LAKI ON KUOLLUT — MUTTA TUOMARI ON ELÄVÄ

Kirj.

Anatole France

Suom.

Rieti Itkonen

Porvoossa, Osuuskunta Wisa rl, 1913.

SISÄLTÄÄ:

Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
Kotivarkaus.
Harakan ihmetyö.

Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.

— Eräänä päivänä, sanoi Jean Marteau [lue Shang Martoo], tapahtui, että minä vietin yöni eräässä Wincennecin metsikössä. En ollut syönyt kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin.

Herra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot silmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi moittivalla äänellä hänelle:

— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?

— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei sovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla rangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat hairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta kuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on irtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa eikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai käsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.

— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että tämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden vankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri samanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän Klaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius padualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi tutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin saarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota kerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on elinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.

— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau, ja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu makaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja se olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi minua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen vihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle mitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen köyhyyttään.

— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret, ja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu näihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden tulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön turvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista näistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko yhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu päällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen kivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin suljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan naapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta pudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin miekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle kummulle aitauksen keskelle ja sanoi:

"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja ylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa kätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni."

Sellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja raakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien vääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.

Tuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki ei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen hyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty eivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi. Sen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta pahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu heistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien oikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin tuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on myös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä mielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa tuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on yhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.

— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka näytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden varmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää ja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta tekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä pyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.

— Joka tapauksessa, sanoi herra Goubin, on olemassa oikeudenmukasiakin lakeja.

— Luuletteko niin? kysyi Jean Marteau.

— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — On olemassa oikeudenmukasia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteiskuntaa tukemaan, ei voi tarkotuksensa mukaan olla oikeudenmukasempi kuin tämä yhteiskunta. Niin kauvan kutu yhteiskunta perustuu vääryyteen, on lakien tehtävänä oleva vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja mitä oikeudettomampia ne ovat, sitä kunnioitettavammilta ne tuntuvat. Huomatkaa myös että koska lait suurimmaksi osaksi ovat sangen vanhoja, niin ne eivät edusta täydelleen nykyään olemassaolevaa vääryyttä, vaan vanhaa, vieläkin karkeampaa ja raaempaa vääryyttä. Ne ovat muistomerkkejä huonoilta vuosilta, ja niillä on kantoisuutta vielä parempinakin aikoina.

— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.

— Aivan oikeen, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Eduskunta ja senaatti työskentelevät niiden parantamiseksi kun ei niillä ole muuta tekemistä. Mutta niiden alkuperänen ydin jää olemaan ja se on karkea. Totta puhuen, niin en ollenkaan pelkäisi huonoja lakeja, jos vaan hyvät tuomarit minä sovelluttaisivat. Laki on taipumaton, sanotaan. Sitä en usko. Ei ole mitään kirjoitettua, mikä ei mukaantuisi. Laki on kuollut, mutta tuomari on elävä — se on se suuri etu, mikä hänellä on lakiin verraten. Pahaksi onneksi käyttää hän tätä etuaan harvoin. Tavallisesti käyttäytyy hän vielä tyhmemmin, vielä tunnottomammin, kuin lain kirjain häntä pakottaisi. Hän ei olemassa ihmisellinen, hänellä ei ole sääliväisyyttä. Luokkahenki karkottaa hänestä kaiken inhimillisen myötätunnon. Minä puhun tässä vain rehellisistä tuomareista.

— Ne muodostavat enemmistön, sanoi herra Goubin.

— Niin, ne muodostavat enemmistön, vastasi herra Bergeret, jos arvostelemme tavallisen rehellisyyden ja yleisen siveellisyyden mukaan.

