The Project Gutenberg eBook of Metsolan pojat: Maalaiselämää, by John William Nylander

1. Eräs talviaamu.
2. Varsa.
3. Ketunpyynti.
4. Potaska.
5. Västäräkit.
6. Rainar Holm.
7. Metsikananpoikanen.
8. Metsänpeitossa.
9. Talkoissa.
10. Joulu.

ERÄS TALVIAAMU.

Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään lattialle.

Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.

Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan huoneesta.

— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.

Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.

Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.

Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.

— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti ruvetakseen pukeutumaan.

— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.

— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa, ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.

Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten, jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona. Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.

Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen harjannetta.

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan.
"Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet ennen.

Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää. Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin kaikessa muussakin.

Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä. Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.

— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä!
Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"

Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin rosialti.

Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin jaksoi lapiolla kohottaa.

Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista. Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo käyneen ulkona.

Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.

— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää", hän nyrähti itku kurkussa.

— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.

— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."

Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen vuotta nuorempi.

— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui, "ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."

Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja nukkui."

— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot hävitettävät."

Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui suurine saappaineen kynnysrautaan.

— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan paremmin valasta tuo kuu-polonen."

— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos vuoro on olla hevosena?"

Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin miesten työreissä.

Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo, joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä kelkka kaadu.

Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta. Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.

Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.

Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.

Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista, kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt, rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla halonvetäjälle enää asiaa.

Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.

Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä auringon nousevan.

Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään keskustelivat pyrystä.

Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja suureen eteiseen.

Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä tähystää lämpömittaria.

— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri tuli huoneeseen.

Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen. Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.

— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."

— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt polosia!"

Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua, niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.

— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla, äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."

— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi, miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.

Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo ulkona.

Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.

Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin. Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen: Virkku .

Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.

— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"

— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan? Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"

Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat tarpeeksi siistit.

Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.

Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon. Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan, jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?

Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin kulkenut työnhaussa.

Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan, ennenkuin veti kintaan käteensä.

— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.

Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti.
Ja sillä lailla hän sitä osotti.

Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt. Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.

Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan kestäneet.

— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään historialäksystä.

Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.

— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja aukasi Maamme kirjan.

"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös' on haihtuva ja valonriemu voittava."

— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen säkeistö, viimeinen säkeistö."

"Sä nouse nuori maani armas, mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras, jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan! Ja loistoon aamun kirkkahan! —"

— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi, kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.

— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän poistuttua ruokasaliin.

— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina aamuina meidän täytyy nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli typötyhjä."

— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten — rantain — partahilla — herä — jä — armas —"

VARSA.

— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"

— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.

Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein. Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa. Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.

Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään istahtaessaan.

— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."

— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät
Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki.
"Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin
Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen.
"Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa
Päijänteeseen."

— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne. Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."

— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"

Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.

— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan melkein yhtä punaista nenäänsä.

— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"

— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin
Mattilassa."

— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää, mikä se on."

— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä olen taputtanut sitä."

— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin menemästä", sanoi Olli.

— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin toistenkaan."

— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten ikkunasta pihalle.

Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista. Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. Se oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa. Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.

Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.

— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on —"

— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."

Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön. Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä seurata.

Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan. Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut kylliksi pehmeä.

— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.

— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole hyvä ja tuo se minulle."

Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:

Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi pahempaakin seurata.

— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.

— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja, kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.

— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli.
"Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."

Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin rajusti, että oikein tärisi.

— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän kädestään ja nousten paikaltaan.

Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.

— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."

— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän. "Päinvastoin."

Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain alle, jossa se oli ollutkin.

Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.

— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan ohi.

— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat — koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.

— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista rientänyt.

— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa. Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään", hän lisäsi. "Katsohan!"

Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut pirtinnurkan taa.

— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"

— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko aamupäiväni suli vierasten takia."

— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka seisoi tallin ovella. "Rouvakin."

— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen, vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.

Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.

— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —" hän lisäsi huoahtaen.

Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti sen lasit hangannut.

Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi Virma, Poju ja Eira. Etäisimpänä Tähti ja toisella puolen Kimo, Veikko ja Liinu. Tähteä vastapäätä suuressa omassa osastossaan Tuima itse.

Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa. Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän, kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.

Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen. — Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!

Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen koulunutun kaulukseen.

— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."

Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.

Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin: kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain sanat kiitoksia, rouva. Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui: ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!

Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella. Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä tulivat huoneeseen.

— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään se."

Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja vei pois.

— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi", jatkoi äiti.

Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla. Jotain oli tekeillä.

Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle, joka istui lähinnä häntä.

— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle", sanoi isä viimein.

— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."

Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän yläpäässä isän ja äitin luona.

— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen ilon hälvettyä.

— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että toisiakin ajattelet."

— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi. Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän koulunuttunne tallissa tänään."

Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin muulloin.

Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee. Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan heidän varsansa.

— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä, kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.

— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."

— "Niin sitten , kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio päiviä."

— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja niin hyväluontoinen."

— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole liian vanha?"

Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli vanhan juoksijan kaulaa.

KETUNPYYNTI.

— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa. Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka ajoi.

Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.

Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä sai silmiään varoa.

Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla ja lauloi.

— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he vastamäessä hiljensivät kulkua.

— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."

— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."

— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"

— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville. Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi ajaessa.

Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja,
Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.

— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi, jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."

— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen päästä."

— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä", tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon kirjan pirttiin jonakin iltana."

— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"

— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy. Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin laukeavan?"

— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei katajassa ole ruudin hajua."

— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille soille.

Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa hankeen ja pysähtyivät.

— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet?
Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"

— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.

— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen tuumiskellut."

Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.

— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä hyvä."

— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."

— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.

— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen.
"No, Poju, jatketaanpas matkaa."

— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."

— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän olla hiukan aikaa muuhunkin."

— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua", toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti perästä.

Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä, mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.

— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut", ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja ottaen kirveen käteensä.

— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.

— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä. Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi, osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia, toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."

— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen toista suoraa runkoa toisen perästä.

— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta. "Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"

Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.

— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi tietääkin."

— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta olla toinen varalla."

— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.

— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet valtatielle ja helpommin voivat puhella.

Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti, mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät vieläkin jälemmä.

— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"

— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain tulisi kaunis sää!"

Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa. Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa. Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat, pölyytetyt matot.

Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän, ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.

— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti tavallisesti.

Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja puhettaan.

Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen uuden kirveenvarren.

— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."

Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven, hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.

— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."

Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.

— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."

— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan jyväaitan takana!"

— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville. "Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.

— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia nähneet."

— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli hampaitaan."

Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet toisistaan erottaa.

— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun se päivää paistattaa!"

Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään, johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja niin kauniiksi.

He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata, niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon. Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä, salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.

Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.

— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle, ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään molemmin puolin ketunjälkiä.

— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä, että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko se jonnekkin kätkeytynyt."

Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle. Ääneti he hiihtivät eteenpäin.

Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat, mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.

— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi.
"Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."

— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen", toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"

— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."

Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä, syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui kierrellen ja kaarrellen.

— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen.
Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.

Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.

— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen käsivarteen.

Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei viittäkään syltä heistä.

— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli kuvitellut.

— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi? Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu voi olla vaarallinen?"

Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.

Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.

Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.

Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.

— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä asennossaan?"

— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen.
En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."

Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut. Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään katkerasti varomattomuuttaan katuen.

Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti, ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.

— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen nuolen revon tuuheasta niskasta.

— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut", hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"

— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi
Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.

Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun kantovuoroa.

— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli heittäen ketun olalleen.

He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään. Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini. Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.

— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi
Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."

He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin, tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.

— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.

Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.

Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.

Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen paikalla huomannut.

Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.

Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!

Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin, varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän käänsihe.

Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti syleili heitä.

— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.

— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman. Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa pantu vieraalle maalle."

— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei ollut haituakaan jälellä.

Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille konttorin ikkunan eteen.

Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.

He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.

Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.

— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"

— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä pojassa on rohkeutta!"

POTASKA

— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä käydä."

Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat. Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta, muodostaen lattialle pienen kumpareen.

Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.

Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti, ja nukke saa paraimman paikan.

Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin, jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän myöntynyt.

Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki joutohetkensä pirtissä nikartamassa.

Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.

Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen
Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että
Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei
suostunut.

Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena Potaska, vanha paikattu Potaska. Ei Filadelfia , kauniine kultakutrilleen, avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu päässään. Eikä Krinoliina, joka oli kansallispuvussa: punainen liivi ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään Tintistä , joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä mukanaan saunaan. Eikä Masurkasta , joka kirkui kuin pieni lapsi, kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä Panoraamasta , joka komeili taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.

Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli jotain kilahtavan nuken päähän.

— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä hammas puheeksi kantautui.

Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen terävyyttä.

Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä viskasi sen kätkyestä lattialle.

Rits, kuului lattialta aivan kuin onsi posliiniesine olisi risahtanut.
Potaskan pää halkesi.

— "Kolmas pää!" päivitteli äiti. "Ei siihen vanhaan ramuun maksa vaivaa enää uutta ostaa. Pyydetään isää se liimaamaan. Liimattu posliini on uutta kestävämpi."

— "Tulipa siitä hieman vino, mutta yhtä vahva silti", tuumi isä, kun hän muutamain päiväin perästä otti Potaskan uuninreunukselta kuivamasta.

Potaska oli vino, auttamattomasti vino. Kasvojen toinen puolisko oli solahtanut hiukkasen toisen puoliskon ohi. Potaskaparka näytti katsovan kieroon, ja se ei kaunistanut.

Kun Leeni kasvoi, oli Potaska oikea surunlapsi. Senkin seitsemän ikävyyttä oli hänellä siitä nukesta. Ville ja Olli olivat tietysti ilkeimmät. "Peseytyykö Potaska-neiti usein?" he virnistelivät, vaikka niin hyvästi tiesivät, ettei se liimauksen takia sietänyt vettä pisaraakaan. Ja kaikki nauroivat nimelle, Vihtori-enokin, joka itse oli sen antanut.

— "Emmekö voisi sitä vaihtaa kauniimpaan?" kysyi Leeni kerran, kun eno oli heillä käymässä.

— "Mitä ihmettä! Kauniimpaan!" sanoi eno hämmästyen ja vakavasti. "Kunniakkaampaa ja sievempää nimeä ei ole olemassa. Sellaista nimeä ei vaihdeta, ainakaan ei ennen häitä. Ja kauniin määrää kunkin oma kauneudenaisti."

Oli niin lohdullista puhella Vihtori-enon kanssa, vaikkei kaikkia hänen sanojaan ymmärtänytkään. Niinpä Leenikin sen jälkeen pitkät ajat tyytyväisenä iltaisin hyräili riisuessaan Potaskaa ja asettaen hänet Tintin viereen isän tekemään keltaiseen sänkyyn.

Sahajauho oli kiusallista. Joka paikasta se valui. Ompeleminen ei enää auttanut. Ville oli ehkä oikeassa arvellessaan, että Potaska oli niin kierosilmäinen ja niin lahonut, jottei se kunnon hautajaisiakaan olisi ansainnut eikä kestitystä sen perästä. Kun hän eilen haki postin asemalta, oli hän samalla tuonut suuren tötterön. Leeni oli saanut sitä koetella. Siinä oli suuria paperikaramellia, Kaskesta ostettuja.

Olli arveli, että he "siihen nähden" olisivat voineet jalattoman tinasotamiehen haudata. Olivat he sitä tuumineetkin, mutta luulivat kuitenkin, että Leenistäkin olisi hauska olla mukana.

Olihan siinä paljo tottakin siinä poikain puheessa, ja saattoihan hautajaisissa hauskakin olla. Leeni saa kulkea ruumisvaunua lähinnä ja seisoa ihan haudan vieressä. Sen oli Ville luvannut. Mutta ikävä oli erota. Potaska oli ollut ihan hänen omansa. Hänet saattoi riisua ja pukea, ja Leeni voi pestä ja parsia ja paikata hänen vaatteensa. Filadelfiaa hän tuskin sai liikuttaa. Suuri hattu päässä se yöt päivät laatikossaan makasi. Krinoliina ja Panoraama olivat myöskin ostonukkeja, joilla oli hyvin niukasti alusvaatteita.

Leeni toivoi, ettei hän olisi luvannutkaan, mutta mikäs siinä enää auttoi. Hän pyyhki kyyneleensä ja puki Potaskan viimeisen kerran. Olipa jo aikakin, sillä pojat tuntuivat tulevan.

— "Kauheata on, että hänen täytyy jäädä sinne multaan", nyyhkytti
Leeni, kun kaikki oli ohi.

— "Sinä nyt olet vasta lapsellinen. Täällä tulee niin kaunista", lohdutti Ville vielä viimeisen kerran hautakumpua tasottaen. Hän otti karamellitötterön taskustaan. "Sinä saat ottaa kaksi. Saahan Leeni?" hän kääntyi Olliin. He olivat näet ostaneet karamellit puolekkain.

— "Saa", myönsi Olli. Kun hän ja Ville olivat jakaneet tähteet, sitten kun Elsa ja Heikki ja Salmi ja Elina olivat osansa saaneet, antoi hän toisten huomaamatta omasta osastaan Leenille vielä yhden.

— "Olisimme me sittenkin voineet ottaa tinasotamiehen," hän sanoi Villelle vaunuja kotiin viedessä. "Minkä arvoinen on nukke? Sotilaan hauta niinkuin oikealla hautausmaalla olisi toista! Olisimme voineet panna samallaisen kirjotuksen kuin Stormin haudalla on ja ajatella hänen olleen viime sodassa. Mutta mitä voi kirjottaa vanhan rikkonaisen nuken hautamerkkiin!"

Enemmän kuin mistään muusta koko hautausmaalla he pitivät Stormin haudasta. Isä oli kirkkomatkalla viime kesänä sen heille näyttänyt, ja sen perästä he olivat usein siellä käyneet. Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta . Niin luki kultakirjaimin ristissä. Missähän kaikissa Storm oli ollutkaan? Entäpä hän ilmielävänä oli nähnyt Döbelnin ja Adlercreutzin, ehkäpä Luoti ja Stooli rakuunat ja Sven Tuuvan ja kaikki, joista isä oli kertonut!

Ville ja Olli eivät kertaakaan käyneet hautausmaalla viivähtämättä Stormin haudalla. Olli oli maalannut taulun, jossa Storm seisoi virkapuvussaan lippu kädessä, ja alle oli painokirjaimin kirjotettu sama, joka hautausmaalla ristissä: "Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta." Keltaisissa kehyksissä se riippui Ollin sängyn yläpuolella, ja taulun alla oli punapäinen nuoli, jonka kärki oli kääntynyt. Storm oli kuin heidän sankarinsa, kun hekin asuivat "tässä pitäjässä."

— "Mennään tallin nurkati", ehdotteli Ville. Siten he eivät tarvinneet kulkea vanhan jyväaitan sivu, jossa Malmi puhutteli Plyhtiä, joka siinä sileällä kalliolla tervasi uutta työrekeä päivänpaisteessa.

Mäen alta kuului pajasta vasaran kalsketta. Siellä oli Lampinen jo monena päivänä laitellut auroja ja jyviä, karhia ja lanoja. Suuresta jyväaitasta, jossa vielä kerran lajiteltiin kylvysiemeniä, kuului viskuukoneen räminä ja ratina. Navetassa lehmät ammua mölisivät ratki riemuissaan, kun avonaisesta ovesta kuulivat leivosten livertelevän paljasten keväisten ketojen yläpuolella. Maantien viereisissä vaahteroissa, jotka vasta olivat hiirenkorvalla, riiteli sypäkästi kaksi kottaraista samaa pesäpönttöä puolisoilleen. Pohjolan kevätilmat kun näyttivät tasautuvan, saattoivat kottaraiset minä päivänä hyvänsä puolisoitansa tulevaksi odottaa. Koko riita syntyi siitä, että viereisen puun pesäpöntön oli talvinen myrsky pyöräyttänyt kallelleen, joten siihen oli mahdotonta päästä. Jo ennen kottaraisten paluuta oli isä pöntöistä muistuttanut. Mutta eihän tuota kaikkia ennättänyt, kun oli paljo muutakin ajattelemista, vaikkakaan ei halon vetämisestä suurta haittaa ollut.

