The Project Gutenberg eBook of Laakerinlehtiä ja lipstikkuja: Eteläpohjalaisia murrejuttuja, by Jaakko Ikola

Papinkisälli.
Hampurin pörssi.
Puupäri kuuli ääniä ylhäältä.
Laitalan Jussi.
Ilmapuntari.
Ku Isoo-Matti poksas.
Jaakoon puuronkeitto.
Suutari varaasti paakarin akan.
Housut putos tornihi.
Kissi piru.
Köpi Pöntikkää soorrethan.
Kans kansanerustaja.
Jupen joulu.
Savolaane ja pohjalaane.
Lahoonloukon moottori.
Pataljoona lähti.
Hra Tuntematoon.
Valtiopaatti v. 1920.
Kauppaneuvos osti ilveksennahaan.
Kansakoulun jatkoluakat.
Taavetin pottu.
Myi miähensä.
Huu puri.
Karjanäyttelyssä (runo).

PAPINKISÄLLI.

Oottako kuullu minkälaane tulemus täs hiljan tuli yhyrelle nuarelle papinkisällille?

S’oli hiljan lukunsa päättäny ja saanu kisällin paikan yhren suuren rintapitäjän pappilas, johna se viätti hiljaasta ja miätiskeleväästä elämää pappilan vinttikamaris, niinku asiahan kuuluuki. Ensimmääsiä papillisia tehtäviä opetteli suarittamhan ja kovasti löi noukan punaaseksi ku papin vanhin tytär itte aina tuli käskemhän syämhän ja pakkas jäämhän istuskelemhan ja juttelemhan »herra apulaasen» kans, niinku se sanoo.

Ei tiänny poikaparka, mitä olis tualle veikiälle ja punaposkiselle papin tyttärelle sanonu, ku se katteli silmästä silmhän ja pruukas kysyä jotta:

— Kuinka te täälä voitta, eikö teirän tuu ikävä yksinännä täälä istua kököttää ku vanha homehtunu äijä?

— Tuata, tuata, onhan mulla täälä kirjat, tämä kirjojen kirjaki ja sitte mä ajattelen —

— Tänä iltana on nuarisoseuralla ilooset tanssit, ettäkö lähre sinne? — kysyy se papin flikka.

— Kuinka, minäkö tanssihin? — Mutta, hyvä neiti, sehän on kauhiaa — — —

— Kyllähän se kauhiaa on, mutta jee ku s’oon lystiä! — Minä pruukaan aina karaata illalla ku pappa kontti sänkyhy. Tänäkin iltana lähren. Tulkaa joukkohon! — — —

Sen nuaren papinkisällin meni lämpööset väristykset kruppia pitkin, silmis tuikahti ja se huakaasi jotta:

— Miksei saa! — huurahti flikka, jok’oli aika hulivili ja villi, nii papinflikka ku oliki. — Nakakkaa nurkkahan kirjat ja ne syvät funteeraamiset, jost’ei tuu hullua viisahemmaksi ja lähtekää mun kans tanssihi!

Ja samas se flikka jo rupes menemhän yksistänsä falssia laattialla, lauloo, pyärii ja keikisteli, n’otta sitä nuarta papinkisälliä aiva huikaasi ja pyärrytti.

Se näki ku Heroores Saloomen eresnänsä ja käsitti, jotta nyt hän on joutunu viättelyksehe ja koetukselle.

Se tappeli urhoollisesti vastahan n’otta suuret hikihelmet poskipäitä juaksi. — Ja se flikka riivattu liiteli ja liahuu, ku suloone harhakuva sen silmis.

Yiimmee poika-parka rupes luulemhan näkevänsä näkyjä ja joutuu suuren tuskan valtahan. Mutta se päätti taistella urhoollisesti viättelystä vastahan ja karkoottaa tuan harhanäyn silmistänsä.

Ja sitte aukaasi silmänsä ja kattoo, mutta siinä se haamu vai leijaali huanehes.

Ja niin se nousi vanhalta nahkasoffalta, sylki käsihinsä ja faarttas haamun kimppuhu.

Ja sillä nuarella papinkisällillä oli sylis ilmi elävä flikka, joka löi käret kaulan ympäri ja puristi n’otta poikapark’ oli tukehtua.

Ja flikka ku nauroo ja kattoo sitä nuarta papinkisälliä silmihi ja poikaa viämistä nii jotta se jo tuumas jotta:

— Mitääh? — — — Kuulkaa hra pastori, kansliaha tuli yks nuaripari, jonka pitääs vihkiä.

Se nuari herra pastori aiva haukkoo ilmaa ja se flikka juaksi kakluunin taa piiloho.

Ja nii oli se nuari pastori sekaasinsa, jotta siitä paikasta lähti vähä joutua vihkimhän sitä nuartaparia kansliaha.

Pöyrältä hairas kirjan kourahansa ja nii oli pökkööksis, jotta ku liperin sitoo kaulahansa, nii ei muistanukkaa kääntää klipua ethenpäin, ku se jäi niskaha.

Ja kanslias seisoo nuaripari yhtä sekaasina päästä ku herra pastoriki, sillä nyt oli se juhlallinen hetki tuleva, ku heistä, kahresta ihmisestä piti leivottaman samaa paria piaksut, jokka yhres kulkoo myätä- ja vastamaat.

Oli siinä viälä sulhaasella toristajakki följys, jotta kaikki menöö laillisesti.

Ja nii oli se papinkisälli siitä omasta asiastansa päästä pyärällä, jottei hoksannu käskiä kontillensakkaa, ku seisahalta vaa rupes vetelemhän.

— Joo herra pastori, kyllä mä — — —- sopotti flikka, jok’ei liioon kuullu eikä nähny mitää, ku s’oli niin juhlallista.

— Tuata tuata — rupes sulhaane paneskelhon. — Se taisi ny mennä vähä mistihi, herra pastori. — Kattokaas, s’oon mä ku meinasin tämän Anna Kaisan ottaa, mutta se taisi ny mennä tällä Matille täs, joka tuli niinku toristajaksi.

— Minähän se oon niinku sulhaane täs ja tämä Matti on niinku toristajaksi tullu — — —

— Voi herranjee sentähre — rupes morsiaan voivoottelemhan. — Mattiko mun ny viää jä ku me jo tämän — — —

— No tuata, jos se ny jo niin umpisolmuhu meni, nii kyllä tuata mäkin voin vaikk’ ottaa tuan Anna Kaisan — rupes se toristaja-Matti seliittämähän.

— Ei, ei missään nimessä! — sanoo pappi. — Orottakaa ny vähä, mä katton, mitä kirkkolaki sanoo tällääsestä asiasta.

Ja pappiparka rupes sylkemhän sormenpäähän ja plaaraamhan kirjoja, luki ja tuteeras hyvän aikaa, mutta ei löynny kansistakaa sellaasta pykälää, jok’olis sanonu, mitä siin’olis tehtävä.

— Mutta jos lukis koko litanian väärinpäin, nii eikö se solmu sillä aukees? — ehrootti sulhanen. — Jos sen ny tämän Anna Kaisan uurestansa vihkis muhun, nii siiloonhan siitä tulis kahren miähen akka.

— Ei. Ei se passaa. Mutta mä tiärän paremman konstin — sanoo se papinkisälli. Kun mä kysyn uurestansa varmemmaksi vakuureksi tältä Matilta, jotta, jos se tahtoo ottaa tämän Anna Kaisan, nii sen pitää sanua jotta:

HAMPURIN PÖRSSIS.

Oottako kuullu jotta m’oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston avajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?

Mä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin Pörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen aiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa suameksi syärä.

Ja kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne tuloovat Hampurin Pörssihi, kun s’oon niin fiini paikka.

Arvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä suameksi?

Siinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine», jotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.

Ja kyllä n’olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk’en sanonu niille pahaa sanaakaa.

Mä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen ja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.

— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks’sä mua heti lootaksi senkin pynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt’ oo, vaikk’ onki isoollaane vatta — — —

— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär fintuppi sitta — — —

Kun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki, lihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.

Silloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.
Mä sanoon jotta:

Sitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva purkista suamia. Kysyy jotta:

— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren paperinpalan.

No m’otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin’on. Ja vaikka mull’on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä saan selvän, niin siitä min’en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja paperossit.

— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän, mitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se tuas on?

Se flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi sanoo jotta:

Silloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja kysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:

— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs ruattalaases plakaatis oikeen on?

— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs franskan kiälell’ on kirjootettuna?

— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia kirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.

— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff — Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.

Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu ja lähti menemhän köökkihi.

Mutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun kannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia, fatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta lusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt’ oli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.

Mä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä siin’oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja vehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja yhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti, jotta mistä tuallaasia ipanoot’ oli löyrettyki.

Yhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan, rööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja makkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.

Mä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja kattoon, mitä siin’on.

Ja oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli kärmehenpaloja!

Mua rupes äykyttämhän n’otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko franskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella prikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.

— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må ny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki nämä pois! — — —

— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti se piika.

En saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä reissasin pois koko Turuusta.

Oikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin satuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.

PUUPÄRI KUULI ÄÄNIÄ YLHÄÄLTÄ.

Siit’on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu, nii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka Puupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.

Se Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi ryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s’oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki, jokka sit’on kuullu.

S’oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna emänt’oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta emäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat veisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:

— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti hiukaasemhan.

Isäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja jaloottoman ryyppyklasin, kun siit’oli menny jalka poikki. Kaatoo esti ittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen. Nuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa eikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha fläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.

— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri ja viisas kruusoosta klasin lairas.

Ja sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon kumpiki krööpööksehensä.

Ku Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki kotiansa.

Siin’oli naapuritaloos junkkari poika, jok’oli vähä koulujaki käyny, muttei siit’ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja kurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.

Kuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli ruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill’ oli heti koirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun ku se sitte teki sille Puupärille!

Se meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille mettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se seliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku se tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin tiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.

Tuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä sanoo jotta:

— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva klinkkuhu lyää — — —

Ei se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku isäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.

Puupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti ryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni se, vaikka pimiä oliki.

Viimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne poik’oli. Ja justhin ku s’oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta huuti kauhian kimiällä äänellä jotta:

Puupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku pimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.

Kun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine poik’oli, niin yhtäkkiää kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:

— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli ympärillensä.

Puupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta lakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.