Mutta onko se kylliksi että on vaan kunniallinen mies, voidakseen erehtymättä ja toisen oikeutta loukkaamatta käyttää rankasemisen pelottavaa valtaa? Hyvässä tuomarissa pitää yhdistyä filosofinen ajatustapa luonnolliseen hyveeseen. Siinä vaaditaan paljo mieheltä, jonka pitäisi menestyä virkaurallaan ja kohota arvossa. Sen lisäksi tulee meidän muistaa, että jos hän osottaa korkeampia oikeuskäsitteitä kuin ne jotka samaan aikaan vallitsevat hänen ympäristössään, niin tekee hän itsensä virkaveljiensä vihaamaksi ja herättää yleistä suuttumusta. Sillä kaikkea muuta siveellisyyttä paitsi omaamme kutsumme me siveettömyydeksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan ennen tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut kunniallisten ihmisten ylenkatse. Ja juuri se on tullut erään tuomari Magnaud'in [lue Magnoo] osaksi. Minulla on täällä hänen arvostelujaan pieneen vihkoon koottuna ja Henry Leyret'n [lue Leiree] selityksillä varustettuna. Kun nämä arvostelut julastiin, pudistelivat kaikki ankarat virkamiehet ja siveelliset lainsäätäjät päitään. Ne todistavat mitä korkeinta ymmärrystä ja lämpimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat ihmisellisiä, ne ovat siveellisiä. Lainlaatijakunnassa oltiin sitä mieltä, että tuomari Magnaud'lta puuttui lainopillista kykyä ja herra Melinin ystävät syyttivät häntä siitä ettet hän tarpeeksi huolehtinut omistusoikeudesta. Ja totta on että ne syyt, joihin tuomari Magnaud'n arvostelut perustuivat, olivat aivan omintakeiset. Sillä niissä kohtaamme joka rivillä vapaamielisen hengen ajatuksia ja lämpimän sydämen tunteita.

Herra Bergeret otti pöydältä pienen punaisen vihkosen, selasi sitä ja luki:

"Oikeamielisyys ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, joita on tavattoman paljo helpompi harjottaa sen jolta ei mitään puutu kuin sen jolta puuttuu kaikkea."

* * * * *

"Ei saisi rangaista sitä mitä ei voi välttää."

* * * * *

"Voidakseen oikeudenmukasesti tuomita hätääkärsivän rikosta, pitää tuomarin hetkeksi unohtaa se hyvinvointi jota hän nauttii ja koettaa niin paljo kuin mahdollista asettua siihen surkuteltavaan asemaan, että hän on kaikkien hylkäämä."

* * * * *

"Kun tuomari tulkitsee lakia, ei hänen pidä huolehtia ainoastaan siitä erikoistapauksesta, joka on asetettu hänen ratkastavakseen, vaan hänen pitää myös ottaa huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, joita hänen tuomionsa voi aiheuttaa yleisten etujen alalla."

* * * * *

"Työmies yksin luo uutta ja panee alttiiksi terveytensä ja henkensä työnantajan hyväksi; tämä ei voi panna alttiiksi muuta kuin pääomansa."

* * * * *

Näitä olen lukenut, on otettu melkein umpimähkään, lisäsi herra Bergeret, ja löi samalla kirjan kiinni. — Kas siinä ennen tuntemattomia sanoja jotka puhuvat jalosta sielusta!

Kotivarkaus.

Noin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin eräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu linna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla sijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen; hänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen harvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä tunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa siveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen huonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun naisen siveellisyys.

Täällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan lempeällä väsyneellä katseellaan.

Kun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän kävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo vanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori Gabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon, että melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että heillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja että heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän rikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.

Johtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että hän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien selittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset yhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin syyttömätkään.

Hän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä ja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys levittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia ystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä kadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä mieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava paljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja pahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta ja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät rangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen eikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.

Koska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä parannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo kuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia tunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä merkitystä.

— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä. Ja minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta vaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä joko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla, ettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: "Sääntö käskee teidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee, että vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat, saatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään moittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne. Elleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne, ei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne." Tämän viittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi. Heistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.

Minä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön tulkinnan.

Hän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä oli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille: "Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä, ei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät ajattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen. Vankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun terveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te määräätte heille vaitiolon kidutuksen."

Sairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut suuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä loistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta marmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä esittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen taiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja jalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään tasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain kuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta kohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla. Hän näytti lapselta.

— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.

— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.

Hän hymyili.

— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.

Hän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.

— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.

Me menimme eteenpäin.

— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?

— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.

— Vai niin!

— Lapsenmurha.

Pitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen, jonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita, antoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja kirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen, kaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen vyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat johtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.

— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.

Sitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin kuin muut.

— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat pienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.

— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää naista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen järjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.

— Mitä he tekevät?

— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.