Vielä pihalle tultuaan eivät pojat olleet päättäneet, mitä he tekisivät. Menisivätkö auttamaan Jussia pajaan paletta painamaan vai jyväaittaan kylvykauraa lajittelemaan, vai tervaisivatko kelkkansa vai korjailisivat kottaraisten pesäpönttöjä. Mutta kaikki myöstyi iltaan.

Valtaoven edessä seisoi majatalon Lippo keltaisine kärrineen, ja majatalon Junnu paraillaan kantoi eteiseen matkalaukkua, jossa oli paljo messinkinauloja.

— "Vihtori-eno!" rinkasivat pojat yhteen suuhun, heitälsivät uudet ruumisvaunut vajaan keittiönportaiden alle ja syöksyivät eteisen läpi suoraapäätä peräkammariin.

Siellä jo Vihtori-eno istuikin Leeni polvilla puhelemassa äitin kanssa, joka vähän järjesteli valokuvia hyllylle, ajatuksissaan siirtäen enon upseerinpuvussa kunniapaikalle.

— "Se on juuri sinun tapaistasi; tullappa näin yllättämään", sanoi äiti. "Kaikki on tietysti huiskin haiskin ennen pääsiäissiistiä."

— "Olisit sinä ainakin voinut asemalta puhelimella ilmottaa", lisäsi isä, tullen samassa konttorista ja ojentaen jo pitkän matkan päästä kätensä. "Tervetultuasi! Tervetultuasi! — Hevoset nykyjään joutenoloaan lopettavat. Maa on vielä liian märkä peltotöihin. Ja kyytipoikia on myös. Mitäpä arvelet esimerkiksi näistä!" Hän viittasi Villeen ja Olliin, jotka jalkainsa takia eivät uskaltaneet ovelta liikahtaa. Mutta se ei auttanut. Vihtori-eno nipisti molempia korvista ja talutti huoneeseen oikein nähdäkseen, paljonko he olivat kasvaneet. Äitikin nauroi eikä ollut huomaavinaankaan jälkiä lattialla.

Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.

— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.

— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen, ettei Potaska enää ollutkaan elossa.

— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"

— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa Helsingistä asti."

Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.

Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa vahanukkea voinut kuvitellakkaan.

Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia, kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.

Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.

VÄSTÄRÄKIT

— "En minä heitä ymmärrä, en sittenkään", virkkoi isäsisilisko ja haukotteli loikoessaan kiviaidalla päivänpaisteessa. "Jättää tällainen onnen sopukka ja joka vuosi antautua jonnijoutavuuksiin!"

— "Se on muka seurauksena siitä, että heillä on siivet", hymähti äitisisilisko. "En minä vain tahtoisi olla heidän sijassaan. Sen tietää, mitä on, mutta —"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausetta. Suuri esine oli yhtäkkiä peittänyt auringon ja olisi pudonnut hänen päähänsä, jollei hän nuolena olisi pujahtanut heidän asuntonsa käytävään vanhan kiviaidan rakoon.

Isäsisilisko huomasi heti, että se oli vain vaaraton kukan terälehti. Se oli pudonnut mantelipuusta, joka ruusuisena pilvenä heidän kiviaitansa yli ojentelihe. Hän nauroi niin, että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät; hän luulotteli olevansa rohkeimmista rohkein. Mutta kun samassa perhonen, jonka siivet mitä koreimman ja ihanimman värisinä hohtivat, pyrähti lentoon tulipunaisesta metsäruususta hänen vierestään, katosi hänkin kiireen vilkkaan halkeamaan.

Pippina, joka kaitsi vuohia tien varrella, oli viskannut kivellä vallatonta vuonaa, joka mieli hypätä aidalle. Kivi oli säikyttänyt perhosen, ja perhonen vuorostaan sisiliskon.

Pippina usein kivitti vuohia. Sillä lailla hän ohjasi niitä pitkin tienvarsia ja viinitarhojen välitse, jolloin saikin varoa, ettei päästänyt niitä liian lähelle köynnösten hentoja vesoja. Muuta keinoa hän ei tiennyt saada niitä pois Monte Petraion jyrkänteiltäkään, jonne ne olivat kavunneet nähtyään siellä ruohomättään. Miten ihmeellä vuohi siellä seisallaan kesti!

Harvoin tapasi Pippinan, ettei hänellä ollut kivi kädessä. Ja jos vuohet puolenpäivän aikaan varissaan makasivat tyytyväisinä ja kylläisinä silmät puoleksi ummessa, viskeli hän kivillä iloista pikku lintusta, joka juuri oli hänelle ihanimmat virtensä virittänyt ja sitten katseli häntä pää kallellaan. Saattoipa hän huvikseen tähtäiltä viatonta kurenmiekkaa, joka satoine kainoine siskoineen kasvoi vanhan sammaltuneen suihkukaivon varjossa.

Moni Siciliassa sanoisi Pippinaa ilkeäksi tyttöseksi, mutta kenties hän oli vain ymmärtämätön eikä ollut parempaa oppinut.

Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio, Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle. Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.

Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita, sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut. Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.

Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.

Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.

Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona väreili.

Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.

Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa, köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja kammiot.

Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.

Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten ympärillä.

— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"

— "Tyytymättömällä ei ole hyvä missään", vastasi äitisisilisko. "Saadaanpa nähdä, että onnettomasti se vielä päättyy. Ja pohjoiseen sitten, josta kylmimmät tuulet puhaltavat. Se on uhkarohkeata."

Isäsisilisko ja äitisisilisko puhuivat västäräkkiparista, joka oli jonkun aikaa asunut seinäkkäin heidän kanssaan kiviaidassa. Ani varhain muutamana kevätaamuna olivat he kohteliaasti jättäneet jäähyväiset, kohonneet korkealle ilmaan ja siivin siukoavin lentäneet suoraan pohjoista kohti, yli Monte Veneren ja häipyneet siintävään etäisyyteen. He eivät suinkaan olleet tyytymättömät kirkkaansinisiin pilviin, eivät auringonpaisteeseen, eivät kukkasten tuoksuun eivätkä naapuriinsa Beneficio del Dion perheeseen. Ihmeellinen, vastustamaton kotimaan kaipuu oli yhtäkkiä heidän sydämmensä vallannut.

Västäräkkien matkailma oli ollut suotuisa, kunnes he saapuivat Itämeren etelärannalle. Mutta siellä yhtäkkiä pakastui. He laskeutuivat suureen mecklenburgilaiseen herrastaloon, jossa oli kaikkea yllin kyllin. Turhaan heitä tuttu mustarastas houkutteli jäämään sinne kesäksi. Turhaan heitä jäätävä pohjatuuli pelotteli kertomuksillaan lumesta, joka vielä metrinsyvyisinä kinoksina peitti Hämeen ja Satakunnan, jopa Uudenmaankin pellot. Koti-ikävä on kaikkia houkutuksia voimakkaampi eikä mikään voi sitä säikyttää.

Rohkeana lähti isävästäräkki muutamana aamuna varhain matkalle pauhaavan meren yli.

— "Jää sinä vain huoleti muutamiksi päiviksi tänne", hän sanoi puolisolleen, "ja lyöttäydy ensi viikolla kultarintakerttujen matkaan. Siihen mennessä minulla kyllä on kaikki kunnossa."

Oikein tukalilta olivat muutamat päivät yksinäisestä västäräkistä tuntuneet. Tuskin oli sillä ollut aikaa ympärilleen vilkasta työntouhussa, korjatessaan vanhaa asuntoaan kiviaidassa asuttavaan kuntoon. Se oli ihan laihtunut.

— "Ensimäinen västäräkki, poika!" huusi Ville eräänä päivänä heidän koulusta tullessaan.

— "Sepä vasta on hoikka ja pitkä, melkein pyrstönä koko lintu", sanoi
Olli, joka olisi toivonut ensiksi sen älytä.

— "Näin aikaiseen", ihmetteli isä. "Kunhan, polonen, ei olisi ilmasta erehtynyt."

Eräänä aamuna, ennenkuin Malmi oli työhön soittanut, kuuli västäräkki, joka parallaan työskenteli pesässään, iloista viserrystä sen ulkopuolelta. Hänen puolisonsa oli tullut! Se oli ollut yötä matkatoveriensa kultarintakerttujen kotona Suomenlahden rannikolla, jo ennen päivänkoittoa kiittänyt hauskasta seurasta ja liitänyt kotiin.

Ilo oli ylimmillään. Vihtori-eno, joka juuri pukeutui, remautti ikkunan sepposelälleen kuullakseen, mikä sirkutus siellä alkoi.

— "Oi", hän huokasi, hengittäen syvään raitista aamuilmaa. "Mitä kaikkea maalla onkaan!"

— "Jo valveilla, herra kapteeni!" tervehti isä, joka kiviaidan kupeista polkua pitkin rannasta palasi. "Olisippa sinun sietänyt olla mukana rysiä kokemassa: kahdeksantoista haukea, joista muutamat aika venkaleita. Katsoppas vain! Töin tuskin kalastajani jaksavat niitä kantaa", hän kehui, kun Ville ja Olli varissaan ja läähättäen samassa pyörähtivät nurkan takaa, kantaen isoa kalavasua.

— "Jo vain on synti nukkua näin kauniina aamuna", vastasi Vihtori-eno. "Mutta kaupunkilaistavoistaan ei hevillä irtaudu. Toivoisin minäkin ainiaaksi pääseväni ummehtuneista konttorikirjoista."

— "Minä en ymmärrä", sanoi isä, "miten yksikään, jolla ei ole polttava pakko, tällaisena aamuna asuu kaupungissa ja nukkuu ikkunat peitossa. Jo viiden aikaan, kun kalaan menimme, oli aurinko ylhäällä. Ja nyt on aika kuuma", hän lisäsi ottaen hatun päästään ja otsaansa pyyhkien. "Entä kevätilma! Katsoppas, miten pellot höyryävät. Maa oikein kohoaa ja kuohkeutuu ja siementä odottaa. Tänä päivänä kylvetään kaura Vohlioon, jokikiseen kapaleeseen, joka viime syksynä ennätettiin kääntää, ja muutamain päiväin perästä alotetaan työ kotipelloilla."

Västäräkkiä, jotka istuivat aidalla vajaan sylen päässä vierashuoneen ikkunasta, eivät häirinneet Vihtori-eno ja isä, eivätkä Ville ja Olli, jotka lepuuttivat käsiään ihan heidän vieressään. Niin paljo oli niillä kertomista kokoviikkoisen eron perästä. Mutta kun ne kuulivat puhuttavan kaurankylvöstä Vohlioon, vaikenivat ne ja iskivät silmää toisilleen. Ennestään ne tunsivat tien Vohlioon ja tiesivät, että kaurankylvöä seuraa karhitseminen. Karhitessa kohoo maanpinnalle koko joukko koteroita ja hyönteisiä ja matoja.

Koko päivän ne seurasivat Toivosen ja Lehtisen kintereillä, jotka karhitsivat. Malmi asteli pitkin, vakavin askelin edes takaisin routaisilla saroilla ja kylvi, ja Plyhti kantoi kaurasäkit pellolle.

Vasta kun työ oli loppunut, ja Plyhti sai karhit kärriinsä, ne palasivat kotiin metsän halki, jossa vuokot kainoina painoivat päänsä notkelmien hämärässä. Jos Olli sinä iltana olisi sattunut näkemään isävästäräkin aidalla Vihtori-enon ikkunan alla huolettomasti visertämässä, olisi hän sitä tuskin tuntenut, niin pyöreä ja tyytyväinen se oli.

Seurasi ihana aika sekä västäräkeille että Villelle ja Ollille, mutta myöskin uurastamisen aika. Kiire oli. Mitään ei saanut unohtaa. Kaikkialle täytyi ennättää. Joka päivä oli kallis niinkuin kylvyaikana kuunaankin. Mutta olipa viimeinkin kaikki maassa, niinkuin isä sanoi.

— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei minulle ole enää lainkaan hyötyä."

Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan. Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita. Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.

— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli istunut aidalla pesän yläpuolella.

Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.

Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia — ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.

— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta sanoi Miinalle.

— "Kyllä saan monasti kopauttaa ", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."

Pääasia oli, että Vihtori-eno oli ajoissa valmis isän kanssa rysiä ja verkkoja kokemaan Villen ja Ollin sijasta.

— "Ihan tässä saa työkuumeen, kun näkee toisten ahertavan", hän hämillään sanoi muutamana iltana, kun isä yllätti hänet auttamassa Malmia ja Lehtistä, jotka laskivat uutta kivisiltaa viemärin yli entisen lahoneen puusillan sijaan.

— "Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sotapalveluksesta erottuasi", virkkoi isä kotiin palatessa. "Minä olen varma, että sinä olisit mieltynyt maalaiselämään. Eikähän se ole myöhäistä vieläkään. Osta Sulkola, ennenkuin ennättävät myödä viimeisen metsänsä. Meidän salopalstamme olisivat rajakkain, ja siten saisimme koko Vohlionsuon ojitetuksi. Olen minä koettanut puhua siitä Sulkolan ukolle, mutta ei hän ota sitä kuuleviin korviinsa."

— "Mutta eihän se lyö leiville", vastasi Vihtori-eno. "Maanviljelyshän ei kannata. Korkeintain kaksi prosenttia. Liian vähän!"

— "Eikö kannata?" intoili isä, joka aina kiihtyi, kun siihen asiaan kajottiin. "Eikö lyö leiville elinkeino, johon koko meidän kansan olemassa olo perustuu, luonnollisin ja terveellisin ja jaloin työ! Eikö se kannata? Eikö jokaisella, joka vain tahtoo työtä tehdä, ole siitä rehellinen toimeentulonsa, vaikkapa ei aina niin herroiksi eletäkkään?"

— "Eikö kannata asua omassa talossaan naapurien häiritsemättä kerrosta ylempänä ja kerrosta alempana ja seinäkkäin ja vastapäätä, kadun toisella puolen! Eikö ole minkään arvoista varjella lapsensa kaupunkien pölystä ja savusta ja epäterveellisyydestä ja kurjuudesta ja väärästä koreudesta!"

— "Myönnän, mutta minä tarkotan", — Vihtori-eno koetti saada suunvuoron. Mutta isä ei ollut vielä lopettanut.

— "Katsohan noita", hän osotti Elsaa ja Leeniä, jotka olkimatoilla peittivät kasvilavaa yöksi, ja Villeä ja Ollia, jotka yhteisin voimin väänsivät tahkoa Antille. "Etkö luule, että useammille kuin näille lapsille olisi edullista aikaiseen tottua hyödyttämään ja saada kasvaa ja varttua puhtaassa, terveellisessä ilmassa. Kukapa tietää, ettei se anna enempää kuin pari prosenttia, kun on puhe elämänhalusta ja elämänilosta, ehkäpä viimein myöskin puhdasta voittoa maalle ja kansalle. Ja varmasti se antaa onnea ja tyytyväisyyttä ja rakkautta luontoon."

— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet taas.

— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.

Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.

— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän lisäsi.

— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."

— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."

— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen, mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein onnistua."

— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät selällään.

— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili
Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"

Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti hänen ikkunaansa.

— "Minä en ole taikauskoinen", kertoi Vihtori-eno jälestäpäin, "mutta minä voisin vannoa, että joku koputti ikkunaan herättäen minut."

Isävästäräkki oli säikäyksissään ja unenpöpperössä lentänyt päätä pahkaa ikkunaan, kun häikäsevä valovirta keittiön ikkunasta rakennuksen toisesta päästä valasi hänen makuupaikkaansa käytävässä pesän ulkopuolella.

Vihtori-eno hyppäsi vuoteeltaan ja aukasi ikkunan. "Kuka siellä on?" hän karjasi. Mutta hän ei edes odottanut vastausta. Palaneen vaatteen käry ja liekit kiirehtivät häntä ulos.

— "Tuli on irti! Tuli on irti!" hän huusi valtaportailta. Ja tohvelit jalassa hän kukkaslaitteiden poikki harppasi ikkunasta ikkunaan. "Tuli on irti! Tuli on irti!"

Keittiön portailla hän pysähtyi ja jyskytti kovasti ovea. Heti kuuluikin liikettä keittiöstä. Karoliina tuli ulos ensimäisenä. Niissä tamineissaan, miltei vaatteitta, hän sanaakaan sanomatta juoksi pirtin luo ja alkoi kellonnuorasta vetää minkä enimmän ennätti.