Ja ku s’oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun kohrallen.

Silloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja huuti jotta:

— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes virvoitat.

— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane ääni.

— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.

Mutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin potun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.

LAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.

Oottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki siälä maakuntapäivällisis?

S’oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos. Kun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill’on, niinkus tiärättä, pualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:

— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat, vaikk’ei mull’ookkaa kaleeria kaulas.

Kyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta toiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se tykkäs vai jotta:

— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott’on reisuusti ollu herraan kans samalla ruuhella.

— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! — Se seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja viimmee kysyy jotta:

— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä holtittomaksi.

Ne katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat sekaasen näköösiä.

— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —
Mutta istun mä kun oon alkanukki — — —

Hetken päästä otti patruuna talterikilta, jok’oli Jussin eres, paperilapun ja kysyy jotta:

— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.

Patruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja paiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:

Hetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli kovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:

— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on tuata — — —

— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm’on Laitalan taloon isäntä, Juha Laitala —

— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä, vaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla ku näis herraan kestiis.

— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni — sanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää. — Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu — — —

— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo
Jussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.

— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok’oli kovasti rontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua mun ja patruunan välis.

Samas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua niiren välis.

Se oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.
Mutta mihkäs siitä lähti?

Mutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna. Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.

Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.

— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä maistaasin — — —

Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän suullisen.

Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät pyäriääsnä jotta:

Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki jotta:

Siin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä, jotta Jussin piti kysyä jotta:

— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en taira ottaakkaa —

Tirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä joka kupista sekaasinsa joukhon.

Tirehtööri orotti ja orotti jotta s’olis saanu vähä soosiaki siitä
Jussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:

ILMAPUNTARI.

Oottako kuullu jotta nyt on kommunistien äänenkannattaja »Nälkätorvi» menettäny viimmeesenkin uskollisen lukijansa täälä Yaasas?

Ei niit’oo paljo ollukkaa ja nyt on se kaikista uskollisinkin, se Syrjämäen Fiijaki, joka myy torilla nisuleipää ja pannukakun paloja, suuttunu nii Nälkätorvehensa jotta:

— En ikänä enää ota käteheni tuata lehtiä, ku peljättää ja narraa ihmiset, jotta vatta kipiänä on saanu olla monta päivää, eik’oo tohtinu yätänsä nukkua. Ja teki mullekki sellaasen vahingon, jotten tohtinu tiistaina enkä viälä eileenkään lähtiä kropsuuneni torille!

— Kyllä s’oon oikeen kamalaa ku sellaasia pannahan lehtehen — siunaali mulle eileen aamulla se sama Syrjämäen Fiija Pitkälläkarulla, justhin siinä entisen Syreenin hotällin kohralla, kun m’olin tyähön menos ja se meni lykääten kropsukelkkaa torille.

— No mitä kauheeta siinä Fiijan lehres ny sitte o oikee ollu? — kysyyn mä.

— No voi jutinan tähre, ekkö sä sitte tiärä koko asiasta mitää! — haikaasi Fiija ja löi reithensä jotta Korpelan äijäkin, joka siin’on Kalijärven kivijalkaa syvööttäny, oli flätkäästä porakampraattiansa sormille.

— Vai et s’oo kuullukkaa! Sä joka kaikki kuulet ja niitä juttujas kriivaroottet! — Hoo-oh — sanoo Fiija — ja peitteli kropsukoppaansa paremmin jotta:

— Kun nua pankakukki pian jähtyy tuas ennenku torille kerkiää. — Nii, ku siinä Nälkätorves oli maanantaki iltana, ku mä kotia tulin, sellaane kirjootus, johna sanottihin jotta: Mitä tulossa?! ja jotta mitä merkittöö, kun meirän ilmapuntari — — — se lehren puntari tiä tysti — — — ei mull’oo ittellä sellaasta puntaria, jolla ilmaa punnithan, mull’on vain tavallinen vanhaa laija kripapuntari — niin jotta, mitä merkittöö, kun meirän ilmapuntari on tänä päivänä klo 12 laskenu 716? Ja jotta se tiätää oikee kauhiaa hirmumyrskyä! Ja siin’oli oikee präntättynä, jotta »jos ilmapuntari yleensä mistään tiätää» — — — Niin siinä seisoo oikee selevästi!

— Ja mä säikährin niin jotta oikee kylymän ringin löi krupin ympäri ja aivan mä vapajin. Kärekki pani nuan nuan — näytti Fiija. — Mä peljästyyn niin kauhiasti, jotta heti sammutin hellan pesäs valkian ja löin pellit kiinni. Kun luulin jotta siinä paikas ny mojahuttaa sellaasen mällin, jott’on maa ja taivas sekaasinsa. Oikee henkiä salpas, enkä tohtinu paljo paikalta huiskahtaa, ku pelkäsin, jotta paiskaa pian hellannurkkahan munkin vanhan akan. — Sitte tuli vintiltä se Nuurkoolin vanha muari, joka plaa mun tyänä käyrä joka ilta kaffia vaanaamas ja ku mä luin sille Torvesta sen jotta » Mitä tulos », niin itku muminalta pillahti. — Mailmanloppu siitä tuloo, sitähän m’oon aina sanonu. Mutta tulkohon vaan! — huakaasi mumma ja lähti hoittollona kompuroomaha vintille. — Kyllä s’oli niin kauhiaa, jotta veisamaha se pani munki. Ja samoon kuuluu mummaki vintillä tekövän — jutteli Fiija ja lykkii kropsukelkkaansa erestakaasi, jottei ne pannukakut jähtyysi.

— Jaa-ah, kyllä oli kamala mennä sänkyhy syrän kurkus ja orottaa vain, koska rupiaa präiskymhän ja paukkunahan ja se Nuurkoolin mummaki tuloo pää kolmantena jalkana katon läpi alha komuuri ja piirongin loorat peräs — — —

— Ja niin oli, jotten m’ollu silmiäni uskua, ku mä tiistaiaamuna viälä elävänä huamaattin — ihasteli Fiija. — Mä raootin vähä köökin karteekia ja luurasin pihalle, jotta onkhan muu mailma pysyny ehjänä. Ja kaikki oli ku ennenkin: Nuurkoolin liiterin ovi seljällänsä, niinku se pruukaa ollakki ja mun kropsukelkkani ovipiäles pystys! — Mä menin pihalle oikee omin silmin kattomhan, jotta onkhan tämä ny oikee, jottei mitää oo tapahtunukkaa? — Huhtamäkiskä siinä justhin viärä fläsyytti laskisankua uloos, eikä ollut tiätääksensä koko vaarasta — paasas Fiija. — Ettäkö t’oo peljänny sitä hirmumyrskyä, jok’oli eileeses lehres, kysyyn mä. — Mitä myrskyä? — imehteli Huhtamäkiskä. — Ku ilmapuntari on laskenu 716!!!

— Hah, hah haa! — nauroo Huhtamäkiskä, jotta vatta nytkyy, kun s’oon lihava ihmine. — Nälkätotven ilmapuntari ei oo ikänä tiänny mistää! Sitä viisaria kuulemma kääntelöövät juksupoijakki kuinka päi rookaa. Maanantaina oli jokin junkkari tukkinu tulitikun niiren ilmapuntarin fiäterin välihi, jotta s’oli aiva prillees. Ja toimittajakki olivat peljästynhet ja lähtenet jo pualelta päivää myrskyä pakhon — selitti Huhtamäkiskä, joka kaiken maailman asiat tiätää ja lukoo muitakin lehtiä.

— No siinä ny näjittä! — sanoon mä Fiijalle. — Tilakkaa viäläki se Nälkätorvi ja uskokaa sen ilmapuntarihi, niin teill’on mailmanloppu joka toinen päivä eres. Pitääs jo Fiijankin äkätä, jotta sen sakin ilmapuntari klopsuu kuinka rookaa.

— Kyllä m’oon vähä ittekki sitä nuan ittekseni huinaallu — tuumas Fiija. — Ei, mutta kyllä mun ny pitää jo lähtiä, aiva nämä pankakut jähtyy. — — —

KUN ISOO-MATTI POKSAS.

Nythän s’oon se enklantilaasten poksaaminenki tullu täällä Suames alkuhun, jotta passaa kertua kuinka yks suamalaane poksas pari kymmenkunta vuatta sitte yhren enklantilaasen kans Finntownin kaupungis Junaitisteetis.

Mun syslunkini on ollu Amerikas ja se sitä kertooki. Itte oli nähny koko tappelun.

Siäl’oli ollu yks suuri suamalaanen miähenroikales, Isoo-Matti, Jurvan Närvijoelta kotoosi, yli kolme kyynärää pitkä, suuri ja leviä ku riihirati. Aika möhry miäheksi. Ei osannu enkelskaa yhtää sanaa, mutta väkevä oli ku karhu, ja kova tyämiäs. Kuinkahan olikin tyätä saanu, mutta yhrellä toiskiälisen farmilla s’oli tyäs pari mailia kaupungista.

Siälä se punnasti maatöis, väänti kiviä, kaivoo ojaa ja söi ku salvia hevoone. Kovasti oli laatumiäs ja isäntä tykkäs kovaa. Ei se ikänä rähissy palkoosta, otti sen mitä annettihin ja söi mitä pöytähän tuatihin.

Kerraastikki ku siälä pihamaata tasootettihin monen miähen voimalla, oli siinä jumalattoman suuri mulukkerokivi, jota isäntä kahren miähen kans yritti kuapasta kangertaa. Aina ku n’oli sen saara ja saara ylhä, niin taas putos takaasi.

Isäntä jo hyppii tasapökkää, kraapii hiuksiansa vaikkei niitä monta karvaa ollukkaa ja hoki sanomapitsiä jotta sätii. Silloo tuli se Isoo-Matti siihe ja sanoo jotta:

Nytkähytti housujansa, sylki kourihinsa ja hairas koko sylellä kiinni. Paikat vain nataji, sääret tutaji ja pää täräji, mutta nousi. Nousi ku nousiki!

Kovasti ne toiskiäliset honajivat ja imehtelivät »Finnin» voimaa.
Kaffille viäthin kesken kaikkia ja emäntäki taputteli hartijoohi.

No sitte tuli jonkin viikon päästä Finntownihin sellaane reissaavane nyrkkitappelija, oikee samppiooni, joka lupas 100 taalaa miähelle, joka pystyy sitä vasthan seisomhan 10 minuuttia.

