The Project Gutenberg eBook of Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja, by Artturi H. Virkkunen

Seuraaville sivuille on koottu säilyneet vähäiset tiedot elämäntyöstä, joka tuloksissaan ja suorittajansa henkilöön nähden meidän ja luultavasti muidenkin kansain sivistyshistoriassa on ainutlaatuinen. Se suurtyö, minkä Matti Pohto suomalaisten kirjain ystävänä ja kerääjänä vaatimattomassa elämässään suoritti, herätti kyllä jo tekijänsä eläessä, vaikka tosin vähäisessä asiantuntijapiirissä, ansaittua huomiota. Myöhempinä aikoina on hänen elämästään ja työstään tämäntästäkin julkaistu kirjoituksia eri sanomalehdissä. Sittenkin lienee suurimmalle osalle kansalaisiansa jotenkin vähän tunnettu tuo merkillinen mies, joka omalla harrastuksellaan ja työllään, edes kaikkein alkeellisinta oppia saamatta, on kohonnut yhdeksi maamme huomattavimpia henkilöitä ja joka on loistavana todistuksena siitä, mitä kykyä ja harrastuksen suuruutta Suomen kansan syvissä riveissä löytyy. On sen vuoksi näyttänyt vaivanarvoiselta sen vähän erityisessä julkaisussa esittäminen, mitä tuosta harvinaisesta rahvaanmiehestä kirjallisuudessa ja muissa lähteissä sekä aikalaisten muistotiedossa on säilynyt.[1]

Matti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta 7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa silloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli hänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti sukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851) ja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin Ilmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli kotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.

Lukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta päättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut elämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin hän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä kaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön elämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa. Talo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista mainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli eteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle, isäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825 ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe joutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen loisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä ja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki (s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa 1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän sitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on kirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän on kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]

Matin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä, jotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat huomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä maailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan on pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä kotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen, kuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa peräänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi olla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää lasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta, joka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo aikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena päiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin luona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin aukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet ja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti saamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.

Kodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu mitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä kasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut ja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja kehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta edesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä »muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna poikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista lapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja hän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä kinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä muihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän lystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto myöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin, että hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan. Sitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta. Warelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa kirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä on opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin pystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita piirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]

Kotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun kynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän elätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen kerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien kuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin eteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana kiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän sairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin. Seuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut tietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet heittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen ihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin kuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834 kotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää näyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin. Poika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden selviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään lempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]

Kotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä. Sen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista ikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi — Matti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran ehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin hänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta luetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään hänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein vuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.

Matin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään saamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä, tällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt kaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei tullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään kuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana joutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan hänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten lähetetyn kotiseudulleen.[5]

Olipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa on, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi ehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa saakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton askartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja kokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden. Kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron papistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai vapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut riittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä lisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään hänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut semmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää». Kirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen keräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän helposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja vanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan täydellisiä kappaleita.

Kirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli hänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki toisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä kirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni Blomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa harvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka vain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla, samosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani liikkeelle, jos niiksi tuli».

Pohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin todistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien poliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen säilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa säilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä puheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele mainitsee, miten

»Matti Pohto jäitä potkii»,
kuinka hän on »aina kulkeileva»,
»Tietää tien Turkuhunkin,
Sieltä tormaa Tornioonkin;
Ei laiska kelpaa laulamahan
Eikä nilkku tanssimahan,
Mut se kuin jalo jalvoistansa

Sepä kelpaa kiertämähän,
Pitkät maikat mittaamahan,
Sepä suhtaa Suomen saaren,
Arvaa poikki Pohjanlahden,
Sepä kokoo konttihinsa,
Vanhat kirjat kirstuhunsa,
Parhaat laulut laukkuhunsa,
Tavarat taskuhunsa».

Warelius, joka on tietonsa saanut nähtävästi Pohdolta itseltään, kertoo, että hän monet kerrat, paitsi Pohjanmaalla, oli kulkenut Turun läänissäkin, »josta sanoo useimman perivanhan kirjan saaneensa, Savon ja Karjalat tietää hän myös tyystemmin kun moni muu matkustaja». Useat kerrat Pohto matkoillaan kävi myös Helsingissä. Aikuisimmat jäljet hänen pääkaupungissa käynnistään, sittenkun alkoi kirjoja kerätä, olen tavannut vuodella 1842. Silloin hän näkyy joutuneen ainakin Gottlundin tuttavuuteen ja käsiin. Gottlund, joka oli kaiken vanhan kerääjä ja talteenpanija hänkin, näkyy varsin hyvin käsittäneen, mikä etevä apumies Pohto oli hänen tarkoituksilleen. Hän näyttää ottaneen Pohdon suorastaan palvelukseensa, lähetti hänet Venäjän Lappiin ja Karjalaan sekä suunnitteli laajan ohjelman tällä matkalla suoritettavalle keräystoiminnalle. Tämä käy selville siitä suosituskirjasta, minkä Gottlund Pohdolle matkaa varten laati. Tämä asiakirja on Gottlundin siksi kuvaava, etten malta olla sitä tähän ottamatta, sitä suuremmalla syyllä kun Pohdon tämänaikaista Helsingissä käyntiä ei tietääkseni ole muualla mainittu. Gottlundin suosituskirja, joka on päivätty 28 p:nä tammikuuta, kuuluu näin:

»Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron Kappelista Iso-Kyrön pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omasta mieli-tahostaan ja rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiin laitoksihin on ruvennut ympärin-matkustamaan Suomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa ja koottaksensa niitä vanhanaikaisia, nykyisin harvoin nähtäviä, Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussa ehkä meillä löytynnöön, ja joista hään on jo suurella kiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut ja tännek tallellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä, ennen tuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä, hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämisellä kielemme kunniaksi ja hyväksi tulevillenkin ajoillan — on nyt peällensäk ottanut, samassa luvallisessa peällen-tarkoituksessa, kulkeaksensa minun asioilleni aina Suomen ja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella ja kokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myös ikivanhoja käsi-kirjoituksia ja nahka-kirjoja, jotka jolla-kulla tavalla koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavat meillen valaistusta ja selitystä vanhoista maan-laitoksistamme, tavoistamme ja esivanhemmistamme. Ja koska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa, varuistettu Kuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soan minä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellani ja toivotuksillani hänen tiehen saattamiseksensa johtattaa häntä, rukoellen jokaisia, liijoitenkin moamme ystäviämme, kielemme rakastajoitamme ja Suomalaiseen kirjallisuuteen halullisiamme, että olisivat hänellen avullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja ylösvalaistuksillaan, mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisia vanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista on tässä puhuttu, niin myös kuin mitä löytynnöön muita vanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja, niin kuin e.m. kivi-nuijia (joita ukkoisen voajoiksikin kututaan), Riimikeppiä (joita poalikoiksikin mainitaan), rauta-jousia ja muitaik muinosaikaisia sota-aseita, talon kapineita, työn kaluja ja puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tänne tuotaisi korjuhun ja talteisehen iäksi säilyttämiseksi.

Anon vielä viimmeisellä niitä moamiehiämme, jotka jossa kussa varsinaisessa asiassa hyövyttäävät häntä näissä tarkoituksissa, jotta erinäisehen tässä myöten seuraavaisille paperille kirjuttaisivat nimiänsä ja antimiansa, muistoksi ja kunniaksi muillenkin, liijoitenkin minullen.