Vaikka keskellä päivää kello olisi niin kauheasti soinut, olisi monen kilometrin alalla se hälyytyssoitoksi älytty. Ihme oli, että kello ei vanhuuttaan halennut.

Joka paikassa ihmiset heräsivät. Likimäiset tulivat juoksujalkaa, miehet kirveineen, naiset vesiämpärineen. Etäisimmät riensivät hevosella, työkärrit täynnä miehiä. Maakauppias Kaski ajoi itse vesitynnöriään. Lentolan vanha patruuni ei viipynyt täyttä kahtakymmentä minuuttia tullessaan. Kintereillä seurasi heidän suuri ruiskunsa, jota hoitamaan tarvittiin kuusi miestä, ja jonka letku oli niin paksu kuin Villen käsivarsi paksuimmasta kohdastaan.

Kun Lentolan pehtori, joka ruiskua ajoi, kääntyi portista pihaan, hulmahtivat liekit jo rakennuksen keittiönpuoleisen pään joka ikkunasta. Ne nuoleskelivat laudotusta, kimmahtivat räystäälle ja syöksyivät kuivan kuivalle pärekatolle. Ne hyppäsivät aukosta ullakkoon ja leiskahtivat ulos sen viereisestä. Uusi liekki roihahti sieltä räystäälle, rätisten ja humisten yhtyen toisiin, kunnes suuri osa katosta oli roihuavana roviona.

Kaukana, kaukana Vanajaveden toisella puolella näkivät ihmiset, jotka sattuivat valvomaan, kamalain liekkien kohoavan korkealle pilviä kohti, ja he älysivät heti, että Metsola paloi. Tuli on kauhea. Vennonvieraat ihmiset vääntelivät käsiään. Ja kun liekit kohoamistaan kohosivat, niin muutamat naiset itkivät.

Moni, joka oli tulipaloon rientänyt, ei ollut ennättänyt suuresti pukimistaan välittää. Plyhti ei ollut löytänyt hattuaan. Hän tulikin, talonväkeä lukuun ottamatta, ensimäisenä palopaikalle, vaikka hänen kodistaan oli pitempi matka kuin sekä Malmin että Toivosen. "Minä olin valveilla, kun Jallussa on tuhkarokko", kertoi hänen vaimonsa Malmin vaimolle, kun he seisoivat rivissä vesiämpäriä vuoroonsa odottaen. "Paikalla kun minä tulen huomasin, herätin Kallen. En ole eläessäni nähnyt hänen sitä kyytiä menevän", hän ihmetteli. "Hän juoksi!"

Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi pelastettava.

Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.

Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."

Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.

Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä, että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.

Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan, juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.

Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi hilautua pirtin portaille.

— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut", sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.

Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne, jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli. "Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä työssä!"

Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan, joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.

Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?

Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti. Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia säikäytti.

Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä, jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta. Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan, sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on", ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän kesti kuin paras seppä."

Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.

Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli, surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.

Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.

Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.

— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä, kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.

— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut Flyktig , vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."

— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno. "Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi. "Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa, että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten tuumimaan tulevaisuutta."

— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."

— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia, hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."

— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen kyyneliään niellä.

— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla pöydällä maukkaat lahnanpäät.

— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi
Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"

Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä sievää munaansa.

— "Mitä arvelet? Teemmekö jotain?" kysyi Ville heidän siinä seisoessaan lintuinensa.

— "Mitä sitten?" tiedusti Olli. "Kylläpä sen arvaankin. Hautaamme ne.
Sitäkö tarkotit?"

— "Juuri niin", myönsi Ville. "Minä arvelin, että kun Leeni nyt on menettänyt kaikki me ottaisimme Potaskan pois ja panisimme nämä hänen kirstuunsa. Etkö luule, että Leeni tulisi hirveän iloiseksi?"

Beneficio del Dion perhe Monte Petraion luona odotti odottamistaan lokakuussa, jolloin västäräkit tavallisesti tulivat, marraskuussa, vieläpä joulukuussakin, kun mantelipuihin oli lehdet puhkeamaisillaan, ja ihanin aika oli tulossa.

— "Mitäs minä sanoin! Huonosti heille lopultakin kävi", sanoi äitisisilisko haukotellen vasten aurinkoa.

— "Minä en heitä milloinkaan ymmärtänyt", vastasi isäsisilisko, johon haukotus tarttui. "Mistä pakosta lennellä ympäri maailmaa, kun on täällä niin hyvä olla!"

He eivät tienneet, että västäräkit nukkuivat suloista unta kauniissa, öljyvärillä maalatussa kirstussa, ja että he kaihollensa olivat löytäneet levon ainaisen.

RAINAR HOLM.

Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen. Pirttiä tuskin tunsikaan.

Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen. Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset, olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.

Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.

Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.

Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt — arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana. Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen, silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle käärittynä, Elsa sylissä.

Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä, punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.

Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi. Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut, että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki Valla , kellokas, sitten Kukka ja Airikki ja koko lauma.

Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei häipyivät järvestä nousevaan sumuun.

Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta, ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!

Toisinaan vielä Malmi, ennenkuin työt lopetettiin, siirteli syrjään höylänlastuja tehdäkseen tilaa keskilattialle, siihen, jossa ruokapöytä nyt oli, ja tanssi kaakkuria Villen kanssa. Tietysti täytyi silloin Toivosen pyytää Ollia. Toiset rallattivat. Vanha Taneli nurkastaan vilkasi ilonpitoa ja koki mukana hyristä. Eipä se oikein hänelle enää luonnistanut. Hän hymyili itsekkin. Mutta ei hän silti työtä hellittänyt.

Ville ja Olli iloitsivat, että pirtti taas syksystä, kartanon valmistuttua, palautuisi ennalleen. Kesällähän oikeastaan oli yhdentekevä. Kukapa se sisätöille jouti.

Iltapäiväaurinko oli joka nurkan katsellut. Olipa vielä tarkastettava äitin työ, hänen saksinsa ja sormistimensa. Äiti paraillaan istutti hihaa Leenin uuteen pukuun. Aurinko häntä häiritsi. — "Miina! Tulkaapas nostamaan työpöytä portaille. Täällä on niin kuuma, kuin eläisimme elokuussa."

Miina oli paraillaan pesemässä päivällisastioita leipomatuvassa ja tuli hihat kyynäspäihin käärittyinä. Varovasti he nostivat työpöydän kuistiin.

— "Täällähän on hyvä", sanoi äiti. "Miten sireenit tuoksuvat!" hän lisäsi, kääntäen täyteläistä terttua. "Aivan kuin kukkasmajassa!"

Kukkasmaja! Pirtin vanhat portaat huojuville penkkeineen ja kömpelöine pylväineen, jotka oli piirrelty täyteen kirjaimia ja vuosilukuja, oli oikein loukkautuvinaan. Epätasainen lattia nitisi ja natisi äitin käännellessä ja siirrellessä pöytää pysymään tanakasti. — "Vai kukkasmaja minusta nyt on tullut, usko sitä!" se sanoi.

Sireenit eivät vastanneet. Ylen onnellisina ne kumartelivat molemmin puolin, kun niitä ei nyitty eikä katkottu niinkuin takavuosina.

Rakennukselta, viistottain pihan poikki, kuului kirvesten ja piilujen teräviä ja tiheitä iskuja ja väliin kurikkain kumeita jymäyksiä, kun ne vajottivat kiiloja tukkien läpi. Sinne katsomattakin tiesi lastujen kirveen tieltä sinkoilevan ja hirsikerroksen toisensa perästä kohoavan.

Rihmaa neulansilmän pujottaessaan ei äiti malttanut olla vilkasematta rakennukseen ja hirsikerroksia lukematta. Jo neljätoista! Ihan niinkuin isä oli laskenutkin: kerros päivässä.

— "Juhannukseen mennessähän tässä pitää olla katonalaset paikoillaan", hän vastasi, kohotti kurikan päätään ylemmä ja yhdellä ainoalla lyönnillä iski hirren paikoilleen.

Plyhti toi samassa Kimolla ja Pojulla suuren kuorman lautoja sahalta. — "Pysykäähän siivolla", hän rauhotti hevosia pysäyttäen ne tulevain konttorinportaiden eteen.

Mutta vaikka Kimo ja Poju monena päivänä olivat pysäyttäneet lautakuorman samaan paikkaan, luimistivat ne korviaan ja kipsahtivat jokaista kehikolta putoavaa lastua. "Hevoset, niin viisaat eläimet, voivat olla aika tuhmia", sanoi Plyhti, otti kuormalta postilaukun ja vei sen äitille pirtinportaille.

— "Onpa se aika painava! Tuotte varmaan hyviä uutisia", tuumi äiti, ottaessaan laukkua.

— "Totta kai on jotain hyvää semmoisessa kirjejoukossa, jonka hän sinne keräsi", Plyhti vakuutti, siepaten sukkelasti hatun päästään mennessään jo alimmalla portaalla.

— "Niin, niin, kyllä ne tunnetaan", huokasi äiti, laskien sanomalehdet ja muutamia kauppaliikkeiden nimillä varustettuja kirjeitä viereensä penkille, "laskuja ja laskuja. Rakentaminen ei totisesti ole huokeaa. Vai niin, vielä yksi. — Korkeasti kunnioitettu Patruuninrouva Aurora Sommerfeldt. — Tohtorinrouva Holm on taas kirjottanut", hän huusi isälle, joka samassa ilmestyi Toivosen viereen telineille.

— "Tulen paikalla", isä vastasi, piirustuskääröllä osottaen korvaansa merkiksi, ettei hän mitään kuullut. Eipä ihmekkään, kun Toivonen hänen vieressään kirveellä kajautteli. Ennenkuin äiti oli kirjeen lukenut, oli isä jo portailla. "Oli mainion hyvä, äiti, että huomautit ruokasalin ja keittiönkäytävän ovien muuttamisesta", hän virkkoi eloisasti. "Siitä tulee hauska ja mukava."

— "No, jotainhan tuota toki ymmärtänee, kun on viisikintoista vuotta emännän virkaa hoitanut. Mutta tätä minä en ymmärrä, vaikka minua nimitetään patruuninrouvaksi", sanoi äiti, ojentaen kirjeen isälle ja tarttuen taas Leenin hihaan. "Lue itse."

— "Sepä oli rivakasti", tuumaili isä luettuaan. "Sähkötän päätettyäni minä päivänä matkustamme."

— "Mihinkä me sellaisen pääkaupunkilaisherran sijotamme? Vuotta vanhempi Villeä", päivitteli äiti. "Ei tule mitään."

— "Mutta hänhän sanoo, että poika saa tyytyä siihen, miten on, ja tietysti asuu meidän poikain kanssa heidän huoneessaan", selitti isä. "Neljä metriä säkkivaatetta ja kupo olkia, sillä se on ratkastu. Parempaa alusta ei pääkaupungissakaan saada. Telttasängyn Toivonen tekasee vajaassa tunnissa. Ruuasta suoriutuminen lienee vaikeampikin."

— "Jätä se minun huolekseni", kiehitti äiti. "Olenhan minä kyennyt laittamaan hienoimmillekkin herroille kuin koulupojille."

Isä aikoi juuri sen todeksi todistaa, kun telefooni pirtin kirjotuspöydällä alkoi soida rämistä. "Sahalta", arveli isä rientäen pirttiin. — "Sommerfeldt, Metsola. — Vai niin, sähkösanoma. — Hyvä, minä kirjotan."

— " Kuuden tienoissa tänään —", jatkoi isä, kirjottaen niin uuraasti, ettei huomannut äitin tulleen pirttiin. — " Olkaa — hyvä — ja — lähettäkää — joku — Rainaria — vastaan ."

— "Kukas nyt menee vastaan?" arveli isä. "Minun on vaikea jättää töitä."

— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä. Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"

— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen telttasängyn."

— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena liinavaatekaapin.

Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat aseman portaiden luo.

Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa. Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää, minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja kiiltävät kultavitjat kaulassa.

— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on. Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen toisen luokan vaunuun."

Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt niin kaukaa. Yhden minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja myöten painettu kuoperolle.

Olli sieppasi hatun päästään ja kumarsi syvään, kun Rainar ojensi kätensä.

Olli ei ollut eläissään sellaista pojan kättä nähnyt. Se oli niin pehmeä ja valkea kuin tytön käsi, melkeinpä kuin opettajan. Ei suinkaan Rainar ollut vahva. Tuskinpa jaksoi suoralla kädellä nostaa pienintä rautapunnusta. Äiti oli mennyt konttoriin postia perimään ja tapasi siellä asemapäällikön rouvan. "Paljo on vaatteissa", hän sanoi, kun he kumpikin ikkunasta tarkastelivat Rainaria ja Ollia. "Junasta laskeutuessaan hän näytti niin pitkältä, että oikein hämmästyin. Ja Olli on miltei yhtä suuri, vaikka kahta vuotta nuorempi. Mutta hyvin sievä kevätnuttu. Kiitoksia. Tässäkö kaikki?" hän sanoi asemapäällikölle, joka itse hänelle antoi kirjeen. "Ei, pitääpä lähteä. Tervetultua juhannuksena kahville, vaikka vain pirtinportaille."

Entiseen tapaansa oli Tuima menollaan kotiin palatessa. Yhtä kyytiä se painoi ylämäet ja alamäet ja harjun laella, jossa tie pitkälti oli tasaista ja suoraa, se kohotti päätään ja laajoin sieraimin hengitti raikasta iltailmaa.

Näköala oli avara joka suunnalle, silmän siintämättömiin. Välkkyviä vesiä toinen toisensa takana metsäin ja viljelysten välissä. Tulena liekehti ilta-aurinko saarien ja salmien takana olevan talon ikkunoissa. Pohjoismetsän laidasta kohottautui kirkontornin suippo, ja seuraavalta harjanteelta pilkottivat uutisrakennuksen valkeat hirret Metsolan tummaa kuusikkoa vasten. Alhaalta, milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien vilahteli järvi puiden runkojen välitse. Pehmeänä mattona ruoho kattoi tienvieret. Mutta jo lähimmän petäjän alla kasvoivat mustikanvarret, niin pitkinä, että vanamot nousivat varpailleen, jopa pitkin ryhmyistä kaarnaa kiipesivät kulkijoita katselemaan.

Sellaisena iltana oli hauska elää ja ilokseen siinä kepeän kärrin edessä hilpasi. Toinen kilometripatsas jo hujahti.

— "Tuolla näet, Rainar, Vanajaveden", selitti äiti, osottaen oikealle, jossa pieni höyryvene veti tukkilauttaa, puhaltaen suuria savupilviä ilmaan.

— "Olet kai sinä lukenut Vanajavedestä maantiedossa?" kysyi Olli, joka istui takana ja ajoi.

— "Kyllä kai se mainittiin ensimäisellä luokalla,, kun Suomen maantietoa luettiin", vastasi Rainar, ottaen nuttunsa povitaskusta nenäliinan.

Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut hauska ajaa niin kovasti.

Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä hävinnyt.

Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren mäen puolitiessäkään.

— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut
Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.

Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki. Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä niinikään.

— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."

Elsa ja Leeni seisoivat portin pielessä ja niijasivat. Leeni kiepsahti takaistuimen polkimelle ja otti kyytiä pirtinportaille, jossa isä istui lukemassa.

— "Vai niin, vai tässä se uusi maalaisherra on", sanoi isä tullen kärrin luo. "Tervetultuasi! Olipa oikein hyvä, että tulit. Täällä on työtä enemmän kuin tehdä ennätämme!"

— "No, isä, Rainar tulee juuri lepäämään", oikasi äiti. "Hän on niin rasittunut, että hänen täytyy nauttia rautaa. Äitisi pyysi minua huoltamaan, ettet lääkettäsi unohda", hän kääntyi Rainariin heidän portailla seisoessaan. "Nyt olen minä sinun äitisi. Tervetultuasi! Jospa vain viihtyisit vaatimattomassa maalaiskodissa."

— "Aijai! Rasittunut. Sepä ikävä", tuumi isä. "Muuten olisin pyytänyt Rainaria auttamaan Ollia kärriä vajaan viedessä. Olli olisi siten ennättänyt viedä Tuiman aituukseen ennen Villen tuloa. Sitten meidän pitää paikalla syödä. Kyllä kai sinullekkin ruoka maistuu, Rainar, matkan jälkeen."