Yks oli jo koittanu onniansa, mutta s’oli lyäny leuvat sisälle ja silmän poskelle heti. — Eikä kukaa tohtinu enää yrittääkkää.

Mutta silloo se farmari muisti sen isoon suamalaasen, joka sill’oli töis ja se ku rupes seliittämhän sille käsin ja jaloon jotta se menis koittamhan.

Ei siitä tahtonu tulla tolkkua millää. Farmari käärii pairanhiat ylhä, hyppii ku kaneli sen ympärillä, ja näytteli nyrkkiänsä.

Isoo-Matti seisoo silmät pyäriääsnä ja imehteli jotta, onko se isäntä tullu hulluksi vai mikä sen on, kun se nuan konstaaloo. Vai meinaako se ajaa mun pois.

Mutta ku aikansa olivat tolkannehet ja isäntä näyttäny saran taalan rahaa ja pistäny sen Matin plakkarihin ja viisannu, jotta se saa sen, jos se lähtöö sen kans kärryyllä kaupunkihin ja sitte tappeloo.

No siin’ ei auttanu sen Isoon-Matin muu ku lähtiä pualiväkisin isännän kans kaupunkihin.

Tulivat sinne näyttelypaikalle ja siäl’oli lauroosta tehty korkia lava ja sen ympärillä nuarat, ja kauhian paljo ihmisiä. Ja lavalla keikkuu ja pullisteli rintoja puolialastoon miäs, viisooli ja huuteli jotakin. Oli ku kukkoo ylypiä.

Isäntä traksii Isoja-Mattia käsipualesta ihmisten läpitte ja oikee peräpualesta punnas lavalle.

No siinä tuli kova kohina ihmisjoukos. Farmari viisas Matille sormella sitä tappelijaa ja osootteli, jotta sitä ny passaa antaa ympäri korvia tullen mennen. Otti kellon plakkarista ja näytti, jotta 10 minuuttia vain tapella. Ja sitte näytti 100 taalan rahaa ja nyäkytti päätänsä, jotta sen saat.

— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?

Samas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta pois, n’ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll’oli vanhat piaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.

Samppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi kuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin niistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa saapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta lenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.

Mutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan tana — — —

Ja kyllä s’oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku jalopeura.

Hairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi lavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin maantulen peijakkahasti jotta s’ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi suunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.

Sinne juaksi apuuhi palkintotuamaria ja ihmisiä, mutta Isoo-Matti oli niin sinnis, jotta hairas samppinjoonin ylhä ku kananraaron, sukii sitä ympärinsä tolppihin, fläiskii laattiahan ja löi tuamariakin ympäri korvia sen säärillä.

Ja Matti jahkuu ja puuskutti jotta. — Ku peijakas löi — — — Onko se mitää leikkiä se, ku melekeen leuvat sijooltansa fläiskäs.

Siinä tuli kamala rähäkkä. Ihmiset huuti ja ulvoo. Herrat lavalla olivat toistensa knapiista kiinni ja suurinta melua piti se Matin isäntä. Vooron perästä käyy se taputtamas Mattiansa ja taas juaksi palkintoherran kimppuhu.

— Kyllä mä pänttään tuallaasia samppinjoonia vaikka enemmältäki — — —.

JAAKOON PUURONKEITTO.

Ootlako kuullu sitä ku Teuvan faltesinanni ja lautamiäs keittivät yhrelle Jaakoolle puurua?

Se Jaakkoo asustaa siälä Karijoen keisarikunnan rajoolla ja sill’ on sellaasia hulluja lehmiä, jokka syäävät mistä paikasta rookaa. Eivät välitä mitää torpankirjoosta, ei rajoosta, eikä kivipyykistäkää. Kulkia flehnustaavat naapurien kaurapelloos, popsiivat parhaat palat poskhinsa ja purotteloovat mitä rookaa.

Siitä ne krannin isännät suuttuki sihen JaakoolIen ja käskivät lautamiähen tämmätä käräjihin vastaamhan.

Ja samas kyytis passas faltesmanninki lähtiä lukhon sillen Jaakoollen kovaahopiaa yhrestä vanhasta testamenttiasiasta, josta s’oon sanonu, jotta se ei ikänä sovi eikä tyry, vaikka tulis minkälaane päätös.

Fattesmanni ja lautamiäs lähtivät sitte ajaa köryyttelhön Jaakoon huusholliin, mutta Jaakkoo äkkäski klasista jotta:

Jaakoolle tuli hätä käthen. Siihen nakkas takkakivelle jauhovakan ja männänkin paiskas niin lujaa n’otta kaks piikkiä meni eree poikki. Kiahuva vesipannu vai jäi porisemhan takalle, kun Jaakkoo klapsaast ovesta pihallen ja härisnänsä katteli jotta:

— Mihkä herttinjee mä ny pääsisin piilhon, jottei ne mua saa tämmätyksi.

Ja niin peljästyksis ja härisnänsä oli, jotta aiva se hyppii ja pyärii yhres paikas, eikä tiänny, mihk’ olis lentäny.

Viimmeen näki olkilyhres-läjän saunan katolla, jota s’oli meinannu uurestansa kattaa ja sinne truiskas ku orava tikkahia myäri.

Konttii kahren olkilyhtehen välihi ja veti kolmannen päällensä, jottei näjy. Ja oli hiljaa ku hiiri eikä paljo hengittänykkää.

Faltesmanni ja lautamiäs ajoovat pihahan kovasti pää kenos, niinkö ne on vähä niinkö mahtavia miähiä ja oikee kruununpalvelijoota.

Sitoovat hevoosen piinnurkkaha ja menivät tuphan. Lautamiäs jo rupes heti oikohonsa lukhon sitä litaniaansa jonka se osaa ulkoa jotta:

Yhres ne sitte syynäsivät koko huushollin, eikä Jaakkoja löytyny sängyn altakaa, vaikka faltesmanni itte kattoo. Ei ollu muuta ku jauhovakka, se kakspiikkinc mäntä ja valkia puuropannun alla. Kissiäkään ei näkyny. Eikä sillä Jaakoolla vissikin kissiä ookkaa.

— No ei se Jaakkoo kaukana mahra olla, kun on puuronkeitto kesken — sanoo lautamiäs ja silloo rupes samas pannu kuahumhan ja aiva truiskii takanporohon.

Faltesmannillen tuli hätä ku pannu kiahuu eikä Jaakkoja ollukkaa paikalla. Se juaksi pihalle ja rupes huuthon jotta:

Mutta Jaakkoja ei kuulunu, vaikka kyllä se sen kuuli. Se meinas jo nostakki ja lähtiä, mutta sitte muistiki ja jahkuu itseksensä jotta:

Ja ku Jaakkoja ei kuulunu, niin faltesmani tuli takaasi tuphan ja sanoo lautamiähelie jotta:

Mutta lautamiäs oli jo täyres puuronkeittohommas. Se kaatoo pannuhu jauhoja ja huuti jotta:

— Tulkaa tulkaa faltesnianni sekoottamhan, jottei tuu kovin kakkaraasta — — —

Faltesnianni hairas männän ja pyäritti kämmenten välis jotta priiskuu.
Ja hyvää ja liantoosta puuroa siitä tuliki!

Ja siinä tuliki sellaanne tenkkapoo ethen, jotta kumpikaa, ei lautamies eikä faltesmannikaa, tiänny, kuinka paljo sualaa piti puuroho panna.

—- Jaakkoo, Jaakkoo, tuu panhon suoloja puuroho, kun ei me tiärä, kuinka paljo sä pruukaat oikee panna.

Mutta silloo äkkäski faltesmanni saunan katolta lyhtehen alta Jaakoon toisen piaksusaaphan ja sanoo lautamiähelle jotta:

Ja perätysten kiipesivät, faltesmanni erellä ja iautamiäs peräs, niinku laki määrääki, saunankatolle, Vetivät pokkarista paperit ja lukia prätistivät niin tämmit ku testamentikki Jaakoolle, joka makas seljällänsä lyhtehien väiis katolla, jotta nenä vai näkyy.

— Tuu jos tahrot, mutta lujettu on! — sanoo faltesmanni ja lähti tikkahia alaha.

SUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.

Joo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen akankaupas.

S’oli Viipuris. Siäl’ oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren paakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.

Mutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin päälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:

Mutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni ja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka jo kysyy jotta:

— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh! — — — huakaasi suutari.

— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:

Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin lattiaa.

Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa Vaasan korjahan kaupunkihi.

Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia. Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo jotta:

Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.

Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin akalle jotta:

»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä tuu.»

Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:

»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun pikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»

Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin. Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.

— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön suutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan lestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.

HOUSUT PUTOS TORNIHI.

Aivan vahingos, niin se ny ainaki itte sanoo, ku syslunki on ruvennu perhänkysymhän jotta:

Kattokaas asia on ny sillä lailla, jotta jos sen pitää oikee alkaappäältä ja juurtajaksaan seliittää, niin Laihiall’ on siälä Jurvan rajoolla kaks huushollia, isoo ja piäni, jokka asuuvat saman katon alla mutta eri päis pytinkiä. Ja sukulaasia ollahan.

Tuvan pualella asustaa Mikki lusikkakuntansa kans ja se on niinku isäntä. Piänespääs kokkaroottoo se syslunki.

No nii. — Mutta Mikki-isäntä rupes sitte yhtäkkiää kulkemham pää vääräs ja funteeramhan jotta:

— Mitä se tua syslunki oikiastansa tualla porstuakamarilla teköö? Hyvin ja paljo paremminkin minä sen tarvittisin, ku on nuata lapsiaki tuas kasvamas ja taloo on muutoonkin niinku mulle kuuluva. — No ei nyt taas sen pualesta, jottei omalla pualellaki tilaa olsi, mutta sais se tua köyhä syslunki muuttaa muallekki tuasta porstuakamarista.

— Sanos muuta! — innostuu emäntä heti ja rupes kans kulkhon pää vääräs ja kathelhon karsahasti pikkutuvan pualelle.

Mutta mitäs syslunki siitä välitti. Sanoo vai reisuustikki, ku Mikki-isäntä meni pihan poikki nii vihoosnansa ja toisassilmi jotta käveli tahkokränkkyhy ja meinas katkaasta koipensa, jotta:

— Nuan sitä ihmistä sokeurella lyörähä, ku se rupiaa himoottemhan lähimmääsensä omaasuutta, eikä tahro enää nährä omaa köyhää syslunkiansakkaa!