Oli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi "kiihkeän" luokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä rikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.

— Minä tunnen sellasia, sanoi hän, jotka ovat kuten vieraita rikokselleen. Se oli kuten salama heidän elämässään. Heissä on oikeudentuntoa, rohkeutta ja jalomielisyyttä. Samoin en voi kiittää varkaitamme. Heidän rikkomuksensa, jotka eivät koskaan ole muuta kuin kehnoja ja halpamaisia, pilaa koko heidän elämänsä. He ovat parantumattomia. Ja sama halpamaisuus, joka sai heidät ryhtymään moitittaviin tekoihin, on aina ja alati heidän käytöksessään. Rangastus, joka kohtaa heitä, on verrattain lievä ja kun heissä on vain vähän ruumiillista ja siveellistä tunteellisuutta, kärsivät he useimmiten sen helposti.

— En tällä ollenkaan tahdo väittää, lisäsi hän vilkkaasti, etteikö jotkut näistäkin onnettomista ansaitsisi osanottoa ja mielenkiintoa. Mitä kauemman minä elän, sitä selvemmin käsitän, ettei ole mitään rikollisia, vaan ainoastaan onnettomia raukkoja.

Hän antoi meidän astua työhuoneeseensa ja käski vartijan noutamaan vangin 503.

— Minä annan teidän nyt, sanoi hän, olla todistajina jossakin, jota — olkaa vakuutetut siitä — en ole ollenkaan edeltäpäin valmistanut ja joka epäilemättä on herättävä teissä uusia ajatuksia rikoksesta ja rangastuksesta. Mitä te nyt saatte nähdä ja kuulla, olen minä nähnyt ja kuullut satoja kertoja elämässäni.

Naisvartijan saattama vanki astui työhuoneeseen. Hän oli nuori, oikeen kaunis, lempeältä ja yksinkertaselta näyttävä maalaistyttö.

— Minulla on teille ilmotettavana hyvä uutinen, sanoi johtaja. — Tasavallan presidentti, jolle on annettu tieto teidän hyvästä käytöksestänne, lahjottaa teille lopun teidän rangastuksestanne. Te pääsette ulos lauvantaina.

Hän kuunteli suu puoliksi auki ja kädet ristissä vatsan päällä. Mutta ajatukset eivät niin pian tunkeutuneet hänen aivoihinsa.

— Te pääsette ulos tästä laitoksesta lauvantaina. Te pääsette vapaaksi!

Tällä kertaa hän käsitti. Kädet kohosivat epätoivosella liikkeellä ja huulet vapisivat.

— Onko se totta, että minun välttämättä pitää lähteä täältä? Mihin minä sitte menen? Täällä minä saan ruokaa, vaatteita ja kaikkea. Eikö johtaja voisi sanoa sille hyvälle herralle, että on parempi kun minä jään sinne missä minä olen?

Johtaja selitti hänelle lempeän päättävästi, ettei sopinut hyljätä armahdusta, jonka jälkeen hän ilmotti tytölle, että hän jättäessään laitoksen saa nostaa määrätyn rahamäärän, kymmenen tai kaksitoista frangia.

Hän meni itkien ulos

Min kysyin mikä hänen rikoksensa oli ollut.

Johtaja katsoi luetteloon.

— 503. Hän oli palvelustyttönä talonpoikasperheessä… Varasti hameen emännältään… Kotivarkaus… Te tiedätte, että kotivarkaudesta on ankara rangastus.

Harakan ihmetyö.

I.