— "Meidän tallinrengin täytyi palon jälkeen muuttaa erääseen mökkiin, meillä kun on niin vähä tilaa. Siten saamme nyt tulla toimeen ilman häntä", selitti äiti.

Rainar mielellään auttoi Ollia. Ei se hänelle niin vaarallista ollut. Välttyihän siten kaikki kyselemiset ja töllistelemiset. Mutta ei hänestä ollut suurtakaan apua. Jollei Olli olisi kantapäitään maahan iskenyt ja hartiavoimalla työntänyt, minkä ikinä jaksoi, niin ei kärriä olisi vajan kynnyksestä saatu.

— "Jos tulet mukaan aituukseen, niin minä talutan Tuimaa, muuten minä ratsastan", sanoi Olli, kun kärri oli paikoillaan ja valjaat naulassa. "Saat nähdä Tuiman varsan. Se on tavallisesti veräjällä odottamassa."

— "Saatanhan minä tulla, jos se ei ole liian kaukana", sanoi Rainar.
"Ei kai siellä ole märkä."

— "Ei ole; eihän nyt ole satanut viikkokausiin", selväsi Olli. "Tarpeen se olisi. Kaikki poutii. — Ainoastaan tuonne koivuaituukseen järven rannalle. Sinulla on niin hyvät housut; muuten voisit ratsastaa. Kaiketi osaat?"

— "Mikäs ihme se!" vastasi Rainar. "Mutta tietysti minä en voi ratsastaa satulatta."

— "Ville ja minä ratsastamme aina satulatta", toimesi Olli, "ja Tuima on paras. Mutta Tähti, joka nyt on Villellä, on oikein teräväselkäinen. Kivaa ajaessa tuskin selässä kestää, niin koskee. Meillä on kahdeksan hevosta, paitsi varsa. Montako teillä on?"

— "Helsingissä on hevosia ainoastaan pika-ajureilla ja kuorma-ajureilla ja palokunnalla", vastasi Rainar. "Mutta kun vain vihellän kadulla, niin saan vaikka viisisataa hevosta, jos tahdon. Viidelläkymmenellä pennillä ajan Kruununhaasta koko kaupungin läpi."

— "Kruunun haasta — sielläkö kaupungin hevoset käyvät laitumella?" kysäsi Olli.

Rainar nauroi: "jopa sinä olet typerä. Etkö sinä ole milloinkaan käynyt
Helsingissä?"

— "En", vastasi Olli, "mutta monasti Tampereella. Siellä on enemmän tehtaita kuin missään muussa kaupungissa koko Suomessa. Oletko sinä nähnyt yhtään koskea?"

— "Minä ehkä ensi kesänä matkustan äitini kanssa Imatralle", sanoi
Rainar. "Se on Suomen suurin koski. Mitäs katsottavaa Tammerkoskessa!"

— "Hyvää iltaa!" huudahti samassa ystävällinen ääni ihan heidän vieressään. Karoliina palasi polkua pitkin vasikka-aituuksesta, kantaen tuoreita koivunlehtiä koko sylyyksellisen. "Vai niin, tämäkö se nyt on se uusi mies", sanoi hän. "Tervetultua! Tervetultua! Siitäpä tulee oikein herrasväen hevostaja, kun on niin hienot vaatteetkin."

— "Jos sinä vielä kerran nimittelet Karoliinaa akaksi , niin luissasi tunnet, vaikka olisit vieläkin hienompi", tuimistui Olli. "Sinä pelkäsit, kun annoin Tuiman kivasti vilistää suuressa mäessä."

— "Luuletko sinä, että minä pelkään", suurenteli Rainar.
"Talonpoikaismoukka!"

Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.

— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä. Elä pelkää."

— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa?
Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"

Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen. "Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun se näykkäsi häntä korvasta.

Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.

— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar.
"Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."

— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he läähättäen pirttiin saapuivat.

Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee, tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."

Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina keittiössä velliä ammensi.

— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.

— "Ei nyt hätäillä", sanoi äiti. "Olkaa hyvät, kaupunkilais- ja maalaisherrat. Vähän illallista. Olkaa hyvät!"

Rainar sai istua opettajan paikalla pöydän yläpäässä, ja äiti tarjosi hänelle kaikkia, mutta hän söi ihan kuin kärpänen.

— "Se ei kelpaa; maalla pitää syödä vahvasti ja tehdä työtä vahvasti", selitteli isä, joka ei muistanut, että Rainar oli rasittunut. "Katsoppas Ollia!"

— "Syönnissä Olli puolensa pitää", tiesi äiti. "Muussa saa luullakseni Olli pitää Rainarin esikuvana. Kas niin, miten kävi taas!" hän sanoi, kun Olli jäähdytti vesivelliänsä niin rutakasti, että sitä läikähti pöydälle. Sellaista voi tapahtua, kun koko ajan ajattelee tuomisia aavistamattakaan, mitä saa, ja toivoo vain, että illalliselta kohta päästäisiin.

Syötyä äiti itse saattoi Rainaria poikain huoneeseen. "Niin, hyvä Rainar, niinkuin äitillesikin selitin, on meillä yksinkertaista ja puutteellista. Koeta nyt tyytyä", hän sanoi, silittäen päällyslakanaa, jossa oli leveä välipitsi. Rainarin vuoteen jalkopäässä oli vierashuoneen hieno huopapeitto, ja vuoteen vieressä pieni pöytä, jossa oli vesikarahvi ja lasi.

Huone oli tosin hyvin yksinkertainen, mutta ainoastaan Antin jalustimet rakuunarykmentin ajoilta ovensuunaulassaan muistuttivat palvelijanhuonetta. Seinät oli vasta sanomalehdillä paperoitu. Ikkunoissa oli uutimet. Pöydällä oli vitivalkea pieni pöytäliina ja ikkunalla vihko tummansinipunaisia sireeniä. Nurkkahylly oli täpötäynnä koulukirjoja. Kokonainen kokoelma jousipyssyjä riippui vaarnoissa seinällä, ja Antin halkokirveen sijassa oli oven vieressä kirvesnaulassa Villen ja Ollin omat sievät kirveet.

Tuoreita koivunlehviä oli pistelty ikkunan- ja ovenpieliin ja lattialle oli ripoteltu katajia; pestyn lattian hajua ei tuntunut ollenkaan.

— "Minä otan sitten huostaani sinun liinavaatteesi, Rainar. No niin, nyt me jätämme nuoret herrat yksinään", sanoi äiti Elsalle ja Leenille, jotka seisoivat ovella nähdäkseen, pitikö Rainar huoneesta.

Olli oli jo uskonut tietonsa Villelle. Siinäpä ne matkalaukut olivat: toinen suuri ja mahdottoman raskas, toinen pienempi. Kumpaisenkohan Rainar ensin aukasee, ja kummassakohan ne tuomiset ovat! Olli nosti pienemmän tuolille, ja Rainar otti avainnipun. — "Taidamme saada täällä aika hauskaa", sanoi Rainar ja koetteli avaimia toista toisensa perästä.

Eikös mikään sovi! Olli oli jo aukassut hiihnat ja seurasi jännittyneenä jokaista koetusta. Viho viimeinkin! Ja melkein päällimäisinä oli kaksi käärerihmalla sidottua kääröstä.

— "Tässä ovat tuomiset teille", selitti Rainar. "Mutta kumpi saa toisen ja kumpi toisen?"

— "Niin hieno ja kaunis!" huudahti Ville kääröksensä avattuaan. Se
oli oikea kompassi, jonka voi pitää liivintaskussa niinkuin kellon.
"Kiitoksia hyvin paljon!" hän virkkoi tarttuen Rainarin käteen.
"Ajatteleppas, Olli, jos metsässä eksyisimme!"

— "Mutta ajatteleppas tätä, kun mennään metsään!" ihasteli Olli, joka pahvirasiasta oli vetässyt pitkän, kiiltävän pistoolin.

— "Se on Eurekapistooli", selitti Rainar. "Siihen painetaan nuoli, ja ampuessa se ilmanpaineen vaikutuksesta tarttuu kiini kumirenkaasta. Näin!" Hän tähtäsi oveen ja samassa oli nuoli siinä.

Olli koetteli ampua. Mihin hän tähtäsi, siihen nuoli sattui: keskelle ovilautaa, pihtipieleen, jopa keskelle sanomalehdessä olevaa muotokuvaa. Siihen se iskeytyi niin lujaan, että suuri pala sanomalehteä repesi nuolta irrottaessa.

— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.

— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."

— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.

— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää jakaa toisille."

— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja
Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.

Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti, ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi. Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.

Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat. Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.

Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan; valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön öitsijöille puutarhassa.

Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti
Rainaria hipasten hänen olkapäätään.

— "Ehkä se oli vain yölepakko", huomautti Ville. "Eivät ne ole vaarallisia. — Menemmekö rannalle vai harjulle?"

He lähtivät harjulle päin, josta oli avarin näköala ja paraiten sai selville kaikki ilmansuunnat.

Sivumennen Olli ampui muutamia laukauksia vanhan jyväaitan seinään.
Pistooli oli mainio.

— "Näinköhän tähän voisi kumirenkaan sijaan panna kären ja käyttää metsästäessä?" arveli Olli.

Ja he kertoivat yhdessä Rainarille ketusta, jonka viime talvena olivat saaneet.

— "Siellä olisin minäkin mielelläni ollut", sanoi Rainar. "Odottakaa vähän, että sytytän paperossin. Ole hyvä", hän sanoi, ojentaen paperossilaatikkoa Villeä kohti.

— "Minä en ole milloinkaan polttanut tupakkaa", kieltäytyi Ville.
"Luullakseni isä ja äiti eivät pidä siitä."

— "Pelkäättekö te isäänne ja äitiänne?" nauroi Rainar. "En minä usko teidän isäukkoanne kovinkaan ankaraksi."

— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta pelätä! Pelätäänkö, Ville?"

Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.

Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli, katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.

Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia", hän sanoi. "Pian te opitte."

Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana. Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.

— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.

— "Elä vain tuolla lailla sano isän kuullen", varotti Ville. "Hän piti kerran aikamoisen saaman Lehtiselle, joka kirosi Virmaa."

— "Te olette niin peräti lapsellisia", ylvästeli Rainar. "Mitä se nyt on? Taitaa tulla joku."

— "Parasta on mennä huoneeseen," toimesi Ville. "Liian myöhäksi tuleekin harjullakäynti."

Kun isä heidän poistuttuaan käveli jyväaitan ympäri, löysi hän kaksi palavaa paperossinpätkää ja yhden katkenneen paperossin, ihan seinän vierestä. "Semmoinen viikari", sanoi isä polkien vaaralliset paperossinpätkät.

— "Ei tule hallaa ensi yönä", isä sanoi iloisesti. "Etelästä huokuu siksi tuulenhenki. Ehkäpä viimeinkin saamme sadetta."

— "No niin, se on tehty", puhui äiti omissa ajatuksissaan. "Hienoa tietysti, mutta, mutta… Heti huomaa, että on kaikki palvelijain hoteissa. Nappia puuttuu. Ja vaatenappia ja luunappia samassa vaatekappaleessa. Annahan olla, kun ne on täällä kerran pesty, niin näyttävät ne edes hieman toiselta. Mutta tohtorinrouva oli hyvin miellyttävä. Jos poika on äitiinsä, ei hätää ole."

— "Hädästä ei meillä tietysti puhettakaan", sanoi isä, "mutta silmät selällään, se on varma."

Äiti aikoi juuri vastata, kun Elsa tempasi oven auki. — "Äiti, Olli on hirveän kipeä — hän on pihalla — portaiden vieressä."

— "Olliko, joka ei vielä eläissään ole ollut sairaana!" huudahti äiti, rientäen ulos. "Olemmeko nyt saaneet tuhkarokon Plyhdistä!"

Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.

Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin palttina ja itku kurkussa.

— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko. Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää tartunnan."

Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha, että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi. Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan muukaan häntä silleen enää mujauta.

— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä toivotti.

— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua niin väsyttää."

— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."

Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.

Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja pisteli.

— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten vaarallista se on näin poudalla."

— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi
Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"

METSIKANAN POIKANEN.

Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan, miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat, ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä särisemistään särisee.

Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina. Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.

Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.

Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.

Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa muuttunut.

Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa onneksi ollut vielä lopussa.

Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi. Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma — ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.

Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.

Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.

Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala taskussa.

Hänestä oli kirnupiimä ja vesi virvottavinta juomaa, jolle eivät minkäänlaiset limonaadit vertoja vetäneet, varsinkin kun oli kirnupiimää mukana ulkotöissä hohtavan valkeassa leilissä, joka heinäin haravoimisajaksi tai juurikasvien kitkemisajaksi piilotettiin varjoisaan ojaan.

Hän oli huomannut hyvin hyvästi voivansa ratsastaa satulatta ja oli älynnyt senkin, että Tähden selkä oli niin terävä, että siitä uskomattoman helposti voi nuljahtaa maahan. Hän oli todellakin pudonnut ja toinen jalka ohjasperissä viistänyt kappaleen matkaa perästä, lyönyt päänsä kiveen, ja haavasta juossut verta kotveroisen.

Hän oli ajamaankin oppinut. Merkkipäivä oli silloin, kun hän Tähdellä ja turunkärrillä sai yksin ajaa Kaskeen hakemaan vehnäjauhosäkkiä. Kotiin palattua oli kuitenkin Tähti kauvan puistellut vanhaa päätään.

Hänestä niinkuin Villestä ja Ollista oli merkkitapauksia, kun Valkiakosken posti ajoi ohi. Ja mielellään hän eräänä sunnuntai-iltana toisten kanssa kiipesi korkealle Lounasvaaralle ainoastaan katsomaan junan tai Vanajavedellä kulkevan höyryveneen savua.

Hän oli kerran käynyt äitin kanssa Tampereella. Ja tuskin hän malttoi silmiään kääntää vaahtoavasta Tammerkoskesta, joka valtavasti pauhaten syöksyi monien tehtaiden välitse kaupungin läpi. Eipä ihmettäkään, että koski oli mahtava, kun koko vedenpaljous suuresta Näsijärvestä ja sadoista järvistä sen takaa syöksyy sitä tietä virratakseen viimein mereen.

Hänestä oli mieluista Villen ja Ollin kanssa tervata metsärekiä ja halkokelkkoja ja työrekiä, joita pitkä jono korotti päivänpaahteessa jyväaitan mäellä. Hän olikin sitten niin tervainen, yksin pää ja jalatkin, että Hannalla oli täysi työ hangata hänet puhtaaksi saunassa. — Hänestä oli Metsolan sauna lauvantaisin ihan toista kuin Sentraalinsauna Helsingissä.

Hänestä oli "Aurora-täti" hänen paras tätinsä eikä yksikään setä vetänyt vertoja "Sommerfeldtin setälle."

Hänen mielestään oli Elsa yhä miellyttävämpi, mitä tutummaksi he tulivat, ja hänen vaaleat hiuksensa ja kirkkaan siniset silmänsä muistuttivat taruston kilvetärtä tai onnetarta. Kun hän oli pudonnut Tähden selästä ja koko iltapäivän lepäsi vuoteellaan ja ihan todella päätä oikein kivisti, ja Elsa toi puolukkamehuvettä ja kädellään koetteli hänen otsaansa, oliko hänessä kuumetta, ei hän huomannutkaan, että käsi oli suuri ja karkea ja punainen ja hiukan kostea. Hän toivoi vain, että Elsa olisi kauvan antanut sen otsalla olla.

Hän oli antanut pienen, punaisen silkkinenäliinansa, jota hän vain näön vuoksi piti rintataskussaan, Leenille nuken vaatteiksi.

Häntä oli isä muutamana päivänä halkovajan takana kauvan puhutellut. Ainoastaan etana, joka istui takiaislehden alla ja kuunteli, tietää, mitä siellä puhuttiin, mutta etanat ovat niin vaiteliaita, ettei sitä milloinkaan ole saatu tietää.

Hän oli seuraavana päivänä lahjottanut viimeiset paperossinsa, puolitoista laatikkoa, Malmille joka ihastui ikihyväksi. "Onpas pulskaa mennä sunnuntaisin kirkolle paperossi hampaissa", hän tuumaili.

Rainar nosti hattuaan joka aamu niinkuin Ville ja Olli tervehtiessään
Malmia ja mökkiläisiä ja palvelijoita.