Carl Axel Gottlund,
Suomen kielinen Lehtori
Keisarillisessa Aleksanderin Akademiassa,
Helsinkin kaupunnissa.»[6]

Niinkuin suosituksesta näkyy, oli Gottlundin tarkoituksena ottaa Pohto jonkunlaiseksi yksityiseksi asiamiehekseen. Lähettäähän hän Pohdon »minun asioilleni» sekä kehoittaa yleisöä lähettämään Helsinkiin ne Pohdon saaliit, joita tämä Gottlundin varten johonkin talteen sijoittaisi. Gottlundin Pohdolle suunnittelema ohjelma oli paljon laajempi kuin mitä Pohto siihen saakka oli keräysmatkoillaan toteuttanut. Hänen piti paitsi kirjoja koota käsikirjoituksia eli »nahkakirjoja», kiviaseita, riimusauvoja, jousia ja muita sota-aseita, talonkapineita, työkaluja, puvun kappaleita y.m. Tällainen laaja keräystoiminta oli tietysti Pohdon varoilla ja voimilla mahdoton toteuttaa. Silloinen 25-vuotias Pohto nähtävästi ei kuitenkaan pitänyt tehtävää ylivoimaisena. Hänelle annettiin passi Uudenmaan lääninhallituksesta 21 p:nä tammikuuta 1842 kuudeksi kuukaudeksi matkaa varten »Venäjän Lappiin Arkangelin lääniin», niinkuin yliopiston kirjastossa säilytetyssä passissa sanotaan. Ja niin Pohto lähti pyrkimään maikan päämäärää kohden Venäjän Karjalaan ja Lappiin. Lähes pari kuukautta hän samoili nähtävästi Itä-Suomen kautta pohjoiseen ja saapui Hyrynsalmelle, josta hänen Gottlundin ruotsinkieliseen suosituskirjaan tekemän merkinnän mukaan oli pakko lähteä paluumatkalle 18 päivänä maaliskuuta. Syyksi matkan keskeyttämiseen Gottlund mainitsee, ettei Pohto uskaltanut jatkaa matkaansa »osaksi kun hänen olisi ollut kuljettava suksilla, mitä hän raskasta taakkaa kantaessaan ei voinut, osaksi siitä syystä, että hänen pitkillä taipaleilla nyt olisi ollut pakko käyttää opasta, jotka olivat niin kalliisti palkattavia, etteivät hänen varansa siihen riittäneet, sitä vähemmän kun hän nyt ei voinut mitään ansaita suomalaisilla kirjoilla, joita hän kaupitteli». Paluumatka kävi Oulun kautta, jossa passi on näytetty lääninhallituksessa 2 p:nä huhtikuuta. Raahen kautta edelleen kulkien Pohto saapui Isoonkyröön 5 p:nä toukokuuta. Pari kuukautta oleskeli hän nyt kotipaikallaan, jossa nimismies Matias Liljeqvist on passiin merkinnyt 4 p:nä heinäkuuta kiittävän todistuksen hänen askartelemisestaan kirjojensa parissa. Mainittuna päivänä Pohto jälleen lähti matkalle Helsinkiin, johon saapui 24 p:nä heinäkuuta, oltuaan siten matkalla Isostakyröstä 20 päivää. Tästä Helsingin-matkasta en ole tavannut muita tietoja kuin että Gottlund sanoo hankkivansa Pohdolle uuden passin Suomessa liikkumista varten.

Mihin ne monet »varsin oudot ja äkkinäiset, ennen tuntemattomat kirjat» ovat joutuneet, jotka Gottlund tietää Pohdon »tännek laitellen» tuottaneen, on tietämätöntä. Ainakaan Pohto ei vielä tähän aikaan joutunut Pippingin yhteyteen, joten kirjat eivät liene yliopiston kirjastoon tulleet. Lieneekö Gottlund niillä lisännyt omia kokoelmiansa?

Näiden Gottlundin kokoelmissa v:lla 1842 säilyneiden tietojen jälkeen kuluu useampia vuosia, ennenkuin Pohdosta mitään mainitaan. Keräysmatkojaan hän varmaan edelleen teki ja sangen hyvällä menestyksellä, sillä kesällä 1846, jolloin Warelius tuli Pohdon tuttavaksi, hän kävikin »Kirja-Matin» luona Isossakyrössä syyskuulla 1847 — hänen kirjastonsa käsitti kaikkiaan noin 2,000 kirjatuotetta. Ensimmäiset viestit Pohdon toiminnasta julkisuudessa tavataan tietääkseni Borgå Tidningissä syyskuussa 1847. Kirjoittaja, joka sanoo tietävänsä Pohdosta vain kuuleman mukaan, lausuu ihmettelynsä siitä, »etteivät meidän sanomalehtimiehemme ole lausuneet sanaakaan tästä laatuaan merkillisestä miehestä»; hän on ottanut asian puheeksi vain siinä mielessä, että joku asiantuntija antaisi tarkempia tietoja. Hänkin tietää, että Pohdolla lienee runsaampi kokoelma suomalaisia painotuotteita kuin kenelläkään toisella, että hän kerää muitakin kuin suomenkielisiä kirjoja sekä että hän vaeltaa ympäri maata kartuttaakseen kirjastoansa, »ja jos hän löytää jotakin kelvollista, käyttää kaiken kykynsä sen saadakseen». »Hän ei osaa kirjoittaa, mutta kuljettaa muistikirjaa, johon kirjoitustaitoisilla merkityttää, minkä huomaa tärkeäksi.» Pohdon muistia kehuu tämäkin kirjoittaja niinkuin yleensä kaikki, jotka hänestä mainitsevat. »Hänen muistinsa kuuluu olevan niin tarkka, että hän osaa kirjojen nimet ulkoa sanasta sanaan sekä tietää myöskin sellaisista kirjoista, joita hän on nähnyt taikka jotka hän omistaa, kun paino ja teksti hänelle näytetään, kirjan painoksen ja painatusvuoden».[7]

Samoihin aikoihin kuin tämä kirjoitus julaistiin, tuli Pohto tunnetuksi toisellakin tavalla. Kerätessään aineksia suomalaisista kirjoista tehtävää luetteloansa varten, Pipping lähetti kiertokirjeitä ja kirjeitä maan papistolle, tiedustellen kirkkojen arkistoissa ja muuallakin säilyneitä vanhoja suomalaisia kirjoja ja myöskin seurakuntain asiakirjoja. Suurimman osan Pippingille saapuneista kirjeistä, jotka säilytetään valtion arkistossa ja osaksi myöskin yliopiston kirjastossa, muodostavat näihin tiedusteluihin saapuneet vastaukset. Tällaisen tiedustelu kirjelmän sai myöskin Isonkyrön silloinen kirkkoherra Karl Hällfors. Vastatessaan siihen huhtikuun 24 p:nä 1847 Hällfors tekee selkoa seurakuntansa kirkon arkiston sisällyksestä, mikäli siinä on kirjallisuutta, jota ei ole Keckmanin luettelossa, sekä jatkaa sitten: »Isonkyrön seurakunnassa on entinen talonpojan poika Matti Pohto taikka, niinkuin häntä täällä yleisesti nimitetään, Kirja- taikka Veisu-Matti, jolla on huomattava kokoelma tähän asti painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä sekä esivallan julistuksia, joiden keräämistä varten hän on tehnyt laajoja matkustuksia ympäri Suomen.» Kirjoittaja ei sano voineensa Pohtoa vielä tavata, koska tämä edellisessä kuussa oli jälleen lähtenyt Etelä-Suomeen, mutta lupasi, jahka Pohto koteutuu, teettää mahdollisimman tarkan luettelon hänen kirjavaroistaan sekä lähettää sen Pippingille. Tämän kirkkoherra Hällforsin tiedonannon kautta tuli Pohto tunnetuksi Pippingille, joka omien sanojensa mukaan kutsui Matin Helsinkiin. Sinne Pohto kirjoja muassaan saapuikin elokuussa 1847. Pippingin paperien joukossa on laajahko luettelo yliopiston kirjastoon vuosina 1847—61 tehdyistä kirjalahjoista. Siitä näkyy, että Pohto 9 p:nä elokuuta 1847 lahjoitti kirjastolle 161 painotuotetta. Näiden kirjojen joukossa lienevät olleet nekin teokset, jotka Hällfors samana kesänä sanoo Pohdon puolesta lähettäneensä yliopiston kirjastoon ja joiden joukossa oli m.m. »useita vanhempia suomalaisia almanakkoja». Samana vuonna ja luultavasti samalla matkallaan Pohto on Suomalaisen Kirj. Seuralle lahjoittanut 7 suomalaista vanhaa kirjaa.

