa yhteydessä; vaara tuli joka hetki suuremmaksi;
kaikkialla uskollisuus horjui, porvarit pysyivät kiihkeästi
vaatimuksissaan ja sentähden avattiin portit alankomaalaisille.

Saksalaisten maasotilasten päällikkö, kreivi Oberstein, joka
humalapäissään oli sitoutunut pitämään linnoituksessa olevien
kapinallisten puolta, muisti kuitenkin velvollisuutensa ja pysyi
sille uskollisena loppuun asti. Se rykmentti, jossa Hans Eitelfritz
palveli ja toisetkin maalaissoturien lippukunnat olivat langenneet
kiusauksen houkuttelemina ja odottivat vaan merkkiä, milloin he
tekisivät hyökkäyksen. Kaupungin asukasten mieliala oli samallainen
kuin sellaisen ihmisen, jolla on ruutia ja sytytysainetta kellarissa
jalkojensa alla; niinkuin matkustavaisen, joka omassa seurueessansa
huomaa rosvoja ja murhamiehiä.

Champagny kehotti porvareita ryhtymään itsepuolustustoimiin ja hän
käytti heidän apuaan teettääksensä suojelusvallin kaupungin avoimelle
paikalle, jota linnotus pahimmin uhkasi. Niiden miesten ja naisten
joukossa, jotka vapaaehtoisesti tuhansittain kokoutuivat, oli myöskin
seppä Aatami kisälleineen ja Ruth. Mestari ja hänen väkensä käytti
lapiota taitavan insinöörin johdolla, tyttö oli muiden naisten kanssa
tekemässä puunoksista vallituskoreja.

Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti
hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut
suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa
vastaan.

Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin
mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia
teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi
lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä,
sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki
kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin
silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan.

Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa
muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi
tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan.

Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin
Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla
muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa,
mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä
varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven
jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä
usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi
toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth
itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja
poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa.

Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka
joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä
hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen
jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako
komeassa laivassa.

Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen
mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja
turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa
hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän
varmaankaan ei ollut!

Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut
Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken
loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa
porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon
ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli
pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi,
kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui
Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski
kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan
rakkautta ja rauhaa.

Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä.

Vihollisuudet olivat alkaneet.

Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa
espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in
johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen
sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko
ei ollut vielä tullut Aalstista.

"Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen,
meidän kotimme, on hänelle pyhä."

Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja
hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui
hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien
sotilasten ja porvarien hurjat huudot.

Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin,
kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät
entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän
pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa:
"Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää."

Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla,
läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi:

"Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä
ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän
etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä
— kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti."

Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa
kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos.

Ruth hoiperteli takaisin työpajaan.

Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta
vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan
oli suuret joukot asestettuja porvareita.

"Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen.

Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen
ja kellojen soittoon.

Pakeneva mies syöksi ulkonevasta rintavarustuksesta valloonien luo
huutaen:

"He ovat täällä, he ovat täällä. Navarrete, verikoira, kulkee heidän
etupäässään. He eivät tahdo syödä eikä juoda. He sanovat syövänsä joko
paratiisissa taikka Antwerpenissä. Kuuletteko, kuuletteko, tuolla he
tulevat!"

Ja tuossa he olivat, yhä vaan he lähestyivät ja heidän edellään kulki
electo heiluttaen lippua korkealla ilmassa.

Hänen takanaan kaikui tuhansilta parrakkailta huulilta rajusti,
saaliinhimoisesti, kammottavasti: "_Santiago, Espana, à sangre, à
carne, à fuego, à saco!_" Mutta hän oli vaiti ja astui ylpeänä ja
suorana eteenpäin ikäänkuin häneen ei olisi pystynyt kuulat, joita
vinkui hänen ympärillään joka puolella. Vallan ja hurjan tappelunhalun
tunne loisti hänen silmistään. Voi sitä, mihin sattui hänen miekkansa,
jota hän nyt piti vasemmassa kädessään nojaten sitä olkapäätään vastaan.