Hän piti paljon Hannasta ja Miinasta, mutta enimmän Karoliinasta, joka saakin paraimman joululahjan. Viimeisestä ruisleipätaikinasta oli Karoliina hänelle leiponut puolukkapiirakan samoin kuin Villelle ja Ollille. Illallisen jälkeen oli hän syönyt sitä vatsansa kipeäksi, ja hänen oli täytynyt nauttia tippoja.

Hän oli pyörittänyt tahkoa kätensä rakoille ja soutanut rakot käsiinsä, mutta sittenpä hän jaksoihin suoralla kädellä pitää pienintä rautapunnusta, miltei yhtä pitkään kuin Olli.

Hänellä oli ollut sormet tikkuja täynnä, kun oli poiminut ja kantanut ja pinonnut lastuja rakennukselta.

Hän oli astunut lasisirpaleen jalkaansa, koettaessaan kävellä avojaloin. Hän oli sukan läpi haavottanut jalkansa opetellessaan leikkaamaan vihantarehua ja otettuaan luvatta Antin viikatteen, joka oli rehukaurassa niin huonosti piilossa, että osa punaista vartta pisti näkyviin.

Hän oli Villen ja Ollin mukana sinä merkillisenä hetkenä, kun niittokone työkaluvajasta vedettiin ja kaikki osat paikoilleen asetettiin. Hän tunsi heti koneen kaikki voitelureiät. Kun Lehtinen, joka ajoi, alotti uuden kapaleen, ja kaikki oli kunnollisesti voideltava, niin heitti hän haravansa maahan, jos sattui lähelle, ja pyysi Lehtistä lepäämään, tarttuen öljykannuun.

Hän katseli miltei kadehtien Villeä ja Ollia, jotka joskus saivat ajaa niittokonetta muutaman kierroksen. Ja hän oli ylpeämpi kuin kuningas — käyttääkseni hyvin vanhentunutta sananpartta — kun hän itse eräänä ihanana aamuna istui koneen istuimella ja piteli ohjasparia. Lehtinen seurasi kintereillä ja laski viikatteen käyntiin, kun kone kulki tarpeeksi kiireesti.

Hän kohosi mielestään itsevaltiasta mahtavammaksi — jos hän ylevässä asemassaan sellaista muistikaan — kun miljoonat pitkät, huojuvat timoteit ja tuoksuvat apilaat kumartuivat ja pitkinä jonoina lakoilivat terävän terän tieltä.

Hän oli päistikkaa pudota tupsahtaa korkealta istuimeltaan hevosten yhtäkkiä seisattuessa keskellä kapaletta, kun pari metsikanaa pyrähti lentoon ihan niittokoneen edestä. Hän kuuli viuskutusta oikealta ja vasemmalta ja edestä ja näki harmaanruskeiden pikku poikasten kipittävän pakoon joka suunnalle. Hän tunsi miltei olevansa murhaaja hetkistä myöhemmin pitäessään kädessään pientä kirkassilmäistä, säikähtynyttä ja räpistelevää metsikananpoikasta, josta verta vuoti. Hänen sydämmensä kutistui, kun siipi hetkisen perästä ei enää liikahtanut ja hieno harmaansinervä kelmu verhosi pienen linnunpojan kirkkaat silmät. Ja hän itki. Rainar Holm itki. Isä laski samassa kätensä hänen olkapäälleen ja taputti häntä päälaelle.

— "Elä itke!" sanoi isä. "Me emme tiedä, mistä kaikesta pikku metsikananpoikanen on varjeleutunut: kylmistä niukkaruokaisista talvista ja verenhimoisista koirista tai ehkä pitkällisestä kitumisesta, kun huvimetsästäjä olisi sen rammaksi ampunut."

— "Näkisitpäs ne talvella", sanoi Ville, "kun ne pitkässä jonossa tepsuttelevat hangella harjun yli riihen luo etsimään jyväntähteitä."

— "Minä laskin kerran neljäkymmentäkaksi", tiesi Olli. "Me viskelemme niille ohria korsun lattian alle."

— "Kenties", jatkoi isä, "kenties se pikku raukka ei muuten olisikkaan saanut niin kauniisti kuolla kuin näin ihanana aamuna hengittää viimeisen kerran niin hellässä kädessä. Ja kukapa meistä tietää, vaikka se ylösnousemuksen aamuna, kun sinä itse silmäsi avaat, iloisesti lentää sinua vastaan uusin, kaunein siivin. Elä, elä itke."

"Meidän kaupunkilaisherra, luullakseni, alkaa talttua", sanoi isä tultuaan juomaan aamupäiväteetään. "Kukapa tietää, ehkä hänestä vielä kunnon mies kasvaa. Lämmin sydän hänellä on. Yhä enemmän hänestä pidän. Vahinko, vahinko, että hänenkin täytyy kasvaa epäterveellisessä kaupunkilaisilmassa."

— "Mutta aivan tavaton kuluttamaan sukkia ja vaatteita", sanoi äiti, joka istui vaatepinon takana ja parsi. "Menee edelle Ollistakin. Katsoppas, minkälaiset reiät! Ja ne viikossa."

METSÄNPEITOSSA.

Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla Plyhti hilasi ne katolle.

Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa, kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.

— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis! Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi. Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä mutkassa se huiskahti näkyvistä.

Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät — vielä siellä, mutta sitten se hävisi.

— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."

— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen, ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."

— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."

— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi. Suoraapäätä kotiin."

Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi koettanut katsoa.

— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"

— "Ehkä se on riistäytynyt laitumeltahakijan käsistä", arveli Lauri. "Kun tuommoiset hurjapäät kuleksivat viikkokausia väljässä metsässä ihmisiä näkemättä, niin ei niitä ole helppo hallita. Ne ovat pahempia kuin mäkitupalaisen vasikat", hän lisäsi vilkasten Lehtiseen, joka asui omassa mökissään, vaikka hän oli muonamies.

— "Eiköpä tuo lie ollut majatalon rekivedon mukana. Kohta saanemme nähdä Junnun sitä taluttavan. Hän on kai ollut niitä hakemassa eikä ole jaksanut hallita molempia", tuumi Malmi, pistäen kourallisen kattonauloja suuhunsa.

— "Hirveä kyyti niillä on ollutkin saada ne kotiin", sanoi Plyhti, joka juuri oli hilaamaisillaan uutta pärekimppua katolle. "Valoisathan yöt vielä ovat. Sulkolassa annetaan hevosten olla syyskuuhun."

— "Kas niin!" sanoi Malmi lyöden jo viimeistä naulaa ja tapaillen tuohisesta uutta kourallista. Niin sukkelaan se häneltä sujui. Rainar oli ennättänyt takoa vain kolme naulaa ja lyödä kolme vääräksi.

— "Hyvästi sujuu", sanoi Ville, ottaen hänkin enemmän nauloja ja samalla selkäänsä oikasten. Hän silmäili katon alalaitaa, jonka päreet jo kattoivat rivittäin ja limittäin kuin suomut.

— "Tämmöisellä väenpaljoudella työt pian loppuvat", toimesi Malmi katsellen tielle. "Junnua ei kuulu, ei näy. Eihän toki liene tapaturmaa tapahtunut. Entäpä toinen hevonen on suohon suistunut?"

— "Tai jos on ollut liikkeessä hevosvarkaita", arveli Lehtinen, "ja tämä on heiltä ryöstäytynyt."

— "Ja se löytää tien kotiin — sieltä asti", sanoi Ville innokkaasti päreitä naulaten.

— "Hevonen löytää", varmensi Lauri. "Vaikka vain yhden kerran lie tien kulkenut ja senkin pilkkopimeässä, niin kyllä hevonen osaa. Ja tämähän oli metsässä koko viime kesän ja on viety ja haettu myötäänsä. Eikähän sinne ole kahdeksaa kilometriä enempää. Mutta mikä sen nyt säikäytti pillastumaan, on toinen asia."

Päivemmällä Junnu ajoi ohi, mutta kodista päin, asemalta. Hän kyyditsi erästä Valkiakosken konttoriherraa. Lieneekö ollut hyvin kiire vai muutenko vain tahtoi näyttää vasta ostettua mustaa, mutta hyrykyytiä sitä mentiin. Tuoko tuostaankin tuntuivat kärrin linjaalit kapsahtavan vastakkain, ja silloin aina matkustajan pää nyökähti niin, että luulisi niskan kipeytyneen.

— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.

— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat, että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu, niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."

Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt. Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä toinen hevonen on.

Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät, eivätkä sitä kiini ota."

Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.

— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin. "Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia, polosia."

— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä. Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin monen päivän perästä", vastasi Malmi.

— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."

— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas salolle?" kysyi Ville.

— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä!
Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."

— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."

— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.

— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään", sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko sellaista hevosta."

— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi hyötyä, jos eksyisimme."

Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.

Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät, nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä perässä.

Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään puistus.

Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi. Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli, mutta hevosetta.

— "Sääli ukkoa", sanoi isä istuutuessaan käytyään pihalla häntä puhuttelemassa. "Hän koettaa nyt koota naapuria ja ystäviä miesvoimalla sitä etsimään."

— "Tietysti mekin avustamme", sanoi äiti. "Onpa onni, että laitumet eivät ole etäällä. Muistatko, minkälainen puuha meillä ennen oli syksyisin hiehoista?"

— "Muistan. Olen aikonut antaa Koiviston Laurin mennä sinne päivätöikseen ja sitten ehkä Antin. — Ja onhan meillä kolme miestä lisäksi, jos tarvis tulee", sanoi isä katsoen telmyrien pöydänpäähän.

Ihan kuin olisi hän arvannut, mitä he kaksi kokonaista päivää olivat mielessään hautoneet.

Pitkin ja poikki sitä tuumittiinkin illallisen jälkeen. Oikeastaanhan sopikin äitille, joka kuitenkin niinä päivinä oli aikonut käydä kaupungissa. Hän voi mennä huomenna, kun silloin siis muutenkin oli vähemmän puuhaa kotona. Oli asialla toinenkin puolensa, mutta hyvästi siitä lopuksi selvittiin.

— "Me pääsemme!" huusi Ville tullessaan pirtinportaille, jossa Rainar auttoi Elsaa pöytäliinaa lapoilleen pannessa. Olli oli penkillä vatsallaan, koettaen potkia selkäänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut, kun oli niin lihava. "Elsa, äiti pyysi sinua auttamaan meille evästä pannessaan."

— "Juoskaapa, pojat, vielä tänä iltana sanomaan Antille, että hän hankkiutuu valmiiksi. Mutta ennen kuutta ette tarvitse lähteä. Käskekää hänen ottaa Kimo", selitti isä portaille tullessaan. "Pysyttäytykää sitten Antin matkassa", hän lisäsi. "Tottapahan vielä puhun siitä hänelle."

Kaikki tuntui jo iltasella olevan valmiina, mutta sittenkin lähtö viivästyi. Antin piti hakea tynnörillinen vettä. Nelipyöräiset oli vedettävä pihalle ja pyörät voideltava äitin asemalle menon takia. Sitten piti vielä odottaa aamumaitoa, ikäänkuin ei kirnupiimä, jopa vesikin olisi ollut kyllin hyvää metsänpeitosta hevosta etsiessä. — Kello neljästä alkaen oli toinen miesparvi toisen perästä astua jaappassut ohi. Jotkut olivat ajaa köröttäneet.

Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin
muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy.
Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi
Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.

— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu.
Eikö sinustakin, Rainar?"

Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus, jonka kaiku heti kahtena kertoi.

Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea, seisoi paitasillaan lähellä veräjää.

Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat, kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.

Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.

— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"

Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä Antti pitää."

— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."

"Meill' Pohjola luminen on kotimaa, sen rannoilla lietemme nyt leimuaa, siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks', ja jalosti povemme sykkäeli."

Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.

Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein, siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.

"Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai, ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai, ne aseemme Reinin rannalle toi ja Tonavasta keisarin maljoja joi."

Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.

Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.

— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön loputtua. "Eikö niin?"

— "Tietysti minä Suomen ratsuväen marssin tunnen, kuulin sen siksi monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko harjotuskenttä kumahti. Rat — rarat — rarat! rätisytti torvensoittaja everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."

— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan ympäri, kun hän istui hevosen selässä."

— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta asti."

— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa hevosen etsintään".

— " Rat — tararat — rattat ", töryytti Antti, pitäen kättään torvena suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.

Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon sysännyt.

— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."

— "Se meni mukavasti", sanoi Antti huomaamattaan siirtäen vanhan hattunsa vinoon oikealle korvalle ikäänkuin hän vielä olisi ensimäisen ratsuparven sivusmies. Ja sitten hän kertoi siitä ja monesta muusta.

Matka meni niin huvassa, etteivät pojat arvanneetkaan, kun jo käännyttiin viimeiseen salomökkiin, jonne isä oli käskenyt jättää Kimon.

— "Vai niin, nyt se siis alkaa", huokasi Olli kärristä laskeutuessaan.
"Milloinkahan arvellaan aamiaista syödä?"

Sinne oli keräytynyt jo koko joukko miehiä ja toista tuli. Kun oli päätetty, miten kulettaisiin, oli ainakin seitsemänkymmentä miestä koolla siihen luettuna Ville ja Olli ja Rainar.

— "Tämähän on kuin kierros leikkisodassa", tuumi Ville koettaen saada eväslaukkunsa pysymään niin keskellä selkää kuin mahdollista, että se muistuttaisi sotamiehen reppua. Hänen laukussaan oli jotain Rainarille ja Ollille. Elsa oli kuiskannut sen hänelle illalla, ja paraillaan hän arvaili, mitä he sanovat, kun hän ottaa hujauttaa sieltä kääröksen kylmiä ohukaisia, joiden väliin, ihan jokikisen, on ripoteltu sokeria.

Metsä oli alussa niin tiheä, että pojat ja Antti vain silloin tällöin näkivät jonkun toisista miehistä, mutta koko aika huudettiin toisilleen. "Hohoi! Hohoi!" kuului joka suunnalta. Taas kuului metsästystorven törähys ja etäällä tuntui joku kauheasti rämyyttävän jäniksenpelätintä. Säikähtyneet linnut piiloutuivat ääneti tiheimpiin puihin ja pensaihin.

Jos hevonen hengissä oli, täytyi sen kuulla ihmisiä tulevan ja silloin se hirnuu. Jos sitä ei kuulu eikä näy eikä kuolleena löydetä, on se varastettu. Syrjälän mökkiläinen, joka myöskin oli etsimässä, oli menneellä viikolla omin silmin nähnyt suuren mustilaisjoukkueen.

— "Minun mielestäni", sanoi Antti, kun he viiden minuutin perästä tulivat aukeamaan metsässä, "on tämä paras päämajan paikka."

Maa oli kivikkoa ja paljas ja mustain hiiltyneiden kantojen välissä kasvoi tiheä vesakko.

— "Tässä raivosi kulovalkea viisitoista vuotta takaperin", hän jatkoi, "ja tuolla juuri lammin toisella puolella on Kangasalan raja. Tuolta harjanteen päästä näkee, minne asti palo ulottui. Isännekkin arveli, että on parasta pysähtyä vähän lähemmä Kimoa, niin voitte sitä jonkun kerran katsastaa."

Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.

— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka kuolleena."

Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän tuumi.

— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari tuntia."

— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen. "Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"

— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden ihmisen syli sen ympärille riittää?"

— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti. Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.

— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."

— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"

Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut. Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.

Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui. Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.

— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle päätteeksi leivättä."

Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä", hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole sinnepäinkään", hän huusi.

— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"

— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden välistä aukeamaa.

— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on housuissani."

— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"

— "Tuolla on meidän petäjä", sanoi Rainar, kun he olivat saapuneet paljaaksi palaneen kankaan keskipalkoille. "Minä tunnen sen niin hyvin vinosta latvastaan."

— "Jollei se ole toinen vinolatva", sanoi Ville nousten kivelle. "Puut näyttävät niin samallaisilta metsässä. — Ei, lippua ei ole. Ei se se ole. Entäs tuo", hän virkkoi osottaen muuatta kauvempaa. "Me olemme kulkeneet liiaksi vasempaan."

Mitenpä siinä olisi se ollutkaan! Tuskin oli muuan tavattoman utelias orava malttanut odottaa Antin ja poikain poistumista, kun se jo riensi tunnustelemaan, mikä se valkea oli, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt petäjänrungosta pistävän kepin nenään. Petäjähän oli aina ollut oksaton juuresta tuuheaan latvaan asti.