No muuta ei tarvittu. Siitä se suuttuu ja riahaantuu nii, jotta potkii ja riapootti koko kränkyn hajalle. Mutta päälle ei tullu, eikä olsi väärtti ollukkaa, ku syslunki on ollu soras, eikä oo siäläkää peljänny, vaikka ammuttihi monesta paikasta läpitte, n’otta viäläki pitää tohturin silloo tällöö kruppia kokoho kursia, ku pakkaa neulooksista repeelemhän.

No täs joulun erellä lähti syslunki sitte taas Helsinkihi vähä reiroottamhan ittiänsä ja tuli viikon päästä taas kotia.

Meinas keittää tulijaaskaffit ittellensä ja oli ostanu kirkonkylän pakarista kokonaase fleetupellin.

Teki valkian takkahan, aukaasi pellin ja puhalti kovasti jotta rupiaas viriämhän. Ja rupeshan se, mutta yhtää ei vetäny. Savu tormootti vai tuphan. Syslunki kraapii päätänsä ja manas. Esti harvaksensa ja sitte tihijempää niinku pruukathan ku ei asia parane, vaikka pitääs. Se nykii pellinnööriistä ja tykkäs, jotta sen pitääs olla auki, mutta ku aina vaa paasootti savua tuphan, nii se riipaasi viimmee oikee vihantiästä, n’otta lenti seljälleensä ja pellit ja nöörit tuli peräs n’otta klapaji.

— No sitte on kumma, jos ei ny verä! — tuumas se syslunki — Ku on koko peili irti.

Tukus oli ja tupa täynnä savua n’otta syslungin piti mennä pihalle kattomhan.

Siin’oli fiilipunkin levyysiä ja kissinkupin kokoosia ja ne piänet liputtivat kiältä syslungille.

— Jaa-ah! — sanoo isäntä. — S’oon paha paikka ku ei verä — — Mikhän syslungin tornin on tullu?

— En tiärä — sanoo syslunki — Mutta minä hajen muurimestarin kattomhan.

Syslunki haki muurimestarin ja yhres sitte syynättihin. Syslunki kattoo
takan perästä ja muurimestari huikkas torninnenästä. Mutta tukus oli!
Sitte se mestari meni välikokkihi ja knaputteli tornin laitahan.
Viimmee hakkas kaks kiviä irti ja teki suuren reijän.

— Ahas! — sanoo — Tääl’on jotaki! — ja kopelootti kourin reijästä.

Syslunki sihtas silmä kovana takan perästä ylhä ja samas tuli jotta noki ja tuhka pöläji kauhiammoonen trasumytty syslungin silmille, S’ei nähny hyvähä aikaha yhtää mitää, sylki ja manas ku turkkilaane jotta:

Muurimestariki tuli siihe imehtelemhän ja ku syslungin silmät oli pesty ja saatu enimmät roskat pois koolituksi, nii aukaastihin se mytty ja kattottihin.

Niitä kattottihin silmät pullolla erestä ja takaa ja viimmee sanoo syslunki jotta:

— Mutta nämähän on Mikin housut! Vissisti onkin Mikin housut, ku n’oon nuan ryätäs. Kuinka jutinan tähre n’oon mun tornihini tuiki?

Siäl’oltihi kovasti säikähröksis. Kersat kontti sängyn ala ja emäntäki tutaji nii, jotta sen piti pitää tantarista kinni.

— Tuata tuata, taisi mennä puoluekokouksehe, nii se ainaki sanoo — sopotti emäntä.

— No ku-ku-kuinka se sinne nii lähti, ku täs on sen housut? — imehteli syslunki. — Ilman housujako se sinne — —

— Ei tuata — — Se otti poika-Miskan pyhähousut, jokka sille tehtihin mennykesänä ku se pääsi ripille.

— Em m’ ainakaan tiärä — sanoo emäntä. — Kyllä s’oon niitä kaivaannu täs — — Vai siältä ne löytyy? Kuinka herrahallikkohon ne sinne on joutunu — — —

— On se vähä kamalaa — sanoo syslunki — ku isännän housut lentää tornihi — — tuata, on taittu tukkia sinne? — —

Vasta neljäntenä päivänä, ku syslunki sattuu tulhon nii ettei havaattukaa ku vasta portahilla, ja aukaasi oven, nii isäntä justhin yritti kellarihi piiloho, muttei keriinny, ku syslunki jo huikkas jotta:

— Vai voihulikan! — sanoo syslunki. — Mutta sanos ny Mikki, kuinka nämä sun housus on lentäny mun tornihini, häh, sill’aikaa ku m’olin Helsingis?

Ja silloo Mikki-isäntä seliittämhän oikee juurtajaksaan, mikä vahinko sille oli tullu. Sanoo jotta:

— No ku mä täs yhtenä iltana menin katolle ja meinasin kattella jurvalaaste uutta sähkövaloa, jok’on niin kirkasta, jotta se ruskottaa iltayästä pualen Laihian seurakuntaako ja nousin sun tornis nenähän ja siinä töllistelin, niin yhtäkkiää n’otten havaannukkaa pritkahti pännit poikki ja housut putos tornihi jotta humahti — —

— Hoo-oh — sanoo syslunki ja väliä karhialla äänellä. — Kas kun et itte puronnu saman tiän —

— No hyvä miäs, ku mä putosin jo ja oisin kuka tiäs menny näkymättömihin, mutta korvat otti kiinni — —

— Älä sä nuata lehmältääsiä! — karjaasi syslunki. — Ku valehtelet ku vanaha salvia, mutta kylläs sen kupistas viälä särvät. Ensi käräjihi pääset vastaamhan ja saat nährä, mitä maksaa tukkia vanhoolla housurauskoolla toisen henkireijän. Ekkähän sitte muista köyttää housujas vähä lujempahan, jottei ne putoole mihkä rookaa!

KISSI PIRU!

Siälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko kaupungin akat.

S’oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä huulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon toisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.

Se syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki tyyristyy.

Kerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan suu seljällä silakkakuppihi.

Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta flätkähti. Sanoo jotta:

— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs Jaakoon askihi!

— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska — Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina puarista ostin.

— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —

— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja lapsuuren tuttuja.

— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah, ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs mailmas, joko sitte ihmiste!

Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän niisti nenänki. Sanoo jotta:

— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?

— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.

— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. — Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas jotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!

Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä silloo tällöön hyppööttämhän.

Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan jotta:

— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —

Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen kahrenkymmenenmarkan rahan.

Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti sängyn alla piilos.

Veti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta käsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon ympärillensä jotta:

Mutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle ja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit’ei Tuppuraaska mahtunukkaa.

Koitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni niin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —

Mikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs kauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:

Ja sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei
Tuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.

Piti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta oliki tarkkaa pyykinpesua!

Ja ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s’ei ollu uskua silmiänsä, ku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin’oli viiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran markan rahaaki.

KÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.

Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki kunniallisille ihmisille?

Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta s’oon viälä tosiki.

Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä, panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa, mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki frouvat.

No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa. En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi, vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi, vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.

— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris — on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. — Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:

— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni suutani, ku kysyyn jotta:

— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen plakkarista.

— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. — Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.

Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas. Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli kaikkien akkojen mallimiäs.

No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.

Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä merkki kialtolain tarphellisuuresta.

Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata, mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät lahjaksensa.

Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta aamulla sen näkivät kaikki.

— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.

Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen pitää korjata sen pois pihalta.

Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa portahia alha huutaan jotta:

— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo sen jälkiä.

— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille ihmisille.

KANS KANSANERUSTAJAKSI.

Oottako kuullu jotta se Savimäen-Salttu olis ny sitte kans niinku valmis lähtemhän eruskuntahan?

S’oon tämä Savimäki uskollisesti palvellu pualueensa Laapania jo niin kauan, jotta joutaas se jo päästä herraan souvvihi.

Oikiasta päästä se tämä Savimäki asiansa alootti. S’oli ensin huanopalkkaasena opettajana Möykynkyläs ja siälä suuren luannon hiljaasuures sille syntyy ne kunnianhimooset aivootukset, jotta herraksipa tiätysti.

Ja se alkas siitä, jotta se riiteli johtokunnan kans, johka kuuluu vain tavallisia taloonjussia, palkankoruutuksesta ja kirrasti kovasti, jotta sille pitää antaa lisää palkkaa. Mutta isännät olivat vain sanonhet jotta:

— Ei kannata. Ei meillekkää mitää palkankorootusta anneta. Ja paljo fiinimmin sä syäkki ja paremmis verhoos kuljet ku me, jokka sua elätämme. Ei näytä sua nälkä kuurninehen ku poskekki on ku puukissillä.

— Ettäkö te pitkätukkaaset ymmärrä, jotta minä teen kansansivistystä ja kasvatan teirän kakarootanna — — —

— Joo joo mutta — oli isännät sanonhet. — Mitä se sellaane kansansivistäminen on, jotta aina vai taloonpoijan massikan päälle käyrähän? S’oon meirän miälestä oikee epäsiveellistä, jotta aina vai huseerata meirän känsäkouraan rahapussilla ku omallansa. Mistä ne rahat tuloo? — Ja kakarakki tuloo siälä sun koulussas niin päässilmääsiksi, jottei ne enää kunnioota vanhempiansakkaa — — — Kaiken mailman hyrryjä ja fyrryjä lapsille vai näyttelet, jotta näin fysiikas pörrää, eikä kersat taira enää kymmeniä käskyjäkää, ku ovat ollehet hetken aikaa sun sivistettävänäs — — —

Kyllä ne antoovat isännät sille Savimäjelle sellaasta palkankorootusta, jotta aiva se pihaji.

— Äireeltä oli puronnu patapuukkoo lehmänkorveehi ku se niin säikähti — seliitti Kaappoo, mutta:

— Ku mä hairasin Anttonia korvista kiinni ja pari kertaa ruataasin ympärinsä jotta:

— Ook’sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan verenkaljamalla ja nyrkit pystys.

Siin’oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta rupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:

— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille kansansivistäjille?

Silloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi vasta ku johtokunta oli menny.

Mutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti mahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä keriittihin eroottaa.

Se päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä ruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan tingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus nurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n’oon ainaki taloonpoikaan kersat tullehet.

Mutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti oikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa ku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka viisata kärellä ja pyärittää päätä.

Se oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan huamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän katseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan», »tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan», »alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja, jotta se puhuu unissansakki.