Paastonaikana vuonna 1429 oli omituinen yhteensattuma, ajanlaskun ihmetyö. Ei ainoastaan tavallisille oikeauskosille, vaan myös papeille, jotka osasivat laskuoppia. Sillä tähtitiede, almanakan alku, oli siihen aikaan kirkollinen. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestymisenpäiväksi, joten tämä päivä tuli niiden kahden ihmetyön muistojuhlaksi, joihin ihmiskunnan lunastus alkaa ja loppuu ja siten sattui Jesuksen siittäminen neitsyt Marian kohdussa ja Jesuksen kuolema ristillä kummallisella tavalla yhteen. Tätä perjantaita, jolloin sulonen ihmetyö sattui samaan aikaan kun katkerakin, kutsuttiin suureksi perjantaiksi ja sitä vietettiin suurilla juhlallisuuksilla. Mont Anis'n [lue Mong t' Annii] ilmestyskirkossa. Paavit olivat jo aikoja sitte antaneet IlmeStyspyhätölle oikeuden jakaa suurena kirkkopyhänä täydellistä synninpäästöä ja Puyn [lue Puii] piispavainaa Elie de Lestrange [lue Elii dö Lestrangsh] oli saanut paavi Martinin uudistamaan tämän tavan. Paavit aina myöntävät tällasen suosion kun sitä vaan pyydetään sopivalla lavalla. Aneiden jakaminen Pitkänäperjantaina houkutteli joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita Puy-en-Melay'hen [lue Puii-ang-Melee]. Jo helmikuun puolivälissä lähtivät kaukaisten seutujen asukkaat matkalle pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat lähtivät jalan pyhiinvaeltajan sauva kädessä. He kulkivat mikäli mahdollista suurissa joukoissa, etteivät maaseutua vallitsevat maantierosvot heitä ryöstäisi ja nylkisi putipuhtaaksi ja ettei tarvitsisi maksaa veroa aatelismiehille heidän maansa läpi kulkemisesta. Koska vuoristossa kulkeminen oli sangen vaarallista, niin he odottivat ympärillä olevissa Clermontin, Issoiren, Briande'in, Lyonin, Issingeaux'n ja Allais'n [lue Klarmong, Issuaar, Briag, Liong, Issingoo, Allee] kaupungeissa siksi kunnes heitä oli tarpeeksi monta uskaltaakseen matkalle läpi lumen. Pyhällä viikolla tunkeili Puyn mäkisillä kaduilla kummallinen joukko: markkinasaksoja Languedocista, Provence'ista [lue Langdok, Provangs] ja Catoniasta ajaen nahoilla, öljyllä, villalla, kankailla ja espanjalaisilla viineillä täytetyillä pukinnahkaleileillä kuormitettuja muuliaasejaan: ritareja ratsain ja naisia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvareja vaimot ja tyttäret takanaan muuliaasien selässä ja viimeksi köyhät pyhiinvaeltajat, jotka nilkuttaen ja liikaten, sauvat kädessään ja reput selässään huokaillen ponnistelivat eteenpäin pitkin koluisia mäkiä, heitä seurasi raavaskarja, jota vietiin teurastettavaksi.

Piispantalon muuriin nojaten seisoi Florent Guillaume [lue Gijoum] pitkänä, tuimana ja mustana kuin viiniköynnös talvella tukikepissään. Hän tarkasteli toivioretkeläisiä ja nautakarjaa innokkaasti.

— Katsopas, sanoi hän pitsinnyplääjätär Marguerite'lle [lue Margörit], miten suuria nautoja.

Ja Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:

— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.

Heiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli heillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa. Samaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr Grandmangsh]. seisten kaupassaan. "Olisi synti", huudahti hän, "antaa almuja tuollaisille irstaille heittiöille." Lihasaksa olisi kyllä ollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa sieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat omantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär Marguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut verrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai pyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee, niin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt hänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn Jumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja hyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen ja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille ei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita elatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan Ilmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta onnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta [lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu. Livre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän oli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin oli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi livreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana, sillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin Florent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen päivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet Coquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja konnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja Jumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin monta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.

Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen. Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi. Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset, joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.

— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he, etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?

— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan. Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin puettu kuten Clermontin kreivitär.

Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä anteeksiantamus.

— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite, pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.

— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.

Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut ja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä ne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te menettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei tarvitse sitä katua.

Toivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen] aatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään käyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin mennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi hän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkoihinsa ja repi tukkaansa:

— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä, elkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette sellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän perikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te olette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa pyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö sitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna 1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella yhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi vaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon uhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun teidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada uhrautua teidän edestänne.

Limoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun hän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa päästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent Guillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.

— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata Jacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi. Parempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä teidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja jos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä minä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä ympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte karneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut ja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen pöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen ajan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja jonka ohi kulkueen pitää kulkea.

Vakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän osottaen pitsinnyplääjätärtä:

— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän ostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.

Aatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä ja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut hän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan kirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee] harakka.

Hän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli nukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne se kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.