Hyi! Orava säikähti pahanpäiväiseksi. Sekä keppi että se valkea putosivat maahan, juuri kun se latvaan ennätti. Se kompastui säikäyksissään ja tulla tupsahti suin päin leilille, jonka Antti oli asettanut puuta vasten. Pui, pui, pui — sinne maito valui, sillä tulppa oli pudonnut. Ja siinä oli nyt päämajan lippu kahden mättään välissä komppanian tyhjällä leilillä.

Senkin takia oli Villen ja Ollin ja Rainarin vaikea nähdä sitä. Mutta toisestakaan syystä he eivät puutansa löytäneet. Olli oli todellakin näet ollut oikeassa luullessaan, ettei hän ollut kertaakaan kääntäytynyt. He olivat siis kulkenut ihan väärään suuntaan, joutuen toiseen aukeamaan ja haikailivat puutansa ihan toisen metsän laidasta.

— "Parasta on palata mustikkamarikkoon", sanoi Olli viimein. "Paikalla kun näen mättään, jossa istuin, minä tiedän, mistä päin me Antin kanssa tulimme. Se oli niin pehmyt, että se on varmasti kuoperolla."

— "Mennään sitten", virkkoi Ville. "Sama minulle; mutta täällä lähellä sen täytyy olla."

He löysivät heti marikon, mutta ei se sama ollut, ainakaan ei näkynyt Ollin mätästä. "Tämähän on kuin loitsittua", arveli Ville. "Tietää paikan; ei vain sitä löydä."

He löysivät uusia marikoita, uusia aukeamia ja niiden takana uusia metsänrinteitä. Mutta eivät milloinkaan oikeaa paikkaa, eivät oikeaa metsänrintaa eivätkä edes vilaustakaan päämajan valkeasta lipusta!

— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan", sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä haikailemistaan haikailla."

— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni jännin katkesi."

— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."

He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää askeltakaan voi ottaa.

— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi.
"Minä kuitenkin kohta kuolen."

— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme!
Odotetaan tässä kaikki."

— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta niinkuin ne mökin lapset."

— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä. Koetetaanpas huutaa: Antti !"

— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".

— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."

Rainar nyyhkytti. Miltähän tuntuisi, jos vielä kerran eläessään saisi istua mukavassa rautatievaunussa ja matkustaa Helsinkiin ja tietää tulevansa onnellisesti perille. — Mutta sitä kai ei enää hänelle suotu. Häntä niin väsytti ja sydäntä pakotti ja jalkaan koski siinä istuessa kuusenjuurella.

— "Olisimme voineet pysähtyä marjaiseen paikkaan", sanoi Olli. "Tässä ei ole muuta kuin sammalta."

— "Mutta tässä on siihen sijaan kuivempi", huomautti Ville. "Rakennetaanpas tähän maja ja laitetaan oikein pehmyt sammalpenkki makuusijaksi. Ensin Rainarille. Tehdäänkö, Olli? Eipä sen kummempaa, vaikka jäisimme tänne yöksi. Miten moni saakaan valvoa yöllä. Ja valoisa, lämmin kesä-yö — mitä se nyt on!"

Ville alkoi katkoa kuusenoksia, joilla he aikoivat kattaa suuren kuusen alimmaiset riippuvat oksat. Niiden alla oli jo ennestään valmis huone. Seinät ja katto piti vain tiivistää. Rainarkin koetti auttaa. Hän kantoi sylyykselliset sammalia ja levitti ne lattialle pehmeäksi matoksi.

— "Entäpä meillä olisi tällainen maja lähempänä kotia!" ihasteli Ville. "Mutta missäs siellä tämmöistä sammalta. Ei edes Vohliossa. Nytpä tiedämme, mistä seinäsammalta saadaan, jos taas rakennetaan."

— "Kunhan ensin kunnialla täältä pääsisimme", tuumi Olli. "Miten kauvan luulette voivan elää syömättä? Janottaakin minua. Kyllä olimme tuhmia, kun emme pysähtyneet silloin, kun Antti kehotti."

— "Elä pelottele Rainaria", kuiskasi Ville. "Ei hätä tämän näköinen, sen kyllä tiedät. Rainar, nukuhan sinä ensin, niin Olli ja minä vartioimme?" hän lisäsi. "Me istumme täällä; parasta on, että kaksi aina on kuulokorvalla."

Alkoi jo hämärtää metsässä ja kuusikossa oli aika pimeä. Ville kuuli Rainarin nyyhkyttävän, mutta vähitellen hän hiljeni. Ja Olli alkoi korsata. Mihin ihmeeseen he joutuvat semmoisessa erämaassa! Kenties siellä kierteli mustilaisia, ja mitä he tekisivät. — Ville sulki silmänsä. Parempi niinkin kuin tuijottaa hämyyn, jossa kaikki tuntui niin hiljaiselta ja kamalalta, ettei edes lintukaan olisi sinne uskaltaunut.

Untako hän näki vai huusiko joku? Ville hypähti pystyyn unisilmin ja löi päänsä oksaan, niin että koko maja tärähti.

— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella äänellä.

— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."

— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."

— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."

— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy ainoastaan maitoon."

Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!

— "Paljohan täällä onkin evästä jälellä", tuumaili Antti nostaessaan kahta eväslaukkua. — Olli oli paikalla omansa ottanut. — "Metsässä kulkiessa on tavallisesti hyvä ruokahalu."

— "Hevosta ei löytynyt", sanoi Antti, kun he istuivat kärrissä.
"Lieneekö varastettu. Kyllä me olemme humunneet väsyksiin asti."

— "Sanotaan Antille", kuiskasi Ville toisille. "Ei hän sitä kerro.
Voimme sitten kunnollisesti syödä matkalla."

Antti lupasi vaieta kuin kiiski kiven alla, olipa se mitä tahansa. Ja sitten he kertoivat, miten kummallisesti he olivat kulkeneet ja itsekkin nauroivat Antin mukana, kun olivat luulleet, että heidän pitää metsään kuolla nälkään.

— "Nytpä hämmästytte", sanoi Ville, kun kaikki voileivät oli syöty ja hän otti laukkunsa pohjalta suuren raskaan ohukaiskäärön. "Tämä jaetaan tasan neljään osaan."

Antti piti sanansa. Hän ei kertonut kellekkään, että kolme hevosen etsijää eksyi ihan metsänrantaan kompassi liivintaskussa.

Mutta kun he ajoivat pienen ränstyneen mökin ohi, oli isävaris suurella vaivalla juuri saanut viisi poikastaan suureen, tiheään kuuseen yöksi. Isävaris kuuli koko jutun. "Eikös tuo ollut sama poikaviikari, joka tänä aamuna tähtäsi meidän Ruhjaketta?" hän sanoi äitivarikselle.

Ja kostaakseen ne sitten talvella rikkatunkiolla kovalla äänellä kertoivat koko seikkailun. Sekä varpuset että pakkastiaiset sen tietysti kuulivat ja sitä tehen sitä kerrotaan muuallakin.

TALKOISSA.

— "Kummallista, että Lentolassa ei vielä ole leikkuuta edes alotettu ja niin suuret pellothan siellä on", ihmetteli Ville, silmäten naapurin laajoja vainioita, jotka vain aita ja tie erotti heidän ruispelloistaan.

— "Ka, ylihuomennahan siellä on talkoot. Päivässä on pelto puhdas", selitti Malmi, joka juuri taittoi viimeistä lyhdettä viimeisen kuhilaan hatuksi. "No niin. Loppui työ, väheni huoli. Ei ole leivän puutetta Metsolassa tänä vuonna. Tällaista ruista ei ole tässä maassa vielä kasvanut."

— "Ennätetäänkö todellakin yhdessä päivässä niin suuret pellot?" kysyi Ville hämmästyneenä. "Heillä on ainakin viisi kertaa niin paljo kuin meillä, ja me olemme leikata jytyyttäneet melkein viikkokauden."

— "Mutta siellä onkin sitten kymmentä vertaa enemmän leikkaajia.
Toisinaan on ollut toista sataa henkeä", tiesi Malmi.

— "Ja soittoa ja ruokaa ja juomaa", lisäsi Lehtinen. "Päivässä se sujuu ja niinkuin leikkiä vain. Ja iltamyöhällä sitten tanssitaan. Vanha patruuni itse ei suinkaan ole huonoimpia tanssittajia."

Ollia nauratti. "No, tahtoisinpa nähdä Lentolan patruunin pyörivän valssia", hän sanoi, lähestyen aitaa, johon oli nuttunsa ripustanut. "Hänhän on —" Olli ei lausettaan lopettanut. Hän lensi niin punaiseksi, kuin Ollin lainen maalaispoika voi. Ainoastaan parin sylen päässä hänestä seisoi juuri lentolainen itse vanha leveälierinen olkihattu päässä ja keltainen kesänuttu päällä. Keppi hänellä oli kainalossa, ja näytti tutkivan rukiintähkää.

Hän käännähti, otti silmälasit nenältään ja hämmästyi nähdessään ihmisiä niin lähellä. Ehkäpä hän ei kuullut, mitä Olli sanoi.

— "Ruis jo leikattu", hän sanoi Malmille. "Ripeästippä olette liikkuneet. Pelkäänpä, että minä olen antanut rukiini liian kauvan pystyssä olla."

— "Ka, meillähän on tänä vuonna ollut niin vikkelät kerääjät ja sitojat", vastasi Malmi.

Samassa lentolainen älysi Villen ja Ollin aidan vieressä ja Rainarkin sinne joutui. Hän oli kuhilaan takana karistanut kengistään sinne varisseita kiusallisia rukiinjyviä.

Lentolainen ojensi kätensä aidan yli ja tervehti heitä kaikkia kuni vanhoja tuttuja ikään. Ville ja Olli oikein nolostuivat eivätkä saaneet sanaa suustaan. Rainar, joka aikoi kohteliaasti hattunsa kohottaa, pistikin kiireissään koko kätensä hatunlaidan läpi. Se oli niitä viidenkymmenen pennin venäläisiä olkihattuja, Kaskesta ostettuja, jotka eivät suuria kestä.

Mutta lentolainen ei mitään huomannut. "Herroja näyttää maanviljelys toden teolla huvittavan. Minä olen kyllä huomannut, miten uutterasti te olette koko kesän työskennelleet juurikasvipellolla."

— "Emmehän me herroja ole", toimesi Ville. "Minun nimeni on Ville, tämä tässä on Olli ja tuo on Rainar Holm Helsingistä."

— "Se minua ilahuttaa. Se minua ilahuttaa", sanoi lentolainen kohteliaasti. "Ehkäpä haluatte, Ville ja Olli ja Rainar Holm, tulla talkoihin ylihuomenna. Olenpa hieman levoton, että rukiini on vielä leikkaamatta. Tulkaa nyt kuitenkin vähäksi aikaa katsomaan", hän lisäsi ja jätti kohteliaasti jäähyväiset.

— "Ei hän toki kuullut mitään tanssista", sanoi Olli, helpotuksesta henkästen, kotiin mennessä. "Luuletteko, että pääsemme?"

— "Jos pääsemme", toimesi Rainar, "niin pitää meidän pyytää Elsa mukaan, että on parit keräämään ja sitomaan."

— "Elsa ei tietystikään pääse. Hänen täytyy auttaa äitiä ennen muuttoa uuteen rakennukseen", tiesi Ville. "Siksi, kun sinun äitisi tulee sinua hakemaan, pitää kaikki huoneet olla kunnossa."

— "Niin, kahden viikon perästä on tämä aika ohi", huokasi Rainar.
"Sitten alkaa taas kaupunkilaiselämä."

— "Ja koulu", lisäsi Olli. "Ihan jo katoaa halu koulua käydä, kun on saanut jo vuosikausia sitä jupittaa. Mutta mikäs auttaa? Ei kuin kestä vain loppuun asti."

— "Mutta, Olli, sinä kyllä tiedät, että tiedot hyödyttävät", sanoi
Ville. "Ei aina saa vain hauskuuksia ajatella."

— "Niin, tiedot", virkkoi Olli. "Mutta mitä ihmeen hyötyä meille on kaikkien kuolleiden kuningasten syntymävuosista ja kaikkien sotain vuosiluvuista? Malmi ei tiedä ainoatakaan vuosilukua, mutta jos osaisi kaikki, mitä hän osaa, niin ei olisi hätäpäiviä."

— "Etkö sinä muista, että itsekkin nauroit, kun hän kysyi, oliko
Berliini Venäjällä?" muistutti Rainar.

— "No, maantieto", toimesi Olli. "Sen sijaan hän tuntee joka talon tässä pitäjässä ja Vesilahdessa ja Kangasalla. Entä mitenkä tarkasti hän tietää ilmat ennakolta? Eivätkö ne ole yhtä päteviä maantieteellisiä tietoja?"

— "Mutta totta kai sinä mieluummin olet sellainen maanviljelijä kuin isä tai Lentolan patruuni, ennenkuin isäntärenki niinkuin Malmi", sanoi Ville.

Olli ei ollut niinkään varma. Mutta kun he juuri tavottivat Malmin ja toiset miehet, niin jäi häneltä vastaamatta.

— "Niinpäs kävi", sanoi Malmi. "Lentolainen nappasi meiltä parhaat miehet talkoihinsa. Ja minä kun juuri luulin saavani auttajia, kun viimeinkin joudumme siemenheinää kotiin ajamaan."

— "Eihän meistä kovinkaan suurta hyötyä ole", arveli Ville. "Ja yksi päivähän vain. Ehkä emme pääsekkään."

— "Vain yksi päivä! Kolme päivätyötä!" virkkoi Malmi ja raapasi huolestuneena korvansa taustaa.

Malmi oli taas oikeassa uskoessaan sään vakiutuvan. Mutta jos hän olisi sanonut Lentolan talkoopäivän koko syyskesän kauneimmaksi, niin olisi hän osannut vieläkin oikeampaan.

Kun Ville herättyään vilkasi ulos, ihastui hän ikihyväksi. Taivas oli sininen. Viileä aamu oli niin tyyni, ettei lehti värähtänyt. Ja ilma oli niin kirkas, että Ville selvästi erotti kirkontornin huipun etäältä yli puidenlatvain. Hänelle juolahti mieleen muuan varhainen kaunis kevätaamu, kun he isän kanssa soutivat kalanpyydyksiä kokemaan.

Ja kuitenkin — vain silmäys kukkaspenkkeihin, joissa kastepisarat kimaltelivat — syksyyn jo kesä kallistui. Rehevät, värikkäät leukoijat suorina ja hurmaavina kohottautuivat kohti georgiineja, jotka keskeltä kukkapenkkiä korkeiden varsiensa päistä niiden tuoksun ja kauneuden huumaamina kallistivat suuria painavia päitään niin alas kuin voivat. Pörröiset asterit, terälehdet kuin hienointa silkkipaperia, katselivat vakavia orvokkia. Ja reseeda, joka alussa kituen kasvoi, oli yhtäkkiä levitelleinyt ja pöyhistelleinyt ja oli rehevä ja kopea, joka ei suinkaan sitä kaunistanut.

Toisillakin oli puhtaat vasta silitetyt puvut, ja heidän kenkänsä olivat tavattoman hyvin puhdistetut ja voidellut, vaikka jokainenhan tietää, ettei salli savinen pelto koreata kuokkijata.

Äiti oli heihin tyytyväinen. "Minä luotan sinun arvostelukykyysi", hän puhui Villelle. "Jos te huomaatte olevanne tiellä tai syödessä näyttää tulevan ahdasta, niin tulkaa kotiin päivälliselle."

— "Ja muistakaakin olla viskelemättä lyhteitä, vaan laskekaa ne sievästi, vaikka olisi miten kiire", neuvoi isä. "Tuskinpa mikään on minusta pahempaa kuin viljalyhteiden viskeleminen kuin halkoja ne olisivat. Meidän on muistettava, että se on meidän jokapäiväinen leipämme. Ja mehän tiedämme, että jyviä sillä lailla paljo karisee hukkaan."