Hällfors ryhtyikin toimeen lupaamansa luettelon aikaansaamiseksi, käyttäen työssä apulaistaan maisteri Liliusta, ja oli, niinkuin hän Pippingille kirjoittaa joulukuun 8 p:nä 1847, niin pitkälle ehtinyt, »että itse kirjat ja monet suomalaiset viisut, joista useimmissa ei ole nimeä eikä painatusvuotta, ovat kahteen erilliseen luetteloon merkityt». Nämä luettelot, jotka täyttävät noin 13—14 arkkia, sanoo Hällfors olevan valmiit lähetettäviksi, mutta lisää, että »Pohto tahtoo tuoda ne itse, kun hän tämän kuun lopussa lähtee etelään päin ja luulee saapuvansa Helsinkiin tulevan helmikuun alussa». Paitsi sitä Pohto oli luullut tarvitsevansa noita luetteloita matkalla. Vielä olivat luetteloimatta Pohdon omistamat asetukset, joita hänellä oli »runsas kokoelma» sellaisia, joita ei mainita Keckmanin luettelossa. Pohto toivoo yliopiston kirjastosta saavansa tietoja, mitä asetuksia siellä ennestään oli; siten luuli hän luetteloimisen voitavan suorittaa helpommin, kun ei tarvitsisi luetella kaksoiskappaleita. Paitse näitä painotuotteita oli Pohdolla Isossakyrössä vielä muutakin kirjallisuutta, josta ei vielä oltu luetteloa laadittu. Hällfors sanoo Pohdon olevan erittäin huvitetun Pippingin työstä, »ja olisi hänen ainoa toivonsa, että hänestäkin julaistavassa suomalaisten kirjain luettelossa muutamalla sanalla mainittaisiin, että hänkin omalta osaltaan on avustanut sen täydellisentymistä».

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, oli Pohdon Isoonkyröön keräämä kirjasto sangen runsas. Paitsi Hällforsin mainitsemia kirjoja ja viisuja, joista luettelo jo käsitti 13—14 arkkia, olivat asetukset ja osaksi muukin kirjallisuus vielä luetteloimatta. Tuo laaja luettelo, jota Pohto itse lähti viemään Helsinkiin, on hävinnyt. Epätietoista on, jättikö Pohto sitä ensinkään Pippingille heidän Helsingissä tavatessaan toisensa. Ainakaan sitä ei ole Pippingin papereissa. Sen sijaan tavataan hänen kokoelmissaan laajahko 17:lle nelitaitteiselle lehdelle laadittu asetuksia ja säätyjen päätöksiä, enimmäkseen 1600- ja 1700-luvuilta, viimeiset vuodelta 1808. Niitä on yhteensä 454 kappaletta. Luetteloa tekemässä on ollut useampia henkilöitä. Suurin osa siitä on kirjoitettu hyvällä käsialalla, ja joihinkin kohtiin Pohto itse on merkinnyt lisäyksiä. Tämäkin luettelo lienee tehty Isossakyrössä siitä osasta Pohdon kirjastoa, jonka Hällfors mainitsee vielä olevan luetteloimatta, ja jonka sisällykseen merkityt kirjat hyvin soveltuvat. Kentiesi on maisteri Lilius ollut mukana luetteloa tekemässä.

Kirjojaan ja muuta omaisuuttaan Pohto Isossakyrössä säilytti Palon kylässä lähellä kirkkoa olevassa Penttalan talossa, Wareliuksen tiedonannon mukaan »eräässä ullakkokamarissa». Siellä sanotaan hänen asuneen »pitemmän aikaa», ja kuolemansakin jälkeen oli melkoinen osa hänen omaisuuttaan mainitussa talossa. Sen ohessa hänellä näyttää olleen varastopaikkoja muuallakin Isossakyrössä.

Pohdon maine pian levisi sanomalehtimiestenkin kuuluville ja hänestä alkaa tästälähin ilmaantua kirjoituksia eri lehtiin. Pipping antoi hänelle erityisen suosituskirjan, jota hän matkoillaan näytti papeille ja muille asiaa harrastaville. Åbo Tidningar julkaisi hänestä helmikuussa 1848 kirjoituksen, jossa mainitaan, että Pohto hiljakkoin oli saapunut Turkuun. Kirjoittaja tietää m.m., että hän on tarjoutunut yliopiston kirjastoon antamaan kaikki suomalaiset kirjat ja julkaisut, joita hän vielä saisi käsiinsä ja joita siellä ei ole. »Mies, joka on harrastanut vähän numismatiikkaakin, maksaa ruplaan saakka täydentääkseen yhdellä ainoalla lehdellä vanhaa käyttökelvotonta kirjaa, jota anteliaisuutta ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin säätyläiset ovat osanneet asianmukaisesti käyttää hyväkseen»».[8]

Pari kuukautta myöhemmin seurasi Wareliuksen kirjoitus Suomettaressa. Se on ensimmäinen laajempi kuvaus Pohdosta ja ansaitsee jo semmoisena huomiota, varsinkin kun sillä, nähtävästi Pohdon itsensä antamia tietoja sisältäen, on melkeinpä alkulähteen arvo.

Kirjoittaja sanoo, että hän jo aikaisemmin olisi Pohdosta »jotakin jutellut, sillä hän ansaitsee kyllä yleisemmin tunnettaa, jos hän itse — — — ei olisi kieltänyt hänestänsä mitään virkkaamasta — — —; mutta nyt maan ruotsalaisien lehtien hänestä kerran puhuttua, en luule hänen pahaksuvan, jos suomalaisellekin yleisölle teen häntä tutuksi, olletikkin kosken muuta hänestä taida sanoa kun hyvää».

Tehtyään selkoa Pohdon harrastuksista ja hänen suuresta kirjastostaan mainitsee Warelius, että hän on pelastanut »monta vanhaa ja vanhuuden lähden kallisarvoista kirjaa, jotka muuten ijäksi päivää olisivat lasten koreeksi annetut tai muulla tavalla pilatut olleet». — — »Häntä kutsutaanki sentähden tavallisesti Kirja-Matiksi; ja koska hän kirjojensa tähden enemmän kuin kukaan kansollisistansa on kulkenut ja nähnyt maailmaa, on hän paikon tunnettu toisellakin vähän herjaus-nimimäiseltä kuuluvalla nimellä, joka on Maailman-Matti.» Kun ei ole oppinut kirjoitustaitoa, ei Pohto ole voinut koota käsikirjoituksia, »vaikka halunsa kyllä olisi kaikkeen, mitä muinais-aika säilytettävää on jälkeensä jättänyt». Edelleen kertoo Warelius, että »ne muinaiskirjat, joita joutuu saamaan enemmän kun yhden kutakin, taritsee hän yleisiin kirjastoihin tai yksiköille, jotka haluavat niitä; mutta omasta kirjastostansa ei antaisi, vaikka kultaa saisi». — — — »Kallis kirjastonsa on hänelle kuin ystävä eli kumppani, jota paitsi ei voisi olla, ja hän tuntee sen niin perinpohjin, että nähtyänsä jonkun lehden Agrikolan tai Erikuksen aikasesta kirjasta, taitaa sanoa mihin kirjaan ja minä vuonna präntättyyn se kuuluu.» Kirjansitomistyössään »ja paikatessaan revittyjä kirjojansa katsoo erittäin tyystin, ettei yksikään kirjain katoisi eikä peittyisi. Vaillinaisia kirjojaan säästää, kunnes saa mitä puuttuu taikka toisen täysinäisen kappaleen. Millä hartaudella hän pyytää kirjojansa täysinäisiksi, näkyy siitäkin, että eräästä Kristiina Kuningattaren kuvasta, joka on ollut 1642-vuoden Piplian alvussa mutta puuttui siitä kappaleesta, joka hänellä oli, maksoi koko hopiaruplan, vaikka kuva itsessään ei olisi kopeekankaan arvoinen».

Jatkuvasti Pohdon elämä seuraavinakin vuosina on samaa kirjojen perässä kuljeskelemista kuin ennenkin. Vain joitakin vähäisiä hänen vaatimatonta askarteluansa valaisevia tietoja on jälkimaailmalle säilynyt. Kirjojansa ja muutakin omaisuuttansa alkoi hän noin vuoden 1850 paikoilla kelkassa niitä perässään vetäen siirtää Penttalasta Kanajärven taloon Kaivolaan. Tämän talon omistaja, hänkin tunnettu suomalaisten kirjojen kerääjä, Emanuel Kanajärvi antoi Pohdon käytettäväksi talossaan ullakkokamarin,jossa tämä oleskeli matkojensa loma-aikoina viimeiset elämänsä vuodet kuin kotonaan ainakin, pitäen monasti huoneensa avaintakin mukanaan maata kierrellessään. Samanlaiset harrastukset lienevät vieneet nämä kirjain ystävät yhteen. Tavarain kuljettamista kesti useina vuosina itämaisen sodan aikana ja sitä ennen. Penttalan isäntä Juho Juhonpoika sanoo kirjeessään Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 sen tapahtuneen siitä syystä, että Pohto pelkäsi Isonkyrön seutujen sodan aikana mahdollisesti joutuvan vihollisen hävitettäviksi.