Ku sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit pantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.

Se lasketti nii tihiää ja vinkiää tulemhan oikee paremman sorttista juhulapuhetta, jotta toiset eivät saanhet suuvoorua.

— Kyllä s’oon hyvä valaasemhan päivän politiikkaa ja histooriankulkua tämä Savimäki.

Ja niin se sitte kans valittihin oikee piiripuhujaksi. Se kulki pitäjästä toisehen ja puhuu ja puhuu ja seliitti ja valaasi, n’otta sen oli oikee leuvat tuvoksis ensin alkaappäältä.

— Kovaa täm’on hitsiä — pruukas Savimäki itteksensä huakaalla — mutta pääsööpä lopuksi viälä ministeriksi, ku meirän pualuehes on niin vähä kykyjä.

Ja Savimäki-poika se hinkkas ja hyppäs. Tuli sitte se aika ku erustajaehrokkahia asetettihin, eikä Savimäki tahtonu saara nukutuksi. Pirettihin kokous ja keskusteltihin, ketä sinne ny pannahan.

Ehrotettihin kaikellaasia Puita ja Heiniä, Kiviä ja Kantoja, eikä
Savimäjestä sanottu halaastua sanaa.

Se vei Peräloukon erustajan torppari Pökkelön porstuaha ja siälä ny sipinä rupes käymähän. En tiärä sitte, mutta reisuusti ainaki plutkahti ja sitte klunkutti ja pyhiittihin suuta ja ähkäästihin.

Ja ku Peräloukon erustaja Pökkelö sitte tuli kokoussalihi, niin se oli oikee pulskistunu. Kovasti punotti ja haisi hokmannilta. — Muista ny mitä mä sanoon — varootti Savimäki vielä oves. Pökkelö rykääsi sitte pari kertaa, niisti nenänsä ja otti puheenvooron ja sanoo jotta:

— Kuulkaa kansalaaset ja pualuetoverit. Kattokaa asia on ny sillä lailla poliittisella taivahalla, jotta ne pitää olla eri kykyjä, joita me äänestämmä valtiopäiville. Ei sinne kelpaa tällä kertaa pikku-kykyt, pitää panna oikee suuria kykkyjä. Ja tämä Savimäki, s’oon niinkus tiärättä oikee isoo kykky meirän joukos.

Siitä nousi eri pörinä, sanon mä. Kaikki hyppäs pysthyn ku neulalla tuikattu, huutivat ja huitoovat jotta:

— Jassoo vai pikkukykkyjäkö me sitte oomma tämän Savimäen rinnalla, häh?

Toiset suuttuivat kauhiasti, ottivat lakkinsa ja lähtivät. Mutta Savimäki piti pualensa, vaikka kyllä siin’ oli tälläämistä, ku kaikki parhuuset kykyt lähtivät, n’ottei ollu enää oikiastansa pikkukykkyjäkään. Piti panna ehrolle mitä rookas jäämhän.

Mutta Savimäki tuli listalle, ja s’oliki pääasia. Nyt ei sitte muuta — kun äänestää.

JUPEN JOULU.

Kova tyä ja touhu on joka paikas ollu. Tupaa on pesty, varitaikinaa tehty, nisuleipää leivottu. Porsaskin on tapettu. Ja puariis on kauppa käyny ku siimaa. Lahjoja on ostettu, korttia lähretetty ja auttu-iltaa orotethan suloosella tärinällä.

Mitähän pukki tuaa? — se on ainua suuri kysymys, joka nyt huolestuttaa
Suamen kansaa.

Min’oon kans ollu jouluostoksilla. Onneksi ei mull’oo muita, jolle trenkää lahjaa ostaa ku uskollinen ja hianosti sivistyny Juppe-koirani.

Ja sille mä ostin auttuna sen lahjan, josta se parahite tykkää. Se on piäni kaunis knakkimakkara, jonka mä paan silkkipaperihi ja siron korjalla silkkinauhalla ympäri.

Ja silloo nousoo Jupen niskakarvat pystyhyn, häntä suaristuu kankiaksi ku keppi ja rupiaa kuulumhan juhlallinen murina.

— Mä meen ajamhan sen pois! S’oon vissihin sutari — — Älä tuu sä, se pian puroo sua.

Mä menen porstuahan, käännän turkit väärinpäin ja tulin neliinkontin hirviästi ähkyjen sisälle.

Juppe hyppää pöyrälle, haukkuu ja ulvoo aivan oikohonsa, potkii takajaloolla pännät ja pläkkipotut laattialle.

Mä mörisen ku karhu, hypin tasapökkää jotta karvat pöläjää ja viimmeen paiskaan sen silkkipaperihi käärityn knakkimakkaran laattialle.

Juppe hyppää silloon ku piili siihen kiinni, ja samas mä pujahran porstuahan.

Ja sitte mä aukaasen paketin ja Juppe seisoo silmä kovana viäres ja murajaa viälä.

— No voi peijakas! — pääsöö multa. — Katto Juppe, tämähän on makkara!

Pian me tanssimma pöyrän ympärillä, mulla makkara käres ja Juppe kahrella jalaalla peräs haukkujen jotta:

Hetken perästä pitää mun päästää Jupen porstuahan viälä kattomhan, jos siäl’olis toinen samallaane. Ei ollu, ja silloon Juppe tuloo takaasi silmät pyöriääsnä kysellen jotta:

SAVOLAANE JA POHJALAANE.

»Olokee hyvä ja tulukee ja höysteeten Kukon syönnillä ja lattijan silityksellä meijän haaskoo ja vuatimatonta illan viettoo Naesklubin lukaalissa laavantaina t.k. 14 p:nä kello 1/2 8 illalla. — Vuasan Savolaiset».

— Mitäs nyt tehrähän? — kysyyn mä toisilta toimittajilta. — Kuka sinne lähtöö?

— Mutta jos min’en tuu puhees toimehen niiren kans, kun ne nuan mongertaa ja sitte siällä näyttää olovan sellaasta tehtävää, jok’ei mulle oikee passaa; pitääs ensin syärä yks kukkoo ja sitte hypellä. Se on sellaanne traffi ja savolaane lystinpito, jotta musta pohojalaasesta ei taira siihe olla.

On ne savolaaset eri rotua ku me eteläpohjalaaset. Ne syää kukkoja ja silittää laattiaa, se on niille crikoosta.

Jos me eteläpohjalaaset pistääsimmä toimhen tällääset syämäkalaassit, niin ei me ny ainakaa kukkoja rupiaasi plokkaamahan ja tanssimahan, se on vissiä.

Min’oon asiaa vakavasti tuumannu ja tulin siihen päätinkihi, jotta eteläpohjalaaset söisivät kropsua ja päälle vähä tapeltaasihi nuan rumhin terveyreksi vai, mutt’ei rumihia tehtääsi; ainakaa kovi paljo.

No mä lährin sinne kattonahan ja oikee mun lenti silmät suureksi kun tulin naisklupille.

— Vai on täälä näin paljo savolaasia? Ooksä kans savolaane — kysyyn mä yhreltä miäheltä, jok’ on asunu kauvan täälä meirän sejas.

— No totisesti! Em m’oo tiännykkää, jotta täälä Vaasas on näin paljo niitä Puavoja —.

Sitte siihe tuli yksi oikia savolaane vaim’immeine, joka kattoo mun päälleni niinku vai Savos kattothan ja kysyy jotta:

Mä en tiänny mitä m’olsin sille sanonu. Ei passannu suuttuakkaa ku viarahaksi oli käsketty, mutta ku se mua kukooksi kohta karahteeras, niin sanoon suarahan jotta:

— Onkos Jaakkoo pessy tänä aamuna silmiänsä? — kysyy heti yks savolaas-akka.

— Vai verellä ! Kyllä ne on kaaheeta ihmisiä nämä pohjalaiset — tuumas se akka.

LAHOONLOUKON MOOTTORI.

Siäl’oli isännät kans lyänhet päänsä yhtehen, laittanhet tappuriosuuskunnan ja ostanhet erinomaasen moottorin sitä pyärittämhän. — Sitä tappuria. Vaikka osuuskuntaa se sitte pyärittiki.

Kaikki oli sitte sitä mukaa valmista ja ensimmääseen taloon kaunahaukkaa ruvettihin tappamhan. Ei ne taira tämä nuari väki tiätääkkää, mitä se merkittöö, ku kaunahaukkaa tapethan? — No ei se sen kummeet asia oo ku että ensimmäästä riihtä puirahan.

Jaa-ah, kyllä tämä mailma kovasti eristyy, ku ny puirahan elokki masiinoolla.

Toista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä ja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun aikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä lyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät ruumenoosis.

Ja konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit taitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä riihen parsille kuivamahan.

Oli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu kylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku peräkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai piaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun aikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku kirkkahana kaiken päivää.

Niin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes, rukhin voimalla vaa heiluttihin.

Ny niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset välppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn truuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!

Niin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja ruveta moottorilla riihittöhön.

Moottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää sorttia piti oleman.

Mutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny koko kylää.

Ne muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin päälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli kaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:

No se ku rupes fräkäämähän sen moottorin kans, veivas ja pyäritti, kruuvas ja vääntöö ja aina välihi pani voiretta.

— Joko se ny? — — kyselivät isännät siinä viäres henkiä pirätellen.

— Jo se ny kohta — — ku mä vähä viälä kruuvaan — hikos se mestarimiäs.

— Mikä kumma sen on? — jahkuu mestari. — Piräs Masa sormias vähä tuan mutterin päällä, ku mä riipaasen — —

Ja ku s’oli ainaki tiiman verran hionnu ja veivannu, nii silloo prätkähti yhtäkkiää ja lykkäs häjyn käryn. — Se moottori.

— Ähäh! — sanoo. — Kyllä siinä tuntuu henki olovan, ku se nua frääsää.

Ja taas riipaasi — ja silloo se lähti hyppäämhän — se moottori — nii totta jukulauta jott’oikee sinitti ja paukkuu. Ja kärysi.

Se hakkas ja jyskytti ku seittemän ryssää, jotta isäntään korvat oli aiva lummehroksis.

— Pirätä, pirätä! — huutivat isännät — ku pyärä menöö ku hiulu! Huii peijakas jos se lentää päästä.