Kun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti hän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:

— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa, terve!

Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi hän:

— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään Mont Anis'n hanhesta.

Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se olikin soveliasta, koska oli paaston aika.

Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan. Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne" ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla. Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä, ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu. Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla, metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin ihmiskieltä.

— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit, tiheävillaset kultaharkkoni.

Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet, olivatkin niistä hiukan viilanneet.

Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:

— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se ei tee ollenkaan kipeää!

Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja, kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.

Hän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja hän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä unta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona koko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa mustalle Pyhälle Neitseelle.

III.

Samana päivänä ajatteli Florent Guillaume pimeän tullen mennä korkeaan kellaritorniinsa nukkumaan. Hän oli paastonnut koko päivän, enemmän vasten tahtoaan sillä hän oli sitä mieltä, että kunnon kristitty ei saa paastota pyhän viikon aikana. Ennenkun hän paneutui makuulle tornissaan, meni hän sangen hartaana rukoilemaan Puyn Pyhää Neitsettä. Neitsyt oli vielä keskellä kirkkoa samassa paikassa missä pitkänäperjantaina oli vastaanottanut uskovaisten kunnianosotukset. Pienenä ja mustana, päässään jalokivikruunu ja päällään kultaa, helmiä ja juveeleja kimalteleva vaippa, piti hän polvellaan Jeesus-lasta, yhtä mustaa kuin itsekin, joka pisti esille päätään vaipan aukosta. Tämän ihmeitä tekevän kuvan oli Ludvig Pyhä saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja omakätisesti antanut sen Ilmestyskirkkoon. Kaikki toivioretkeilijät olivat poissa.

Kirkko oli autio ja pimeä. Uskovaisten viimeset lahjat olivat vielä levällään pöydällä mustan madonnan jalkojen juuressa. Muutamat vahakynttilät valasivat pöytää. Siinä näkyi pää, sydän, kädet, jalat, rinta, kaikki hopeasta, pieni kultavene, munia, leipää, Aurillacin juustoa ja pienessä maljassa pieni sininen hopealla kirjaeltu pussi, täynnä denareja ja pientä rahaa.

Pappi jonka piti vahtia lahjoja, uinaili keinutuolissa pöydän vieressä.

Florent Guillaume laskeutui polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili hiljaa ja hartaasti tämän rukouksen:

Hyvä Rouva, jos on totta, että profeetta Jeremias näki teidät sielunsa silmillä ennenkuin olitte syntynyt ja omin käsin veisteli seetripuusta tämän teidän pyhän kuvanne, jonka edessä minä nyt polvistun; jos on totta, että kauan sitte kuningas Ptolemeus, joka oli kuullut tämän kuvan tekemistä ihmeistä, ryösti sen juutalaisten papeilta, vei sen Egyptiin ja asetti sen jalokivillä koristettuna epäjumalan temppeliin; jos on totta että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja vuorostaan otti sen haltuunsa ja piillotti sen aarrekammioonsa, josta saraseenit sen löysivät vallotettuaan Babyloonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta ja rukoili sitä vähintään kerran päivässä; jos on totta, että sanottu sulttaani ei koskaan olisi sitä antanut pyhälle Ludvig-kuninkaalle, ellei hänen vaimonsa, joka, vaikka saraseni syntyään, kuitenkin piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urhoollisuutta, olisi saanut häntä taivutetuksi lahjottamaan sitä koko kristikunnan etevimmälle ritarille ja viisaimmalle miehelle, ja lopuksi, jos tämä kuva, johon minä täydelleen ja vahvasti uskon, voi tehdä ihmeitä, niin antakaa sen sitte tehdä yksi ihme köyhän kirjurin hyväksi, joka niin monasti on kirjottanut ylistyslauluja messukirjan pergamentille teidän kunniaksenne. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä kirjottamalla murheellisille lohdutukseksi Pyhän Neitseen viisitoista iloa , runoa ja suorasanasta ja alkanut joka lauseen suurella punasella alkukirjaimella.