Elsa ei päässyt mukaan. Hän saattoi heitä veräjälle ja kätteli heitä jokaista leikillään jäähyväisiksi. "Pojilla saa aina olla hauska", hän sanoi. Mutta kun Rainar piti häntä kädestä liian kauvan, vetäsi hän sen pois ja juoksi nauraen kotiin, niin että vaalea palmikko entiseen tapaansa heilui puolelta toiselta.

Peltojen välisellä tiellä vilisi jo ihmisiä. Pojat eivät olleet aavistaneet niin paljon tulevan. Siellä oli vanhoja, valkohapsisia virsujalkaukkoja. Ja siellä asteli nuoria, reippaita miehiä, pitkävarsisaappaissa, hattu päässä kallellaan, piipunvarsi punaisine villalankatupsuineen nutuntaskusta pilkistäen aivan kuin markkinoilla. Siellä oli mökkiläisiä ja mäkitupalaisia ja loisia. Ja siellä oli suuri joukko naisia, vanhoja ja koukkuselkäisiä mummoja, joiden hiukset olivat harmaantuneet ja harventuneet ja silmät oli matalain majain savu punaiseksi polttanut. Siellä oli keski-ikäisiä, voimakkaita, vakavia naisia ja nuoria, punaposkisia tyttöjä, joiden veitikkamaiset silmät tiirottivat valkeasta huivista ja joiden pellavankeltaisten palmikkojen päitä koristivat koreat villalankasolmekkeet.

Naiset olivat pyhäpuvuissaan kuin kirkkoon menossa. Kun miehet riisuivat nuttunsa ja liivinsä, hohti jokaisella puhdas paita, vaikka olikin keskellä viikkoa. Vanha Taneli oli ajanut vanukkeisen parrantynkänsä, ja hänen ohuessa leikkutukassaan näkyi vieläkin selvästi märän suan jälki.

Hienoin oli kuitenkin Lentolan isäntärenki itse, paksut kellonperät vaaleaa liiviä vasten välkkyen ja uusi olkihattu päässä.

— "Eikös ollut hyvä, että pukeuduimme siististi", sanoi Ville. "Äiti se aina tietää."

— "Minusta olisi ollut yhtä hyvä, vaikka emme olisi tulleetkaan", arveli Olli. "Mitä me täällä toimitamme vennon vierasten joukossa?"

— "Jos haluamme, niin voimmehan hetkisen perästä mennä kotiin", ehdotti
Rainar.

— "Ja eilen te olitte niin huolissanne ilmasta", keskeytti Ville.
"Saattepa nähdä, että tulee hauska, kunhan tässä alkuun päästään."

Isäntärenki käveli peltoa pitkin jakaen väkeä saroille. Hän tunsi heti
Villen ja Ollin ja näytti tulevan oikein iloiseksi nähdessään heidät.
"Malmi kertoi, että nuoret herrat mielellään auttavat", hän sanoi.
"Siitä patruuni pitää."

— "Me kyllä teemme, mihin pystymme, jos vain on tilaa meille", selitti
Ville. "Me olemme kotona koko ajan koonneet ja sitoneet."

— "Tilaako täällä", ihmetteli isäntärenki. "Minä en käsitä, miten saamme kaikki päivässä leikatuksi. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut näin paljo rukiinkylvöä. Ehkäpä, nuoret herrat, tahdotte tulla minun saralleni? Nyt heti alotetaan."

— "Ajatelkaapas: me saamme sitoa isäntärengin leikkaamia kouramuksia", sanoi Ville hänen poistuttuaan. "Sellaista viikatteen heiluttajaa ei ole koko pitäjässä."

Tuntui kuin jotakin odotettaisiin. Miehet olivat jo viikatteensa hioneet. Siinäkös oli väikettä ja helinää ja raudan kalsketta. Suuri kottaraisparvi, joka juuri pellon yli liiti etelään, muuttomatkallaan, sitä säikähtäen pyörähti suunnastaan niin sukkelaan, jotta ihmetellä täytyi, etteivät linnut lentäneet toisiaan vasten ja siipiään taittaneet.

Silloin tällöin joku miehistä leikkasi korren ojan reunalta kuin kokeeksi. Muuta ei. Naiset olivat riisuneet päällyshameensa tai nostaneet ne ylös. Hekin halusivat jo alottaa. Ainoastaan vanhat ukot, jotka kuhiloivat ja joilla oli hyvää aikaa, istuivat edelleenkin parvittain, puhellen menneistä ajoista ja maistellen mainiota talkookaljaa, jota oli korvomäärin tienreunalle kannettu, ja kehuen taloudenhoitajaa, joka tosiaankin osasi verratonta talkookaljaa panna.

Isäntärenki oli palannut saralleen keskelle peltoa, seisoen siinä suurena ja suorana viikate olalla, syvä ja vakava ilme uurteisissa, päivettyneissä kasvoissa.

— "Tuossapa ukko tuleekin", sanoi eräs Lentolan renki, tarttuen viikatteeseensa, jonka oli aidalle laskenut.

Olipa siinä liikettä, kun pitkin koko peltoa järven rannasta metsän laitaan kaikki paikoilleen asettuivat. Silloin vasta selvästi nähtiin, miten paljo siellä oli ihmisiä.

— "Tule nyt, Olli, alotetaan", huusi Ville Ollille, joka oli siirtynyt lähimmän kaljakorvon luo ja paraillaan tuoppia täytti. "Varmaankin odotetaan patruunia", hän sanoi Rainarille kurottautuen katsomaan. Mutta hän ei nähnyt mitään, kunnes viulu yhtäkkiä ihan heidän takanaan vingahti. "Krymmi, räätäli", hän kuiskasi Rainarille. "Hän se vasta soittaa osaa. Hän on monen pitäjän paras soittaja. Minä luulin hänen tulevan vasta iltasella, kun tanssi alkaa."

Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.

Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen. "Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen koppaa käyrällä.

— "Se on Napoleonin marssi Alppien yli ", selitti Ville. "Saatpa kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."

Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa. Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.

Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia. Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan kesti.

Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa. Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.

Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.

Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja, taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa tyhjennetyksi.

Krymmi kulki sitojain kintereillä. Hän seisoi ja soitti ja käveli ja soitti, ei pysäyttänyt edes ojan yli saralta toiselle harpatessaan. Silloin hän helposti olisi voinut lentää nenälleen. Hän kompastui ja — sehän olisi hyvin voinut nuoremmallekin tapahtua — viulu parahti surkeasti keskellä komeinta marssia, niin surkeasti, että poikia nauratti. Isäntärenginkin suu meni hymyyn, kun hän viikatteensa hetkiseksi maahan laski ja riisui liivinsä.

Keskeytyksen aikana pojat katselivat taakseen. Kas vain, minne asti aita oli jäänyt.

— "Emmeköhän riisu puseroita", ehdotti Ville, "voimme muuten helposti vilustua."

Aurinko paahtoi jo niin, että ohut puserokin tuntui liialta. Ville hikoili; suuria, kirkkaita hikihelmiä tipahteli lyhteelle joka kerran sitä sitoessa. Olli oli kuin "paistettu" ja Rainar sanoi ihan sulavansa. Eipä ihmekkään. Vanha Taneli arveli, ettei hän montakaan niin kuumaa päivää ollut elänyt ja hän oli kuitenkin jo lähes seitsenkymmenvuotias, vaikkei hän sitä ihan täsmälleen tiennyt. Tottuneimmatkin olivat varin tautta ihan kelteisillään. Ja Ville huomasi isäntärengin paljaita, jänteviä käsivarsia pitkin hien virtana valuvan aivan niinkuin hänelläkin.

Ukko Krymmi ei vain ollut varista tietä pannakseen. Ahdas, musta lievenuttu, jonka selkä välkehti vihreälle ja keltaiselle, oli tiukasti napitettu ja valkea huivi kääritty hänen laihan kaulansa ympärille niin huolellisesti, kuin pelkäisi hän vilustuvansa. Mitä korkeammalle aurinko kohosi, sitä ylemmä hänen ilonsa yleni ja sitä kiivaammin käyrä liikkui. Yhä uusia säveleitä viulu lauloi.

— "Soitto vaikuttaa niin kummallisesti", tuumi Ville. "Levosta ei puhettakaan, niin kauvan kuin Krymmi soittaa."

— "No, kyllä minä", sanoi Olli, "mutta mitäpä se hyödyttäisi. Antaa solua vain, kun on tullut kerran tulluksi."

Äänettöminä he työskentelivät vilkasemattakaan muualle ja vähintäkään aavistamatta, että lentolainen, joka oli tullut työn menoa katsomaan, kohta seisoi ihan heidän takanaan.

— "No, niin sitä pitää. Olkoonpa ruiskin silloin miten valmista hyvänsä", hän sanoi.

Työ keskeytyi patruunin puhutellessa isäntärenkiä, ja paikalla livahti Lassilan Aukusti, joka vierimäisellä saralla etumaisinna leikkasi, kappaleen edelle.

Isäntärenki sen kyllä älysi. Vaikka hän taas alottaessaan näytti entiseen tapaansa levollisin ottein niittelevän, huomasi Ville viikatteen hujauttavan jalkaa pitemmälti. Ilmonen ja tallirenki, jotka tulivat perästä, lisäsivät vauhtia, mutta eivät toisenkaan saran miehet mielellään heitä edelle päästäneet. Ei vain niillä kahdella saralla, vaan kohta koko pellolla kilpailtiin. Kukaan ei enää malttanut puhella, ja kaljakorvot, joita ei enää kukaan siirtänyt, jäivät niin kauvas, että ne sinne unohtuivat. Leikkaamaton ruis ei enää ollutkaan suorana viivana järven rannasta metsän laitaan. Lahermia ja niemekkeitä oli sinne ilmestynyt, ja etäisimmässä käressä seurasi isäntärengin kookas vartalo hitain, tasaisin liikkein Krymmin marssia.

Pojat ehättivät ehättämistään, ja pari kertaa täytyi Villen muistuttaa Ollia, ettei hän viskelisi lyhteitä. Innoissaan he eivät muistaneetkaan väsymystä eivätkä janoa. Ja kun vain voi olla ajattelematta niin hyödyttömiä kuin väsymystä ja janoa, niin jaksaa kestää uskomattomasti.

Hullummasti kävi vanhalle Tanelille. Hän juosta hynttyytti lyhde molemmissa kainaloissa ja kaksi, kummassakin kädessä, mutta sittenkään hän ei ennättänyt tasassa kuhilaastaa. Mutta ei hätää niin kauvan, kun hän pysyi toisten kuhilaastajain edellä.

— "Olipa vahinko", sanoi Ville isäntärengille, kun Lentolan päivälliskello soi, "nythän se sujui niin rivakasti."

— "Tuolla metsänlaidassa kai me syömme", arveli Olli. "Sinne näkyvät hirmuisesti ruokaa kantavan."

Ei yksikään ajatellut, että Ville ja Olli ja Rainar menisivät päivälliselle kotiin. Mäenrinteessä ei ainoastaan ollut sijaa heille niinkuin kaikille muillekkin, mutta sen lisäksi oli taloudenhoitaja, joka kaikki järjesti, hakenut heille kauneimman paikan, ja sinne oli ihan heitä varten viety iso viilipytty.

Siinäkös hilskettä ja puheen pärinää, kunnes kaikilla oli paikkansa! Mutta sitten kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin puulusikkain hiljainen kapse viilipytyn laitoja vasten. Jos joku silloin olisi kulkenut pitkin metsäpolkua raja-aidan takana eikä olisi sattunut pellolle päin silmäämään, olisi hänen ollut mahdotonta arvata toista sataa henkeä istuvan siinä ihan lähellä — niin hiljaista oli.

Rainar oli ihmeissään. "Jospa tietäisitte, millaista melskettä on päivällisillä Helsingissä" hän sanoi.

— "Täällä syödään aina hiljaa", selitti Ville. "Eiköhän se tulle siitä, että ennenvanhaan pidettiin ruoka pyhänä. Sen tähden syödäänkin avopäin. Katsohan, ei kellään ole päähinettä."

Rainar huomasi Villen ja Ollinkin olevan paljain päin, ja hänkin silpasi paikalla hatun päästään.

— "Sanotaan tukan lähtevän hatun mukana, jos syö hattu päässä", tiesi
Olli.

Peipposet, jotka olivat kokoutuneet suureen koivuun pellon likettyelle, ja jotka ensin olivat sekä hämmästyneet että säikähtäneet, alkoivat heti uudelleen harjottaa jäähyväislaulujaan. Luultavasti ne syksyllä, ennenkuin jättivät kauniin isänmaansa, aikoivat jonakin iltana laulaa pääkaupungissa joko Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa.

Pojat olivat mielestään harvoin syöneet niin hyvää viilipyttyä. Mutta pienempikin olisi riittänyt. Ei edes Olli luullut heidän jaksavan sitä lopettaa, niin syvä se oli, ja sääli oli jättää tähteeksi. Silloin hän ei tiennyt, että oli vielä savustettua silavaa ja perunoita. Sitäkin vähemmän hän osasi aavistaa muutakin tulevan. Hän luuli taloudenhoitajan tarjoovan kuumempia perunoita, kun hän toisen kerran kantoi lautasliinalla peitettyä vatia.

— "Jättäkää vain piimä ja syökää viili", hän kehotti huomatessaan, miten syvään Olli pisti lusikkansa. Sitten hän levitti lautasliinan nurmikolle ja pani siihen paksun, kauniin pannukakun.

— "Olenpa jotensakin kylläinen", tuumaili Olli, laskeutuen päivällisen jälkeen pitkäkseen nurmikolle. "Miten kyennee kyyristymään, en ymmärrä."

— "No, kyllä se menee, kun alkuun pääsee", arveli Ville haukotellen.
Hän ja Rainar heittäytyivät myöskin pitkälle pituuttaan.

Hetkisen perästä taloudenhoitaja palasi hakemaan viilipyttyä ja vatia. Hän otti suuren esiliinansa edestään ja levitti sen parille puunoksalle, ettei aurinko paistaisi suoraan Ollin silmiin. Esiliinaa asettaessa sattui havunneulanen putoamaan ihan Ollin poskelle. Mutta hän nukkui jo niin sikeästi, ettei huomannut taloudenhoitajan hellävaroen ottavan sitä. — "Se päivillistuntipa hurahti", sanoi Ville hypäten pystyyn kellon soidessa. "Juuri ikään nukahdin."

Olli vain kääntäytyi kylelleen ja korsasi. Hän ei silmiäänkään raottanut, kun Ville häntä jalasta puisti. "Makaa sitten ja häpeä. Toiset alottavat. Krymmi jo viuluaan virittää."

— "Ei kiireellä kauvas päästä", virkkoi Olli kohoten istualleen.
"Kyllähän se tiedetään, miten kauvan Krymmi virittää."

He ennättivät paraiksi pellolle, kun Krymmi taas käyrällä viulua naputti ja katseli ympärilleen. Viulun juoksutusten tahdissa viikatteet taas heiluivat ja kullankeltaisena aallokkona niitetty vilja odotti kokoojaansa ja sitojaansa.

Eipä totta tosiaan ollut aikaa tuumiskella, voiko kumartua. Ei siinä joutanut siekailemaan. Ennenkuin pojat huomasivatkaan, oli kilpailu yhtä vilkas kuin ennenkin päivällistä. Mutta samassa oli myöskin sirkiselvä, ettei toisilla saroilla heistä edelle päästy.

— "Ja sitä ei ole ennen tällä palstalla tapahtunut", jatkoi vanha
Taneli ylpeänä.

— "Me olemme onnen myyriä", sanoi Ville Ollille ja Rainarille. "Kotona leikkuu loppui ennemmin kuin ennen ja täällä niinikään. Kun vain nyt kaikki uuten uhkain ahertaisivat viimeiset."

— "Ei hoppu hyväksi", sanoi Olli ja huokasi nähdessään, miten pitkälti vielä oli Lentolan puutarhanaitaan, johon pelto loppui.

— "Hyvin tehty, paljo voitu", sanoi Lentolan patruuni, kun hän illemmalla pellolle tuli. Eikä hän liiaksi kehassut. Vilja oli tarkoin korjattu, kuhilaat kunnolliset ja jo ennenkuin aurinko painui Vanajaveden toisella puolella olevan metsän taa, asetettiin viimeinen viikate puutarhanaidalle, ja kaikki auttoivat sitoessa viimeisiä lyhteitä ja pystyttäessä viimeisiä kuhilaita. Isäntäänkin työinto tarttui. Hän kantoi lyhteitä ja kuhilaita. Mutta kun hän taittoi hatun muutamalle viimeiselle kuhilaalle, kävi niin surkeasti, että se vierähti maahan, kussa ikään hän oli selkänsä kääntänyt.