Ja Jussi hyppii ja poukkooli ku ampiaane, kruuvas ja repii joka krouvista! — Ja sen hullummin se moottori hyppii! Se hyppii oikee ylhä maasta ja vapisi n’otta s’oli lähtiä irti siitä krenkusta, johka s’oli kruuvattu.

Härisnänsä Jussi jo kaatoo koko vesikorveen sen päälle, manas ja saratti yhtä tihiää ku se moottori.

No ei ny vaiteskaan taas niin tihiää! Kyllä se moottori siltäki tikkas nopiempaa, vaikka Jussiki kyllä koitti vikkelää leukojansa loukuttaa.

Ja sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii tihiää jotta — — fiuuh vaan pani!

Se komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko moottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.

Joo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta rapa roiskuu ja isännät peräs.

Saivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis menny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti. Kuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.

Kun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla sen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy peijakas ja pirätti.

Helpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla kunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.

Ja jos s’olis eres sillä uskonu, mutta ku seuraavana päivänä taas tahtoo näyttää taituansa. Moottori oli jääny yäksi siihe kuntoho, ku s’oli, vettä röörit täynnä. Ja yällä oli kylmänny, jotta s’oli aamulla jääs.

— Katto vaa, jottei se taas lähre meirän käsistä — pyytelivät isännät.

— Eikhän sirota köysiä kränkkyhy kiinni, jottei se pääse karkuhu? — ehrootteli yks isäntä, jok’oli huano juaksemhan.

Se hairas veivistä kiinni, reisun vain voiteli ja nykääsi, niin — eikös se ruvennukki heti pyärimhän!

Ja Jussi — — jaa-ah, se ny oli nii poikaa ja mestaria, jotta aiva se keikisteli.

Nii silloo, kuulkaa, yhtäkkiä präiskähti ja paukahti n’otta koko osuuskunta oli hoittollona ketarat pystys. Rauranpaloja lenteli ilmas ja isoo pyärä meni jotta vinkuu tiätä pitki aiva oikoosena.

PATALJOONA LÄHTI.

Oottako kuullu jotta nyt on suamalaanen sotaväki lähteny Vaasasta ja tuatu ruattalaasia tilahan?

S’oli ollu kuulemma oikee traakillista toisis porttipiälis maanantaita vasthan yällä.

Mettäprunnin kannellaki oli joka nurkalla istunu itkevä pari ja oikeen oli männynlarvakki humaannu jotta:

Suamalaasten sotapoikaan piti jättää kultansa suruhun sortumahan ja lähtiä Helsinkihin viättelysten pesähän, johna niin monen poijan syrän on kylmenny.

Ei oo kumma jos Vaasan flikat ovakkin suuttuneina kun tualla lailla sotamiähiä siirrellähän paikasta paikkahan. Kun justhin on saanu ittellensä vasituusen heilan jostaki kersantista eli vääpelistä ja pian meinathin ostaa sormus — niin silloon justhin siirrethän koko sotaväki toisehe kaupunkihi!

Kun m’olin eileen illalla kans’ asemalla kattomas ku tänne tuathin ruattalaane pataljoona suamalaasen siahan, niin takaasin tulles kuulin kuinka kaks ruattalaasta piikaa kovasti praatas ja oli sinnis, kun niiren suamalaaset kullat siirrettihin pois Vaasasta.

— S’oon aivan nuaren ruattalaasten herraan, förpannatu Folkparttiin syy, kun suamalaaset sotapoijat, jokk’on niin hyviä halaamhan, siirrettihin pois. Ja tilalle tuathin Närpis-holingar o tuku de bundpojkar som je som bara snyys. (tuallaasia Närpiön ressuja, jokk’on ku piaksuja.)

— Tå ja va på stasjuun i natt tå döm kom, så greit töm o liipa o saa he töm ha haft så jestandes dryjgt i Hälsinfoss, he töm ha bara gråti. (Kun m’olin yällä asemalla kun ne tuli, niin aivan ne itki ja sanoo, jotta niill’on ollu niin ikävä Helsingis jotta aivan n’oon itkenehet). Ein yta töm ha fråga jeenast et mamm o sagt he an sku ha kikka. (Yks oli kyselly äitejä jo asemalla jotta se tahtoo kikkaa.)

— Tuku de soldaatan som kan int hälst pussas naa! (Tuollaasia sotamiähiä, jokk’ei taira eres pussatakkaa).

— Men finnpojkan, töm va bra ti kröst, nästan välkkan än ryyssan. (Kyllä nua finnipoijat oli kovia pusertamhan, melkeen parempia ku ryssät).

Niin puhuuvat ja haukkuuvat, mutta kiiluvin silmin jo kattelivat näitä uusiaki.

HRA TUNTEMATOON.

Oottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane tilaasuus ja kunnia?

Mull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa tunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.

Sitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo monta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet, mutta sitte se katuaa ku kastet maaha.

Eileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä lähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää housunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni ja kysyttihin jotta:

— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —

— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta min’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.

— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää järjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta haastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.

— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin laivapoikani kyllä opastaa.

Siinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka nosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:

Ja siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu moottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen, niinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:

— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja hyvä tuttu.

— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi luullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot tämän komffoijannu?

— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset suuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.

Ja kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti ja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.

— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs pysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18 knuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —

— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta selvillä.

— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva takkuhu, kun niin ajetahan?

— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn kaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian hoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:

— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon lakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit sais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!

Silloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret irti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu vähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe suukkuhuni.

— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta vesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.

— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen rajan ulkopuolella. — Kippis.

Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia. Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50 äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä tupakkirahojaki.

— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas takavarikkohonki —

— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas nousoo aikamoone metakka jotta.

Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia pyssyt käres ja huutaavat jotta:

— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.

Poijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta vauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan ja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä sitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat kiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas maihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät maakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.

— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli hra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika sakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin pualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin tupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:

Ja ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne jotta:

— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo saanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet jotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se kiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä omaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat olivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas ja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —

— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta sun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.

— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän poliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni. Mutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se herra Tuntematoon.

Kyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja kuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin niin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.

VALTIOPAATTI V. 1920.

Sitähän m’oon aina sanonu, jotta antaa ny niiren aikansa asuulla ja olla tyyrmannina siinä valtiopaatis, joka lähti nii mahtavaa seilaamahan kansanvallan myrskyävälle merelle n’otta »monarkistien paperilyhryt» vaan pikkuusen enää tuikuttelivat ku mikkäkin surunpillit pahan maillaan rannalla.

— Niillä koulunkäynehillä kapteeniilla ja tyyrmanniilla ei oo mitään virkaa! Miksei sitä seiso äijä kun äijä ruatelis ja osaa tyyripuusta veivata? — Viäläpäs ny konsti! —

Muistattako mikä rähinä siin’oli kun nämä poijat astoovat Suami laivahan? — Siiin’oli eri tohina!

Ne tulivat laivantäkille ja ajoovat entiset inerimiähet, tyyrmannit ja kapteenit lastiruumahan. Panivat luukut kiinni ja huutivat jotta:

— Ei ykskään sorkka siitä vanhasta hapatuksesta saa tulla meitä neuvomhan, eikä viisoolohon. Pysykää vaan erillännä meistä! Se on ny me kun määräämmä jä näytämmä, kuinka tällä paatilla oikee Seilathan.

— Ei sill’ eikä millään, ettettä te klopit saa tällä yhteesellä paatilla kans seilaalla, mutta kun ett’ oo ennen merillä ollehet, niin kattokaa vaan ettei teirän käy huanosti. — Punakaarttilaaset kans lähtivät tällä paatilla freistaalohon, mutta ajoovat niin nenänsä takkakivehen, jotta koko paatti oli saumoosta hajota. Eikhän olsi paree, ku ottaasitta joitakin entisiä merimiähiä joukhon? Jos sattuus hätä tulohon, niin voisivat auttaa! — kehoottelivat merimiähet.

— Tukkikaa suunna te patavanhoolliset, taantumuksen mustat kekälehei ja kaikenmailman kansanvallan vasthanharraajat, jok’että ymmärrä yhtää histoorian kulkua, kun ootta ensin kumartanehet kultavasikkaa ja ny pokkurootta paperivasikan eres. Hyi hävekkää, kun viittittä meille puhuakkaan! — huuti yks’ pleikinnäköönen ministerin-planttu, ja heitti katseensa ylös histoorian kulkuhun.

Niin nousivat poijat laivahan. Yks otti ja piti viälä peijakkahammoosen puheen matkhanlährös jotta:

— Jo tulikin kerran oikiat miähet nöörin päihin! Nyt sitä näytethän, kuinka nämä poijat taitaa. Trossi irti ja lankongit pois! Suara kurssi. Ei oikiaan ei vasempaan — — —

— Käännä helekutis vasempahan! — kiljaasi se pleikinnäköönen miäs, joll’oli laivan viinavarasto hoirettavana. Eksä näe, että oikialta tiukkaa viälä vähä monarkistien paperilyhryt?

— Vasemmalla punaasia valoja, kun kyliä palaasi — huuti tähystäjä. —
Oikialla näkyy viälä pikkuusen paperilyhtyjä, mutta s’oon niin vähä —

— Käännä käännä vasemalle! Ei saa näkyä yhtään valkoosta! Ei tingilläkään — hoki se viinavarastonhoitaja, vissihin piänes huipelis.

— No ei sitä ny niin vaan tingillä tätä paattia tyyräällä! — suuttuu yks’. — Pitää kattua kans vähä mihkä mennähän!

Siihen tuli toisiakin hasajamahan kurssista. Riitelivät niin, jotta yks’ heti alkumatkas löi laukkunsa pöytähän ja sanoo jotta:

Samas rupes lastiruumasta kuulumahan aika mölinä. Tärähti kalliohon, kraapaasi häjysti pohjahan ja poikaan löi syränalan kylmäksi.

— Paatti vuataa! Me hukumma! — huuti kokkipoika ja juaksi ympäri kantta krääkyen kun miäletöön.

Mutta ne päämestarit hairasivat kokkipoikaa kraiveliista kiinni ja pänttäsivät köyrenpätkällä aika lailla.

Ei sellaasta saa sauna nii että pasiseerarit kuuloo, elikkä ne paiskaa meirän merehen! Pitää sanua, jotta hyvin menöö, vaikka pohjahan menisi.

— Eikhän pyyretä vähä vanhojen merimiästen apua? — ehrootti yks’ viisas niistä yhreksästä.