Aatami seisoi valloonien eturivissä moukari pystyssä. Hänen silmänsä
oli kuin lumottuna katsomaan hyökkäävää poikaa ja tämän kädessä
liehuvaa sotalippua. Lipusta häntä vastaan tuijottivat saman onnettoman
naisen kasvot, joka hänet oli pettänyt ja turmellut hänen elämänsä
onnen. Hän ei ollut selvillä siitä, oliko hän valveilla, vai kiusasiko
häntä pahanilkinen unennäkö.

Nyt, nyt hänen katseensa kohtasi electon silmäyksen ja nyt hänen oli
mahdoton enää hillitä itseään, vaan nosti moukariansa ja yritti rynnätä
eteenpäin, mutta valloonit tunkivat hänet takaisin.

Niin, niin, hän vihasi omaa poikaansa ja raivosta täristen, hehkuen
himosta syöstäksensä tätä vastaan, näki hän miten electo hyppäsi vallin
alimmaiselle penkereelle kiivetäksensä ylös. Hetkisen oli electo
sepälle näkymättömissä, mutta nyt näkyi lipputangon pää, nyt lippu
ja nyt, nyt hänen poikansa oli vallin harjalla ja huusi: "_Espana,
Espana!_"

Sillä hetkellä lauaistiin huumaavalla paukkeella satoja hakapyssyjä
mestarin läheisyydessä, paksu ruudinsavu pimitti ilman ja kun tuuli
oli sen hajottanut, niin Aatami ei enää nähnyt sotalippua. Se oli
vaipunut maahan ja sen vieressä oli pitkänänsä electo, kasvot ylöspäin,
liikkumatonna, äänetönnä.

Voihkien sulki isä silmänsä ja kun hän ne avasi jälleen oli satoja
rautapukuisia sotilaita kapinallisesta sotajoukosta kiivennyt
rintavarustuksen yli. Heidän jaloissaan makasi hänen verta vuotava
poikansa.

Ruumis toisensa jälkeen vaipui kaatuneen ympärille, mutta ikäänkuin
rautainen vaaja tunki espanjalaisjoukko yhä eteenpäin.

_Espana, à sangre, à carne!_

Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä
vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät
tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä
hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat
riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa
päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin
myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin.

Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen
joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja
melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona
oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja
kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan.

Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu
ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista.

Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut
paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen
ryöstetyksi aarre-aitaksi.

Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän
pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa
tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä
metallityöntekijöitä.

Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan.
Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua
oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti
päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan.
Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa?

Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki
koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa.
Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti
säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän
olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli
tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki
kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka
oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa,
vanhempiensa luo.

Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke;
kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän
täyteen tukahuttavaa savua.

Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua
kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu,
levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni
huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä
olen!"

Viiden kisällin seurassa hän oli lähtenyt, kaksi hänellä oli mukanansa
palatessaan. Toiset olivat kuolleina pitkin katuja ja heidän kanssansa
kreivi Obersteinin saksalaiset palkkasoturit, ainoat sotamiehet,
jotka uljaasti olivat tehneet vastarintaa viimeiseen mieheen asti
espanjalaisia kapinoitsijoita ja heidän liittolaisiansa vastaan.

Aatami oli heiluttanut moukariansa ensin Mere-torin ja sitte
sokurikanavan varrella niiden porvarien joukossa, jotka epätoivoisesti
taistelivat omaistensa hengen ja tavaransa puolesta — mutta kaikki oli
ollut turha. Vargasin ratsumiehet olivat tukehuttaneet viimeisenkin
vastarinnan.

Kadut tulvailivat verta, suurissa röykkiöissä oli ihmisruumiita
ovien edessä ja katujen kivityksellä niiden joukossa oli myöskin
Antwerpenin markkikreivi Verreyckin, pormestari van der Meren ja
useiden senaattorien ruumiit. Toinen tulipalo toisensa jälkeen teki
taivaan punaseksi, kaunis kaupungintalo oli ilmitulessa ja tuhansista
akkunoista kuului hätähuutoja verta vuotavien porvarien, naisten ja
lasten suusta kun heidän kimppuunsa oli hyökätty ja heidät ryöstetty
tyhjiksi.