Kirjaston siirtäminen on liikuttava todistus siitä, miten Pohto koetti keräämiänsä kirja-aarteita sattuvilta vaurioilta turvata. Tarvittiin totisesti hänen hartautensa ja tehtäväänsä antautuminen suuren kirjamäärän kelkalla kuljettamiseen Isostakyröstä Kaivolaan, jota matkaa on noin 30 penikulmaa!

Samaan aikaan kuin Pohto tavaroitaan kuljetti Penttalasta sisämaahan, hän teki testamenttinsa. Se on ruotsinkielellä Isossakyrössä laadittu ja Pohdon puumerkillä varustettu 2 p:nä kesäkuuta 1851. Siinä Pohto määräsi sitä tapausta varten, että hän kuolisi rintaperillisittä, että kaikista kirjoista, jotka ovat painetut ennen Turun paloa, yksi kappale oli tuleva yliopistolle, jollei sillä ennestään niitä ollut, »ynnä se side, johon kirja on nidottu»; muut kirjat ovat jaettavat Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ja Vaasan kimnaasin kesken siten, että jokaisen laitoksen kirjastolle oli tässä järjestyksessä anneltava ne kirjat, jotka siltä puuttuivat. Sen lisäksi Pohto määräsi, että »se isäntä, jonka luona minä asun ja säilytän omaisuuttani sekä vanhempia ja uudempia kirjoja, on saapa kaiken muun omaisuuden sekä uudemmat kirjat, jotka kuolemani hetkellä ovat hänen talossaan. Paitsi sitä oikeutetaan jokainen tässä pitäjässä pitämään omanaan kaikki, minkä minä olen heille säilytettäväksi jättänyt, tarvitsematta siitä tehdä kenellekään tiliä, eikä kukaan lähemmistä tai etäisemmistä sukulaisistani voi siitä tehdä mitään perintövaatimusta».

Useissa Pohdon elämää käsittelevissä esityksissä — kumma kyllä myöskin Pippingin — sanotaan Pohdon määränneen kirjastonsa, paitsi yliopistolle, Kuopion ja Turun kimnaaseille. Testamentin jäljennöksestä, joka on Pippingin kädellä kirjoitettu ja säilytetään yliopiston kirjastossa, näkyy kuitenkin, että asianomaiset tuomiokapitulit on määrätty kirjaston perillisiksi, ja ovat kirjat sitten tuomiokapitulien suostumuksella luovutetut kimnaaseille. Testamentin valvojinakin esiintyvät asiamiesten kautta tuomiokapitulit.

Testamentin päiväämisaika on aivan lähellä isän kuolemaa. Pohdon isän elämä päättyi näet neljä päivää myöhemmin, kesäk. 6 p:nä. Lieneekö isän riutuminen — hän oli jo yli 75 vuoden vanha — ollut syynä siihen, että Pohto juuri tähän aikaan järjesti rakkaiden kirjojensa säilymisen senkin ajan varalla, jolloin hän itse ei enää olisi niitä vaalimassa.

Viimeisien kymmenen elämänvuotensa aikana Pohto vuosittain kävi Helsingissä, ajoittain parikin kertaa vuodessa, aina tuoden uusia kirjoja, niinkuin Pipping kertoo, »etenkin pieniä kirjasia sitä lajia, jota harvoin tavataan muualla kuin rahvaan ja vähemmän sivistyneiden kansanluokkain käsissä. Niitä hän myöskin lahjoitti yliopiston kirjastolle ajan mittaan useampia satoja, sekä aivan pienestä rahamaksusta taikka vaihtaen joitakin tarpeettomia kaksoiskappaleita vastaan jätti kirjastolle useita suurempiakin teoksia ja vanhempia kirjoja, joita kirjastossa ei ollut, mutta joita hänellä oli kaksi tai useampia kappaleita. Joka kerta hän toi myöskin useita ainoita kappaleitansa käytettäviksi laatiessani luetteloteosta, josta hän oli erittäin huvitettu, valittaen vain, ettei ennen painatuksen alkamista ollut tietoonsa saanut kaikkea, mitä minun oli tarpeellista nähdä. Mahdollisuuden mukaan poistaakseen tästä johtuneita puutteita, pyysi ja sai hän luettelon arkit sitä myöten kuin niitä painosta valmistui, minkä johdosta hän sitten muutamia kertoja ja vielä viimeisellä käynnillään toi tänne niin suuren määrän kirjoja ja pieniä vihkosia, joita minä en ollut ennen nähnyt enkä tuntenut, että luettelon vaatimat korjaukset ja lisäykset sen johdosta ovat paisuneet paljon laajemmiksi kuin oli voitu suunnitella».

Näitä Pippingin sanoja täydentää hänen laatimansa jo mainitsemani yliopiston kirjastoon saapuneiden kirjalahjojen luettelo. Siitäkin näkyy, että Pohto on viime aikoinaan Helsingissä käynyt vuosittain ja aina lahjoillaan kartuttanut kirjaston kokoelmia. Vuosina 1849 ja 1850 on lahjoituksia tapahtunut kaksi kertaa. Pohdon antamien painotuotteiden lukumäärä on sangen suuri. Vuonna 1848 esimerkiksi hän samalla kertaa antoi 222 painotuotetta, vuonna 1857, viimeisellä käynnillään, 125 kirjaa ja puupiirrosta. Muina vuosina lahjoituksia oli vähempi määrä. Yhteensä Pohto on jo eläessään kartuttanut yliopiston kirjastoa noin 800 painotuotteella. Niiden joukossa on, paitsi isompia ja pienempiä kirjoja, alku- ja loppulehtiä erinäisiin vanhempiin kirjoihin, m.m. Agricolan teoksiin, raamatullisia aiheita esittäviä puupiirroksia, paljon almanakkoja, rukouspäivien tekstejä y.m. Pippingin esityksestä ja myöskin tästä luettelosta käy selville, että toisinaan Pohto kirjoistaan sai jotakin rahallistakin korvausta. Ettei tässä aivan suuria summia liikuteltu, ilmenee siitä, että vuonna 1857 Pohto sai Pippingin merkinnän mukaan »muutamista harvoista ennen antamistaan kirjoista, jotka hän itse on yliopiston kirjaston laskuun ostanut», 29 kopeekkaa.

Helsingissä käyntinsä Pohto suoritti muiden matkojensa varrella. Hänen kahdelta viime vuodeltaan on tallella pari todistusta, jotka osottavat hänen kiertelyänsä. Niiden sanamuodosta kuultaa myöskin se arvonanto, jota Pohto kotiseudullansa nautti. Niinpä Ylistaron kappalainen Henrik Reinhold Aspelin 7 p:nä joulukuuta 1855, mainiten Pohtoa nimellä muinaiskerääjä (antiqvariesamlaren), todistaa, että hän »kiitettävillä kirjatiedoilla sekä hiljaista ja rauhallista elämää viettäen on nauttinut autuuden välikappaleita. Aikoen lähteä kotipaikaltaan etsiäkseen ja kootakseen vanhoja suomalaisia kirjoja ja kirjoituksia, joilla on muinais- ja kirjastotieteellistä arvoa, suositellaan häntä asianomaisten luona parahimman mukaan». Isonkyrön nimismies Liljeqvist on 15 p:nä samaa joulukuuta tähän todistukseen merkinnyt, että kotiseudulla, jossa hän on manttaalikirjoissa, ei ole mitään, joka estäisi Pohtoa mainitussa tarkoituksessa liikkumasta, »minkä vuoksi häntä suositellaan vapaata meno- ja paluumatkaa varten». Tämän todistuksen Pohto on näyttänyt Helsingin poliisikamarissa 22 p:nä helmikuuta 1856. Todistus on Isossakyrössä uudistettu 2 p:nä ja näytelty Turussa 14 p:nä huhtikuuta. Sanamuodollaan aivan yhtäläinen papintodistus kuin edellämainittu, päivätty Ylistarossa ja nimismies Liljeqvistin merkinnällä varustettu lokakuussa 1856, oli Pohdolla kuolinhetkellään. Jaakonpäivän aikana 1856 Pohto saapui takaisin Isoonkyröön ja oleskeli siellä kolmatta kuukautta. Siellä hän kirjoitutti hyvän käsialan omistavalla henkilöllä Pippingille kirjeen 16 p:nä syyskuuta 1856 — ainoan, minkä Pohdon nimessä olen tavannut kirjoitetun. Tässä kirjeessä Pohto pyytää, että Pipping »lähdättäis tänne minullen siitä suomalaisten kirjaan luettelosta eli förtekningistä alkain 10:stä arkista, ja se myös, ja kaikki mitä siitä on präntistä ulostullut, että minä saisin katsella, jos minulla vielä olis lisää tuoda kirjoja, ja jos minulta jotakin valistusta vaaditaan, niin minä olen sen antava». Kerrottuaan, että hän lokakuun 6 päivänä aikoo lähteä Etelä-Suomeen, hän lausuu, että hän sitä ennen »nöyrimmästi toivoo saada mainitun förlekningin eli, jos se on mahdoton sitä saada, niin pyydän edes vastausta». Kirjeen alle on merkitty »nöyrin palvelia Matti Pohto, vanhan kirjaan kokoja».[9]