"Tämä on hurskas pyyntö, ajatelkaa sitä, elkääkä katsoko hänen syntejään. Antakaa hänelle jotain syötävää. Se olisi minulle sangen edullista ja teille sangen kunniakasta, sillä ei varmaankaan kukaan, joka tuntee maailmaa, voisi pitää sitä vähäpätösenä. Te olette tänään saaneet kultaa, munia, juustoa ja pienen, sinisen, hopealla kirjaellun rahakukkaron. Minä en katehdi mitään näistä lahjoista. Te olette ansainneet ne ja vielä paljo sen lisäksi. Minä en edes pyydä teiltä takasin mitä eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, eräs Puyn kaupungin armossa pidetyin porvari on minulta ryöstänyt. En, minä pyydän teiltä vain ettette anna minun kuolla nälkään. Ja jos te täytätte minun rukoukseni, niin kirjotan minä seikkaperäsen ja kauniin kertomuksen pyhästä kuvastanne, joka on tässä edessäni."

Näin rukoili Florent Guillaume. Vastaukseksi hänen hiljaseen rukoukseensa kuului vain nukkuvan papin rauhallinen tasanen hengitys. Kirjuriparka nousi ylös, meni äänettömästi ulos sivukäytävästä, niin keveäksi hän oli käynyt ja kiipesi syömättä ylös torninportaita, joita oli yhtä monta kuin päiviä vuodessa.

Rouva Asabeau oli sillaikaa ryöminyt ristikkoveräjän alitse ja päässyt kirkkoon, josta toivioretkeilijäin läsnäolo oli sen karkottanut, sillä se rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Se hiipi varovasti eteenpäin, hitaasti asettaen toisen jalan toisen eteen, pysähtyi, ojenteli kaulaansa ja tarkasteli epäluulosesti ympärilleen. Sitte heilautti se pyrstöään, hypähti sievästi mustan madonnan kuvan eteen, oli hetken liikkumatta ja kuunteli, samalla tarkkaan pitäen silmällä nukkuvaa vartijaa ja räpytteli viimein vaivaloisesti uhrilahjapöydälle.

IV.

Florent Guillaume oli etsinyt yösijan kirkontornissa. Häntä paleli. Tuuli äänteli luukuissa kissojen ja pöllöjen iloksi kuten huilu tai urkupilli. Tämä ei ollut asunnon ainoa ikävyys. Sen jälkeen kun maanjäristys v. 1427 tärisytti kirkkoa, lohkeili torninhuippu pala palalta rikki ja uhkasi kokonaan luhistua ensimäisessä rajuilmassa. Pyhä Neitsyt salli tämän tapahtua ihmisten syntein tähden.

Tästä huolimatta Florent Guillaume nukkui, mikä todisti että hänen omatuntonsa oli puhdas. Hänen unistaan tiedetään vain, että hän oli näkevinään kauniin naisen, joka painot suudelman hänen huulilleen. Mutta kun hän aikoi vastata suudelmaan, sai hän käsiinsä pari hämähäkkiä, jotka hänen kasvojensa yli mennessään olivat loihtineet esille tämän unikuvan. Hän heräsi, kuuli siipien räpytystä yläpuolellaan ja luuli, luonnollista kyllä, että se oli perkele, sillä niitä on lukemattomia ihmisiä kiusaamassa varsinkin öisin. Mutta kiitos kuulle, joka samassa pilkisti pilvien lomasta, tunsi hän rouva Asabeaun. Hän näki sen nokallaan työntävän sinistä, hopealla kirjailtua rahakukkaroa muurinaukkoon, jota se piti säilytyspaikkanaan. Hän antoi sen olla rauhassa, mutta kun se oli lähtenyt kätköpaikastaan, kiipesi hän hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja huomasi että se sisälsi kaksitoista kultarahaa, jotka hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn mustaa Pyhää Neitsyttä. Hän tunsi näes hyvin raamatun ja muisti että Herra oli lähettänyt kaarneen tuomaan ruokaa profeetta Eliaalle. Tästä veti hän sen johtopäätöksen että Jumalan pyhä äiti oli lähettänyt harakan tuomaan kirjurilleen Florent Guillaumelle kaksitoista denaaria.

Seuraavana päivänä juhlivat Florent ja pitsinnyplääjätär syöden erästä sisälmyssylttyä, jota he useita vuosia olivat toivoneet.

Sillä tavoin loppui harakan ihmetyö. Eläköön rauhassa ja levossa tämän kertomuksen kertoja toivonsa jälkeen ja koitukoon sen lukijoille kaikkea hyvää.