Mestari virkisteli itseänsä hätäpikaisesti syöden vähän, sitte hän
nosti päätänsä ja sanoi:

"Meidän taloomme ei ole kukaan kajonnut. Naapurimme Ykensin ovi ja
ikkunaluukut ovat murretut pirstaksi."

"Se on ihmeellistä!" huudahti vanha Rahel nostaen keppiänsä.
"Kultasepän luona nuo paholaisten sikiöt vainusivat jotain parempaa
kuin rautaa."

Silloin joku liikutti portin kolkutinta. Aatami hypähti pystyyn, puki
jälleen päällensä haarniskan, viittasi sälleille ja meni ovelle.

Rahel kirkasi täyttä kurkkua: "Kellariin, Ruth! Jumala, Jumala,
armahda meitä! Joudu pian — missä minun kaulahuivini on? He hyökkäävät
kimppuumme! — Pois, pois! Jumala, Jumala, minä olen kuin halvattu, en
kykene enää astumaan!"

Hirveä peljästys oli vallannut vanhuksen; hän ei tahtonut kuolla.
Ruthille oli kuolema tervetullut ja hän ei liikkunut paikaltaan.

Nyt kuului ääniä eteisessä, mutta ne eivät olleet meluavia eikä
uhkaavia; Rahel kirkui kumminkin vieläkin niinkuin vimmattu kun eräs
palkkasoturi täysissä tamineissa mestarin kanssa astui sisään työpajaan.

Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä
koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja
ryömi vavisten isäntänsä luo.

Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi:

"Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen
haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille
kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta,
missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia,
neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä
on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin
veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse
minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne
ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon
kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun
asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa!
Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän
käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'"

Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheli
Ulrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään.

Vänrikki jutteli edelleen:

"Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun
hän kaatui!"

"Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen
kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä
miekkaansa."

"Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui."

"Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä."

"Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua
kuolleista ja haavotetuista."

Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti:

"Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan
kuolettavasti — ehkä —"

"Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen
puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies,
jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta
se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa —
Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin
minä koetan —"

"Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen.

"Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne."

"En, isä, minä tulen kanssasi."

Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi:

"Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää
taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma
leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he
tänäpäivänä —"

"Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä
minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana
pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra!
Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla
vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki.
Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä,
minun täytyy!"

Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa,
armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä
hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui
Ulrikin kylmillä huulilla.

Surullisena ja vastustaen Aatami ravisti päätänsä; mutta Hans
Eitelfritz tunsi itsensä liikutetuksi neidon sydämellisestä halusta
auttaa sitä miestä, joka hänelle itsellensäkin oli niin rakas ja sen
vuoksi hän vaivasi kekseliäisyyttään ja virkkoi:

"Kenties — se riippuu siitä — kuulkaapa mestari, ettepä tekään kadulla
ole liioin turvallisessa asemassa, ettekä ilman minua helposti pääsisi
perille vallin luo. Minulta kuluu aika — mutta tehän olette isä ja
tämä neito — onko se hänen sisarensa? Ei! Sen parempi hänelle, jos hän
vielä virkoo elämään! Ei se ole mikään helppo asia, mutta ehkä se käy
päinsä. Tuo vanha mummo hoitaa minun Lelapsiani. Koira parka! Eikö
niin, tekeehän se hyvää? No niin, puolen yön aikaan voisin tulla tänne
jälleen. Onko teillä kotona minkäänmoisia vaunuja?"

"On sellaiset, millä tuodaan hiiliä ja rautaa."

"Hyvä on. Antakaa naisten keittää kattilan täysi keittoa, ja jos teillä
sattuu olemaan pari kinkkua —"

"Meillä on neljäkin!" huudahti Ruth.