Tietämätöntä on, lieneekö Pohto lokakuussa Isostakyröstä lähdettyään enää kotiseudulleen palannut. Mikäli ruukinpatruuna Georg Nordensvan Pippingille kirjoittaa Kalvolan Kutilasta 11 p. heinäkuuta 1858, lähti Pohto 8 p. huhtik. 1857 Kanajärvestä Pohjanmaalle, kuljettaen kelkalla erästä arkkua, johon hän oli koonnut tavaroitansa. Missä hän oli kierrellyt ja mihin kelkkansa ja arkkunsa jättänyt, sitä ei tiedetty. Kanajärveen hän palasi 6 päivänä kesäkuuta Pälkäneen kautta. Nordensvan arvelee hänen jättäneen tavaransa mahdollisesti Kangasalle, Orivedelle tai Ruovedelle. Juhannuksen aattona 1857 Pohto jälleen lähti Kanajärven talosta Helsinkiin, ottaen tavaroitaan silloinkin mukaansa, eikä enää tullut takaisin.

Olen siten säilyneiden niukkojen tietojen nojalla koettanut seurata Matti Pohdon vaiheita hänen elämänsä viimeiseen vuoteen. On jo aika tehdä selkoa siitäkin, mitä hän uupumattomalla ahkeroimisellansa sai aikaan. Niinkuin Pipping ja muut aikalaiset todistavat, ei Pohto eläessään luovuttanut kirjakokoelmansa ainoita kappaleita, vaan säilytti niitä kuolemaansa saakka. Pippingin luettelo käsittää 4,066 numeroa. Niistä oli Pohdon kirjastossa, paitsi muutamia muulla kuin suomenkielellä kirjoitettuja kirjoja, »kolmetuhatta ja muutamia satoja». Näistä kirjoista oli 1,500 Ruotsinvallan aikana painettua, joita Pippingin luettelossa on noin 1,900. »Lähes puolet Pohdon koko kirjakokoelmasta», sanoo Pipping, »oli siten kirjoja, joita ei enää ole kirjakaupassa ja joita yksityisilläkin harvoin nyttemmin tavataan, paitsi uudempia, niinkuin luonnollista on; lisäksi tulee, että muutamat ensinmainituista ovat kaikkein harvinaisimpia, joista maksetaan korkeat hinnat, kun niitä joskus huutokaupoissa tarjotaan». Kirjoitusta taitamaton itsellismies oli siten kerännyt verrattomasti suurimman osan sitä suomalaista kirjallisuutta, mitä hänen aikanansa oli olemassa. Myöskin käsikirjoituksia mainitaan Pohdolla olleen.

Kirjojen ohella Pohto keräsi muutakin vanhanaikaista, mitä vähillä varoillaan saattoi kokoelmaansa hankkia. Hänellä oli myöskin rahakokoelma, »tosin ei suuri eikä huomattavammalta osallaan jaloa metallia, mutta ei myöskään aivan vähäarvoinen», niinkuin Pipping sanoo. Wareliuskin mainitsee, että Pohdolla oli »kaunis myntistö enimmiltäin kuparirahoista». Vanhimmat rahat olivat Eerik Pommerilaisen ja Sten Stuuren ajoilta. Pohdon jälkeen Penttalassa pidetyssä pesäkirjoitusluettelossa mainitaan 27 vanhaa hopearahaa, vaskirahoja eräässä lippaassa sekä lisäksi kahden talarin raha vuodella 1729, painava 3 1/4 naulaa, yhden talarin raha vuodella 1716 sekä kaksi puolen talarin rahaa vuosilla 1720 ja 1725. Suurimman osan rahakokoelmaansa Pohto säilytti Kanajärvessä. Sieltä löytyi »63 isompaa ja pienempää hopearahaa», 2 hopeamitalia, 9 nl vanhoja vaskirahoja, mitaleja sekä palkintorahoja (jelloner), lisäksi pieni rasia sisältävä vanhoja hopea- ja vaskirahoja ynnä 14 kappaletta »kompositionsmedaljer». Osan omistamistaan rahoista lienee Pohto myynyt. Ainakaan niitä kaikkia ei mainita pesäkirjoitusluetteloissa. Juho Juhonpoika Penttalan tiedonannon mukaan jo mainitsemassani kirjeessä Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 oli Pohto omistanut m.m. kahdeksan talarin vaskirahan vuodelta 1662. Sitä lienee talossa jonakin kummana tarkoin katseltu, koskapa Penttala tiesi, että se painoi 28 nl, oli 22 tuumaa pitkä ja 13 tuumaa leveä. Samassa kirjeessä hän mainitsee, että Pohdolla oli, »mikäli täällä voitiin huomata, sievä ja kallisarvoinen kokoelma hopearahoja, useamman kymmenen ruplan arvoinen». Mihin Pohdon rahakokoelma on joutunut, en ole saanut tietooni. Erään tiedonannon mukaan lähetettiin Penttalassa olevat hopearahat Helsinkiin.

Myöskin oli Pohdon perussa kaikenlaista muuta vanhaa tavaraa, talouskapineita y.m., jota hän itse ei tarvinnut ja jonka hän lienee hankkinut ja tallettanut vain asianharrastuksesta. Niinpä tavattiin Penttalassa: vaskihinkki, 2 tinatuoppia, tinapikari (bägare), 6 tinalautasta, 3 kynttilänjalkaa samaa ainetta, pieni tinainen »ruuvipullo», lisäksi sapeli, pajunetti y.m. Kanajärvestä löytyi myöskin tinavati ja 5 tinalautasta. Tällaista vanhaa perua Pohto kokoili m.m. huutokaupoista ostelemalla, mitä vähillä varoillaan saattoi saada irti. Joitakin luetteloita hänen täten hankkimistaan esineistä on säilynyt.

Kun ajattelee Pohdon suurta kirjastoa, hänen rahakokoelmaansa ja muinaisesineitänsä, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, kuinka oli mahdollista niiden hankkiminen ja mistä Pohto sai ne varat, jotka hän keräilytyöhönsä, kirjojen ja muiden esineiden ostoon, tarvitsi. Sillä vaikka otetaankin huomioon, että monet kirjat maksoivat hänelle vähän, hän kun niitä sai kirjansitomistyönsä korvaukseksi ja epäilemättä myöskin vaihtokaupassa myytävistä painotuotteista, joita hän osti tukuttain ja jotka siten eivät hänelle maksaneet paljoa, niin tarvittiin sittenkin kirjaston vuotuiseen kartuttamiseen varoja, jotka Pohdon oloissa elävälle miehelle eivät voineet olla aivan vähäisiä.