— "Kaikki poikaset tässä yrkäilevät, kun eivät kuitenkaan pysty", hän sanoi niin kovasti, että Lentolan tallirenki sen kuulisi. Taneli luuli näet hänen kyhänneen hattua kuhilaalle. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja lentolainen, joka heti yskän ymmärsi, nauroi itsekkin, niin että vesi silmistä tippui.

— "Vanha Taneli, poikasuus on vierähtänyt", hän sanoi. "Mutta jollet sinä itse tällä samalla pellolla neljäkymmentä vuotta sitten olisi opettanut minua kuhilaalle hattua panemaan, niin luulisinpa, etten sitä osaa. Sinä tiedät, että minä osaan. Taneli, sinä tiedät sen", hän lisäsi, tarttuen vanhan ukko-Tanelin käteen.

Taneli nolostui niin, ettei saanut suustaan luotuista sanaa, ja kyynelkarpalo vierähti hikihelmien sekaan hänen päivettyneelle poskelleen.

— "Reippain marssisi nyt, Krymmi", jatkoi lentolainen, "ja sitten taloon joka kynsi!"

Pitkä oli jono. Etumaisinna aivan Kryrumin jälkeen kulkivat Lentolan patruuni ja vanha Taneli käsi kädessä. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Taneli istui, pirtin pitkän pöydän yläpäässä eikä tarvinnut kuin kättään ojentaa valitakseen, minkä halusi tarjottimelle kasatuista jättiläisvoileivistä.

Pöytiä ja rahia jo pirtistä kannettiin, että tanssimaan sovitaan. Ja Olli oli juuri lopettanut kolmannen voileipänsä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Karoliina oli tullut.

— "Kas vain! Kotipuolen ihmisiähän täällä näkee", sanoi Karoliina.
"Tulin karjakkoa tervehtimään, veneellä, ja satuin paraiksi taikoihin.
Mennäänkö kotiin yhtä matkaa?"

— "Kyllä Karoliina tunnetaan", virkkoi Ville hänen poistuttuaan. "Minä olen ihan varma, että hän on tullut meidän tautta. Ja niin tottumaton soutaja. Ajatelkaapas, nyt vain soutaa hurautamme tästä emmekä tarvitse maanteitse kiertää. Emmekö sentään anna hänen tanssia, minkä ikinä jaksaa?"

Kun Krymmi alkoi soittaa, olivat Karoliina ja Ville ensimäisiä lattialla. Olivathan he vähän kuin paripuolet, sillä Karoliina oli melkein kaksi vertaa Villeä suurempi, ehkä enemmänkin, jos painosta päätetään. Mutta ei siitä kukaan välittänyt.

Kun he olivat lopettanut, tuli Olli paikalla kumartamaan. Karoliinalla oli jo ihan kuuma, aniharvoin hän tanssi, mutta kun Olli pyysi, ei hän mitenkään voinut kieltäytyä.

Kukapa uskoisi, että Ville hetkinen sitten oli houkutellut Ollin jäämään. Olli ei totta tosiaan ollut väsynyt. Vasta sitten kun Krymmi muutamin hitain vetäisyin lopetti valssin, Ollikin lopetti.

— "Ville ja Olli ja Rainar eivät ole reippaita ainoastaan pellolla, vaan myöskin oiva tanssittajia", sanoi Lentolan patruuni, otsaansa pyyhkien.

Ehkei hän ollut huomannut Rainarin monasti sotkeutuneen tanssiessaan isäntärengin Liisun kanssa. Ja kerran hän suin päin kaatui joutuessaan nurkassa liian lähelle Karoliinaa ja Ollia. Sellaista saattaa sattua paraimmallekkin tanssijalle semmoisessa ahdingossa ja tanssinhurakassa. Kaakkuri meni mainiosti. Ville olisi suonut Malmin ja Toivosen olevan näkemässä, sillä he sen olivat opettaneet heille. Rainar, joka ei sitä tanssia osannut, päätti jo huomenna opetella. Sama oli, tanssiko hän sinä iltana tai ei. Ainoa, jota hän mielellään olisi tanssittanut, ei kuitenkaan ollut siellä. — Heidän kotiin tullessaan hän kai jo nukkui. Ehkäpä jo nyt näki unta.

Ruokasalin kello, joka jo oli pirtistä muutettu, löi yksitoista. Äiti seisoi tuolilla korkean tammisen astiakaapin edessä ja oli juuri pannut viimeisen kappaleen vierasastioita, jonka Elsa hänelle antoi, ylimäiselle hyllylle, kun he kumpikin kipsahtivat kuullessaan viulunsoittoa rannasta.

— "Karoliina ja pojat palaavat", sanoi äiti, "ja ovat ottaneet Krymmin veneeseen. Ihan säikähdin. Niin, tämän päivän työt on tehty. Elsa, juoksaseppas sytyttämään lamppu poikain huoneeseen, niin minä sulen ovet täällä."

Puutarhassa oli niin pimeä, että Villen täytyi kulkea edellä opastamassa Krymmiä, joka oli vennonvieras. Viulusta ei ainakaan huomannut Krymmin monasti kompastuneen tullessaan liian lähelle tienlaitaa. Komeasti ja kauniisti kaikui Napoleonin marssi Alppien yli hiljaisen salaperäisessä puutarhassa.

Karoliina ja Olli kulkivat käsikkäin. Heidän perästään tulivat Isontalon Fiina ja Mattilan nuori isäntä, joka myöskin oli veneessä päässyt. Viimeisenä käveli Rainar, joka oli väsyksissä ja nukkunut veneessä, niinkuin Ollikin. Hän mietti, mitähän talossa soitosta sanotaan ja varsinkin, mitä eräs siellä siitä ajatteli, kun hän yhtäkkiä huomasi Elsan vaalean puvun tien vieressä muutaman askeleen päässä.

Elsa ja hän kulkivat viimeisinnä. Ja kun Rainar ihan kuin sattumalta tarttui hänen käteensä, antoi hän hänen sitä pitää puutarhan veräjälle asti. Mutta siinä Elsa kiskasi kätensä pois ja pyyhälsi toisten ohi lamppua sytyttämään.

JOULU.

Pakkastiaiset muuttivat uuteen taloon viimeiseksi. Ville ja Olli jo luulivat niiden niin tulipaloa säikähtäneen, etteivät enää milloinkaan uskalla sinne asettua. Mutta eräänä lokakuun aamuna kuului raaputtamista ja naputtamista ilmatorvesta.

Paria päivää myöhemmin kiilsi koko lahti talon alla tummansinisenä kuvastimena. Ensimäinen riite oli niin huonoa, että Olli melkein heti kupsahti polviaan myöten järveen, kun koetteli, kestikö jää jo toista jalkaa.

Seuraavalla viikolla Plyhti jo ajoi jäitse myllyyn. Varovasti hän ajoi, ja varovasti Kimo laski jalkansa jäälle. Mutta se oli vahvempaa kuin oli luultukaan. Oli taas täysi talvi.

Heti pohjoistuulikin saapui jäämerestä. Se kierteli nurkkia, ravisteli ovia ja ikkunoita ja tutki kaikki raot ja liitokset. "Tässä talossa ei aavistakkaan, minkälainen ilma ulkona on", ihaili äiti monasti, kun hän ommellessaan näki lumen juoksevan jäätä pitkin tai pyrypilvien kiitävän pelloilla.

Oiva talo se oli kaikistakin. Entä miten vähä halkoja tarvittiin entisiksi! Usein olivat Ville ja Olli jo niin ajoissa halonvedon lopettaneet, että ennättivät pitkälti ajella, ennenkuin Karoliinan lyhty maitokammarista välkkyi.

— "Taitaa olla huonot työnansiot", sanoi Karoliina täyttäen heidän maitotuoppinsa piripinnaksi.

Mutta oikeastaan se lukukausi luiskahti pikemmin ja helpommin kuin he olivat luulleetkaan. Ihmeellistä oli, että useimmat aineet muuttuivat sitä hauskemmiksi, mitä pitemmälle ennätti.

Sekin on sanottava, että muistutusvihkoa vain ani harvoin tarvittiin. Tosin silloin kerran se mustepullon ja Ollin hihan kolina. Olli näet opettajan kahvilla ollessa halusi nähdä, miten Leeni kirjotti — Leenikin oli koulunkäyntinsä alottanut. — Mutta sen vertaista ei kukaan muistanut joulun lähestyessä, ei ainakaan juuri joulunaattona. "Ahkeruuden ja hyvän edistyksen kehotukseksi", oli isä kirjottanut Oikean Robinpoika Kruusen kanteen, jonka kirjan Olli sai joululahjaksi.

Vihtori-eno oli tullut. Hänen matkalaukkunsa oli raskaampi kuin milloinkaan ennen. Siltä tuntui pojista, jotka kantoivat sen uuteen vierashuoneeseen. Sitä paitsi oli reessä ollut vielä koko joukko kääröksiä. Leenillä oli syli niin täynnä, että muuan suuri käärös vierähti eteisen lattialle. Hän oli onnettomista onnettomin. Vaikka olisi vielä ollut särkyvä! Hän ei uskaltanut edes ajatellakkaan erästä esinettä, joka juuri olisi voinut olla sellaisessa rasiassa.

Ville koki häntä lohduttaa. Hän ravisteli kääröstä hellävaroin ja kuunteli. "Kyllä se on niin hyvästi laitettu, että ole vain huoleti", hän sanoi. "Muistelehan, miten rajusti Miina joululahjat viskaa, eikä niistä ole mikään särkynyt. Ja kaupoissa ne kyllä ovat tottuneet käärimään. Lastuvilloihinhan ne usein panevat särkyvät."

Leeni uskoi, ettei mitään ollut särkynyt. "Masurkka oli puuvilloissa", hän lohduttautui ja pyyhki kyyneleensä esiliinansa nurealle puolelle.

Rainar oli lähettänyt suuren kopan pikatavarana. Se tuli perille iltapäivällä joulunaattona. Viime hetkessä. Jos asemapäällikkö ei olisi puhelimella ilmottanut, olisi se saatu vasta pyhäin jälkeen. Mutta Antti sen Eiralla pian pyyhälsi kotiin.

Se oli osotettu Villelle. Mutta Olli auttoi purkaessa. Siinä oli joululahjoja, siististi käärittyinä valkeaan paperiin ja huolellisesti lakattuina, äitille ja isälle ja tytöille ja Karoliinalle ja Hannalle ja Miinalle. Kahdessa kääröksessä luki: Isäntärenki Malmi, Metsola. Toisessa oli varmaan kirja, mutta toinen, pienen pieni, tuntui moneen paperiin käärityltä rasialta. "Ehkäpä siinä on yhtä kauniit kellonperät kuin on Lentolan isäntärengillä", arveli Ville, joka tiesi enemmän kuin oli tietävinäänkään.

Olipa siellä käärös Antillekkin eikä Plyhtikään jäänyt ilman. "Käännäppä päätäsi toisaanne", kehotti Ville huomatessaan Ollin nimen suuressa kääröksessä.

Olli siirsihe ikkunan luo. Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja varjostaen käsillään koetti katsella pimeyteen. Ville tuikkasi kääröksen koppaan, johon he joululahjansa kokosivat.

— "Lentolan suuressa salissa on joulukuusi varmaankin jo sytytetty", sanoi Olli. "Joka ikkunasta valo loistaa."

— "Tässä on sinulle osotettu käärös", kiehitti Ville. "Siinä lukee: paikalla annettava Ollille ."

Silloin oli Ollin vuoro koettaa saada Villelle tulevat kaksi kääröstä huomaamatta vasuun.

Kopan pohjalla oli pitkä kirje heille molemmille. "Se on päätetty!" huusi Ville kirjeen luettuaan. "Hän tulee heti uudelta vuodelta ja rupeaa lukemaan meidän kanssa ja jää maalle ijäksi."

— "Jos hiukkasta aikaisemmin olisi se tietty, niin olisin haravan sijasta tehnyt hänelle joululahjaksi lapion", päivitteli Olli. "Sinä olit viisas, kun valmistit kirveenvarren. Sitähän tarvitaan aina."

— "Onpa totisesti hyvä, että on oma harava", lohdutti Ville. "Pian se talvi luiskahtaa."

Samassa raotettiin ovea ja Leeni kurkisti huoneeseen. "Oletteko valmiit, pojat? Äiti sytyttää kohta kuusen."

Hän oli niin hieno ja niin siisti ja silitetty ja suittu, ettei oikein tiennyt, missä käsiään pitäisi.

Vihtori-eno ja isä istuivat salissa ja puhelivat. Leeni oli jättänyt oven auki. Joka sana kuului.

— "Vaikea kestää! Mitä!" sanoi Vihtori-eno kiihkeästi. "Olosuhteet muuttuvat ihan sietämättömiksi. Ajatteles viimeisiä nimityksiä. — Ei ole puhetta kestämisestä, vaan siitä, mateleeko onnenonkijain joukkoon vai —"

— "No niin", kuului äitin iloinen ääni. "Ei valtiollisia asioita joulunaattona. Nyt minä kutsutan väen pirtistä ja sitten sytytetään kuusi ja olemme taas kerran lapsia lapsien joukossa."

— "Ja pysyy rehellisenä ja vapaana miehenä, joka ei taivu", sanoi
Vihtori-eno.

— "Jota eivät ihmiset milloinkaan taivuta", lisäsi isä, "ja joka muuttaa maalle ja hankkii oman turpeen ja ojittaa soita."

— "Entäpä Vihtori-eno ostaa Sulkolan, kun hän virasta eroaa", toimesi Ville. "Oletko valmis, poika, niin mennään? Sammuta sinä lamppu, niin minä tyhjennän meidän joululahjakopan suureen vasuun eteiseen."

Olli painoi mennessään ruokasalin oven kiini eikä pakkastiainen ilmatorvessa kuullut sen enempää. Se oli juuri nukahtanut, kun häikäsevä valovirta heijastui lumesta ja herätti sen. Säikähtyneenä se kavahti pystyyn. Mutta sitten se muisti, että joulukuusihan se oli. — Kuului veisuuta. Selvästi erotti Elsan ja Villen kirkkaat äänet ja isän kauniin veisuun. Mutta paraiten kuului Antin syvä ääni, joka hartaasti veteli vanhaa, kaunista jouluvirttä, niin tasaisessa tahdissa, että joka vain kerrankaan lienee kuullut hänen matkivan rakuunarykmentin soittokunnan bassotorvea, se ehdottomasti muisti maalahtelaisen valkean hevosen selässä.

Veisuu vaikeni. Oli hiljaista. Pakkastiainen pöyhistelihe yöksi, painoi päänsä syvään siipien väliin ja nukahti. Se ei edes kuullut Villen ja Ollin huoneeseen tuloa, vaikka he puhella hurpattivat ja nauroivat. Turvallisesti ja suloisesti se nukkui, kunnes kulkuset alkoivat kilistä maantiellä, kun kirkkoväki hämärissä joulukirkkoon ajoi.

Pakkastiainen — poikain huoneen ilmatorvessa asuvan pakkastiaisen hyvä tuttava — kertoi minulle paljon tästä Metsolassa asuessani.

Osan kuulin väsyneeltä, myöhästyneeltä nuorelta kottaraiselta, joka sumuisena syysiltana Hiidenmaan lähellä laskeutui laivan yläsillalle juuri minun vartijavuorollani, ja jolle minä sitten annoin vapaan matkalipun Stettiniin.

Osan juttelivat minulle västäräkit ja lehtokertut ja pääskyset ja muut Suomen muuttolinnut, jotka Afrikkaan matkatessaan lepäsivät mantelipuussa sen vanhan kiviaidan yläpuolella — muistattehan? — jossa sisiliskoisä ja sisiliskoäiti viihtyivät niin hyvin, etteivät milloinkaan muuanne ikävöineet.

Loput olen nähnyt ihanissa unelmissa onnellisista lapsista, jotka kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä ja kasvavat maansa kunniaksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLAN POJAT: MAALAISELÄMÄÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.