"Pankaa lisäksi leipää, pari astiaa viiniä, ja tynnöri olutta ja
seuratkaa minua ääneti. Minä tiedän tunnussanan, poikani seuraa minua
ja minä koetan saada espanjalaiset uskomaan, että te olette meidän
joukkoamme ja tulette tuomaan illallista minun väelleni. Tahrikaa
noella kauniita kasvojanne, arvoisa neiti, ja jos löydämme Ulrikin,
niin panemme hänet rattaille ja minä seuraan teitä takaisin kotiin.
Ottakaa tuo ryytisäkki mukaan, ja jos sen polosen onnistumme löytämään
elävänä tai kuolleena, niin peitämme hänet säkillä. Se oli määrätty
toiseen tarkotukseen, mutta minä tyydyn tähänkin saaliiseen. Tämän
hopeisen leikkikalun otatte talteen, se vasta on komea, nähkääs!
Katsokaa miten hevonen keikistelee ja entä lintu sitte tuossa häkissä!
Älkää niin tuimasti katsoko, mestari! Kalanpyynnissä täytyy tyytyä jos
sattuu huonompiakin kaloja saamaan ja jos en minä sitä olisi ottanut,
niin joku toinen sen olisi vienyt. Sen olen aikonut antaa sisareni
lapsille ja tänne takkini alle olen piilottanut muuta, joka minua
auttaa paremmille päiville. Niin on nytkin, että toisen kuolo auttaa
toista leipään."

Kun Hans Eitelfritz puolen yön aikaan tuli takaisin, olivat vaunut
valmiina varustettuina ruualla ja juomalla. Aatamin varotukset olivat
menneet hukkaan. Ruth oli pysynyt toiveessaan saada seurata hänen
mukanaan ja hän tiesi mikä tytön sai yhtä mielellään kuin hän itsekin
panemaan henkensä ja menestyksensä vaaralle alttiiksi.

Vanha Rahel oli tehnyt kaikki minkä taisi peittääksensä Ruthin
kauneuden.

Vaarallinen yöretki alkoi.

Seppä veti vaunuja, Ruth lykkäsi takaa, vänrikki kulki aseenkantajansa
kanssa hänen sivullaan.

Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen
seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää
heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa.

Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä,
kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen
sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo.

Täällä vänrikki löysi omat miehensä.

Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois
rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte
hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita
perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo.

Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli
ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä
kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän
menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen
sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen
ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi.

He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki
matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan.

Niin, siinä oli Ulrikki!

Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi
maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa.

Mitä hän oli nähnyt?

Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen
huudahduksen?

Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta
tehtävää kuin voivotella ja valittaa.

Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän
ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja
lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa.

Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä,
nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun
miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa
huokumista.

Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä
ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi Hans
Eitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen.

Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi,
hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki
hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!"

Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon
taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen
kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja
painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä
vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa.

Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla
tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut
isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa
isänsä talossa.

Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi
vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä
tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi
"Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut
pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän
olisi tahtonut tanssia.

Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin
tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo.

Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta
päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän
keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt
Navarreten ruumiin helvettiin.

Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut
kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti
muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan
sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa
ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt
rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä
jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä
Spreen varrella.





Yhdesneljättä luku.


Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut
rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä
häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan
ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti
nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai
levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden
valvomisesta.

Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin
hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä
— mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin
Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja
sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta
kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja
Floraa.

Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai
herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme
kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen
otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää
pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha
henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa.

Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän
tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa,
ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut
hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara
oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun
Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin
kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki
kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä.

Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä
pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja
vaikean sairaanhoidon rasituksista.

Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä,
sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan
niinkuin hän sen jo olisi tehnyt.

Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin
valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse
tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi
myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän
kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän
laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos
hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina
parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin
vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää
Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume,
taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi
tuntea voimistuvansa.

Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein
isänsäkin.

Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen
ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen,
suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen
liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät
huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat
vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja
piti sitä verrattomana palkkiona itselleen.

Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita
ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin
äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen
nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat
tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea
honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt
ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen
laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa"
antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin
silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi.
Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen
oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja
virkistävässä kasteessa.

Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän
huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi
häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen
sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen.

Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden
käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen
ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan
luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin
mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous,
kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka
kautta ja jossa hän eli.

Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä
ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit
kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän
miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen
ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin
ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli
hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja
palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi
hänelle voimaa kaikkeen hyvään.

Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti
isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle.
Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen
kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi
sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja
katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta
tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle.

Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän
oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin
oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt
sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana.

Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran:

"Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän
uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin;
toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on
tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan
elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään
ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte
olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa
toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut
julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua
vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi
miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen
sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene
ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat
muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella.
Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin
syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja
eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa
kun minulle olit vihoissasi —"

"Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa
karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään.

Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan
Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin
hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa
miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä.

"Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut
pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään
kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor,
kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran
alusta. Jollei niin olisi —"

"Niin mitä sitte, Ulrikki?"

"Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta."

Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan.
Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin
luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin
palajavaksi.

Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin
vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta
aina turhaan.

Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa
shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille.
Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne
loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani."

Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat
kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden.

Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä
edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja
käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari,
jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja
maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo
kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät
puhuneetkaan mitään.

"No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään.

Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi
puhettaan:

"Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?"

"Niin kyllä, isä."

"Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän
ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon
anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin —
ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei
neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli
nuorena mestarin vaimona —"

"Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti
liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?"

"Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —.
Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja
lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni
kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan
minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt,
— kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta
mielestäni huolimatta."

"Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki
hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi
edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!"

Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen
hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen
sydämensä nyt oli täynnä.

Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt.
Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle
rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ
onnistui.

Porvarilliseen pukuun puettuna esitti kuva mestarin nuorta vaimoa,
silmät sydämellisesti katselevina ja suun ympärillä oli puoleksi
ihastunut puoleksi surullinen hymy.

Aatami ei saanut tulla työhuoneeseen ennenkun maalaus oli valmis ja
kun Ulrikki viimein otti sen päältä pois peitteen, niin tuo vanha
mies ei voinut itseään hillitä, vaan rupesi äänekkäästi nyyhkimään ja
lankesi poikansa kaulaan ja hänestä tuntui niinkuin hänellä ei olisi
ollut mitään nuhdeltavaa eikä anteeksiannettavaa tuolle rakastettavalle
henkilölle tuossa kullattujen puitteiden sisällä, vaan päinvastoin
kiittäminen monesta onnellisesta hetkestä.

Pian sen jälkeen Aatami tapasi Moorin kotona ja jonkun tunnin kuluttua
hän vei Ulrikin hänen luoksensa. Siitä tuli iloinen ja samalla vakava
jälleen-näkemiskohtaus, jonka jälkeen pian seurasi Moorin käynti sepän
kotona.

Moor katseli siellä Ulrikin työtä kauvan ja tarkastelevalla silmällä.
Kylliksi sitä tarkasteltuaan ojensi hän kätensä oppilaallensa ja lausui
lämmöllä:

"Sen olen aina sanonut, että sinä olet maalari! Huomispäivästä alkaen
teemme taas työtä yhdessä ja pensselillä sinä itsellesi hankit
ihanampia voittoja kuin miekalla."

Ulrikin posket hehkuivat onnesta ja ylpeydestä. Sen näköisenä ei Ruth
ollut koskaan häntä nähnyt ja kun hän iloisena katsoi Ulrikin silmiin,
ojensi tämä molemmat kätensä tyttöä kohti huudahtaen:

"Maalari, maalari olen jälleen! Oi jospa aina olisin maalarina pysynyt!
Nyt minulta vaan yksi puuttuu — ja se olet sinä!"

Tyttö heittäysi hänen rintaansa vastaan ja huudahti riemastuneena:

"Sinun, sinun omasi olen! Olenhan aina ollut omasi ja omanasi pysyn,
tänään, huomenna, kuolemaani saakka, aina ja ikuisesti!"

"Niin, niin", vastasi Ulrikki sydämellisen tuntehikkaasti, "meidän
sydämemme ovat yksi ja pysyvät yhtenä ijäti, eikä niitä mikään voi
erottaa: mutta sinun kohtalosi älköön yhdistettäkö minuun, ennenkun
Moor itse minua sanoo mestariksi. Rakkaus ei tee mitään ehtoja, sinä
olet minun omani — mutta minä tahdon itseni asettaa tälle koetukselle
ja tällä kertaa minä sen koetuksen kestän, sen tiedän!"

Oppilasta elähytti uusi henki. Uupumattomalla uutteruudella hän ryhtyi
työhön ja vaikeimmatkin tulivat hänelle helpoiksi tehtäviksi kun hän
ajatteli sitä palkintoa, jota hän ikävöi. Vuoden kuluttua Moor piti
häntä täysin valmistuneena taiteilijana ja Ruthista tuli mestari
Ulrikki Schwabin puoliso.

Antwerpenin taidemaalarien kuuluisa yhdistys pian ylpeillen luki hänet
jäseniensä joukkoon kuuluvaksi ja taiteen tuntijat pitävät vielä
tänäkin päivänä hänen maalaamiansa tauluja suuressa arvossa, vaikka
niiden luullaan olevan muiden mestarien tekemiä, sillä hän ei ole niitä
merkinnyt omalla nimellään.

Niistä neljästä sanasta, jotka johtotähtinä olivat valaisseet
hänen elämänuraansa, oli hän oppinut pitämään kunniaa ja valtaa
vähä-arvoisina; onni ja taide pysyivät hänelle uskollisina, mutta
samoin kuin ei maa loista omalla voimalla, vaan saa valonsa auringosta,
niin hänen onnensa ja taiteensakin saivat loistoa, suloutta ja pysyvää
voimaa rakkaudesta.

Hurja electo, jonka miekka oli raivonnut sodassa, muuttui
hyväntahtoiseksi ihmisystäväksi, joka toimi Kristuksen ja jalon
opettajansa puhtaan opin mukaisesti.

Hiljaisella ihastuksella on moni katsellut sitä ihanaa taulua, joka
kuvaa miten kaunis äiti, jonka kasvot osottavat viisautta ja iloa,
taluttaa kolmea lastansa ystävällisen ukon luo, joka ojentaa käsiään
heitä kohti. Vanhus on Aatami, äiti on Ruth, lapset ovat asesepän
lapsenlapsia; taulun on maalannut Ulrikki Schwab.

Mestari Moor kuoli pian Ulrikin naimisiin mentyä ja muutaman vuoden
kuluttua tuli Sofonisba di Moncada Antwerpeniin käydäksensä tuon
rakastetun miehen haudalla.

Vainajalta hän oli kuullut, että tämä oli jälleen löytänyt rakkaan
oppilaansa Madridista ja hänen luoksensa tulikin Sofonisba ensiksi
käymään.

Katseltuansa hänen töitänsä huudahti hän iloisesti:

"Sana! Muistatteko vielä mestari? Johan minä silloin Teille sanoin,
että Te olitte löytänyt oikean sanan. Te olette muuttunut paljon,
sangen paljon ja vahinko on teidän aaltoilevista kiharoistanne; mutta
Te olette kuitenkin onnellisen miehen näköinen; ja ketä teidän on siitä
kiittäminen? Sanaa, ainoata oikeata sanaa: taidetta!"

Ulrikki antoi hänen puhua loppuun, mutta sitte hän vastasi vakavasti:

"Onpa, jalo rouva, vieläkin ylevämpi sana. Joka voi sen sanoa kokonaan
omaksensa, hän on onnellinen, eikä hänen tarvitse enempää harhailla,
etsiä eikä epäillä."

"Mikäpä se sana olisi?" kysyi rouva vastustaen ja voitollisesti
hymyillen.

Mutta varmasti vastasi Ulrikki: "Minä olen sen sanan löytänyt; sen nimi
on: rakkaus!"

Silloin rouva kumarsi alas päänsä ja lausui alakuloisesti ja hiljaa:
"Niin kyllä — rakkaus!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANA: ROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
 </tb>
</tb>