Pipping on löytänyt selvityksen tähän Pohdon suuressa säästäväisyydessä ja erinomaisen yksinkertaisissa ja vaatimattomissa elämäntavoissa. »Lapsuudesta tottuneena kieltäytymään paljosta ja kokemaan kovaa», kirjoittaa Pipping, »tuli hän vaikeuksitta toimeen sangen vähällä. Leipäpalanen taskussa riitti hänelle kierrellessään niissä paikoissa, joissa hän toivoi saavansa jotakin tyydytystä palavalle kirjojenhalullensa ja enimmäkseen lienee hän vähäisellä lantilla, jos maksu tuli kysymykseen, saanut sen, mitä ruumis ravinnokseen tarvitsi. Asunto rahvaan kanssa sen asuintuvissa tai yhdessä säätyläisten palvelijain kanssa sekä kaupungeissa milloin jossakin ullakolla tai ulkohuoneessa tai lämmittämättömässä suojassa ei siihen aikaan liene mitään maksanut». Eikä joku hänen käytettäväkseen annettu pieni kamari niissä taloissa, joissa hänellä oli päämajansa, voinut paljon maksaa. »Vaatteet olivat halvinta ainetta, talvisin tuskin vastaten meidän ilmanalamme vaatimuksia, usein hyvin kuluneet ja paikatut. Todistuksena siitä, ettei hänellä ollut alusvaatteita, mitä muuttaa, täytyy minun pitää sitä pesemisen puutetta, mikä enimmäkseen näkyi hänen käyttämistään vaatteista; sillä kädet ja kasvot olivat aina puhtaat eikä hänessä muutenkaan huomannut mitään likaisuutta. Vesi oli hänen päivittäinen juomansa, ja sahtia hän nautti kun sitä hänelle tarjottiin, multa ei milloinkaan maistanut viinaa taikka viiniä. Myöskin kahvista ja teestä hän kieltäytyi, selittäen ettei tahtonut nauttia mitään, vaikkapa kuinkakin vahingotointa, mihin hänen ei sopinut itseänsä totuttaa, kun varojen puutteessa ei voinut sitä itsellensä kustantaa. Myytäviksi ja vaihdettaviksi aijotut kirjansa — samoin kuin nekin, joita hän matkoilla oli saanut, hän kantoi selässään tai kuljetti kelkalla, huolellisesti käärittyään ne useampaan arkkiin kartuusipaperia ja asettaen päällimmäiseksi suojelemaan kosteudelta palasen ruskeata nahkaa. Omaa henkilöänsä varten tarvitsi hän siten sangen vähän.»

Täydennykseksi Pippingin esitykseen Pohdon ulkonaisista varustuksista olkoon mainittu, että hän näyttää pitäneen päällään melkeinpä kaikkine vähät vaatteensa, mitä hänellä oli. Kuoleman hetkenä oli hänellä, niinkuin ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan, kaksi lakkia, päällimmäinen purjekangasta, sen alla toinen puuvillakangasta, sekä kaksinkertaiset alusvaatteet.

Ulkomuodoltaan oli Pohto — mitään muotokuvaa ei ole hänestä olemassa — niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »joksikin kookas, köyryniskainen mies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenkin virkistyi ja selkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista tuli puhe». Pipping lausuu myöskin, että hänen kasvonsa, jotka »eivät yleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan kernaammin päinvastoin, huomattavasti kirkastuivat», kun tulivat puheeksi asiat, jotka olivat hänen sydäntänsä lähellä.

On väitetty, että Pohto ei yleensä paljon lukenut keräämiänsä kirjoja. Elmgren esimerkiksi lausuu, ettei hän »oikeastaan välittänyt kirjain lukemisesta, vaan pyrki ainoastaan tuntemaan niiden ulkomuodon, painon, paperin, nimilehden j.n.e.» On mielestäni kuitenkin syylä epäillä, onko tämä arvostelu aivan kohdallaan. Pipping kertoo, että kun hän ei tahtonut myöntää jonkun kappaleen samaa kirjaa olevan eri painosta, Pohto erinomaisen muistinsa avulla saattoi hänelle, kokeneelle kirjastomiehelle näyttää sivun ja rivin, jossa kirjat erosivat toisistaan. Tällaisen tuntemuksen saavuttaminen on ymmärtääkseni mahdollinen vain sille, joka on kirjat tarkoin lukenut, vieläpä niitä verrannutkin toisiinsa.

Niinkuin jo mainitsin, lähti Pohto Kanajärvestä Helsinkiin Juhannusaattona 1857. Hän saapui perille Juhannuksen jälkeen ja oleskeli pääkaupungissa pari viikkoa. Täällä, niin kertoo Pipping, heräsi hänessä ajatus lähteä Viipurin lääniin, jonka eteläosassa hän ei vielä ollut käynyt, »vaikka usein oli lausunut toivomuksen saadakseen siellä ja mahdollisesti Inkerinmaallakin jatkaa tutkimuksiansa, varsinkin sellaisten suomalaisten kirjain, jotka luultavasti niillä seuduilla ovat yleisempiä kuin uudessa Suomessa». Matkasuunnitelma ulotettiin sitten Pietariin saakka, ja Pohto varustettiin suosituskirjeillä, joiden toivottiin hänelle avaavan pääsyn keisarilliseen kirjastoonkin. Pohdolla oli itse kenraalikuvernööri Bergin 7 p:nä heinäkuuta antama suosituskirja, jossa hänet oikeutettiin Pietarin ja Itämeren kuvernementeissä kokoamaan vanhoja suomalaisia kirjoja ja käsikirjoituksia.

Näin varustettuna Pohto heinäkuun alkupuolella lähti matkalle, nytkin jalkaisin niinkuin aina. Hän oli jo sivuuttanut Viipurin, kun torstaipäivänä, 30 p:nä heinäkuuta, saapui Viipurin eteläpuolella noin 8 kilometrin päässä olevaan Nuoran kylään, poiketen kello 9 aikaan aamulla Tuomas Tetrin taloon. Pohto ilmoitti nimensä ja sanoi olevansa matkalla Kokkolan tehtaalle sekä paneusi tuvan penkille maata, kun talonväki lähti askareillensa. Taloon oli jo edellisenä iltana saapunut Napuen kylässä Isossakyrössä v. 1823 syntynyt, siihen aikaan renkinä Nuoran kylässä elävä Johan Niilonpoika Rein eli Löfgren niminen mies. Tämä oli talossa yötä ja lähti ennen Pohdon saapumista erääseen pihassa olevaan heinälatoon, asettuen sinne nukkumaan. Mies oli huonomaineinen, yrittänyt sotamieheksi Suomen kaartiin, mutta maineensa vuoksi hylätty; oli oleskellut Hämeenlinnassa ja Saimaan kanavalla sekä sitten renkimiehenä Nuoran kylässä. Herättyään tuli Löfgren noin puolen päivän aikana tupaan, jolloin hän kertoi Pohdon heränneen, pyytäneen ja saaneen juodaksensa sahtia, jota Löfgren oli tuonut jossakin astiassa, sekä asettuneen jälleen maata kääntyen seinään päin. Löfgren kertoo edelleen, että kun hän oli kumartunut ottaakseen lattialla olevan kirveen, Pohto oli sylkäissyt häntä kasvoihin. Siitä suuttui Löfgren ja enempää ajattelematta iski Pohtoa kirveellä päähän, pakeni sitten läheiseen metsään ja pari päivää harhailtuaan joutui kiinni.[10] Hän tunnusti rikoksensa heti. Minkä vuoksi oli taloon tullut, sitä Löfgren ei kihlakunnanoikeudessa voinut selittää. Viipurin hovioikeudessa, jossa häntä myöskin kuulusteltiin, hän selitti tulleensa hakemaan tuvasta saappaita niitä korjatakseen. Kihlakunnanoikeus tuomiisi Löfgrenin 3 p:nä lokakuuta 1857 kuolemaan, minkä tuomion hovioikeus vahvisti päätöksellään seuraavan marraskuun 13 p:ltä. Lopullisen tuomion langetti Senaatin oikeusosasto 4 p. huhtikuuta 1858, muuttaen kuolemanrangaistuksen 40 pariksi raippoja, kirkonrangaistukseksi ja elinkautiseksi pakkotyöksi Siperiassa.[11]

Useissa sanomalehdissä esitetään Pohdon murha kostotyöksi siitä, että hän tuntien Löfgrenin huonomaineiseksi mieheksi olisi paljastanut hänen entisyytensä, lausuen yöpaikkansa emännälle ihmettelynsä siitä, että niin huonoa miestä pidettiin talossa. Tämä juttu tavataan Viborg-lehdessä jo 5 päivänä murhan jälkeen. Oikeuden pöytäkirjoissa siitä ei mitään mainita, mutta ei niissä myöskään mainita, missä Pohto oli yönsä viettänyt. Omituista on, että murhaaja jo edellisenä iltana tuli taloon, osaamatta selittää, mitä varten, poistui aamulla ennen Pohdon tuloa ja ilmaantui jälleen silloin, kun joutui kahdenkesken murhatun kanssa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi hän sopivaa tilaisuutta vaaninut päästäkseen Pohdon kimppuun.

Näin surullisen lopun sai parhaassa miehuuden ijässä, 40 vuoden vanhana, Matti Pohto, joka kerjäläismunkin hartaudella pari vuosikymmentä oli vaeltanut ympäri maata pelastaakseen häviöstä suomalaisen kirjallisuuden kalliita aarteita — työstään ja uhrauksistaan mitään palkkaa pyytämättä ja saamalla. Jäljellä oli nyt tämän liikuttavan uhraavaisuuden kautta kertyneen runsaan saaliin jako niiden laitosten kesken, joille vainaja jalon työnsä hedelmät oli määrännyt.