Siitä nousi uusi kuhina, joka loppuu siihen, että neljä miästä löi laukut pöytähän ja saunovat jotta:

Nousi kova myrsky ja hätä oli suuri. Silloon ne päättivät pyytää apua.
Huutivat, huutivat, pyytivät ja rukoolivat jotta:

— Tuikaa hyvät ihmiset auttohon! Saa tulla kuka vain tahtoo näihin nöörin päihin. Monarkistit ja punikit, terve veljet, tulkaa, helpakkaa helkutis! Ottakaa koko höskä — —

— Antaa ny poikaan kiikkua ja kinnata, että muistaavakkin. Kylläpäs olivat noukka pystys mennes!

Mutta yks’ on täs hätääntynehes sakis, jok’ei poraja, eikä meinaa heittää virkaansa. S’oon sen kialtolakipaatti Suamen viinavarastonhoitaja. Elikkä niinkun sen virallinen nimi kuuluu: Minister licworum vitae, vinorum bonorum preserveerannes troppiorum-que.

Se on viisas ja ethensä kattovaanen miäs ja siksi hyvän osan valinnu.
Ja hullu oliskin, jos leililtä lähtis.

Mutta jos sen paikka tulis vapahaksi, niin kyllä totisesti olis tilahan tulijoota.

KAUPPANEUVOS OSTI ILVEKSEN NAHAAN.

Oottako kuullu kuinka petomaasesti kauppaneuvos Tukkusta huiputettihin nahkakaupoos niarkinaan aikana?

Kauppaneuvos Tukkunen käyskenteli käret seljän takana torilla markinamiästen joukos; katteli olisko mitää sellaasta tavaraa, jota häneltä puuttuus.

Siin’oliki kolme miästä nenät yhres ja yhrell’oli jokin karvaane nahka käres, jota se näytteli yhrelle herrammooselle miähelle erestä ja takaa.

— Mikäs nahka se on? — kysyy kauppaneuvos Tukkunen ja astuu likemmäs.
Otti kans yhrestä nahaan nurkasta kiinni, silootti ja tykkäs jotta:

— He je kattlo — seliitti nahaanomistaja, jok’oli ruattalaane ja rokonarpinen.

Silloo se herrannäkööne miäs, joka siinä kans syynäs sitä nahkaa ja oli kovasti ymmärtävääsen näkööne, rupes tolkkaamhan jotta:

— Teme nakka ole sellane elävä ku ole mettäs ja istu puus. Se olla ei susi, eikä karhu, se ole niinku kissi ja istu puus ja ole oikke vihane ja aiva freesata. Se tappa lehmiä ja lamppata ja koira se pure knik knaks pää pois! —

— Ei, ei se tiikeri ole! — Få ja lov o presentteera, Kranpär,
Kampia-Vaasa ladukool tispunent. Eikö härra olla Komesseroot Tukkunen?

— Joo, Tukkunen min’oon — sanoo kauppaneuvos ja kovasti puristi herra
Latukoolin kättä.

— Se ole oikke fiini nakka, teme kattluu, mine meina osta se — sanoo se herra Latukooli. —

— Mutta eihän täs oo häntääkää, ku pikkuune pätkä! — imehteli kauppaneuvos Tukkunen. —. Mikäs se sellaane mettänpeto on, jollei oo häntää —

— Jaa, kattluu, sillä ei ole hänttä. Ei karhuka kulke häntä kans. Karhu häntä ole poikki. — —

Kauppaneuvos Tukkunen kynsii päätänsä ja funteeras. Viimmee muisti
Luannon kirjasta yhren kuvan ja huurahti jotta:

— No jyst jyst, nyt mine muista, kattluu — se ole soomekeele ilveskissa, juu, nii se ole. Täälä oli yks postifröökynä ja sen nimi ole Ilves. Se elä puu ja freesata. — —

— On kovasti verenhimoone ja raateleva peto — muisti kauppaneuvos
Tukkunenki jostaki kirjasta lukenehensa.

Kauppaneuvos Tukkunen päätti heti, jotta hän sen nahaan ostaa, maksoo mitä maksoo.

— Minä maksan sen kaks sataa — sanoo kauppaneuvos, veti lompsansa framille ja töyttäs kaks saranmarkan rahaa toisen miähen käthen.

Ja se ku sai rahat, niin vähä äkkiää pisti plakkariin ja molemmat lähtivät siitä paikasta sellaasella kiiruhulla jotta kaatoovat Isonjoen äijän puufati- ja voiaskitapulit pitkin toria. Juaksivat vosikkaan sivuutte Teräksen tyä ja siitä Tikanojan kulman ympäri ja vasta Norrkraanin kellosepän klasin nurkkahan pysähtyyvät, jottei nähtääsi; ja nauroovat nii mahan täyreltä, jotta Norrkraanin mestarin kaikki 77 seinäkelloa meni prilleehi ja rupes lyämhän, vaikk’ oli vasta varttia vailla.

Sillon Norrkraanin mestari hyppäs pystyhy, otti varsiluuran, tormootti pihalle ja huuti jotta:

— Mitä te lurjukset naura niinku elefantti, jotta kaikki mun kelloni tule hulluksi ja rupe hakkama ennen aikoja!

Otti ja tomahutti toista luuralla niskaha ja toinen lähti lipettihi ilman mälliä.

Siitä tuli Norrkraanin mestarille suuri vahinko. Se sai koko iltapäivän rukkaalla ja justeerata kellojansa. Mutta ny n’oon taas hyväs kunnos ja lyäävät justhin prikun päälle.

Mutta se kauppaneuvos Tukkunen se jäi torille seisomhan se ilveksen nahka käres, lompakko toises ja suu auki.

No siihen tuli sitte itte Roopertti Nahkanen, se nahkakauppias, ja kysyy kauppaneuvos Tukkuseita jotta:

— Ilveksen nahaan? — imehteli Roopertti Nahkanen. — Tuanko, joka teill’ on käres?

— Mitä riivattua! Eihän tua oo mikää ilveksen nahka. Näyttäkääs, mä katton.

— Tämähän on kollikissin nahka, jot’ on vähä pruukattu ja kovasti venytetty. Kyllä teit’on ny herra kauppaneuvos vähä friskisti jutkutettu.

— Tuata, tuata — sanoo kauppaneuvos, eikä se muuta sanonukkaa. Pisti nahaan kainaloho ja lähti pitkin askelin harppimhan konttuurihinsa. Punaane oli ku krapu naamasta ja suu käy, vaikkei puhetta Lullukkaa.

Heti ku pääsi konttuurihinsa, nii kirjootuspöytänsä ala nakkas koko ilveksennahaan.

Ei sanonu mitää, puhkuu vai, ja aina vähän päästä kynsääsi korvallista.

Pian sai apulantakauppias ja hantesmanni Tuomas Kuona kuulla kauppaneuvos Tukkusen ilveskissin nahkakaupasta, ja se ku on aina kuria täynnä, nii heti juaksupoijallensa 10 markkaa kourahan ja komentamhan jotta:

— Tuas on raha, juakse joutua kaupungin teurastuslaitokselle ja osta tohtori Römpäriltä yks pitkä lehmänhäntä!

— Lehmänhäntä! Niin, lehmänhäntä, ymmärräkkö sä? Se joka riippuu lehmän toises pääs ja huiskuu.

Mutta ku sai hantesmannin levijästä kämmenestä perälautahansa paukauksen, niin jo lähti ja pian tuli takaasikki lehmänhäntä sanomalehtehe käärittynä. Sen otti hantesmanni följyhynsä ja lähti kauppaneuvos Tukkusta helssaamhan.

— No päivää komesseroot Tukkunen — huuti heti ovesta. — M’oon kuullu, jotta sin’oot ostanu ilveksen nahaan.

— Mutta ne sanoo, jotta siinä sun ilveksen nahaassas ei oo häntää ja ku meirän firma sai justhin tänä aamuna kotia aivan tuarehen lähetyksen ilveksen häntiä, nii mä sanoonki heti, jotta:

— No mutta sepä ny passas ja tuli oikee kreivin aihkan, ku kauppaneuvos Tukkunen on ostanu hännättömän ilveksen nahaan, niin mun pitää ny heti lähtiä häntiä kaupalle.

— Niit’on oikiastansa kahta sorttia, pitempiä ja lyhyempiä näitä häntiä, mutta mä tykkäsin, jotta kyllä kauppaneuvoksen ilveksennahaas pitää olla tätä pitempää, parempaa ja tyyrihempää sorttia häntä.

Kauppaneuvos Tukkunen oli kattellu luimistellu kovasti krätyysen näköösenä kulmiensa alta.

Mitää ei ollu sanonu, mutta kauppaa ei liijoon ollu tullu, vaikka hantesmanni tarjos häntää lopuksi alle sisäänostohinnankin.

KANSAKOULUN JATKOLUOKAT.

Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:

— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.

Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi, jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.

Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.

Eileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta menoerästä Suamen kansan massikan varalle.

Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo. Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.

Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia, kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria, maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria, tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja, imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin tunteilijoota.

Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu, ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit, jokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.

Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja, kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät. — Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla, jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.

Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten. Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan, keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä oliskin epäkunnos.

Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.

Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.

Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle, mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa »kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.

Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim. keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»: vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos, hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli, pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).

Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»

Täs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää, jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa harkinnu. —

Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia saara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.

Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:

Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa leipua piparkakun.

Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»

Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän »sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.

Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun jatkoluokilla lastenhoitoon . Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan: »Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o. itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki), imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka (knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).

Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:

Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko koulun imiä.

Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.

Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:

— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta varsinkin kesän aikaan?»

Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?

Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen ammattipsykoloogin , joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu, nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä siitä tuloo.

— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari, tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.

Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa, niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.

TAAVETIN POTTU.

Oottako kuullu jotta nyt s’oon sitte selvitetty se Kuurtanhelaasten ja Alauren Kontoperäästen väline kissinhännän veto-juttu, jost’on niin paljo puhuttu?

S’oon ny poikki. Taavetti voitti ja reiruhun. Ja Faltesmanni ja
Koljaatti hävis ja pulskasti.

Niinkus muistatta niin syntyy siälä Alauren Kontoperän eristys- ja sivistysiltamas täs vuasi sitte merkilline välinäytös. Yhtä kunniootettavaa kuurtanhelaasta, jok’oli tullu kattomhan ja kuulemhan Kontoperäästen eristys- ja sivistyspyrkimyksiä, rupes se runonlausumine kovasti janottamhan. Ja sitä varte se kuurtanhelaane, joka otti poviplakkarista halstoopin potun, ryyppäs kaks kertaa ja kovasti ähkääsi. Pyyhkii suuta ja meinas taas ruveta arvostelhon sitä runonlausumista, nii samas hyppäs sen Kuurtanhen poijan ethen, jonka nimi oli Taavetti, se Kontoperääste kauhia viinapoliisi Koljaatti, hairas potusta kiinni ja rupes nykimhän ja huuthon jotta:

Koljaatti veti vääränä ku luakka, silmät väärinpualin pääs ja huuti jotta:

Ja kyllä ne vetiki jott’oikee sätii ja prätii ja päältäkattojakki ähkyvät tahris.

Kerraasti meinas Koljaatti vähä petrata otettansa. S’ei havaannukkaa ku otti ja sylkääsi kourihinsa — ja pottu jäi Taavetin käshin, n’otta Taavetti kuuppas pyäriensä penkkien välhin.

— Saikkos pihkanoukka! — hihkuu Taavetti pottunensa ja lippas ovesta pihalle.

Ja Koljaatti peräs ja koko arvoosa yieesö Koljaatin peräs kattomhan kuinka siinä käyrähän.

Siälä pihalla se Taavetti vasta ilon piti. Se hyppii ja hihkuu ja aina välhin ryyppäs potusta ja ähkääsi. Ja Koljaatti koitti haparoora sitä korvista kiinni, muttei saanu, ku se Taavetti oli niin vikkelä justhin ku orava.

Sitte sekaantuu jo muukki kuurtanhelaaset asiahan ja haukkuuvat koko Kontoperän eristys- ja sivistysriannot akkaan fläsinööksi. Sanoovat jotta:

— Tualla lailla kohrellahan ku kuurtanhelaaset luloovat joskus Alaurellc viaraaluretkelle. — — Mutta ettäpäs piisannehet! Ei eres teirän Koljaatti piisannu meirän pikkuuselle Taavetille.

Mutta se Koljaatin häviö harmitti niin Kontoperääsiä, jotta haastoovat
Taavetin vastaamhan käräjille, jotta sill’oli olin muka viinaa potus.
Ja se oli vales niinku Taavetti sanooki jotta:

Tuamarin piti lykätä jutun toishen kerthan ja siit’on ny jo pari viikkua sitte ku s’oli uurestansa käräjis.

— Mitä näittä? — huuti Taavetti. — Kun pottu oli musta — eikös ollu, häh?

— Ja t’olitta ainaki kuuren sylen pääs, ja oli pimiä ilta, nii mitä te näittä? — Kissinhäntiä te näittä — — kiljuu Taavetti.

— Tuata, tuata — koittivat sen Koljaatin toristajat sanua. — Mutta ainaki tämä Taavetti ähkyy nii justhin ku — —

— Ei täs oo ny ähkymisestä puhet? Voittako vannua, että siinä potus oli viinaa?

— Minä vaarin kunnianloukkauksesta — kiljuu Taavetti ja putii nyrkkiä toristajan nenän eres.

— No mutta väkevähän se Taavetti olikin. Eihän Koljaattikaan sille pärjänny, — seliitti Taavetin fulmahti.

— Astukaa uloos haisemhan! — karjaasi tuamari ja käski lautamiästen aukaasta klasit.

— Koska ei oo voitu tothen näyttää, mitä Taavetin potus oikee oli — sanoo tuamari. Ja kulut saa kumpikin maksaa itte.

Kuurtanhell’on ny ilo ja riamu yhtä suuri ku Ähtäris, ku Kolliini voitti Holmenkollin. Taavetti pelasti Kuurtanhen kunnian ja sille koothan juusto taloosta ja kuntalaaset yhtöhöösesti maksaavat Taavetin käräjäkukit. Friikyytillä kuljetethin Taavetti Voittaja riamusaatos Kuurtanhelie.

Mutta Kontoperääset ovat nii suutuksis Koljaatillensa jotta ovat pannehet sen viraalta pois.

MYI MIÄHENSÄ.

Siäl’on kuulkaa yks akka-peijakas, en paremmin tuu ja sano, ottanu ja myyny miähensä toiselle akalle Sinkerin ompelukonehella. — Joo, sellaasia siältä ny kuuluu.

S’oon yks köyhä torpan akka, jok’on myyny, ja rikas leskiemäntä, jok’on ostanu. Eikä miähell’oo ollu mitää sanomista muuta ku nostaa housunsa, niistää nenänsä ja följätä uutta omistajaa niinku nauta ainakin. Ei siinä itketty eikä voivooteltu, tehtihin kauppaa vai ku vanhasta salviasta.

Se mökin muija oli ruvennu panhon merkille, jotta sen miäs oli alkanu vistaamahan vähä liika pitkähän siälä lesken taloos ja tekhön oikee voorokausitaksvärkkiä.

Yhtenä päivänä tuli sitte se leski sen mökin muijan tyä pyhäputsus ja kysyy jotta:

— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä ku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen elämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku mukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n’otta nuarimmat uunin päällä kuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa ei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä pillittäävät.

— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla miäs, mitäs sä sillä teet?

— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei olsikkaa koko värkkiä.

— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot kyllääpyny miähees.

— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin muija.

— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni tuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs hupulaasena.

— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S’oon viälä höyhkä äijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s’oon tianaamahan, se täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.

— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta pluutathan! — hihkaasi mökin muija.

— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs hipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki tavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S’oon mulla aiva yhtä liikaa, ku sulla tua miäs.

— Hyvähän se taitaas olla neuloma-masiinaki olemas, mutta pitääs sitä saara vähä rahaaki —

— Kättä päälle! Ja tuasta poikki! — hihkaasi leski ja kaivoo aluushamhenplakkarista rahamassikkansa. Otti saran markan rahan ja sanoo jotta:

— Mutta voiretpillin pitää antaa samas kaupas — muisti mökin muija. —
Pitäähän sitä olla eres jonkillaane voiretpottu tällääseski töllis —

— Muista ny Matti olla nöyrää ja nyhtyriä ku tuut uutehen tyäpaikkahas, jottei tällä emännäll’oo mitää katumista.

Ja niin oli välit selvät. Leski otti miästä kynkästä kiinni ja lähti traihaamahan saalistansa kotia.

Kovasti kuuluu ny tykkäävän ja hyvänä pitävän. Matuksi ja upukaksi vai nimittelöö.

Kelpaa siinä ny mökin miähen elellä. Ei tartte ulkotöis kulkia, istuskella vai peräkamaris ja paasata lihapärinöötä poskehensa!

HUU PURI.

— Huu?!? Mikä s’oon? — kysyttä te, arvoosa yleesö, justhin niinku mäkin kysyyn meirän frouvalta, joka siitä mulle kertooki.

— Huu? — imehtelin mä silmät tapilla. — Kuka s’oon ja mihkä paikkaan s’oon purru ja onko pahoonki purru, oikee verislihallekko?

Frouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli niskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy viimmee jotta:

— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m’oo kuulukkaa niin mukavaa sukunimiä.

— No mikäs peijakas sit’on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu sonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?

— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva jo aivan vakavana.

Ja kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee seliittämhän, jotta:

— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin salaperääne henki se vissihin on, ku — — —

— Kun yhtäkkiää tuloo iholle sinisiä merkkiä ja jälkiä aivan ittestänsä, jottei tiärä mistää — kertoo frouva.

— Kun Hilta tänä aamuna puki ylensä, niin molemmis käsivarsis ja kaulalla oli huun puremia, sinisiä jälkiä.

Mun laski hiukset pääs heti ja taisin mä vähän nauraa pihahuttaaki, kun frouva suuttuu, ja sanoo jotta:

— No totta s’oon, älä yhtää virnistäkkää siinä. — Hilta! — Hilta, tuu tänne! — rupes frouva huuthon.

— O-on — mulla — änkytti Hilta, jok’on pulskanpualeene flikka ja hyväs lihas.

Mutta mikään ei auttanu. Hiltan piti vetää pusurin hiat ylhä ja näyttää käsivarsiansa. Ja niis oliki sinisiä merkkiä.

Mä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä siin’oli.

— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —
Huun puremia n’oon. On niitä ollu ennenkin — — —

— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s’oon sitä paljo, jotta täss taloos ei saa huu enää reisuakaa purra! Ja muista se!

— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja luuloo mua narraavansa!

— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.

— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa, jotta huuta ei ookkaan, s’oon vales!

— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki
Tiatosanakirjan.

» Huu-haamu , esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma ihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin läheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee huu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden sukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».

— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s’näit! Ähäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti frouva.

Siit’on ny jo vähä toista viikkua sitte, ku tämä tapahtuu. — Ja ne huun puremat katos Hiltan käsivarsista parin päivän perästä.

Eileen illalla m’olin taas klupilla pookeria pelaamas ja tulin tuas yhrentoista aikhan kotia.

Ja kyllä mä säikährin, jotta aiva mä vapajin kun käännyyn portista pihalle.

Mä näin oikee omin silmin kun huu oli Hiltan kimpus ja puri jotta rotaji ympärinsä.

Sill’oli harmaa sinelli yllä ja mä luulen jotta s’oli Seittemännestä
Erillisestä Konekiväärikomppaniasta.

KARJANÄYTTELYSSÄ.

— Herran jestas, tuossa härkä, suuret sarvet, turpa märkä, heiluu häntä. Piika vähäläntä vieres seisoo hymyhuulin. Konsulentti tutkein härkää sivusilmin vilkuu piikaa — — Kenokaula kukko äkkää miehen meiningit ja — — kukkukiikaa!

Tuolla oris, pulska musta, hirnuin huutaa huojennusta. Kaikki naiset kirkuvaiset hädän eestä pakoon pyrkii. — »Katso kinttus! Päälle karkaa!» — narraa miehet Mutkan-Riikaa. Kenokaula kukko äkkää miesten meiningit ja — — kukkukiikaa!

Nuori neiti lehmää tutki. — »Missä sill’ on maitoputki?» — kysyi kerran. Jonkun verran hölmistyy, kun hoksaa — — Tarkkaa kauan paikkaa kummaa, kunnes virkkaa: »Nänninpäit’ on liikaa!» Kenokaula kukko kuulee neidin meiningit ja — — kukkukiikaa!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAAKERINLEHTIÄ JA LIPSTIKKUJA: ETELÄPOHJALAISIA MURREJUTTUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.