Pohdon omaisuudesta toimitettiin asianomaiset pesänkirjoitukset. Mukanaan oli hänellä viime matkallaan vanha hylkeennahkainen matkalaukku, kantohihnoilla, »sisältävä kirjoja ja kirjoituksia», säkki, jossa oli »kaikenlaista irtainta omaisuutta», kolme kukkaroa, niissä käypää rahaa 6 ruplaa 66 ja 1/4 kopeekkaa sekä yhdessä kukkarossa 7 vanhaa vaskirahaa. — Ei ollut matkakassa suuri isänmaan rajojen ulkopuolelle pyrkivällä vaeltajalla.

Marraskuun 9 p:nä luetteloitiin ja arvioitiin Kanajärven talossa oleva peru. Saapuvilla oli m.m. ruukinpatruuna Georg Nordensvan yliopiston valtuutettuna. Koko täällä olevan omaisuutensa Pohto oli antanut Kanajärvelle pantiksi tältä saamastansa 80 hopearuplan lainasta. Yliopisto oli sitoutunut suorittamaan tämän velan, jollei maksuksi riittäisi Pohdon muu omaisuus. Tätä sitoumusta vastaan Kanajärvi suostui luovuttamaan kirjat Nordensvanille. Omaisuus arvioitiin yhteensä 72 ruplaksi 50 kopeekaksi, siihen luettuna täällä säilytetty kirjastokin, jolle, käsittäen »vanhoja kirjoja, plakaatteja ja käsikirjoituksia», pantiin hinnaksi 35 ruplaa, sekä rahakokoelma ja muinaisesineet, joista ennen olen maininnut. Myöskin löytyi pesässä »kirjansitomaverstas tarpeineen», arvioitu 3 ruplaksi.

Penttalassa säilytetty omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin vasta 7 päivänä huhtikuuta 1858. Toimituksessa oli läsnä yliopiston sekä Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ynnä Vaasan kimnaasin valtuuttamana tunnettu herännäisyysmies, silloinen pitäjänapulainen Isossakyrössä, Frans Oskar Durchman. Koko omaisuus arvioitiin 32 rupl. 16 kop.; kirjat merkittiin 10 ruplan arvoisiksi. Täälläkin oli Pohdolla »kirjansitomatarpeet», joita kuitenkaan ei katsottu 6 kopeekkaa kalliimmiksi. Durchman lähetti kirjat ja käsikirjoitukset laatikkoihin pakattuina huhtikuussa 1858 Helsinkiin. Samoin lähetti Nordensvan useammissa erissä yliopiston kirjastoon vuosina 1857—58 Kanajärvessä olevat Pohdon kirjat, jotka Kanajärvi sopimuksen mukaan oli luovuttanut. Lähetykset kustansi yliopisto. Lieneekö epäilty, että Kanajärvi, joka itsekin keräsi vanhoja kirjoja, jotakin Pohdolle kuuluvaa salasi. Sen luulon torjuu Nordensvan kirjoittaen Pippingille 11 päivänä heinäkuuta 1858: »Ettei Kanajärvi mitään ole salannut, sen luulen voivani vakuuttaa, varsinkin kun mies on aivan harvinainen persoonallisuus.» Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei Pohdon kirjoja jäänyt Kanajärven kirjastoon, joka nyt on yliopiston suomalaisen seminaarin hallussa. Tässä kokoelmassa lienee useita Pohdon keräämiä kirjoja, m.m. ainakin meidän maassamme ainoa sellainen kappale 1642-vuoden raamattua, jossa, niinkuin Warelius kertoo, Pohdon ruplan hinnasta ostama Kristiina kuningattaren kuva on paikoillaan. Nämä kirjansa Pohto lienee eläessään luovuttanut Kanajärvelle. Kirjaston mukana tulivat Kanajärvestä Helsinkiin myöskin Pohdon kirjansitomiskapineel, jotka ilmoituksen mukaan on tehnyt Kanajärven veli, sepän työtä taitava mies. Ne säilytetään Kansallismuseossa.

Pohto oli jäänyt velkaa, paitsi Kanajärvelle, myöskin Pippingille 15 ruplaa. Pipping näkyy ainakin tiedustelleen Penttalalla, voisiko tämä velan maksaa. Penttala vastaa useinmainitussa kirjeessään 8 p. jouluk. 1858, ettei hän mitenkään ota velkaa suorittaakseen, jollei saa myydä Pohdon irtaimistoa, jota ei enää paljoa olekaan jäljellä, sittenkuin kirjat ja hopearahat oli lähetetty Helsinkiin. Sanoo muuten tahtovansa saada huoneensa tyhjäksi »paljosta arvottomasta rojusta, mikä niissä säilytetään». Miten Pohdon täällä olevan jäämistön sittemmin kävi, en ole saanut tietooni. Jo mainitsemani tinaesineet pesässä olivat vielä rahallisestikin jonkunarvoisia.

Useita vuosia kului ennenkuin Pohdon kirjat saapuivat niihin laitoksiin, joihin niiden testamentin mukaan piti tulla. Kirjasto näkyy kokonaisuudessaan jääneen yliopistoon pitemmäksi aikaa. Tammikuussa 1861 tiedusteli Kuopion tuomiokapituli asiaa Durchmanilta, joka, jo v. 1858 hoidettuaan pesänkirjoituksen, testamentin valvonnan ja muut järjestelytoimet, samana vuonna oli muuttanut Koivulahden kirkkoherraksi. Durchmanin vastaus osottaa, että hän oli jo kauvan luullut olevansa erillään koko jutusta. Hänen painostuksestaan alkoi asia sittemmin kulkea oikeata latuaan. Pipping laati luettelon niistä Pohdon kirjoista, joita yliopiston kirjasto ei tarvinnut, ja joista Kuopion tuomiokapituli ensin oli oikeutettu ottamaan tarvitsemansa kappaleet. Luettelo käsitti joitakin vaille 3,000 painotuotetta, niiden joukossa myöskin nimilehtiä sekä muita kirjan osia. Se lähetettiin tuomiokapitulille 6 päivänä kesäkuuta 1861, mutta vasta toukokuussa 1863 tuomiokapituli pyytää yliopiston rehtoria toimittamaan kirjat Kuopioon. Kuinka paljon Kuopion tuomiokapituli kirjastoonsa Pohdon perua otti, en voi varmuudella sanoa, mutta sangen paljon näistä kirjoista nähtävästi Kuopioon jäi. Tuomiokapitulin välityksellä ovat kirjat joutuneet kimnaasin ja sittemmin lyseon kirjastoon, jossa on Pohdon testamentin kautta saatuja yksin runopukuisia painotuotteita J.M. Saleniuksen julkaiseman luettelon mukaan yli 500. Turun tuomiokapitulin välityksellä entiselle kimnaasille luovutetut Pohdon kirjat omistaa Turun ruotsalaisen lyseon kirjasto. Niitä on yhteensä 1,129 nidosta, jotka kimnaasin kirjastoon on merkitty saapuneen lukuvuonna 1864—65. Vaasan kimnaasi sai myöskin osuutensa Pohdon kirjoista, mutta luettelo niistä on luultavasti hävinnyt. Pohto näkyy jo eläessäänkin lahjoittaneen tälle kirjastolle joukon almanakkoja viime vuosisadan alkupuolelta.

Matti Pohto on saanut leposijansa Ristimäen hautausmaalla Viipurissa. Hänen haudalleen pystytettävää muistokiveä varten alettiin jo heti kuoleman jälkeen ahtaammassa piirissä Helsingissä kerätä varoja.[12] Keräys tapahtui ylioppilasten toimesta. Muistokivi paljasteltiin 24 p:nä elokuuta 1858. Suometar kertoo, että »tähän tilaisuuteen oli paljo väkeä kaupungista ja Viipurin maakylistäki kokoontunut. Juhlallisuuden ulottivat ja lopettivat yliopistolaiset juhlallisilla, isänmaisilla lauluilla, joiden väliin ylioppilas Krohn lämpimästi ja korottavasti puheli tämän vainaan ansioista, jonka ajalliseksi muistoksi kiitollinen isänmaan nuoriso oli tahtonut korottaa muistokiven — — —. Muistokivi kun sitten paljastettiin, nähtiin se olevan summattoman suuren kirjan näköiseksi tehdyn ja sen kannelle hakatun kulta-kirjaimin seuraavat sanat: »Matti Pohto, synt. 1817, kuollut 1857. Suomen yliopistolaisilta». Juhlallisuutta hautakiven paljastamisessa lisäsivät siihen aikaan Viipurissa ylioppilastalon rakentamista varten laulajaisia antavat ylioppilaslaulajat. Ne olivat haudalla läsnä ja päättivät juhlallisuuden laulamalla Maammelaulun suomalaisilla sanoilla.[13]

Matti Pohdon elämäntyön merkitystä kuvaavat hänen aikalaistensa sanat. Oskar Blomstedt lausuu, että palava halunsa kirjoihin oli se, joka teki Pohdon niin kummalliseksi mieheksi, »ettei mointa mainitse historia. Sillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut lahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiivennyt tiedon korkeimmille kunnahille, siitä tietävät meille aikakirjat kertoella, vaan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen, niin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän Pohdon lavoin olisi tehnyt niitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä päätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin. Näyttääpä ikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut meille keräämään ja ikihäviöstä säilyttämään kansallisuudellemme kalliita muistomerkkejä esivanhempaimme hengellisestä elannosta; sillä toden-totta tarvittiinki Pohdon kiivas kiihkoisuus maamme kaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme muinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää yhteisissä kuin erityisissäkään kirjastoissa». Ja Sven Gabriel Elmgren, joka saatuansa tiedon Pohdon kuolemasta, on piirtänyt päiväkirjaansa 9 päivänä elokuuta 1857 muistosanat hänestä ja hänen elämäntyöstänsä, kirjoittaa m.m.: »Matti Pohto, tuo erinomaisen uuttera suomalaisien painotuotteiden kerääjä, on murhattu lähellä Viipuria. Hän oli aivan harvinainen mies, samainen Pohto. Alkuaan torppari ja jo pitkiä aikoja sitten toimien kirjojen kaupustelijana, vaelsi hän lakkaamatta kautta koko Suomen, myi elääkseen viisuja ja pieniä kirjasia, mutta varsinaisena työnään etsi vanhoja suomalaisia kirjoja kaikista mahdollisista säilyistä. Siten olikin hän saattanut päivän valoon uskomattoman paljon harvinaisia painotuotteita kaikkein vanhimmista ajoista alkaen, koonnut niitä itse suuren määrän, jotka hän myöskin sitoi, ja lahjoittanut yliopiston kirjastoon, Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle ja useille yksityisille erittäin kallisarvoisia harvinaisuuksia. Pohdon ahkeroimisella on suureksi osaksi tullut korvatuksi se vahinko, minkä Turun palo suomalaisiin kirjoihin nähden aiheutti, siinä kun Porthanin rikas Fennica-kokoelma hävisi.»

Samaan arvosteluun on meidän aikamme yhtynyt. Henkilö, jonka elämäntyöstä näin voidaan sanoa, on yksi isänmaan sivistyshistorian huomattavia merkkimiehiä.

[1] Tässä esitetty Pohdon elämäkerta on pääasiassa sama, minkä tekijä piti esitelmänä Suomen Historiallisen Seuran vuosipäivänä, 9 p:nä marraskuuta 1921.

Aikaisemmista Pohdon elämän kuvauksista ansaitsevat ennen muita mainitsemista se lämmin tunnustus ja ne tiedot, jotka Fr. Wilh. Pipping »suomeksi präntättyjen kirjain» luettelonsa esipuheessa on tästä ansiokkaimmasta apumiehestään antanut. Näiden tietojen ohella ovat mainittavat nimimerkillä A.W. ( Antero Warelius ) varustettu kirjoitus Suomettaressa 14 p:ltä huhtik. 1848 sekä O.B:n ( Oskar Blomstedtin ) kuvaus samassa lehdessä 23 peitä lokak. 1857 (lisälehti). Myöhempinä aikoina ovat Pohtoa ja hänen työtänsä käsitelleet laajemmissa esityksissä m.m. E.N. Setälä , Matti Pohto. Satavuotismuisto (Suomen Kuvalehti 1917), Georg Schauman (Hufvudstadsbladet, 7 p:nä maalisk. 1917), Samuli Paulaharju , Muistelmia Matti Pohdosta (Kaiku, 3 p:nä marrask. 1921).

[3] Pohto näkyy yrittäneen tehdä luetteloa sitomistansa kirjoista. Pieni vihkonen, johon hän on merkinnyt parikymmentä nidettä yhteen sidottuja pieniä kirjasia, on yliopiston kirjastossa. Luetteloiminen on jäänyt alkuunsa. Myöskin on hän irtonaiselle paperipalaselle piirtänyt Agricolan teosten nimet. Muita hänen kynänsä tuotteita en ole tavannut, lukuunottamatta vähäisiä merkinnöitä hänen kirjastoansa koskevissa luetteloissa.

[5] Olen tässä seurannut Blomstedtin esitystä. Tiedot Pohdon toisesta vangitsemisesta ovat ristiriitaisia. Blomstedt kertoo vangitsemisen Karvialla tapahtuneen v. 1834 sekä tietää, että Pohto suoraan lähetettiin Vaasaan. Pippingin esityksen mukaan tapahtui vangitseminen tammikuussa 1836 ja vanki lähetettiin Turun kautta Vaasaan. Blomstedtin tiedonannot lienevät oikeat, sillä vaikea on olettaa, että hän, joka kirjoitti myöhemmin kuin Pipping ja käytti hyväkseen tämän esitystä, olisi siitä aikamääräyksissä poikennut ilman varsinaista syytä. Pohdosta kirjoittaessaan sekä sitä ennen ja myöhemminkin Blomstedt oleskeli Ilmajoella. Siten oli hän tilaisuudessa saamaan Pohdosta tarkempia tietoja. Hänen kirjoituksessaan onkin yhtä ja toista muutakin sellaista, jota Pipping ei mainitse. Valitettavasti en ole Turun- enkä Vaasanlääninkään lääninhallituksesta voinut saada mitään tietoja, jotka valaisisivat edelläkerrottuja Pohdon kohtaloita. Vaasan lääninhallituksen arkisto on hävinnyt kaupungin palossa eikä Turun arkistoistakaan ole mitään Pohtoa koskevaa löytynyt. Lieneekö irtolaisuudesta vangitsemista pidetty niin vähäpätöisenä asiana, että sen johdosta syntyneitä asiakirjoja ei ole säilytetty? Ettei Pohto matkoillansa ollut joutunut syypääksi mihinkään varsinaiseen rikokseen, osoittaa se, että hän myöhempien todistusten mukaan oli kaikin puolin hyvämaineinen mies.

[6] Asiakirja löytyy parina sekä suomen- että ruotsinkielisenä kappaleena Gottlundin kokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa (Kl. nro 3503). Ruotsinkielisen laitoksen lopussa kehoittaa Gottlund niitä, joiden haltuun Pohto hänen laskuunsa mahdollisesti jättää matkalla keräämiänsä esineitä, lähettämään ne hänelle Helsinkiin.

Omituisuutena mainittakoon, että Gottlundin nimikirjoituksen alla on sinetti, jossa on ylhäällä lyyry, keskellä erityisessä kilvessä hänen nimensä alkukirjaimet C.A.G. sekä alareunassa: »Otavat osoitteloovat. Kanteleet kehoitteloovat».

[9] Ystävälleen Emanuel Kanajärvelle Pohto myöskin hankki valmistuneet arkit Pippingin luetteloa. Kirjeessä 18 p:ltä huhtikuuta 1859 Kalvolan pitäjänapulainen J.G. Wikman pyytää Kanajärven puolesta, että Pipping lähettäisi luettelonsa loppupuolen Kanajärvelle. — Pippingin kirjeet valtionarkistossa.

[10] Murha tapahtui puolenpäivän aikana. Isku oli niin voimakas, että kirveen terä upposi kokonaan murhatun oikeaan ohimoon. Ase jäi päähän varsineen. Vasta kello 6:n aikana iltapäivällä sen paikkakunnan jahtivouti irroitti ja kuljetti ruumiin pois.

[11] Pohdon murhaa koskevista Rannan tuomiokunnan arkistossa säilytetyistä asiakirjoista jäljennökset on minulle erinomaisella auliudella toimittanut kihlakunnan tuomari, asessori Vilho Krogerus.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATTI POHTO: VANHOJEN SUOMALAISTEN KIRJAIN PELASTAJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja

MATTI POHTO

A. H. VIRKKUNEN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE